Nykyajan kielenopas, luku 8 Taivutus:

Erisnimien ja vieraiden sanojen taivutus

Sisällys:

Nimien taivutuksen perusteet

Erisnimien taivutus on useimmiten on­gel­ma­ton­ta. Jos ihmisen sukunimi tai ta­va­ra­mer­kin nimi on ”Karhu”, niin tätä sa­naa taivutetaan aivan kuten yleis­nimeä ”karhu”.

Erisnimet tuottavat kuitenkin tai­vu­tus­on­gel­mia. Joitakin nimiä ei jostain syystä haluta taivuttaa kuten vastaavaa yleis­kie­len sanaa. Lisäksi monen vieraan nimen loppuosa sopii huonosti suo­men kielen taivutus­jär­jes­tel­mään.

Usein väitetään, että ihmisellä on oi­keus määrätä nimensä tai­vu­tuk­ses­ta. To­del­li­suu­des­sa nimet ovat kui­ten­kin osa kiel­tä eivätkä kenen­kään omai­suutta. Seuraavassa käsitellään ensin tätä periaatetta.

Saako nimen haltija määrätä taivutuksen?

Joitakin nimiä on taivutettu yleisten sääntöjen vastaisesti vain sen takia, että niiden kuuluisat kantajat ovat niin halunneet. Näitä ovat ”Ryti” ja ”Raade”, joita on toivottu taivutettavan niin, että genetiivit ovat ”Rytin” ja ”Raaden” eikä normaalien sääntöjen mukaan ”Rydin” ja ”Raa­teen”. Näin usein taivutetaankin, ja niinpä on syntynyt tilanne, jossa kirjoittaja ei oikeastaan voi lainkaan taivuttaa näitä nimiä ilman, että lukijoiden merkittävä osa pitää taivu­tus­ta vää­rä­nä. Jos tekstissä mainitaan Risto Ryti tai Uolevi Raade vain kerran, voidaan teksti yleen­sä muo­toil­la niin, että nimet esiintyvät vain perusmuodossa.

Kielikellon 1/1991 artikkelissa Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus annetaan perusohjeeksi, että sukunimiä taivutetaan kuten yleisnimiä, mutta sitten on poikkeus: ”Jos sanalla on kielessä kaksi taivutustapaa, on parasta valita sama tapa, jota nimenhaltija itse käyttää, jos se on tiedossa. Toisaalta on syytä muistaa, että yleiskielen mukainen taivutus on moitteeton, vaikka nimenhaltija itse ei sitä käyt­täi­si­kään.”

Sekaannuksia on aiheuttanut kielenopetus ja -ohjailu, jossa on väitetty, että nimen­hal­ti­jal­la on oikeus määrätä nimestään. Kielenhuollon käsikirja esittää (5. laajennetussa ja muute­tus­sa painoksessa v. 2003 s. 171): ”Nimenhaltijan omaa toivetta on syytä kunnioittaa suku­nimien taivutuksessa.” Reunahuomautuksessa se sanoo vielä voimakkaammin: ”Omaa mieli­pidettä kunnioitettava”. Tämä kielenhuollon kannaksi väitetty näkemys ei siis ole viral­linen, ja se on suorastaan absurdi. Kielenhuollon kantahan on, että jos nimelle on kaksi taivutus­tapaa, voidaan ottaa huomioon asianomaisen oma tapa. Tässä kyllä on ainakin sävyeroja nimistönhuollon ja muun kielenhuollon välillä: nimistönhuolto esittää selvemmin sen linjan, että nimeä taivutetaan kielen sääntöjen mukaan.

Käytännössä huomioon otettavia tapauksia ovat lähinnä edellä mainitut ”Ryti” ja ”Raade”, joissa niissäkin on kyse lähinnä mukautumisesta kieliyhteisön vallitsevaan käytäntöön, joka puolestaan on aikoinaan mukautunut kahden tunnetun henkilön toivomuksiin. Poikkeus­nimien joukkoa ei ole syytä laajentaa. Esimerkiksi taivutus Lonka : Lonkan (oikean tai­vu­tuk­sen Lonka : Longan sijasta) synnyttää turhia epäselvyyksiä siitä, mikä on nimen perusmuoto. Tosin taivutus Orpo : Orpon näyttää olevan yleistymässä; yleiskielen mukainen taivutus on Orpo : Orvon.

Suppeankin vaihtelun salliminen on epäkäytännöllistä ja häiritsevää. Vaikka vaihtelu pe­rus­tui­si kielessä jo oleviin eroihin, ennen muuta murrevaihteluun (esim. Närhen ~ Närhin), ei ole perusteltua yleiskielessä sallia kirjavuutta sen enempää kuin sanojen taivu­tuk­ses­sa yleensäkään. Sellaisessa kielenkäytössä, joka muutenkin on murresävytteistä, tilanne on toinen. Sukunimeä taivutetaan yleiskielen vastaisesti perhepiirissä ja muussa paikal­li­ses­sa kielenkäytössä. Kun ruvetaan kirjoittamaan tai puhumaan yleiskieltä, pitää selvistä mur­teel­li­suuk­sis­ta luopua myös nimissä. Tämä linja edellyttää, että nimen haltija tarvittaessa hal­lit­see nimen kaksi eri taivutusta. Vaatimus on paljon kohtuullisempi kuin se, että kaikkien muiden pitäisi tietää, miten itse kukin haluaa nimeään taivuttavan tai mistä itse kukin on kotoi­sin ja miten nimeä taivutetaan seudun murteessa.

Osmo Ikolan toimittama Nykysuomen käsikirja tiivistää ja perustelee hyvin, miksi ihmisellä ei ole oikeutta määrätä nimensä taivutuksesta:

Kolmas periaate, jota kuulee puollettavan, on se, että nimen haltija itse saisi mää­rä­tä, miten hänen nimeään taivutetaan. Niinpä on tunnettua, että presidentti Ryti aikoi­naan halusi nimensä taivutettavaksi astevaihteluttomana: Ryti : Rytin. Tä­män­kin peri­aatteen noudattaminen johtaisi mahdottomuuksiin, koska saman nimen halti­joita tavallisesti on useita. Tultaisiin siihen, että samaa nimeä olisi tai­vu­tet­ta­va eri tavoilla sen mukaan, ketä nimen haltijoista tarkoitetaan. Ehkäpä pitäisi nimen taivutus ilmoittaa jo virkatodistuksessa. Jokaisen on näin ollen tyydyttävä siihen tosi­asiaan, että hänen nimensä on kielen aines, joka taivutettaessa seuraa kielen sääntöjä; nämä säännöt eivät kuitenkaan ole joka kohdassa samat kuin ne, jotka koskevat appellatiivien taivutusta.

Sirkka Paikkala kirjoittaa Kielikellossa 2/2010 artikkelissa Kuka päättää, miten nimi taipuu:

Ohjeet ovat kaikille samat ja kohtelevat kaikkia nimenkantajia tasapuolisesti. Siksi yksittäisen nimenkantajan mieltymystä, joka poikkeaa yleisen sukunimen va­kiin­tu­nees­ta taivutustavasta, ei julkisessa viestinnässä ole tarvis eikä syytäkään nou­dat­taa.

Suomenkielisten sukunimien taivutus

Yleensä yleisnimen tavoin

Suomenkielisiä sukunimiä taivutetaan yleensä yleisnimien tavoin. Usein sukunimi jopa on myös yleisnimenä käytetty. Muissa tapauksissa sukunimen taivutus perustuu yleisnimien taivutuksen yleisiin malleihin.

Teräs : Teräksen
Tammi : Tammen
Ruutu : Ruudun
Ruuttu : Ruutun

Seuraavassa käsitellään poikkeuksia tähän ja eräitä tulkintakysymyksiä.

Jos tarvitaan vain tieto tietyn sukunimen yleiskielisestä taivutuksesta, vastaus löytyy lähes aina kielitoimiston verkkojulkaisusta Sukunimien taivutus.

Taivutusmallin valinta

Joissakin tapauksissa ei ole selvää, mikä on oikea taivutusmalli. Tämä koskee etenkin e-, i- ja s-loppuisia sukunimiä. Vastaavilla yleisnimillä on eri taivutuskaavoja. Jos sukunimi ei suoraan vastaa jotain yleisnimeä, ei ole aina selvää, taivutetaanko esimerkiksi mallin vene : veneen vai nalle : nallen mukaan.

Laajahko katsaus sukunimien taivutukseen on Kielikellon (1/1991) artikkelissa Kenpä Sutta pelkäisi. Laajahko luettelomuotoinen kuvaus suomalaisten sukunimien taivutuksesta sisältyy Kielitoimiston nimioppaaseen (artikkeli Sukunimien taivutus) ja vielä laajempi edellä mainittuun verkkojulkaisuun Sukunimien taivutus. Näissä lähteissä olevat tiedot ovat osittain ristiriitaisia, kuten jäljempänä kuvataan. Verkkojulkaisua lienee pidettävä vallitsevana suosituksena. Se on toisaalta luettelo­mainen ja sisältää suhteellisen vähän yleisten peri­aattei­den kuvauksia ja perusteluja.

Edellä mainitun artikkelin mukaiset yleiset linjat voidaan tiivistää seuraavasti:

Poikkeuksellisia sukunimien taivutuksia

Varsinaisia poikkeuksia sukunimien taivutuksen yleissääntöön on melko vähän. Toisaalta ne muodostavat kirjavan ja hiukan hankalan kokonaisuuden.

Muutamien nimien taivutus yleis­nimen tapaan (esim. tanner : tanteren) koetaan sel­lai­sek­si, että se liiaksi muuttaisi nimen asua tai toisi liiaksi esille yleisnimen merkityksen, ja siksi taivutetaan mm. Tanner : Tannerin. Esimerkkitapauksessa taivutustapaan vaikuttaa sekin, että vältetään sekaantuminen nimeen Tantere : Tantereen.

Jotkin uudehkot, etenkin nimiä aikoinaan suomalaistettaessa sepitetyt sukunimet jätetään astevaihtelun ulkopuolelle, esimerkiksi Arko : Arkon, vaikka tämän takia taivutusmuodot saattavat langeta yhteen toisen nimen muotojen kanssa (esim. Arkko : Arkon).

Edellä mainitun artikkelin mukaan poikkeavasti taivutettavia nimiä ovat seuraavat:

Suomenkielisten etunimien taivutus

Yleensä yleisnimen tavoin

Suomenkielisiä etunimiä taivutetaan yleensä yleisnimien tavoin. Joskus etunimi jopa on myös yleisnimenä käytetty. Muissa tapauksissa etunimen taivutus perustuu yleisnimien taivutuksen yleisiin malleihin.

Perussääntö on, että suomenkielisiä etunimiä taivutetaan suomen kielen yleisten sääntöjen mukaan. Tähän sisältyy myös astevaihtelu.

Terttu : Tertun
Jukka : Jukan
Antti : Antin

Tähän on kuitenkin useita poikkeuksia, etenkin tapauksissa, joissa sana on käytössä myös yleisnimenä. Seuraavassa kuvataan yleisiä periaatteita.

Jos tarvitaan vain tieto tietyn etunimen yleiskielisestä taivutuksesta, vastaus löytyy lähes aina kielitoimiston verkkojulkaisusta Etunimien taivutus.

Erottaminen yleisnimestä

Joitakin etunimiä taivutetaan toisin kuin yleis­nimiä, lähinnä siksi, että mielle­yhtymä vastaavaan yleisnimeen koettaisiin liian häi­rit­se­väk­si. Ehkäpä kuvaavin esimerkki on Veli : Velin. Jos sitä taivutettaisiin kuten yleis­nimeä veli : veljen, voisi puheessa (ja joskus kirjoituksessakin) syntyä todellisia väärin­käsityksiä. Monissa etunimissä ei tämän takia ole astevaihtelua. Lisäksi usein loppu-i säilyy taivu­tus­muodoissa, vaikka vastaavassa yleisnimessä se vaihtelee e:n kanssa.

Lempi : Lempin
Into : Inton
Kunto : Kunton

Toisaalta joissakin tapauksissa poikkeaminen yleisnimen taivutuksesta olisi häiritsevää. Taivutus Poika : Poikan koettaisiin oudoksi.

Poika : Pojan

Useiden nimien taivutuksessa on kaksi vaihtoehtoa, esimerkiksi Satu : Sadun ja Satu : Satun. Tässä tapauksessa kielenhuollon kanta on epäselvä, mutta astevaihtelu (Sadun) on joka tapauksessa sallittu. Ei siis tarvitse kysyä jokaisen Sadun mieli­pidettä nimensä taivutuksesta. Perustelut ovat samat kuin sukunimien osalta: nimi ei ole kan­ta­jan­sa omaisuutta vaan osa kieltä.

Satu : Sadun

Kaksoiskonsonanttien astevaihtelu

Kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat suomalaisissa nimissä aina astevaihtelussa.

Markku : Markun

Joskus halutaan, että esimerkiksi Markko-nimeä taivutettaisiin Markko : Markkon, jotta se eroaisi Marko-nimestä. Tämä on kuitenkin aika lailla suomen kielen järjestelmän vastaista, sillä kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa kaikissa yleiskielen sanoissa. Joissakin murteissa erisnimien kaksoiskonsonantit ovat vaihtelemattomia, mutta yleiskielessä sellainen olisi häiritsevää.

Rajanvetoa vieraskielisiin nimiin

Vieraskielisiä nimiä taivutetaan kuten vieraita sanoja yleensä, vaikka henkilö olisi suomenkielinen.

Charlotte : Charlotten

Joskus on tul­kin­nan­varais­ta, onko nimi ”suomenkielinen”, etenkin jos kyse on sepitetystä nimestä tai jos nimi esiintyy samassa kirjoitusasussa eri kielissä; ks. kohtaa Sovinnaisnimet astevaihtelussa.

Brigitte : Brigitten

Lisätietoja ja huomautuksia

Lisätietoja etunimien taivutuksesta on Kielikello-lehden numerossa 3/2002 artikkelissa Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa. Siinä käsitellään erityisesti seuraavanlaisia tapauksia:

Erityisesti artikkeli esittää, että seuraavat nimet taipuvat (aina tai lähes aina) ilman aste­vaih­te­lua: Ilta, Into, Kunto, Outi, Pirta, Taika, Taito, Touko, Tähkä, Ulpu, Varpu, Virpa, Virpi. Mo­lem­mat taivutustavat ovat käytössä seuraavissa tapauksissa: Aapa, Ahti, Ohto, Sampo, Sarka. Sivuston Etunimien taivutus mukaan Sarka kuitenkin taipuu vain ilman astevaihtelua (Sarkan).

Outi : Outin

Kielitoimiston nimioppaassa on laajahko artikkeli Etunimien taivutus ja siihen liittyvä taivutus­suositusten luettelo. Se poikkeaa mm. seuraavissa tapauksissa aiemmista suosituksista:

Säännöissä on siis ristiriitaisuuksia. Sääntöjen tarkkaa noudattamista tärkeämpää saattaa olla se. että vältetään hämmennyksen aiheuttamista. Tapauksittain on arvioitava, mikä taivutus­tapa on todennäköisesti vähiten hämmentävä. Suuntaus näyttää olevan sellainen, että etunimiä taivutetaan yhä yleisemmin vieraan nimen tavoin.

