Nykyajan kielenopas, luku 2 Oikeakielisyyden merkitys:

Kielen sääntöjä eri lähteistä

Kielitoimisto

Kuka oikeastaan päättää siitä, mikä on ”oikeaa suomea” tai ”hyvää suomea”? Kielelle aset­ta­vat sääntöjä monet eri tahot. Keskeisimmässä asemassa on kielitoimisto, joka on ny­kyi­sin Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) osa (kielen­huolto-osasto). Kielitoimisto hoitaa lähinnä yleis­kiel­tä. Yleisesti, ja myös tässä oppaassa, puhutaan kielitoimiston suosituksista, vaikka todel­li­suu­des­sa kyse on virallisuudeltaan ja voimakkuudeltaan vaihtelevista kannanotoista. Osa kannan­otoista on itse asiassa Kotuksen yhteydessä toimivan suomen kielen lauta­kunnan suosi­tuksia.

Kielitoimiston kannanotoista ei ole olemassa yhtenäistä esitystä, mutta niitä voi etsiä Kielikello-lehdestä. Lehden aineistosta suurin osa on saatavilla myös Internetissä, osoitteessa www.kielikello.fi. Nykyisin (9.4.2014 alkaen) järjestely on sellainen, että lehden arkisto on luettavissa maksutta, ja sisältöä voi etsiä useilla hakutavoilla Arkiston haku -toiminnon kautta. Arkistossa ja sen haussa eivät ole mukana kuluvan vuoden numerot, ja niiden verkko­versioiden lukeminen on mahdollista vain tilaajille. Lehden verkkoversiosta on jätetty kokonaan pois pienehkö osa sisällöstä eri perusteilla.

Kielikello-lehti on Kotimaisten kielten keskuksen julkaisema, ja siitä käytetään nimitystä ”kielenhuollon tiedotuslehti”. Sitä voi siis pitää arvovaltaisena, mutta kaikissa tapauksissa ei ole selvää, esittääkö lehden artikkeli kielenhuollon virallisen kannan vai artikkelin kirjoittajan asiantuntija­mielipiteen.

Suhteellisen tuoreita kokoavia esityksiä ovat Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas (uusin painos 2012) ja Kieli­toimis­ton nimiopas (2008). Ne sisältävät suurelta osin sellaista aineistoa, joka on kerätty Kielikello-lehden artikkeleista, mutta myös uutta aineistoa. Valitettavasti nämä oppaat sisältävät paljon virheitä (kirjoitus-, taitto- ja asiavirheitä).

Kielitoimiston kielioppiopas – Ohjeita kieliopillisen vaihtelun hallitsemiseen käsittelee etenkin taivutusmuotojen muodostusta ja käyttöä, mutta myös pronominien, omistus­liittei­den ja konjunktioiden käyttöä, vertailun tapoja, ajanilmauksia, toistoa, sana­järjes­tys­tä ja kohteliaisuuden ilmaisemista.

Huhtikuussa 2015 Kotus julkisti Kielitoimiston ohjepankin, joka ”sisältää keskeisimmät kieli- ja nimiohjeet muun muassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta, Kielitoimiston nimioppaasta ja Kielitoimiston kielioppioppaasta.”

Kieliopit

Suomen kielestä on julkaistu monia kielioppeja. Niistä ehdottomasti laajin (1698 sivua) on Iso suomen kielioppi, joka julkaistiin painettuna vuonna 2004. Se on kuvaileva, ei norma­tii­vi­nen kielioppi, eli se selostaa tosiasiallista kielenkäyttöä eikä anna ohjeita siitä, mikä on suosi­tel­ta­vaa kieltä. Tosin siinä on muutamia mainintoja normeistakin.

Laajuudestaan huolimatta Iso suomen kielioppi ei ole kattava ja yhtenäinen kuvaus suo­men kieliopista. Pikemminkin se on kokoelma kielitieteellisiä kirjoituksia suomen kielen il­miöis­tä. Kuvaavaa on, että vanhoista kieliopeista poiketen se ei lainkaan käsittele suomen kie­len kirjoitus­järjestelmää.

Vuonna 2008 julkaistiin Ison suomen kieliopin (ISK) verkkoversio VISK, joka on vapaasti käytettävissä.

