Pilkku

Seuraavassa käsitellään pilkun käyttöä eri tehtävissä, sekä lauseiden välissä että nii­den sisällä. Pilkun käyttö lai­naus­ten yh­tey­des­sä selostetaan kui­ten­kin koh­das­sa Lainausmerkit.

Pilkun merkitys

Pilkku on merkkinä melko huo­maa­ma­ton, mutta se on tärkein välimerkki pis­teen jälkeen. Piste jakaa esityksen virk­keik­si, kun taas pilkku auttaa hah­mot­ta­maan virkkeiden rakenteet. Asian voi huomata esimerkiksi lukemalla teks­tiä, jonka kieltä osaa vain heikosti. Pilkku pilkkoo tekstin osiksi ja auttaa nä­ke­mään kielellisten rakenteiden rajat.

Kielenhuollossa pilkun merkitys on vanhastaan varsin suuri, vaikka pilkun oikean käytön merkitystä ei useinkaan perustella kovin hyvin. Pilkun käy­tön säännöt ovat melko mut­kik­kaat, ja nii­den oikea so­vel­ta­mi­nen vaatii lauseiden kieli­opil­lis­ta erit­te­le­mis­tä. Eipä ihme, että kielen­huolto niin usein koe­taan pilkku­säännöiksi ja pilkkujen vii­laa­mi­seksi.

Nykyisin säännöt eivät ole yhtä tiu­kat kuin ennen, vaan sallitaan mo­lem­mat vaihtoehdot – pilkun käyttäminen tai pois jättäminen – monissa tilanteissa. Suurempi vapaa­mielisyys ei kui­ten­kaan helpota kielenkäyttäjän toimintaa. Hänen pitäisi tunnistaa, onko tilanne sellainen, jossa molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja. Sen jälkeen hänen vielä pitäisi osata valita tyy­lik­kääs­ti. Käytännössä on syytä myös ottaa huomioon, että lukijoilla saattaa olla omat van­hoil­li­set käsityksensä pilkutuksesta. Vapaampi pilkutus on vaativampaa, ei helpompaa kuin tark­ko­jen sään­tö­jen mukainen pilkutus.

Vaikka pilkku on välimerkeistä ongelmallisin – tai ehkä juuri siksi! –, pilkkusääntöjä ei virallisissa ohjeissa useinkaan esitetä muiden välimerkkisääntöjen yhteydessä. Vuoden 1993 väli­merkki­ohjeissa (Kielikello 3/1993) ei pilkusta sanottu juuri mitään, vaan viitattiin van­hoi­hin, lehden 2. numerossa v. 1969 julkaistuihin ohjeisiin. Kielikellon 3/1998 merkkien käy­tön oh­jeis­sa on hyvin lyhyet pilkkuohjeet, joissa lähinnä vain viitataan vuonna 1995 julkaistuun erilliseen laajahkoon kirjoitukseen (Kieli­kello 3/1995, artikkeli Pilkku). Kielikello 2/2006 puolestaan kuvaa pilkun käytön säännöt lyhyehkösti ja se­ka­vas­ti. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa pilkkusäännöt esitetään omana, laajahkona koh­ta­naan.

Tiivistelmä: pilkku lauseiden välillä ja sisällä

Pilkkuja käytetään osoittamaan, miten virke jakautuu osiin, lauseisiin. Pilkkua käytetään sa­maan virkkeeseen kuuluvien lauseiden välissä, ellei ole jotain erityistä syytä jättää pilk­ku pois.

Sääntöön on eräitä poikkeuksia. Esimerkiksi rinnasteisten päälauseiden välissä ei käytetä pilkkua silloin, kun niillä on yhteinen lauseenjäsen, alla olevassa esimerkissä subjekti ”Pekka”. Näitä poikkeuksia selitetään tarkemmin jäljempänä.

Pilkkuja käytetään myös lauseiden sisällä erottamaan lauseen osia toisistaan:

• Erillinen, irrallinen lisäys, kuten esimerkki tai puhuttelu, erotetaan muusta lauseesta pilkuilla.
  Tulkaa, pojat, syömään!
• Jos lauseessa luetellaan vähintään kolme asiaa, käytetään pilkkua niiden välissä, ei kuitenkaan kahden viimeisen välissä, sillä siinä on ”ja” tai muu sidesana.
  kissa, koira ja hevonen
• Pilkkua käytetään yleensä substantiivin rinnakkaisten määritteiden välissä.
  uusi, punainen automme

Suomen kielessä pilkut ovat ensi sijassa silmää varten, auttamassa luettavan tekstin jäsentämistä, eivätkä ne useinkaan vastaa puheen taukoja. Voidaan kyllä sanoa, että useimmiten pilkun kohdalla voi vetää henkeä.

