Sivistyssanojen asu

Tämä selostus sivistyssanojen kirjoitus- ja äänneasun vaihtelusta suomen kielessä on kirjoitettu lähinnä Pienehkön sivistyssanakirjan osaksi mutta sopii käytettäväksi siitä erillisenäkin.

Sivistyssanojen kirjoitusasun perusongelma on se, että usein kirjoitusasu ja äänneasu on lainattu toisistaan riippumatta vieraasta kielestä. Yleinen sääntö sivistyssanojenkin osalta on, että ne kirjoitetaan samoin kuin äännetään, suomen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Mutta tähän on joukko poikkeuksia, ja lisäksi ääntämys horjuu joissakin tapauksissa.

Seuraavassa on eräitä keskeisiä periaatteita - ja poikkeuksia niihin:

Lyhyt vai pitkä vokaali? (farao vai faarao?)

Vokaalien pituudessa pääsääntö on, että lainanantajakielen pääpainollista pitkää tai puolipitkää vokaalia vastaa suomessa pitkä vokaali, joka kirjoitetaan kahdella vokaalimerkillä. Ruotsissa ja monessa muussa kielessä painollinen vokaali on (puoli)pitkä yleensä silloin, kun sitä seuraa vain yksi konsonantti. Täten esimerkiksi lausutaan ja kirjoitetaan suomessa (suluissa lainanantajakielen sana, paino merkittynä) graafinen (gráfisk) ja matematiikka (matematík) mutta biografia (biografí) ja matemaattinen (matemátisk). Varsin usein siis myös konsonantin pituus vaihtelee, ja pituuksien vaihtelut tavallaan korvaavat sitä, että suomessa ei paino vaihtele samalla tavoin kuin lainanantajakielessä. Huomattakoon sanapari politiikka - poliitikko, jossa i-vokaalien pituuksien vaihtelu selittyy ruotsin painon vaihtelulla (politík - polítiker).

Tästä toki seuraa, että voidakseen kirjoittaa (ja lausua) sivistyssanan oikein on periaatteessa tunnettava sen alkuperä, ellei sitten tarkisteta asua sanakirjasta. Tämä ei kuitenkaan yleensä ole käytännössä niin iso ongelma kuin säännön poikkeusten tunteminen.

Poikkeuksia on kuitenkin lukuisia. Vokaali on lyhyt seuraavissa tapauksissa:

  1. Sananlopuissa -oli, -omi, -oni, -ori, -ovi sekä tällaisessa aineksessa, jota seuraa (vain) suomen kielen johdin tai johtimia. Esimerkkejä: symboli, elektroninen. Muutamat vanhat lainat ovat kuitenkin vakiintuneet pitkävokaalisiksi, esim. pistooli. Suomenkieliseen johtimeen rinnastetaan -o, vaikka se on lainautuneen sanan kiinteä osa, esim. krematorio.
  2. Vähintään kolmitavuisissa sanoissa konsonantin b, d, g tai f edellä toiseksi viimeisessä tavussa, kun suomen kielen johtimia ei oteta huomioon tavulukua laskettaessa. Esimerkkejä: biologi, balladi, ortografinen. Samoin myös: ameba, synagoga (aiemman normin ja edelleen tavallisen käytännön mukaan: ameeba, synagooga). Mutta: graafi (kaksitavuinen), looginen (sana on kaksitavuinen, kun suomalaista johdinainesta -nen ei oteta huomioon), paraabeli (aa on kolmanneksi viimeisessä tavussa). Tässäkin ryhmässä rinnastetaan -o suomalaiseen johtimeen, esim. gonidio.
  3. -ia-loppuisissa sanoissa ja niiden johdoksissa on tätä ainesta lähinnä edeltävä vokaali lyhyt. Esim. Australia, akasia. Käytännössä kyseinen vokaali usein ääntyy pitkänä tai puolipitkänä sekä varsin usein kirjoitetaankin kahdella vokaalimerkillä (akaasia) etenkin muissa kuin maiden nimissä; sääntö nimittäin alun perin koski vain maannimiä. Yleensä unohdetaan mainita yksi poikkeus säännöstä: Aasia (ja Euraasia).
  4. -itio- ja -isio-loppuisissa sanoissa on t:n tai s:n edellä lyhyt i, esim. televisio, traditio; mutta: mutaatio, koheesio
  5. koko joukko yksittäisiä sanoja, osittain yleislainoiksi luettavia: alkali, evankelinen, kaneli; joukkoon kuuluu useita kansallisuuden ja kielen nimiä, esim. berberi, tamili, voguli, sekä alkuaineiden nimiä, esim. kalium, radon.

Ensimmäisessä tavussa esiintyy vielä varsin yleisesti sekä kirjoituksessa että puheessa lyhyt vokaali, joka usein on aiemman suosituksen mukainen mutta nykyisten normien vastainen. Nykyisen (itse asiassa jo varsin vanhan) suosituksen mukaisia ovat esimerkiksi kiivi (sekä eläimen että hedelmän nimenä), liila ja tooga.

Muutenkin normien vastaisia asuja esiintyy melko paljon. Säännöt eivät ole kovinkaan yksinkertaiset ymmärtää ja muistaa. Lisäksi joskus syntyy tulkintakysymyksiä siitä, milloin sana on yhdyssana. Kun kerran kirjoitetaan ja sanotaan "foobinen", voi olla vaikea muistaa kirjoittaa "klaustrofobinen", etenkin, kun sanojen alkuperän tunteva helposti jäsentää sanan yhdyssanaksi. Lisäksi koska vokaalien pituus tällaisissa tapauksissa on harvoin välttämätöntä sanan oikealle ymmärtämiselle, se voi käytännössä vaihdella lyhyestä pitkään, ja välimuodot ovat tavallisia. Ei ole mitään ehdotonta rajaa "pitkän" ja "lyhyen" ääntämyksen välillä, ja kuulijan kokema vokaalin kesto riippuu mm. sanan kokonaishahmosta, painotuksesta ym.

Oman ongelmansa sääntöjen soveltamiseen tuo se, että aina ei ole selvää, mistä kielestä laina on tulkittava otetuksi. Jos lainanantajakieleksi tulkitaan ruotsi, on kirjoitettava ja sanottava "modeemi", jos taas englanti, niin pikemminkin "modemi". Vastaavasti voidaan tulkita, että "moduli" on lainattu suoraan latinasta, jos kohta käytännössä se lienee paljolti kirjallinen laina englannista; normien mukainen asu on kuitenkin "moduuli". Käytännössä sekä ääntämys että kirjoitusasu vaihtelevat.

Jotkin sanat kirjoitetaan sitaattilainojen tapaan, esim. "diabetes", vaikka ne ovat melko tavallisia kielen aineksia ja vaikka ne äännetään yleislainoina ("diabeettes" tai "diapeettes"). Itse asiassa virallinen säännöstö ei ole ihan yksiselitteinen, sillä se ei oikeastaan käsittele tämäntapaisia sanoja. Muodollisesti sitä kai pitäisi tulkita niin, että vokaali on pitkä (ee), koska ruotsissa on pitkä pääpainollinen vokaali eikä mikään erityinen sääntö vaadi lyhyyttä, kun taas konsonanttien pituuksia koskeva sääntö kirjaimellisesti tulkittuna vaatii yksinäiskonsonanttia (t), siis diabeetes. Tämä taas ei vastaisi oikein mitään käytössä olevaa kirjoitusasua eikä mitään käytössä olevaa äänneasua.

Yksi vai kaksi konsonanttia? (renesanssi vai renessanssi?)

