Nykyajan kielenopas, luku 2 Oikeakielisyyden merkitys:

Sääntöjen ristiriidat

Sisällys:

Monenlaista ristivetoa

Edellä on lyhyesti kuvattu, että kielen sään­tö­jä on monenlaisia. Tässä tar­kas­tel­laan, miten säännöt voivat olla risti­rii­das­sa keskenään tai erilaisten käytännöllisten tavoitteiden kanssa.

Luultujen virheiden korjailu

Oikeakielisyyden nimissä puututaan usein myös luultuihin virheisiin. Kielivirheiden oikoja saattaa soveltaa vanhentuneita normeja – tai kokonaan kuviteltuja. Jossain mielen sopu­kois­sa voi elää sisäistetty äidinkielenopettaja, joka oli tarkempi kuin edes oman aikansa kielen­huolto. Omia käsityksiä kielestä perustellaan usein vetoamalla kielitoimiston tai jonkun tun­ne­tun kielimiehen kantaan. Tai ehkä vain sanotaan, että niin on koulussa tai jossain muual­la sanottu. Useinkin auktoriteetin kanta on ymmärretty ainakin osittain väärin tai se on jopa täy­sin kuvitteellinen. On paljonkin huhuja siitä, mitä kielitoimisto muka on sanonut.

Tästä seuraa, että jos esimerkiksi työryhmässä on kaksi innokasta oikeakielisyyden har­ras­ta­jaa, he ovat yleensä eri mieltä monesta asiasta. Heidän kinastelunsa voi suuresti häi­ri­tä muita. Ja jokaisessa meissä asuu ainakin pieni kielipoliisi. Jokaisella on yleensä joitakin kieli­asioi­ta, joita hän pitää niin tärkeänä, että huomauttaa muille sääntöjen rikkomisesta.

Työpaikallakin on monta mielipidettä. Usein täytyy ottaa huomioon esimiehen tai työ­tove­rien kannat kieliasioihin, etenkin, kun työstetään tekstejä yhdessä. Monilla meistä on omia lempi-ideoita, joita tuodaan esille. Usein on järkevää antaa periksi (”pienimmän riesan tie”), jos muiden esittämät säännöt eivät ole ainakaan vahingoksi asti virheellisiä.

Kansa haluaa vapautta ja normeja

Hyvin yleisesti ollaan sitä mieltä, että kielen säännöt kahlehtivat kielenkäyttöä. Haluttaisiin kirjoittaa vapaammin, ja haluttaisiin, että kielitoimisto hyväksyy monet sellaiset ilmaisut, joita kielessä tosiasiassa käytetään.

Tämä hyvin ymmärrettävä vapauden kaipuu on vain yksi puoli asiasta. Yleisesti halutaan myös lisää ja tarkempia sääntöjä.

Suomalaisia on luonnehdittu norminälkäisiksi: halutaan sääntöjä ja yksikäsitteisiä vas­tauk­sia kielikysymyksiin. Etenkin työkseen kirjoittava haluaa yksinkertaisia sääntöjä, jotta mieli vapautuu ajattelemaan itse asiaa eikä pohtimaan kielen yksityiskohtia. Säännöistä halutaan myös riidanratkaisija. Kielenhuollossa toimivien ihmisten yleinen valitus on, että heitä vaa­di­taan sanomaan, mikä on oikein, silloinkin kun he haluaisivat sallia vaihtoehtoja.

Normi saattaa olla vain teoreettinen

Normit eivät aina vastaa käytäntöä. On monia enemmän tai vähemmän virallisia normeja, jotka poikkeavat vakiintuneesta yleisestä käytännöstä. Näin on etenkin aloilla, joilla tarvitaan uusia termejä. Normeilla yritetään usein saada käyttöön omaperäisiä nimityksiä, mutta useinkin asiantuntijat käytännössä jatkavat lainasanojen käyttöä. Jos erikoisalaa tuntematon yrittää käyttää sen sanastoa, hän saattaa lyödä kirveensä kiveen, vaikka käyttäisi alan omia sanakirjoja. Eväste eli cookie oli pitkään kuitti ATK-sanakirjassa, mutta ei missään muualla.

Normeja ja niiden ristiriitoja

Viralliset normitkin voivat olla ristiriidassa keskenään. Kielen normeja tarjoavat kieli­toimis­ton lisäksi monet tahot, kuten Suomen Standardisoimisliitto SFS, eri alojen amma­til­li­set organisaatiot, yhdistykset ja asiantuntijat. Joissakin standardeissa linjauksia, jotka vetävät eri suuntaan kuin kielitoimisto. Vanha kiistanaihe on päivämäärien kir­joit­ta­mi­nen: 2003-09-12 vai 12.9.2003?

