Nykyajan kielenopas, luku 2 Oikeakielisyyden merkitys:

Oikeakielisyys eri tilanteissa

Sisällys:

Hyvä kirjoittaja tekee virheitä

Kirjoittamisen säännöt ovat harvoin sel­lai­sia lakeja, joiden rikkomisesta jou­tuu vankilaan. Koulussa voi kir­joit­ta­mis­sään­tö­jen rikkomisesta saada ran­gais­tuk­sen – huonon numeron. Elä­mäs­sä tilanne on yleensä toinen. Jos kir­joi­tuk­sel­la­si saat halutun viestin vä­li­te­tyk­si lukijoille, ei yleensä kuulu kel­le­kään muulle arvostella tekstiäsi. Arvostelua voi tulla, mutta siitä ei tarvitse välittää. Poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia. Kirjoittajan kannattaa siis yrittää päästä eroon siitä omaan mieleen sisäistetystä äidinkielenopettajasta, joka jakelee virhepisteitä.

Vain mitäänsanomaton teksti voi olla ehdottoman oikeaa. Mitä enemmän tekstissä on sisältöä ja ”luonnetta”, sitä enemmän siinä on kohtia, joita ainakin joku pitää virheinä. Oikeakielisyydestä on niin monenlaisia käsityksiä, että ei voi olla kaikille mieliksi, jos haluaa jotain sanoakin.

Hyvä kirjoittaja ottaa riskejä. Asioiden sanominen selkeästi ja iskevästi merkitsee usein normien rajoilla liikkumista ja niiden ylittämistäkin. Joskus kirjoitusvirhekin on tahallinen tyylikeino. Hyvä kirjoittaja myös kehittää omaa tyyliään, ja tällöin hän tulee väistämättä kokeilleeksi ilmaisutapoja, joita ei vielä täysin hallitse.

Hyvä kirjoittaja tekee kompromisseja. Hyvä kirjoittaja tuntee viralliset normit, mutta poikkeaa niistä, jos ne johtavat liian isoihin ongelmiin. Pieni esimerkki tästä on se, että kir­joi­tus­asu ”leasingauto” on normien mukainen, mutta ”leasing-auto” helpompi lukea. Tosin ”lii­sat­tu auto” olisi sujuvampaa suomea, mutta tällaista ilmaisua ei kaikkialla hyväksytä.

Tyyli vaarantaa oikeakielisyyden. Jos tekstissä tavoitellaan erityistä vaikuttavuutta, juhlallisuutta, virallisuutta tai taiteellisuutta, sen kielelliset rakenteet usein mutkistuvat ja sanavarasto poikkeaa arkikielestä. Tällöin ajaudutaan usein pieniin kielivirheisiin joko vahingossa tai tahallisesti.

Hyvä kirjoittaja osaa tehdä tahallisia virheitä

Virheen käsite on suhteellinen. Virhe on säännön rikkomista, mutta kuka asettaa säännöt? Kirjoittaja saattaa rikkoa yhtä sääntöä, jotta noudattaisi toista, kilpailevaa sääntöä. Hän voi myös jättää huomiotta säännön, jonka noudattaminen tekisi ilmaisun kovin kömpelöksi. Silloin pitäisi arvioida, miten laajasti lukijat häiriintyvät virheeksi kokemastaan.

Kun tuntee normin perustelut, voi perustellusti rikkoa normia. Normin perustelu voi olla sellainen, ettei se asiallisesti päde jossakin tilanteessa. Lukija ei silti välttämättä hyväksy normin rikkomista, joten joskus on selitys tarpeen. Yleensä kuitenkin normien rikkomisen selitteleminen häiritsee enemmän kuin itse rikkominen.

Esimerkiksi jos ylipitkiä yhdyssanoja ei voi välttää, voi olla perusteltua käyttää niissä yhdysmerkkiä luettavuuden parantamiseksi, vaikka normi ei sitä sallisikaan. Esimerkiksi kirjoitusasu ”suunnittelu-arviointikierros”, joka tarkoittaa suunnittelusta ja arvioinnista koostuvaa kierrosta, on kielen normien mukainen. Vain rinnasteisten osien välissä on yhdysmerkki. Ks. kohtaa Suhdeilmaisut kuten ”hinta–laatu-suhde”. Tämä kuitenkin on omiaan jäsentämään sanan väärin, ikään kuin sen osat olisivat ”suunnittelu” ja ”arviointi­kierros”. Kirjoitusasu ”liha-makaronilaatikko” on vastaavasta syystä kummal­li­nen, mutta se ei aiheuta samanlaisia ongelmia, koska kaikki tietävät, että kyse on lihaa ja makaroneja sisältävästä laatikosta. Koska sana kuitenkin on lukijoille ehkä outo, voi olla parempi käyttää ylimääräistä yhdysmerkkiä: ”suunnittelu-arviointi-kierros”. Toinen vaihtoehto on muuttaa itse termiä eikä vain sen kirjoitusasua: ”suunnittelu- ja arviointikierros”. Tällaista rakennetta ei kuitenkaan aina hyväksytä, koska se ei kaikkien mielestä ole tarpeeksi terminluonteinen.

Toinen esimerkki perustellusta normien rikkomisesta on termien valitseminen lukijoiden mukaan. Monista uusista käsitteistä on kielitoimisto esittänyt kantansa ja päättänyt suositella jotain termiä. Usein termi on muodostettu suomen kielen aineksista johtamalla tai yhdys­sa­no­ja muodostamalla. Mutta ammatti-ihmiset ymmärtävät usein paremmin oman alansa ammattikieltä, jargonia, usein englannista lainattua, kuin uudismuodosteita. Virallinen suositus voi olla sellaisen uudismuodosteen kannalla, jota kukaan ei käytä. Esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjan mukaan pitäisi käyttää sanaa ”luvake” sellaisesta liike­toiminnan muodosta, jota sitä harjoittavat kutsuvat nimellä ”franchising”. Tämä johtuu siitä, että suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1988 ”tarjota käyttöön Esko Koivusalon esittämää vastinetta lu­va­ke”, ja tämä käsitettiin normiksi. Hiukan uudemmassa Kielitoimiston sanakirjassa on otettu realistisempi linja: hakusanana on ”franchising”, ja ”luvake” on kokonaan poistettu!

