Pilkku

Seuraavassa käsitellään pilkun käyttöä eri tehtävissä, sekä lauseiden välissä että niiden sisällä. Pilkun käyttö lainausten yhteydessä selostetaan kuitenkin koh­das­sa Lainausmerkit.

Pilkun merkitys

Pilkku on merkkinä melko huo­maa­ma­ton, mutta se on tärkein välimerkki pisteen jälkeen. Piste jakaa esityksen virkkeiksi, kun taas pilkku auttaa hahmottamaan virkkeiden rakenteet. Asian voi huomata esimerkiksi lukemalla tekstiä, jonka kieltä osaa vain heikosti. Pilkku pilkkoo tekstin osiksi ja auttaa näkemään kielellisten rakenteiden rajat.

Kielenhuollossa pilkun merkitys on vanhastaan varsin suuri, vaikka pilkun oikean käytön merkitystä ei useinkaan perustella kovin hyvin. Pilkun käy­tön säännöt ovat melko mut­kik­kaat, ja niiden oikea so­vel­ta­mi­nen vaatii lauseiden kieli­opil­lis­ta erit­te­le­mis­tä. Eipä ihme, että kielen­huolto niin usein koe­taan pilkku­säännöiksi ja pilkkujen vii­laa­mi­seksi.

Nykyisin säännöt eivät ole yhtä tiu­kat kuin ennen, vaan sallitaan mo­lem­mat vaihtoehdot – pilkun käyttäminen tai pois jättäminen – monissa tilanteissa. Suurempi vapaa­mielisyys ei kuitenkaan helpota kielenkäyttäjän toimintaa. Hänen pitäisi tunnistaa, onko tilanne sellainen, jossa molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja. Sen jälkeen hänen vielä pitäisi osata valita tyylikkäästi. Käytännössä on syytä myös ottaa huomioon, että lukijoilla saattaa olla omat vanhoilliset käsityksensä pilkutuksesta. Vapaampi pilkutus on vaativampaa, ei helpompaa kuin tarkkojen sääntöjen mukainen pilkutus.

Vaikka pilkku on välimerkeistä ongelmallisin – tai ehkä juuri siksi! –, pilkkusääntöjä ei virallisissa ohjeissa esitetä muiden välimerkkisääntöjen yhteydessä. Vuoden 1993 väli­merkki­ohjeissa (Kielikello 3/1993) ei pilkusta sanottu juuri mitään, vaan viitattiin vanhoihin, lehden 2. numerossa v. 1969 julkaistuihin ohjeisiin. Kielikellon 3/1998 merkkien käytön ohjeissa taas viitataan vuonna 1995 julkaistuun erilliseen laajahkoon kirjoitukseen (Kielikello 3/1995). Kielikello 2/2006 puolestaan kuvaa pilkun käytön säännöt lyhyehkösti ja hyvin sekavasti.

Tiivistelmä: pilkku lauseiden välillä ja sisällä

Pilkkuja käytetään osoittamaan, miten virke jakautuu osiin, lauseisiin. Pilkkua käytetään samaan virkkeeseen kuuluvien lauseiden välissä, ellei ole jotain erityistä syytä jättää pilkku pois.

Sääntöön on eräitä poikkeuksia. Esimerkiksi rinnasteisten päälauseiden välissä ei käytetä pilkkua silloin, kun niillä on yhteinen lauseenjäsen, alla olevassa esimerkissä subjekti ”Pekka”. Näitä poikkeuksia selitetään tarkemmin jäljempänä.

Pilkkuja käytetään myös lauseiden sisällä erottamaan lauseen osia toisistaan:

• Erillinen, irrallinen lisäys, kuten esimerkki tai puhuttelu, erotetaan muusta lauseesta pilkuilla.
  Tulkaa, pojat, syömään!
• Jos lauseessa luetellaan vähintään kolme asiaa, käytetään pilkkua niiden välissä, ei kuitenkaan kahden viimeisen välissä, sillä siinä on ”ja” tai muu sidesana.
  kissa, koira ja hevonen
• Pilkkua käytetään yleensä substantiivin rinnakkaisten määritteiden välissä.
  uusi, punainen automme

Suomen kielessä pilkut ovat ensi sijassa silmää varten, eivätkä ne useinkaan vastaa puheen taukoja. Voidaan kyllä sanoa, että useimmiten pilkun kohdalla voi vetää henkeä.

Hiukan toisentyylinen tiivistelmä pilkkusäännöistä on kielitoimiston sivuston osiossa Kielineuvonnan kysytyimmät sivulla Pilkku.

Seuraavassa käsitellään ensin lauseiden välisiä pilkkuja. Kohdassa Pilkku erottamassa irrallista lisäystä siirrytään pilkun käyttöön lauseiden sisällä.

Lauseiden tunnistaminen

Jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla, meidän on tunnistettava, mitkä tekstin osat ovat lau­sei­ta. Lauseen keskeinen tunnusmerkki on predikaatti eli sellainen verbinmuoto kuin esi­mer­kik­si ”on”, ”sanoit”, ”tehtäisiin” tai ”ei tullut”. Joskus lauseessa on kaksi pre­di­kaat­tia, tai useam­pia­kin, esimerkiksi ”illalla saunoimme ja uimme”.