Normatiivisia kielioppeja ovat lähinnä vanhat kouluissa käytetyt suomen kieliopin kirjat kuten klassikon aseman saanut, useina muu­tet­tui­na laitoksina julkaistu E. N. Setälän Suomen kielioppi. Nykyisin kun oppikirjojen ennakko­tarkas­tuk­ses­ta on luovuttu, koulujen äidinkielen kirjat sisältävät selviä virheitä (kielen­huollon ohjeiden vastaista käytäntöä, jopa niiden vastaisia ohjeita).

Standardit

Sanaa ”standardi käytetään monessa merkityksessä. Virallisimmassa merkityksessä se tar­koit­taa kansallisen tai kansainvälisen standardointijärjestön vahvistamaa standardia.

Suomen kansallinen standardointijärjestö eli Suomen Standardisoimisliitto SFS on jul­kais­sut suuren määrän standardeja, joissa käsitellään myös eri alojen termejä ja merkintätapoja. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että standardien mukaiset termit (ja periaatteet) eivät suinkaan aina ole levinneet alan yleiseen käyttöön.

SFS on julkaissut myös eräitä standardeja, jotka käsittelevät kirjoittamisen yleisiä sään­tö­jä, mm. standardin SFS 4175, Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen. Käytännössä sen ohjeet ovat paljolti tiivistelmä kielitoimiston aihetta koskevista ohjeista sekä eräitä merkintä­tapoja (esim. puhelin­numeroita) koskevista eri tahojen ohjeista. Standardin voimassa­oleva painos on vuodelta 2006. Sen ohjeita on selitetty laajasti Kielikello-lehden teemanumerossa 2/2006.

SFS on julkaissut myös asiakirjastandardin SFS 2487, jonka nimi oli aiemmin Asiakirjan tekstin asettelu, mutta uusittu, vuoden 2007 painos on nimeltään Asiakirjan tekstin asettelu ja tunnistetiedot. Siinä kuvataan asiakirjojen tunnistetietojen lisäksi niiden sijoittelu paperille sekä eräitä tekstisisällön muotoilun piirteitä. Tällaisten standardien tärkein merkitys on siinä, että ne ohjaavat asiakirjapohjien ja -mallien laatijoita. SFS:n kuvaus SFS 2487:stä sanoo:

Asiakirjan tunnistetiedot ovat standardissa keskeisiä elementtejä, joita käsitellään asiakirjan kuvailutietoina. Standardin tavoitteena on luoda ja ylläpitää yhtenäisiä käytäntöjä, joita noudattamalla asiakirjasta löytää nopeasti ja helposti vakio­aset­te­lun mukaiset oleelliset tiedot. Tavoitteena on myös luoda malli, jota hyödyn­tä­mäl­lä esimerkiksi asiakirjapohjat ovat valmiiksi standardoituja ja pohja­tiedot on aseteltu lopullista sisällöntuottajaa varten valmiiksi.

Standardit ovat maksullisia, mutta useat yleiset kirjastot hankkivat kaikki SFS:n standardit. Asiakirjastandardin keskeinen sisältö selostetaan mm. kirjassa Työelämän asiakirjat – aset­te­lu, tyylit & typografia.

Eri ammattialojen, harrastusalojen ja muiden erikoisalojen kielessä tarvitaan paljon eri­kois­sa­nas­toa, jota pyrkivät kehittämään ja yhtenäistämään erilaiset järjestöt, toimikunnat, yri­tyk­set ja yksityiset asianharrastajatkin. Osa sanastoista julkaistaan Internetissä, mutta on hyvä huomata, että Internetissä olevat erikoissanastot ovat tasoltaan erittäin vaihtelevia.

Suomen kielen sanakirjat

Erikoisasemassa ovat suomen kielen sanakirjat:

Uusimpia sanakirjoja huomattavasti vanhempi Nykysuomen sanakirja on siis edel­leen hyödyllinen. Tähän vaikuttaa ensinnäkin sanamäärä ja sanojen selitysten laajuus. Lisäksi Nykysuomen sanakirja esittää paljon useammin normikannanottoja, koska se on kir­joi­tet­tu aikana, jolloin kielenhuollon tehtävä nähtiin osittain toisin kuin nykyisin. Kir­joit­ta­jil­le on käytännössä tärkeää, että Nykysuomen sanakirjan mukaiset oikea­kie­li­syys­kannat ovat monille – etenkin vanhemmille – lukijoille edelleenkin kielen oikeellisuuden mittareita.