Tavaramerkkien taivutus

Tavaramerkkiä taivutetaan samojen sääntöjen mukaan kuin muitakin erisnimiä.

Hän osti pullon Coca-Colaa.

Joskus vaaditaan, että tavara­merkin pitäisi aina esiintyä perusmuodossaan, ei taivutettuna. Suomen kie­les­sä se merkitsisi, että tavara­merkki esiintyisi vain yhdyssanan alkuosana, ikään kuin erikois­symbolina eikä sanana, ja sanottaisiin ”Join pullon Pepsi-​juomaa” eikä ”Join pullon Pepsiä”. Vaatimus on perusteeton. Ks. kieli-ikkunaa Merkkitavaraa.

Tavaramerkin taivuttamisen välttämiseen voi kuitenkin olla erityisiä syitä. Tällöin kyseeseen tulee yleensä edellä mainitun lainen yhdyssanan käyttö, mutta joskus voi käyttää muunkinlaista rakennetta. Ks. Taivutuksen välttäminen.

Jos tavaramerkin yhteydessä käytetään symbolia ™ tai ®, symboli kirjoitetaan tavaramerkin taivutetun muodon perään. Jos tavaramerkki on yhdyssanan osa, symboli tulee itse tavaramerkin jälkeen, siis yhdysmerkin eteen.

Hän osti pullon Coca-Colaa®.
Hän osti Coca-Cola®-pullon.

Astevaihtelu

Lainasanat astevaihtelussa

Vanhimmat lainasanat ovat täysin mukautuneet suomen kielen ominaispiirteisiin kuten astevaihteluun. Niissä siis kaksoiskonsonanttien kk, pp ja tt lisäksi myös yksinäiskonsonantit k, p ja t ovat astevaihtelussa.

pappi : papin
laki : lain
tupa : tuvan
muoti : muodin

Poikkeuksia yksinäiskonsonanttien vaihteluun

Sivistyssanat ja muut uudehkot lainasanat ovat osittain astevaihtelun ulkopuolella. Niissäkin kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat astevaihtelussa, mutta yksinäiskonsonantit k, p ja t ovat useimmiten vaihtelemattomia.

monarkki : monarkin
etappi : etapin
demokraatti : demokraatin
priki : prikin
okapi : okapin
paraati : paraatin

Myös monet kieleen sepitetyt uudehkot sanat, kuten keksityt nimet, jäävät samalla tavalla yksinäiskonsonanttien astevaihtelun ulkopuolelle. Sama koskee monia vanhahkojakin sanoja, jotka ovat hellittelynimen tyyppisiä tai lastenkielen tapaisia. Kieleen ei enää juurikaan tule uusia sanoja, joissa olisi astevaihtelussa oleva konsonantti muuten kuin kaksois­konso­nant­ti­na. Tämä koskee myös sellaisia lyhentämällä muodostettuja nimiä, jotka muodoltaan vas­taa­vat kielessä ennestään olevia, astevaihtelussa olevia sanoja. Jopa sana, joka on yleis­nime­nä astevaihtelussa, on usein vaihtelematon, kun sitä käytetään erisnimenä.

pupu : pupun [ei siis kuten kupu : kuvun]
Urpo : Urpon [ei siis kuten urpu : urvun]
tupo : tupon
Mika : Mikan
Haka : Hakan [vaikka toisaalta: haka : haan]

Kuitenkin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa myös sepitetyissä nimissä. Suomen kielen sääntöjen mukaan ei siis ole mahdollista erottaa nimen Markko useimpia taivutettuja muo­to­ja tavallisemman nimen Marko muodoista. Muoto Markkon on yleiskielen sääntöjen vastainen.

Marko : Markon
Markko : Markon

Katso myös kohtaa Astevaihtelu ja sen puute, jossa käsitellään hk-yhtymän astevaihtelua (vihko : vihkot ~ vihot), ja kohtaa Taivutustyypin valinta jossa käsitellään vanhojenkin sanojen pu­toa­mis­ta pois astevaihtelusta koko taivutustyypin muuttumisen takia (esim. alpi : alpin, aiem­min alpi : alven).

Murteellinen kaksoiskonsonanttien astevaihteluttomuus

Länsimurteissa kaksoiskonsonantti jää aste­vaihtelun ulkopuolelle joissakin tilanteissa, mutta yleiskieleen sellainen ei kuulu. Iso suomen kielioppi (ISK § 44) kuvaa aika väljästi, että astevaihtelun ulkopuolelle jäävät ”länsimurteissa geminaattaklusiililliset erisnimet (Sakken, Reet­tal­le)”, mutta todellisuudessa ilmiö ei koske kaikkia länsimurteita eikä kaikkia nimiä.

Joka tapauksessa kyse on murrepiirteestä, jonka varmaan useimmat osaavat jättää pois puhuessaan ja varsinkin kirjoittaessaan yleiskieltä. Mutta on ymmärrettävää, että jos on lapsuudesta asti kuullut jotain alueella usein käytettyä nimeä taivutettavan tietyllä tavalla, niin sellainen nimi tuppaa tulemaan murremuodossa, vaikka muuten yrittäisi kirjoittaa yleiskieltä. Tämä selittää sellaiset paikallislehdissä ja kirjallisuudessakin esiintyvät pai­kan­nimien taivutukset kuten Röyttä  : Röyttän.

Paikannimien osalta murteellinen taivutus on jopa osittain hyväksytty yleiskielen mukaisen taivutuksen rinnalle Asutusnimihakemistossa. Yleiskielen mukaista taivutusta (kuten Röyttä : Röytän) on kuitenkin pidettävä oikeampana, paitsi murreteksteissä. Astevaihteluttomuus on yleiskielessä yhtä kummallista kuin olisi taivuttaa Lahti : Lahren tai Lahti : Lahlen tai Lahti : Lahen sen mukaan, missä päin Suomea ollaan.

Vieraat nimet astevaihtelun ulkopuolella

Täysin vieraisiin nimiin ei yleensä sovelleta astevaihtelua. Puheessa saattaa tällöin esiintyä kaksoiskonsonantin astevaihtelua (esim. ”Canettin” voi ääntyä [kanetin], mutta kirjoitus­asus­sa ja myös suositellussa ääntämisasussa säilytetään alkukielen kirjoitusasu tältäkin osin.

Cato : Caton
Hjerppe : Hjerppen
Canetti : Canettin
Hallstatt : Hallstattin

Joissakin tapauksissa astevaihtelu on kuitenkin tavallista. Esimerkiksi Mississippi : Mis­sis­si­pis­sä on yleisempi kuin astevaihteluton taivutus, jota kuitenkin on pidettävä oikeampana. Tapauksissa, joissa käytäntö ei ole selvästi kummallakaan kannalla (esimerkiksi Olivetti : Olivettin ~ Olivetin), on varmempaa käyttää vaihtelematonta muotoa.

Kuten edellä mainittiin, vironkielisten nimien taivutukseen ei useimmissa tapauksissa enää suositella astevaihtelua.

Sellaisia vieraiden kielten sanoja, jotka eivät ole mukautuneet suomen kieleen, vaan joita käytetään sitaattilainoina, taivutetaan kuten vieraita nimiä.

veto : veton [merkityksessä ’kielto-oikeus’, latinan sana]

Sovinnaisnimet astevaihtelussa

Vieraina niminä ei pidetä suomen kieleen sopeutuneita vierasperäisiä erisnimiä, ns. sovinnaisnimiä. Niitä ovat ennen muuta sellaiset nimet, joiden kirjoitusasukin poikkeaa alkukielestä. Poikkeamisena ei tällöin pidetä kirjoitusjärjestelmän muuttamista kuten translitterointia (ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen).

Marokko : Marokossa [ranskaksi Le Maroc, englanniksi Morocco jne.]
Riika : Riian [latviaksi Rīga, venäjäksi ja saksaksi Riga]
Kalkutta : Kalkutassa [englanniksi Calcutta]
Mekka : Mekassa

Viimeksi mainittua nimeä on vaadittu korvattavaksi nykyisellä virallisella paikallisella nimellä ”Kolkata”, jota tietysti taivutettaisiin vieraana nimenä.

Puhekieliset vieraiden nimien muunnelmat ovat usein astevaihtelussa, etenkin jos ne on muodostettu suomen sanojen malleja jäljitteleviksi.

Nykki : Nykissä [New York]
Sitikka : Sitikan [Citroën]

Joitakin hyvin tuttuja vieraita nimiä taivutetaan kuten suomalaisia nimiä, vaikka niiden kirjoitusasu ei olekaan erityisesti suomeen mukautunut. Tällöin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa. Usein kyseessä on vieraskielinen nimi, joka on samassa kirjoitusasussa käytössä myös suomalaisena, suomen sääntöjen mukaan taivutettavana nimenä. Olisihan outoa, jos esimerkiksi Birgitta-nimen taivutus riippuisi siitä, onko kyseessä suomalainen, ruotsalainen vai muunmaalainen.

Birgitta : Birgitan

Jotkin etunimet ovat asemaltaan tulkinnanvaraisia. Esimerkiksi ”Anette” pitää monen mie­les­tä taivuttaa vieraiden nimien tavoin Anette : Anetten, mutta taivutus Anette : Aneten on jo yleis­tä. Rajatapauksissa sopii virallisiin teksteihin astevaihteluton taivutus.

Konsonantin kahdennus: poppia vai popia?

Jos vieraskielisen sanan lopussa on k, p tai t, sana voi esiintyä suomessa kolmella tavalla:

Joissakin tapauksissa kahdentuminen voi koskea muitakin konsonantteja, etenkin s:ää. Lisäksi ilmiö esiintyy myös lyhennesanoissa eli sanojen alkukirjaimista muodostetuissa sanoissa. Ks. kohtaa SASia vai SASsia?

Virkakielessä on varminta käyttää taivutustapaa pop : popia, kun taas arkikieleen sopii paremmin ääntämyksenmukainen pop : poppia. Selvissä erisnimissä ja ulkoasultaan sitaattilainoina kirjoitettavissa sanoissa on ehkä arkikielessäkin turvallisinta käyttää ääntämyksenvastaista asua, koska monet ovat tottuneet siihen, esimerkiksi cup : cupia.

Ensin mainittu vaihtoehto on ollut oikeastaan ainoa tilanne, jossa kielenhuolto tunnustanut ristiriidan kirjoitus- ja äänneasun välillä yleislainoissa. Kielikellon numerossa 1 vuonna 1968 Matti Sadeniemi kirjoitti artikkelissa Vierasperäisten sanojen asu:

Beatnikeja – beatnikkeja?

Useiden k-, t-, p-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa esiintyy puheessa aste­vaihtelua, jota ei oikeinkirjoituksessa osoiteta: Falk : Falkin : Falkia ääntyy falk : falkin : falkkia, Finnpulp : Finnpulpin : Finnpulpia ääntyy finpulp : finpulpin : fin­pulp­pia, samoin Tiibet : Tiibetin : Tiibetiä ääntyy tiibet : tiibetin : tiibettiä. Muutakin poik­kea­mis­ta kirjoituksen mukaisesta ääntämyksestä esiintyy. Nimenloppuinen s ään­ne­tään soinnillisen äänteen jälkeen usein kahdentuneena: Hus : Husin (hus : hussin), Mars : Marsissa (mars : marssissa), mutta sen sijaan esim. Burgos : Burgosin. f:n kahdentumista esiintyy niin ikään: Lifea (laiffia), Tšehovia (tšeehoffia tai tšeehovia). Myös soinnillinen konsonantti kahdentuu usein lyhyen pääpainollisen tavun jälkeen: Mumia (mummia), Lavalin (lavállin). – Ääntämys kuitenkin horjuu, ja kirjoituksen mukaistakin ääntämystä esiintyy.

Tämä vaihtelu ei siis ilmene erisnimien eikä niiden johdosten oikeinkirjoituksessa (esim. newyorkilainen kirjoitetaan yhdellä k:lla). Mutta miten yleisnimissä? Kir­joi­te­taan­ko cis : cisin vai cissin, pop : popia vai poppia, beatnik : beatnikeja vai beatnikkeja, jne.? Käytäntö vaihtelee. Kielitoimisto suosittelee samaa menetelmää, joka on käy­tös­sä erisnimissä, siis vaihtelun merkitsemättä jättämistä (cisin, popia, beatnikeja).

Epäselvää on, mikä on kielenhuollon nykyinen kanta kahdennuksen merkitsemiseen eri ti­lan­teis­sa. Nykyisin normit saattavat ottaa sanakohtaisesti kantaa siihen, kumpaa mainituista vaih­to­eh­dois­ta käytetään; niinpä normit vaativat kirjoittamaan internet : internetin : inter­ne­tiä, vaikka ääntämyksen myönnetäänkin olevan ”internettiä”. Toisaalta esimerkiksi pop-sanan taivutuksesta Suomen kie­len perussanakirja sanoo, että partitiivi on tavallisesti ”poppia”. Uudempi Kielitoimiston sanakirja taas esittää: ”poppia t. popia”.

Nykyisin kahdentuminen lienee huolitellussa kielessä melko harvinaista muiden kuin k:n, p:n ja t:n tapauksessa. Ainakaan ei liene syytä ruveta kirjoittamaan s:ää, f:ää yms. kah­den­tu­nei­na, koska kahdentumista esiintyy puheessa epäsäännöllisesti ja se on vähenemään päin. Lisäksi niiden kahdentumisessa on kyse eräänlaisesta ruotsin ääntämyksen vaikutuksesta, kun taas k:n, p:n ja t:n kahdentuminen liittyy sanojen mukauttamiseen suomen aste­vaih­te­luun (pop : popin : poppia). On siis parasta kirjoittaa ja sanoa Husin, Marsissa ja cisin. Lehden nimestä puhuttaessa voi kirjoittaa Lifea ja lausua [laifia], mutta arkityylistä esi­tys­tä lai­nat­taes­sa kirjoitetaan tietysti elämä on laiffia.

Joskus myös k:n, p:n ja t:n soinnilliset vastineet g, b ja d kahdentuvat, esimerkiksi web : webbiin. Vaikka nämä äänteet saattavat osallistua astevaihteluun, on parempi joko noudattaa vieraiden nimien taivutuksen yleisiä sääntöjä (web : webiin) tai mukauttaa sana kunnolla suomeen (veppi : veppiin).

Vieraiden nimien ja sanojen taivutuksen lähtökohdat

Tässä käsitellään vieraasta kielestä peräisin olevien sanojen taivutusmuotojen muo­dos­ta­mis­ta. Maantieteellisten nimien sijamuodon valintaa (esim. Kyproksessa ~ Kyproksella) käsi­tel­lään erikseen kohdassa Paikallissijat.

Viralliset säännöt koskevat vieraita (vieraskielisiä) erisnimiä. Käytännössä myös si­taat­ti­lai­no­ja kuten status quo ja acquis joudutaan taivuttamaan. Tällöin on luonnollista soveltaa niihin samoja sääntöjä kuin erisnimiin.

