Nykyajan kielenopas, luku 2 Oikeakielisyyden merkitys:

Milloin kirjoittaja kaipaa kieliohjeita?

Tässä oppaassa käytetään sanaa ”oikeakielisyys” siitä, että kieli on sääntöjen mukaista, ja myös pyrkimyksestä siihen. Tämä sana on hiukan vanhahtava. Nykyisin käytetään enem­män sanaa ”kielenhuolto”, joka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin oikeakielisyyteen opastaminen.

Kirjoittaja uusien haasteiden edessä

Lukeminen on kirjoittamisen perusta. Ihminen ei juurikaan pysty kirjoittamaan hienompaa tekstiä kuin mitä hän on tottunut lukemaan. Kukaan tuskin osaisi kirjoittaa sanomalehti­uutista, ellei ole lukenut satoja uutisia. Tieteellisen tutkimuksen, iskevän mainoksen tai hyvän novellin kirjoittaminen eivät suju, ellei kirjoittaja ole lukenut monia sentyyppisiä tekstejä, jollaisen hän yrittää kirjoittaa.

Lukeminen luo tuntumaa teksteihin, tekee sanoja tutuiksi ja saa ihmisen luonnollisella tavalla oppimaan ilmaisutapoja. Kieliohjeilla ja kirjoittamisen tietoisella opiskelulla voi sitten tältä pohjalta ponnistaa hiukan eteenpäin. Samalla voi oppia, miten jotkin tavalliset ilmaisu­tavat ehkä eivät olekaan hyviä ja miten niitä voisi korjailla.

Lukeminen synnyttää myös käsityksiä siitä, miten ”kuuluu kirjoittaa”. Nämä ohimennen omaksutut käsitykset ovat usein paljon vahvempia kuin erikseen opetetut. Jos on lukenut kymmenittäin jonkin viraston sisäisiä muistioita, on oppinut pitämään monia niiden sana­käänteitä ja yleistä tyyliä itsestään selvänä, ainoana mahdollisena. Tästä johtuu, että kir­joit­ta­mi­sen kurssit usein törmäävät vahvaan henkiseen vastarintaan.

Miksi sitten kirjoittaja kaipaisi kieliohjeita, jos on jo oppinut kirjoittamisen tavan? Hän ehkä kokee vaikeaksi noudattaa niiden tekstien malleja, joita hän on lukenut ja lukee. Hän ymmärtää, että tekstissä noudatetaan joitakin periaatteita, mutta hän ei osaa täysin nähdä, mitkä ne ovat. Silloin tarvitaan opastusta, jossa selitetään periaatteita.

Jokainen joutuu myös tilanteisiin, joissa joutuu kirjoittamaan vaativampaa tekstiä kuin oikeastaan osaa kirjoittaa. Tavalliselle kansalaiselle on esimerkiksi kirjallisen sopimuksen tai viranomaiselle lähetettävän kirjeen muotoilu usein hankalaa, koska ei ole totuttu kir­joit­ta­maan sellaisia. Silloin pitää ainakin osata kirjoittaa mahdollisimman huoliteltua kieltä, kirja­kieltä.

Uudet tehtävät työssä tai harrastusten parissa ovat myös usein haasteita. Moni jättää kir­joit­ta­mat­ta esimerkiksi harrastusalansa lehteen, vaikka kiinnostavaa asiaa kyllä olisi. Usein pe­lä­tään juuri kielivirheitä.

Muutokset luovat sekaannusta, sallivuus vaikeuksia

Kielen sääntöjä muutetaan aika ajoin. Koulussa opittu ei aina päde. Kirjoittaminen on paljolti rutiinia, ja moni on rutinoitunut kirjoittamaan sen mukaan, mitä on oppinut koulussa ehkä kymmeniä vuosia sitten. Siksi on hyvä seurata kielenhuollon kehitystä. Joissakin lehdissä on kielen­huolto­palstoja, jotka ovat yleensä kevyitä lukea, mutta auttavat pysymään ajan tasalla kielen ja sen sääntöjen suhteen. Verkkosivustoon Kotuksen kolumnit on koottu kolumneja vuodesta 1996 alkaen.

Kielenhuolto on yleisesti muuttunut sallivampaan suuntaan. Tämä on kuitenkin usein enemmänkin ongelma kuin ratkaisu. Aiemmin kirjoittaja saattoi tarkistaa, pitääkö kirjoittaa ”ruoan” vai ”ruuan”, ja sitten käyttää oikeaa muotoa. Nyt, kun molemmat muodot ovat kieli­toimiston hyväksymiä, hän ei enää tiedäkään, kumpaa oikeasti pidetään oikeana. Vaikka kielitoimisto hyväksyy molemmat, eivät kaikki lukijat hyväksy.