Sivistyssanoissa konsonanttien pituus on ongelmallinen lähinnä k:n, p:n ja t:n sekä jossain määrin s:n osalta. Joskus syntyy vastaavia ongelmia myös g:n, b:n ja d:n sekä š:n osalta. Melko monissa tapauksissa kirjoitetaan vain yksi konsonantti (esim. vain yksi "p" sanassa "kampanja") mutta hyvin tavallista on ääntää kaksoiskonsonantti ("kamppanja"). Useimmissa sellaisissa tapauksissa normit vaativat sekä kirjoittamaan että lausumaan yhden konsonantin; käytännössä kukaan tuskin huomaa, että lausut "kanttarelli", ellet erehdy kirjoittamaankin niin. Toisaalta joissakin sanoissa pitkä konsonantti on normienmukainen, esim. "renessanssi", ei "renesanssi".

Asiaa koskevat normit ovat melko sekavat ja viitteelliset. Seuraava pyrkii esittämään mahdollisimman yksinkertaisesti ensin normien mukaisen kannan, sitten huomioita niiden vastaisesta käytännöstä.

  1. Jos lainanantajakielessä kirjoitetaan kaksi konsonanttimerkkiä, niin suomessa kirjoitetaan ja äännetään myös kaksi. Tavallisesti lainanantajakielessä äännetään lyhyt konsonantti. Esimerkkejä: renässans - renessanssi; assistent - assistentti; penicillin - penisilliini. Jos lainanantajakielessä kyseisiä konsonantteja edeltävä vokaali on painoton, niin suomessa varsin usein äännetään lyhyt konsonantti, esim. renesanssi, asistentti, penisiliini. Kirjoitus noudattaa yleensä normia, mutta yleisen ääntämyksen mukaisia kirjoitusasuja esiintyy jo melko paljon esimerkiksi nettikirjoittelussa. - Normien mukaan säilytetään kirjoitusasussa kaksi konsonanttia myös silloin, kun niitä seuraa kolmas konsonantti, esim. affrikaatta, aggressio, attribuutti, vaikka kyseinen kaksoiskonsonantti ääntyy yksinkertaisena niin lainanantajakielessä kuin suomessakin. (Joidenkin sanojen osalta on kirjoitusnormeihin tehty poikkeuksia, esim. suplementti eikä supplementti.)
  2. Jos lainanantajakielessä on sanan lopussa k, p, t, niin sana esiintyy suomessa joko niin, että taivutusmuodoissa kirjoitetaan yksi konsonantti mutta lausutaan kaksi (esim. pop : popin : popia [poppia]), tai suomeen mukautuneena siten, että perusmuodossa on kaksi konsonanttia ja loppu-i ja sana on astevaihtelun alainen (esim. netti : netin : nettiä). Ensin mainittu vaihtoehto on ollut oikeastaan ainoa tilanne, jossa kielenhuolto tunnustanut ristiriidan kirjoitus- ja äänneasun välillä yleislainoissa. Huomattakoon, että normit saattavat ottaa kantaa siihen, kumpaa mainituista vaihtoehdoista käytetään; niinpä normit vaativat kirjoittamaan internet : internetin : internetiä, vaikka ääntämyksen myönnetäänkin olevan "internettiä". Toisaalta esimerkiksi Suomen kielen perussanakirja jo hyväksyy muodon "poppia", vieläpä ainoana vaihtoehtona.
  3. Jos lainanantajakielessä on sanan lopun edellä k, p tai t, joka on painollisen tavun jäljessä ja jota edeltävä äänne on soinnillinen, niin suomessa käytetään kahta konsonanttia. Esimerkkejä (suluissa ruotsin sana, johon on tässä merkitty paino aksenttimerkillä): monarkki (monárk), hierarkkinen (hierárkisk), trooppinen (trópisk), sitaatti (citát). Ongelmia asiassa aiheuttaa lähinnä se, miten sanan loppu tässä tulkitaan. Konsonantin tulkitaan olevan sanan lopussa, jos sen jälkeinen sanan osa on jokin seuraavista:

Sananloppu -ia ei ole suomen kielen johdin, joten normien mukaan kirjoitetaan ja lausutaan esim. "Baltia". On normien mukaista, että esimerkiksi sanoissa "baltti" ja "balttilainen" on kaksi t:tä, koska niissä on suomalainen sananloppu. Toisaalta esimerkiksi sana "Baltia" ääntyy yleisesti niin, että siinä on kaksoiskonsonantti ("Balttia"). Paljolti tähän varmaankin vaikuttavat mainitut sukulaissanat.

Sellaisissa sanoissa kuin "hierarkia" on sananlopun -ia edellä yksinäiskonsonantti kahdestakin syystä: sananlopun vierasperäisyyden takia ja siksi, että edeltävä vokaali ei ruotsissa ole painollinen. Ruotsissa paino on lopputavulla, esim. "hierarkí". Suomen kieleen omaksuttu muoto on klassisoiva ja palautuu kreikan sanaan hierarkhia.

Näistä normeista poikkeaminen on varsin tavallista puheessa, joskus kirjoituksessakin. Tavallisesti poikkeama on siihen suuntaan, että konsonantti kahdentuu, kuten edellä mainitussa tapauksessa "Baltia" ("Balttia"), sanassa "kampanja" ("kamppanja") jne. Mutta toisenkinsuuntaista normienvastaisuutta esiintyy. Esimerkiksi sana "hierarkkinen" kirjoitetaan hyvin usein "hierarkinen" (ehkä sanan "hierarkia") vaikutuksesta, "kraateri" lienee tavallisempi kuin "kraatteri" jne.

Konsonanttiyhdistelmien yksinkertaistuminen (krapu vai rapu?)

Suomen kielen varsinaiseen äännerakenteeseen ei kuulu sananalkuisia konsonanttiyhdistelmiä. Vanhoissa lainasanoissa sellaiset yhdistelmät ovat yksinkertaistuneet, joskin vanhassa kirjakielessä ja joskus muutoinkin on säilynyt joitakin jäänteitä. Esimerkiksi "krapu" esiintyy sanan "rapu" tilalla joissakin yhteyksissä.

Sivistyssanoissa konsonanttiyhdistelmät yleensä eivät yksinkertaistu. Vaikka vuosisatoja sitten ruotsista lainautunut "ranta" on r- eikä str-alkuinen (vrt. nykyruotsin "strand"), ei sanasta "struktur" tule sanaa "ruhtuuri" vaan "struktuuri", jos nyt sellaista sanaa halutaan käyttää. (Suomessahan on sana "rakenne".) Mitä uudemmista lainasanoista on kyse, sitä todennäköisempää on, että sananalkuinen konsonanttiyhdistelmä ainakin normien mukaan pitää säilyttää. Puhekielessä se saattaa lyhentyä, mutta kansanomaista ääntämystä (esim. "lyysi" pro "plyysi") pidetään monissa piireissä sopimattomana, jopa naurettavana.

Sanansisäiset konsonanttiyhdistelmät eivät yleensä yksinkertaistu. Poikkeuksista mainittakoon "posliini", jonka aiempi muoto oli "porsliini". Joskus sanansisäiseen konsonanttiyhdistelmään saattaa tulla puhekieleen lisä-äänne, esim. "kenraali" ääntyy joskus "kentraali". Tämä on pikemminkin yksinkertaistumista kuin mutkistumista, sillä väliin tuleva äänne helpottaa ääntämystä, koska äänteellisesti siirtymä esim. suoraan n:stä r:ään on hankala.

Alkukielinen vai mukautettu asu? (leasing vai liising?)