Taivutus suomen sääntöjen mukaan

Vieraita nimiä ja sanoja taivutetaan suomen sääntöjen, ei vieraan kielen sääntöjen mu­kaan. Tähän käytännössä pakottaa jo se, että suomen taivutusjärjestelmä on oma­laa­tui­sen­sa. Yleensä suomen sijamuodoilla ei ole vastineita vieraassa kielessä, joten ne täytyy muo­dos­taa vieraasta sanastakin suomen sääntöjen mukaan.

Vieraiden nimien taivutus poikkeaa kuitenkin joissakin suhteissa suomen tavallisesta tai­vu­tuk­ses­ta. Jäljempänä tarkastellaan astevaihtelua, päätteen vokaaleita ja päätteen liit­tä­mis­tä sanaan sidevokaalin (i:n) tai heittomerkin avulla. Lisäksi esiintyy horjuvuutta siinä, miten sanan loppu vaihtelee.

Taivutus äänneasun mukaan

Periaatteessa taivutuksen lähtökohtana on vieraan nimen äänneasu, ei kirjoitusasu. Pääte kirjoitetaan sen mukaisena, kuin se ääntyy. Tästä tosin usein poiketaan, ja osittain poik­keuk­set kuuluvat virallisiin sääntöihinkin.

Huolitellussa kielessä periaatetta noudatetaan useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi rans­ka­lai­nen nimi ”Mirabeau” ääntyy niin, että lopussa on pitkä o-vokaali: [miraboo]. Jos siis ha­luam­me verrata jotakuta tähän henkilöön, kirjoitamme, että vertaamme häntä Mirabeauhon. Päätteen -hon vokaali on siis äänneasun loppuvokaali, ei kirjoitusasun loppuvokaali u.

Kyseisestä periaatteesta poikkeaminen johtuu yleensä tietämättömyydestä: ei tunneta pe­ri­aatet­ta tai ei tiedetä jonkin nimen ääntämystä. Äänneasun selvittäminen onkin usein vai­keaa tai ainakin työlästä. Siksi nimiä usein taivutetaan ikään kuin ne luettaisiin kuten kir­joi­te­taan (esim. ”Bordeauxiin”, vaikka oikein on ”Bordeaux’hon”). Kuitenkin voidaan kir­joit­ta­jal­ta yleensä edellyttää, että hän tuntee nimet, joita käyttää, ja tätä varten tarvittaessa selvittää niiden ääntämyksen.

Tunnettujen nimien äänneasu löytyy yleensä tietosanakirjoista, joskin niiden ään­tä­mis­oh­jeis­sa on yllättävän usein virheitä. Niissä ei yleensä ole etunimien ään­tä­mis­oh­jei­ta, mutta sivustosta Behind the Name voi ainakin etsiä tiedon siitä, mitä kieltä nimi toden­näköi­ses­ti on, jolloin äänneasu on ehkä pääteltävissä kyseisen kielen melko vähäi­sel­lä­kin osaamisella. Kansain­välisesti tunnettujen henkilöiden nimien ääntämyksestä on tietoja myös sivulla Say How? A Pronunciation Guide to Names of Public Figures. Tosin sen tiedot ovat melko summittaisia ja osittain virheellisiäkin.

Miksei taivuteta kirjoitusasun mukaan?

Esiintyy myös käsityksiä, joiden mukaan säännöt ovat tarpeettoman hankalat ja sana pitäisi taivuttaa lisäämällä siihen päätteet ikään kuin sana luettaisiin suomen sääntöjen mukaan. Tällaista linjaa noudatetaankin melko usein etenkin kaunokirjallisuudessa. Tällöin sen enempää kirjoittajan kuin lukijankaan ei tarvitsisi tuntea vieraan sanan ääntämystä lainkaan. Tosin ääneen luettaessa pitäisi lukijan tällöin osata vaihtaa kirjoitettu pääte usein aivan toiseksi, esimerkiksi lukea sana ”Bordeauxiin” suunnilleen [bordoohon] – tai sitten ”lukea niin kuin kirjoitetaan”, siis [bordeauksiin].

Sellaista linjaa on vastustettu varsin tiukasti Matti Sade­niemen vuonna 1962 esittämässä kielipakinassa (jul­kais­tu kirjasessa Toinen kielivartio):

Usein näitä [vieraita] nimiä taivutellaan kirjoituksessa aivan kuin ne luettaisiin suo­ma­lai­sit­tain kirjain kirjaimelta. Shaw’ta nimi kirjoitetaan tällöin Shawia, Bordeaux’hon taas Bordeauxiin. Siis kirjoitetaan aivan toiset päätteet kuin luetaan. Tämä on luon­no­ton­ta.

Loppuosan ääntämyksen mukauttaminen

Joissakin tapauksissa sanan taivuttaminen alkukielen ääntämyksen mukaan olisi hyvin ongelmallista varsinkin kirjoituksessa. Niinpä sanan lopun ääntämys saatetaan mukauttaa suomen kieleen paremmin sopivaksi, usein kirjoitusasua seuraten.

Esimerkiksi moni­tavuis­ten sanojen sananloput -ie ja -ey ääntyvät englannissa yleensä lyhyenä i:nä. Jos niitä käsiteltäisiin suomessa aina tiukasti sitaattilainoina, päädyttäisiin kummallisuuksiin. Esimerkiksi jockey lausuttaisiin suunnilleen [džoki], jolloin monikon adessiivi lausuttaisiin [džokeilla], mutta miten ihmeessä se kirjoitettaisiin?

Erisnimissä alkukielen ääntämystä voi usein noudattaa. Sen sijaan sitaatti­lainoissa tällaisten sanojen ääntämys on yleensä kirjoitusta mukaileva [ie] ja [ei], jolloin taivutuskin on suhteellisen help­poa. Kielenhuollon ohje Taivutustyyppejä: vierassanat psyyke, essee, gourmet, file(e), smoothie esittää kuitenkin:

Englannista peräisin olevia lainasanoja, joiden kirjoitusasun lopussa on -ie, voi periaatteessa taivuttaa ääntöasun (smoothiea ”smuuthia”) tai kirjoitusasun (smoothieta) mukaan. Joistakin sanoista on yleiskielessä vain englannin ääntämykseen perustuva taivutus, kuten golftermissä birdie: birdieä, ei ”birdietä”.

Käytännössä birdietä on kuitenkin paljon yleisempi kuin birdieä.

Luonnollisin ratkaisu on, että tällaiset sanat taivutetaan sen mukaan, miten ne suomen kielessä lausutaan. Tämäkin on sikäli ongelmallista, että ääntämys vaihtelee: joissakin sanoissa -ie ääntyy kuten kirjoitetaan, joissakin englantia jäljitellen i:nä.

brownie : brownieita [luetaan: braunie : braunieita]
jockey : jockeyta [luetaan: džokei : džokeilla]

Vieraiden nimien ja sanojen taivutuksen perussäännöt

Laaja yleisesitys vieraiden nimien taivuttamisesta on Kielikello-lehden numerossa 2/1985 artikkelissa Vieraiden nimien taivuttaminen. Se ei kaikilta osin vastaa nykyisiä käsityksiä eikä yleistä käytäntöä. Kielitoimiston nimiopas on uudempi ohjekirja, jossa vieraiden nimien tai­vu­tuk­sen ohjeet ovat lähinnä mainitusta artikkelista kopioituja. Seuraavaan on koottu ar­tik­ke­lin keskeiset säännöt, lukuun ottamatta monikkotaivutusta:

Ranskalaiset -ille(s)-loppuiset nimet

Sellaiset ranskalaiset nimet kuin Versailles, ja Marseille, joiden lopuissa on -ille(s) vokaalin jäljessä, tulkittiin aiemmin yleisesti ääntämykseltään i-loppuisiksi: [versai], [marsei] (paino usein lopputavulla). Tämä tulkinta on edelleen mahdollinen ja monien mielestä oikea. Tällöin pääte kirjoitetaan ääntämyksen mukaisena nimen perään. Heitto­merk­kiä käytetään yleisten sääntöjen mukaisesti: vain, jos kirjoitusasu päättyy s:ään.

Marseillen [marsein]
Marseillessa [marseissa]
Marseillehin [marseihin]
Marseilleta [marseita]
Versailles’n [versain]
Versailles’ssa [versaissa]
Versailles’hin [versaihin]
Versailles’ta [versaita]

Edellä esitetty taivutustapa sopii suomen kieleen paljon paremmin ja vastaa sitä, miten tällaiset nimet tosiasiassa lausutaan suomessa.

Toinen, uudempi tulkinta pitää i-loppuista ääntämystä vääränä (ehkä saksan vaiku­tuk­ses­ta johtuvana) ja tulkitsee, että ääntämys on j-loppuinen: [versaj], [marsej] tai jopa [versaaj], [marseej]. Tällöin tarvitaan taivutukseen sidevokaali. Edellä mainittujen Kieli­kellon ohjeiden mukaan sidevokaalina käytetään kirjoituksessa e:tä, joka luetaan i:nä. Tosin tämä koskee vain -ille-loppuisia tapauksia. Sen sijaan -illes-loppuiset on ajateltu käsi­teltä­viksi niin, että niissä sidevokaalina on sekä kirjoituksessa että puheessa i. Koska nimen perus­muodon äänneasu ajatellaan konsonanttiloppuiseksi, ei heittomerkkiä tällöin käytetä.

Marseillen [marsejin]
Marseillessa [marsejissa]
Marseilleen [marsejiin]
Marseillea [marsejia]
Versaillesin [versajin]
Versaillesissa [versajissa]
Versaillesiin [versajiin]
Versaillesia [versajia]

Kielitoimiston nimiopas esittää (Kielikellossa 2/1985 annetut ohjeet toistaen) melko omituisesti, että Marseille ääntyy perusmuodossa j-loppuisena, mutta taivutuksessa joko i- tai j-loppuisena, oletettavasti kielenkäyttäjän valinnan mukaan. Niinpä se esittää molempia edellä kuvattuja taivutustapoja vastaavat kirjoitus- ja äänneasut. Kuitenkin nimestä Versailles se esittää vain j-loppuisen tulkinnan mukaisen taivutuksen. Alaviitteessä se lisää: ”Nimestä ovat olleet käytössä myös saksankieliseen ääntöasuun [vɛr’zai] perustuvat taivutusmuodot: Versailles’n [ver’sain] ja Versailles’hin [ver’saihin].”

Vokaaliloppuinen ääntämys on ehdottomasti sujuvampi suomen kielessä, jossa ei ole j-loppuisia tavuja. Sellaisia ei ole tapana ääntää edes sellaisissa nimissä, joissa alkuperäkieli sisältää sellaisen (esimerkiksi ”Tolstoi”, joka venäjässä ääntyy suunnilleen ”Talstój”).

Edellä käsitelty taivutusongelma esiintyy myös kirjoitusasultaan toisentyyppisissä ranskalaisissa nimissä, kuten euil-loppuisissa. Niistä on Kielitoimiston nimioppaassa yksi esimerkki, ja siitä esitetään vain vokaaliloppuiseen tulkintaan perustuva taivutus.

Argenteuil [aržãtöi] : Argenteuil’n : Argenteuil’ta : Argenteuil’hin

Vokaaliin ja s:ään loppuvat nimet

Kreikkalaiset s-loppuiset nimet

Paljon horjuntaa on -s-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa. Erityisesti tämä koskee kreikkalaisia nimiä. Niitä voidaan taivuttaa esimerkiksi Hermes : Hermeen tai Hermes : Hermeksen eli taivutusmalliksi voidaan ottaa joko kirves : kirveen tai ilves : ilveksen. Monissa antiikin nimissä voidaan vain yhdenlaista taivutusta pitää hyväksyttävänä, esimerkiksi Isis : Isiksen, Aristoteles : Aristoteleen.

Nyky­aikai­sis­sa kreikka­lai­sis­sa nimissä ja muissa taivutus on usein sellainen kuin Kostas : Kostasin (nykyisen standardin mukaan nimeen kuuluu painomerkki: Kóstas). Tällainen taivutus, jossa s:n perään tulee sidevokaaliksi i, vastaa konso­nantti­lop­puis­ten vieraiden sanojen yleistä taivutustapaa.

Joissakin vanhoissa runosuomennoksissa yms. voi vielä nähdä sellaisenkin poik­keuk­sel­li­sen taivutuksen, jossa perusmuodon loppu-s (joka usein voidaan kreikassa tulkita nomi­na­tii­vin päät­teek­si), jää pois taivutus­muodois­ta, esimerkiksi Zeus : Zeun tai Kypros : Kypron. Ny­ky­suo­mes­sa näiden nimien taivutus on -kse-vartaloinen (Zeuksen, Kyproksen). Tosin vielä saat­taa esiintyä esimerkiksi taivutusta Efesos : Efeson : Efesossa, ehkä vanhempien raa­ma­tun­kään­nös­ten vaikutuksesta.

Vaikka historialliset polis-loppuiset nimet taivutetaan tyyliin Akropolis : Akropoliin, niin saman kreikkalaisperäisen lopun sisältävät nykyaikaiset nimet taivutetaan vierassanojen yleiseen taivutustapaan, esimerkiksi Minneapolis : Minneapolisin (tai Minneapoliksen).

Tilanne on hankala, koska s-loppuisia nimiä siis taivutetaan kolmen tai jopa neljän eri periaatteen mukaan. Erisnimien taivutuksesta ei yleensä edes voi löytää järjestelmällisesti tietoja hakuteoksista. Esimerkiksi tietosanakirjoissa ei ole taivutustietoja, mutta nimi saattaa sattumalta esiintyä myös lauseyhteydessä, josta taivutustapa voidaan päätellä.

Muut s-loppuiset nimet

Taivutuksessa on osittain vaihtelua, mutta esimerkiksi us-loppuisten vieraiden taivutus on aika vakiintunutta. Latinankieliset us-loppuiset nimet, joita on paljon ja joista monet ovat hyvin tuttuja, taipuvat vanhastaan -us : -uksen (Pilatuksen, Augustuksen jne.). Muunkieliset taivutetaan yleensä saman mallin mukaan ainakin, jos ne hahmoltaan muistuttavat vanhoja us-loppuisia nimiä. Niinpä esimerkiksi sellaista joskus esiintyvää tai­vu­tus­ta kuin Indus : Indusin on pidettävä suorastaan virheellisenä. Kirjallisuudessa pu­hu­taan vanhastaan Induksen laaksosta, Induksen kulttuurista jne.

Useimmat vokaaliin ja s:ään loppuvat nimet kuitenkin taivutetaan niin, että vartalo pysyy muuttumattomana ja sen perään lisätään sidevokaali i ja taivutus­pääte, esi­mer­kik­si Dolores : Doloresin.

Tällaista taivutusta voi pitää luonnollisena, koska suomen sanojen toisenlainen taivutus (esi­mer­kik­si kirves : kirveen tai veres : vereksen) johtuu niiden historiasta ja vaihtelee his­to­rian mukaan. Tutuimmista vieraista nimistä osa on mukautunut johonkin suomen van­haan taivutustyyppiin, mutta uudet tulokkaat on yleensä selvintä taivuttaa kaavamaisesti, ilman vartalonmuutoksia.