Opettavatko kielen säännöt kirjoittamaan?

Kielenhuolto suppeassa merkityksessä (oikeakielisyys) opastaa siihen, että ei kirjoiteta vää­rin, ei ainakaan pahasti väärin. Se siis auttaa välttämään virheitä. Tällöin lähtökohtana on, että kirjoittaja osaa asiansa ja pystyy jo tuottamaan tekstiä.

Kielenhuollolla on kuitenkin myönteinen vaikutus myös kirjoittamisen taitoon. Kun kir­joit­ta­ja osaa vältellä virheitä, hän saa itseluottamusta. Kielen sääntöjen perusteiden tarkastelu auttaa myös ymmärtämään paremmin kieltä, sen mahdollisuuksia ja karikoita. Usein kieli­virheiden välttäminen merkitsee myös puuttumista tyyliasioihin, sillä hyvin moniin kieli­ongel­miin paras vastaus on: kirjoita yksinkertaisemmin.

On tärkeää huomata, että yleensä kirjoittamisen kurssit ja oppaat eivät pyri auttamaan oikeakielisyysasioissa, saati joidenkin erityisten mallien noudattamisessa.  Päinvastoin ne usein pikemminkin pyrkivät kyseenalaistamaan, jopa saattamaan naurettavaksi sen, mitä kirjoittaja on jo oppinut. Pyritään rikkomaan kaavoja ja vanhoja käsityksiä. Pyritään lopet­ta­maan jatkuva huomion kiinnittäminen oikeakielisyyteen. Tällä on oma mer­ki­tyk­sen­sä, koska usein pitääkin kyseenalaistaa ja kumota, jotta voidaan rakentaa uusi ja parempi kir­joit­ta­mi­sen tapa.

Se, joka haluaa kehittyä kirjoittajana, tarvitsee sekä kirjoittamisen opastusta että oikea­kielisyys­ohjeita. Yleensä kirjoittamisen opastukseen sopivat parhaiten kurssit, joilla tehdään runsaasti harjoitustöitä. Oikeakielisyyttä taas oppii lähinnä lukemalla ohjeita. Kursseilla voi kuitenkin olla oma merkityksensä, koska niillä voidaan tutustuttaa uusimpiin ohjeisiin, har­joi­tel­la ja keskustella vaikeiksi jääneistä asioista.

Oikeakielisyyden asema kielen kokonaisuudessa

Tekstejä voidaan arvioida ja kehittää monella tasolla:

Tämä opas keskittyy lähinnä asiateksteihin, mutta samat peruskysymykset koskevat myös kaunokirjallista tekstiä. Sen osalta sisältökysymys koskee esimerkiksi sitä, onko juoni hyvä, ovatko henkilöt ja tapahtumat uskottavia jne.

Oikeakielisyys on kielellisen ilmaisun pintaa, sisältö taas on syvimmällä. Useinkaan ei pin­nas­ta kannata välittää, ennen kuin syvemmät tasot ovat kunnossa. Ihmisiä kuitenkin kiin­nos­taa oman tekstinsä ulkoasun viimeistely, ja tähän on usein hyviäkin syitä. Moni alkaa ke­hit­tää itseään kirjoittajana nimenomaan pintatasoa, oikeakielisyyttä opettelemalla. On help­poa löy­tää ongelmia ja ratkaisuja niihin. Tämä opas pyrkii auttamaan juuri sel­lai­sis­sa pyr­ki­myk­sis­sä. Oppaassa kuitenkin muistutetaan myös muista tasoista ja välillä poiketaankin niille.

Ristiriidat luovat kysymyksiä

Monipuolinen lukeminen tutustuttaa erilaisiin ilmaisemisen tapoihin ja tyyleihin. Sen takia se ohjaa vertailemaan ja myös kysymään, onko esimerkiksi koulussa opetettu tai työpaikalla yleisesti käytetty kieli ainoa mahdollinen, paras mahdollinen tai edes hyvä.