Edellisen kappaleen ensimmäisen virkkeen lauseet ovat seuraavat (predikaatti alle­viivat­tu­na): ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, ”meidän on tunnistettava” ja ”mitkä tekstin osat ovat lauseita”. Niistä keskimmäinen on päälause, muut sen sivulauseita. Pää­sään­nön mukaisesti lauseet on erotettu toisistaan pilkuilla.

Sivulauseen aloittaa tavallisesti jokin sidesana eli konjunktio kuten  ”joka”, ”mikä”, ”että”, ”kun” ja ”koska”. Oikeita pilkkusääntöjä ei kuitenkaan voi esittää kaavamaisesti niin, että lueteltaisiin, minkä sanojen eteen kuuluu pilkku. Esimerkiksi että-sanan eteen useimmiten tulee pilkku, mutta ei suinkaan aina, ei esimerkiksi yhdistelmässä ”sekä – että”, jossa että-sana ei aloita sivulausetta.

Yksinkertaisimmillaan kahden lauseen suhde on jokin seuraavista:

• Sivulause päälauseen edessä tai jäljessä. Kummassakin tapauksessa lauseiden väliin tulee pilkku. Esimerkkejä: ”Jos voitan lotossa, teen maailmanympärimatkan.” ”Teen maailmanympärimatkan, jos voitan lotossa.”
• Sivulause päälauseen sisällä. Tällöin sivulauseen molemmille puolille kuuluu pilkku. Esimerkki: ”Talo, jonka Jussi rakensi, on kestänyt hyvin.” Tällaisia päälauseen sisään upotettuja sivulauseita kannattaa usein välttää, koska ne tekevät virke­raken­teen raskaaksi. Jos niitä käytetään, on pilkkujen käyttö erityisen tärkeää, jotta virke olisi helppo jäsentää.
• Rinnakkaiset päälauseet. Ne erotetaan yleensä pilkulla: ”Ostin eilen uuden tietokoneen, ja nyt minun pitäisi vielä keksiä sille käyttöä.” Etenkin jos lauseet ovat pitkiä, on pilkulla tärkeä tehtävä. Pilkku auttaa hahmottamaan virkkeen eräänlaisen taitekohdan eli sen, miten virke jakautuu osiin, joista kumpikin esittää oman asiansa, vaikka ne liittyvätkin toisiinsa.

Kieliopissa virke tarkoittaa suurempaa kokonaisuutta kuin lause: virke koostuu yhdestä tai useammasta lauseesta ja päättyy normaalisti ns. isoon eli suureen välimerkkiin (päättö­välimerkkiin) eli pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Usein lauseen ja virkkeen käsite sekoitetaan toisiinsa, etenkin niin, että virkkeitäkin sanotaan lauseiksi. Virkkeestä käytetään joissakin yhteyksissä nimitystä ”lauseyhdistys”.

Lauseenvastikkeet eivät ole lauseita

Lauseina ei pidetä niin sanottuja lauseenvastikkeita, vaikka ne usein todellakin nimensä mukaisesti vastaavat lauseita. Lauseenvastikkeita ei siis yleensä eroteta pilkuilla muusta tekstistä. Seuraavan esimerkin virkkeet alkavat lauseenvastikkeella:

Vaikka ilmaisu ”voidaksemme erottaa lauseet pilkuilla” vastaa merkitykseltään lausetta ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, sitä ei pidetä lauseena, koska siinä ei ole pre­di­kaat­tia. Mui­ta esimerkkejä lauseenvastikkeista ovat ”ollessamme maalla” (vastaa lausetta ”kun olimme maalla” tai ”kun olemme maalla”) ja ”toteuttamalla suun­ni­tel­mam­me” (vastaa lausetta ”siten, että toteutamme [tai: toteutimme] suun­ni­tel­mamme”).

Lauseenvastike voi olla hyvinkin pitkä, ja silloin sen erottaminen pilkulla olisi käytännössä vähintään yhtä tarpeellista kuin lyhyen sivulauseen erottaminen. Säännöt ovat tässä asiassa oikeastaan aika mielivaltaiset. Mutta jos rikot sääntöjä, lukijasi voivat kummastella ja pahek­sua­kin, jos he pitävät sääntöjen noudattamista tärkeänä.

Tosin säännöt sallivat, että lauseen keskellä tai lopussa oleva lauseenvastike erotetaan pilkulla sillä perustella, että se on irrallinen lisäys. Irrallisuus tarkoittaa, että se voitaisiin jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu.

Lisäksi joissakin tilanteissa tulee lauseenvastikkeen eteen pilkku muilla perusteilla. Seuraavassa esimerkissä pilkku lauseenvastikkeen edessä on sääntöjen mukainen, koska mitkä-sivulause erotetaan pilkuilla muusta virkkeestä.

Toisaalta tällaiset ongelmat voidaan lähes aina välttää sillä, että ei käytetä lauseen­vas­tik­kei­ta, paitsi aivan lyhyitä. Sivulauseiden käyttäminen lauseen­vas­tik­kei­den sijasta tekee tekstin yleensä myös helpommin ymmärrettäväksi, kevyemmäksi.