Oppaita ja ohjeita

Ohjeellisena pidetään laajasti myös kielitoimiston julkaisemaa Kielikello-lehteä. Sen kir­joi­tuk­sis­ta ei kuitenkaan aina ilmene, ovatko ne ohjeellisia kannanottoja vai vain kir­joit­ta­jien­sa nä­ke­myksiä.

Suomessa on julkaistu varsin paljon kielenhuoltoa koskevaa kirjallisuutta. Yleensä lähtö­kohtana ovat kielitoimiston suositukset, mutta mukana on myös kunkin kirjoittajan omia näkemyksiä tai sellaisia kielitoimiston kannanottoja, joita kielitoimisto on myöhemmin muut­ta­nut. Mitään varsinaisesti virallista kielenopasta ei ole olemassa, mutta Yrityskirjat Oy:n julkaisema Kielenhuollon käsikirja (useita painoksia vuosina 1997–2012) mainitaan joskus puoliviralliseksi mm. siksi, että sen tekijät (Iisa, Oittinen ja Piehl) ovat hankkineet kielenhuollon asiantuntemuksensa kieli­toimis­tos­sa. Jotkin sen kannanotot eivät kuitenkaan ole virallisten suositusten mukaisia.

Tarkemmin kielenhuollon virallista linjaa seurailee Terho Itkosen Kieliopas ja siitä Sari Maamiehen tarkistama ja uudistama Uusi kieliopas (v. 2000, uusitut painokset v. 2007 ja 2011). Siinä on yleistä kielenhuolto-ohjeistoa vajaat sata sivua sekä aakkosellinen sanasto, jossa on ohjeita yli 20 000 sanan käytöstä.

Koululaiselle tai opiskelijalle ovat hänen opettajiensa ja kielentarkistajien kannanotot yleensä tärkeimpiä kielenkäyttösääntöjä. Monissa oppilaitoksissa on julkaistu laajojakin ohjeistoja muun muassa opinnäytetöiden kielestä. Tällaiset säännöt saattavat joskus poiketa kielitoimiston linjasta. Itse asiassa monet ihmisten käsitykset oikeakielisyydestä perustuvat koulun äidinkielenopettajan kannanottoihin, jotka saattoivat osittain olla jopa hänen itsensä keksimiä periaatteita tai väärin tulkittuja kielitoimiston vanhoja kannan­ottoja.

Esimerkiksi sana allekkain on saatettu koulussa tuomita ilmoittaen, että pitää sanoa alakkain. Kui­ten­kaan esimerkiksi Nykysuomen sanakirja ei tällaista tuomiota sisällä. Tosin siinä alakkain on pää­haku­sana­na, allekkain vain viittauksena siihen, mutta tämä tarkoittaa vain, että muoto alakkain jostain syystä esi­te­tään ensisijaisena. Sitä paitsi Suomen kielen perussanakirjassa muotojen osat ovat vaihtuneet, ja tämä vas­taa yleistä käytäntöä: allekkain on paljon yleisempi.

Netissä on nykyisin opetusaineistoa, joka tarjoaa paljon luotettavamman ohjeen kuin yksittäisten opettajien ehkä hyvinkin erikoiset näkemykset. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita verkko-​oppimis­sivusto Kirjoittajan ABC-kortti, joka tosin on projektissa luotu eli ilmeisesti ylläpitämätön. Vaille ylläpitoa on jätetty myös Internetixin laaja-alaisempi, mutta toisaalta pinnallisempi Asiakirjoittaminen ja kielenhuolto.

Yrityksissä ja virastoissa voi olla sisäisiä kielenkäyttöä koskevia ohjeita. Niissä voi myös olla tiedotusosasto tai muu yksikkö, joka pyrkii ohjailemaan kielenkäyttöä ainakin ulospäin suuntautuvassa tiedotuksessa. Työntekijän kannalta merkittäviä ovat myös hänen esi­mie­hen­sä mielipiteet kielenkäytöstä, jos niitä on ja jos esimies tuo niitä esiin esimerkiksi samalla, kun ottaa kantaa jonkin luonnoksen asiasisältöön.