Kuvaava esimerkki aiemmasta normien ristiriidasta on ollut, että suomen kielen lautakunnan vuonna 1986 ottaman kannan mukaan tulisi kirjoittaa evankelisluterilainen, mutta Suomen perustuslaissa ja kirkkolaissa on asu evankelis-luterilainen, samoin Nykysuomen sanakirjassa. Sana on vanhastaan tulkittu rinnasteiseksi yhdyssanaksi, jollaiseen yleensä kuuluu yhdysmerkki. Mainittua kannanottoa on selitetty Kielikellon 3/1998 välimerkkisuositusten kohdassa Yhdysmerkki sillä, että kyseessä on yhdys­sana, jossa ”osat eivät ole rinnasteiset vaan toinen määrittää toista”. Sama ajatus on Kieli­kellon 2/2006 yhdysmerkkiohjeissa, joissa erikseen mainitaan, että kyseessä on suomen kielen lauta­kunnan suosittama asu. Aiemmissa välimerkkisuosituksissa vuonna 1993 selitettiin erikseen: ”ei ole evankelinen ja luterilainen vaan evankelisesti luterilainen”. Ajatuskulku on varsin outo. Joka tapauksessa Suomen evankelis-luterilainen kirkko käyttää yleensä yhdys­merkil­lis­tä muotoa, joka on muuallakin pari kertaa yleisempi kuin yhdys­merkitön.

Suomen kielen lautakunta päätti 13.5.2016, että aiemmin suositellun kirjoitusasun evankelisluterilainen lisäksi hyväksytään myös yhdys­merkillinen evankelisluterilainen. Päätöstä on selostettu Kielikellon 2/2016 artikkelissa Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen?

Käytännössä kyse ei ole mistään evankelisesta luterilaisuudesta vastakohtana jollekin muulle lu­te­ri­lai­suu­del­le, vaan siitä, että uskonsuuntaa kutsutaan kaksoisnimellä. Alkuosa korostaa evan­ke­liumi­kes­kei­syyt­tä, toinen taas suunnan syntyyn keskeisesti vaikuttanutta henkilöä. Jos sana evankelinen tul­ki­taan laa­jas­ti niin, että se tarkoittaa yleisesti ns. uskonpuhdistuksessa syntyneitä käsityksiä ja uskonsuuntia, niin looginen nimitys olisi oikeastaan luterilaisevankelinen!

Selvä normiristiriita on myös siinä, että Yleinen suomalainen asiasanasto (YSA) käskee kir­joit­ta­maan ”darwinismi”, ei ”darvinismi”, mutta Suomen kielen perussanakirja (ja Nyky­suomen sanakirja) tuntee vain muodon ”darvinismi”. Kielitoimiston sanakirjassa taas hakusanana on ”darvinismi”, mutta ”darwinismi” mainitaan rinnakkaismuotona. Molempia kirjoitustapoja käy­te­tään; w:n si­säl­tä­vä on tavallisempi.

Kielenhuollon kolme linjaa

Kielihistoriallinen lähestymistapa oli pitkään kielenhuollon perustana. Kielenhuolto on vanhastaan ollut sidoksissa kielentutkimukseen, joka taas pitkään keskittyi kielen histo­riaan. Tämä merkitsi, että kielelle luotiin ja perusteltiin sääntöjä paljolti kielihistorian havaintojen, teorioiden ja ajatusmallien mukaan. Esimerkiksi sivistyssanojen kirjoitusasun sääntöjä on aikoinaan muovattu sen mukaan, millaiseksi on päätelty klassillisen latinan ääntämys.

Kielihistoriassa ei useinkaan mennä kovin pitkälle, vaan siinä saatetaan tarkastella lähinnä vain viime vuosikymmenien kieltä. Silloin linja muodostuu ennen muuta säännöllisyyden painottamiseksi. Säännöllisyys on epätarkka käsite, mutta tässä sillä tarkoitetaan etenkin sitä, että sananmuodostuksessa ja lauserakenteissa pitäisi noudattaa kielen nykyisen rakenteen antamia esikuvia.

Sanojen johdoksia on torjuttu sillä perusteella, että niitä ei ole johdettu oikein, siis sa­moil­la periaatteilla kuin aiempia johdoksia. Ei saisi sanoa ”entisöidä”, koska ei ennenkään ole johdettu -nen-loppuisista sanoista -soida- tai -söidä-loppuisia verbejä. Nykyisin kielen­huolto kyllä hyväksyy entisöinnin ja jopa uutisoinnin, vaikka ”uutisoida” on alkujaan vään­nel­mä pakinoitsija Ollin sanasta, jolla hän irvaili aikansa lehtikielen kummajaisille.