Hiukan toisentyylinen tiivistelmä pilkkusäännöistä on kielitoimiston sivuston kohdassa Milloin pilkkua käytetään?

Seuraavassa käsitellään ensin lauseiden välisiä pilkkuja. Kohdassa Pilkku erottamassa irrallista lisäystä siirrytään pilkun käyttöön lauseiden sisällä.

Lauseiden tunnistaminen

Jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla, meidän on tunnistettava, mitkä tekstin osat ovat lau­sei­ta. Lauseen keskeinen tunnusmerkki on predikaatti eli sellainen verbinmuoto kuin esi­mer­kik­si ”on”, ”sanoit”, ”tehtäisiin” tai ”ei tullut”. Joskus lauseessa on kaksi pre­di­kaat­tia, esi­mer­kik­si ”illalla saunoimme ja uimme”, tai useam­pia­kin, esimerkiksi ”Tulin, näin ja voitin”.

Edellisen kappaleen ensimmäisen virkkeen lauseet ovat seuraavat (predikaatti alle­viivat­tu­na): ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, ”meidän on tunnistettava” ja ”mitkä tekstin osat ovat lauseita”. Niistä keskimmäinen on päälause, muut sen sivulauseita. Pää­sään­nön mukaisesti lauseet on erotettu toisistaan pilkuilla.

Sivulauseen aloittaa tavallisesti jokin sidesana eli konjunktio kuten ”joka”, ”mikä”, ”että”, ”kun” ja ”koska”. Oikeita pilkkusääntöjä ei kuitenkaan voi esittää kaavamaisesti niin, että lueteltaisiin, minkä sanojen eteen kuuluu pilkku. Esimerkiksi että-​sanan eteen useimmiten tulee pilkku, mutta ei suinkaan aina, ei esimerkiksi yhdistelmässä ”sekä – että”, jossa että-​sana ei aloita sivulausetta.

Yksinkertaisimmillaan kahden lauseen suhde on jokin seuraavista:

• Sivulause päälauseen edessä tai jäljessä. Kummassakin tapauksessa lauseiden väliin tulee pilkku. Esimerkkejä: ”Jos voitan lotossa, teen maailmanympärimatkan.” ”Teen maailmanympärimatkan, jos voitan lotossa.”
• Sivulause päälauseen sisällä. Tällöin sivulauseen molemmille puolille kuuluu pilkku. Esimerkki: ”Talo, jonka Jussi rakensi, on kestänyt hyvin.” Tällaisia päälauseen sisään upotettuja sivulauseita kannattaa usein välttää, koska ne tekevät virke­raken­teen ras­kaak­si. Jos niitä käytetään, on pilkkujen käyttö erityisen tärkeää, jotta virke olisi help­po jäsentää.
• Rinnakkaiset päälauseet. Ne erotetaan yleensä pilkulla: ”Ostin eilen uuden tieto­koneen, ja nyt minun pitäisi vielä keksiä sille käyttöä.” Etenkin jos lauseet ovat pitkiä, on pilkulla tärkeä tehtävä. Pilkku auttaa hahmottamaan virkkeen eräänlaisen taitekohdan eli sen, miten virke jakautuu osiin, joista kumpikin esittää oman asiansa, vaikka ne liittyvätkin toisiinsa.

Sivulauseen aloittaa yleensä jokin sana, joka selvästi osoittaa sen sivulauseeksi, kuten ”jos”, ”että” tai ”joka”. Esimerkiksi eräistä yhdentekevyyttä ilmaisevista sivulauseista sellainen sana kuitenkin puuttuu.

Kieliopissa virke tarkoittaa suurempaa kokonaisuutta kuin lause: virke koostuu yhdestä tai useammasta lauseesta ja päättyy normaalisti ns. isoon eli suureen välimerkkiin (päättö­väli­merkkiin) eli pisteeseen, kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin. Usein lauseen ja virkkeen käsite sekoitetaan toisiinsa, etenkin niin, että virkkeitäkin sanotaan lauseiksi. Virkkeestä käy­te­tään joissakin yhteyksissä nimitystä ”lauseyhdistys”.

Lauseenvastikkeet eivät ole lauseita

Lauseina ei pidetä niin sanottuja lauseenvastikkeita, vaikka ne usein todellakin nimensä mukaisesti vastaavat lauseita. Lauseenvastikkeita ei siis yleensä eroteta pilkuilla muusta tekstistä. Seuraavan esimerkin virkkeet alkavat lauseenvastikkeella:

Vaikka ilmaisu ”voidaksemme erottaa lauseet pilkuilla” vastaa merkitykseltään lausetta ”jotta voimme erottaa lauseet pilkuilla”, sitä ei pidetä lauseena, koska siinä ei ole pre­di­kaat­tia. Mui­ta esimerkkejä lauseenvastikkeista ovat ”ollessamme maalla” (vastaa lausetta ”kun olimme maalla” tai ”kun olemme maalla”) ja ”toteuttamalla suun­ni­tel­mam­me” (vastaa lausetta ”siten, että toteutamme [tai: toteutimme] suun­ni­tel­mamme”).