Ei voida esittää mitään kovin hyvää nyrkkisääntöä siitä, milloin sivistyssana kirjoitetaan alkukielen mukaan eli ainakin osittain sitaattilainana. Lyhyesti sanottuna uusi vierasperäinen sana aluksi kirjoitetaan sillä tavoin, ellei sen mukauttamiselle suomen kieleen ole selvää mallia. Koska esimerkiksi latinasta ja kreikasta peräisin olevia tai niitä jäljitteleviä sanoja on otettu kieleemme vuosisatojen ajan, niille yleensä löytyy malleja. Näin ollen sitaattilainana käsittely rajoittuu yleensä lainoihin nykykielistä, etenkin englannista. Poikkeuksen muodostavat ilmaisut, jotka koostuvat useasta sanasta, esim. status quo, non bis in idem, sekä tietysti varsinaiset sanatarkat lainaukset.

Sanoissa, jotka ovat sitaattilainoja latinasta tai jotka voidaan tulkita sellaisiksi, esiintyy vaihtelua sen mukaan, miten latinaa äännetään. Tässä sanastossa on ensimmäisenä mainittu arkinen, suomeen mukautunut ääntämys ja sen jälkeen mahdollisesti klassillisen latinan mukainen. Käytännössä klassillinen ääntämys on harvinaista; promootiossa ehkä promoottori vielä osaa lausua sanan absens 'poissaoleva' klassillisesti "apseens" eikä hienomman tuntuisesti "absens"!

Sanan vakiintuessa ja levitessä yleiseen käyttöön sen kirjoitus- ja äänneasu yleensä mukautuvat suomeen. Tämän kehityksen nopeus kuitenkin vaihtelee suuresti, ja mukana on usein tunnelatauksia. Ks. yleisiä lisähuomautuksia jäljempänä.

Sitaattilainojen tärkeän erikoistapauksen muodostavat eläinten, kasvien ja muiden eliöiden tieteelliset nimet, esim. Homo sapiens. Ne kirjoitetaan tarkoin sitaattilainoina ja aina kursiivilla, ja ääntämys on periaatteessa latinan mukainen mutta käytännössä hiukan suomalaistunut ainakin niin, että paino on sanan ensimmäisellä tavulla. Joskus tieteellisestä nimestä muodostetaan erikoislaina, etenkin, jos sanaa ruvetaan käyttämään yleistajuisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Tyrannosaurus voi esiintyä suvun tieteellisenä nimenä (näin kirjoitettuna) mutta myös erikoislainaksi muodostettuna: tyrannosaurus. Tällöin tulee usein kyseeseen kirjoitusasun mukauttaminen suomen kieleen; esim. Theropoda on mukautetussa muodossa teropodi. Lisätietoja: Biologian taksonomian perusteita: Eliöiden ja eliöryhmien tieteelliset nimet ja taksonomian tasot.

Vieraat konsonanttikirjaimet (marxilainen vai marksilainen?)

Muutamissa sanoissa käytetään vieraita konsonantteja, lähinnä c:tä (cesium), x:ää (xylitoli), z:aa (zootomia) ja w:tä (watti), jolloin sana siis kirjoitetaan osittain tai kokonaan sitaattilainana. Äänneasu vaihtelee mm. lainanantajakielen mukaan, mutta tavallisimmin c ääntyy k:na paitsi e:n, i:n ja y:n edellä s:nä, ja x ääntyy ks:nä, z ts:nä (joskus soinnillisena s:nä, [z]) ja w v:nä (joskus englannin w-äänteenä).

Joskus ovat sekä vieras että suomalaistettu kirjoitusasu käytössä ainakin siirtymäajan ilman, että toista olisi pidettävä normienvastaisena (esim. marxismi ja marksismi). Useimmiten vieraita kirjaimia sisältävät asut ovat kuitenkin virheellisiksi katsottavia muotoja ja johtuvat esimerkiksi siitä, että kääntäjä on toiminut huolimattomasti. Ei ole mitään yleistä logiikkaa siinä, milloin vieras konsonantti on säilynyt normien vaatimassa tai sallimassa asussa. Lähinnä niin on käynyt joissakin tapauksissa sanan alussa. Vertaa: "zootomia" mutta "mesotsooinen". Lisäksi vieras kirjain on usein säilynyt silloin, kun sana on johdettu erisnimestä, esim. "darwinismi"; näin on voinut käydä, vaikka yhteys erisnimialkuperään on hämärtynyt (esim. "watti").

Eräs syy, joka puhuu esimerkiksi kirjoitusasua "darwinismi" vastaan, on se, että sana kuitenkin äännetään eri tavalla kuin kirjoitusasu antaa ymmärtää. Vaikka erisnimi "Darwin" saatetaan ääntää englannin mukaisesti, niin "darwinismi" tuskin ääntyy vastaavalla tavalla; asu "darvinismi" antaisi selvän vihjeen siitä, että sana ääntyy suomalaisittain. Toisaalta alkukieltä vastaava kirjoitusasu lienee turvallisempi ratkaisu esimerkiksi opinnäytetyössä.

Sekaannuksia aiheuttaa se, että varsinaisissa sitaattilainoissa ja erisnimissä pätevät eri säännöt kuin sivistyssanoissa. Etenkin kreikkalaisia nimiä latinalaisin kirjaimin kirjoitettaessa tehdään usein virheitä. Klassillisen kreikan sanat kirjoitetaan siten, että ksiitä vastaa ks (ei x), khiitä kh (ei ch), fiitä f (ei ph), theetaa th ja zeetaa z (ei ts). Kreikkalaisperäisissä sivistyssanoissa taas khiitä vastaa k, theetaa t ja zeetaa ts. Esimerkkejä: Ksanthos, ksantiini; Khimaira mutta kimaira; Fobos, fobia; Theofilos mutta teologia; Zeus mutta tseiini.

Jotkin tutuiksi ajatellut nimet kirjoitetaan poikkeuksellisesti. Esimerkiksi "Ksantippa" on tavallisempi kuin säännönmukainen translitteraatio "Ksanthippa".

Käytettäessä kreikasta latinaan otettuja nimiä tai muita sanoja suomen kielessä on kirjoitusasu tietysti latinan mukainen, esim. "Sappho", "Theophilus", "pharynx". Sama koskee eliöiden tieteellisiä nimiä, esim. "Phylloscopus". Ja esim. Marsin toisen kuun nimi kirjoitetaan yleensä "Phobos", koska se ajatellaan latinasta lainatuksi, kun taas Kreikan mytologian nimenä se kirjoitetaan "Fobos".

Vieras vai kotoinen äänne? (asfaltti vai asvaltti?)

Edellä tarkasteltua kysymystä muistuttaa kysymys siitä, missä määrin äänteet mukautuvat suomen kieleen ja miten tämä heijastuu kirjoitusasussa. Varsin tavallista on, että kirjoitetaan "asfaltti" mutta lausutaan "asvaltti". Myös välimuodot ovat mahdollisia, koska s:n jälkeisen konsonantin soinnillisuuden aste voi vaihdella. Esimerkiksi sanassa "sfinksi" ehkä tavallisin ääntämys on sellainen, jossa "f" ei äänny soinnittomana f-äänteenä mutta ei selvästi soinnillisena v-äänteenäkään.