Kustantamoilla ja lehdillä on omia ohjeitaan. Niistä yleensä kerrotaan vain julkaisuihin kir­joit­ta­vil­le, osittain ehkä vain toimittajille ja kielentarkastajille. Poikkeuksen muodostaa lä­hin­nä kirjanen Tammen ohjeet kirjoittajille, suomentajille ja oikolukijoille (toinen, täy­den­net­ty painos v. 2005). Lisäksi mainittakoon Microsoftin lokalisoinnin tyyliohjeet, Style Guides, eri kielille (myös suomelle). Tällaisissa ohjeistoissa otetaan usein kantaa sellaisiin merkintä­tapoi­hin, sanan­valintoihin tms., joissa yleiskielen ohjeet sallivat useita vaihtoehtoja, mutta jois­sa orga­ni­saa­tio haluaa noudattaa yhtenäistä käytäntöä.

Kiinnostava on myös STT:n tyylikirja, joka sisältää etenkin journalistisia neuvoja, mutta myös kieliohjeita Suomen tietotoimiston toimittajille.

Viranomaisten asiakirjat kuten direktiivit, lait, asetukset ja tuomioistuinten pää­tök­set luovat käytännössä kielelle sääntöjä. Ne sanat ja ilmaisutavat, joita niissä käy­te­tään, oh­jai­le­vat ainakin viranomaisten kielenkäyttöä. Tätä suuntausta on voimistanut se, että esi­mer­kik­si lakikieli on jonkin verran lähestynyt yleiskieltä, joten lakikielen sanonnat sopivat aiempaa paremmin myös tavalliseen kielenkäyttöön.

Valtioneuvoston kanslian kielipalvelu on laatinut sanastoja ja ohjeita hallinnon kielestä, esimerkiksi virastojen nimistä englanniksi käännettäessä.

EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeet on tarkoitettu EU:n hallinnon sisäiseen käyt­töön, mutta ne luonnollisesti vaikuttavat direktiivien ym. kielenkäytön kautta muuhunkin kie­len­käyt­töön varsinkin hallinnossa. Lisäksi ohjeista voi ottaa mallia monissa tilanteissa, kos­ka ne ovat osittain varsin yksityiskohtaisia ja ottavat kantaa asioihin, joista ei ole virallista suo­ma­lais­ta suositusta. Ohjeita kannattaa kuitenkin lukea kriittisesti. Niissä on jopa ohjeita, jotka ovat kansallisten standardien vastaisia.

Kyseiset ohjeet jakautuvat kaikille kielille yhteisiin käytäntöihin ja kielikohtaisiin ohjeisiin melko sekavasti. Ohjeiston luonteeseen kuuluu, että ohjeet ovat osittain ristiriidassa eri kielten omien normien kanssa.

EU:n hallinnon suomen kielen asiantuntijoiden ohjeista on koottu dokumentti Suomen kielen käyttöohjeita (PDF). Se käsittelee erityisesti kääntämisessä, varsinkin englannista ja ranskasta käännettäessä tärkeitä kielikysymyksiä.

EU:n sivustossa on myös muita, vähemmän muodollisia kirjoitusohjeita kuten naseva Kirjoita selkeästi (PDF, 16 sivua), joka on julkaistu kaikilla EU:n virallisilla kielillä.

Esimerkkejä sääntöjen asemasta

Äärimmäinen esimerkki kielen säännön virallisuudesta on mittayksikön ”watti” nimen kir­joi­tus­asu. Vaikka nimi on mukautunut suomen kieleen ja lausutaan ”vatti”, sen kir­joi­tus­asus­sa on säilytetty w-kirjain. Kirjoitusasua ”watti” käytetään Kielitoimiston sanakirjassa, se mainitaan tehon yksikön nimeksi Suomen Standardisoimisliiton vahvistamissa kansallisissa standardeissa ja se esiintyy myös mittayksikköasetuksessa. Voisiko sanan asun virallisuus enää suurempi olla?