Lauseenvastike voi olla hyvinkin pitkä, ja silloin sen erottaminen pilkulla olisi käytännössä vähintään yhtä tarpeellista kuin lyhyen sivulauseen erottaminen. Säännöt ovat tässä asiassa oikeastaan aika mielivaltaiset. Mutta jos rikot sääntöjä, lukijasi voivat kummastella ja pahek­sua­kin, jos he pitävät sääntöjen noudattamista tärkeänä.

Tosin säännöt sallivat, että lauseen keskellä tai lopussa oleva lauseenvastike erotetaan pil­kul­la sillä perustella, että se on irrallinen lisäys. Irrallisuus tarkoittaa, että se voitaisiin jättää pois ilman, että lauseen perusmerkitys muuttuu.

Lisäksi joissakin tilanteissa tulee lauseenvastikkeen eteen pilkku muilla perusteilla. Seu­raa­vas­sa esimerkissä pilkku lauseenvastikkeen edessä on sääntöjen mukainen, koska mitkä-​sivu­lause erotetaan pilkuilla muusta virkkeestä.

Toisaalta tällaiset ongelmat voidaan lähes aina välttää sillä, että ei käytetä lauseen­vas­tik­kei­ta, paitsi aivan lyhyitä. Sivulauseiden käyttäminen lauseen­vas­tik­kei­den sijasta tekee tekstin yleensä myös helpommin ymmärrettäväksi, kevyemmäksi.

Rinnakkaiset päälauseet

Yksi keskeisimmistä pilkutussääntöjen poikkeuksista sanoo, että rinnakkaisten lauseiden väliin ei tule pilkkua, jos

• lauseilla on jokin yhteinen lauseenjäsen ja lisäksi
• lauseita yhdistää jokin seuraavista sidesanoista: ja, sekä, sekä – että, -kä, tai, joko – tai, vai, eli (tai mutta tai vaan).

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ensimmäisessä lauseessa on osa, joka on ajateltava ikään kuin toistettavaksi toisessa lauseessa. Voidaan ajatella, että pilkku jätetään pois, jotta lauseet näyttäisivät kiinteämmin kuuluvan yhteen. Sidesanojen joukossa mainittu -kä tar­koit­taa liitepartikkelia, joka merkitykseltään vastaa ja-sanaa; esimerkiksi ”eikä” tarkoittaa ’ja ei’.

Esimerkin ensimmäinen virke voidaan käsittää lauseiden ”tämä auto on halpa” ja ”[tämä auto] sopii perheellenne” yhdistelmäksi. Yhteinen lauseenjäsen ”tämä auto” aiheuttaa sen, että ja-sanan eteen ei tule pilkkua.

Pilkuttomuutta voidaan perustella sillä, että se osoittaa kiinteää kielellistä yhteyttä. Jälkimmäinen lause (esimerkissä ”sopii perheellenne”) on itsessään vajaa: se vaatii täydennyksekseen lauseenjäsenen, tässä subjektin, edellisestä lauseesta.

Jos ehdot muuten täyttyvät mutta yhdistävä sana on mutta tai vaan, on pilkun käyttö sallittua mutta ei pakollista. Ks. kohtaa Mutta- ja vaan-rakenteet.

Useinkin virkkeen luettavuutta parantaisi, jos lauseiden välissä olisi pilkku silloinkin, kun edellä mainitut säännöt kieltävät sen. Tällöin ei kuitenkaan yleensä kannata rikkoa sääntöjä, vaan on parempi esimerkiksi muuttaa toista lausetta niin, että lauseilla ei ole yhteistä lau­seen­jä­sen­tä. Tämä tehdään esimerkiksi lisäämällä toiseen lauseeseen prono­mi­ni. Tässä on syytä huolehtia siitä, ettei synny epäselvyyttä siitä, mihin pronomini viittaa.

Jos rinnakkaisia lauseita on kolme tai useampia, niin yleensä menetellään kuten asioita lue­tel­taes­sa: osien välissä on pilkut, paitsi kahden viimeisen välissä sidesana, yleensä ja-sana. Täl­löin usein jätetään sidesanan edeltä pilkku pois. Luetellaan esimerkiksi ”kissoja, koiria, he­vo­sia ja lampaita” ja vastaavasti rinnastetaan lauseita: ”Liisa perkasi porkkanamaan, Jukka kävi sienessä ja Leena laittoi ruuan.” Kun kuitenkin on kyse lauseista, tulee sidesanan eteen täl­löin sään­tö­jen mukaan pilkku, ellei lauseilla ole jotakin yhteistä lauseenjäsentä.