Kysymys koskee f:n lisäksi ns. soinnillisia klusiileja eli b:tä, d:tä ja g:tä. Periaatteellinen yleissääntö on, että uusissa lainasanoissa ne säilyvät vaikka ovat vanhoissa korvautuneet vastaavilla soinnittomilla: p:llä, t:llä ja k:lla. Mutta on erittäin tavallista ääntää ne soinnittomina tai lähes soinnittomina. Siihen tuskin edes kiinnitetään mitään huomiota paitsi silloin, kun joku haluaa erityisesti arvostella esimerkiksi uutistenlukijan tai urheiluselostajan puhetta. Päinvastoin voisi sanoa, että selvästi soinnillinen ääntämys vaikkapa sanan "banaani" alussa on arkipuheessa lievästi poikkeavaa ja antaa ehkä olettaa, että puhuja haluaa erityisesti painottaa sanaa tai ehkä leikitellä.

Kirjoituksessa herättää kuitenkin huomiota, jos poiketaan normien mukaisista muodoista, esim. kirjoitetaan "psykolokia", ainakin jos asiayhteys on melko virallinen. Vielä huonomman vaikutuksen saattaa toisaalta tehdä ns. hyperkorrekti vieraiden konsonanttien käyttö, esim. "psygologia". Koska ääntämys ei juuri anna tukea normienmukaisen kirjoitusasun valitsemiseen, niin sivistyssanojen sujuva oikea käyttely edellyttää käytännössä sitä, että kirjoittaja on lukenut paljon sellaisia huoliteltuja tekstejä, joissa käytetään sivistyssanoja, tai tuntee vastaavia sanoja muista kielistä.

Asiaa vielä mutkistaa se, että joissakin tapauksissa on suomen äännerakenteeseen mukautunutta ääntämystä vastaava kirjoitusasu joko vakiintunut yksinomaiseksi tai ainakin sallittu, jolloin se tavallisesti on yleistymässä. Esimerkiksi "asvaltti" mainitaan jo Nykysuomen sivistyssanakirjassa, joskin päähakusanana on "asfaltti". Ja monissa uudehkoissa lainasanoissa, joiden sivistyssanaluonne saattaa olla aivan ilmeinen, on klusiili muuttunut soinnittomaksi, esim. "pataljoona" (vrt. ruotsin "bataljon"), "kranaatti" (mutta "granaattiomena"!), "prikaati" (mutta "brigadööri"!). Nämä sanat ovat toisaalta yleensä sen verran tavallisia, että niissä ei tule tehdyksi virheitä. Tosin kokematon kirjoittaja, joka ei ole tottunut näkemään tällaisia sanoja kirjoitettuina, saattaa sortua hyperkorrektien muotojen käyttöön.

Erikseen tarkastellaan jäljempänä kysymystä suhuässän kirjoitusasusta ja muuttumisesta s-äänteeksi.

Mukautus kirjoitus- vai äänneasun mukaan? (hakkeri vai häkkeri?)

Vanhastaan on joissakin sanoissa horjuvuutta o:n ja u:n välillä, esim. "lavoaari" - "lavuaari". Yleensä silloin u:llinen muoto on arkikielessä yleisempi, puhekielessä liki yksinomainen, kun taas o:llinen muoto saattaa olla kielen normien mukainen ja kirjakielessä jossain määrin käytetty. Tapausten taustalla on se, että ruotsissa merkitään o:lla usein äännettä, joka vastaa suomen u:ta. Niinpä sanasta "lavoar" tuli puhuttuun suomeen "lavuaari", mutta kun lähtökohdaksi on otettu kirjoitusasu, on saatu "lavoaari". (Ruotsin sana johtuu muuten ranskan sanasta "lavoire" [lavuáar], jossa siis myös on kirjoitusasussa o, äänneasussa u.)

Lainaaminen etenkin englannista on tuonut mukanaan uudenlaisia ongelmia: kun englannissa on sana "hacker", niin miten käy a:lle, kun sana mukautetaan suomen kieleen? Luonnollista olisi, että käytetään englannin ääntämystä lähinnä vastaavaa vokaalia: "häkkeri". Mutta varsin yleistä on ottaa lähtökohdaksi vokaalien osalta kirjoitusasu: "hakkeri". Ja usein viralliset suositukset ovat samalla linjalla, jostain syystä. Kenties yksi syy on, että ä:llisiä asuja pidetään rahvaanomaisina, koska niissä on suomen kielelle ominainen kirjain. Toinen mahdollinen syy on, että sana ajatellaan lainautuneen kirjallista tietä, ehkä jopa niin, että englannin äänneasua ei tunneta tai ei ainakaan ajatella.

Englannin äänneasun tuntemattomuus on ainakin sellaisten slangimuotojen kuin "sväppi" taustalla. Englannin sanassa "swap" ei vokaali suinkaan äänny ä:n tavoin vaan lähinnä suomen o:ta vastaavana. Englannin äänneasu siis johtaisi mukautettuun muotoon "svoppi", kirjoitusasu muotoon "svappi", kun taas "sväppi" kielii siitä, että englannin sanaa "swap" ei ole ehkä koskaan kuultu.

Vielä koomisempia ovat sellaiset ääntämykset kuin "hiider" ja "inslude", jotka perustuvat vääriin kuvitelmiin siitä, miten sanat "header" ja "include" ääntyvät.

Mistä kielestä? (binäärinen vai binaarinen?)

Sellainen vaihtelu kuin "primäärinen" - "primaarinen" johtuu siitä, että tämäntapaiset sanat ovat alkujaan tulleet ruotsista (esim. "primär") mutta myöhemmin on ruvettu käyttämään "latinaan palautettuja" (esim. sanaan "primarius" palautuvia) asuja. Nykyisin vaikuttaa ehkä myös englannin kirjoitusasu (esim. "primary").

Ruotsiin ä:llinen muoto on tullut, osittain saksan kautta, ranskasta, jossa äänteenmuutokset ovat muuttaneet alkuperäisen latinan päätteen muotoon -aire, jonka ääntämyys on karkeasti sanoen jostakin ääntämysten [eer] ja [äär] väliltä. Saksassa ja ruotsissa ruvettiin näihin sanoihin kirjoittamaan "ä".

Yleensä a:lliset muodot ovat nykyisin tavallisempia ja ehkä hiukan yleistymässä. Monissa sanoissa (esim. "atomaarinen") ä:llinen asu tuskin tulisi edes kyseeseen, joissakin se taas antaisi selvästi vanhahtavan vaikutelman (esim. "vulgääri"). Mutta esimerkiksi sanoissa "primäärinen" ja "binäärinen" ä:llisyys on varsin tavallista, joskin a:llisiakin muotoja esiintyy. Useissa tapauksissa suomen kielen rakenteeseen sopii paremmin a:llinen, koska ä:llinen rikkoisi vokaalisointua (esim. "sekundäärinen").

Yleisesti on varmaankin parasta suosia a:llisia muotoja. Huomattakoon kuitenkin, että monet sanat ovat täysin vakiintuneet ä:llisiksi, esim. "miljonääri", "misääri" ja (geologisen ajanjakson nimityksenä) "kvartääri".

Voisiko -nen-lopun jättää pois adjektiiveista? (sosiaalinen vai sosiaali?)