Pahimmillaan seurauksena on ollut kielitieteellinen holhous, joka tekee kielitieteestä kielen isännän ja menneisyydestä normin. Taustalla on ehkä jopa ajatus menneestä kulta-ajasta ja sen jälkeisestä rappeutumisesta, jota yritetään vastustaa ja korjatakin.

Toisaalta kielihistoriallinen linja on suuresti edistänyt suomen kielen kehittymistä melko yhtenäiseksi ja selkeäksi sivistyskieleksi. Yleiskieli tarvitsi säätelyä, jossa murteiden monista muodoista yleensä vain yksi valittiin yleiskieleen. Kielihistoriallinen linja tarjosi tälle työlle johdonmukaisen perustan, jossa myös pyrittiin vaalimaan suomen kielen ominaisluonnetta ja vastustamaan liiallista vierasta vaikutusta.

Enemmistöperiaate on vaihtoehtoinen ja näennäisen selkeä linja: Oikein on se, miten enemmistö kieltä käyttää ja ymmärtää. Mutta mistä tiedetään, miten enemmistö kirjoittaa ja puhuu? Kysymys ei ole ollenkaan helppo. Vaikka nykyisin voidaan tehdä tehokkaasti hakuja Internetissä olevista teksteistä, nämä tekstit muodostavat vain pienen osan kaikesta, mikä on kirjoitettu. Lisäksi sillä tavoin saadaan tietoa lähinnä sanojen ja kirjoitusasujen yleisyydestä, ei esimerkiksi lauserakenteista.

Olennaisempi ongelma on, voiko kieli kehittyä lainkaan, jos ohjeeksi otetaan vain enem­mis­tön käytäntö. Jos kaikki toimisivat sellaisen ohjeen mukaan, enemmistön käytäntö muo­dos­tui­si yksinomaiseksi. Miten mikään tarpeellinenkaan kielen muutos voisi silloin toteu­tua? Jokainen muutoshan tulee ensin pienen vähemmistön käyttöön.

Uusia tarpeita syntyy ainakin uusista ilmiöistä ja käsitteistä, joten uusia sanoja ainakin tarvitaan. Ja monet nykyiset kielikiistat koskevatkin juuri sellaista nimeämistä, esimerkiksi sitä, käytetäänkö englannista otettua lainasanaa (ja missä muodossa) vai sepitetäänkö uusi sana kotoisista aineksista (ja miten).

Entä voiko enemmistö olla väärässä? On kai kuitenkin mahdollista, että jokin ilmaisu on epäselvä tai ei täytä tehtäväänsä, vaikka se on yleinen käytäntö.

Ymmärrettävyysperiaate merkitsee, että suositaan ilmaisuja, jotka on helppo ymmärtää – ja ymmärtää oikein. Tämä tietysti merkitsee pitkälle menevää enemmistön kielenkäytön huomioon ottamista. Mutta erojakin voi olla.

Ymmärrettävyyden kannalta on olennaista, millaista kieltä enemmistö ymmärtää, ei niin­kään se, mitä enemmistö käyttäisi. Lisäksi ymmärrettävyys­peri­aatteen mukaan pitäisi ottaa huomioon kaikki lukijat, ei vain enemmistöä. Jos saman asian voi sanoa monella tavalla, vali­taan se, jonka mahdollisimman moni ymmärtää. Ymmärrettävyys voi vaatia jopa kielen uudis­tuksia.

Tekstien ymmärrettävyyttä on vaikea tutkia. Esimerkiksi erilaisten tekstin lukemisen nopeus on tutkittavissa, mutta se ei vielä kerro, miten ne ymmärretään – saati onko ymmär­ret­ty oikein. Helposti ymmärretty ei aina ole oikein ymmärrettyä. Ilmaisun tulisi olla paitsi helppolukuista myös yksiselitteistä.

Käytännössä ymmärrettävyysperiaatetta joudutaankin täydentämään kirjoittamisen helppouden periaatteena, joka johtaa suureksi osaksi samaan suuntaan. Se, mikä on helppoa sanoa ja kirjoittaa, on yleensä myös ymmärrettävää. Tämä johtuu siitä, että silloin käytetään yksinkertaisia, puhekieltä lähellä olevia muotoja ja tuttuja sanoja sekä vältetään keinotekoisia sääntöjä. Helppousperiaatteella on myös itsenäinen merkityksensä, koska ei kirjoittajan työtä, vaivaa ja ahdistusta pidä jättää huomiotta, vaikka viestinnän tarkoitus ja lukijat onkin asetettava etusijalle.