Pilkut sidesanattomissa rinnastuksissa

Pilkku ei yleensä riitä

Jos kirjoitetaan kaksi päälausetta peräkkäin ilman, että niiden välissä on mitään sidesanaa eli konjunktiota, ei pilkku yleensä ole sopiva välimerkki. Huolimattomassa kielessä kirjoitetaan usein tähän tapaan: ”Nämä ongelmat eivät korjaannu itsestään, tarvitaan erityinen korjaus­ohjelma.” Nykyisin tällaisia sidesanattomia rinnastuksia, jotka hiukan vaikuttavat tajunnan­virralta, esiintyy valitettavasti jopa kielenhuollon ohjeissa. Kielikellon 2/2006 pilkkuohjeissa on seuraavat esimerkit, joista ei kannata ottaa mallia:

Pelkkä pilkku voi osoittaa lauseiden rajaa:

He matkustivat kesäkuussa Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.
Hakemukset osoitetaan johtajalle, asia käsitellään seuraavassa kokouksessa.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännöissä on ensimmäinen edellä mainituista esimerkeistä hiukan muutetussa muodossa. Opas kuitenkin sentään lisää:

Tavallisempaa tällaisissa tapauksissa on kuitenkin käyttää pistettä, puolipistettä tai konjunktiota.

Jos lauseita ei yhdistä mikään sidesana, oikea välimerkki on yleensä piste. Joskus myös puolipiste tulee kyseeseen.

Vaihtoehtona on myös sidesanan lisääminen, jolloin välimerkkinä käytetään pilkkua. Sidesanan käyttö on usein selvin ratkaisu, koska sidesanan valinnalla voidaan ilmaista lauseiden suhde toisiinsa eli kirkastaa ajatusta.

Erikoistapauksia, joissa pilkku riittää

Pilkun käyttö ilman sidesanaa päälauseiden välissä on kuitenkin mahdollista muutamissa tapauksissa:

• Virkkeessä on kolme tai useampia päälauseita. Kuten edellisessä kohdassa esitettiin, tällöin vain kahden viimeisen väliin kirjoitetaan pilkun lisäksi sidesana; muut voidaan rinnastaa pelkällä pilkulla. Tätä poikkeusta ei pilkun käytön säännöissä yleensä erikseen mai­ni­ta, mutta se voidaan johtaa yleisistä periaatteista. Menettely tulee yleensä kyseeseen vain joko hyvin lyhyissä virkkeissä tai raskaanpuoleisessa asiatyylissä.
  Tulin, näin ja voitin.

  Tulin paikalle senaatin käskystä, näin tilanteen vaativan nopeita ja päättäväisiä toimenpiteitä ja voitin vastustajan sotajoukot.
• Päälauseet ovat rakenteeltaan samantyyppiset niin, että rinnakkaisuus ilmenee helposti. Yleensä lauseet ovat tällöin lyhyitä. Virkkeessä saattaa olla esimerkiksi rakenne toi­si­naan – toisinaan, joka toimii sidesanojen tavoin. Heikommin sitoo sellainen keskeisten lauseenosien kuin talvella – kesällä rinnasteisuus. (Edellä huonoksi luonnehditussa Kielikellon esimerkissä kyllä kesäkuussa ja heinäkuussa ovat kyllä rinnasteisia, mutta ne eivät ole kovin painokkaita eivätkä lauseet ole rakenteeltaan samanlaiset.)
  Toisinaan pikkutarkka työ tuntuu mukavalta, toisinaan siinä tuntee itsensä robotiksi.

  Talvella heitä vaivasi kylmä, kesällä kiusana olivat hyttyset.
• Jälkimmäisessä lauseessa on konjunktion tavoin sitova sana tai muu ilmaus edempänä lauseessa, usein toisena sanana. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas kuvaa, että tällaisia ilmauksia ovat mm. sanat muuten, muutoin, nimittäin, näet, pikemminkin, silti, siksi ja siis sekä liitepartikkelit -han ~ -hän, -kin, -kaan ~ -kään ja -pa ~ -pä. Se esittää seuraavat esimerkit:

  He matkustelivat laajasti Yhdysvalloissa, ennättivätpä he vielä paluumatkalla Havaijillekin.
  Asia on kiireinen, ministeriössä näet valmistellaan uudistusta jo ensi syksyksi.