Usein on pyritty lyhentämään esimerkiksi -aalinen- ja -iivinen-loppuisia adjektiiveja jättämällä pois -nen-loppu, jota on pidetty turhana. Joissakin tapauksissa lyhyt muoto on yksinomainen tai vallitseva, esim. "banaali". Sen sijaan sellaiset muodot kuin "sosiaali" ja "destruktiivi" eivät ole saaneet laajaa levikkiä eivätkä kovin lämmintä vastaanottoa kielenhuolloltakaan. Tosin kielilautakunta on pitänyt mahdollisena käyttää lyhyempiä muotoja "sellaisista sanoista, jotka muissa uusissa kielissä ovat samoin lyhytmuotoisia (esim. sosiaali - social, sozial) ja jotka eivät ole suomessa käytetyistä substantiiveista johdettuja, kuten esim. materiaalinen on johdettu substantiivista materiaali". (Näin selostettuna Nykysuomen sivistyssanakirjassa; viimeksi mainittu sananjohto muuten on aika kyseenalainen.) Osasyynä kielenhuollon epäileväiseen asenteeseen on ollut se, että on pelätty lyhentämisen yleistyvän sanoihin, joissa lyhyellä muodolla ei ole esikuvaa muissa kielissä, esim. "dynaami" tai "teatraali".

Useimmiten on syytä suosia -nen-loppuista muotoa silloin, kun lyhyt ja pitkä kilpailevat keskenään. Se vaikuttaa yleensä asiallisemmalta ja on usein myös merkitykseltään selvempi, koska monissa tapauksissa lyhytmuotoinen adjektiivi on samanlainen kuin käytössä oleva substantiivi. Joskus substantiivi esiintyy vain erikoisalalla; esimerkiksi "normaali" on käytössä substantiivina geometriassa, "aktiivi" ja "passiivi" kielioppitermeinä, "reaali" arkikielessä ylioppilastutkinnon reaalikokeen nimenä jne. Vaikka substantiivia ei sattuisi olemaankaan käytössä, se voi tulla käyttöön - ehkäpä piankin! Toisaalta jotkin sanat ovat sen verran laajasti käytössä lyhytmuotoisina, että -nen-loppu voisi oudoksuttaa. Vaikka "radikaalinen" olisi selvempi kuin "radikaali", joka voi substantiivina olla paitsi radikaalista ihmistä tarkoittava myös mm. kemian termi, on aika vakiintunutta puhua radikaaleista uudistuksista.

Lyhyet muodot ovat (lähes) yksinomaisia yhdyssanojen määriteosina, esim. "sosiaaliala", "primitiivireaktio".

Entä sanansisäiset lyhentymät? (teknillinen vai tekninen? neutralisoida vai neutraloida?)

Aiemmin käytettiin yleisesti sellaisia muotoja kuin "fyysillinen" silloin, kun ruotsissa on johdin "-isk" liittyneenä suoraan kansainväliseen sanavartaloon (esim. "fysisk"). Yleinen suuntaus on kuitenkin ollut kohti johtimen "-llinen" lyhentymistä johtimeksi "-nen". 1900-luvun alkukymmeninä oli tässä tultu siihen, että pitempi muoto oli käytössä silloin, kun ruotsin vastaava sana on kaksitavuinen (esim. "fysisk" - "fyysillinen"), muulloin käytettiin lyhyempää muotoa (esim. "romanttinen"). Onhan luonnollista, että kovin pitkiä sanoja pyritään välttämään. Mutta lyhyyspyrkimys valtasi alaa, aluksi yksittäisissä sanoissa ("arktinen", "staattinen"), sitten yhä laajemmin. Vuonna 1946 kielenhuolto jo otti kannan, joka yleisesti suosii lyhempää vaihtoehtoa.

Lyhentyminen ei kuitenkaan koske sellaisia sanoja, jotka on muodostettu suomen kielessä ja joita ei lainkaan ole adjektiiveina lainattu. Niinpä sanotaan tietysti "kaupallinen" jne. Lyhentyminen ei täten koske myöskään sellaisia sanoja kuin "draamallinen", joka on ajateltava itsenäisesti sanasta "draama" suomen kielessä johdetuksi. Samoin: "tyylillinen", "tyypillinen" (mutta: jonkin tyyppinen). Jotkin sanat voitaisiin tulkita molemmin tavoin, ja silloin yleensä lyhyyteen johtava tulkinta voittaa, esim. "maaginen", joka siis ajatellaan ruotsin sanan "magisk" vastineeksi, ei suomalaiseksi johdokseksi sanasta "maagi", mikä olisikin keinotekoista.

Poikkeuksena voidaan pitää sanaa "teknillinen", joka on käytännöllisintä tulkita nimenomaan tekniikkaan tieteen- ja ammattialana viittaavaksi: teknillinen korkeakoulu, teknillinen opetus (s.o. tekniikan opetus). Tällöin lyhyempi muoto "tekninen" jää eri merkitykseen, käytännöllisiin taitoihin ja menettelytapoihin yleisesti viittaavaksi. Ainakin tekniikan alalla yleisesti ajatellaan näin; taustalla on, että "tekninen" koetaan väheksyväksi. Hiukan samantapainen tapaus on "klassillinen", jota monet suosivat, koska se tuntuu arvokkaammalta kuin "klassinen". Erikseen on vielä huomattava "kristillinen", jossa l-aineskin on lainaa (vrt. "kristlig").

Toisen lyhentymiskysymyksen muodostavat sellaiset verbit, jotka johtuvat ruotsin -isera- tai -icera-loppuisista sanoista. Osa niistä on suomessa -isoida-loppuisia, osa lyhyemmin -oida-loppuisia. Koska -is-aineksella ei ole mitään erityistä merkitystehtävää, on yleensä lyhyempi muoto pantava etusijalle, esim. "neutraloida", mutta "neutralisoida" ei sekään ole virheellinen. Samoin "standardoida", vaikka onkin "Suomen Standardisoimisliitto", ja "desinfioida", vaikka joskus vielä näkeekin varsin vanhahtavaa asua "desinfisioida".

Kyseisenlaisia verbejä on ehdotettu osittain korvattaviksi muodoilla, joissa on suomenkielinen johdin. Esimerkiksi "neutraalistaa" on säännöllinen johdos adjektiivista "neutraalinen". Tämäntapaisia muotoja voi toki käyttää, mutta hiukan ne saattavat lukijaa oudoksuttaa, ja lisäksi ne ovat äännerakenteeltaan ehkä vähän raskaita. Vertaa tavurakenteita: neut-raa-lis-taa ja neut-ra-loi-da.

K vai s? (kritikoida vai kritisoida?)

Joissakin sivistyssanoissa esiintyvä horjunta k:n ja s:n välillä johtuu lähes aina siitä, että vastaavassa kohdassa latinassa on c-kirjain e:n tai i:n edellä. Klassillisen latinan ääntämyksessä c-kirjain ääntyy aina k-äänteenä. Tämä äänne alkoi kuitenkin jo antiikin loppuaikoina muuttua ensin tš:ksi ja sitten mahdollisesti edelleen, eri alueilla eri tavoin ts:ksi tai s:ksi. Muuttuneen ääntämyksen, yleensä s:llisen, mukaisina sanat myös lainautuivat suomeen eri kielistä, joskus suoraan latinastakin.

Niinpä sanoissa, joissa latinassa on c-kirjain e:n ja i:n (tai y:n) edellä, on suomessa yleensä s, kuten välittömässä lainanantajakielessäkin, lähinnä ruotsissa, nykyisin usein myös englannissa, joskus ranskassa. Esimerkkejä: "siviili" (latinan "civilis)", resepti (latinan "receptus)". Usein itse sana ei varsinaisesti ole latinaa vaan latinan (ja kreikan) aineksista uudella ajalla muodostettu oppisana, esimerkiksi "sentralismi" (kantasanana alkujaan latinan "centrum").