Vastakkainen esimerkki on pisteiden käyttö lyhenteissä. Usein on esitetty, että pisteet jou­tai­si­vat pois lähes kaikista lyhenteistä, niin että kirjoitettaisiin vain ”jne” eikä ”jne.”. Ajatus on saanut laajaa kannatusta, ja jotkin kielenoppaatkin ovat suositelleet sitä, mutta toistaiseksi kielitoimisto ei ole ajatusta hyväksynyt. Kuitenkin esimerkiksi puolustusvoimien kielessä kuu­luu käyttää pisteettöminä monia sellaisia lyhenteitä, joihin yleiskielessä kuuluu piste (esi­mer­kik­si ”kapt” merkityksessä ’kapteeni’, yleiskielinen lyhenne ”kapt.”).

Erilaisissa säännöissä voi olla myös kuolleita kirjaimia eli kohtia, jotka on joskus päätetty, mutta jotka ovat käytännössä unohtuneet. Erilaiset sisäiset kirjoittamisohjeet saattavat olla pahastikin vanhentuneita. Kenties niitä ei ole noudatettu vuosikausiin eivätkä useimmat edes tiedä niistä, mutta niitä vain ei ole tullut kumotuksi. Jopa suomen kielen lautakunnan ohjeista löytyy tällaisia asioita. Vuonna 1992 lautakunta suositteli nimitystä ”Euroopan liitto”, mutta käytännössä ”Euroopan unioni” aika pian syrjäytti sen myös kielenhuoltajien kielenkäytössä. Suositusta ei kuitenkaan ole kumottu.

Vielä yhden esimerkin ottaaksemme: kirjoitetaanko ”sairasloma” vai ”sairausloma”? Luul­ta­vas­ti useimpien mielestä ”sairasloma” on tutumpi sana. Kumpikin sana varmaan ym­mär­re­tään yhtä hyvin. Virallisimmissa yhteyksissä on ”sairausloma” oikein, koska Kielitoimiston sanakirja mainitsee sen paremmaksi kuin ”sairasloma” ja koska se esiintyy myös laki­teks­tis­sä. Kieli­toimis­ton verkko­sivulla vielä selitetään, että sairas-alkuista sanaa käytetään viitattaessa sai­raa­seen ihmiseen, kun taas sairaus-alkuista käytetään puhuttaessa yleisemmin sairauteen liit­ty­väs­tä asiasta. Tässä on itse asiassa normi muuttunut, koska Nykysuomen sanakirja aset­taa pikemmin­kin sanan ”sairasloma” etusijalle.

Vertailua muiden kielten ohjeisiin

Suomen kielen huollon tilanne

Suomen kieltä koskeva ohjeisto on siis melko hajanainen. Se on myös puutteellinen, koska monestakaan asiasta ei ole annettu ohjetta. Syynä ei niinkään ole se, että olisi harkitusti jätetty asioita kirjoittajien omaan harkintaan, vaan siitä, asioita ei ole ryhdytty kä­sit­te­le­mään missään virallisessa elimessä tai edes epävirallisessa työ­ryhmässä.

Lisäksi suomen kielen huollossa on menty ns. sallivampaan suuntaan, ja ohjeita anne­taan usein ehdollisessa ja varovaisessa muodossa, jopa kuin anteeksi pyydellen. Suurin osa viime vuosina tehdyistä normien muutoksista onkin sellaisia, joissa aiemmin puhe­kielisenä tai huoliteltuun kieleen kuulumattomana pidetty ilmaus kuten alkaa tekemään tai pärjätä on hyväksytty yleis­kieliseksi. Kooste Suomen kielen normien muutoksia kuvaa lähinnä vuoden 2000 jälkeen tehtyjä muutoksia.

Suoma­lai­seen kulttuuriin ei kuulu, että kielenhuoltajat avoimesti puuttuisivat ohjeiden rikkomiseen konkreettisissa tapauksissa. Pakinoissa ja vastaavissa on yleisesti kom­men­toi­tu huonoa kielenkäyttöä, mutta kohteena on ollut pikemminkin esimerkiksi nuoriso yleisesti kuin arvo­valtainen kustantamo.

Ranskan kieli

Tilanne on toinen esimerkiksi ranskan kielen osalta: Ranskan akatemia, l’Académie Fran­çaise, on perinteisesti ohjaillut ja valvonut kieltä. Tämä on liittynyt sen tehtävään puhdas­kie­li­syy­den vaalijana, nykyisin etenkin englannin liiallisen vaikutuksen torjujana.