Rinnakkaiset päälauseet

Yksi keskeisimmistä pilkutussääntöjen poikkeuksista sanoo, että rinnakkaisten lauseiden väliin ei tule pilkkua, jos

• lauseilla on jokin yhteinen lauseenjäsen ja
• lauseita yhdistää jokin seuraavista sidesanoista: ja, sekä, sekä – että, -kä, tai, joko – tai, vai, eli (tai mutta tai vaan).

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ensimmäisessä lauseessa on osa, joka on ajateltava ikään kuin toistettavaksi toisessa lauseessa. Voidaan ajatella, että pilkku jätetään pois, jotta lauseet näyttäisivät kiinteämmin kuuluvan yhteen. Sidesanojen joukossa mainittu -kä tar­koit­taa liitepartikkelia, joka merkitykseltään vastaa ja-sanaa; esimerkiksi ”eikä” tarkoittaa ’ja ei’.

Esimerkin ensimmäinen virke voidaan käsittää lauseiden ”tämä auto on halpa” ja ”tämä auto sopii perheellenne” yhdistelmäksi. Yhteinen lauseenjäsen aiheuttaa sen, että ja-sanan eteen ei tule pilkkua.

Jos ehdot muuten täyttyvät mutta yhdistävä sana on mutta tai vaan, on pilkun käyttö sallittua mutta ei pakollista. Ks. kohtaa Mutta- ja vaan-rakenteet.

Useinkin virkkeen luettavuutta parantaisi, jos lauseiden välissä olisi pilkku silloinkin, kun edellä mainitut säännöt kieltävät sen. Tällöin ei kuitenkaan yleensä kannata rikkoa sääntöjä, vaan on parempi esimerkiksi muuttaa toista lausetta niin, että lauseilla ei ole yhteistä lau­seen­jä­sen­tä. Tämä tehdään esimerkiksi lisäämällä toiseen lauseeseen prono­mi­ni. Tässä on syytä huolehtia siitä, ettei synny epäselvyyttä siitä, mihin pronomini viittaa.

Jos rinnakkaisia lauseita on kolme tai useampia, niin yleensä menetellään kuten asioita lueteltaessa: osien välissä on pilkut, paitsi kahden viimeisen välissä sidesana, yleensä ja-sana. Tällöin usein jätetään sidesanan edeltä pilkku pois. Luetellaan esimerkiksi ”kissoja, koiria, hevosia ja lampaita” ja vastaavasti rinnastetaan lauseita: ”Liisa perkasi porkkanamaan, Jukka kävi sienessä ja Leena laittoi ruuan.” Kun kuitenkin on kyse lauseista, tulee sidesanan eteen tällöin sääntöjen mukaan pilkku, ellei lauseilla ole jotakin yhteistä lauseenjäsentä.

Pilkut sidesanattomissa rinnastuksissa

Jos kirjoitetaan kaksi päälausetta peräkkäin ilman, että niiden välissä on mitään sidesanaa eli konjunktiota, ei pilkku yleensä ole sopiva välimerkki. Huolimattomassa kielessä kirjoitetaan usein tähän tapaan: ”Nämä ongelmat eivät korjaannu itsestään, tarvitaan erityinen korjaus­ohjelma.” Nykyisin tällaisia sidesanattomia rinnastuksia, jotka hiukan vaikuttavat tajunnan­virralta, esiintyy valitettavasti jopa kielenhuollon ohjeissa. Kielikellon 2/2006 pilkkuohjeissa on seuraavat esimerkit, joista ei kannata ottaa mallia:

Pelkkä pilkku voi osoittaa lauseiden rajaa:

He matkustivat kesäkuussa Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.
Hakemukset osoitetaan johtajalle, asia käsitellään seuraavassa kokouksessa.

Jos lauseita ei yhdistä mikään sidesana, oikea välimerkki on yleensä piste. Joskus myös puolipiste tulee kyseeseen.

Vaihtoehtona on myös sidesanan lisääminen, jolloin välimerkkinä käytetään pilkkua. Sidesanan käyttö on usein selvin ratkaisu, koska sidesanan valinnalla voidaan ilmaista lauseiden suhde toisiinsa eli kirkastaa ajatusta.

Pilkun käyttö ilman sidesanaa päälauseiden välissä on kuitenkin mahdollista muutamissa tapauksissa:

• Virkkeessä on kolme tai useampia päälauseita. Kuten edellisessä kohdassa esitettiin, tällöin vain kahden viimeisen väliin kirjoitetaan pilkun lisäksi sidesana; muut voidaan rinnastaa pelkällä pilkulla. Tätä poikkeusta ei pilkun käytön säännöissä erikseen mainita, mutta se voidaan johtaa yleisistä periaatteista. Menettely tulee yleensä kyseeseen vain joko hyvin lyhyissä virkkeissä tai raskaanpuoleisessa asiatyylissä.
  Tulin, näin ja voitin.

  Tulin paikalle senaatin käskystä, näin tilanteen vaativan nopeita ja päättäväisiä toimenpiteitä ja voitin vastustajan sotajoukot.
• Päälauseet ovat rakenteeltaan samantyyppiset niin, että rinnakkaisuus ilmenee helposti. Yleensä lauseet ovat tällöin lyhyitä. Virkkeessä saattaa olla esimerkiksi rakenne toisinaan – toisinaan, joka toimii sidesanojen tavoin.
  Toisinaan pikkutarkka työ tuntuu mukavalta, toisinaan siinä tuntee itsensä robotiksi.