Hyvä kirjoittaja osaa käyttää erilaisia hakuteoksia, mutta suhtautuu niihin kriittisesti. Nopeasti kehittyvillä aloilla on laadittu erilaisia sanastoja, joista esimerkiksi kääntäjä löytää nopeasti oikeat termit. Mutta sanastoja laativat toimikunnat saattavat liittää mukaan omia suosituksiaan siitä, miten jotain asiaa pitäisi kutsua. Eikä sanastoissa suinkaan aina mainita, että jotkin termit ovat tällaisia ehdotuksia tai kannanottoja eivätkä todellisen kielenkäytön kuvausta.

Jos tekstissä puhutaan sekä liikenne- ja viestintäministeriöstä että sen alaisesta Viestintävirastosta, tuntuu oudolta käyttää ministeriön nimen alussa gemenaa (”pientä kirjainta”), mutta viraston nimen alussa versaalia (”isoa kirjainta”). Normien mukaan niin pitäisi kuitenkin kirjoittaa. Outous johtuu osittain siitä, että versaalin käyttö koetaan arvostusta osoittavaksi. Ellei ole erityistä syytä noudattaa normeja tarkasti, kannattaa tällaisessa tilanteessa kirjoittaa sekä ministeriön että viraston nimi versaalialkuisena.

Hyvä kirjoittaja osaa noudattaa sääntöjä

Vaikka hyvä kirjoittaja ajoittain rikkoo sääntöjä ihan tahallaan, hän yleensä noudattaa niitä. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että suurin osa säännöistä on järkeviä ainakin useimmissa tilanteissa. Toiseksi hän tietää, että monet lukijat paheksuvat virheitä.

Kielivirheiden etsiminen on suomalaisten kansanhuvi. Virhe saattaa päätyä jopa jul­ki­suu­teen, kun joku erityisesti paheksuu sitä ja kirjoittaa siitä esimerkiksi sanomalehden yleisönosastoon. Jos haluaa vastustaa toisen tekstissä esitettyä asiaa, voi kaivella siitä kieli­vir­hei­tä ja siten pyrkiä saattamaan se huonoon valoon.

Vaikka lukija vain huomaisi kielivirheet tekemättä niistä numeroa, lukeminen häiriytyy. Ihmisten välinen viestintä on tavattoman vaikeaa, paljon vaikeampaa, kuin voisi luulla. Kuten professori Osmo A. Wiio on tiivistänyt: viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta. Teksti voi jäädä lukematta, tai se luetaan huolimattomasti, tai se ymmärretään olennaiselta osin väärin, tai sen sisältö unohdetaan saman tien.

Sellaiset lukijat, jotka itse tuntevat hyvin suomen kielen säännöt, useinkin arvioivat tekstiä jo sen ulkoasun ensivaikutelman pohjalta. Jos se vilisee virheitä, syntyy kielteinen ennakko­asen­ne, ja kenties teksti jää lukemattakin. Osa tällaisista lukijoista on erityisen tarkkoja kieliasioissa. Vaikka he ovat vähemmistö, he ovat usein tekstin tarkoituksen kannalta vaikutusvaltainen vähemmistö – ääritapauksena tietysti opinnäytettä tarkastava opettaja. Mutta myös esimerkiksi toimittaja, joka valikoi lehteen tarjottuja kirjoituksia, tietoisesti tai tiedostamattomasti valikoi niitä myös kieliasun mukaan.

Riittävän viimeistelty kieliasu koetaan kohteliaisuudeksi ja lukijan kunnioittamiseksi. Lähes kaikki ihmiset kirjoittavat huolimatonta tekstiä silloin, kun kirjoittavat hyvin nopeasti. Eikä kukaan oletakaan, että jokainen pikku lappunen tai sähköpostiviesti olisi hyvin hiottu. Mutta jos sisällöltään tärkeä ehdotus tai selonteko on kieliasultaan huono, lukija kokee, että se on laadittu häthätää ja välittämättä lukijan ongelmista sen tulkit­se­mi­ses­sa. Lukija ei yleensä voi tietää, johtuuko huono kieliasu osaamattomuudesta vai välinpitämättömyydestä.

Oikeakielisyys ei missään tapauksessa takaa sitä, että viestintä onnistuisi. Mutta toisaalta pahat kielivirheet lähes varmasti takaavat, että se epäonnistuu. Oikea­kie­li­syy­del­lä voidaan estää koko joukko häiriötekijöitä. Sitä voisi verrata tekniikkaan, jolla pyritään huolehtimaan siitä, että lähetys kulkee mahdollisimman häiriöttä TV-lähettimestä TV-vastaanottimeen. Pienet häiriöt eivät yleensä haittaa, isot tekevät katsomisen lähes mahdottomaksi. Mutta häiriöttömyys ei takaa sitä, että ohjelma on hyvä.

Kukaan ei voi tuntea kaikkia kirjoittamisen sääntöjä. Niitä on eri tahoilla ja aloilla erilaisia, ja uusia tehdään ja vanhoja muutellaan koko ajan. Hyvä kirjoittaja tuntee omassa toimin­nas­saan olennaiset säännöt, kuten oman ammattialan kielenkäytön säännöt tai sen julkaisu­sarjan säännöt, johon hän kirjoittaa. Lisäksi hän tunnistaa, milloin hän siirtyy alueille, joita ei tunne, ja osaa etsiä niitä koskevia ohjeita. Siksi tässä oppaassa viitataan monenlaisiin eri­tyi­siin ohjeistoihin.

Ole vanhoillinen lähettäessäsi, vapaamielinen vastaanottaessasi

Be conservative in what you send, liberal in what you receive

Internetin kehittäjien piirissä on usein korostettu periaatetta, jonka mukaan tietoa lähettäessä pitää noudattaa sääntöjä, mutta tietoa vastaanotettaessa pitää olla varautunut siihen, että lähettäjä ei ole noudattanut sääntöjä. Tämä ilmaistaan Internetin perus­asiakirjoihin kuuluvassa Internet-standardi 5:ssä näin:

Yhteyskäytännön toteutuksen tulee olla lujatekoinen. Jokaisen toteutuksen tulee olettaa joutuvansa toimimaan yhdessä muiden toteutusten kanssa, joita ovat teh­neet eri ihmiset. – – Yleisesti sanottuna toteutuksen tulee olla vanhoillinen lä­het­täes­sään ja vapaamielinen vastaanottaessaan. Tämä tarkoittaa, että sen on huo­leh­dit­ta­va siitä, että se lähettää vain oikeinmuodostettuja datagrammeja, mutta on hyväksyttävä mikä tahansa datagrammi, jonka se voi tulkita (eikä se esimerkiksi saa toimia torjuvasti teknisten virheiden takia siellä, missä tarkoitus on silti selvä).

