Julkaisujen hyväksymismenettelyt tietojenkäsittelytieteen alalla

Antti Valmari

Tampereen teknillinen korkeakoulu
Ohjelmistotekniikan laitos
http://www.cs.tut.fi/~ava/
28.6.2000 -- 29.6.2000

Tätä kirjoitelmaa säilytetään osoitteessa http://www.cs.tut.fi/~ava/kirjoitelmia/valintamenettely.html

  1. Miksi julkaistaan?
  2. Julkaisukanavat
  3. Tietojenkäsittelytieteellisten lehtien valintamenettely
  4. Tietojenkäsittelytieteellisten konferenssien valintamenettely
  5. Kannattaako oma kirjoitus lähettää lehteen vai konferenssiin?
  6. Mihin lehteen tai konferenssiin?

Tämän kirjoitelman tavaraseloste

Tässä kirjoitelmassa kerron, miten tietojenkäsittelytieteen alan tieteelliset lehdet ja konferenssit päättävät, mitkä artikkelit ne hyväksyvät julkaistaviksi. Siltä pohjalta yritän antaa uusille kirjoittajille ja kirjoitusten arvioijille muutamia vinkkejä. Kirjoitelma perustuu kokemuksiini yhden lehden toimituskunnan jäsenenä, useiden konferenssien ohjelmatoimikuntien jäsenenä, sekä kymmeniin eri lehdille, konferensseille ja kokoomateoksille tekemiini arviointeihin. Lukijan tulee ottaa huomioon, että näkökulmani on rajoittunut yhden tieteenalan yhteen osa-alueeseen. Valintamenettelyn kaikkein karkeimmat päälinjat lienevät samankaltaisia useimmilla tieteenaloilla, mutta muilla tasoilla julkaisukulttuureissa ja sen vuoksi myös valintamenettelyissä on isoja alakohtaisia eroja. Kertomani pätee parhaiten sille osalle ohjelmistotekniikkaa ja tietojenkäsittelyä, missä sekä diskreetillä matematiikalla että koejärjestelmien toteutuksella ja kokeilla on suuri merkitys.

1. Miksi julkaistaan?

Tieteellisen tutkimuksen tehtävänä on tuottaa uutta, merkityksellistä, mahdollisimman pätevää tietoa. Jotta tieto säilyisi ja olisi sitä tarvitsevien löydettävissä, se pitää tallettaa ja arkistoida sopivalla tavalla. Jalostetun tieteellisen tiedon talletusmuotona ovat tieteelliset lehdet ja kirjat, ja arkistointipaikkoina tieteelliset kirjastot. (Raakadata on oma tarinansa, johon en tässä yhteydessä puutu.) Tämän kirjoitelman kannalta ei ole olennaista, ovatko lehdet ja kirjat talletettu paperimuodossa, elektronisesti vai sekä että, mutta olennaista on, että tiedeyhteisö on ennen arkistointia ainakin jollain tavalla tarkastanut sisällön, ja arkistointi takaa tiedon säilymisen pitkän aikaa ja muuttumattomana.

Kuten jo sanojen samankaltaisuudesta käy ilmi, vain julkisesti saatavilla oleva teksti voi olla julkaisu. Julkisuus ja tiedon helppo saatavuus kuuluvat tieteenteon tärkeimpiin periaatteisiin. Tieteen on oltava etenevää ja itseään korjaavaa, ja tämä edellyttää, että tutkijoiden on voitava sekä hyödyntää että arvostella toistensa tuloksia. Tieteellisin menetelmin voidaan toki tuottaa myös salaista uutta, merkityksellistä, pätevää tietoa esimerkiksi yritysten tai puolustusvoimien käyttöön, mutta salainen tieto ei vie tiedettä kokonaisuudessaan eteenpäin, ja sekin rakentuu julkisen tieteellisen tiedon varaan.

Koska julkisuudella on tieteen etenemisen ja laadun kannalta ratkaiseva merkitys, pitää tiedeyhteisö julkaisemista hyvin tärkeänä. Tutkijat eivät juuri koskaan saa julkaisuistaan välittömiä rahallisia palkkioita, mutta korvaus tulee paremman urakehityksen muodossa. Mitä pitemmän ja laadukkaamman julkaisuluettelon onnistuu itselleen hankkimaan, sitä varmemmin voittaa kilpailijat kun jaetaan tutkimusrahaa tai täytetään professuuria, tutkijatohtorin paikkaa tai muuta sellaista.