Mutta 1900-luvun alkupuolella ruvettiin suosittelemaan tällaisiin sanoihin k:ta klassillisen latinan ääntämyksen mukaan. Yleistä suosiota tällainen "cicerointi" ei saavuttanut. Sitä vastaan on vaikuttanut nykykielten käytännön lisäksi muun muassa lääketieteen latinan lukutapa. Niinpä vaikka antiikin henkilönnimi "Cicero" luetaan suomessa yleensä "kikero", siitä johtuva kirjapainotermi "cicero" luetaan "sisero".

Muutamat lähinnä historian alaan kuuluvissa yksittäisissä sanoissa esiintyy edelleen horjuntaa s:n ja k:n välillä, esimerkiksi "sesuura" tai "kesuura", "senturio" tai "kenturio". Tähän on ehkä vaikuttanut se, että klassillisesta latinasta otetuissa sitaattilainoissa (esim. "centurio") c lausutaan k:na. Lisäksi kreikasta (usein latinan kautta) johtuneissa sanoissa on usein k silloin, kun nykykielissä saattaa esiintyä s:nä ääntyvä c, esimerkiksi "kyyninen" (englannin "cynical") ja "kentauri".

Joissakin tapauksissa on latinan c:tä vastaamassa suomen s, vaikka suomessa seuraava vokaali ei olekaan e eikä i. Esimerkiksi latinan sanasta "reducere" [redúkere] on tullut ruotsissa "reducera" [reduséera], saksassa "reduzieren" [redutsíiren] jne., ja tätä vastaa suomessa "redusoida". Täten siis latinan c:n vastine on ranskan, englannin, ruotsin ym. ääntämyksen mukainen, vaikka seuraava vokaali ei olekaan e eikä i vaan suomalaistetun verbinlopun o. Aiemmin tällaiset sanat olivat yleisesti -eerata-loppuisia, esimerkiksi "reduseerata", eli ruotsin sanaan oli liitetty suomalainen pääteaines. Kun sanan loppu suomalaistettiin, ei s-konsonanttiin kuitenkaan koskettu. Vastaavasti kirjoitetaan "produsoida", "rubrisoida" jne. Toisaalta esiintyy samansukuisissa sanoissa k, esim. produktio, rubriikki, koska vastaavissa latinan sanoissa ei c esiinny e:n eikä i:n edellä eikä siten ole koskaan joutunut mukaan äänteenmuunnoksiin.

Poikkeuksellisesti on k vakiintunut joihinkin tämän tyypin sanoihin, esim. "allokoida", "indikoida", "replikoida" ja (vastoin Nykysuomen sivistyssanakirjan kantaa) "implikoida".

Edellä otsikossa mainittu tapaus on varsin erikoinen, koska "kritikoida" ja "kritisoida" ovat molemmat käytössä, ensin mainittu tavallisempana, ja ilmeisesti esiintyy pyrkimystä eriyttää niitä merkitykseltään: "kritikoida" tarkoittaisi taiteellisen (tai tieteellisen) kritiikin esittämistä, "kritisointi" taas arvostelua yleensä ja etenkin kielteistä. Merkitysten eriyttämisen on katsottava jo tapahtuneen sanaparissa "politikoida" 'harjoittaa poliittista toimintaa' ja "politisoida" 'tehdä asiasta poliittinen, poliittistaa'.

Horjuvuutta k:n ja s:n välillä eräissä muissakin tapauksissa valottaa kieli-ikkuna Sirahveja savannilla.

Suhuässä ja sen merkitseminen (shekki, šekki vai sekki?)

Suomen kieleen on aikoinaan lainattu tšekin kielestä hattu-s (š) suhuässän merkiksi. Käytäntö on kautta aikojen ollut kirjava: arvokirjallisuudessa on hattu-s:ää käytetty yleisesti jo 1900-luvun alussa, kun taas sanomalehdissä on tavallisesti käytetty sen asemesta sh:ta. Yhdistelmän sh käyttöön on ollut teknisiä syitä, ja niitä on edelleenkin tietokoneitse tapahtuvassa viestinnässä, koska hattu-s ei ole kovinkaan luotettavasti käytettävissä esimerkiksi meilissä ("sähköpostissa").

Kielenhuollon kanta asiaan on vaihdellut. Hattu-s:ää on pidetty ensisijaisena, koska se vastaa periaatetta, jonka mukaan suomen kielessä yhtä äännettä merkitään yhdellä kirjaimella Mutta suhtautuminen sh-vaihtoehtoon on ajoittain varsin salliva, kun taas nykyinen kanta vastustaa sitä selvästi. Tiukkakaan kanta ei toki muuta teknisiä tosiasioita ja rajoituksia, mutta hattu-s on siis suhuässän oikea merkki. Vastaavasti hattu-z (ž) on soinnillisen suhuässän merkki ja zh on vain hätäratkaisuna käytettävä korvike.

Sitaattilainoina kirjoitettavissa sanoissa esiintyy erilaisia alkukielen mukaisia suhuässän merkkejä, etenkin sh (show), ch (chic) ja sch (schäfer). Niitä suositus hattu-s:n käytöstä ei koske.

Korvikemerkinnän sh käyttö aiheuttaa usein ongelmia muun muassa siksi, että kirjainyhdistelmä sh on usein äännettävä kahtena eri äänteenä, etenkin yhdyssanoissa (esim. "mieshormoni") mutta myös joissakin lainasanoissa (esim. "pasha" 'eräs ruokalaji'). Kun lukija kohtaa sanan "puoshaka", hän ei ehkä tiedä, että tämä on vanha suomen kielen sana, jossa sh:ta ei missään tapauksessa pidä ääntää suhuäänteenä. Lisäksi suhuässä voi esiintyä kaksoiskonsonanttina, mikä ei aiheuta ongelmia hattuässää käytettäessä, mutta esimerkiksi vanhaa kirjoitusasua "revanshi" käytettäessä piti lukijan vain jostakin tietää, että se on tarkoitettu lausuttavaksi "revanšši" eikä "revanši".

Toisaalta suhuässä on yleisesti korvautunut tavallisella ässällä, ja tällöin tietysti kirjoitetaan s-kirjain. Lisäksi käytännössä äännetään varsin yleisesti tavallinen ässä silloin, kun normien mukaista olisi kirjoittaa š ja lausua suhuässä. Normien muutokset osittain heijastelevat tällaista lausumista, mutta on vielä melko tavallista lausua ainakin suhuässän ja tavallisen ässän välimuoto silloinkin, kun normit ovat jo tavallisen ässän kannalla.

Jo Nykysuomen sanakirjaan omaksuttiin tavallinen s eräisiin tapauksiin, joissa aiemmin oli ainakin periaatteessa äännetty suhuässä, nimittäin

Vuonna 1968 kielilautakunta lisäksi suositteli s:n käyttöä

Suuntaus on jatkunut. Esimerkki nykyisin kirjoitetaan jo usein "sokki" ja "sekki". Tilanne on kuitenkin epävakaa, eikä aina ole helppoa sanoa, mikä olisi viralliseen kielenkäyttöön sopivin muoto. Ääntämys vaihtelee paljolti kirjoitusasusta riippumatta, puhujan ja puhetilanteen mukaan. Varsin monissa edellä mainituissa s:llisiksi jo päätetyissäkin sanoissa ääntyy usein suhuässä, samoin (ehkä tyylisyistä) esimerkiksi sanassa "samppanja".

Kelpaako monikko yksiköksi? (fakta vai faktumi)

Aika ajoin herätetään kysymys siitä, eikö ole sopimatonta käyttää monikkoa yksikkönä ja kaksinkertaista monikkoa. Tällöin tarkoitetaan esimerkiksi sellaisia sanoja kuin "fakta" ja "pinssi", jotka perustuvat lainanantajakielen monikkoon. (Latinan factum:facta, englannin pin:pins.) Eikö sana "faktat" ole kummallinen, kun siinä on sekä latinan monikon pääte -a että suomen monikon pääte -t?