RFC 791, kohta 3.2, suom. JK

Tämä tekninen periaate sopii, sopivasti tulkittuna ja muunnettuna, myös ihmisten väliseen viestintään. Kirjoittajan pitää vaatia itseltään paljon enemmän kuin hän lukijana vaatii muilta. Tämä ei koske vain kielen virallisia sääntöjä, vaan myös sen huomioon ottamista, miten ihmiset lukijoina suhtautuvat erilaisiin kielellisiin ilmaisuihin, mitä sanoja ja sanontoja heidän voidaan olettaa tuntevan jne.

Edellä lainattua teknistä ohjetta voi syvemminkin verrata ihmisten välisen viestinnän periaatteisiin. Viestiä ei pidä torjua kielivirheiden takia, kunhan merkitys on selvä. Mutta toisaalta meidän on hyvä kirjoittajina varautua siihen, että muut voivat torjua viestimme jopa mitättömien muotoseikkojen takia.

Miten suhtaudun uusiin suosituksiin?

Kielenhuollon uudet suositukset esitetään usein sallivina ja vapauttavina ja kirjoittamista helpottavina. Todellisuudessa kaikki suositusten muutokset vaikeuttavat kirjoittajan työtä. Ne saattavat toki silti olla perusteltuja.

Suositusten muutokset voidaan jakaa kolmeen perusryhmään:

Esiintyy myös erilaisia välimuotoja. Kun siirrytään sallivammalle linjalle, saatetaan suosituksissa sanoa, että eri vaihtoehdot ovat yhtä hyviä. Todellisuudessa suosituksissakin kuitenkin usein otetaan rivien välissä kantaa jommankumman vaihtoehdon puolesta. Tyypillinen esimerkki on pilkkujen käyttö mutta- ja vaan-​sanojen edellä. Kielenhuolto suosii uutta käytäntöä, jonka mukaan näitä sanoja käsitellään pilkutuksessa kuten ja-sanaa. Vanha käytäntö, jossa niiden edelle aina tulee pilkku, mainitaan sallittuna, mutta sellaiseen sävyyn, että se on vanhahtava.

Erilaisia kirjoitustilanteita

Kielenhuollon merkitys riippuu suuresti siitä, keille kirjoitetaan ja missä tarkoituksessa. On hyvä miettiä, millaista tekstiä on kirjoittamassa, ainakin ennen kuin rupeaa näkemään suurta vaivaa sen kieliasun viimeistelyssä. Seuraavassa on joitakin tavallisia viestintä­tilanteita.

Henkilökohtainen viesti. Tietyssä mielessä yksinkertaisin kirjoitustilanne on sellainen, jossa viesti on tarkoitettu vain yhdelle ihmiselle. Se voi silti olla hyvin tärkeä – ja vaativa. Mitä paremmin vastaanottaja tunnetaan, sitä enemmän voidaan viestin kieliasu sovittaa hänelle sopivaksi. Mutta yleensä aivan muut asiat kuin kieliasu ovat olennaisimpia.

Keskustelun puheenvuoro, esimerkiksi viesti sähköpostilistalle tai Internetin keskustelu­pals­tal­le. Tämä on uudentyyppistä viestintää, joka on luonteeltaan julkista, mutta nopeaa, sähketyylistä ja yleensä huolittelematonta. Silti sen kieliasulla on merkitystä, jos esimerkiksi haluaa apua ongelmaansa tai myönteistä huomiota ehdotukselleen.

Sisäinen muistio. Tyypillisiä esimerkkejä teksteistä, joiden kieliasuun ei yleensä kannata kiinnittää juurikaan huomiota, ovat erilaiset sisäiset työpaperit. Yleensä vain kolme tärkeintä riskiä (väärinymmärrys, ei lainkaan ymmärretä, loukkaantuminen) kannattaa ottaa huomioon.

”Muodon vuoksi” -teksti. Monet tekstit kirjoitetaan vain muotovaatimusten täyttämiseksi. Yleensä riittää, että otsikot näyttävät järkeviltä. Esimerkiksi raportit saattavat olla tällaisia. Usein jopa tiedetään, että kukaan ei lue raporttia, ainoastaan vilkaisee, että se on oikean näköinen, ja mapittaa.

Tekninen tiedote. Yleensä lyhyt, hetkelliseen tarpeeseen tehty tiedote rajatulle lukijakunnalle joudutaan usein kirjoittamaan kiireessä. Tällainen on esimerkiksi oman yrityksen väelle lähetettävä sähköpostitiedote siitä, että kopiokone on rikki tai korjattu. Tiedotteen tulisi ennen muuta olla asiasisällöltään riittävä, yksiselitteinen ja selkeä. Yllättävä usein juuri lyhyyden (sähketyylin) takia siitä tulee epäselvä. Lyhyt viesti helposti muodostuu moniselitteiseksi, koska siinä on liian vähän asiayhteyttä.

Tiedote yleisölle. Suurelle yleisölle tarkoitettu tiedote, kuten kuluttajille suunnattu tiedonanto tuotteen virheistä, kannattaa viimeistellä hyvin huolellisesti myös kieliasultaan. Usein tiedotteen merkitys ulottuu sen varsinaista sisältöä laajemmalle: se luo mielikuvia myös kieliasullaan. Etenkin jos sisällössä on jotain ikävää, on tärkeää, ettei kieliasusta ärsyyntyminen lisää ongelmia.

Lehdistötiedote. Toimittajat lukevat eri silmällä kuin suuri yleisö. On kuitenkin syytä varautua siihen, että tiedote menee sellaisenaan lehteen, sillä monet paikallislehdet toimivat niin. Missään tapauksessa ei pidä luottaa siihen, että toimitus kyllä korjaa kirjoitusvirheet!