  Talvella heitä vaivasi kylmä, kesällä kiusana olivat hyttyset.

Joskus myös pelkkä lauseiden rakenteen samanlaisuus muodostaa perusteen side­sanat­to­mal­le rinnastukselle. Tällöin lauseiden tulee olla melko lyhyitä, koska muutoin rakenne ei hahmotu helposti. Sidesanan käyttäminen tai käyttämättä jättäminen vaikuttaa hiukan virk­keen tyyliin. Sidesanattomuus on usein ominaista iskeville, sananlaskumaisille lausu­mille.

Milloin lauseilla on yhteinen lauseenjäsen?

Selviä tapauksia

Pilkkusäännöissä on usein olennaista, onko rinnakkaisilla päälauseilla jokin yhteinen lau­seen­jäsen. Mutta useinkaan ei ole selvää, miten tilanne on tulkittava. Esimerkiksi seuraava tapaus on selvä, koska lauseilla on yhteinen subjekti, ”Pekka”:

Seuraavassa taas yhteisenä lauseenjäsenenä on sana ”illalla”:

Kuuluuko adverbiaali vain yhteen lauseista?

Mutta seuraava tapaus on kaksitulkintainen, koska alussa oleva sana ”valitettavasti” voidaan tul­ki­ta joko vain ensimmäiseen lauseeseen tai molempiin lauseisiin kuuluvaksi. Jos se tul­ki­taan vain ensimmäiseen kuuluvaksi, pitäisi ja-sanan edelle kirjoittaa pilkku, koska lau­seil­la ei ole yhteistä lauseenjäsentä.

Pronominin viittaus ei riitä

Lauseilla ei katsota olevan yhteistä lauseenjäsentä, jos toinen lause sisältää pronominin, joka viittaa toisen lauseen lauseenjäseneen. Seuraavista esimerkeistä ensimmäisessä lauseilla on kyllä ajatuksellisesti sama subjekti, mutta kieliasussa niillä on eri subjektisanat (”bussi” ja ”se”).

Persoonamuodon ilmaisema persoona yhteisenä jäsenenä

Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan kuitenkin myös subjekti tilanteissa, joissa subjekti on ilmaistu vain verbin muodolla, tarkemmin sanoen yksikön 1. tai 2. persoonan muodolla. Seuraava virke siis pilkutetaan ikään kuin siinä olisi mukana lauseiden yhteinen subjekti ”minä”:

Vastaava sääntö koskee jopa ns. passiivimuotoa (joka on todellisuudessa yksi persoonamuodoista). Tätä voi pitää melko outona etenkin silloin, kun lauseilla ei ole edes loogisessa mielessä yhteistä lauseenjäsentä eli ajatellut tekijät eivät ole samat.

Pilkun käyttö tällaisissa tapauksissa on kuitenkin sallittua, jos virke on pitkä tai selvyys muuten vaatii. Puheessa on tällöin usein melko selvä tauko pilkun kohdalla.

Sivulause yhteisenä lauseenjäsenenä

Rinnasteisten lauseiden yhteisenä lauseenjäsenenä voi olla myös sivulause. Sivulause siis ajatellaan hallitsevan lauseen osaksi, sen lauseenjäseneksi.

Rinnakkaiset sivulauseet

Rinnakkaisia sivulauseita koskee samanlainen pilkutussääntöjen poikkeus kuin rinnakkaisia päälauseita, mutta yhteistä lauseenjäsentä ei tarvita. Voidaan ajatella, että se lause, johon rinnakkaiset sivulauseet liittyvät, on tavallaan niitä yhdistävä, niiden yhteinen lauseenjäsen.

Rinnakkaisten sivulauseiden väliin ei siis tule pilkkua, jos lauseita yhdistää jokin seu­raa­vis­ta side­sanoista: ja, sekä, -kä, sekä – että, tai, vai, eli (tai mutta tai vaan).

Kyseiset sivulauseet ovat rinnasteisia, koska ne liittyvät samaan päälauseen sanaan ”tieto­kone”, johon sekä ensimmäisen sivulauseen ”joka” että toiseen sivulauseen ”jonka” viittaavat. Mutta seuraavassa sivulauseet eivät ole rinnakkaisia:

Esimerkin jälkimmäinen sivulause viittaa edellisessä sivulauseessa olevaan sanaan ja on siis sivulauseen sivulause.

Usein on opetettu sääntö, jonka mukaan että-sanan eteen kuuluu pilkku. Vaikka että-sana eteen useimmiten tulee pilkku, ei oikeaa pilkutusta voi tehdä sellaisten sääntöjen mukaan. Esimerkiksi sekä-että-rakenteeseen ei että-sanan eteen juuri koskaan tule pilkkua, koska siinä että-sana ei yleensä aloita sivulausetta. Lisäksi pilkkua ei tule rinnakkaisten että-lau­sei­den väliin, jos niitä yhdistää jokin edellä mainituista sidesanoista.

Jos peräkkäin on kolme tai useampia rinnakkaisia sivulauseita, menetellään kuten rin­nak­kais­ten päälauseidenkin yhteydessä. Lauseet erotetaan siis toisistaan pilkuilla, paitsi kaksi viimeistä sidesanalla, jonka eteen ei tässä tapauksessa koskaan tule pilkkua.