Ei ole erityisen harvinaista, että sana lainautuu monikkomuotoisena mutta saa uudessa ympäristössään yksiköllisen merkityksen. Jos sana esiintyy enimmäkseen monikossa, tämä on aika luonnollistakin. Kun sana on kerran tullut tunnetuksi lainanantajakielen monikon mukaisessa muodossa, ei ole kovin järkevää lainata erikseen yksikkömuotoa. Pikemminkin on luonnollista käyttää kerran lainattua muotoa sekä yksikössä että monikossa, taivuttaen sitä oman kielen mukaisesti.

On mahdollista, että monenkin sanan takana on tällainen historia mutta se on unohtunut, vaikka kielentutkimus voi saada sen selville. Esimerkiksi leivonnaista tarkoittava "keksi" on peräisin englannin sanan "cake" monikkomuodosta "cakes"; suomeen sana on lainautunut ruotsista, jossa se oli jo muodostunut yksiköksi ("kex"). Sana "ooppera" ja sen vastineet muissa kielissä ovat peräisin latinan sanasta "opera", joka on alkuaan vain sanan "opus" 'työ' monikko.

Etu- vai takavokaalinen taivutuspääte (analyysiä vai analyysia?)

Suomen kielessä voi taivutuspäätteen tai johtimen asu riippua siitä, onko sana etu- vai takavokaalinen, esim. kala:kalassa mutta kylä:kylässä. Jotkin sivistyssanat, esimerkiksi "marttyyri", aiheuttavat ongelmia, koska niissä esiintyy suomen kielen yleisen rakenteen vastaisesti sekä takavokaali (a, o tai u) että jokin etuvokaaleista y, ä tai ö. (Etuvokaalit e ja i ovat siinä mielessä "puolueettomia", että ne voivat esiintyä sekä muiden etuvokaalien että takavokaalien kanssa samassa sanassa.) Lisäksi joissakin sivistyssanoissa saatetaan käyttää etuvokaalisia päätteitä, koska niitä käsitellään yhdyssanojen tapaan.

Useissa sivistyssanakirjoissa on erityisillä merkinnöillä kunkin ongelmatapauksen kohdalla osoitettu, käytetäänkö etu- vai takavokaalisia päätteitä. Tämän tarpeellisuus on kuitenkin kyseenalainen. Usein molemmat vaihtoehdot ovat hyväksyttäviä tai perusteltavissa, ja valinta voi olla jopa tyylikysymys. Mutta toisaalta kummankin tavan saattaa osa lukijoista kokea oudoksi, joten useimmmiten on parempi välttää kokonaan tavutusta ongelmakohdasta. Niinpä riittänee todeta muutama yleinen sääntö:

Jos sana kirjoitetaan takavokaalisena mutta äännetään etuvokaalisena, esim. "camping", päätteet tietenkin ääntyvät etuvokaalisina (esim. [kämppiŋŋiä]) ja tämän mukaisesti ne tulisi myös kirjoittaa, esim. "campingiä". Usein tätä kuitenkin vierastetaan, ehkä siksi, että siten kirjoitettuna sana näyttää rikkovan ns. vokaalisointua.

Miten "ng" (ja "gn") ääntyy eri tilanteissa?

Jos sanan perusmuodon kirjoitusasun loppu on -ng, se ääntyy yksinkertaisena äng-äänteenä [ŋ], siis samana äänteenä kuin n-kirjain esimerkiksi sanassa "kenkä". Mitään g-äännettä ei ääntämykseen pidä tavoitella, vaikka kirjoitusasussa onkin g-kirjain. Sanaa taivutettaessa niin taivutuspääte kirjoitetaan normaaliin tapaan, käyttäen sidevokaalina i:tä, esim. doping:dopingia. Kun ng-yhdistelmä näin joutuu vokaalin eteen, se ääntyy kaksois-äng-äänteenä [ŋŋ], siis samalla tavoin kuin esimerkiksi sanassa "kengät" sen yleiskielisen ääntämyksen mukaan. Tällöinkään ei mitään g-äännettä esiinny. (Eri asia on, että esimerkiksi englannissa sanansisäinen "ng" ääntyy [ŋg] eli äng-äänteenä, jota seuraa g-äänne.)

Yleisesti sanan sisällä vokaalien välissä ng ääntyy kuten omaperäisissä sanoissa, siis kaksois-äng-äänteenä, paitsi mahdollisesti joissakin sanoissa, jotka voidaan jäsentää yhdyssanoiksi. Esimerkiksi lääketieteen termille "kongelaatio" antaa Nykysuomen sivistyssanakirja ääntämisohjeen [koŋge-], t.s. n-kirjain ääntyisi äng-äänteenä ja g-kirjain g-äänteenä. Sanalle "syngamia" se jopa esittää vaihtoehdon, jossa n-kirjain ääntyy n-äänteenä: [synga- t. syŋga-]. Tämä kai heijastelee sitä, että tällaisten sanojen käyttäjien ajatellaan jäsentävän ne yhdyssananomaisiksi; esimerkkitapauksissahan "kon-" on peräisin latinan etuliitteestä, "syn-" vastaavasti kreikasta. Luonnollisena voidaan pitää myös esimerkiksi sanojen "pangermanismi" ja "pangalaktinen" ääntämistä niin, että n ja g ääntyvät n-äänteenä ja g-äänteenä. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin melko harvinaisia.

Konsonantin edellä ng ääntyy lähes aina (yksinkertaisena) äng-äänteenä, siis samoin kuin sanan lopussa. Joissakin tapauksissa, joissa sana on jäsennettävissä yhdyssananomaiseksi, esiintyy myös ääntämystä, jossa g:kin ääntyy. Esimerkiksi sanan "kongressi" normaali ääntämys on [koŋressi] mutta myös ääntämystä [koŋgressi] saattaa esiintyä. Nykysuomen sivistyssanakirja ei ota suoraan kantaa, mutta se esittää mahdollisiksi sekä tavutuksen kong-ressi että tavutuksen kon-gressi, joista jälkimmäinen on luonnoton, ellei g:n ajatella ääntyvän.

Yhdistelmä gn ääntynee tavallisimmin [ŋn], siis niin, että g ääntyy äng-äänteen, esim. "signaali" ääntyy [siŋnaali]. Tätä heijastelee silloin tällöin esiintyvä kirjoitusasu "singnaali"; joskus esiintyvä asu "singaali" ehkä sekin (harhaan mennyt) yritys kirjoittaa sana ääntämyksen mukaisesti.

Joissakin tapauksissa kuitenkin kirjainpari gn ääntyy kirjoitusasun mukaisesti eli niin, että n-äännettä edeltää selvä g-äänne. Tämä lienee vallitseva ääntämys esimerkiksi sanassa "diagnoosi" Usein ääntämys horjuu taikka sanakirjojen esittämä ääntämys poikkeaa todellisesta. Sanan alussa gn kuitenkin aina ääntyy kirjoitusasun mukaisesti. Tämä koskee myös niitä harvinaisia tapauksia, joissa selvän yhdyssanan jälkiosa on gn-alkuinen, esim. "paragneissi" ja "juovagnuu".

Joka tapauksessa on vältettävä eräiden murteiden ääntämystä, jossa "ng" ääntyy kuten "nk", samoin kuin useimmissa tapauksissa yritystä ääntää g-äänne.