Nimien esiintymäyhteys voidaan ottaa huomioon niin, että kun esimerkiksi latviassa ja liettuassa yleiset s-loppuiset nimet taivutetaan uusien nimien yleisen kaavan mukaan, samaa sovelletaan yhdenmukaisuuden vuoksi myös näiden kielten us-loppuisiin nimiin. Tällainen on myös näiden nimien yleensä tavallisin taivutustapa suomessa.

Brazauskas : Brazauskasin
Dombrovskisin : Dombrovskisin
Adamkus : Adamkusin

Tiivistelmä s-loppuisten nimien taivutuksesta

Seuraavaan taulukkoon on otettu vertailun vuoksi tietoja myös s-loppuisten yleisnimien (lainasanojen) taivutuksesta.

Suuntaa antavia tietoja s-loppuisten nimien taivutuksesta
Sanatyyppi Taivutus Esimerkki (genetiivi)
s-loppuiset yleisnimet -s : -kse- ananas : ananaksen
s-loppuiset erisnimet yleensä -s : -si- Dallas : Dallasin
s-loppuiset nimet, joissa s ei äänny -s : -s’- Calais : Calais’n
as-loppuiset antiikin nimet -as : -aa- Hellas : Hellaan
es-loppuiset antiikin nimet -es : -ee- Kserkses : Kserkseen
is-loppuiset antiikin nimet -is : -ii- Salamis : Salamiin
os-loppuiset antiikin nimet -os : -okse- Kyyros : Kyyroksen
us-loppuiset nimet -us : -ukse- Pilatus : Pilatuksen

Poikkeuksia s-loppuisten nimien taivutukseen

Vironkieliset nimet

Vironkielisiä nimiä on aiemmin pyritty taivuttamaan niin, että suomen ja viron läheinen sukulaisuus otetaan huomioon. Taivutettiin esimerkiksi Rand : Rannan, koska kyseinen nimi on samaa alkuperää kuin suomalainen nimi Ranta ja taipuu virossa samaan tapaan kuin suomessa.

Linjaa kuitenkin muutettiin vuonna 2004, jolloin suomen kielen lautakunta antoi uuden suosituksen virolaisten nimien taivutuksesta suomessa. Periaatteet ovat seuraavat:

Varsin epäselvä on kielilautakunnan kannanoton seuraava kohta:

Muutamat sukunimet ovat tulleet Suomessa tutuiksi jo aikana, jolloin yleensä suo­sit­tiin nykyistä enemmän virolaisnimien suomeen mukauttamista. Ne taipuvat edel­leen suomalaisittain kuten [Aino] Kallas : Kallaksen, Tuglas : Tuglaksen (tosin ny­kyään rinnalla myös Tuglasin).

Kun kyseisen kohdan edellä on esimerkkinä ”Kallas : Kallasin : Kallasia : Kallasiin”, on kohtaa kai tulkittava niin, että vakiintuneissa käyttöyhteyksissä käytetään vanhaa taivutustapaa. Siis puhutaan Aino Kallaksesta (etenkin kun nimi voidaan tulkita suomalaistuneeksi), mutta viro­lais­ta Kallas-nimistä henkilöä kutsutaan Kallasiksi.

Verkkosivulla, jolla suositus on julkaistu, on suosituksen jälkeen sen tii­vis­tel­mäk­si sanottu esitys. (Tämä esitys on myös Kotuksen nykyisen sivuston Virolaiset nimet suomen kielessä ainoa sisältö.) Siinä on lopussa seuraava kohta, jolle ei näytä olevan vastinetta itse suosituksessa:

  1. Viroa osaavien on kuitenkin edelleen mahdollista taivuttaa viron nimiä sitaatti­peri­aat­tees­ta poikkeavalla, suomen kielen mukaisella tavalla.

Käytännössä on erittäin tavallista taivuttaa suomen kielen mukaisesti monia sellaisia viron­kieli­siä nimiä, jotka ovat helposti tunnistettavissa suomen sanoja vastaaviksi, vaikka ne eivät ole asultaan täysin samoja. Tämä ei riipu kielenkäyttäjän viron­taidosta, vaan siitä, miten ilmeinen yhteys sanojen välillä on.

Eesti Päevaleht : Eesti Päevalehtissä [suosituksen mukainen taivutus]
Eesti Päevaleht : Eesti Päevalehdessä [vallitseva taivutus]

Päätteen vokaali – Marya vai Maryä?

Vokaalisoinnun periaate

Suomen kielessä voi taivutuspäätteen tai johtimen vokaali riippua siitä, onko sana etu- vai takavokaalinen, esim. kala : kalassa, mutta kylä : kylässä. Tätä noudatetaan yleensä myös erisnimissä ja vieraissa sanoissa.

Rooma : Roomassa
Köping : Köpingissä
Minsk : Minskissä

Sekavokaaliset sanat

Jotkin nimet ja sivistyssanat, esimerkiksi ”Malmö” ”marttyyri”, aiheuttavat ongelmia, koska niissä esiintyy suomen kielen yleisen rakenteen vastaisesti sekä takavokaali (a, o tai u) että jokin etuvokaaleista y, ä tai ö. (Etuvokaalit e ja i ovat siinä mielessä ”puolueettomia”, että ne voivat esiintyä sekä muiden etuvokaalien että takavokaalien kanssa samassa sanassa.)

Seuraavassa kuvataan etu- tai takavokaalisen päätteen valitsemisen perusteet, kun kyseessä on sivistyssana. Samat periaatteet koskevat sitaattilainoja ja vieraita nimiä, mutta niihin liittyy myös erityisongelmia.

Kirjoituksen ja ääntämyksen eron vaikutus

Vieraat nimet ja sitaattilainat (ja joskus sivistyssanatkin) aiheuttavat erityisen ongelman siksi, että sanan vartalossa usein kirjoitetaan esimerkiksi ”a”, mutta lausutaan ”ä”. Toisin sanoen sana ehkä kirjoitetaan takavokaalisena, mutta lausutaan etuvokaalisena. Koska ”Mary” äännetään suunnilleen ”meöri”, niin päätteet lausutaan etuvokaalisina (esim. ”meörillä”), joten kirjoitusasu ”Maryllä” vastaisi ääntämystä. Kuitenkin on varsin tavallista kirjoittaa ”Marylla”. Jonkinlainen visuaa­li­sen vokaalisoinnun tarve on ehkä johtanut tällaiseen käytäntöön.

Vanha kielenhuolto piti yleisesti luonnottomana, että kirjoitetaan yhdenlainen pääte ja luetaan toisenlainen, joskin tässä tapauksessa sallittiin molemmat vaihtoehdot (Kielikello 1 v. 1968: Voltaireä tai Voltairea). Myöhemmin otettiin toisensuuntainen kanta. Kielikellossa 2/1985 julkaistut taivutusohjeet sanovat:

Vokaalisointu merkitään samoin kuin kotoisissa sanoissa: etuvokaalisessa kir­joi­tus­asus­sa sijapääte on etuvokaalinen (Münchenissä) ja taka­vokaa­li­ses­sa kir­joi­tus­asus­sa takavokaalinen (Oberammergauhun). Jos nimi kirjoitetaan taka­vokaa­li­se­na mut­ta äännetään etuvokaalisena, pääte liitetään tavallisesti takavokaalisena, esi­mer­kik­si Lake Placidia [leik pläsidiä] ja Thamesia [Temziä]. Jos pai­nol­li­nen loppu­vokaa­li on äännettäessä ä, ö tai y, mahdollisia ovat sekä etu- että taka­vokaa­li­nen asu, esi­mer­kik­si Camus’ta ~ Camus’tä [kamyytä], Richelieuhon ~ Richelieuhön [rišəljööhön].

Ohje ei ole täysin yksiselitteinen. Sana ”tavallisesti” voidaan tulkita niin, että etuvokaalinenkin pääte on mahdollinen. Toinen tulkinta on, että päätteen pitää olla takavokaalinen muissa ta­pauk­sis­sa kuin erikseen mainitussa poikkeuksessa, joka on ohjeen seuraavassa virkkeessä.

Esimerkiksi eräiden yliopistojen suomen kielen lehtorien tekemässä kirjoitusviestinnän verkko­kurs­sis­sa otetaan (osassa Vierassanat) ehdoton kanta, jonka mukaan ei saa kirjoittaa ”Bakeriä”, ”Placidiä”. Käy­tän­nös­sä­kin on ääntämyksenvastainen takavokaalisten päätteiden käyttö kuten Lake Placidia, Thamesia ja Marya nykyisin monta kertaa yleisempää kuin ääntämyksenmukaiset ä:tä käyttävät muodot. Sen sijaan esimerkiksi Richelieuhon lienee täysin teoreettinen muoto. Ellei kirjoiteta ääntämyksen­mukai­ses­ti Riche­lieu­hön, niin todennäköisesti kirjoitetaan (virheellisesti) kirjoitusasun mukaan Richelieuhun.

Uudemmassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa esitetään (s. 249) kuitenkin yleisesti: ”Päätteen voi kuitenkin merkitä myös etuvokaalisena ääntämisen perusteena.” Esimerkkeinä esitetään edellä mainittujen tapausten (Camus ja Richelieu) lisäksi Casey [keisi] : Caseyä [keisiä].

Uusin suositus sallii myös ääntämyksen mukaisen kirjoitustavan (esim. Maryä). Se on luonnollista asettaa etusijalle, vaikka toisenlainen asu (esim. Marya) on jonkin verran yleisempi.

”Visuaalisen vokaalisoinnun” kannalta olisi luonnollista, että jos nimessä on vain e- ja i-vokaaleja, päätteet ovat etuvokaalisia ääntämyksestä riippumatta, esimerkiksi Heidegger : Heideggeriä. Tällaista ajatusta ei sääntöihin kuulu, ja tällainen taivutus on selvästi har­vi­nai­sem­paa kuin sellainen, jossa otetaan huomioon tällaisten sanojen ääntämys. Seu­raa­viin esimerkkeihin on merkitty ääntämys sellaisena kuin nimet suomenkielisessä puheessa yleensä lausutaan, ei tarkoin alkukielen mukaan.

Miller : Milleriä [miller : milleriä]
Heidegger : Heideggeria [haideger : haidegeria]

Monissa tapauksissa taivutusongelma voidaan välttää muotoilemalla lause niin, että hankalaa sanaa ei tarvitse taivuttaa. Jos ongelmaa ei voi välttää, niin takavokaalinen taivutus aiheut­ta­nee vähemmän hämminkiä lukijoissa.

Käytin kirjoittamiseen Word-ohjelmaa.
Tehtävän voi tehdä muullakin ohjelmalla kuin Wordillä.

Vieraan nimen tulkitseminen yhdyssanaksi

Vieraat nimet voitaisiin joissakin tapauksissa tulkita yhdyssanoiksi ja taivuttaa tämän mukai­ses­ti. Tämä koskee esimerkiksi ruotsinkielisiä -berg-loppuisia nimiä.

Falkenberg : Falkenbergissä

Kuitenkin esimerkiksi ruotsinkieliset -qvist- ja -kvist-loppuiset sukunimet tulkitaan yleen­sä yhdistämättömiksi eli niiden päätteiden vokaalit määräytyvät sanan kokonais­hah­mon mukaan. Jos ne käsitetään yhdyssanoiksi, päätteet ovat aina etuvokaalisia, esi­mer­kik­si -qvist : -qvistiä, mutta tällainen taivutus on melko harvinaista.

Ahlqvist : Ahlqvistia : Ahlqvistilla

Melko usein pitkähköjä vieraita nimiä taivutetaan yhdyssanan tavoin, esimerkiksi ”Tšeljabinskissä” ja ”Antwerpenissä”, vaikka ainakaan mitään suomenkieliselle selvää yhdyssanarakennetta ei ole. Sääntöjen mukaista ja myös tavallisempaa on taivuttaa niin, että päätteen vokaali riippuu koko sanasta.

Tšeljabinsk : Tšeljabinskissa
Antwerpen : Antwerpernissa

Hankalat partitiivit: Sydneytä vai Sydneyä?

Sääntöjen mukaan on suhteellisen selvää, että partitiivin pääte -a, -ä, -ta tai -tä liitetään vieraaseen nimeen ääntämyksen mukaisesti, kuitenkin ottaen huomioon aiemmin mainittu mahdollinen vokaalin merkitseminen vieraan nimen kirjoitusasun mukaan.

Sydney : Sydneyä [sidni : sidniä]
Jersey : Jerseyä [džöözi : džööziä]
Károlyi : Károlyia [kaaroji : kaarojia]
Marlowe : Marloweta [maalou : maalouta]
Åbo akademi : Åbo akademita [oobu akademii : oobu akademiita]
Abbey : Abbeya ~ Abbeyä [äbi : äbiä]
Barclay : Barclaya [baakli : baaklia]
Attlee : Attleea ~ Attleeä [ätli : ätliä]
László : Lászlóta [laasloo : laasloota]

Käytännössä esiintyy kuitenkin varsin yleisesti myös partitiivimuotoja, jotka on kirjoitettu äänneasun mukaan, kuten ”Sydneytä”, ”Jerseytä”, ”Karolyita”, ”Marlowea”, ”Åbo akademia”, ”Abbeyta”, ”Barclayta”, ”Attleeta” ja jopa ”Lászlóa”. Niitä on vaikea pitää isoina virheinä, koska ne ovat tavallisia ja koska monet lukijat voivat pitää niitä jopa parempina kuin oikeita muotoja, varsinkin jos eivät tunne nimen ääntämystä tai eivät ajattele sitä.

Myös joissakin muissa tapauksissa on ääntämyksen mukainen (ja Kielikellon ohjeissa suositeltu) partitiivin kirjoitusasu kirjoitusasultaan outo, jos ääntämystä ei tunneta tai ei ajatella.

Toisentyyppinen ongelma syntyy silloin, kun sanan ääntämys loppuu painottomaan a:han tai ä:hän taikka niihin rinnastettavaan äänteeseen, mutta kirjoitusasu on suomen kielestä poik­kea­va. Esimerkiksi venäjän sana proizvodstvo äännetään lähinnä a-lop­pui­se­na, ja ro­ma­nian sanassa mămăligă tarkoittavat ă-kirjaimet epämääräisiä vokaa­lei­ta, jotka suoma­lai­nen kuitenkin ääntänee a:n tapaisena kirjoitusasun vaiku­tuk­ses­ta. Silloin illatiivin muodostus on hankalaa (ks. Hankalat illatiivit kuten ”Sydneyyn”), mutta ongelmia on parti­tii­vis­sa­kin. Se voidaan muodostaa kahdella tavalla, joista kumpikin on outo:

Jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin vaikka äänneasu päättyy lyhyeen painottomaan a:han tai ä:hän, täytynee päätteeksi kirjoittaa aa tai ää heittomerkin jälkeen, esimerkiksi Qvigstad : Qvigstad’aa [kviksta : kvikstaa]. Virallisia sääntöjä lienee tulkittava niin, että niiden mukaan kirjoitettaisiin päätteeseen vain yksi a-kirjain, esim. Qvigstad’a. Käytännöllisintä on ehkä tul­ki­ta, että vaikka loppuvokaali ei alkukielessä äänny, se ääntyy suomen kielessä ainakin sanaa taivutettaessa, jolloin voi lausua ja kirjoittaa esim. Qvigstadia. Tällaiset tapaukset ovat on­nek­si sangen harvinaisia.