Samanlaisten lauseiden rinnastus

Joskus myös pelkkä lauseiden samanlaisuus muodostaa perusteen side­sanat­to­mal­le rinnastukselle. Tällöin lauseiden tulee olla melko lyhyitä, koska muutoin rakenne ei hahmotu helposti. Sidesanan käyttäminen tai käyttämättä jättäminen vaikuttaa hiukan virk­keen tyyliin. Sidesanattomuus on usein ominaista iskeville, sananlaskumaisille lausu­mille.

Uusi kieliopas (3. painos, s. 17) korostaa: ”kahden päälauseen rinnastaminen pelkkää pilkkua käyttäen, ilman rinnastus­konjunktiota, käy verraten harvoin”. Se esittää mm. seuraavan esi­mer­kin, johon sen mukaan ei käy pelkkä pilkku, vaan pitäisi lisätä konjunktio vaan tai kor­va­ta pilkku puoli­pisteellä: ”Tulokset eivät yleensä parane väkisin puristamalla, tarvitaan myös taukoja ja riittävästi lepoa.”

”Samantekevyyden” ilmaukset

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa (10. painos) on seuraava erillinen maininta:

Huom. Pilkulla erotetaan myös samantekevyyttä tms. ilmaisevia rakenteita:

Sanot mitä sanot, minä lähden.

Hän lupasi tulla, oli ilma millainen hyvänsä.

Tällaisten ns. konsessiivisten rakenteiden (ISK § 1143) kirjoitusasu on täysin vakiintunut. Pilkkua käytetään niissä yleisten periaatteiden mukaisesti: on kaksi lausetta, eikä ole mitään erityistä perustetta jättää pilkkua pois.

Maininta lienee otettu selventämään sitä, että tällaiset rakenteet ovat moitteettomia sidesanattomina. Niitä ei siis tarvitse ruveta korjailemaan sidesanallisiksi. Esimerkiksi ”Vaikka sanoisit mitä tahansa, minä lähden” on toki sekin moitteeton, mutta sävyltään toinen kuin ”Sanot mitä sanot, minä lähden”.

Milloin lauseilla on yhteinen lauseenjäsen?

Selviä tapauksia

Pilkkusäännöissä on usein olennaista, onko rinnakkaisilla päälauseilla jokin yhteinen lau­seen­jäsen. Mutta useinkaan ei ole selvää, miten tilanne on tulkittava. Esimerkiksi seuraava tapaus on selvä, koska lauseilla on yhteinen subjekti, ”Pekka”:

Seuraavassa taas yhteisenä lauseenjäsenenä on sana ”illalla”:

Kuuluuko adverbiaali vain yhteen lauseista?

Seuraava tapaus on kaksitulkintainen, koska alussa oleva sana ”valitettavasti” voidaan tul­ki­ta joko vain ensimmäiseen lauseeseen tai molempiin lauseisiin kuuluvaksi. Jos se tul­ki­taan vain ensimmäiseen kuuluvaksi, pitäisi ja-sanan edelle kirjoittaa pilkku, koska lau­seil­la ei ole yhteistä lauseenjäsentä.

Pronominin viittaus ei riitä

Lauseilla ei katsota olevan yhteistä lauseenjäsentä, jos toinen lause sisältää pronominin, joka viittaa toisen lauseen lauseenjäseneen. Seuraavista esimerkeistä ensimmäisessä lauseilla on kyllä ajatuksellisesti sama subjekti, mutta kieliasussa niillä on eri subjektisanat (”bussi” ja ”se”).

Persoonamuodon ilmaisema persoona yhteisenä jäsenenä

Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan myös subjekti tilanteissa, joissa subjekti on il­mais­tu vain verbin muodolla, tarkemmin sanoen yksikön 1. tai 2. persoonan muodolla. Seu­raa­va virke siis pilkutetaan ikään kuin siinä olisi mukana lauseiden yhteinen subjekti ”minä”:

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa linjaa on muutettu niin, että tällaisissa tapauksissa saa käyttää pilkkua:

Huom. Jos lauseiden verbit ovat 1. tai 2. persoonassa tai passiivimuodossa, pilkkua voi käyttää, mutta se ei ole välttämätöntä.

Tunsin itseni virkistyneeksi ja lähdin hyvillä mielin kotiin. ~
Tunsin itseni virkistyneeksi, ja lähdin hyvillä mielin kotiin.

Ns. passiivimuodot ja yhteiset lauseenjäsenet

Yhteiseksi lauseenjäseneksi tulkitaan jopa ns. passiivimuoto (joka on todellisuudessa yksi per­soo­na­muo­dois­ta). Nykyisten sääntöjen mukaan toisaalta pilkun käyttö on sallittua. Seuraava esimerkki on Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­oppaasta.