Varsinaiset tieteelliset julkaisut kirjoitetaan tietojenkäsittelytieteen alalla melkein poikkeuksetta englanniksi. Hieman julkaistaan myös ranskaksi, saksaksi, espanjaksi jne., mutta vain englanniksi kirjoitetut tekstit ovat koko tiedeyhteisön helposti hyödynnettävissä ja arvosteltavissa. Tietojenkäsittelytieteellisiä julkaisuja tulee tehdä myös suomeksi, mutta suomenkielisten julkaisujen tehtävänä on tutkimustuloksien levittäminen suomenkielisten hyödyntäjien käyttöön, ei uusien tulosten saattaminen tiedeyhteisön tietoon.

2. Julkaisukanavat

Kansainvälinen tietojenkäsittelytieteellinen julkaisu ilmestyy yleensä joko tieteellisessä lehdessä tai tieteellisen konferenssin ns. "proceedings"-kirjassa. Lisäksi tehdään erilaisia kokoomateoksia ja katsauskirjoja, joiden yksittäiset luvut ovat eri henkilöiden kirjoittamia. Myös oppikirjoissa voi olla uutta tieteellistä tietoa, mutta päätökset niitten julkaisemisesta noudattavat niin erilaisia periaatteita, että en käsittele niitä tässä. Monilla yliopistoilla ja laitoksilla on omia julkaisusarjoja. Nekin ovat selvästi tyhjää parempi julkaisukanava, vaikka niissä ilmestyviä tekstejä (joita kutsun jatkossa laitosraporteiksi) ei yleensä lasketa kansainvälisiksi julkaisuksi, eikä aina julkaisuiksi ollenkaan.

Yleisin tapa on, että jos tutkija haluaa julkaista jotakin, hän kirjoittaa siitä artikkelin, ja lähettää sen tarjolle johonkin lehteen tai konferenssiin. Lehdet ja konferenssit eivät julkaise kaikkea mitä niille tarjotaan --- eivät todellakaan! --- vaan ne pyrkivät poimimaan joukosta parhaat ja julkaisevat vain ne. Lehtien ja konferenssien käyttämiä valintamenettelyjä käsitellään alla omissa luvuissaan.

Kokoomateoksien ja katsauskirjojen julkaisua edeltävät arviointimenetelmät vaihtelevat. Yleensä itse tekstiä ei arvioida ollenkaan, tai se arvoidaan vain pinnallisesti. Pääsääntö on, että kokoomateoksien ja katsauskirjojen yksittäisten lukujen kirjoittajiksi ei pyritä vaan pyydetään. Näin ollen kirjoittajiksi pääsee vain sellaisia, joilla on hyvä maine tiedeyhteisössä, ja joiden uskotaan tuottavan laadukasta tekstiä ja tarkistavan itse tekstinsä huolellisesti. Vaikka tekstiä ei siis ole arvioitu suoraan, sen laatu on varmistettu arvioimalla sen kirjoittaja, ja kirjoittaja tietää vastaavansa tekstinsä laadusta maineellaan.

Laitosraportteina julkaistavista teksteistä päättävät yliopistot ja laitokset itse, joten niissä julkaisemista ei katsota kovin arvokkaaksi ansioksi. Ihan tyhjänpäiväisiä ne eivät silti ole, sillä joskus ne leviävät laitosten välisten vaihto-ohjelmien välityksellä yllättävän kauas, ja joskus asiasta kiinnostuneet tutkijat pyytävät niitä suoraan laitokselta tai kirjoittajalta. Laitosraportit ovat hyvä julkaisukanava sellaisille tuloksille, joille on paikallista mutta tuskin laajempaa mielenkiintoa, kuten vaikkapa tutkimusryhmässä kehitetyn työkalun sisuskalujen kuvaus. Niissä myös "ennakkojulkaistaan" tuloksia, jotka on tarkoitus julkaista myöhemmin kansainvälisesti.

3. Tietojenkäsittelytieteellisten lehtien valintamenettely

Lehdet lähettävät niille tarjotut kirjoitukset tavallisesti kahdelle tai kolmelle arvioijalle. Kukin arvioija antaa kirjoituksesta nimettömän lausunnon, jossa on sanallinen osuus ja suositus, joka on yleensä tyyppiä "hyväksy", "hyväksy muutoksin", "muuta ja lähetä uudelleen arvioitavaksi" tai "hylkää". Yleensä ensimmäisellä kerralla arvio on jompi kumpi viimeksi mainituista. Jos se on "muuta ja lähetä uudelleen arvioitavaksi", alkaa korjailujen ja uudelleenarviointien vuorottelu, jonka lopuksi kirjoitus yleensä hyväksytään, mutta voidaan myös hylätä.