Jos sana loppuu pitkään (ja ainakin alkukielessä usein painolliseen) vokaaliin, ei partitiivin muodostuksessa ole isoja ongelmia. Tällöin pääte on -ta tai -tä. Heittomerkkiä käytetään yleis­ten sääntöjen mukaan.

Zola : Zolata [zolaa : zolaata]
Fermat : Fermat’ta [fermaa : fermaata]

Jos ranskankielisen nimen ääntämys loppuu vokaaliin, tämä vokaali ääntyy ranskassa pai­nol­li­se­na ja pitkähkönä ainakin silloin, kun nimi lausutaan erikseen. Yleensä sen tulkitaan vas­taa­van suomen pitkää vokaalia, joten illatiivin pääte on -han, missä a:n tilalla on kyseinen loppuvokaali (lyhyenä). Tämän mukaisesti on muodostettu mm. edellä esitetyt illatiivi­muo­dot. Kuitenkin vieraiden nimien taivutusta koskevassa Kielikellon numerossa 2/1985 on esi­tet­ty rinnakkaisena vaihtoehtona taivutus, joka perustuu lyhytvokaaliseen tulkintaan, esi­mer­kik­si Aubry : Aubrya ~ Aubryta. (Tämä näyttäisi koskevan vain tapauksia, joissa kir­joi­tus­asu loppuu yhteen tarkkeettomaan vokaaliin; sen sijaan esitetään vain yksi vaihto­ehto ta­pauk­sis­sa Beaulieu : Beualieuta ja Carné : Carnéta.) Vaikka mainitun tulkinnan mukainen taivutus esitetään ensimmäisenä ja vaikka se voi vaikuttaa luonnollisemmalta, ellei tunne ään­tä­mys­tä, se on suorastaan luonnoton. Siinähän joko kirjoitetaan eri pääte kuin luetaan (kir­joi­te­taan Aubrya, vaikka lausutaan suunnilleen [obriita]) tai äännetään nimi kovin eri­tyyp­pi­ses­ti kuin ranskassa (siis [obria], vaikka ranskassa toinen tavu on painollinen, kun nimi lausutaan erikseen).

Ranskan vuosien 2007–2012 presidentin sukunimi Sarkozy näyttää jo vakiintuneesti ääntyvän suomenkielisessä puheessa [sarkosi] eikä ranskanmukaisemmin [sarkozii]. Myös taivutus on lähes aina tämän mukainen. Se lienee hyväksyttävä toisaalta yleisyytensä, toi­saal­ta edellä mainitun kannanoton takia.

Sarkozy : Sarkozya : Sarkozyyn
(Sarkozy : Sarkozyta : Sarkozyhin)

Mainitunlaisissa sanoissa esiintyy usein myös edellä käsitelty kysymys siitä, kirjoitetaanko päätteen vokaaliksi a tai ä päätteen ääntämyksen vain ”visuaalisen vokaalisoinnun” mukaan. Seuraavissa esimerkeissä on tarvittaessa mainittu molemmat vaihtoehdot. Perusmuodon ääntämys on tässä merkitty karkeasti ja osoittamatta, että paino on lopputavulla.

Aubry [obrii]: Aubryta
Chapu [šapyy] : Chaputä ~ Chaputa
Nancy [nãsii] : Nancyta

Sidevokaali

Jos vieras sana tai nimi loppuu konsonanttiin, käytetään usein sidevokaalina i:tä, jotta sanaan voidaan liittää pääte. Periaate on sama kuin se, mitä hyvin yleisesti on käytetty lainasanoissa, kun esimerkiksi sanasta ”film” on suomessa tullut ”filmi”, taivutettuna ”filmin”, ”filmissä” jne., mutta erisnimissä i:tä ei lisätä perusmuotoon, ainoastaan taivutettuihin muotoihin.

Lagos : Lagosissa
Kent : Kentissä

Monet lähinnä ranskan- tai englanninkieliset nimet loppuvat ”mykkään e:hen” eli e:hen, jota ei äännetä. Tällöin menetellään yleensä niin, että pääte liitetään suoraan kirjoitusasuun ja e-kirjain luetaan kirjoitusasun mukaan. Toisin sanoen sidevokaalina käytetään tällöin e:tä.

More : Moren [luetaan: moor : mooren]
Loire : Loiressa [luetaan: luaar : luaaressa]

Tosin usein mykkään e:hen päättyvää nimeä käytännössä taivutetaan niin, että ääntä­myk­ses­sä sidevokaalina on i. Esimerkiksi nimen ”Dale” (lausutaan ”deil”) genetiivi lausutaan usein ”deilin”, joten looginen kirjoitusasu olisi ”Dalein” tai heittomerkillä selvennettynä ”Dale’in”. Sellaisia asuja on joskus käytettykin, jopa kielenoppaissa, mutta useimpia lukijoita ne var­maan ihmetyttävät. Käytännössä on ehkä parasta kirjoittaa tällaisten nimien taivutus­muodot järjestelmällisesti ikään kuin sidevokaalina olisi e. Kielikellon numerossa 2/1985 annetut ohjeet sisältävät käytännössä tällaisen periaatteen, sillä ohjeissa on useita esi­merk­ke­jä taivutuksesta, jossa loppu-e säilyy kirjoitetuissa taivutusmuodoissa, vaikka ääntä­myk­ses­sä on i.

Stone : Stonea [luetaan: stoun : stounin tai stounen]
Tate : Taten [luetaan: teit : teitin tai ehkä joskus teiten]
shake : shaken [luetaan: šeik : šeikin]

Taivutusohjeissa mainitaan sellainen tapaus kuin Nagy : Nagyn : Nagyyn, vaikka unkarin kie­les­sä gy-yhdistelmä on yhden äänteen (karkeasti merkittynä dj) merkki. Käytännössä tämä merkitsee, että taivutetuissa muodoissa käytetään sidevokaalina i:tä ja y-kirjain käsi­te­tään sen merkiksi. Luonnollisempaa olisi tulkita, että tällaisessa sanassa loppu-y on osa kon­so­nan­tin merkintää. Tällöin sidevokaali tulisi kirjoittaa näkyviin: Nagy : Nagyin : Nagyiin.

Sidevokaalia ei käytännössä käytetä nimissä, joiden perusmuoto päättyy konsonanttiin, jota ei kirjoiteta. Tällaisia ovat esimerkiksi arabiankieliset nimet, joiden lopussa on glot­taa­li­klu­sii­li; arabialaisessa kirjoitusasussa on tällöin lopussa alif. Arabian siirto­kir­joi­tuk­sen stan­dar­din mukaan alif jätetään tällöin vaille vastinetta ns. yleiskielisessä siirto­kir­joi­tuk­ses­sa. Kos­ka ääntämyksessä konsonanttiin loppuvan sanan ja päätteen väliin tulee suomessa side­vokaa­li, niin esimerkiksi arabialaisen nimen Nafi (tieteellinen translitteraatio Nāfiʾ, ään­tä­mys suunnilleen [naafiʔ]) genetiivi olisi loogisesti Nafiin [naafiʔin]. Tällaista kuitenkaan tuskin käytetään, vaan loppukonsonantin ajatellaan jäävän pois ainakin taivutusmuodoissa.

Pääteongelmia: Fermatin vai Fermat’n?

Heittomerkki ääntymättömän loppukonsonantin jälkeen

Vieraissa sanoissa ja nimissä on mahdollista, että kirjoitusasu loppuu konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin. Tällöin käytetään nimen ja päätteen välissä heittomerkkiä. Esimerkiksi ranskankielinen nimi ”Fermat” lausutaan ”Fermaa”. Koska kirjoitusasu ”Fermatn” olisi outo, kirjoitetaan ”Fermat’n”.

Tavallisimmin tällaisia tilanteita syntyy ranskankielisissä nimissä, jotka loppuvat mykkään (ääntymättömään) konsonanttiin kuten r, s, t tai x. Lisätietoja ja runsaasti esimerkkejä on Markus Långin sivulla Ranskalaisten nimien taivutus suomen kielessä <http://www.mlang.name/francais.html>. Sääntö koskee myös tilanteita, joissa sanan lopussa oleva konsonanttikirjain ääntyy vokaalina, esim. ”show’ssa”, ”Kaj’ta”. Käytännössä on paljon tavallisempaa jättää heittomerkki pois tällaisissa tapauksissa (esim. showssa, Kajn).

Esimerkiksi sanomalehdissä kuitenkin usein taivutetaan nimiä ikään kuin ne äännettäisiin suomen kielen järjestelmän mukaisesti, esimerkiksi ”Fermatin”. Osasyynä on varmaankin se, että sääntöjen mukainen kirjoitustapa edellyttää, että kirjoittaja tuntee nimen ääntämyksen edes suurin piirtein. Toisaalta koska lukijat eivät useinkaan tunne äänneasua, he saattavat pitää sääntöjen mukaista asua hiukan kummallisena. Jos taivutusta ei voi luontevasti välttää, on sääntöjen mukainen taivuttaminen yleensä kuitenkin paras vaihtoehto.

Fermat’n [fermaan]
Bordeaux’ssa [bordoossa]
Shaw’ta [šoota]
Camus’ta ~ Camus’tä [kamyytä]
von Bülow’lle [fon byylolle]

Tulkintakysymys: lopussa i vai j?

Joskus on tulkinnanvaraista, äännetäänkö vierassana vokaali- vai konsonanttiloppuisena. Esimerkiksi paikannimi Versailles on yleensä ajateltu vokaaliloppuiseksi, ”versai”. Jonkin verran on kuitenkin esiintynyt – myös kielitoimiston julkaisemissa ohjeissa – tulkintaa, jonka mukaan oikeampi kuvaus ääntämyksestä olisi ”versaj”. Tällöin käytettäisiin esim. taivutus­muotoa Versaillesissa (versajissa). Sellainen ääntämys on kuitenkin harvinaista.

Ks. -ille(s)-​lop­puis­ten nimien taivutusta.

Tanskalaisten nimien ääntymätön loppukonsonantti

Lisäongelmia tuottaa se, että mm. tanskankielisissä nimissä on usein loppukonsonantti, joka alkukielessä ei äänny tai ääntyy glottaaliklusiilina tai vain loppuvokaalin glottalisoitumisena. Esimerkiksi nimi ”Ålborg” voi ääntyä tanskassa vokaaliloppuisena, suunnilleen ”olbo’o”, ja teoriassa oikea taivutustapa olisi tällöin ”Ålborg’ssa”. Tämä olisi kuitenkin niin outoa suoma­lai­sil­le, että käytännössä sana kirjoitetaan ikään kuin se ääntyisi g-loppuisena, kuten se suo­ma­lai­sen suussa lähes aina ääntyykin. Siis: ”Ålborgissa”. Tätä voidaan perustella myös sillä, että nimi voi tanskassa ääntyä konsonanttiloppuisena, vaikka konsonantti ei olekaan g. Vas­taa­vas­ti esimerkiksi nimi Gribskov saattaa tanskassa ääntyä eri tavoin, myös vokaali­lop­pui­se­na, mutta suomenkielinen lukija luultavasti hämmentyisi sellaisesta taivutuksesta kuin ”Gribskov’ssa”.

Ålborg : Ålborgissa
Gribskov : Gribskovissa

Tämä järkeväntuntuinen linja voidaan kuitenkin tulkita normien vastaiseksi. Ohjeet vieraiden nimien taivuttamisesta (Kielikello 2/1985) eivät sisällä tanskalaisten nimien osalta poikkeuksia siihen sääntöön, että jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, mutta äänneasu vokaaliin, kirjoitetaan pääte äänneasun edellyttämään muotoon ja sen edelle kirjoitetaan heittomerkki. Lisäksi ohjeissa on yksi tanskankielinen esimerkki, nimi Ploug. Sen taivutus on ohjeen mukaan Ploug’n, Ploug’ta, Ploug’hun. Kuitenkin esimerkkiin liittyy seuraava tieto ääntämyksestä: ”tansk. plɔu’”. Kun ohjeen ääntämistiedoissa ei yleensä ole sellaisia mainintoja kuin ”tansk.”, vaan pelkkä ääntämistieto, tämä lienee tulkittava niin, että tanskassa nimi ääntyy noin, mutta ei välttämättä suomessa, ja että heittomerkki tarkoittaa glottaaliklusiilia (mitä muuta se voisi siinä tarkoittaa?). Kun kuitenkin taivutukseksi esitetään tuo mitä esitetään ja taivutusmuodoille ään­tä­mis­tiedot ”ploun”, ”plouta”, ”plouhun”, niin tässä ilmeisesti on kyseessä hyvin implisiittinen poikkeus­sääntö: tanskalaisia nimiä, ja kenties muunkinkielisiä nimiä, jotka ääntämyksessä päättyvät glottaali­klusiiliin, käsitellään suomen taivutuksessa ikään kuin tätä klusiilia ei olisi (ainakaan taivutus­päätteitä liitettäessä).

Tämä olisi ehkä jonkun mielestä foneettisesti sikäli luonnollista, että glottaaliklusiili ei kuulu suomen normaaliin äänteistöön –, mutta säilytetäänhän vieraissa nimissä muutenkin vieraita äänteitä, ja sitä paitsi glottaaliklusiili kyllä esiintyy monissa suomen muodoissa. Todellinen selitys tälle erikoisuudelle on ehkä se, että glottaaliklusiilia ei ymmärretä konsonantiksi kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä ”jäännös­lopuk­keen” ​ ympärillä on esiintynyt; ks. sivua Consonant assimilation at word boundaries in Finnish. (Esimerkiksi ”jäännöslopuke” itsessään kuvataan usein glottaaliklusiiliksi arvovaltaisissakin esityksissä!) Foneettisesti glottaaliklusiili on selvä konsonantti, joten suomen taivutuksessa olisi loogista käyttää sidevokaalia (i), ja kirjoitusasu olisi sellainen kuin yleensä sanoissa, jotka loppuvat konsonanttiin niin kirjoituksessa kuin puheessakin. Näin päädyttäisiin asuihin Ålborgissa, Gribskovissa jne. Virallisten normien lienee kuitenkin tulkittava olevan toisella kannalla.

Tällaiset nimet aiheuttavat ongelmia erityisesti illatiivin muodostuksessa; ks. kohtaa Ääntymätön konsonantti lyhyen vokaalin jäljessä.

Ei turhia heittomerkkejä

Usein vieraan nimen taivutettuun muotoon kirjoitetaan ikään kuin varmuuden vuoksi heittomerkki päätteen edelle. Se on kuitenkin sääntöjen vastaista.