Tiedote asiakkaille. Vaatii hyvän viimeistelyn, mutta vastaanottajien vaatimukset tunnetaan usein paremmin kuin yleisölle kirjoitettaessa.

Liikekirje. Viimeistelyn tärkeys vaihtelee suuresti. Kieliasultaan tärkeitä ovat aloituksen lisäksi ne kohdat, joissa puhutellaan vastaanottajaa, ja ne, joissa tehdään varsinainen ehdotus, tiedonanto tms.

Raportti. Jos raportti on tarkoitettu luettavaksi, sen tiivistelmän kieliasu on tärkeä.

Kirjanen, esite, web-sivu. Nämä ovat vielä vaativampia kuin tiedotteet, koska ne ovat pysyvämpää aineistoa, jota voidaan lukea vuosia, jopa vuosikymmeniä kirjoittamisen jälkeenkin. Usein niitä lukevat myös monet muutkin ihmiset kuin ne, joille ne on alun perin tarkoitettu.

Kirja. Kirjalta vaaditaan laadukkuutta myös kieliasussa. Painettuun kirjaan suhtaudutaan vaativammin tavalla kuin monisteeseen, jopa sisällöstä riippumatta.

Mainosteksti. Mainostekstit ovat yleensä sen verran lyhyitä, että niistä pitäisi pystyä karsimaan kielivirheet. Toisaalta niissä joskus halutaan tehdä tahallisia virheitä. Mainosväki, samoin kuin toimittajat, saattaa myös vaatia kielellisestä oikeellisuudesta tinkimistä yleistajuisuuden takia.

Mitkä tekstit ovat tärkeitä?

Kaikkien tekstien tarkasta oikeakielisyydestä on mahdotonta huolehtia. Siksi on olennaista tunnistaa, mitkä tekstit ovat siinä mielessä tärkeitä, että niiden hiomiseen kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa. Tosin emme useinkaan tiedä, miten tärkeäksi mikin teksti muodostuu.

Erityisen tärkeitä tekstejä ovat

Mutta lisäksi tekstin eri osat ovat tärkeydeltään hyvinkin erilaisia. Erityisen tärkeitä ovat tyypillisesti seuraavat osat tässä järjestyksessä:

  1. pääotsikko
  2. ingressi eli johdattava tai kokoava aloituskappale, joka on usein korostetusti esitetty, esimerkiksi isommalla fontilla
  3. väliotsikot
  4. kuvatekstit, jos kuvilla on olennainen sisällöllinen sanoma
  5. osat, joissa on uutta ja yllättävää asiaa
  6. kunkin kappaleen ensimmäinen virke, ydinvirke.

Nyrkkisääntö: Käytä kolmasosa tekstin hiomiseen käytettävissä olevasta ajasta pääotsikkoon, toinen kolmasosa ingressiin. Kolmatta kolmasosaa ei yleensä jää käytettäväksi, koska aikataulut pettävät.

Kaikella on aikansa

Tekstin korjailu vaikeuttaa asiaan keskittymistä. On vaikeaa ajatella, mitä sanoo, jos pitää samalla miettiä, miten se sanotaan pilkulleen oikein. Joskus jopa suositellaan, että tekstiä kirjoittaessa ei lainkaan ajateltaisi oikeakielisyyttä. Selvää on, että esimerkiksi työs­tet­täes­sä tekstiä työryhmässä ei pidä kiinnittää huomiota kielivirheisiin ennen kuin viimeistelyvaiheessa.

Yleensä kieli kannattaa saattaa kuntoon vasta, kun asia on kunnossa. On turhauttavaa korjailla tekstiä, joka kirjoitetaan uudestaan. Etenkin jos teksti kootaan useiden ihmisten tai ryhmien tuotoksista, tarvitaan joka tapauksessa tyylin yhtenäistäminen, ja kieliasu kannattaa hioa samalla. Mutta sellainen kielivirhe, joka tekee asiasisällöstä moniselitteisen, kannattaa kyllä ottaa esille ja korjata. Muutenhan ei tiedetä, mistä asiasta keskustellaan tai mitä on tarkoitus esittää. Lisäksi jos teksti pitää hyväksyä korkean tason johtoryhmässä, pitää tehtävän esityksen yleensä olla kieleltään viimeistelty, vaikka tiedetään, että muutoksia voi tulla paljonkin.

Omia tekstejään kirjoittaessaan voi kyllä pitää tekstinkäsittelyohjelman oikoluku­toiminnon käytössä, jos tämä sopii omaan työskentelytapaan. Muiden ihmisten tekstien oikeakielisyyteen puuttuminen on yleensä vain ärsyttävää. Jos kuitenkin virheistä huomauttaa jo varhaisessa vaiheessa, se on syytä tehdä kahden kesken.

Jääkö kielenhuollolle kuitenkaan aikaa? Käytännössä ei oikeaa viimeistelyvaihetta useinkaan tule lainkaan, joten pahimmista virheistä kannattaa huomauttaa ajoissa. Tällöin on tärkeää keskittyä niihin virheisiin, jotka voivat aiheuttaa todellista haittaa. Jos esittää liian paljon korjauksia, vaikka sinänsä oikeitakin, on suuri vaara, että ne jätetään huomiotta – koska ei ole aikaa.

Hankkeiden suunnittelussa kannattaa pyrkiä siihen, että tärkeiden tekstien työstämiseen on jonkinlainen todellinen tilaisuus. Mieluiten se pitäisi limittää muiden asioiden kanssa siten, että se ei aiheuta viivästyksiä. Sopiva vaihe voi olla se, kun teksti on lähes valmis, mutta varataan vielä aikaa asiasisällön lopputarkistusta varten.

Valitettavasti hanke- ja työsuunnitelmissa lähes aina väheksytään kielenhuoltoa. Yksi syy on, että kunnollinen kielentarkistus voisi merkitä ulkopuolisen palvelun käyttöä, siis sekä viivästystä että rahanmenoa. Siksi kielenhuoltoa kannattaa ehdottaa osana laajempaa kokonaisuutta, siis tekstin viimeistelyä ymmärrettävämmäksi ja kielellisesti oikeaksi.

Voiko omaa tekstiään korjata?