Vaikka akatemia on arvostettu laitos, sen 1990-luvulla hyväksymä ranskan oikein­kirjoi­tuk­sen uudistus on kohdannut laajaa vastusta. Tästä johtuu horjuvuutta ja seka­vuut­ta. Muu­tok­set koskevat muun muassa tarkkeiden käyttöä. Esimerkiksi vanha kirjoitus­asu fraîche on uudistetussa muodossaan tarkkeeton fraiche, mutta tässä tapauksessa akatemia hyväksyy myös vanhan asun. Tietoja uudistuksesta on sivustossa orthographe-recommandee.info ja (PDF-muotoisessa) dokumentissa L’Essentiel de la nouvelle orthographe, joka sisältää luet­te­lon 800 tavallisimmasta sanasta, joihin uudistus vaikuttaa.

Englannin kieli

Englanninkielisessä maailmassa perinteinen ajattelutapa on, että kieli muotoutuu käytössä ja kieliyhteisö ratkaisee, mikä on oikein. Näin asia ainakin esitetään. Kuitenkin englannin kielen käyttö on erittäin tarkoin säädeltyä. Laki ei aseta rajoja, mutta nou­dat­ta­mal­la huo­li­tel­lun kielen sääntöjä tai rikkomalla niitä kirjoittaja määrää tekstinsä sosiaalisen aseman ja arvos­tuk­sen. Säätelijöinä eivät siis ole viranomaiset ja julkiset laitokset vaan arvostetut julkaisut ja julkaisijat.

Esimerkiksi massiivinen The Chicago Manual of Style ottaa kantaa hyvin täsmällisesti niin sanojen merkityksiin kuin kirjoittamisen pienimpiin yksityiskohtiinkin, jopa pilkkujen kur­si­voin­tiin. Kirjan merkitys on huomattava, koska suuret amerikkalaiset julkaisijat noudattavat sitä. Koska se kuvaa myös monia eri alojen kuten matematiikan ja biologian erikois­merkin­tö­jä, jotka ovat kielestä riippumattomia, sitä voi harkinnan mukaan käyttää apuna myös suo­men­kie­li­siä tekstejä kirjoitettaessa. Käsi­kir­jas­ta on myös (maksullinen) verkko­versio. Vas­taa­va brittienglannin käsikirja on The Oxford Style Manual, josta on ilmestynyt uusittu painos New Oxford Style Manual (ks. listaani aiemman painoksen virheistä). Netissä on maksuttomassa käy­tös­sä U.S. Government Printing Office Style Manual.

Espanjan kieli

Espanjan kieltä puhutaan eri muodoissa ympäri maailmaa. Espanjan kielen akatemiat ovat kuitenkin laatineet yhteisen oikeinkirjoitusnormiston, Ortografía de la lengua española. Se löytyy Espanjan akatemian, Real Academia Española, sivuilta.

Saksan kieli

Saksan kieltä on pitkään pyritty säätelemään, ja 1990-luvulla toteutettu kirjoitus­järjes­tel­män uudistus on vahvistanut näitä pyrkimyksiä. Ks. aineistoa Dokumente zu den Inhalten der Recht­schreib­reform, joka sisältää myös laajan (PDF-muotoisen) saksan oikein­kirjoituksen ohjeiston Amtliches Regelwerk. Toisaalta uudistus on aiheuttanut myös voimakasta vas­tus­tus­ta ja sekavuutta, kun monet arvovaltaisetkin tahot ovat pysyttäytyneet vanhemmassa oikein­kirjoi­tuk­ses­sa. Tietoja uudistuksesta on myös sivuilla Recht­schreib­reform der deutschen Sprache zum 1.8.1998 ja Neue Rechtschreibung.

Ruotsin kieli

Ruotsin kielen ohjailussa on painottunut viranomaisten käyttämän kielen säätely. Koko kieli­yhteisölle tarkoitettujen ohjeiden kuten Språkriktighetsboken (2005) ja Svenska skrivregler (2008) lisäksi on siis annettu ohjeita hallinto­elimille, tuomio­istui­mil­le ja muille viran­omai­sil­le. Keskeisessä asemassa on ohje Myndig­heternas skrivregler, josta on julkaistu jo useita ver­sioi­ta.

Suomessa on jossain määrin epäselvää ja kiistanalaista, ovatko suomenruotsia koskevat normit samat kuin ruotsinruotsia koskevat.