Jos nimen kirjoitusasun perusmuoto päättyy vokaaliin, ei heittomerkkiä käytetä. Tämä pätee silloinkin, kun nimen lopussa on ääntymätön osa.

Marseille : Marseillessa [marsei : marseissa t. marsej : marsejissa]

Mykkä e sidevokaalina

Ranskassa ja englannissa on paljon e-loppuisia nimiä, joissa e ei äänny. Niissä yleensä kui­ten­kin nimeä suomen kielessä taivutettaessa käytetään e:tä sidevokaalina, joten taivu­te­tuis­sa muodoissa e ääntyy (esimerkiksi Hume [hjuum] : Humen [hjuumen]).

Tämä koskee kirjoitusasua ja usein äänneasuakin, mutta ääntämyksessä saattaa side­vokaa­li­na olla myös i. Ks. kohtaa Sidevokaali.

Riippumatta ääntämyksestä pääte liitetään suoraan sanan perusmuotoon, ilman heitto­merkkiä.

Mallarme : Mallarmen [malarm : malarmen t. malarmin]

Mykkä loppu-r

Vieraiden nimien taivutuksen ohjeiden esimerkeistä voidaan päätellä, että englannin- ja saksankielisten nimien loppu-r tulkitaan taivutuksessa ääntyväksi, vaikka se ei äänny brittienglannissa eikä saksan kielen normiääntämyksessä. Sen sijaan ranskalaisten nimien loppu-r tulkitaan ääntymättömäksi myös taivutusmuodoissa.

Miller : Millerin : Milleriä : Milleriin
Müller : Müllerin : Mülleriä : Mülleriin
Meunier : Meunier’n : Meunier’tä : Meunier’hen

Huomaa, että ranskan re-loppuisissa nimissä r ääntyy. Niissä loppu-e on mykkä, mutta sitä käytetään taivutuksessa sidevokaalina (kirjoitetaan e, lausutaan e tai i).

Meunière : Meunièren : Meunièreä : Meunièreen

Heittomerkin käyttö selvyyssyistä

Edellä käsitelty heittomerkin käyttö sentapaisissa muodoissa kuin ”Bordeaux’n” on sään­tö­jen mukaan pakollista. Sääntöjen mukaan on sallittua käyttää muulloinkin nimen ja päätteen välissä, jos se on selvyyden vuoksi tarpeen. Tällä tarkoitetaan lähinnä tilanteita, joissa i-lop­pui­nen nimi (esim. Martini : Martinin) muutoin voisi sekaantua toiseen, usein taval­li­sem­paan nimeen, jonka perusmuodossa ei ole loppu-i:tä (esim. Martin : Martinin).

Säännöissä (Kielikello 3/1998 ja 2/2006) korostetaan: ”Tämä käyttö on harvinaista, eikä puolilainausmerkkiä pidä käyttää tähän tapaan, jos sanan tai nimen perusmuoto on päätel­tä­vis­sä yleis­tiedon tai teksti­yhteyden perusteella.” Lisäksi mainitaan: ”puoli­lainaus­merkin käy­tön sijasta [on] usein parempi muokata lausetta niin, että epäselvä nimi tai sana saadaan pe­rus­muo­toon”. Käytännössä muokkaaminen ei aina onnistu, mutta nimi voidaan ehkä luon­te­vas­ti toistaa perusmuotoisena eri lauseessa.

Tapasimme yrityksen johtajan Maija Martini’n. Hän selosti – –

Tapasimme yrityksen johtajan Maija Martinin. Martini selosti – –

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on esimerkki Aas : Aas’in. Se vaikuttaa liioittelulta, koska sekaantuminen nimeen Aasi : Aasin on aika teoreettinen, etenkin kun sellaista nimeä ei juuri taida olla käytössä.

Hankalat illatiivit kuten ”Sydneyyn”

Illatiiviksi sanotaan sijamuotoa, joka vastaa kysymykseen ”mihin” tai ”keneen”. Se on monella tapaa hiukan hankala sijamuoto muun muassa siksi, että sen päätteet ovat eri sanoissa eri­lai­set. Tavallisesti päätteenä on loppuvokaalin pidentyminen ja n-kirjain, esimerkiksi kissa : kissaan, loppu : loppuun. Edellä vieraiden nimien taivutusta yleisesti käsiteltäessä mai­nit­tiin jo eräitä illatiivin muodostuksen periaatteita.

Vokaalin pituuden merkitseminen kahdentamalla

Jos vieraan nimen loppuosa lausutaan eri tavalla kuin se suomen kielen mukaan lau­sut­tai­siin, syntyy melkoisen hankalia tilanteita, varsinkin, jos ääntämys loppuu lyhyeen vokaaliin. Joskus joudutaan kahdentamaan vokaali, joka ei vastaa ääntämystä, tai suomen kielelle vie­ras vokaalimerkki. Vielä hankalampi on sellainen sana kuin ”Sydney”. Koska se ääntyy ”sidni”, niin illatiivin äänneasu on ”sidniin”. Sanan lopun kirjainpari ”ey” on i-äänteen merkki, mutta sääntöjen mukaan kirjoituksessa kahdennetaan vain viimeinen kirjain.

Minsky : Minskyyn [minski : minskiin]
Sydney : Sydneyyn [sidni : sidniin]
Ouagadougou : Ouagadougouun [uagadugu : uagaduguun]

Viimeksi mainittu nimi voitaisiin ajatella myös äännettäväksi ranskan kielen mukaisesti niin, että loppu­vokaali on painollinen ja pitkä. Tällöin illatiivi olisi ”Ouagadougouhun”. Juuri tässä nimessä sellainen kuitenkin tuntuisi olevan vastoin nimen suomeen vakiintunutta lyhytvokaalista lausumistapaa, johon nimen monitavuisuus on vaikuttanut.

Joissakin tapauksissa, kuten nimessä Nagy on tulkinnanvaraista, onko kirjoitusasun lo­pus­sa oleva vokaalikirjain vokaaliäänteen merkki vai osa muuta merkintää. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten illatiivin pääte kirjoitetaan (Nagyyn t. Nagyiin).

Ääntymättömään e:hen loppuvat nimet

Englanninkielisten -re-loppuisten nimien illatiivi kirjoitetaan -reen-loppuiseksi ääntä­myk­ses­tä riippumatta.

Moore : Mooreen
Shakespeare : Shakespeareen
New Hampshire : New Hampshireen

Muutoinkin käsitellään ääntymättömään e:hen loppuvia sanoja yleensä siten, että illatiivissa kuten muissakin muodoissa sidevokaalina on kirjoituksessa e, vaikka ääntämyksessä on usein i.

Martinique [martinik] : Martiniqueen [martinikiin ~ martinikeen] : Martiniquen [martinikin ~ martiniken]
Seattle [siätl] : Seattleen [siätleen]

Loppuvokaalin tulkitseminen pitkäksi tai lyhyeksi

Sellaiset nimet kuin ”Toynbee” [toinbi], jotka loppuvat kahdella vokaalimerkillä merkittyyn lyhyeen vokaaliin, on ehkä parasta käsitellä illatiivin muodostuksessa pitkään vokaaliin päättyvien sanojen tapaan, ajateltiinpa ääntämykseksi sitten [toinbiihin] tai [toinbihin]. Kirjoitusasu ”Toynbeeen” [toinbiin] olisi varmaankin liian outo.

Toynbee : Toynbeehin

Vastaavasti olisi johdonmukaista taivuttaa Avonlea : Avonleahin, koska perusmuodon lo­pus­sa ääntyy suomen kannalta tulkittuna pitkä vokaali [ävənlii]. Tätä taivutusta ei kui­ten­kaan käytännössä esiinny, vaan noudatetaan tästä kuvitteellisesta paikasta kertovan kirjan ja tv-​sarjan nimen suomennoksen asua: Tie Avonleaan. Jos perusmuodon loppu­vokaa­li tul­kit­tai­siin lyhyeksi, tällainen kirjoitusasu olisi outoudestaan huolimatta oikea tapa osoit­taa ään­tä­mys [ävənliin].

Kolumbian pääkaupungin nimessä ”Bogotá” loppuvokaalia tulisi yleisten sääntöjen mu­kai­ses­ti käsitellä pitkänä, ja kielitoimiston ohje Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet erikseen mainitsee tämän mukaisen taivutusmuodon ”Bogotáhan”. Käytännössä nimi kuitenkin ylei­ses­ti kirjoitetaan ilman akuuttia ja äännetään ja taivutetaan niin, että loppu­vokaa­li on lyhyt: Bogota : Bogotaa : Bogotaan eikä Bogotá : Bogotáta : Bogotáhan.

Yksitavuiset sanat, joiden kirjoitusasu loppuu yhteen vokaalimerkkiin, on tulkittava pitkä­vokaalisiksi taivutuksen kannalta. Suomen kielessähän ei esiinny substantiiveja, jotka koos­tui­si­vat vain konsonantista ja lyhyestä vokaalista, vaan ka-tyyppinen sana ääntyy kaa-​tyyp­pi­se­nä – ainakin taivutusmuodoissa.

go : gohon [luetaan goo : goohon]

Kiinalaisten nimien viimeistä tavua lienee paras käsitellä taivutuksen kannalta kuten erillistä sanaa, vaikka se kirjoitettaisiin yhteen edeltävän osan kanssa. Jos nimi siis loppuu yksinäis­vokaaliin, sitä pidetään taivutuksessa pitkänä. Tämä on kiinan kielen rakenteeseen sopivaa ja eduksi etenkin silloin, kun nimi ajatellaan luettavan kiinan mukaisesti, tooneja käyttäen.

Li : Lihin
Jingdi : Jingdihin

Tällainen tulkinta vaikuttaa tietysti myös partitiivin muodostukseen: Litä, Jingditä.

Jos monitavuisen sanan kirjoitusasussa ei mitenkään osoiteta, että loppuvokaali ääntyy pitkänä, tulisi silti käyttää ääntämyksenmukaista päätettä. Tämä kuitenkin saattaa hämmentää lukijoita, jotka eivät edes osa epäillä, että ääntämys on pitkävokaalinen, jos sana on esi­mer­kik­si japania tai arabiaa. Etenkin jos kyse on melko tutusta nimestä, joka yleisesti lau­su­taan lyhyt­vokaa­li­se­na, on ehkä parempi taivuttaa sen mukaan (esim. Fujitsu : Fujitsuun) eikä peri­aattees­sa oikeammalla tavalla (esim. Fujitsuhun).

Bourbaki : Bourbakihin [luetaan burbakii : burbakiihin; ranskalainen nimimerkki]
Darya : Daryahan [luetaan darjaa : darjaahan; persialainen etunimi]
moslawi : moslawihin [luetaan moslawii : moslawiihin, arabian erään puhutun muodon mukaan]

Kahteen vokaalin loppuvat sanat

Jos sanan perusmuoto loppuu kahteen eri vokaaliin, jotka ääntyvät erikseen, on usein tulkinnanvaraista, muodostavatko vokaalit diftongin. Yleensä diftongitulkinta on perustellumpi.

Bilbao [bilbau] : Bilbauhun
Portimão [purtimau] : Portimãohun
Monterrey [monterei] : Monterreyhin

Kuitenkin Macao-nimi lienee parasta tulkita sovinnaisnimeksi, joka suomessa ääntyy kolmitavuisena [ma-ka-o] eikä portugalin mukaisesti kaksitavuisena [ma-kau].

Macaoon

Tarkkeelliseen lyhyeen vokaalin loppuvat sanat

Jos sana päättyy lyhyeen painottomaan vokaaliin, jonka kirjoitusasussa on tarkemerkki, on illatiivin muodostuksessa tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja. Niistä johdonmukaisempi ja paremmin muodollisten sääntöjen mukainen tapa on se, että vokaali kirjoitetaan kah­den­net­tu­na tarkkeineen.

Brontë : Brontëën [bronti : brontiin]

Outoa tässä on se, että suomen kielen päätteessä tällöin käytetään suomen kielelle vierasta merkkiä. Toisaalta oudolta tuntuisi myös tarkkeen pois jättäminen, etenkin kun se voisi antaa väärän käsityksen ääntämyksestä, kuten sellaisen, että eri tavoin kirjoitetut vokaalit ääntyvät erikseen eivätkä pitkänä vokaalina.

Tarkkeellinen vokaali voi tarkoittaa myös äännettä, jota ei esiinny suomessa. Tällöin jää ääneen luettaessa lukijan päätettäväksi, lausuuko hän illatiivin päätteessä vieraan kielen vokaalin suomalaistettuna vai jotenkin muuten. Esimerkkisanana on seuraavassa romanian kielen sana. Romaniassa ă-kirjain (a, jossa on lyhyysmerkki) tarkoittaa neutraalia, epämääräistä vokaalia, samantapaista kuin englannin sanan about alussa (foneettinen merkki [ə]); suomen­kie­li­ses­sä puheessa se helposti korvautuu a:lla kirjoitusasun mukaan.

ciorbă : ciorbăăn [tšorbə : tšorbəən ~ tšorbaan]

Samanlainen ongelma syntyy, kun sanan loppuvokaali on lyhyt ja se on merkitty suomen kielelle vieraalla kirjaimella. Esimerkiksi tanskalaisen saarennimi ”Bogø” (lausutaan: Boogö) voidaan taivuttaa kahdella tavalla, joista kumpikaan ei vaikuta hyvältä; niistä edellinen esiin­tyy CD-Factassa (s.v. Møn), mutta jälkimmäinen tuntuisi luontevammalta ja myös pa­rem­min sääntöjen mukaiselta. Jos suinkin mahdollista, ongelma kannattaa kiertää esi­mer­kik­si ilmauk­sel­la ”Bogøn saarelta”.

Bogø : Bogøön
Bogø : Bogøøn

Turkkilaisten kielten pisteetön i (ı) sanan lopussa aiheuttaa samanlaisen ongelman, jos se on painoton ja siten tulkitaan lyhyeksi.

Topkapı : Topkapıın

Usein ongelmat voidaan kiertää muuttamalla lauserakennetta niin, että nimi tulee muuhun sijamuotoon.

Topkapın alueelle

Joissakin tapauksissa myös partitiivin muodostus on ongelmallista vastaavista syistä. Jos esimerkiksi sananloppuinen ă-kirjain rinnastetaan taivutuksen kannalta suomen a-kir­jai­meen, tulisi taivuttaa ciorbă : ciorbăă. Jos se taas katsotaan suomelle vieraaksi kirjaimeksi, olisi partitiivin päätteen oltava -ta tai -tä, esimerkiksi ciorbăta. Ks. kohtaa Hankalia par­ti­tiiveja.