Ihminen on yleensä sokea maneereilleen, kaavamaisille tavoilleen. Huomaamme kyllä muiden ihmisten teksteistä niiden ominaisluonteen ja kaavamaisuudet. Joku aloittaa joka toisen virkkeen ja-sanalla, joku toinen taas käyttää tuhkatiheään vahvistussanaa ”valtavan”. Kyse ei varsinaisesti ole kielivirheistä, vaan tekstin piirteistä, jotka pistävät lukijan silmään, ehkä häiritsevät, jopa ärsyttävät. Toisaalta myös kielivirheet saattavat olla kirjoittajan pinttyneitä tapoja, joita hän itse pitää oikeina.

Ihminen ei useinkaan näe omia virheitään silloinkaan, kun tietäisi ne virheiksi, jos huomaisi ne. Tämä johtuu siitä, että kun kirjoittaja lukee omaa tekstiään, hän jo tietää, mitä siinä sanotaan, siis mitä on tarkoitus sanoa. Niinpä hänen silmänsä ohittavat kohdan, jossa todellisuudessa sanotaan jotain muuta tai sanotaan asia kielellisesti virheellisellä tavalla. Samoin hän tulkitsee kaikki moniselitteiset ilmaisut oikein eli tarkoittamallaan tavalla.

Tämän takia onkin niin hyödyllistä saada palautetta teksteistään muilta. Mutta usein on tyydyttävä ainakin pääosin itse tehtäviin tarkistuksiin. Tällöin voi olla hyötyä seuraavista ideoista:

Omien tekstien korjailua ei kannata viedä liian pitkälle. Siinä ajautuu helposti tärväämään aikaa yksityiskohtien vivahteiden hiomiseen, vaikka tekstissä on suuria puutteita, joita kirjoittaja ei huomaa. ”Hyttysen te siivilöitte, mutta nielette kamelin!”

On aivan eri asia korjata omaa tekstiä kuin toisen tekstiä. Mutta nämä asiat eivät ole aivan niin erilaisia kuin voisi luulla. Jos otat jonkin oman tekstisi, jonka kirjoitit viisi vuotta sitten, tilanne vastaa paljolti toisen tekstin korjaamista. Et enää kovinkaan tarkasti muista, mitä todella ajattelit ja tarkoitit. Olet ehkä osittain muuttanut käsityksiäsi ja mielipiteitäsi. Jotkin ilmaisut voivat tuntua oudoilta. Tällainen omasta tekstistä vieraantuminen käy joskus aika nopeastikin.

Varsinkin jos tehtävänä on saattaa ajan tasalle jokin oma teksti, joka on kirjoitettu vaikkapa vuosi sitten, on eduksi toimia paljolti kuten korjattaessa toisen tekstiä. Ei ole harvinaista, että vanhaa (tai uuttakin) omaa tekstiä korjatessaan yksinkertaistaa jonkin hankalan sanonnan ja vasta hetken kuluttua muistaa tai muuten ymmärtää, miksi asia oli pitänyt esittää mutkikkaammin.

Saako toisen tekstiä korjata?

Työelämässä ja muualla joudutaan usein ottamaan kantaa toisten kirjoittamiin teksteihin ja myös korjailemaan niitä. Jos teksti esimerkiksi kootaan useiden ihmisten kirjoittamista osuuksista, on yleensä jonkun syytä käydä kaikki tekstit läpi ja muokata ne asultaan tarpeeksi yhtenäisiksi. Tekstin tarkoituksesta ja käytettävissä olevasta ajasta tietysti riippuu, miten perusteellisesti tämä tehdään. Useinkin tämä on samalla ainoa minkään­lainen kielentarkistus, joka tekstille tehdään.

Pelkän koulussa opitun pohjalta on vaikea ryhtyä korjaamaan muiden tekstejä. Koulussa nimittäin kirjoitetaan enimmäkseen vain opettajalle, siis ylemmässä asemassa olevalle, vaikka pitääkin kuvitella, että kirjoitetaan muunlaiselle yleisölle. Kirjoittaja on oppinut, että hänen tekstejään korjaillaan, ei niinkään korjaamaan muiden tekstejä. Ja jos koulu on antanut jonkin mallin tekstin korjaamisesta, niin se on opettajan tekemä tarkistaminen. Siinä opettaja pyrkii huomauttamaan kaikista virheistä – ei niinkään esittämään korjattuja vaihtoehtoja.

Käytännössä se, joka pyytää kommentteja tai korjauksia, yleensä odottaa muutamia muutoksia. Hän ei ehkä lainkaan ole varautunut käyttämään paljon aikaa muutosten käsittelyyn ja toteuttamiseen. Seuraavassa on muutama keskeinen kysymys, jotka ovat olennaisia, kun ryhdytään korjailemaan toisen tekstiä.

Miten olennaisia virheet ovat? Tämä riippuu paitsi virheiden luonteesta myös tekstin tarkoituksesta, kohderyhmästä ja aikataulusta. Oikeastaan mitä tahansa tekstiä voisi korjailla lähes loputtomasti, jos tyyliseikat ja ymmärrettävyys otetaan huomioon. Yleensä toimeksianto ei ole kovinkaan tarkka, vaan sen luonne joudutaan päättelemään, joskus vain arvailemaan.

Miten työlästä korjailu on? Korjaamisessa voi tulla eteen ongelmia, joita ei etukäteen huomaa. Esimerkiksi sanan vaihtaminen toiseen, vähän parempaan on usein varsin työlästä. Tietotekniikka kyllä mahdollistaa sen, että isossakin asiakirjassa vaihdetaan näppärästi esimerkiksi lyhenne toiseen kaikkialla, missä se esiintyy. Mutta jos kyseessä on sana, tilanne on hankalampi, koska se esiintyy eri taivutusmuodoissa. Jos korjaaja päättää muuttaa kirjoitusasun ”Internet” asuksi ”internet”, on käytävä sanan jokainen esiintymä erikseen läpi, sillä jossakin se voi esiintyä virkkeen alussa, jossa muutosta ei pidä tehdä.

Ymmärtääkö korjaaja, mitä on tarkoitettu? Pahimmillaan hän tajuaa vasta korjattuaan jonkin kaikkialla tekstissä esiintyvän virheen, että se ei ollutkaan virhe. Varsinkin tyylilliset korjaukset perustuvat usein siihen, että korjaaja on ymmärtänyt tekstin puutteellisesti ja sen takia kuvittelee, että asia voidaan sanoa yksinkertaisemmin.

