- Jos ihmiset oppisivat rakastamaan toisiaan, ketään ei tarvitsisi sulkea selliin. Vangit ovat rakkaudettomuuden uhreja, joita vankila ei paranna. Minut se mursi, mutta Jumala rakkaudellaan rakasti terveeksi, kertoo Veikko Marhia.
- Jouduin vankilaan saman kaavan mukaan kuin monet muut. Elämään tuli kriisejä, ahdistusta ja voimaton olo. Asioita paetakseni aloin käyttää päihteitä, ja sen seurauksena minulta meni kontrolli. Lopulta löysin itseni vankilasta, tilittää Veikko.
- Elämäni kriisien pohjalla oli hyljätyksi tuleminen jo varhaisessa lapsuudessani. Olin sijoitusperheessä, enkä saanut kiinnekohtaa biologiseen perheeseeni.
- En ikinä kokenut itseäni rakastetuksi ja hyväksytyksi, ja siksi aloin itsekin vihata itseäni. Alkoholisoiduin ja aloin tehdä hidasta itsemurhaa. Kuolemankujallani pahoinpitelin persoonaani, enkä ymmärtänyt, miksi niin tapahtui. Sieluuni tuli kirveeniskuja, joista jäi pahat arvet.
- Tein myös monenlaisia rikoksia. Minulla ei ollut niissä koskaan järjellisiä tavoitteita. Ne olivat vain sellaista elämän rimpuilua ja puudutusta, muistelee Veikko.
- Ryyppäsin ja käytin huumeita 12 vuotta. Elämässäni on jopa kuukausien tyhjiä aukkoja. En pysty muistamaan, mitä niinä aikoina on tapahtunut. Tökin vain eteenpäin kuin jokin zombie. Hain elämääni uusia kuvioita, mutta väärällä tavalla. Olin seikkailija sivuraiteilla.
- Kohtasin Jumalan rundissa, eristyssellissä. Kävelin sellissä ja yhtäkkiä olin keskellä kirkasta valoa, joka ei kuitenkaan ollut valoa. Kuulin ääntä, joka oli kaikkien äänten harmoniaa. Se sanoi, ettei mennyttä enää ole, vaan saan mennä eteenpäin. Sain joksikin aikaa täydellisen rauhan, ja olin aivan seesteinen. Menin myös puhumattomaksi, enkä saanut aikaan selväjärkistä puhetta. Olin tässä tilassa ehkä viikkoja, en tiedä. Ajantajuni katosi kokonaan.
- Siinä oli samalla kaikki ja ei mitään. Se oli niin erikoinen kokemus, että sitä kuvatessa loppuu sanat. Kokemus oli myös syntymäni hetki. Sen jälkeen en enää paennut ihmisen elämää, vaan sain voimaa kohdata elämän vastuullisesti.
- Uskoontulossa ei ole kaavoja. Se on jokaiselle erilainen ja persoonakohtainen kokemus. Joillekin se ei edes ole mikään erityinen kokemus.
- Toisaalta uskonto ja uskonnolliset kokemukset eivät saa olla pakopaikkana päihdevammaiselle. Silloin se on vain samanlaista väärinkäyttöä kuin mikä muu tahansa. Terve usko voi tarjota aitoa elämää ja uutta alkua.
- Uskostaan kertominen on tärkeää, mutta minä olin eräille saarnaajille vain hyötyesine. Se tuntui armottomalta. Minulta lähes riistettiin armo ja toivo. Kesti vuosia hyväksyä jälleen siihen syyllistyneet ihmiset, mutta vieläkään en hyväksy tekoja.
- Uskovissa on Jumalan armon kokeneita, jotka näkevät kaikki ihmiset tasavertaisina. Rakkaus ja armo motivoivat heidät ottamaan toisen tuskaa vastaan ja välittämään Jumalan hyvää. Toisaalta on joitain tunnevammaisia ja syyllistettyjä uskovia, jotka etsiytyvät esimerkiksi "vankilalähetystyöhön".
- Terve syyllisyys vie ihmisen oikealle tielle. Väärä syyllisyys ajaa jotkut hoitamaan itseään muiden kautta. He näkevät heikoissa parannettavan itsensä. Ihminen ei tunnista toisen vikoja itsessään, vaan tuomitsee muut. Hän heijastaa omat pelkonsa ja syyllisyydentunteensa muihin. Nämä raakileet tekevät piinatun mielen vielä piinatummaksi.