Rinnakkaisten sivulauseiden ei siis tarvitse alkaa samalla sanalla. Tässä esimerkissä kuka-lause, miksi-lause ja miksei-lause ovat rinnakkaisia ja liittyvät päälauseeseen ”kysyin”.

Pilkkusäännöissä kyllä usein esitetään yksioikoisesti, ettei rinnakkaisten sivulauseiden väliin tule pilkkua. Silloin on kuitenkin unohdettu rakenteet, joissa rinnakkaisia sivulauseita on enemmän kuin kaksi. Toisaalta sujuvassa kielenkäytössä yleensä vältetään sellaisia rakenteita niiden raskaslukuisuuden takia.

Mutta- ja vaan-rakenteet

Edellä olevissa säännöissä on sanat mutta ja vaan pantu sulkeisiin. Tämä tarkoittaa, että säännöt pilkkujen pois jättämisestä koskevat myös näillä sanoilla alkavia lauseita, mutta on myös sallittua ja melko yleistä aina käyttää pilkkua niiden edessä.

Tuoreimmassa pilkun käytön ohjeiden koosteessa (Kielikello 3/1995) esitetään asia näin:

Mutta ja vaan ovat rinnastuskonjunktioita, ja niihin pätevät samat pilkutus­peri­aat­teet kuin muihinkin rinnastus­konjunktioihin. Monet ovat kuitenkin oppineet koulussa vanhemman, hieman toisenlaisen käytännön, jonka mukaan mutta- ja vaan-sanojen edelle tulee aina pilkku. Tämä käytäntö on yhä melko yleinen ja myös mahdollinen.

Seuraavassa esimerkissä lauseilla on yhteinen lauseenjäsen ”hän”, joten nykyisin ensisijainen sääntö siis on, että pilkkua ei käytetä, mutta vanha käytäntö sallitaan myös.

Vanhan käytännön taustalla on paljolti se, että mutta- ja vaan-sanalla alkavat lauseet il­mai­se­vat niin selvää asiasisällön taitekohtaa, että se heijastuu myös ääntämyksessä ja virk­keen jäsentymisessä. Monista tuntuu siksi luonnolliselta erottaa lauseet pilkuilla.

Jos virke on pitkä, pilkun käyttö yleensä auttaa virkkeen jäsentymistä. Lisäksi pilkun käyt­tö on sikäli turvallista, että monet lukijat ovat aikoinaan oppineet ehdottomana sääntönä, että mutta- ja vaan-sanan edellä käytetään aina pilkkua.

Lyhyet virkkeet ilman pilkkua

Tärkeä poikkeussääntö on, että lyhyistä virkkeistä voi jättää pilkkuja pois. Esimerkiksi virkkeessä ”Sataa ja tuulee” on oikeastaan kaksi rinnasteista päälausetta, joten pääsäännön mukaan ja-sanan eteen kuuluisi pilkku, mutta on tavanomaista ja järkevää jättää se pois.

Tämän poikkeuksen taustalla on, että lyhyt virke on helppo jäsentää ilman pilkkujakin. Pilkut jopa rikkoisivat virkkeen hahmon. Tätä poikkeusta kannattaa kuitenkin soveltaa yleensä vain sellaisiin virkkeisiin, joissa on vain muutamia sanoja, enintään ehkä kym­me­nen. Kauno­kir­jal­li­suu­des­sa on pilkuttomuus kuitenkin usein tavallisempaa ja ehkä hyväk­sy­tym­pää­kin kuin asiatekstissä. Tämä johtuu osittain siitä, että esimerkiksi novellin teks­tiä ei lukija jäsentele samalla tavoin kuin tiivistä asiatekstiä vaan pikemminkin eläytyy teks­tin kulkuun.

Toisenlainen poikkeussääntö on se, että on sallittua jättää pilkku pois ajatusviivan jäljestä.

Pilkun jättäminen pois eräistä yhdistelmistä

Yleensä ei pilkkua kahden sidesanan väliin

Jos virkkeen alussa tai pilkun jäljessä on peräkkäin kaksi sidesanaa eli konjunktiota, ei niiden väliin kirjoiteta pilkkua. Pilkku häiritsisi pikemminkin kuin auttaisi virkkeen hah­mot­ta­mi­sessa.

Yleisten sääntöjen mukaan pitäisi sivulauseen ”jos ehdotukseni hyväksytään” kummallakin puolella olla pilkku. Poikkeussäännön mukaan sen edestä kuitenkin jätetään pilkku pois, koska virkkeessä on peräkkäin kaksi sidesanaa ”että” ja ”jos” ja niiden edellä on pilkku.

Usein esiintyvät peräkkäin mm. seuraavat sidesanat, ja yleensä siis vain ensimmäisen eteen tulee pilkku: että kun, jos vaikka, ja jos, kuin että, mutta jos, tai kun.

Pilkku sellaisissa ilmaisuissa kuin ”niin että”

Jos peräkkäin on adverbi kuten ”niin” ja jokin sidesana, niin pilkku voidaan sijoittaa joko adverbin tai sidesanan edelle. Riippuu muun muassa ilmaisun merkityksestä ja pai­no­tuk­ses­ta, kumpaa tapaa noudatetaan. Jos esimerkiksi ”niin että” tarkoittaa ’sillä tavalla, että’, on luonnollista sijoittaa pilkku että-sanan edelle. Jos taas se tarkoittaa suunnilleen ’jotta’ tai ’joten siis’, sanat liittyvät niin kiinteästi yhteen, että pilkku sopii sanaparin edelle.