Tunteeko korjaaja kohderyhmän kielen? Useimmiten alkuperäinen kirjoittaja ehkä tuntee vastaanottajat paljon paremmin kuin korjailija. Hän ehkä käyttää heille hyvin tuttua, vaikka yleiskielessä väärää ilmaisua. Tämä on tavallinen ongelma silloin, kun kieliasioihin hyvin perehtynyt ihminen rupeaa korjailemaan muun alan asiantuntijan kieltä. Jokin ilmaisu on ehkä ammattislangia, mutta juuri sellaista, jota lukijat ymmärtävät.

Onko ”virhe” harkittu? Joskus kielivirhe on harkittu tehokeino. Jos tekstissä on sen yleiseen tyyliin täysin sopimaton ilmaisu, vaikkapa ”ältsin magee” asiatyylissä, sillä on ehkä tarkoituskin pysähdyttää lukija, jopa ärsyttää häntä. Kirjoittajalla voi myös olla johonkin termikysymykseen oma, perusteltu kanta, joka poikkeaa normista. Silloin voi ehkä kehottaa häntä selittämään ratkaisunsa, koska lukijatkin voivat tarvita tätä tietoa.

Pitääkö korjaukset hyväksyttää? Jos pyydetään korjaamaan teksti, kannattaa selvittää, millaisia valtuuksia se käytännössä merkitsee. Haluaako teettäjä nähdä korjatun tekstin? Tässäkin on monia vaihtoehtoja. Se voi tarkoittaa vain tekstiä uudessa muodossa tai sellaista esitystapaa, johon on merkitty, mitä kohtia on muutettu. Kenties korjaukset pitäisi merkitä yksityiskohtaisesti niin, että mahdollisimman helposti voi verrata alkuperäistä ja korjattua tekstiä.

Paljonko sisältöön saa koskea? Käytännössä muoto ja sisältö voivat kietoutua toisiinsa. Joskus paras tapa hoitaa kielivirhe on lyhentää tekstiä tai lisätä selitys taikka ilmaista asia aivan toisin. Vaikka muutettaisiin vain sanallista muotoilua, saattaa ainakin sävy muuttua, ja sävy voi olla olennainen osa sisältöä esimerkiksi mielipidekirjoituksessa.

Tarkistustyössä on muistettava muodon ja sisällön vuorovaikutus. Kun muokataan toisen tekstiä, on aina vaara, että hämärretään tai jopa kokonaan muutetaan ajatus tai ainakin tyyli. Alkuperäisellä kirjoittajalla on ehkä ollut aivan erityinen syy käyttää jotakin outoa ilmaisua. Se ehkä kannattaa jättää ennalleen tai korjata tavalla, joka ratkaisee alkuperäisen kirjoittajan ongelman paremmin.

Parhaimmillaan kielenhuolto on vuorovaikutusta. Usein tämä merkitsee, että kielen­huoltaja kertoo, mikä on vikana, ja alkuperäinen kirjoittaja muotoilee asian uudestaan. Tehokas tapa on, että kielentarkastaja kertoo, miten on ymmärtänyt tekstin ajatuksen. Tällöin kirjoittaja usein itse ymmärtää, mikä tekstissä on vikana, ja osaa muotoilla sen paremmin.

Vanha vitsi kertoo kääntäjästä, joka ilmoitti hänelle annetusta poliittisen puheen tekstistä: ”Mahdoton kääntää, ajatus puuttuu.” Vastaava tilanne voi tulla tekstin muokkaajan tai tarkistajan eteen. Tekisi mieli sanoa: ”Ei voi korjata, ajatus puuttuu.” Voi käydä niin, että jos tekstistä ruvetaan poistamaan kielivirheitä, turhia ja harhaanjohtavia sanoja ja lauseita jne., jäljelle ei jää mitään. Usein alkuperäisellä kirjoittajalla on kuitenkin ollut jokin ajatus – se vain ei tule ilmi tekstistä, ellei osaa lukea rivien välistä.

Tekstin korjaajalla pitäisi oikeastaan aina olla mahdollisuus kysyä alkuperäiseltä kirjoittajalta, mitä tämä on tarkoittanut. Usein alkuperäistä kirjoittajaa ei kuitenkaan tavoiteta tai häneltä ei muusta syystä saada vastauksia. Usein tämä on aikatauluongelma, ja tarkistajakin ymmärtäisi lopulta tekstin ja saisi sen korjatuksi, jos vain olisi tarpeeksi aikaa.

Hyvä nyrkkisääntö on, että ei pidä korjailla sellaista, mitä ei lainkaan ymmärrä. Jos vaikeaa tekstiä ruvetaan yksinkertaistamaan ymmärtämättä sen tarkoitusta ja sisältöä, seurauksena on yleensä, että vain itsestään selvä ja lattea osa jää jäljelle. Jos sekava teksti jätetään ennalleen, on mahdollista, että edes osa lukijoista ymmärtää, mitä kirjoittaja alkujaan tarkoitti.

Myös pieteetti on aina paikallaan. Tämä tarkoittaa kunnioittavaa suhtautumista. Toisen tekstiä kannattaa käsitellä hänen luomuksenaan, jota ei turhaan muuteta. Muutoksissa pitäisi pyrkiä säilyttämään alkuperäinen tyyli ja henki, elleivät ne ole tekstin tarkoituksen kannalta aivan väärät – jolloin teksti yleensä kannattaisi kirjoittaa ihan uudestaan.

Laajan tekstin johdonmukaisia käytäntöjä ei yleensä kannata ruveta korjaamaan, ellei niissä ole jotain todellista ongelmaa. Jos kirjoittaja on esimerkiksi kirjoittanut lyhenteet kokonaan gemenalla (atk, gsm, html), ne voi jättää ennalleen normeista välittämättä. Korjaileminen olisi työlästä ja riskialtista. Saattaa myös käydä niin, että pitkää tekstiä korjattaessa ilmenee vasta loppupuolella, että ”väärään” kirjoitusasuun tai sanontatapaan oli jokin erityinen, lähes pakottava syy. Voi olla hyvä ajatus vain merkitä muistiin, mitkä johdonmukaiset käytännöt ehkä pitäisi korjata, ja vasta lopuksi harkita, korjataanko ne. Lopussa tiedetään, miten isosta työstä olisi kyse ja mitä ongelmia siinä tulisi.