Kirjoittamisen helppouden periaate yksinään johtaa helposti harhaan. Sitä ei tässä nosteta kielenhuollon periaatteeksi, eikä sitä sellaiseksi juuri kukaan varmaan esitäkään. Jokaisen on helpointa kirjoittaa ikiomalla tavallaan, mutta lukijoiden huomioon ottaminen vaatii lähes aina siitä poikkeamista.

Ymmärrettävyys oikeakielisyyden mittana

Kuuluisa suomen kielen tutkija E. N. Setälä esitti jo vuonna 1893 oikeakielisyydestä näke­myk­sen, joka on hämmästyttävän nykyaikainen. Virkaanastujaisesitelmässään hän esitti seu­raa­van periaatteen tiivistelmänä ruotsalaisen tutkijan Adolf Noreenin näkemyksistä, niitä mitä ilmei­sim­min kannattaen:

Paras kielenmuoto on se, jonka
kuulija tarkimmin ja nopeimmin käsittää ja jonka
puhuja helpoimmin synnyttää.

Tässä periaate on muotoiltu puhutun kielen kannalta, mutta ajatus on varmasti tarkoitettu sovellettavaksi myös kirjoitettuun kieleen. Puhutussa kielessä on ehkä enemmän syytä ottaa huomioon puhumisen helppous, kun taas kirjoittajalta voidaan vaatia enemmän vaivan näkemistä, jos se on lukijalle hyväksi.

Kielentutkija Adolf Noreen (1854–1925) esitti kyseisen näkemyksen kirjassaan Om språkriktighet vuonna 1885.

Periaate ei anna suoria vastauksia kielenkäytön pulmiin kuin joissakin tapauksissa. ”Hajoittaa” ja ”hajottaa” ovat varmaankin yhtä ymmärrettäviä, mutta kielenhuollon odo­te­taan sanovan, kumpi on oikein. Sanaston ja kieliopillisten rakenteiden osalta ymmär­ret­tä­vyys­peri­aate on usein olennainen, mutta silloinkin joudutaan nojaamaan arvioihin, ehkä vain arvauksiin, siitä, mikä on ymmärrettävintä.

Kielenhuolto on muutoinkin korostanut ymmärrettävyyden merkitystä paljon enemmän kuin usein luullaan. Ehkäpä ”pilkuntarkkuuden” merkitys on yleisessä tietoisuudessa koros­tu­nut siksi, että pieniä asioita koskevat kannanotot ymmärretään helpommin kuin suuret linjaukset. Ei ole helppoa kirjoittaa ymmärrettävällä kielellä ohjeita siitä, miten kirjoi­te­taan ymmärrettävää kieltä. Eikä sellaisia ohjeita useinkaan jakseta lukea yhtä tarkasti kuin lyhyitä kannanottoja.

Vuonna 1973 kirjoitti professori Aimo Turunen Kielikello-lehden numerossa puheen ja kirjoituksen tyylivaatimuksista. (Valitettavasti tämä artikkeli ei sisälly Kielikellon verkko­versioon.) Artikkelin kohdassa Virkkeelle asetettavat tyylivaatimukset on esitetty virke­tason ohjeet erittäin iskevästi, joskin niiden ymmärtäminen vaatii paneutumista. Seuraavassa lai­nauk­ses­sa olen korostanut artikkelin eräitä avainsanoja; korostukset eivät siis kuulu alku­tekstiin. Turusen mukaan kirjakielen normaalissa lauserakenteessa virkkeen tulee olla

  1. niin selvä ja havainnollinen, ettei sitä voi käsittää toisin kuin on tarkoitettu ja että se myös on niin helposti ymmärrettävä kuin asia sallii,
  2. niin kiinteä ja ehyt kokonaisuus, että se toimii kaikilta osin kirjoittajan tar­koi­tuk­sen mukaisesti,
  3. niin johdonmukainen, että sen kaikki osat ovat loogisessa järjestyksessä ja niiden kesken vallitseva yhteys on täsmällisesti ilmaistu,
  4. niin tiivis ja jäntevästi rakentunut, että sen jokainen sana tuo uutta ja asiaan kuuluvaa ennen sanottuun,
  5. niin emfaattinen, että tärkeät asiat erottuvat vähemmän tärkeistä, olennaiset epäolennaisista,
  6. niin kiinnostava, että se sanontansa vaihtelevuudella ja osuvuudella vetoaa lukijaan, herättää hänessä mielenkiintoa ja ylläpitää sitä,
  7. niin luonteva, ettei kirjoittajan sanojen aitous joudu missään kohden ky­sy­myk­sen­alai­sek­si.