Arvioijien valintaa ja kirjoituksen kohtaloa koskevien päätösten tekoa varten lehdellä on kovan luokan tiedehenkilöistä koostuva toimituskunta. Yleensä kunkin artikkelin käsittelyyn osallistuu vain toimituskunnan puheenjohtaja ja tasan yksi toimituskunnan jäsen, ja puheenjohtajan osuus on vähäinen. Toimittajalle jää siis rajatapauksissa suuri valta.

Arvioinnit hoidetaan talkootöinä, ilman mitään palkkioita. En usko toimituskunnan jäsentenkään saavan mitään mainitsemisen arvoisia palkkioita. Itse olen yhden lehden toimituskunnassa, ja saan siitä hyvästä ko. lehden ilmaiseksi, siinä kaikki. Arvioijana, toimittajana tms. toimimisen katsotaan kuuluvan akateemisen viran velvollisuuksiin. Se, että pyydetään arvioijaksi tms. on osoitus tiedeyhteisön luottamuksesta, joten arviointitehtävä on itse asiassa kunniatehtävä. Tutkimusrahoituksen jakajat ja virkojen täyttäjät arvostavat osoituksia tiedeyhteisön luottamuksesta, sillä se kertoo, että tutkija on tuottanut myös laatua eikä pelkästään määrää.

Arviointi on kuitenkin työlästä, ja siksi professorit pyrkivät ohjaamaan arviointitehtäviä jatko-opiskelijoilleen ja ryhmissään toimiville tohtoreille. Työläydestään huolimatta arviointitehtäviä kannattaa ainakin uran alkupuolella ottaa vastaan ja tehdä ne huolella, sillä ensimmäisillä kerroilla niistä oppii paljon. Alkuvaiheessa arviot kannattaa kirjoittaa oman professorin ohjauksessa. Myöhemminkin arviointeihin osallistuminen auttaa pysymään alan kehityksessä mukana. Oman alan seuraamisen kannalta on kätevää, että osa tärkeimmistä julkaisuista tulee luettavaksi automaattisesti ja vieläpä reilusti ennen julkaisemista.

Lehdillä ei käytännössä ole määräaikoja johonkin teemaan keskittyviä erikoisnumeroita lukuunottamatta. Tästä, työn talkooluonteesta ja arvioinnin tavattomasta työläydestä johtuu, että ainakin tietojenkäsittelytieteen alalla arviointimenettely on tuskallisen hidas. Ei ole harvinaista, että menee vuosi ennen kuin ensimmäiset lausunnot on saatu. Sitten kun artikkeli on lopulta hyväksytty, se voi vielä joutua odottamaan painatusvuoroaan vuoden. Arviointityön laatu vaihtelee, joten toisaalta roskaa pääsee läpi, mutta toisaalta erinomainenkin julkaisutarjokas saattaa joutua hylätyksi.

4. Tietojenkäsittelytieteellisten konferenssien valintamenettely

Konferenssit ovat nopeita, koska niillä on määrätty aikataulu. Yhden toimittajan sijasta konferensseissa valinnat tekee ohjelmatoimikunta, jossa on tyypillisesti 10 -- 30 jäsentä. Päätökset tehdään ensimmäisen arviointikierroksen jälkeen, ja ne ovat aina joko "hyväksy muutoksin" tai "hylkää". Jotkut konferenssit pyytävät valintaa varten pelkät tiivistelmät (joten artikkeli voidaan hyväksyä ennen kuin se on edes kirjoitettu), mutta kunnon konferenssit käyttävät koko valintamenettelyn ajan täysimittaisia tekstejä. Arviointeja yritetään yleensä hankkia ainakin viisi. Lopulliset ratkaisut tekee ohjelmatoimikunta tarvittaessa äänestämällä.

Kuten lehdissä, myös konferensseissa arvioinnit ja ohjelmatoimikunnan työ tehdään palkattomana talkootyönä. Arviointitehtäviin kannattaa kuitenkin suostua samoista syistä kuin lehtienkin tapauksessa. Hyvän konferenssin ohjelmatoimikunnan jäsenyyteen kannattaa ilman muuta suostua, jos tuntee riittävästi kotimaisia mahdollisia arvioijia ja ellei ohjelmatoimikunnan jäsenyyksiä jo ole ansioluettelossa useita. Jäsenyys on sekä painava todiste hyvästä kansainvälisestä maineesta, että todella mainio keino tutustua muihin alan eturivin tutkijoihin.