Esimerkki korjailusta

Esimerkkiteksti käsittelee elokuvan historiaa:

Aikanaan elokuvafilmi kuvattiin nimellisellä 16 ruudun sekuntinopeudella, mutta se vaihdettiin 24 ruuduksi sekunnissa äänen tulon myötä. Muut parannukset 1800-luvun lopulla olivat kameroiden koneellistuminen, mikä salli niiden tallentaa kiinteällä nopeudella, kehittyneempien filmipakkojen kehitys, mikä mahdollisti ohjaajien filmata pimeämmissä tilanteissa ja äänen synkronointi, minkä seurauksena ääni saatiin tallennettua samalla nopeudella kuin video. Monien muiden teknologioiden myötä filmi voi sisältää laajan skaalan sisältöä -- lineaarista ja epälineaarista, dramaattista ja tiedotusluonteista, liikkuvaa ja pysäytyskuvaa (vaikkakin etenevää).

Tekstin tarkistaminen tarkoittaa varsin usein sekä asiasisällön että kieliasun, kenties tyylinkin tarkistamista. Tässä kuitenkin keskitytään kielelliseen puoleen.

Jos siis pitää etsiä kielelliset virheet ja puutteet ja korjata ne, niin mitä kaikkea tehtäisiin? Järkevä vastaus kysymykseen edellyttää, että tiedämme, miksi teksti on kirjoitettu, keille ja mihin yhteyteen. Lisäksi pitäisi tietää, paljonko todella saamme korjata. Mutta katsotaanpa ensin, mitä äidinkielenopettaja ehkä korjaisi, jos kyse olisi aineesta. Tässä vaiheessa voi olla hyödyksi, jos ensin itse käyt läpi yllä olevan tekstit ja kirjoitat muistiin, mitä kielivirheitä siinä mielestäsi on. Kun vertaat sitä alla olevaan, muista, että kielivirheen käsite on suhteellinen.

Seuraavaan on ongelmakohtien alleviivauksilla ja ongelmakohtien jäljessä olevilla kursivoiduilla huomautuksilla (joissa po. = pitää olla) merkitty, mihin kohtiin opettaja luultavasti puuttuisi.

Aikanaan po. Aikoinaan elokuvafilmi kuvattiin nimellisellä 16 ruudun sekuntinopeudella, mutta nopeus vaihdettiin 24 ruuduksi sekunnissa äänen tulon myötä. Muut parannukset 1800-luvun lopulla olivat kameroiden koneellistuminen, mikä po. joka salli niiden tallentaa kiinteällä nopeudella, kehittyneempien filmipakkojen kehitys tautofoniaa!, mikä po. joka mahdollisti ohjaajien filmata mahdollistaa-verbiin ei voi liittyä infinitiiviä pimeämmissä tilanteissa pilkku tähän ja äänen synkronointi, minkä po. jonka seurauksena ääni saatiin tallennettua samalla nopeudella kuin video onko oikea sana?. edellinen virke kovin pitkä Monien muiden teknologioiden mieluummin: tekniikoiden myötä filmi voi sisältää laajan skaalan sisältöä -- pitää olla ajatusviiva ”–” lineaarista ja epälineaarista, dramaattista tarkoitetaanko draamallista? ja tiedotusluonteista, liikkuvaa ja pysäytyskuvaa (vaikkakin etenevää). virkkeen loppu epäselvä

Tästä ehkä oppilas ymmärtäisi tehneensä virheitä. Ja hiukan tähän tapaan ihmiset saattavat myös työelämässä kommentoida toistensa tekstejä, jos puuttuvat niiden kieliasuun. Tosin huomautukset kirjoitetaan usein reunukseen, jolloin niitä voi olla helpompi lukea. Mutta osaako kirjoittaja korjata tekstin oikeaksi? Tässä on muutamissa kohdissa selvästi tehty korjausehdotus, mutta muut ovatkin sitten hankalampia.

Usein on helppo huomata ja kertoa, että jossakin on kielivirhe. Paremman tekstin ehdottaminen voi olla paljon vaikeampaa. Yksi vaikeuksista on se, että usein pitäisi päätellä tai arvata, mitä kirjoittaja todella tarkoittaa. Toisaalta jos kommentit esitetään alle­viivauksina, kysymysmerkkeinä ja muina epämääräisinä merkintöinä, kuten kovin usein tehdään, on kirjoittajan vaikea arvioida, mitä tekstille pitäisi tehdä.

Oletetaan seuraavaksi, että edellä esitetyn tekstin on kirjoittanut henkilö, joka on varma omasta kielitaidostaan mutta kuitenkin pyytää sihteeriään oikolukemaan tekstinsä. Mitä sihteerin pitäisi tehdä? Varsinaisia kirjoitusvirheitä (lyöntivirheitä) tekstissä ei ole. Siinä on kuitenkin kielivirheitä. Tällöin sihteeri joutuu arvioimaan, millaiset kohdat esimies on valmis myöntämään korjausta vaativiksi. Onko mikä-sanan käytöstä joka-sanan tilalla ehkä jo puhuttu useinkin? Miten helppo on saada esimies huomaamaan, että ”aikanaan” on tässä huono muoto? Suostuuko hän kuuntelemaan selityksen, että Suomen kielen perus­sanakirjan mukaan ”aikanaan” tarkoittaa ensisijaisesti ’oikeaan aikaan, ajallaan; ajan tullen’? Korjailija joutuu ehkä jättämään osan virheistä rauhaan, jotta tekstiin saataisiin edes joitakin korjauksia. Toisaalta kannattaa myös kysyä, miten tärkeitä korjaukset ovat. Mihin käyttöön teksti tulee? Kielivirheet vaikeuttavat tekstin lukemista merkittävästi, mutta mikään niistä ei varsinaisesti vääristä merkitystä – paitsi ehkä sana ”dramaattinen”. Kirjoittaja on luultavasti tarkoittanut draamallista, draaman eli näytelmän tyyppistä.