Muita tavallisia adverbin ja sidesanan yhdistelmiä ovat heti kun, niin kauan kuin ja silloin kun.

Pilkku voidaan näissä tapauksissa usein jättää kokonaan poiskin, vaikka virke ei ole lyhyt. Tätä puoltaa se, että puheessa ei yleensä ole selvää taukoa, ja pilkun sijoittaminen kumpaan tahansa paikkaan voisi olla lievästi hämmentävää, koska se koettaisiin ajatuksen katkaisevaksi.

Virkkeenalkuinen adverbi ja konjunktio

Jos virke alkaa adverbilla kuten Etenkin ja konjunktiolla kuten jos, niin sääntöjä muodollisesti tulkitsemalla voisi päätyä kirjoittamaan pilkun konjunktion edelle: ”Etenkin, jos kyse on alaikäisten ja ihmisarvon suojelusta, on ensiarvoisen tärkeää, että – –”. Sellainen kuitenkin näyttää oudolta ja tuntuu kankealta.

Kielenkäyttäjien enemmistö tuntuu olevan sitä mieltä, että tällaisissa tapauksissa ei pilkku ole aiheellinen. Kielenhuolto ei ole ottanut nimenomaista kantaa, mutta sen voi olettaa kallistuvan samalle

Vastaavanlainen virkkeenaloitus on ”Lisäksi jos”. Tosin pilkkuongelma on useinkin kätevintä kiertää jättämällä virkkeenalkuinen adverbi kuten ”Lisäksi” pois. Useinkaan sillä ei ole tehtävää kielessä vaan se on tarpeeton kirjoitetun kielen vastine puheen rykäisylle.

Pilkkua ei tarvita kuin-sanan edelle

Viralliset pilkkusäännöt sanovat, että kuin-sanan edelle tulee pilkku, jos se aloittaa sivu­lauseen. Esimerkiksi virkkeessä ”Se on kauniimpi kuin muistinkaan” pitäisi tämän mukaan olla pilkku. Sääntöön on kuitenkin eri tavoin muotoiltuja poikkeuksia ja lievennyksiä, kuten se, että pilkku jätetään pois, jos ”edellä on sana, johon kuin viittaa”. Tässähän ”kauniimpi” on sellainen sana. Käytännössä kuin-lauseet ovat erittäin usein tätä tyyppiä.

Pilkullinen kirjoitusasu ”Se on kauniimpi, kuin muistinkaan” tuntuisi varmaan useimmista oudolta. Tämä on isompi ongelma kuin se, että jotkut lukijat muistavat virallisen pilkkusäännön ja pitävät sitä ehdottomana. Niinpä pilkku voidaan huoleti jättää pois kuin-sanan edestä. Poikkeuksena on tietysti tilanne, jossa kuin-sana aloittaa irrallisen lisäyksen esimerkiksi virkkeen lopussa, kuin jälkikäteen mieleen muistuneena asiana.

Sellaisista yhdistetyistä sidesanoista kuin ”aivan kuin”, ”ennen kuin” ja ”sikäli kuin” ei kielen säännöissä anneta selviä ohjeita. Yleensä ne käsitetään kiinteiksi yhdistelmiksi, ja pilkku kirjoitetaan niiden eteen tai jätetään kokonaan pois. Olennaista on, auttaako pilkku virkkeen hahmottumista. Esimerkiksi virkkeessä ”Tulehan jo syömään, ennen kuin ruoka jäähtyy” pilkku on paikallaan.

Pilkku erottamassa irrallista lisäystä

Pilkkua käytetään erottamaan irrallisia lisäyksiä muusta lauseesta. Irrallinen lisäys on peri­aat­tees­sa sellainen, jonka voisi jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu. Monet­kin lauseen osat ovat tässä mielessä irrallisia, mutta pilkkua käytetään usein korostamaan irrallisuutta. Käytännössä osaa lisäyksistä pidetään ”irrallisina” lähinnä kieli­opil­li­sis­ta syistä. Esimerkiksi ilmaisussa ”Espoo, kaunis kotikaupunkini” määrite tuskin on juurikaan irral­li­sem­pi kuin toista sanajärjestystä käyttävässä vaihtoehdossa ”kaunis koti­kaupunkini Espoo”.

Irrallisiksi lisäyksiksi luokitellaan seuraavat:

• puhuttelut ja huudahdukset ja vastaavat
• selittävät lisäykset ja tarkennukset sekä välihuomautukset
• pääsanansa jäljessä oleva määrite.

Varsinkin välihuomautusten erottamiseen voitaisiin usein käyttää myös ajatusviivoja tai sulkeita. Pilkkujen käyttö on rauhallisempaa ja toimii etenkin lyhyissä virkkeissä tarpeeksi erottavana.