Sananloppuinen ü-kirjain, joka esiintyy mm. unkarissa ja turkissa, lienee joka tapauksessa luontevinta tulkita suomalaisen kirjaimiston eräänlaiseksi liitännäisjäseneksi. Tällöin se kahdennetaan sellaisenaan, eikä siis jätetä tarketta pois (esküun) eikä myöskään kirjoiteta päätteeseen ääntämyksen mukaista y-kirjainta (esküyn).

eskü : esküün [äšky : äškyyn]
Sülüklü : Sülüklüün

Fermat-tyyppisten sanojen illatiivi

Lisää hankaluuksia syntyy, jos sana loppuu kirjoituksessa konsonanttiin, mutta ääntä­myk­ses­sä vokaaliin, esimerkiksi ”Bordeaux” (luetaan: bordoo). Tällöin käytetään heittomerkkiä, ku­ten edellisessä kohdassa kuvattiin. Loppuvokaali on käytännössä yleensä pitkä ja pai­nol­li­nen, jolloin illatiivin muodostus on mallien maa : maahan, puu : puuhun jne. mukai­nen.

Joissakin tilanteissa syntyy edellä mainittu vokaalisointukysymys: kirjoitetaanko ään­tä­myk­sen mukainen vokaali vai sellainen vokaali, joka saa sanan näyttämään vokaali­soin­nun mukaiselta?

Ks. myös huomautuksia -ille(s)-loppuisista sanoista.

Fermat : Fermat’han [luetaan: fermaa : fermaahan]
Corneille : Corneillehin [luetaan: kornei : korneihin]
Corneille : Corneilleen [luetaan: kornei : kornejiin]
Camus : Camus’hun tai Camus’hyn [luetaan: kamyy : kamyyhyn]

Mikä vokaali yhdistelmään h+vokaali+n?

Jos illatiivin pääte on h+vokaali+n, kirjoitetaan vokaali suomen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Esimerkiksi nimi ”Ray” ääntyy suunnilleen ”rei”, joten voidaan ajatella loppu-y:n ääntyvän i:nä. Joskus päätellään, että kun päätteessä h+vokaali+n käytetään samaa vokaalia kuin sanan perusmuodossa, pitäisi vokaali kirjoittaakin samalla tavalla. Näin päädytään sellaisiin asuihin kuin ”Rayhyn”. Ajatus vokaalin kirjoitusasun säilyttämisestä kannattaa kuitenkin unohtaa, koska sitä ei kuitenkaan voisi soveltaa johdonmukaisesti. (Vai haluaako joku taivuttaa esi­mer­kik­si Mirabeau : Mirabeauheaun? Tässähän eau-yhdistelmä on luetaan yhtenä vo­kaa­li­na, o:na.)

Ray [rei]: Rayhin
Mirabeau [miraboo]: Mirabeauhon
Linné [linnee]: Linnéhen
László [laasloo] : Lászlóhon
Marlowe [maalou]: Marlowehun
Calais [kalee] : Calais’hen

Illatiivien yksinkertaistaminen?

Vieraiden nimien illatiivit ovat siis usein varsin omituisen näköisiä kirjoitusasultaan. Lisäksi kirjoittajan pitää tuntea sanan ääntämys, tai ainakin sanan lopun ääntämys. Onkin usein ehdotettu, että illatiivi kirjoitettaisiin tällaisissa tapauksissa ikään kuin sana luettaisiin kir­joi­tus­asun mukaan, esimerkiksi Sydney : Sydneyhyn, Bordeaux : Bordeauxiin. Näin myös usein tehdään. Nämä kirjoitusasut ovat kuitenkin toisella tapaa omituisia, ja tekstin oikea luke­mi­nen ääneen vaikeutuu. Ne herättävät monien lukijoiden mielessä kysymyksen, eikö kir­joit­ta­ja tunne käyttämiensä sanojen ääntämystä.

Voidaankin todeta, että tällaisissa tapauksissa kannattaa illatiivimuodon käyttöä välttää melkein mihin hintaan hyvänsä.

Häntä voisi verrata kardinaali Richelieuhön.
Hän toimii kuin kardinaali Richelieu.

Ääntymätön konsonantti lyhyen vokaalin jäljessä

Hankalia ovat myös sellaiset nimet, joiden kirjoitusasu päättyy ääntymättömään konso­nant­tiin ja äänneasu lyhyeen vokaaliin. Tällainen on esimerkiksi nimi ”Aceh”, jos se äännetään alkukielen mukaisesti: ”atše”. Kielikellossa 2/2005 on suositus, jonka mukaan illatiivi­muodon (ääntämys: ”atšeen”) kirjoitusasu on ”Aceh’een”. Tällöin siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan, kahdella vokaalikirjaimella, heittomerkin jälkeen, vaikka vokaali jo esiintyy sanan vartalossa.

Käytännössä kuitenkin tällaisia nimiä varmaan vastai­suudes­sa­kin käsitellään käytännössä niin, että kirjoitusasun loppukonsonantti äännetään ja kirjoitusasu valitaan tämän mukaan, esimerkiksi genetiivissä ”Acehin” eikä ”Aceh’n”, illatiivissa ”Acehiin” eikä ”Aceh’een”. Tähän johtaa sekä toisen vaihtoehdon hankaluus taivutuksessa että se, ettei alku­peräistä ään­tä­mys­tä edes tunneta. Lisäksi englannin­kielisiä h-loppuisia nimiä vanhastaan käsitellään yleen­sä niin, että h ääntyy, kuten edellä jo mainittiin (esim. Sarah : Sarahin).

Ohjeissa kuitenkin mainitaan seuraavat esimerkit, joissa siis pitäisi noudattaa alkukielen ääntämystä ja sen mukaista taivutusta.

Bülow : Bülow’oon [byylo : byyloon]
Qvigstad : Qvigstad’aan [kviksta : kvikstaan]
Ploug : Ploug’hun [plou : plouhun]

Käytännössä voi tällaisissa tapauksissa olla parasta hiukan rikkoa sääntöjä silloin, kun päätteenä olisi vokaalin pidentymä. Voimme tulkita, että ääntymätön loppukonsonantti kuitenkin illatiivissa ääntyy, ja kirjoittaa (ja lausua) päätteen tämän mukaisesti: Bülow : Bülowiin [byylo : byyloviin], Qvigstad : Qvigstadiin [kviksta : kvikstadiin].

Sääntöjen ongelmallisuutta osoittaa sekin, että ne ovat sisäisesti ristiriitaisia. Esimerkeissä nimittäin on myös partitiivimuoto Qvigstad’a [kviksta : kvikstaa]. Jos kerran illatiivissa kirjoitetaan pitkä vokaali kahdella vokaalimerkillä, pitäisi toki partitiivissa tehdä samoin: Qvigstad’aa.

Loppukonsonantti, joka ääntyy vokaalina

Hyvin hankalia ovat sellaiset (varsin harvinaiset) sanat, jotka loppuvat kirjaimeen, joka on suomen järjestelmässä konsonanttikirjain, mutta ääntyy vokaalina. Tällainen on joissakin walesinkielisissä nimissä lopussa esiintyvä w, joka ääntyy u:na, esimerkiksi sanassa ”Tarw”. Jos vokaali tulkitaan pitkäksi, on taivutus melko ongelmaton: genetiivi on ”Tarw’n” [taruun], illatiivi ”Tarw’hun” [taruuhun]. Jos taas vokaali tulkitaan lyhyeksi, pitäisi illatiivin päätteen olla vokaalin pidentymä ja n, ja pidentymä merkitään kahdentamalla kirjain. Tässä pitäisi toisaalta yleisten sääntöjen mukaan olla heittomerkki (”Tarw’wn”), mutta se antaisi väärän kuvan ääntämyksestä. Näin päädyttäisiin asuun ”Tarwwn” [taruun], jota ei sitäkään voi pitää kovin selkeänä.

Vielä yksi vaihtoehto on ”Tarw’uun”, jossa siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan. Tämä on ehkä kaikkein ymmärrettävin kirjoitusasu, koska nimen ääntämystä tuntematonkin osannee päätellä, että kyse on illatiivista.

Vieraiden nimien monikkomuodot

Vieraiden nimien monikkotaivutuksesta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä muita sijoja kuin perusmuotoa eli nominatiivia. Perusmuoto ei yleensä aiheuta ongelmia: päätteenä on t, jonka edelle tulee sidevokaali i, jos nimen äänneasu loppuu konsonanttiin, yleissäännön mukaisesti heittomerkki, jos äänneasu loppuu vokaaliin, mutta kirjoitusasu konsonanttiin. Lisäksi jois­sa­kin etenkin s-loppuisissa nimissä tapahtuu vartalonmuutoksia.

Cato : Catot
Strauss : Straussit
Dumas : Dumas’t
Ptolemaios : Ptolemaiokset

Kielikello-lehden 2/1985 artikkelissa Vieraiden nimien taivuttaminen kuvataan muiden taivutusohjeiden lisäksi vieraiden nimien monikkotaivutus. Siinäkin lähtökohtana on, että taivutettu muoto kirjoitetaan ään­tä­myk­sen mukaan niin, että itse nimi (perusmuoto) on vieraan kielen kirjoitusasun mu­kai­nen, pääte taas kirjoitetaan suomen mukaan. Tämä kuitenkin johtaa monikko­muodois­sa usein niin outoihin asuihin (esim. Toynbee : Toynbeejen tai Toybeein), että melkein mitä tahansa kannattaa tehdä sellaisten muotojen välttämiseksi.

Dumas’iden teokset.
Vanhemman ja nuoremman Dumas’n teokset.
Century Schoolbookin x-korkeus on suurempi kuin muiden Centuryen.
Century Schoolbookin x-korkeus on suurempi kuin muiden Century-fonttien.

Vieraiden nimien taivutukselle on esitetty säännöt myös Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaas­sa. Säännöstö on suppeampi kuin edellä mainittu, ja se on esitetty osittain sanallisesti, osittain vain esimerkeillä. Oppaat säännöt voidaan tiivistää seuraavasti. Niitä vastaa ilmeisesti melko tarkasti Kielitoimiston ohje­pankin kohta Nimien taivutus: vieraskieliset nimet.

Vieraan nimen monikon muodostus riippuu sanan lopusta:

  1. Jos sana loppuu vokaaliin, joka ääntyy lyhyenä ja painottomana, se taipuu ”kuten ra­ken­teel­taan samantapainen suomenkielinen sana”. Tämä voi olla tulkinnanvaraista, kos­ka saman­tapaisilla sanoilla voi olla eri taivutustapoja, mutta useimmiten löytyy yksi­selit­tei­nen malli.
    Canova : Canovien : Canovia : Canovilla
    Edellisen esimerkin mallisanaksi opas esittää sanan ”orava”. Se mainitsee mah­dol­li­sek­si myös monikon genetiivin rinnakkaismuodoksi ”Canovain”, tosin sulkeissa, mutta tämä on outoa, koska sellainen taivutus on nykykielessä hyvin vanhahtavaa. Opas mainitsee erikseen, että e-loppuisten nimien taivutusmalli on yleensä sellainen kuin sanojen ”nalle” ja ”jade”.
    Duse : Dusejen (~ Dusejen) : Duseja : Duseilla
  2. Jos sana loppuu kirjoituksessa eri vokaalien yhdistelmään, joka ääntyy yhtenä vokaalina, taivutus on seuraavan esimerkin mukainen:
    Barthou [bartu] : Barthouiden : Barthouita : Barthouilla
    Ohjeessa ei siis esitetä yleistä sääntöä. Esimerkkinimi on ranskalainen, ja tällaisissa sa­nois­sa tulkitaan yleensä olevan (suomen taivutuksen kannalta) pitkä vokaali, [bartuu]. Täl­löin esimerkki­taivutus on ymmärrettävissä, koska se noudattaa kotoisten pitkään vo­kaa­liin loppuvien sanojen (esimerkiksi ”keruu”) mallia.
  3. Jos sana loppuu vokaaliin, joka ääntyy lyhyenä painottomana vokaalina, mutta eri vo­kaa­li­na kuin suomen kirjoitusjärjestelmässä (esimerkiksi y i:nä), taivutus on seuraavan esimerkin mukainen:
    Ferry [feri] : Ferryjen ~ Ferryin [ferein] : Ferryjä [ferejä] : Ferryillä
    Tässäkään ohjeessa ei siis esitetä yleistä sääntöä, ja esimerkki on hyvin monitulkintainen. Ohjeessa ei edes ole edellä mainittua ehtoa ”eri vokaalina kuin suomen kirjoitus­jär­jes­tel­mäs­sä”, mutta sitä ilmeisesti tarkoitetaan, muutoinhan kyseessä olisi 1. säännön mukainen tapaus. Kirjoitusasun Ferryjen ääntämistä ei kerrota; Kielikellon 2/1985 mukaan se on [ferijen]!
  4. Jos äänneasu loppuu vokaaliin, mutta kirjoitusasu konsonanttiin, taivutus on seuraavan esimerkin mukainen:
    Forsythe [foosait] : Forsythein [foosaitein] : Forsytheja [foosaiteja] : Forsytheilla
    Tässä ilmeisesti ajatuksena on, että taivutetaan kuten konsonantti¤loppuista sanaa.
  5. Jos sana loppuu konsonanttiin (sekä ääntämyksessä että kirjoituksessa), sitä taivutetaan kuten suomen i-vartaloisia sanoja, esimerkiksi ”pappi” ja ”paperi”.
    Bach : Bachien : Bacheja : Bacheilla
    Schneider : Schneiderien ~ Schneidereiden : Schneidereita ~ Schneidereja : Schneidereilla
    Taivutus riippuu sikäli sanan pituudesta, että jos monikkovartalo ääntyy kolmi- tai useampitavuisena, monikon genetiivissä ja partitiivissa on kaksi vaihtoehtoa (vrt. paperien ~ papereiden, papereita ~ papereja , mutta vain pappien, pappeja).
  6. ”Jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin mutta ääntöasu vokaaliin, monikon tunnus ja sijapääte erotetaan nimestä heittomerkillä.”
    Arnauld [arno] : Arnauld’iden : Arnauld’ita : Arnauld’ihin
    Shaw [šoo] : Shaw’iden [šoiden] : Shaw’ita : Shaw’ihin
    Sääntö on hyvin epätyydyttävä, koska se ei sano mitään itse taivutustavasta, ainoastaan siitä oikein­kirjoitus­seikasta, että käytetään heittomerkkiä – jota oikein­kirjoitus­säännöt jo muutenkin vaativat tällaisessa tapauksessa. Esimerkkitapauksista edellisessä äännetään vakiintuneen tavan mukaan pitkä loppu-o, [arnoo], ja tältä pohjalta taivutukset ovat enim­mäk­seen ymmärrettävissä: ne vastaavat sanan ”tienoo” taivutusta paitsi että mo­ni­kon tunnuksen edellä oleva lyhentynyt o-äänne kirjoitetaan kuten vieraassa kie­les­sä, ja lisäksi illatiivi on ilmeisesti aina hin-loppuine.

Yleisnimissä, jotka kirjoitetaan sitaattilainoina, syntyy joskus hankalia ongelmia. Kun pitäisi taivuttaa monikossa esimerkiksi sana husky [haski], niin äänneasua [haskien] vastaava ja siten luonteva kirjoitusasu olisi ”huskyen”. Edellä esitetyn säännöstön 3. säännön mukaisesti olisi kuitenkin ilmeisesti kirjoitettava ”huskyjen” tai ”huskyin”!

