Nykyajan kielenopas, luku 10 Lauseet ja virkkeet:

Vastauslauseet

Perinteinen vastaamistapa

Suomen kielen vanhaan perinteeseen kuuluu, että jos kysymyslause koskee jonkin asian paikkansapitävyyttä, vastauksessa käytetään kysymyssanaa tai kieltoverbiä. Kysymyssana tarkoittaa tässä sitä kysy­myk­sen sanaa, jossa on kysyvä liite ko tai ; tämä liite tietysti jää pois vastauksesta. Kieltoverbi tarkoittaa verbiä en : et jne. Kieltoverbin jälkeen voi tulla kysymyslauseen verbi kieltoverbin vaatimassa muodossa.

– Haluatko jäätelöä?
– Haluan. [Myöntävä vastaus]
– En. [Kieltävä vastaus]
– En halua. [Kieltävä vastaus pidempänä]

Vastauksen predikaatti on lauseyhteyden vaatimassa persoonamuodossa. Tämä ei välttämättä ole sama kuin kysymyslauseessa oleva muoto, koska vastauksessa 2. persoona vaihtuu 1. persoonaan (kuten edellisessä esimerkissä) ja 1. persoona 2. persoonaan.

– Olenko oikeassa?
– Olet. [Myöntävä vastaus]
– Et. [Kieltävä vastaus]

Monikon 2. persoona ei kuitenkaan vaihdu, jos vastaaja lukee itsensä joukkoon.

– Olemmeko valmiit?
– Olemme. [Myöntävä vastaus]
– Emme. [Kieltävä vastaus]

Kysymyssana voi olla muukin kuin verbi. Tällöin kieltävään vastaukseen liitetään yleensä jokin selitys, joka kertoo oikean asiaintilan.

– Autostako löysitte tämä?
– Autosta. [Myöntävä vastaus]
– Emme, vaan talosta. [Kieltävä vastaus]

Myöntävään vastaukseen voi liittyä vahvistus­sana kyllä alkuun tai muualle. Sen sijasta voidaan käyttää muitakin vahvistavia ilmauksia.

– Osaatko varmasti hoitaa asian?
– Osaan.
– Osaan kyllä.
– Kyllä osaan.
– Osaanpa hyvinkin.

Kieltävän vastauksen alkuun voi liittyä sana ei eli kieltoverbi eräänlaisessa vakio­muodos­sa. Sillä on vahvistava tai koros­ta­va merkitys.

– Osaatko varmasti hoitaa asian?
– En.
– Ei, en osaa.

Joissakin tapauksissa voi kyllä yksinään muodostaa vastauksen. Uusi kieli­opas mainitsee tästä seuraavat esimerkit:

– Kai sinä meille tulet?
– Kyllä.

– Olihan siellä Terttukin?
– Kyllä.

– Ottaisitko vähän lisää?
– Kyllä.

Näissä tapauksissa kysymykseen odotetaan myöntävää vastausta. Vastaus siis vain vahvistaa kysyjän käsityksen tai odotuksen. Kysymyssanalla vastaaminen (esimerkiksi Tulen) olisi ehkä jopa töksähtävää, ellei siihen liitetä jotain vahvistavaa (esimerkiksi Tulen kyllä tai Tulen toki).

Jos muunlaiseen kysymykseen vastaan Kyllä, niin vanhassa vastaamistavassa sillä on erityismerkitys, joka riippuu äänensävystä ja korostuksista. Esimerkiksi jos ensimmäisellä tavulla on selvästi nouseva sävelkulku, Kyllä ilmaisee ihmettelyä siitä, että kysytään jotain, johon vastaus on ilmeinen.

Kaavamainen vastaamistapa

Lähinnä germaanisten kielten vaikutuksesta on ruvettu käyttämään vastaamista pelkällä taipumattomalla sanalla, vastausadverbilla kyllä tai ei. Tämä voitaisiin toisaalta ymmärtää myös niin syntyneeksi, että vastaukseen liitettyä vahvistussanaa on ruvettu käyttämään itsenäisesti.

– Haluatko jäätelöä?
– Kyllä. [Myöntävä vastaus]
– Ei. [Kieltävä vastaus]

Arkikielessä kyllä-sanan sijasta käytetään myös muun muassa adverbeja joo ja jees. Äänestysvaihtoehtona esitetään eräissä yhteyksissä jaa.

Vastaamistavan valinta

Kielenoppaissa on vanhastaan suositeltu käyttämään edellä kuvattua vanhaa vastaamistapaa. Se on kuvattu suomen kielelle ominaiseksi tavaksi, joka tekee keskustelusta vaihtelevamman. Se myös pakottaa kuulijan tarkkaamaan ainakin lauserakenteen tasolla, mitä oikeastaan kysytään sen sijaan, että sanotaan joo joo kaikkeen.

Vielä Uusi kieliopas suosittelee selvästi vanhan vastaamistavan käyttöä. Kielenhuollon virallisissa ohjeissa ei kuitenkaan ole kantaa asiaan.

Lomakkeissa ja vastaavissa on vallitseva tapa käyttää vaihtoehtoja kyllä ja ei. Jos lomake täytetään tietokoneella, tähän tyypillisesti liittyy se, että pelkkä k tai e riittää vastaukseksi. Tämä kaavamaisuus tekee teknisen toteutuksen (ja eri kieliversioiden teon) olennaisesti helpommaksi. Tavan yleisyyden takia siitä poikkeaminen on jo kyseenalaista: jos tietokoneohjelma kysyy Haluatko lopettaa?, käyttäjä alkaa ihmetellä, jos kyllä (tai k) ei käykään, vaan pitää vastata haluan (tai h).