Ristiriitoja syntyy myös ulkonaisista syistä. Kun syntyy uusia teknisiä, poliittisia tai muita ilmiöitä, niille usein muodostetaan nimityksiä aika nopeasti. Tämä voi tapahtua eri tahoilla eri tavoin. Yksi asiantuntija omaksuu sanan ”proxy” englannin kielestä omaan suomen kieleensä, toinen yrittää muodostaa asialle nimityksen suomen kielen aineksista ja päätyy sanaan ”väli­palvelin” (tai ”välityspalvelin”). Kun nämä asiantuntijat tai heidän tekstinsä kohtaavat, syntyy ristiriita. Lukija ei ehkä ymmärrä kumpaakaan sanaa eikä varsinkaan sitä, että ne tar­koit­ta­vat samaa. Ammattilaiset joutuvat miettimään, miten alan kieltä yhtenäistettäisiin. Ken­ties ase­te­taan toimikunta miettimään asiaa – ja se sitten aikanaan tarjoaa kolmatta vaihto­ehtoa.

Kielenkäytön ristiriitoja syntyy myös, kun organisaatioiden tavat törmäävät toisiinsa, jos­kus hyvinkin vahvasti, esimerkiksi kun yrityksiä tai laitoksia yhdistetään. Tavan­omai­sem­paa on, että erilaisia kielenkäytön tapoja oppineet ihmiset joutuvat toimimaan yhdessä esi­mer­kik­si työryhmässä. Pahimmassa tapauksessa muutama kokous menee siihen, että ihmiset pu­hu­vat toistensa ohi vain siksi, että sanat tarkoittavat heille aivan eri asioita. Kyse ei ole vain termien merkityksistä. Jossakin on tapana sanoa asiat aivan suoraan, jossakin taas jyr­kin mahdollinen tapa ilmoittaa, ettei missään tapauksessa hyväksy jotakin ehdotusta, on sa­noa ”ehdotusta pitäisi vielä kehitellä”. Eri ympäristöissä on myös vakiintuneita tapoja sa­noa asioita, kiinteitä fraaseja, joita ei voi mitenkään ymmärtää vain niiden sisältämien sa­no­jen merkitysten pohjalta.

Erityisen voimakkaita ristiriitoja luovat parodiat. Monet markkinoinnin, hallinnon ja tieteen kielen ilmiöt ovat herkullisia parodian kohteita, sikäli kuin ne eivät itsessään ole niin äärimmäisiä, ettei niitä enää voi parodioida. Suomalainen on herkkä sille, että jotkut nau­ra­vat hänelle tai niille asioille, joita hän pitää tärkeinä tai ainakin tuttuina. Siksi kie­len­käy­tön opastuksessa niin usein pyritään tekemään virheinä pidetyt kielet ilmiön nau­run­alai­sik­si pikemminkin kuin osoittamaan ne huonoiksi asiaperustein.

Arvostelu

On sanottu, että kielenkäytön säännöt eivät ole lakeja. Toisaalta ainakin koulussa säännöillä on suurempi merkitys kuin useimmilla laeilla. Jos rikkoo kielen sääntöjä, arvosana laskee. Jos oikein pahasti rikkoo, jää luokalle. Tällöin kielen säännöillä tarkoitetaan sitä, mitä opettaja pitää oikeana.

Myös monessa muussa yhteydessä voi jonkun esittämä arvostelu olla hyvin painava asia. Kyse voi olla esimiehen, työtoverin, asiakkaan tai jonkun muun esittämästä huomautuksesta. Niiden painoarvo vaihtelee suuresti. Siksi oikeakielisyyden käytän­nöl­li­nen merkityskin vaihtelee. Jos työtoveri nipottaa pilkkujen puutteista, sitä ei yleensä tarvitse ottaa yhtä vakavasti kuin esimiehen määräystä olla käyttämättä joitakin ilmaisutapoja.

Arvostelu on usein perusteetonta siinä mielessä, että se perustuu arvostelijan vääriin käsityksiin kielen yleisistä normeista. Tällöinkin tilanne vaihtelee sen mukaan, kuka arvos­te­lee ja missä asemassa. Yleensä arvostelun kohteelle on hyväksi, jos hän osaa vedota esi­mer­kik­si kielitoimiston ohjeisiin. Tosin tiedotusosasto ehkä ilmoittaa, että firman säännöt ajavat niiden ohi.