Jos haluttaisiin korjata edellä tarkasteltu esimerkkiteksti kielellisesti parempaan kuntoon, olisi syytä todennäköisesti korjata koko se artikkeli, josta se on osa. Tämä saattaisi merkitä sitä, että kirjoitetaan teksti aika lailla uusiksi. Tekstiä tarkastava henkilö voi kyllä joutua pahaan välikäteen, jos teksti on menossa esimerkiksi lehteen ja on pyydetty vain sen ”stilisointia”. Seuraavassa korjailussa on myös korjattu ilmaisun sisältöä jättämällä epäselvä ja osittain virheellinenkin aikaviittaus ”1800-luvun lopulla” pois. Tavoitteena ei ole ollut täydellisyys, vaan lähinnä selvien kieli- ja tyylivirheiden korjaaminen.

Aikoinaan elokuvafilmi kuvattiin nimellisellä 16 ruudun sekuntinopeudella, mutta se vaihdettiin 24 ruuduksi sekunnissa, kun siirryttiin äänielokuvaan. Muihin parannuksiin kuuluu kameroiden koneellistuminen, joka salli niiden tallentaa kiinteällä nopeudella. Filmipakkojen kehittyminen mahdollisti kuvaamisen entistä pimeämmissä tilanteissa. Kehitettiin myös tahdistus, jonka ansiosta voitiin ääni tallentaa samalla nopeudella kuin kuva. Monet muutkin tekniikat ovat vaikuttaneet siihen, että filmi voi sisältää hyvin monenlaista sisältöä – asioita aikajärjestyksessä kuvaavaa ja muunlaista, näytelmätyyppistä ja tiedottavaa, liikkuvaa kuvaa ja liikkumattomien kuvien sarjoja.

Tämän pienen esimerkin tarkastelu on toivottavasti osoittanut, että tekstin korjailua on monenlaista. Mitä enemmän tekstiä halutaan korjata, sitä enemmän kieliasun ja sisällön ongelmat kietoutuvat toisiinsa. Siksi on tärkeää selvittää tai päättää, millaisen korjaustyön tekee. Tätä voi toisaalta joutua tarkistamaan työn edetessä, jos ilmenee, että vain pieni osa korjauksista hyväksytään.

Muutosten dokumentointi

Jos sinua on pyydetty korjailemaan toisen kirjoittamaa tekstiä, on syytä varautua siihen, että tehdyt muutokset voi tarkistaa. Korjaustyön teettäjä ei useinkaan huomaa tätä erikseen pyytää eikä ehkä tule asiaa ajatelleeksikaan. Etenkin jos muutoksia on paljon, niistä kuitenkin usein halutaan selostus, ja asian selvittäminen jälkikäteen voi olla hyvin työlästä. Siksi kannattaa käyttää tekstinkäsittelyohjelmien toimintoja, joilla muutoksia koskevat tiedot saadaan talteen automaattisesti.

Vaikka muutoksia ei haluttaisi tarkistaa, niin muutosten näyttäminen voi toimia palautteena. Alkuperäinen kirjoittaja voi oppia muutoksista, koska niistä ilmenee hänen taipumuksiaan virheisiin ja huonoihin ilmaisuihin.

Jos on erikseen pyydetty kertomaan, mitä on muutettu, on pyrittävä erottamaan suuret linjat yksityiskohtien korjauksista. Yleensä oikeakielisyyskorjaukset kuuluvat yksityis­kohtien puolelle. Toisaalta jotkin niistä voivat olla hyvin tärkeitä tekstin ymmärrettävyyden kannalta.

Joskus on syytä erikseen perustella muutoksia, jos niillä on periaatteellinen merkitys tai jos korjaaja on epävarma asiasta. Jos kyse on selvästä kirjoitusvirheestä, asia on selit­tä­mät­tä­kin selvä. Mutta esimerkiksi murteellisen ilmaisun muuttaminen yleiskieliseksi taas voi oudoksuttaa, jos kirjoittaja ei tiedä käyttäneensä murresanaa. Tällaiset selitykset on hyvä kirjoittaa muistiin erikseen samalla, kun tekee muutoksia, koska jälkikäteen tehtynä se on työläämpää.

Mitä tehdään, jos osa korjauksista halutaankin perua? On mahdollista, että alkuperäinen kirjoittaja ei hyväksy kaikkia muutoksia. Esimerkiksi kun käytetään Word-ohjelmaa tekstin korjailuun, kannattaa tämän takia pitää käytössä sen jäljitystoiminto. Se siirtää rasittavan muutosten kirjaamisen ihmiseltä ohjelmalle ja mahdollistaa myös muutosten valikoivan käsittelyn myöhemmin.

Seuraava kuvassa on Word-ohjelman jäljitystoiminto käytössä. Korjailija on muuttanut sanan ”locale-asetuksilla” sanaksi ”paikallisasetuksilla”. Poistettu osa näkyy yliviivattuna ja erivärisenä kuin tavallinen teksti, ja myös lisätty teksti erottuu värillään. Tekstin näkymä voidaan helposti muuttaa normaaliksi eli sellaiseksi, että se näkyy korjattuna ilman tietoa siitä, mitä on muutettu. Mutta ohjelmassa on myös toiminto, joka käy läpi kaikki muutokset siten, että käyttäjä voi valita, mitkä muutokset otetaan mukaan ja mitkä hylätään.

[Kuva Wordin jäljitystoiminnosta]

Word-ohjelmassa otetaan jäljitystoiminto käyttöön valitsemalla Työkalut-valikosta vaihto­ehto ”Jäljitä muutokset” ja sitten kohdat ”Korosta muutokset” ja ”Jäljitä muutokset muok­kauk­sen aikana”. Työkalut-valikon kohdasta ”Asetukset” voi valita, millaisin värein muutokset näkyvät.

Jäljitystä voidaan siis käyttää hyväksi muutosten näyttämiseen alkuperäisen tekstin kirjoittajalle. Toiminnon ”Hyväksy tai hylkää muutokset” kautta voi kirjoittaja myös valita, mitkä korjaukset todella tehdään.

Jäljitystoiminnosta on hyötyä myös työryhmätyöskentelyssä. Kun tekstiluonnokseen ehdotetut muutokset näkyvät jäljitystoiminnon avulla saatavassa esitysmuodossa, voidaan nähdä, mikä ehdotus tarkasti on ja missä tekstiyhteydessä se esiintyy.