Jos etunimi mainitaan sukunimen jälkeen, se siis tulkitaan ”irralliseksi lisäykseksi” ja erotetaan sukunimestä pilkulla. Tämä kirjoitustapa on kovin muodollinen ja sopii lähinnä sellaisiin luetteloihin, jotka on aakkostettu sukunimen mukaan. Puhelinluetteloissa jätetään pilkku usein pois lyhyyden vuoksi. Pilkku saattaa kuitenkin monissa yhteyksissä olla tarpeen varsinkin, jos etunimestä ilmoitetaan vain alkukirjainlyhenne, koska tällöin voi syntyä epäselvyyttä siitä, kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi. (”Kari, S.” tarkoittaa, että sukunimi on ”Kari” ja etunimi alkaa S:llä, kun taas ”Kari S.” tarkoittaa, että etunimi on ”Kari” ja sukunimi alkaa S:llä.) Normaalikieleen sopii ilmaisutyyppi ”Matti Virtanen”. Puhekielessä tai sitä jäljittelevässä kielessä voi tietysti käyttää myös vanhaa ilmaisutapaa ”Virtasen Matti”.

Epäselvyyttä on syntynyt siitä, milloin ihmisen nimi kokonaisuudessaan on tulkittavissa irralliseksi lisäksi, joka erotetaan pilkuilla.

Esimerkkitapauksessa voi pilkkujen käyttöä perustella sillä, että on jo yksilöity, ketä tarkoitetaan (kun otetaan asiayhteys huomioon). Nimen mainitseminen on tässä mielessä irrallinen lisäys. Sitä ilmankin virke olisi luettavissa. Monet lukijat kuitenkin oudoksuvat tällaista käytäntöä muun muassa siksi, että pilkkujen koetaan katkaisevan virkkeen häiritsevästi.

Jos päädytään erottamaan irrallinen lisä pilkulla, on muistettava kirjoittaa pilkku sen molemmin puolin, jos se on keskellä virkettä. Edellä mainitussa esimerkkitapauksessa olisi selvä virhe, jos käytettäisiin vain ensimmäistä pilkkua.

Pilkku erillisissä ilmaisuissa

Lyhyissä ilmaisuissa, jotka eivät muodosta kappaleita, ei yleensä käytetä pilkkua. Erityissääntöjä:

• Pilkkua ei käytetä päiväyksissä paikan ja ajankohdan välissä eikä päivämäärän ilmaisussa viikonpäivän ja päivämäärän välissä.
  Espoossa 4. huhtikuuta 2005
  maanantaina 4. huhtikuuta 2005
• Pilkkua ei yleensä käytetä kirjeen alkupuhuttelun lopussa. Jos puhuttelussa on tervehdyssana ja vastaanottajan nimi, käytetään niiden välissä pilkkua, mutta pilkun saa jättää poiskin.
  Pääjohtaja Matti Meikäläinen

  Hei, Maija

  Hei Maija
• Jos alkupuhuttelu halutaan kirjoittaa osaksi viestin ensimmäistä virkettä, käytetään puhuttelun lopussa pilkkua. Standardissa SFS 4175 on tästä seuraava esimerkki, jolla on tarkoitus vihjata, että tällainen aloitus sopii lähinnä tuttavallisiin viesteihin.
  Hei Maija,
  kiitos viestistäsi. Hoidan asian heti.
• Pilkkua ei käytetä kirjeen lopputervehdyksessä.
  Terveisin
  Matti

Puhuttelun ja varsinaisen viestin väliin jätetään yleensä ainakin jonkin verran tilaa, usein tyhjän rivin verran. Seuraavassa on esimerkki hyvin lyhyestä viestistä, jossa on puhuttelu, varsinainen viesti ja allekirjoitus lopputervehdyksineen.

Pilkku luettelon osien erottimena

Pilkkua käytetään myös lauseen sisällä, jolloin sillä erotetaan rinnakkaisia sanoja tai pitempiä ilmaisuja toisistaan. Tällöin pilkku yleensä vastaa ja-sanaa tai joskus tai-sanaa. Lueteltaessa asioita käytetään ja-sanaa vain kahden viimeisen välissä, muualla pilkkua, joka tällöin siis vastaa ja-sanaa. Tämä koskee myös tilannetta, jossa asiat on numeroitu. Tällaisiin ilmaisuihin ei kirjoiteta ja-sanan edelle pilkkua, toisin kuin englannissa.

Vastaavasti kun luetellaan vaihtoehtoisia asioita, käytetään kohtien välissä pilkkuja ja vain kahden viimeisen kohdan välissä tai-sanaa. Tällöin pilkku vastaa tai-sanaa.

Pilkkua ei kuitenkaan suositella luetelmaan, joka esitetään niin, että kukin kohta alkaa luetelmaviivalla tai kohdan numerolla ja omalta riviltään. Tätä on selitetty sillä, että luetelmaviiva jo on välimerkki. Selitys ei kuitenkaan sovellu numeroituun luetelmaan. Parempi onkin sanoa, että luetelmamuotoisen esityksen käytön sinänsä katsotaan tekevän tarpeettomaksi erottaa luetelman kohdat pilkuilla.

Jos on rinnakkain kaksi sanan tai muuta ilmaisua, pilkun käyttö riippuu siitä, millainen sidesana niiden välissä on:

• pilkkua ei käytetä, jos sidesana on sentyyppinen kuin ”ja” tai ”tai”; joukkoon kuuluvat myös ”sekä”, ”vai” ja ”eli”
• pilkkua voi käyttää tai sen voi jättää pois, jos sidesanana on ”mutta” tai ”vaan”
• pilkkua käytetään, jos sidesanana on ”jopa”, ”vieläpä” tai ”saati”.