Vaikka arvostelu ei koskisikaan kieliasua, voi perimmäisenä syynä olla ainakin osittain juuri kieliasu. Jos arvioija sanoo, ettei oikein ymmärtänyt tekstiä tai ei jaksanut lukea sitä, niin kenties juuri kielivirheet hämmensivät tai rasittivat häntä. Kielivirheiden paljous voi vai­kut­taa tiedos­ta­mat­to­mal­la tasolla. Esmerkiski krijoitusvirhet lukija yleensäs osaa korjata mie­les­sään, usein aivan automaattisesti, mutta lukeminen ja ymmärtäminen hidastuvat, ja jos vir­hei­tä on paljon, lukija tulee niistä tietoiseksi ja voi jopa jättää lukemisen sikseen.

Jos ilmenee, että lukija on käsittänyt tekstin väärin tai ole käsittänyt sitä lainkaan, ti­lan­tee­seen voi suhtautua kuten arvosteluun. Johtuivatko ongelmat tekstin rakenteen epä­sel­vyy­des­tä, sisällön virheistä, tarkoitukseen sopimattomasta tyylistä vai ehkä kieli­virheistä? Yleensä kielivirheiden vaikutus on melko pieni, mutta ei olematon. Käytännössä erilaisten puutteiden ja virheiden yhteisvaikutuksesta riippuu, onko teksti lukijalle ylivoimaista.

Hiukan leikillisesti voi sanoa, että kielen sääntöjen tunteminen lisää sanavalmiutta. Kun itse joutuu arvostelijan tehtävään, voi säännöt tunteva aina sanoa jotain. Jos pyy­de­tään kom­ment­te­ja jostakin tekstiluonnoksesta, voi olla noloa sanoa, ettei ole mitään huo­mau­tet­ta­vaa. Miten kommenttien pyytäjä voisi erottaa sen siitä, ettei tekstiä ole edes luettu? Lähes kaikissa teksteissä on kielivirheitä, joten säännöt tunteva löytää aina pari kommentoitavaa kohtaa. Tätä menettelyä on kuitenkin syytä käyttää varovaisesti. Jos pyydetään kommentteja yleisesti, niin pelkkään kieliasuun puuttuminen tulkitaan sisällön ja rakenteen hyväksymiseksi.

Kielenhuolto on väheksyttyä – ja kansanhuvi

Varsin tavallinen käsitys on, että kielenhuolto askartelee pilkkusääntöjen ja muiden yk­si­tyis­koh­tien parissa. Siitä käytetään sellaisia nimityksiä kuin ”pilkunviilaaminen” ja ala­tyyli­sem­piä­kin nimityksiä. Tämän käsityksen joutuu kohtaamaan myös työpaikallaan tai muussa ym­pä­ris­tös­sään jokainen, joka haluaa parempaa kieltä.

Toisaalta on yleinen kansanhuvi kommentoida muiden tekemiä kielivirheitä. Usein se on pelkkää ajanvietettä tai pätemisen tarvetta. Tämä saattaa raivostuttaa kirjoittajaa, kun hän on pyytänyt palautetta tekstin sisällöstä eikä tekstin ole tarkoituskaan olla vielä viimeisteltyä.

Kielivirheiden kommentointi ja korjailu voi tähdätä myös kirjoituksen sisällön tai jopa kir­joit­ta­jan arvosteluun. Se, joka huomauttelee virheistä, voi aina sanoa, että hän vain ystä­väl­li­ses­ti korjaa virheitä, vaikka ilmeisenä tarkoituksena olisi vain häiritä tai vain saattaa kirjoitus epäilyttävään valoon. Yleisestihän ajatellaan, että jos tekstissä on paljon kielivirheitä, sen sisältökään ei taida olla kunnossa, ja tämähän paljolti pitääkin paikkansa.

Kirjoittajan siis täytyy varautua kieliasun arvosteluun. Mitä paremmin hän tuntee luki­jan­sa, sitä selvempi käsitys hänellä on siitä, millaista arvostelua voi odottaa ja miten vakavasti se pitää ottaa. Jos esimies vaatii, että tekstissä ei saa olla lainkaan kirjoitusvirheitä, niin yleensä kannattaa käyttää oikolukuohjelmaa, vaikka tekstin tarkoitus ei vaatisikaan virheettömyyttä.

Vaatiiko kirjoittaja itseltään liikoja?

Liiallinen virheiden pelko ajaa toimimattomuuteen, pahimmillaan sellaiseen, jota sanotaan vanhanaikaiseksi virkamiehen perusasenteeksi: kun ei tee mitään, ei tee virka­vir­het­tä­kään.

