Mosse ja Olli in memoriam

Mosse sai suuhunsa kasvaimen, joka uhkasi tukehduttaa sen. Kasvain ei ollut leikattavissa, jonka takia Mossen päivät päättyivät 6.4.2009. Olli otti tämän jälkeen kahden kissan tehtävät hoitaakseen, mutta siirtyi sitten autuaammille metsästysmaille 31.8.2010 munuaisten pettäessä lähes 16 vuoden iässä.

Kiitos kissoillemme kissuuden tarjoamisesta perheellemme loppuun asti. Vieläkin tuntuu tyhjältä, kun kukaan ei tule häntä pystyssä vastaan kotiin mennessä.

Alla Ollin ja Mossen kotisivu Mossen kannalta kirjoitettuna

Kurnau!

Olemme veljekset, Olli ja mi-nau. Oikea nimeni on Mooses, mutta kaikki sanovat aina vain Mosse. Saan yleensä hoitaa itse kaikki puhumiset ihmisten kanssa; Olli on hiljaisempi, mutta on viime aikoina ruvennut itsekin juttelemaan.

Perheeseemme kuuluu viisi ihmistä ja me. Olemme siis 23 henkinen perhe, meillä kissoillahan on yhdeksän henkeä. Jos ne ihmiset kiinnostavat, niin kerrotaan sen verran, että perheen pojat meitä kissoja eniten halusivat silloin vuonna 1994. Pisimpään vastusti perheen äiti, jota koko kissajuttu epäilytti. Kaiken huipuksi perheen isälle sai joku uskoteltua, että kissoja pitää olla kaksi. On se äitikin jo sulatettu kissamaisilla suloilla. Mutta mennään asiaan...

Meidät löydettiin Taivalkunnasta (Nokialta) ladosta, jossa meitä oli nelinaukuinen pentue vuoden 1994 marraskuun alussa. Emosta en minä eivätkä ihmiset tiedä mitään. Koko pentue pelastettiin sitten Tampereella toimivan Kissojen katastrofiyhdistyksen sijaiskotiin. Kaksi veljeämme (sisartamme?) vietiin ensin, ja sitten nämä nykyiset ruokkijamme kävivät ensin katsomassa meitä ja hakivat meidät sitten viikon päästä uuteen kotiin, silloin oli joulukuun 2 vuonna 1994.

Ensimmäisen talven elelimme sisäkissoina, mutta keväällä karkasimme aina kuin vain mahdollista ulos, ja lopulta meidän annettiin kulkea ulkona mielemme mukaan.

Ylläolevassa kuvassa Olli makaa olohuoneen pöydällä. Välittömästi kuvan oton jälkeen tuo kukkopilli sai hieman tassua... Olli on meistä kahdesta se, joka pitää vieraat kissat ja koiratkin loitolla. Minulla on tapana kurkkia pensaan takaa, kuinka siinä tohinassa käy. (Ihmisten kanssa on juuri päinvastoin, Olli ei suin surminkaan halua olla tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Minä voin käydä jopa puskemassa jalkaan. Ainakin, jos vieraalla on ruokapurkki kädessä.) Tässä kuva Ollista, kun hän on huomannut jotain epäilyttävää:

Tässä kuvassa se uusi ja outo asia oli se digitaalikamera, jolla tämä kuva otettiin. Kuten Ollin naamasta näkee, kanikapi pääsi iskemään; ilmeisesti kissatappelun jälkeisiin naarmuihin. Lääkäritäti piikitti Ollia kovasti, mutta minä pääsin vain tutkimuksella. Nykyään Ollin naama onkin ihan kunnossa.

Niin, niistä koirista piti kertomani lisää. Ei Olli nyt sentään aina koiran kimppuun karkaa, mutta tarvittaessa se tekee sitäkin. Kerronpa pari tapausta, joista ihmiset päättelivät yhtä ja toista.

Vuoden 1996 keväänä naapurin koira rynnisti meille sisään puutarhaovesta, jota me kissat yleensä käytämme. Olli oli nukkumassa oven pielessä olevalla tuolilla ja säntäsi heti keittöön Lotta-koira perässään ja kylmiön päälle turvaan; minä olinkin siellä jo valmiiksi, sillä se on parhaita paikkoja talossa: lämmintä ja raapimispuukin valmiina. Talon valtiatar eli Anne-äiti hääti koiran pihalle, josta isä sen talutti naapurin puolelle.

Elokuun lopussa historia alkoi toistaa itseään, mutta kehitys olikin erilaista. Koira ryntäsi sisään, kuten keväälläkin, ja Olli nukkui aivan samalla tavalla tuolillaan. Mutta nyt Olli ei lähtenytkään pakoon, ei edes noussut makuulta, sen kuin vain murisi ja hieman pörhötti selkäkarvojaan. Koira pysähtyi siihen paikkaan, ja isä vei sen naapurille ja kertoi tapahtuneesta. Naapuri taas kertoi, että koira oli talutettaessa lähtenyt karkuun, kun vastaan tuli kissa.

Jopa ihmiset tajusivat tästä, että Olli oli hieman opettanut Lotta-koiraa tavoille. Minä kyllä tietäisin kuinka, mutta jätänpä kertomatta. Täytyy meillä kissoillakin joitain salaisuuksia olla.

No niin, kun kamera tuli Ollille tutuksi, alkoi isännän paita kiinnostaa, kuten tästä seuraavasta kuvasta näemme.

Minulla on useita hyviä nukkumapaikkoja. Yksi mielipaikoistani on jonkun sänky - alussa usein Miikan, sittemmin on tainnut Samun sänky olla eniten käytössä; tässä olen juuri saanut hyvän asennon:

Harrastin myös poikien hiekkalaatikossa kellimistä niin kauan kuin sellainen oli (omamme on ihan muuta tarkoitusta varten). Tässä tyylinäyte:

ja ... hetkinen ... tuolla on jotakin liikkuvaa...

... täytyykin tästä mennä, kurrr,

Mosse.