Nykyajan kielenopas, luku 3 Käytännön oikeakielisyyden perusteet:

Lukija on aina oikeassa

Sisällys:

Vähennä lukijan vaivaa, älä omaasi

Kun eteen tulee kysymys, sanotaanko näin vai noin, niin on kolme helppoa ratkaisua:

Yleensä on kuitenkin parasta tehdä valinta sen mukaan, mikä tuottaa lukijalle vähiten vai­keuk­sia. Ei ole tärkeää olla oikeassa, vaan tärkeää on, että lukija ymmärtää tekstin oikein eikä häiriinny sellaisesta, mitä pitää kielivirheenä.

Lukija on asiakas

Lukija on ikään kuin tekstin asiakas, vaikka hän muutoin olisi esimerkiksi esimiehen, alaisen, virkaveljen, tavarantoimittajan tai muun asemassa. Kirjoittajan pitää ikään kuin pystyä myy­mään tekstinsä ja sen sisältämä asia lukijalle. Ja asiakas on aina oikeassa.

Jos esimerkiksi olen asiakkaana kirjoittamassa valitusta yrityksen tuotteesta, niin kir­joit­ta­mi­se­ni tarkoituksen kannalta osat vaihtuvat. Yritys tai sen valituksia käsittelevä työn­teki­jä on minun asiakkaani, jonka huomion haluan saada osakseni ja jonka haluan tekevän jotain. Minun kannattaa siksi kirjoittaa sellaista kieltä, jota vastaanottaja haluaa lukea. Asiallinen kielenkäyttö, selkeä ilmaisu ja tarkat toivomukset tai vaatimukset ovat toden­näköi­ses­ti asialleni eduksi. Yrityksen kannalta on syytä suhtautua huonosti kirjoi­tet­tuun­kin pa­laut­tee­seen asiallisesti, mutta minun ei kannata luottaa sellaiseen suh­tau­tu­miseen.

Valituskirjelmässä ei ole kovin olennaista kirjoittaa tarkasti normien mukaisesti. Riittää, että vältetään karkeimmat virheet. Sen sijaan jos ”asiakkaani” on esimerkiksi työryhmä, jolle teen ehdotuksen sen kannanotoksi, on yleensä aiheellista viimeistellä itse ehdotus erittäin hyvin ja sen perustelut ja saatekirjelmäkin hyvin.

Ratkaisevaa ei ole, mitä normit sanovat, vaan se, mikä on lukijalle ymmärrettävää ja mitä hän pitää oikeana. Lukijan kanssa ei kannata ruveta riitelemään, vaikka olisi oikeassa. Jos kirjoitan sanomalehteen bronkiitista, on ihan minun syyni, ettei suurin osa lukijoista ymmärrä asiaa. Minun on turha vedota siihen, että ”bronkiitti” kuuluu viralliseen tauti­luokitukseen ja esiintyy Kielitoimiston sanakirjassa. Jos taas kirjoitan lääke­tieteen ammattilaisille, voi ”bronkiitti” olla parempi sana kuin suurelle yleisölle paljon tutumpi ”keuhkoputkentulehdus”. Kyse ei ole vain lyhyydestä, vaan siitä, että lääkärit ovat tottuneet omaan ammattikieleensä.

Mitä laajemmalle ja kirjavammalle lukijakunnalle kirjoitetaan, sitä enemmän kannattaa tavoitella hyväksyttävyyttä pikemminkin kuin oikeellisuutta. Tärkeää ei edes ole se, mitä useimmat pitävät oikeimpana kielenkäyttönä, vaan se, minkä mahdollisimman moni vielä hyväksyy. Toisaalta jos kirjoitetaan vain yhdelle ihmiselle tai pienelle, yhtenäiselle ryhmälle, kannattaa ottaa lähtökohdaksi vastaanottajien käsitykset oikeasta kielestä sikäli, kuin ne tunnetaan.

Lukijakunnan arviointi

Lukijan käsitykset ovat ensisijainen oikeakielisyyden mitta, mutta mistä voi tietää lukijoiden käsitykset? Usein emme edes tiedä, ketkä ovat lukijoita. On myös hyvä varautua siihen, että teksti saattaa joutua muidenkin käsiin kuin niiden, joita varten se on kirjoitettu. Siksi epä­sel­vis­sä tilanteissa kannattaa asettaa kielen yleiset normit tarkoitetun lukijakunnan kä­si­tys­ten edelle.