- Tulkinta kertoo usein tulkitsijasta. Esimerkiksi varas näkee helposti varkaan ja alkoholisti näkee alkoholistin siellä missä niitä ei ole.
- Mutta myös toisten tuomitsijat tarvitsevat armoa, muistuttaa Veikko Marhia.
- Monia "kunnon kansalaisia" pitää aisoissa vain pelko. Ehkä he ovat ihmisiä, jotka joisivat itsensä viikossa ojan pohjalle. Tuomitsijoiden psykoottisuus on usein ulkonaisesti "siistiä" ja siksi vaikeammin tunnistettavissa.
- Rikos itsessään on jo rangaistus. Useimpia vankeja vaivaa syyllisyys teoistaan. Täysin tunteettomia ja piittaamattomia vankeja on vähän. Useimmilla on tunne- ja päihdevamma, joista on seurannut rikoksia.
- Nykyiset vankilat ovat ihmisyyttä mitätöiviä. On aika murtaa muurit ja etsiä inhimillisempiä vaihtoehtoja, haastaa Veikko Marhia.
- On eri asia kostaa kuin asettaa vastuuseen. Ovatko laitokset oikea muoto rangaista? Voisiko se tapahtua yhteiskunnan sisällä? Esimerkiksi yhdyskuntapalvelu on taudin hoitoa oikealla tavalla oikeassa paikassa. Samoin nuoren ensimmäinen ehdonalainen olisi tehokkaampi, jos siihen liittyisi pakollinen päivän vierailu Kakolaan. Se voisi konkretisoida nuoren kuvaa mahdollisesta vankilakierteestä.
- Kun rakastuimme nykyisen vaimoni kanssa, seurakunta piti rukouskokouksen, ettei hän lankeaisi rosvon käsiin. Heidän mielestään minä, entinen vanki, en ollut tavallinen ihminen. Vanki kykeni heidän mielestään vain tietylle tasolle, ei enempään. Esimerkiksi terveet, tasavertaiset ihmissuhteet olivat muka liian vaativia.
- Kuinka pitkään ihmistä voidaan pitää menneisyytensä vankina? Vapautuvien vankien kanssa tekemisiin joutuvat eivät aina osaa suhtautua heihin oikein. Vankilamaailma on kovin erilainen kuin siviili ja lyhytkin istuminen voi aiheuttaa laitosvamman. Vapautuva vanki tarvitsee asunnon ja perustoimeentulon kuten kaikki muutkin.
Selviytyäkseen elämästä hän tarvitsee erityisesti hyvät ihmissuhteet. Joskus tuntuu hyvin julmalta kuunnella, kuinka vapautuneita vankeja pidetään erilaisina. Ihmiset tarvitsevat asenteiden muutosta.
- Yhteiskuntaan paluu on iso homma, jota väärät asenteet eivät yhtään auta. Kristityt ovat vastuullisessa asemassa. Saako entinen vanki armoa täytenä vai osittaisena? Onko hän seurakunnan täysivaltainen jäsen? Toisaalta hän tarvitsee tahdon kasvaa ja elää tämän yhteiskunnan ehdoilla. Sitä ei kukaan toinen voi antaa.
- Olen opiskellut diakoniksi ja nyt voin auttaa heikoimmassa asemassa olevia konkreettisesti. Olin perheeni kanssa myös Hong Kongissa joitain vuosia huumetyössä. Oman elämäni pohjakosketuksesta on ollut hyötyä. Se on ollut paras koulutukseni tähän työhön. En näe laitapuolen kulkijoita huonoina ihmisinä tai rikollisina. Taustani perusteella minun on helppo nähdä ihminen siellä takana.
- Polkuni on ollut pitkä ja tuskallinen. Olen joutunut vääntämään itkua monen monta kertaa. Varsinkin ensimmäiset vuodet vapaassa yhteiskunnassa tuntuivat aivan kohtuuttomilta. Itselleni on ollut suuri siunaus, kun kohtasin inhimillistä rakkautta ja armoa. Vaimo ja kaksi poikaani ovat olleet minun eheyttävä yhteisöni.