Lainatussa tekstissä on käytetty luetelman kohtien (paitsi viimeisen) lopussa pilkkua. Tämä ei ole nykyisten luetelmien muotoa koskevien sääntöjen mukaista.

Sanaa ”emfaattinen” ei tässä varmaankaan ole käytetty tavallisessa merkityksessään ’pai­no­kas’, vaan pikemminkin ’(oikein) painotettu, osiaan oikealla tavalla painottava’. Tämä on hyvä esimerkki sivistyssanojen käytön vaaroista kokeneenkin kielenkäyttäjän tekstissä!

Turusen ohjeiden noudattaminen on haastava tehtävä, ja yleensä joudutaan tyytymään paljon alempaan tavoitetasoon. Mutta tärkeimpien tekstien kuten otsikoiden ja ingressien muotoilussa voi hyvin ottaa Turusen neuvot ohjenuoraksi ja tarkistuslistaksi.

Toisentyyppinen kielenhuollon linjojen kuvaus sisältyy Markus Långin esitelmän Kielenohjailun historiaa kohtaan Nykysuomi. Lång hahmottaa seuraavat suuntaukset: kieliopillisuuskanta, kansan­kielisyys­kanta ja purismi.

Linjat käytännössä

Kielenhuollon linjoja voidaan havainnollistaa sillä, miten ne suhtautuvat joihinkin tapauksiin, joista usein kiistellään.

Viiveen vai viipeen?

Kielihistoriallisen linjan mukaan tulee taivuttaa viive : viipeen, koska ”viive” on muo­dos­tet­tu sanan ”viipyä” pohjalta ja tässä sanassa on astevaihtelu. Taivutuksessa siis v vaihtelee p:n kanssa kuten esimerkiksi sanassa (polvi)taive : (polvi)taipeen tai sanassa leipä : leivän.

Kielenkäyttäjät eivät kuitenkaan ottaneet ajatusta omakseen, vaan sanaa alettiin tai­vut­taa ilman astevaihtelua viive : viiveen. Tähän vaikutti ensinnäkin se, ettei ajateltu sanan alku­perää.

Kielihistorialliselta kannalta sanan ”viive” kantasanaksi on ajateltava sana, jota ei (ainakaan nyky­kielessä ole), mutta joka kuuluu samaan sanaperheeseen kuin esimerkiksi ”viipyä”. Tarkemmin sanoen kyseessä on rekonstruoitu verbinvartalo viipä- : viivä-, josta ”viipyä” on johdettu passiivi­johti­mel­la -y-, ”viivästää” johtimella -stä- jne. Tämä ajatus on kuitenkin melko teoreettinen ja ontuvakin, sillä viipyä-tyyppisiä verbejä on useita muitakin eikä niille ole helppo osoittaa kantasanoja, vaikka niissä näyttäisikin olevan passiivijohdin -y- tai -u-, esimerkiksi ”uupua”, ”taipua”, ”vaipua”, ”voipua”. Niinpä ei olekaan ihme, että kielenkäyttäjät eivät kokeneet viive-sanaa viipyä-verbiin liittyväksi, vaan itsenäiseksi sanaksi, joka taivutukseltaan rinnastuu sentapaisiin sanoihin kuin ”haave”.

Lisäksi lähes kaikki -ve-loppuiset sanat sattuvat olemaan sellaisia, ettei niissä ole aste­vaih­te­lua, esim. haave : haaveen, toive : toiveen. Kun sanasta tuli muoti-ilmiö, niin täl­lai­nen tai­vu­tus muodostui hyvin yleiseksi. Enemmistöperiaatteen mukaisesti on normia tällöin tar­kis­tet­ta­va. Niin tehtiinkin, joskin lievästi: nykyisin molemmat tai­vu­tuk­set hyväk­sytään.