Eri riveille jakaminen

Jos sana joudutaan jakamaan eri riveille, niin viralliset säännöt vaativat useissa tapauksissa sivistyssanan jakamista toisin kuin yleensä suomen kielessä, esimerkiksi at-tribuutti eikä att-ribuutti, ja joissakin tapauksissa sallivat molemmanlaiset vaihtoehdot, esimerkiksi demo-kratia tai demok-ratia. Sääntöjä on kuitenkin hankala muistaa, ja niiden mukainen jako voi hämmentää lukijoita, koska sääntöjä ei useinkaan noudateta. Lisäksi tietokoneen tekemä tavutus ei yleensä ota niitä huomioon. Normaali suomen kielen tavutuskin on hyvin hankalaa toteuttaa tietokoneilla täysin oikein (siis myös yhdyssanat oikein tavuttaen), ja tällaiset poikkeukset aiheuttaisivat vielä lisäongelmia.

Lisäksi sääntöjen sisältökin on epäselvä muun muassa siksi, että mm. Suomen kielen perussanakirja ei sisällä tavutusohjeita. Nykysuomen sivistyssanakirja, joka on muutenkin hyvä hakuteos, sisältää kyllä tavutustiedot, mutta se on jo monelta osin vanhentunut.

Sivistyssanojen riveille jakamista koskevat erikoissäännöt perustuvat sanojen alkuperään, tarkemmin sanoen siihen, että sana saattaa olla alkujaan yhdyssana tai sisältää etuliitteen. Esimerkiksi demokratia on alkujaan yhdyssana, ja tämä on melko helppo ymmärtää, kun ajattelee sen rinnalla sellaisia sanoja kuin aristokratia ja byrokratia. Paljon hankalampi on sana attribuutti, koska sen tavutussääntö perustuu siihen, että alkuosa at- on alkujaan etuliite (ja samaa alkuperää kuin latinan sana ad, jonka konsonantti on tässä muuttunut seuraavan konsonantin kaltaiseksi).

Joissakin tilanteissa esiintyy kolmenkinlaista tavutusta. Esimerkiksi sanan konstruktio ensimmäinen konsonanttiyhdistelmä voidaan jakaa kolmella tavalla:

Silloin, kun kirjoittaja itse jakaa tekstinsä eri riveille, voidaan ongelmat yleensä välttää sillä, että sanaa ei lainkaan jaeta sellaisesta kohdasta, jossa normi saattaisi vaatia suomen kielen yleisistä säännöistä poikkeavaa jakamista. Esimerkiksi tavutus attri-buutti tai konstruk-tio on luonteva ja myös normin mukainen. Jos kuitenkin sana joudutaan jakamaan tulkinnanvaraisesta kohdasta, aiheuttaa suomenmukainen tavutus yleensä vähemmän hämmennystä kuin sanan alkuperän mukainen.

Jos sana on sekä kirjoittajan että lukijan helppo hahmottaa yhdyssanan omaiseksi, vaikka se ei suomen kielen kannalta varsinaisesti yhdyssana olekaan, voi jakaa normien mukaisella tavalla osien rajalta: demo-grafia, kalli-grafia.

Yleisiä lisähuomautuksia

Sivistyssanojen kirjoitus- ja äänneasu vaihtelee melkoisesti. Suurin osa vaihtelusta yhden kielen sisällä johtuu siitä, että kirjoitusasu ei aina täysin vastaa äänneasua; kirjoitetaan "boa" mutta lausutaan "booa". Äänneasukin voi vaihdella, mutta enimmäkseen se on mainitun ilmiön seurausta: kun ei aina kirjoiteta niinkuin lausutaan, niin saatetaan ruveta lausumaan niinkuin kirjoitetaan. Joku voi ruveta lausumaan "boa", varsinkin, jos tutustuu sanaan vain kirjallisessa muodossa. Vaikka kyse on periaatteessa kansainvälisistä sanoista, ne esiintyvät eri kielissä eri muodoissa, ja ne mukautuvat kunkin kielen järjestelmään eriasteisesti. Perusongelma on, että kun sekä kirjoitus- että äänneasu tulevat toisesta kielestä, syntyy ristiriita vastaanottajakielen yleisen järjestelmän kanssa.

Kun ruotsista lainattiin suomeen sana "social", se aluksi mukautettiin suomeen vain loppuosaltaan: "socialinen", lausuttuna "susiaalinen" tai "sosiaalinen". Vieraan c-kirjaimen lisäksi sanassa oli se ongelma, että "a" lausuttiin pitkänä mutta kirjoitettiin lyhyenä.

Yleinen suuntaus on kohti sanojen vähittäistä mukautumista vastaanottajakieleen. Mutta se on usein varsin hidasta ja herättää paljon vastarintaa. Jostakin syystä monet haluavat pitää kiinni siitä kirjoitusasusta, kirjoitetun kielen "hahmosta", joka on tuttu muista kielistä ja sanan vanhasta asusta. Ilmiö ei suinkaan rajoitu vain meidän maahamme ja suomen kieleen. Kiihkeitä riitoja on syntynyt esimerkiksi Tanskassa ja Saksassa, kun on ehdotettu jotain niin hurjaa kuin ph:n korvaaminen f:llä. Suomessahan sellainen muutos satuttiin tekemään aikoja sitten, niin epäphilosophista kuin se ehkä olikin.

Suomen kieli on enimmäkseen sillä kannalla, että sivistyssana lausutaan lainanantajakielen mallin mukaisesti ja kirjoitetaan suomen järjestelmän mukaan. Kirjoitamme nykyisin "sosiaalinen"; sivistyssanatkin siis "luetaan niinkuin kirjoitetaan". Mutta tähän on lukuisia poikkeuksia. Lisäksi sääntöjä ei tunneta kovin hyvin, mistä seuraa monenlaista kirjavuutta. Omat ongelmansa tuo se, että säännöt on käytännössä kirjoitettu ajatellen lainautumista ruotsista, jonka kautta valtaosa vanhoista sivistyssanoista on suomeen tullut. Nykyisin tapahtuu paljon suoraa lainaamista englannista, ja tämä aiheuttaa omat ongelmansa. Yksi syy ongelmiin on se, että englannin äännejärjestelmä poikkeaa suomesta muutamassa olennaisessa asiassa enemmän kuin ruotsin.

Poikkeuksen muodostavat ensinnäkin niin sanotut sitaattilainat, jotka periaatteessa kirjoitetaan ja luetaan niinkuin lainantajakielessä. Oikeastaan sitaattilaina ei paljoakaan poikkea siitä, että suomenkielisessä puheessa esiintyy muunkielinen nimi tai lainaus tai mainitaan vieraan kielen sana. Sitaattilainat ovat ikäänkuin kielen eteisessä, jossa vieraan ei oleteta mukautuvan talon tapoihin ja josta mahdollisesti jotkut siirtyvät peremmälle ja asettuvat taloksi, ehkäpä olohuoneeseen erikoislainoiksi ammattikieleen, kenties aikanaan keittiöön ja makuuhuoneeseenkin yleislainoiksi. Aikanaan pizzasta tulee pitsa, jos itse asia tulee arkipäiväiseksi. Joskus sitaattilainana kieleen tullut jää kuitenkin kirjoitusasultaan vieraaksi, etenkin silloin, kun suomenmukainen asu tuntuisi jollakin tavalla oudolta, esim. "show" [šou].

Lisätietoja ja näkemyksiä sivistyssanojen asusta on kirjoituksessani Onko suomen kirjoitusjärjestelmä ihanteellinen?