Hankaluuksia aiheuttaa myös cowboy-tyyppisten sanojen monikkotaivutus. Kielitoimiston sanakirjan mukaan esimerkiksi monikon partitiivi olisi ”cowboyiden”. Vanhempi Nyky­suo­men sanakirja ei mainitse mitään sellaista vaan antaa cowboy-sanan taivutusmalliksi sanan ”pii”. Siihen ei tunnetusti lisätä vartaloon kuuluvan i:n perään vielä monikon tunnuksena toi­mi­vaa i:tä (esim. piiiden t. pii’iden), vaan monikon tunnus sulautuu vartaloon tai jää pois, miten vain asia halutaan kuvata. Vielä selvempi taivutusmalli on ”hai”. Ei siihenkään lisätä i:n pe­rään toista i:tä. Esimerkiksi yksikön ja monikon partitiivi ovat molemmat ”haita”, ja kyllä kie­li tällaista sietää. Miksi ”cowboy” olisi jotenkin eri asia vain siksi, että siinä vartalon loppu-i kir­joi­te­taan lainanantajakielen mukaisesti y:llä? Olisi suorastaan luonnotonta kirjoittaa sen partitiivit eri tavoin, ”cowboyta” ja ”cowboyita”, kun ne kuitenkin lausutaan samoin.

Jos vieras nimi on itsessään monikkomuotoinen, sitä tulisi ohjeiden mukaan (ks. kieli­toi­mis­ton vanhaa ohjetta Miten Beatles ja Baker’s taipuvat?) taivuttaa kuten yksiköllistä sanaa, li­sää­mät­tä suomen monikon päätteitä. Niin myös yleensä mene­tel­lään. Melko paljon esiintyy kui­ten­kin monikollista taivutusta, esim. Beatles : Beatlesien.

Mikä oli Beatlesin menestyksen salaisuus?

Vastaavasti jos vieras erisnimi loppuu vieraan kielen genetiivin päätteeseen, päätettä käsitellään itse nimen osana.

Lähdimme Baker’siin.

Erisnimen tapaisten ilmaisujen taivutus

Joissakin tapauksissa pitäisi liittää erisnimen tapaiseen ilmaisuun pääte normaalisti, mutta tulos on enemmän tai vähemmän epäselvä. Kielen säännöt eivät tältä osin ole selvät, sillä on kiistanalaista, pätevätkö nimiä koskevat säännöt myös lyhenteiden, symbolien yms. tai­vu­tukseen.

Tässä käsitellään sellaisia ilmaisuja, jotka luetaan sanana ainakin loppuosaltaan. Tämä tie­tys­ti edellyttää, että ilmaisun rakenne sallii tämän. Esimerkkejä: temp, GET, com, .org [piste org]. Jos ilmaisu luetaan lyhenteenä kirjaimittain, noudatetaan lyhenteiden taivutuksen sään­tö­jä: käytetään kaksoispistettä, jonka jälkeen kirjoitetaan pääte (esim. xqt:n [äks kuu teen]). Monissa tapauksissa olisivat molemmat lukutavat mahdollisia, ja kirjoittajan pitäisi tuntea alan käytäntö.

Jos tietokonealalla kirjoitetaan esimerkiksi temp-hakemistosta, ei taivutusvaikeuksia ole. Mutta jos halutaan käyttää lyhyempää ilmaisua, voiko kirjoittaa esimerkiksi ”kopioi tiedostot tempiin”? Usein tuntuu siltä, että olisi tarpeen osoittaa, mikä on hakemiston oikea nimi ilman taivutuspäätettä. Onkin käytetty sellaisia ilmaisuja kuin ”temp:iin”, joka ei ole minkään sään­nön mukainen. Mallina on tällöin ollut lyhenteiden taivutus.

Oikeampi olisi ilmaisu ”temp’iin”. Sitä voidaan perustella säännöllä, jonka mukaan nimen perusmuoto voidaan tarvittaessa osoittaa heittomerkillä. Mutta monet eivät varmaankin sitäkään pidä ihan oikeana kirjoitusasuna, eikä ole mitenkään selvää, että sääntö koskee heittomerkin käyttöä tällaisessa tapauksessa.

Ilmaus Huomautus
Kopioi tiedostot temp-hakemistoon. Asiatyylinen, ongelmaton ilmaus
Kopioi tiedostot hakemistoon temp. Vaihtoehto edelliselle
Kopioi tiedostot tempiin. Lyhyt, mutta ehkä vaikeasti jäsentyvä ilmaus
Kopioi tiedostot temp’iin. Selvempi, muttei ehkä ihan normien mukainen

Lisäksi on käytössä kirjoitustapoja, joita ei mitenkään voi pitää hyväksyttävinä, kuten ”temp:n”, ”temp:in” ja ”temp’n”.

Esimerkiksi tiedostojen ja hakemistojen nimet kirjoitetaan usein eri fontilla kuin muu teksti, esimerkiksi tasalevyisellä fontilla (temp) tai kursiivilla (temp). Vaikka fontin eron voisi ajatella erottavan nimen päätteestä (tempiin), ero ei olisi mitenkään selvä, ja typografiassa pidetään huonona ajatuksena kirjoittaa sanan (tai sananveroisen ilmauksen) osa eri fontilla kuin muu sana. Jos siis ilmaus kirjoitetaan erityisellä fontilla, ei taivutuspäätettä pitäisi liittää suoraan ilmaukseen, vaan siihen liittyvään sanaan.

Kopioi tiedostot temp-hakemistoon.
Kopioi tiedostot hakemistoon temp.

Internet-nimet eli verkkotunnukset (engl. domain names) on luonnollista tulkita erisnimen kaltaisiksi ilmauksiksi, joskin ne on tapana aloittaa gemenalla. Taivutettaessa on tietysti viimeinen osa, ns. ylimmän tason verkkotunnus, ratkaisevassa asemassa. Monet niistä luetaan vakiintuneesti sanoina, esimerkiksi com ja org.

Oletko tutustunut w3.orgiin?
Ostin tämän verkkokauppa.comista.

Usein voidaan ajatella lukijan tietävän, mihin verkkotunnus loppuu ja mistä pääteaines alkaa. Tämä koskee etenkin tunnuksia, jotka loppuvat yleisesti tunnettuihin osiin kuten .com. Hankalampia voivat olla vähemmän tunnetut loppuosat: onko esimerkiksi ilmauksessa ”amazon.mobiin” loppuosana .mob vai .mobi? Tällaisissa tilanteissa voisi verkkotunnuksen (tai muun koodinomaisen ilmauksen) rinnastaa erisnimeen, jossa heittomerkin (’) käyttö on sallittua selvyyssyistä, vaikka kielenhuollon ohje Internetosoitteen taivutus ei sellaista tunnekaan. Mainittu ohje kuitenkin sallii kaksoispisteen (:) käytön, ”jos verkkotunnus on vokaaliloppuinen ja se luetaan sanana”.

Oletko käynyt amazon.mobissa? [kielenhuollon ensisijainen suositus]
Oletko käynyt amazon.mobi:ssa? [kielenhuollon sallima vaihtoehto]
Oletko käynyt amazon.mobi’ssa? [mahdollisesti järkevin vaihtoehto]

Toisaalta monet maatunnukset, kuten fi (Suomi) ja de (Saksa) voidaan lukea joko kir­jai­mit­tain (äf ii, dee ee) tai yksitavuisina sanoina. Kirjaimittain lukeminen on luon­nol­li­sem­paa, koska konsonantin ja lyhyen vokaalin yhdistelmä ei sovi suomen subs­tan­tii­vien taivutus­järjestelmään. Sanana luettaessa vokaali yleensä pitenee ääntämyksessä (fii, dee), mikä voi aiheuttaa epäselvyyksiä.

Haepa määräys ficora.fi:stä. [fikora piste äf iistä]

Nimet, joita ei voi taivuttaa

Joskus nimi on sellainen, ettei sille ole mitään järkevää taivutusmahdollisuutta. Esimerkiksi asunto-osakeyhtiölle on saatettu antaa nimi ”Kolmisin” ja ravihevoselle nimi ”Säkenöi voimaa”. Joskus tällaisia nimiä taivutetaan ikään kuin ne olisivat vieraskielisiä, esimerkiksi ”Kolmisinille” ja ”Säkenöi voimaalle”. Parempi on kuitenkin kiertää ongelma joko muo­toi­le­mal­la lause niin, että nimi esiintyy perusmuodossa, tai käyttämällä sopivaa yhdys­sana­raken­netta.

Korvaus maksettiin Kolmisin-yhtiölle.
Korvaus maksettiin Kolmisin-nimiselle asunto-osakeyhtiölle.
Toinen sija meni Säkenöi voimaa -oriille.
Toiseksi tuli Säkenöi voimaa.

Usein kirjan, elokuvan tms. nimi on luonteeltaan lause tai lauseentapainen tai muutoin mah­do­ton taivuttaa nimen tavoin. Esimerkiksi nimestä ”Neito kulkee vetten päällä” on mah­do­ton­ta muodostaa sijamuotoja. Eihän se edes lopu nominiin. Ilmaisun taivuttamiseksi siihen on liitettävä substantiivi niin, että siitä tulee ilmaisun kieliopillinen pääsana.

Luin eilen kirjan ”Neito kulkee vetten päällä”.
Luin eilen Neito kulkee vetten päällä -kirjan.

Vieraskielistä nimeä voidaan joskus taivuttaa ikään kuin se loppuisi nominiin. Näissäkin tapauksissa on kiertoilmaisun käyttö yleensä luontevampaa.

Oletko nähnyt The day after tomorrow’n?
Oletko nähnyt The day after tomorrow -elokuvan?

Yhdyssana- ja yhdistelmänimien taivutus

Sellaisten yhdyssanojen kuin ”Iso-Britannia” taivutus on suomen kielessä vanhastaan sellainen, että myös alkuosana oleva adjektiivi taipuu.

Iso-Britannia : Isossa-Britanniassa
Vähä-Aasia : Vähään-Aasiaan
Uusi-Seelanti : Uuden-Seelannin

Tätä taivutusta, joka mainitaan myös kielitoimiston ohjeissa, on edelleen pidettävä edelleen oikeana, vaikka jopa ulkoministeriön teksteissä esiintyy ”Iso-Britannian” (mutta esim. EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa oikein ”Ison-Britannian”). Osa tällaisista nimistä voitaisiin tulkita myös sanaliitoiksi: ks. kohtaa maantieteellisten nimien kirjoittamisesta yhdyssanoiksi.

Joissakin kotimaisissa nimissä esiintyy alkuosana taipumaton adjektiivi, esimerkiksi Isojoki : Isojoella. Tällöinkin on yleensä myös pääsäännön mukainen taivutus mahdollinen ja käytössä, esimerkiksi Isojoki : Isollajoella. Ks. kohtaa Suomalaisten paikannimien taivutus.

Itse nimeä ”Iso-Britannia” käsitellään kohdassa Paikannimet. Käyttämällä sujuvampaa asua ”Bri­tan­nia” voidaan välttää taivutusongelma, mutta useimmista nimistä alku­osaa ei voi jättää pois.

Sen sijaan sellaisissa yhdyssananimissä, joissa molemmat osat ovat nimiä tai alkuosa ei ole itsenäinen sana, tietysti vain loppuosa taipuu, kuten kotoisissakin nimissä. Esimerkkejä: ”Ruotsi-Suomessa” (historiallinen nimitys), ”Lähi-idässä”.

Useasta sanasta koostuvat yhdistelmänimet kuten ”Bosnia ja Hertsegovina” suomen kie­len lautakunta suosittelee taivutettaviksi niin, että vain viimeinen osa taipuu. Tämä tekee oudon vai­ku­tel­man, mutta tarkoitus lienee korostaa, että kyse on yhdestä kokonaisuudesta, kuten yhdestä valtiosta. Lisäksi se vastaa vanhan yhdistelmänimityypin kuten ”Itävalta-Un­ka­ri” taivutusta. Ongelma oikeastaan johtuukin siitä, että tämä tyyppi on korvattu uudella, jos­sa on vieraiden esikuvien mukaisesti sidesana ”ja”.

Aiemmin käytettiin nimeä ”Bosnia-Hert­se­go­vi­na”, joka on nykyisinkin yleinen käy­tän­nöl­li­syy­ten­sä vuoksi, mutta ei virallinen – tosin kielitoimiston ohje sanoo: ”Käytössä myös muoto Bosnia-Hertsegovina”. Toisaalta Kerkku Hakulisen Paikannimet-kirja suosittaa (kieli­toi­mis­ton suosituksista tietoisena) yleisesti yhdysmerkillä eikä ja-sanalla yhdistettyjä nimiä, myös esimerkiksi ”Wallis-Futuna” (eikä virallista asua ”Wallis ja Futuna”) ja jopa ”Trinidad-Tobago”.

Usein oudot taivutukset voi välttää käyttämällä muuta nimitystä, kuten valtion pitkää nimeä, jossa on valtiomuotoa osoittava sana lopussa. Esimerkkitapauksessa se ei onnistu, koska ”Bosnia ja Hertsegovina” on valtion koko nimi.

Kävin Bosnia ja Hertsegovinassa. [virallisessa kielessä]
Kävin Bosnia-Hertsegovinassa. [luontevassa kielessä]
Vierailimme Trinidad ja Tobagossa.
Vierailimme Trinidadin ja Tobagon tasavallassa.

Tällaisista nimistä johdettu adjektiivi kirjoitetaan yhdeksi sanaksi ilman ja-sanaa ja yhdys­merkkiä. Arkikielessä tällaisia sanoja ymmärrettävästi vältetään, ja niiden tilalla käytetään sellaisia kuin ”bosnialainen”.

bosniahertsegovinalainen
trinidadtobagolainen

Katso kielilautakunnan kannanottoa Maiden ja saarten nimet ja niiden taivuttaminen. Lisätietoja maiden nimistä myös taivutuksen ja johdosten kannalta löytyy sivun Maailman maat – nimet, koodit, kuvauksia kautta.

Rinnakkain mainittujen nimien taivutus

Jos mainitaan rinnakkain esimerkiksi teoksen kaksi tekijää tai teorian kaksi keksijää, käy­te­tään usein ajatusviivaa, esimerkiksi ”Korpela–Linjama: Web-suunnittelu”. Jos näitä nimiä tai­vu­te­taan, pitäisi sääntöjen ja logiikan mukaan taivuttaa molempia.

Korpelan–Linjaman Web-suunnittelu
Bosen–Einsteinin statistiikka

Hyvin tavallista on kuitenkin jättää ensimmäinen nimi taivuttamatta, esimerkiksi ”Bose–Ein­steinin”. Niinpä sääntöjen mukainen asu voikin hämmentää. Koska lukija on tottunut säännöistä poikkeavaan käytäntöön, niin hän saattaa luulla, että Bosen–Einsteinin statistiikan luojat ovat Bosen ja Einstein.

Ajatusviivan kuvauksessa perusteltiin, miksi tällaiset ilmaisut olisi parempi kirjoittaa ja-sanaa käyttäen. Tällöin vältetään myös tämä taivutusongelma, koska on selvää, että molemmat nimet taipuvat.

Bosen ja Einsteinin statistiikka