On paljon ihmisiä, jotka ovat omalla alallaan erittäin päteviä, mutta joille oman alan asiois­ta­kin kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa. Yksi syy tähän on täydellisyyden tavoittelu. Ei osata nopeasti kirjoittaa pientä juttua, koska ei haluta päästää julkisuuteen mitään, mikä ei ole valmista, täydellistä ja ehdottoman virheetöntä. Jos oman alan osaaminen on huippu­luok­kaa, halutaan, että kirjoituksetkin ovat huippuluokkaa. Kuitenkin muut ihmiset tar­vit­si­si­vat yleensä riittävän hyviä kirjoituksia nyt eikä loppuun asti hiottuja juttuja ensi vuonna.

Täydellisyyden tavoittelun yksi syy on arvostelun pelko, ja usein pelätään nimenomaan oman alan asiantuntijoiden arvostelua. Jos haluan käydä oman alani gurusta, niin yritän yli kaiken välttää sitä, että teksteissäni olisi pienikään virhe, josta kollegat huomauttavat – ehkä jopa nauravat sille ja minulle.

Virheiden pelkoa ruokkii aiemmin tehtyjen virheiden muistelu. Tähän ongelmaan voi aut­taa se, että sallii itsensä iloita onnistumisistaan ja myönteisestä palautteesta. Kiitokset kan­nat­taa ottaa vastaan kiitoksina sen sijaan, että vähättelisi tyyliin ”sehän oli vain sellainen kiireessä tehty juttu”. Jos kiireessä tehty juttu ajoi asiansa, niin sehän on mainiota. Kielteiseen palautteeseen ja itse havaittuihin virheisiin ja puutteisiin kannattaa ehkä suhtautua siten, että kirjoittaa niiden ydinkohdat ja niistä oppimansa asiat muistiin. Syynä ei ole vain se, että niitä voi käyttää rakentavasti myöhemmin, vaan myös se, että muistiin kirjoitettu on poissa muistia rasittamasta – ja ehkä mieltä kaivelemastakin.

Kritiikkiin suhtautumisessa kannattaa myös muistaa, että monet ihmiset esittävät kiel­tei­sem­mäl­tä kuuluvia kommentteja kuin on tarkoitus. Hyvistä puolista ei viitsitä mainita, vaan huomio kiinnittyy huonoihin. Omaa suhtautumista muiden juttuihin kannattaa toki kehittää siten, että tuo esiin myös hyviksi kokemiaan puolia. Useinhan kritiikki menee paremmin perille, kun aloittaa myönteisellä palautteella. Toisaalta voimme yleensä muuttaa vain itseämme, emme muita, ja on hyväksi sallia myös muille virheiden tekeminen kuten kiel­teis­ten asioiden korostaminen.

Täydellisyyden tavoittelun perimmäiset syyt voivat olla hyvin syvällä ihmisen mielessä ja menneisyydessä. Taustalla voi olla esimerkiksi se, että on lapsena joutunut kokemaan liial­lis­ta ja kylmää arvostelua, väheksyntää, naureskelua ja kohtuuttomia vaatimuksia – eikä sit­ten isonakaan uskalla tehdä mitään, mikä ei ole täydellistä. Siksi ei pidä liiaksi pelätä liial­lis­ta pelkoakaan. Jos et heti onnistu selviämään vääränlaisesta virheiden pelosta, salli it­sel­le­si virheitä tässäkin asiassa.

Kielenkäytön oikeellisuutta voidaan arvioida sen mukaan, paljonko siinä on virheitä ja miten vakaviksi eri virheet luokitellaan oikeakielisyysohjeissa. Tähän lähestymistapaan meitä ovat ohjanneet niin kouluopetus kuin suuri osa muustakin opetuksesta ja palautteesta. Lähestymistapa ei ole väärä; se on vain kovin yksipuolinen.

Toinen lähestymistapa on se, että kysytään, mitä vahinkoa kielivirheet aiheuttavat. Yleen­sä on kyse vahingon mahdollisuudesta, riskistä. Jos kielivirhe tekee tekstistä moni­selit­tei­sen, on mahdollista, että teksti tulkitaan väärin. Tästä taas voi johtua aineellisiakin va­hin­ko­ja, kun ihmiset toimivat väärin ymmärrettyjen ohjeiden mukaan. Tavallisempi riski on se, että lukija ei lainkaan ymmärrä jotain osaa tekstistä. Kieli­vir­hei­den paljous voi myös saada lukijan jät­tä­mään tekstin kesken tai ottamaan asiaan kielteisen ennakkoasenteen. Mutta yksi pilkku vää­räs­sä kohdassa tuskin aiheuttaa sellaista.