Laadukkaat konferenssit hyväksyvät yleensä noin kolmasosan tarjokkaista. Raja on niin tiukka, että hyviäkin kirjoituksia jää ulos. Hylätyksi tuleminen ei siis välttämättä merkitse, että julkaisu olisi huono. Valintamenettely ei myöskään ole virheetön, eikä aina ihan puolueetonkaan. Kokemusteni mukaan osa konferensseista toimii hyvin korkein periaattein myös käytännössä eikä vain puheissa, kun taas joissakin toisissa esiintyy kotiinpäin vetoa, oppiriitojen aiheuttamaa syrjintää ja silkkaa huolimattomuutta. Konferenssienkin tapauksessa arviot saattavat olla mitä tahansa erittäin asiantuntevista surkeisiin hutaisuihin.

5. Kannattaako oma kirjoitus lähettää lehteen vai konferenssiin?

Tiedeyhteisö arvostaa yleensä kaikkein eniten lehtijulkaisuja. Suhtautuminen konferensseihin vaihtelee: joillakin aloilla niitä ei pidetä juuri minkään arvoisina, kun taas joillakin toisilla aloilla niillä on suuri merkitys.

Tietojenkäsittelytieteessä konferenssijulkaisuja arvostetaan paljon enemmän kuin useimmilla muilla aloilla. Tietojenkäsittelytieteen hyvien konferenssien artikkelit ovat moniin muihin aloihin verrattuina pitkiä, tyypillisesti 10 -- 20 sivua. Niinpä haluttu asia mahtuu niihin yleensä kokonaan. Usein jopa kaikki epälatteat matemaattiset todistukset ovat mukana ja tulevat ainakin pinnallisesti tarkistetuiksi arviointimenettelyssä. Artikkelit ovat niin täydellisiä, että alaa tunteva lukija pystyy ottamaan esitellyn tuloksen, menetelmän tms. käyttöön ilman lisätietoja. Lyhyitä esittelyluontoisia artikkeleita, joissa kerrotaan että jokin tulos on saavutettu kertomatta kunnolla mikä se on, ei hyvissä tietojenkäsittelyalan konferensseissa siis pääsääntöisesti julkaista ollenkaan. (Joskus sellaisille on muodostettu oma, konferenssikirjassa selvästi eroteltu ryhmä esimerkiksi otsikon "tool presentations" alle.) Hyvien konferenssien artikkelit on valittu yhtä huolellisesti (luultavasti jopa huolellisemmin) kuin lehtiartikkelit, mikä sekään ei ole kaikilla aloilla tapana.

Lehtiartikkelin pituus on tietojenkäsittelytieteessä tyypillisesti muutamankymmentä sivua, siis enemmän kuin konferenssijulkaisuissa. Lisätila käytetään yleensä sellaisten yksityiskohtien esittämiseen, jotka olisi konferenssiartikkelista jätetty tilan puutteen vuoksi pois, kuten vähemmän tärkeät matemaattiset todistukset, lisäkokeet, mielenkiintoiset sivujuonteet yms. Lehtiartikkeli voi myös esittää isomman kokonaisuuden kuin konferenssiartikkeli, mutta ero ei yleensä ole suuri.

Tietojenkäsittelytieteellisissä lehdissä julkaisemista vaikeuttavat niiden surkean hitaat aikataulut. Nelivuotisen tutkijakoulun aikana on vaikeaa koota nippumuotoinen väitöskirja, jos jokainen osajulkaisu viipyy arvioitavana kahdesta viiteen vuotta. Ennen kuin tulos on julkaistu, siihen ei voi itse eivätkä muut kunnolla viitata. Mitä kauemmin tuloksen julkaiseminen viivästyy, sitä suurempi on vaara, että joku toinen ehtii julkaista samankaltaisen tuloksen omissa nimissään, jolloin keksijän kunnia meneekin hänelle. Tulospisteistään mahdollisesti huolissaan olevan tutkijan on kuitenkin syytä tietää, että lehdet ovat ainoa julkaisumuoto, joka aina ja kaikissa tutkijan, laitoksen tms. arvioinneissa otetaan varmasti täydellä painolla huomioon. Lehtien vanhat numerot ovat myös varmemmin muiden tutkijoiden jälkikäteen löydettävissä kuin vanhat konferenssikirjat.