Pilkuttomuutta voi pitää melko outona etenkin silloin, kun lauseilla ei ole edes loo­gi­ses­sa mielessä yhteistä lauseenjäsentä eli ajatellut tekijät eivät ole samat. Tosin pilkuttomuus ei ehkä häiritse, jos virke on lyhyt. Lisäksi koska ns. passiivin käytön tarkoitus on useinkin sen hämärtäminen, kuka on tekijänä, voidaan tekijäksi usein tulkita jokin yhteisö, virasto tms. Seuraavassa esimerkissä tarkistaja ja ilmoittaja ovat ehkä eri henkilöitä, mutta yhteiseksi tekijäksi voidaan ajatella persoonaton virasto.

Pilkun käyttö tällaisissa tapauksissa on usein hyvin aiheellista, jos virke on pitkä tai selvyys muuten vaatii. Puheessa on tällöin usein melko selvä tauko pilkun kohdalla.

Sivulause yhteisenä lauseenjäsenenä

Rinnasteisten lauseiden yhteisenä lauseenjäsenenä voi olla myös sivulause. Sivulause siis ajatellaan hallitsevan lauseen osaksi, sen lauseenjäseneksi.

Rinnakkaiset sivulauseet

Rinnakkaisia sivulauseita koskee samanlainen pilkutussääntöjen poikkeus kuin rinnakkaisia päälauseita, mutta yhteistä lauseenjäsentä ei tarvita. Voidaan ajatella, että se lause, johon rin­nak­kai­set sivulauseet liittyvät, on tavallaan niitä yhdistävä, niiden yhteinen lauseenjäsen.

Rinnakkaisten sivulauseiden väliin ei siis tule pilkkua, jos lauseita yhdistää jokin seu­raa­vis­ta side­sanoista: ja, sekä, -kä, sekä – että, tai, vai, eli (tai mutta tai vaan).

Kyseiset sivulauseet ovat rinnasteisia, koska ne liittyvät samaan päälauseen sanaan ”tieto­kone”, johon sekä ensimmäisen sivulauseen ”joka” että toiseen sivulauseen ”jonka” viittaavat. Mutta seuraavassa sivulauseet eivät ole rinnakkaisia:

Esimerkin jälkimmäinen sivulause viittaa edellisessä sivulauseessa olevaan sanaan ja on siis sivulauseen sivulause.

Usein on opetettu sääntö, jonka mukaan että-sanan eteen kuuluu pilkku. Pilkkusääntöjä ei kuitenkaan kannata esittää ohjeina siitä, minkä sanojen eteen tulee pilkku, vaan lauseita ja muita rakenteita koskevina ohjeina. Vaikka että-​sanan eteen useimmiten tulee pilkku, tähän on useita poikkeuksia. Esimerkiksi sekä-että-rakenteeseen ei että-sanan eteen juuri koskaan tule pilkkua, koska siinä että-sana ei yleensä aloita sivulausetta. Lisäksi pilkkua ei tule rinnakkaisten että-​lau­sei­den väliin, jos niitä yhdistää jokin edellä mainituista sidesanoista.

Joskus virkkeessä on rinnastettu sivulause ja lausetta pienempi rakenne, kuten yksittäinen sana. Kieliopeissa ei juuri käsitellä tämäntapaisia rakenteita, mutta parasta lienee jättää ne pilkuttamatta, koska mitään selvää pilkutustapaa ei ole.

Esimerkki voi tuntua ongelmalliselta, koska virkkeeseen ”Keitä nuudeleita, kunnes ne ovat pehmenneet” tietenkin kuuluisi pilkku. Saako pilkun jättää pois siksi, että kunnes-lause on ajan ilmaukseen ”14 minuuttia”? Jos näiden rinnasteisten ilmausten järjestys olisi toinen, eikö pilkkua pitäisi käyttää? Tämäntapaiset rinnastukset ovat melko kömpelöitä ja usein merkitykseltään epäselviä. Oikeampi ja ongelmattomampi ohje olisi ”Keitä nuudelit pehmeiksi, noin 15 minuuttia.”

Jos peräkkäin on kolme tai useampia rinnakkaisia sivulauseita, menetellään kuten rin­nak­kais­ten päälauseidenkin yhteydessä. Lauseet erotetaan siis toisistaan pilkuilla, paitsi kaksi viimeistä sidesanalla, jonka eteen ei tässä tapauksessa koskaan tule pilkkua.

Rinnakkaisten sivulauseiden ei siis tarvitse alkaa samalla sanalla. Tässä esimerkissä kuka-​lause, miksi-lause ja miksei-lause ovat rinnakkaisia ja liittyvät päälauseeseen ”kysyin”.

Pilkkusäännöissä kyllä usein esitetään yksioikoisesti, ettei rinnakkaisten sivulauseiden väliin tule pilkkua. Silloin on kuitenkin unohdettu rakenteet, joissa rinnakkaisia sivulauseita on enem­män kuin kaksi. Toisaalta sujuvassa kielenkäytössä yleensä vältetään sellaisia ra­ken­tei­ta niiden raskaslukuisuuden takia.