Pilkku rinnakkaisten määritteiden välissä

Pilkkua käytetään yleensä myös rinnakkaisten määritteiden välissä, jos niiden välissä ei ole sidesanaa. Tämä on tavallaan erikoistapaus edellä kuvatusta pilkun käytöstä: pilkku erottaa määritteiden luettelon kohtia toisistaan.

Useimmiten rinnakkaisia määritteitä on vain kaksi. Silloin voi käyttää joko pilkkua tai ja-sanaa, ja näillä vaihtoehdoilla voi olla vivahde-ero. Jos sen sijaan ei käytetä kumpaakaan, koko merkitys muuttuu.

Jos esimerkkitapauksessa ei käytettäisi pilkkua eikä ja-sanaa, ilmaisun merkitys muuttuisi, ainakin periaatteessa. Ilmaisu ”uusi kiinnostava ehdotus” tarkoittaisi, että aiemmin on tehty kiinnostavia ehdotuksia ja nyt tehtiin uusi sellainen. Tällöin ”uusi” ja ”kiinnostava” eivät olisi rinnakkaisia määritteitä, vaan ”uusi” määrittäisi ilmaisua ”kiinnostava ehdotus” kokonaisuutena. Käytännössä pilkkujen käytöstä tai käyttämättömyydestä ei useinkaan voi tehdä tällaisia päätelmiä, vaan pilkku vain on unohtunut.

Joissakin tilanteissa syntyy olennainen kaksitulkintaisuus, koska ei ole selvää, viittaavatko peräkkäiset määritteet yhteen vai kahteen asiaan. Tosin useimmiten asiayhteys riittää selventämään, mutta kaksitulkintaisuudesta voi ainakin laskea leikkiä. Jos joku etsii ”hyvää ja halpaa autoa”, voi todeta, että hän siis etsii kahta autoa. Puhekielessä käytetään tällaisissa ilmaisuissa ja-sanaa. Kirjakielisempi ”hyvää, halpaa autoa” on muodollisestikin yksiselitteinen.

Rinnakkaisten tittelien väliin ei tule pilkkua silloin, kun ensimmäinen on taipuva ja toinen taipumaton. Ks. kohtaa Määritteiden taivutus.

Pilkku desimaalipilkkuna

Pilkkua käytetään erottimena luvun kokonaisosan ja desimaaliosan välissä. Aihetta käsitellään lisää jäljempänä desimaalilukujen kirjoittamisen yhteydessä.

Perusteluja pilkkusäännöille

Pilkut ovat tärkeitä, koska ne jaksottavat tekstiä ja tekevät varsinkin pitkät virkkeet paljon helpommin luettaviksi.

Tämä kappale joka ei sisällä yhtään pilkkua on tarkoitettu havainnollistamaan että tekstiä varsinkin rakenteeltaan mutkikasta on vaikeampi lukea jos siinä ei ole pilkkuja. Etenkin sellainen sivulause joka on upotettu päälauseen sisään siis siten että lause joka alkoi ennen sivulausetta jatkuu sen jälkeen tekee lukemisen erityisen vaikeaksi jos pilkkuja ei käytetä. Jos korjaat kappaleen siten että panet pilkut paikoilleen huomaat että hahmotettavuus ja luet­ta­vuus paranevat. Eri asia on että tämän kappaleen virkkeet ovat osittain tarpeettoman raskaita jotta ne havainnollistaisivat pilkkujen tarvetta ja hyvässä tyylissä pyrittäisiinkin myös helpompiin virkkeisiin.

Monella kirjoittajalla tuntuu olevan taipumus käyttää pilkkuja suunnilleen oikea määrä mutta väärissä kohdissa. Silloin pilkut jaksottavat virkkeen – mutta väärin, jolloin ne eivät helpota lukemista vaan vaikeuttavat sitä. On hyvä nyrkkisääntö, että tekstissä ei pitäisi olla kovin monia sanoja peräkkäin ilman mitään välimerkkejä, mutta ratkaisuksi ei sovi pilkkujen sirottelu sinne tänne. Yleensä pilkun käyttö väärässä paikassa häiritsee enemmän kuin pilkun puuttuminen paikasta, johon se kuuluisi.

Entä jos pilkutus muuttaa merkityksen?

Jos pilkun käyttö vaikuttaa tekstin merkitykseen, on syytä kirjoittaa virke uudestaan niin, että tällaista tilannetta ei synny. On turha olettaa, että lukijat huomaisivat kiinnittää huomiota pilkun käyttöön ja sen ansiosta jäsentää kaksitulkintaisen ilmaisun oikein.

Näin kirjoitettuna lause on teoriassa yksiselitteinen: perinteitä korostaa vanha opettaja. Jos ja-sanan edellä olisi pilkku, se lopettaisi joka-lauseen, joten perinteitä korostaisi kertoja. Vaikka lukija olisi tarkkaavainen ja tuntisi pilkkusäännöt, hän ei voi olla varma, onko kirjoittaja tuntenut säännöt. Niinpä tällainen ilmaisu tulisi muotoilla sellaiseksi, että asia on selvä ilman pilkunpohdintaa.