Yksi suosittu mahdollisuus on julkaista artikkeli ensin konferenssissa, ja sitten täydentää sitä ja lähettää lehteen tarjolle. Itse en ole tätä kovin paljon harrastanut, koska seuraavan tuloksen lähettäminen sopivaan konferenssiin määräpäivään mennessä on aina tuntunut tärkeämmältä kuin edellisen tuloksen pullistaminen lehtiartikkelin muotoon. Lehtijulkaisujeni määrä on siksi jäänyt nolottavan pieneksi. Vielä en ole huomannut sen haitanneen tieteellistä urakehitystäni, mutta ehkä sekin päivä joskus tulee. Jotkut tutkijat lähettävät konferenssiartikkelinsa lehteen lähes muuttamattomina, mutta itse pidän sitä epäeettisenä, ja copyright-säännöt (mikäli joku antaa niiden häiritä) sen kieltävät.

Springer-Verlagin "Lecture Notes in Computer Science" -sarja muodostaa mielenkiintoisen erikoistapauksen: hyvin monen laadukkaan konferenssisarjan kirjat julkaistaan siinä, sen vanhatkin numerot ovat suurella varmuudella jälkikäteen löydettävissä, ja joissakin luokitteluissa se katsotaan lehdeksi. (LNCS:n kelpuuttaminen lehdeksi moninkertaistaisi lehtijulkaisujeni määrän kertaheitolla.)

6. Mihin lehteen tai konferenssiin?

Lehtiä ja konferensseja on monentasoisia. Tietojenkäsittelytieteen alalla mikään yksittäinen lehti tai konferenssi ei ole kiistaton ykkönen, vaan on olemassa laajahko parhaiden ryhmä, ja sen alapuolella sekalainen joukko huonompia.

Olen omaksunut nyrkkisäännöksi, että en halua julkaista sellaisissa paikoissa, joissa ilmestyvät muut julkaisut eivät minusta ole lukemisen arvoisia. (Kaikista julkaisuista vain hyvin pieni osa on lukemisen arvoisia. Julkaisuja tehdään niin valtavasti, että vain parhaimpia ja oman työn kannalta merkityksellisimpiä kannattaa lukea. Iso osa julkaisuista on joutavanpäiväistä nyhräystä, ja paljon on myös silkkaa roskaa. Hyviäkin julkaisuja on paljon enemmän kuin on mahdollista lukea.) Muuten julkaisukanavan valinnassa vaikuttavat minulla eniten se, miten hyvin kanavan aihealue sopii aikomani julkaisun aihealueelle, sekä miten kanavan aikataulu, sijainti yms. sopivat tavoitteisiini. Usein aihealueeltaan sopivin julkaisukanava on myös kilpailluin ja arvokkain. Jos arvioin artikkelini läpimenomahdollisuudet johonkin tiettyyn paikkaan kovin kehnoiksi, en tietenkään lähetä sitä sinne, jos muuten sopiva mutta todennäköisemmin suosiollinen paikka on olemassa.

Hylätyn artikkelin voi aina lähettää tarjolle jonnekin muualle. Yleensä artikkelia pitää sovittaa julkaisupaikan ehtojen mukaan (lisätä tai vähentää pituutta, muuttaa taustatieto-osuutta julkaisupaikan oletuksia vastaavaksi, . . .), mistä aiheutuu kohtalaisen paljon työtä. Kelvollisen artikkelin saa aina lopulta hyväksyttyä jossain hyvässä lehdessä, mutta aikaa menee vähintään kaksi vuotta ja voi mennä liki kymmenen vuotta, jos vasta kolmas lehti on suopea. Konferenssit ovat nopeampia, mutta hyvä konferenssi saattaa hylätä erinomaisenkin artikkelin tilanpuutteen ja huolimattomuuden vuoksi.

Jos arvelee tuloksen julkaisemisen kestävän kauan, tulos kannattaa julkaista laitosraporttina samalla kun lähettää sen muualle tarjolle. Sillä tavalla saa varmistettua tuloksen edes jollain lailla omiin nimiinsä, ja laitosraporttiin voi viitata itse ja sitä voi jaella muille. Saman tuloksen (puhumattakaan saman tekstin) julkaiseminen moneen kertaan on kiellettyä, mutta käytäntönä on, että laitosraporttina julkaiseminen ei estä myöhempää julkaisemista oikeana julkaisuna.

Pelisääntöihin kuuluu, että samaa tulosta ei lähetetä tarjolle yhtä aikaa useampaan kuin yhteen paikkaan. Tätä on oman maineensa vuoksi syytä noudattaa, vaikka kaikki eivät niin tee. Ennen lehteen lähettämistä kannattaa miettiä, onko varaa siihen, että artikkeli voi juuttua arviointimenettelyyn vuosikausiksi ja tulla lopulta hylätyksi. Varaa on esimerkiksi silloin, jos tulos on pääosin jo julkaistu konferenssissa, tai koko artikkeli on ilmestynyt laitosraporttina.

Menestystä julkaisuillesi!