Mutta- ja vaan-rakenteet

Edellä olevissa säännöissä on sanat mutta ja vaan pantu sulkeisiin. Tämä tarkoittaa, että säännöt pilkkujen pois jättämisestä koskevat myös näillä sanoilla alkavia lauseita, mutta on myös sallittua ja tavallista käyttää pilkkua niiden edessä. Käytännössä yleinen kielitaju vaikuttaisi olevan vanhojen sääntöjen eli pilkun käytön kannalla.

Pilkun käytön ohjeiden koosteessa Kielikellossa 3/1995 (artikkeli Pilkku) esitetään asia näin:

Mutta ja vaan ovat rinnastuskonjunktioita, ja niihin pätevät samat pilkutus­peri­aat­teet kuin muihinkin rinnastus­konjunktioihin. Monet ovat kuitenkin oppineet kou­lus­sa vanhemman, hieman toisenlaisen käytännön, jonka mukaan mutta- ja vaan-​sa­no­jen edelle tulee aina pilkku. Tämä käytäntö on yhä melko yleinen ja myös mah­dol­li­nen.

Seuraavassa esimerkissä lauseilla on yhteinen lauseenjäsen ”hän”, joten nykyisin ensisijainen sääntö siis on, että pilkkua ei käytetä, mutta vanha käytäntö sallitaan myös.

Vanhan käytännön taustalla on paljolti se, että mutta- ja vaan-sanalla alkavat lauseet il­mai­se­vat niin selvää asiasisällön taitekohtaa, että se heijastuu myös ääntämyksessä ja virk­keen jäsentymisessä. Monista tuntuu siksi luonnolliselta erottaa lauseet pilkuilla.

Jos virke on pitkä, pilkun käyttö yleensä auttaa virkkeen jäsentymistä. Lisäksi pilkun käyt­tö on sikäli turvallista, että monet lukijat ovat aikoinaan oppineet ehdottomana sääntönä, että mutta- ja vaan-sanan edellä käytetään aina pilkkua.

Lyhyet virkkeet ilman pilkkua

Tärkeä poikkeussääntö on, että lyhyistä virkkeistä voi jättää lauseiden väliin muutoin kuuluvia pilkkuja pois. Esimerkiksi virk­kees­sä ”Sataa ja tuulee” on oikeastaan kaksi rinnasteista päälausetta, joten pääsäännön mu­kaan ja-sanan eteen kuuluisi pilkku. Näin lyhyessä virkkeessä tuskin kukaan käyttäisi pilkkua. On tavanomaista ja järkevää jättää pilkku pois myös vähemmän pitemmistä virkkeistä.

Tämän poikkeuksen taustalla on, että lyhyt virke on helppo jäsentää ilman pilkkujakin. Pilkut jopa rikkoisivat virkkeen hahmon ja saattaisivat tuoda siihen painotusta, jota ei haluta.

Tätä poikkeusta kannattaa kuitenkin soveltaa yleensä vain sellaisiin virkkeisiin, joissa on vain muutamia sanoja, enintään ehkä kym­me­nen. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas jopa rajaa poikkeuksen tapauksiin, joissa ”lauseet ovat hyvin lyhyitä (parin kolmen sanan mit­tai­sia)”. Lisäksi sen mukaan päälauseen ja sivulauseen välistä saa jättää pilkun pois vain, jos pää­lause on yksisanainen:

Kauno­kir­jal­li­suu­des­sa on pilkuttomuus kuitenkin usein tavallisempaa ja ehkä hyväk­sy­tym­pää­kin kuin asiatekstissä. Tämä johtuu osittain siitä, että esimerkiksi novellin teks­tiä ei lukija jäsentele samalla tavoin kuin tiivistä asiatekstiä, vaan pikemminkin eläytyy teks­tin kulkuun.

Pilkun jättäminen pois eräistä yhdistelmistä

Yleensä ei pilkkua kahden sidesanan väliin

Jos virkkeen alussa tai pilkun jäljessä on peräkkäin kaksi sidesanaa eli konjunktiota, ei niiden väliin kirjoiteta pilkkua. Pilkku häiritsisi pikemminkin kuin auttaisi virkkeen hah­mot­ta­mi­sessa.

Yleisten sääntöjen mukaan pitäisi sivulauseen ”jos ehdotukseni hyväksytään” kummallakin puolella olla pilkku. Poikkeussäännön mukaan sen edestä kuitenkin jätetään pilkku pois, koska virkkeessä on peräkkäin kaksi sidesanaa ”että” ja ”jos” ja niiden edellä on pilkku.