Entä ymmärrettävyysperiaate? Ei ole selvää, onko muotojen ”viipeen” ja ”viiveen” ym­mär­ret­tä­vyy­del­lä muuta eroa kuin että toinen on yleisempi. Todennäköisesti kuitenkin har­vi­nai­sem­pi muoto on tässä tapauksessa oudompi, ehkä jopa sellainen, että osa ihmisistä ei lain­kaan tunnista sitä. Mutta onko ylipäänsä syytä käyttää viive-sanaa? Sen ymmär­ret­tä­vyys voi olla luultua huonompi. Kun sana on levinnyt tekniikan kielestä yleiskieleen, sen merkitys on muuttunut epämääräisemmäksi ja vaihtelevammaksi. Eri lukijat voivat ymmärtää sen eri tavoilla. Alkuperäisissä käyttöyhteyksissä ”viive” tarkoittaa usein tarkoituksellista vii­väs­tyt­tä­mis­tä taikka jotain teknisistä ilmiöistä johtuvaa viivästystä, yleensä sellaista, jonka kesto on tarkasti laskettavissa. Yleiskielessä taas se monesti tarkoittaa vain, että jonkin teke­minen kestää jonkin aikaa. Arvaako lukija oman koke­muk­sen­sa pohjalta oikein, mitä kir­joit­ta­ja oman kokemuksensa pohjalta viive-sanalla tarkoittaa?

Lähes aina viive-sana onkin korvattavissa jollakin vanhemmalla ja ymmär­ret­tä­väm­mäl­lä ilmaisulla, ainakin ellei kyse ole tekniikan kielestä. Tarvittaessa voidaan viive-sana korvata sanalla ”viivästys”. Se on pitempi, mutta se on ymmärrettävämpi, ja kaikki ovat samaa mieltä sen taivutuksesta. Mutta yleensä koko lauseen uudelleenmuotoilu on vielä parempi vaihto­ehto, jossa kerrotaan, mitä todella tapahtuu.

Järjestelmän uusiminen aiheutti viiveitä toimituksissa.
Järjestelmän uusiminen hidasti toimituksia.

Seuraavassa esimerkissä viive-sanan käyttö jättää asiasisällön hämäräksi. Kieliasua paran­net­taes­sa on tällöin tiedettävä todellinen asianlaita.

Saldotieto päivittyy vuorokauden viiveellä.
Saldotieto päivittyy vuorokauden kuluttua.
Saldotieto päivittyy vuorokauden kuluessa.

Saako maadoittaa?

Toiseksi esimerkiksi sopii sana ”maadoittaa”. Vanhan, kielihistoriallisen linjan mukaan se on väärin johdettu, koska kielessä ei ole sanaa ”maato”. Tämä toteamus on sinänsä täysin oikea. Mutta kielen kehityksessä on varsin tavallista, että johdoksia muodostetaan ”vää­rien” mallien mukaan. Kun on ”raudoittaa”, sanotaan myös ”maadoittaa”.

Nykysuomen sanakirja, joka julkaistiin 1950-luvulla, otti asiaan kantaa: ”maadoittaa → maattaa”. Nuolta ”→” Nykysuomen sanakirja käyttää viitatessaan hylättävänä pitä­mäs­tään muodosta oikeana pitämäänsä. Todellisuudessa ”maattaa” ei tullut yleiseen käyt­töön. Tässä asiassa Suomen kielen perussanakirja, joka julkaistiin 1990-luvulla, hy­väk­syi vallitsevan kie­len­käy­tön. Siinä päähakusanana ja siten käytännössä suo­si­tel­ta­vam­pa­na on aiemmin tuo­mit­tu ”maadoittaa”, ja ehdotelmasta sanotaan vain: ”maattaa = maadoittaa”.

Kielenkäyttäjän tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että kielitoimisto useinkin hyväksyy yleisen kielenkäytön mukaisia ilmaisuja melko epäjohdonmukaisesti. Lisäksi tieto sen kan­nan­ot­to­jen muutoksista leviää hitaasti. Vieläkin on varmaan ihmisiä, joiden mielestä ”maa­doit­taa” on normien vastainen. Eikä kirjoittaja voi tällaisessa asiassa väistää ongelmaa. On käytettävä jompaakumpaa sanaa. Kolmannen vaihtoehdon etsiminen merkitsisi yleensä pää­ty­mis­tä johonkin vielä huonompaan.

Samaistaa vai samastaa?

Usein pohditaan, pitäisikö kirjoittaa ”samaistaa” vai ”samastaa”. Sama kysymys koskee tietysti muotoja ”samastua” ja ”samaistua”. Monet kielenhuoltajat ovat pitäneet i:töntä muotoa oi­kea­na. Taustalla on ollut ajatus, että ”samastaa” johdettu sanasta ”sama” johtimella ”-staa”. Toi­saal­ta i:llinen muoto ”samaistaa” on selvästi yleisempi ja monien mielestä luonnollisempi.