Kirjoittajilla on yleensä taipumus olettaa lukijakunta todellista yhtenäisemmäksi. Usein lukijoiden joukko on hyvinkin rajattu, kuten työpaikan tiimi, jossa kaikki ovat saman alan asiantuntijoita. Silti heidän välillään on lukemattomia eroja. Joku on ehkä saanut koulutuk­sen­sa 25 vuotta sitten, toinen aivan äsken, ja koulutuksen sisältö ja painotukset ovat saat­ta­neet olla hyvin erilaiset.

Oikeaa on sellainen kielenkäyttö, jonka lukijat ymmärtävät mahdollisimman hyvin. Tämä ei aina tarkoita sellaista kieltä, jota lukijat itse käyttäisivät. Jos lukijoista 90 % on lääkäreitä, on yleensä parempi kirjoittaa ”keuhkoputkentulehdus” eikä ”bronkiitti”. Lääkärit itse käyt­täi­si­vät todennäköisesti vierasperäistä sanaa, mutta lääkäritkin toki ymmärtävät pi­tem­män, suomalaisemman sanan. Kirjoittaja voi kyllä liittää perään huomautuksen ”(bronkiitti)”​ osoittaakseen lääkärilukijoilleen, että tuntee alan termit!

Seuraavassa on lista lukijoiden ominaisuuksista, joiden arviointi voi olla olennaista:

Tärkeää tässä on se, että lista voi auttaa kirjoittajaa hahmottamaan, että lukijat voivat olla monella tapaa erilaisia ja toisessa tilanteessa kuin kirjoittaja. Meillä kaikilla on taipumus ajatella lukijamme samanlaisiksi kuin itse olemme. Saatamme esimerkiksi ottaa tekstiin kielikuvan jalkapalloilun tai teatterin maailmasta, unohtaen, etteivät kaikki harrasta lainkaan jalkapalloa tai teatteria. Silloin kielikuva voi jäädä käsittämättömäksi tai antaa täysin väärän mielikuvan. 

Lukija on hankala

Lukija yleensä tuntee normit huonommin kuin kirjoittaja. Ne ihmiset, jotka kirjoittavat paljon, ovat yleensä paremmin perehtyneitä kielen sääntöihin kuin ne, jotka ovat enimmäkseen vain lukijan asemassa. Aivan erityisesti tämä huomio koskee tilanteita, joissa kirjoittaja itse on tavallista valveutuneempi kieliasioissa, kuten tämän oppaan lukijana varmaankin olet.

Niinpä lukija saattaa nähdä virheitä sielläkin, missä niitä ei ole, koska hän ei tunne kielen­huollon uusimpia kannanottoja. Siksi kirjoittajan kannattaa usein olla vanhoillisempi kuin kielenhuolto, kun on kyse siitä, hyväksytäänkö puhekielenomainen ilmaisu. Jos tekstissä on puhekielisyys, niin lukija luultavasti ymmärtää viestin sisällön, mutta saattaa paheksua kieli­asua.

Toisaalta vanhahtavat tai muuten erikoiset ilmaisut usein ärsyttävät lukijoita. Moni esimerkiksi ihmettelee sanaa ”asemesta” (merkityksessä ’asemasta, sijasta’) ja kenties pitää sitä vir­heel­li­se­nä­kin. Vaikka sana on periaatteessa aivan käypää kieltä, sitä on ehkä paras välttää. Sama koskee vaihtoehtoista sanaa ”asemasta”, koska jotkut haluaisivat korjata sen sanaksi ”asemesta”; Nykysuomen sanakirjan mukaan tällainen korjaus olisi oikein, vaikka nykyinen kielenhuolto hyväksyy molemmat vaihtoehdot. Ongelma ratkeaa käyttämällä sanaa ”sijasta”.