Vuonna 1993 otetun uuden kannan (ks. Kielikello 2/1995) mukaan molemmat vaih­to­eh­dot ovat hy­väk­syt­tä­viä. Tällä linjalla on myös Perussanakirja, joskin siinä pää­haku­sana­na on i:tön ”samas­taa”, kun taas ”samaistaa” on vain viittaus siihen. Kielitoimisto perustelee kan­taan­sa sillä, että ”samaistaa” voidaan ymmärtää johdokseksi sanasta ”samainen”. Tämä pe­rus­te­lu näyt­tää hiukan keinotekoiselta selitykseltä sille, miksi yleinen käytäntö hyväksytään aiemmin suo­si­tel­lun rinnalle. Joka tapauksessa kielenkäyttäjä siis joutuu valitsemaan, käyttääkö hän ylei­sem­pää, useimmille hieman tutumpaa muotoa ”samaistaa” vai vanhan kielen­huollon suo­sit­ta­maa asua ”samastaa”.

Nyhjästään tyhjöstä?

Kielikellossa 4/1986 julkaistiin seuraava selostus kielilautakunnan kannanotosta:

Suomen kielen lautakunta keskusteli sanojen tyhjiö ja tyhjö käytöstä ’vakuumin’ suomenkielisenä vastineena. Nykysuomen sanakirja pitää muotoa tyhjö varsinkin tekniikan kieleen kuuluvana rinnakkaismuotona. Lautakunta suositti käyttöön sanaa tyhjiö, jolla on runsaasti johto-opillisia rinnakkaistapauksia. Lautakunta ei pitänyt tyhjön käyttöä rinnalla aiheellisena.

Kannanotto on järkevä, mutta perustelut ontuvat pahasti. Olennaista on, että tyhjiö on paljon yleisemmin käytössä. Teoreettinen puoli on melko yhdentekevä, etenkin kun myös sanalle tyhjö voidaan esittää ”johto-opillisia rinnakkaistapauksia”. Toisaalta kannanotossa on täysin väistetty se, miksi tekniikan alalla käytetään sanaa tyhjö.

Tekniikan alalla ja muuallakin saattaa yhä esiintyä paikallisia (tai yhden opettajan) normeja, joissa vaaditaan sanan tyhjö käyttöä. Viittaaminen kielenhuollon kannanottoihin voidaan tällöin torjua toteamalla, ettei kielilautakunta ilmeisesti ymmärtänyt asian ydintä. Sanan tyhjö puolustajat esittävät, että tämä sana tarkoittaa tekniikassa aikaansaatavaa tilaa, jossa on hyvin vähän ainetta, kun taas tyhjiö on fysiikassa käytetty teoreettinen termi, joka tarkoittaa ehdottoman tyhjää tilaa, jollaista ei voida käytännössä saavuttaa.

Kantoja otettaessa kannattaisi aina selvittää, mitä eri näkemysten esittäjät todella tar­koit­ta­vat. Tässä tapauksessa voitaisiin sana tyhjö torjua sillä perusteella, ettei yleisesti ole tar­peel­lis­ta eikä mielekästä tehdä eroa käytännöllis-teknisen termin ja vastaavan teoreettis-fysi­kaa­li­sen termin välille. Käytämme esimerkiksi ilmaisua ”tasainen liike” liikkeestä, jossa vauhti pysyy samana, olipa sitten kyseessä fysiikan teoreettisissa tarkasteluissa (ja laskel­mien pohjana) käytetty ehdottoman, täydellisen tasainen liike tai tekniikalla toteutettu tarpeeksi tasainen liike, jossa vauhti todellisuudessa vaihtelee hieman (joskin ehkä niin vähän, ettei vaihtelua voida edes mitata).

Koetelkaa kaikki

”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:21)

Kielenhuollon vanhoja, kielihistorialliseen linjaan perustuvia kannanottoja ei pidä ottaa liian vakavasti. Niissä on usein kuitenkin usein ideaa, vaikka idea onkin kätkeytynyt vanhah­ta­vaan ja määräilevään kielenkäyttöön. ”Kaiken koetteleminen” ei tarkoita kaiken kokei­le­mis­ta, vaan arvioimista. Vanhojakin kielenoppaita kannattaa lukea, kunhan muistaa arvioida niiden ohjeita etenkin ymmärrettävyys- ja helppousperiaatteen valossa. Kaikkien sääntöjen ei tarvitse välittömästi palvella näitä periaatteita, mutta säännöt eivät saisi olla niiden kanssa ristiriidassakaan.

Tässä tarkastellaan pienenä esimerkkinä ilmaisua ”pieni hetkinen”, osittain siksi, että mo­net kielenhuoltajat ovat siihen puuttuneet. E. A. Saarimaa ja monet muut kielimiehet ovat todistelleet, että ”hetki” itsessään tarkoittaa lyhyttä aikaväliä, joten pienennysmuoto ”hetki­nen” on tarpeeton ja määrite ”pieni” vielä tarpeettomampi.

Nykyaikaisempi kielimies Olli Nuutinen todistelee kirjasessa Hetkisen pituus, että todel­li­ses­sa kielenkäytössä esiintyy hyvinkin paljon sellaista, minkä kielenhuolto on tuominnut tarpeettomaksi. Hän mainitsee, että hänen omaa esitelmäänsä on arvosteltu ilmauk­ses­ta ”noin viitisen prosenttia”, koska siinä on epämääräisyys sanottu kahdesti. Arvostelun mu­kaan pitäisi sanoa ”noin viisi prosenttia” tai ”viitisen prosenttia. Nuutinen taas mainitsee, että hänen omaan luontevaan puhekieleensä voisi kuulua ilmaisu ”siinä suunnilleen ehkä noin viitisen prosentin hujakoilla tai niillä main”. Selvää on, että lie­vem­pää ”tar­peet­to­muut­ta” esimerkiksi pienuuden tai likimääräisyyden ilmaisemisessa on varmaankin jokaisen puhe­kielessä.

Vaikka otammekin sallivamman kannan ”tarpeettomaan” saman asian sanomiseen, on hyvä pitää mielessä myös vanhan kielenhuollon näkemykset. Kannattaa myös muistaa, että hyvin usein käytettyjen ilmaisujen teho heikkenee. Vähitellen päädytään siihen, että esi­mer­kik­si ”ihan pieni hetkinen” tarkoittaa sitä, mitä ”hetki” ennen, siis aika epämääräistä aikaväliä, ei erityisen lyhyttä. Jos asiakasta aina pyydetään odottamaan ”pieni hetkinen”, vaikka tiedetään että hän voi joutua odottamaan tunninkin, mitä sitten sanotaan, kun halutaan todella kertoa hyvin lyhyestä ajasta?

On myös hyvä muistaa, että varsinaisessa asiatyylissä on vanhan kielenhuollon vaatima yksinkertaisuus yleensä eduksi. Riittää kirjoittaa ”hetki” ja ”noin 5 %”. Sen si­jaan kevyem­mäs­sä tyylissä voi käyttää kirjoittajalle luontevia ilmaisuja ja puhekielenomaista asioiden tois­ta­mis­ta. Sellaisilla ilmaisuilla kuin ”pieni hetkinen” ja ”noin viitisen prosenttia” ei yleensä pyritä tarkentamaan merkityksiä, kuten hetken pituutta tai prosenttiluvun tarkkuus­astet­ta. Sen si­jaan puhuja tai kirjoittaja ilmaisee omaa asennettaan tai tunnelmaa. Joskus ehkä vain ko­ris­tel­laan kieltä. Jos taas on pyrittävä tarkkuuteen, on käytettävä aivan toisenlaisia ilmai­suja, kuten ”enintään kymmenen minuuttia” tai (tieteessä ja tekniikassa) ”5 % ± 0,2 %”.

Tämän kohdan alussa oli aivan tarkoituksellisesti ja huomiota herättämässä raamatun­lause. Yleensä kun kirjoittaja käyttää raamatunlausetta elävöittääkseen kieltään, hän on ym­mär­tä­nyt sen asiayhteyden ja sisällön väärin. Lukija sitten ymmärtää vielä toisella tavalla vää­rin. Siksi raamatunlauseita pitäisi käyttää hyvin harkitusti. Lisäksi ihmiset voivat louk­kaan­tua joko siksi, että lainataan ”satukirjaa”, tai siksi, että Raamattua saa lainata vain hen­gel­li­ses­sä tarkoituksessa. Myös muunlainen tunnettujen lausumien lainaaminen on riski­altis­ta. Usein niillä on monta tulkintaa, ja on monta käsitystä siitä, mitä ne oikeasti tar­koit­ta­vat. Tyypillinen esimerkki on ”poikkeus vahvistaa säännön”. Mitä tavallisemmasta sa­non­nas­ta on kyse, sitä kauemmas se yleensä on edennyt alkuperäisestä merkityksestään ja saa­nut eri­lai­sia uusia merkityksiä. Ottamalla lainauksia tunnetuista kirjoista ja viittaamalla laajalle le­vin­nei­siin sananparsiin voi usein havainnollistaa sanomaansa, mutta myös saada aikaan häm­men­nys­tä.