Lukijalla on usein Mielipiteitä, varmoja vakaumuksia kieliasioista. Jos lukijan mielestä ”vasta” on oikein ja ”vihta” väärin, niin tekstin kirjoittajan pitäisi ajatella, että niin on, sanoivat yleiset normit mitä tahansa. (Yleiskielessä toki molemmat sanat ovat sallittuja.) Tämä ei toisaalta ole niin olennaista kuin voisi luulla, koska käytännössä yleensä emme voi tuntea lukijoiden mielipiteitä kovin tarkoin. Mutta jos kirjoitetaan yhdelle tai muutamalle ihmisille, tilanne on toinen. Jos tiedetään, että lukijan mielestä ”vihta” on väärin ja hän on tästä vielä erikseen huomauttanut, ei tietenkään pidä ärsyttää käyttämällä vääräksi julistettua sanaa,

Lukija arvioi tekstiä aina myös yksityiskohtien mukaan. Useinkaan tämä ei ole tietoista, vaan lukijalle vain syntyy yleinen mielikuva, johon kieliasun yksityiskohdatkin vaikuttavat. Mikä tahansa lukijalle tärkeä kielen yksityiskohta voi nousta viestinnän esteeksi, vaikka se olisi tekstin kokonaisuudessa epäolennainen. Siksi kirjoittajan kannattaa pysyä lestissään. Jos hän käyttää termiä, kielikuvaa tai merkintää, jota hän ei hallitse, osa lukijoista toden­näköi­ses­ti huomaa, että jotain on pielessä.

Vanhoillisuus on hyväksi

Turhien riskien välttämisestä seuraa myös vanhoillisuusperiaate. Jos kirjoittaja joutuu kysymään, onko jokin ilmaisutapa sallittu, niin paras vastaus on usein: ehkäpä, mutta älä käytä sitä, koska kaikki lukijasi eivät ole vielä kuulleet, että se on hyväksytty.

Monet lukijat ovat oikeakielisyyden kannalla ja paheksuvat jyrkästi todellisia tai ku­vit­te­le­miaan kieli­virheitä. Kielenhuollon kannanotot ovat joskus varsin epä­johdon­mukai­sia, ja ne saattavat vuosien varrella muuttua. Lisäksi lukija on usein omaksunut käsityksensä vuosi­kymme­niä sitten opettajalta, joka taas oli oppinut kielen normeja omana opis­kelu­aika­naan. Kielen normien muuttumisesta voi kulua monia vuosikymmeniä, ennen kuin uusi normi on edes yleisesti tunnettu saati hyväksytty. On siis ymmärrettävää, että oikea­kieli­syy­des­tä intoileva lukija näkee virheitä sielläkin, missä virhettä ei ole.

Varovainen kielenkäyttäjä yrittää noudattaa noin 50 vuotta vanhoja normeja, koska huomattava osa lukijoista on vielä niiden kannalla ja uskoo ne oikeiksi. Poikkeuksen muodostavat ne normit, joiden noudattaminen alkaa häiritä useampia ja pahemmin kuin niiden rikkominen.

Esimerkiksi ilmaisutyyppiä ”tuli tehtyä” pidettiin aiemmin hylättävänä, vaikka se on aina ollut yleinen monissa murteissa. Nykyisin se on hyväksytty ilmaisun ”tuli tehdyksi” rinnalle vaihtoehdoksi. Sen sijaan ilmaisutyyppiä ”alkaa tekemään” ei ole vieläkään hyväksytty. Tällaisen epäjohdonmukaisuuden takiakin on hyvä käyttää asiatekstissä niitä vaihtoehtoja, jotka kielenhuolto on vanhastaan hyväksynyt.

Aina ei ongelmien välttäminen tietenkään onnistu. Jos on tarve mainita eteläinen naapuri­maamme, on käytettävä sanaa ”Viro” tai ”Eesti”, vaikka kumpaakin osa ihmisistä pitää vää­rä­nä tai ainakin huonompana kuin toista. Kumpi on oikein? Kysymys on ehkä huonosti ase­tet­tu. Aiheeseen liittyy jopa suuria intohimoja, ja esimerkiksi nimeä ”Viro” on väitetty milloin neuvostovastaiseksi, milloin neuvostohenkiseksi! Voi olla parempi kysyä, kumpi aiheuttaa pienempiä ongelmia. Jos esimerkiksi ollaan kirjoittamassa artikkelia johonkin lehteen, niin lehden aiemmista numeroista ehkä selviää, kumpaa nimeä siinä on tapana käyttää.

Vasta, jos ei ole selvää vastausta kysymykseen, kumpi on lukijoille sopivampi, voi nou­dat­taa yleisiä normeja. Normin mukainen sana tai muoto on perusteltavissa silloin, kun kielen­käyt­tö nostattaa kritiikkiä. Esimerkkitapauksessa normiksi sopii silloin kielitoimiston kanta, joka asettaa etusijalle nimen ”Viro”. Sitä käytetään myös mm. EU:n hallinnon tekstien suomen­kieli­sis­sä versioissa.