Usein esiintyvät peräkkäin mm. seuraavat sidesanat, ja yleensä siis vain ensimmäisen eteen tulee pilkku: että kun, jos vaikka, ja jos, kuin että, mutta jos, tai kun.

Pilkku sellaisissa ilmauksissa kuin ”niin että”

Jos peräkkäin on adverbi kuten ”niin” ja jokin sidesana, niin pilkku voidaan sijoittaa joko adverbin tai sidesanan edelle. Riippuu muun muassa ilmaisun merkityksestä ja pai­no­tuk­ses­ta, kumpaa tapaa noudatetaan. Jos esimerkiksi ”niin että” tarkoittaa ’sillä tavalla, että’, on luonnollista sijoittaa pilkku että-sanan edelle. Jos taas se tarkoittaa suunnilleen ’jotta’ tai ’joten siis’, sanat liittyvät niin kiinteästi yhteen, että pilkku sopii sanaparin edelle.

Muita tavallisia adverbin ja sidesanan yhdistelmiä ovat heti kun, niin kauan kuin ja silloin kun.

Pilkku voidaan näissä tapauksissa usein jättää kokonaan poiskin, vaikka virke ei ole lyhyt. Tätä puoltaa se, että puheessa ei yleensä ole selvää taukoa, ja pilkun sijoittaminen kumpaan tahansa paikkaan voisi olla lievästi hämmentävää, koska se koettaisiin ajatuksen kat­kai­sevaksi.

”Se joka” tms. virkkeen alussa

Sääntöjen mukaan pilkun saa jättää pois sivulauseen edestä, jos virke alkaa se-sanan jonkin muodon ja joka-, mikä- tai että-sanan yhdistelmällä.

Tässä yhteydessä se-sanan muotoihin rinnastetaan sellaiset kuin siellä ja sinne, jotka ovat muodostukseltaan poikkeuksellisia ja käytöltään lähinnä adverbeja. Seuraava asetelma esittää joukon yhdistelmiä, joita sääntö koskee. Se ei ole tyhjentävä.

Sääntö on siis varsin tapauksittainen, kasuistinen. Esimerkiksi yhdistelmää se, millainen tai hän, joka tai kaikki, mikä se ei koske, vaikka ne ovat luonteeltaan aivan vastaavia.

Tämä poikkeussääntö on kuitenkin turha, koska

• se turhaan rikkoo sitä yleistä sääntöä, että lauseen sisällä oleva sivulause erotetaan pilkuilla molemmin puolin
• se on hankala muistaa, joten sitä tulee helposti soveltaneeksi väärin
• se aiheuttaa turhaa vaihtelua, koska pilkun käyttökin on edelleen sallittua.

Virkkeenalkuinen adverbi ja konjunktio

Jos virke alkaa adverbilla kuten etenkin ja konjunktiolla kuten jos, niin sääntöjä muodollisesti tulkitsemalla voisi päätyä kirjoittamaan pilkun konjunktion edelle: ”Etenkin, jos kyse on ala­ikäisten ja ihmisarvon suojelusta, on ensiarvoisen tärkeää, että – –”. Sellainen kuitenkin näyt­tää oudolta ja tuntuu kankealta.

Kielenkäyttäjien enemmistö tuntuu olevan sitä mieltä, että tällaisissa tapauksissa ei pilkku ole aiheellinen. Kielenhuolto ei ole ottanut nimenomaista kantaa, mutta sen voi olettaa kal­lis­tu­van samalle kannalle.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan pilkkusäännössä käsitellään etenkin jos -tyyp­pis­ten ra­ken­tei­den pilkuttamista lauseiden välissä. Siitä esitetään, että pilkku tulee usein korostavan sa­nan kuten etenkin edelle, mutta ”pilkku on tietysti mahdollinen myös konjunktion edellä”. Esi­mer­keis­tä voidaan päätellä, että pilkku kirjoitetaan jompaankumpaan paikkaan. Virk­keen­al­kuis­ta etenkin jos -ra­ken­net­ta käsitellään vain sivumennen esimerkissä, mutta melko selvästi kantaa ottaen:

Vrt. ei pilkkua: Erityisesti kun työvoimasta on ylitarjontaa, on vammaisten työl­lis­ty­mi­nen vaikeaa.

Vastaavanlainen virkkeenaloitus on ”Lisäksi jos”. Tosin pilkkuongelma on useinkin kätevintä kiertää jättämällä virkkeenalkuinen adverbi kuten ”Lisäksi” pois. Useinkaan sillä ei ole teh­tä­vää kielessä vaan se on tarpeeton kirjoitetun kielen vastine puheen rykäisylle.

Ajatusviiva ja pilkku

On sallittua jättää pilkku pois ajatusviivan jäljestä. Toisaalta on loogisempaa käyttää pilkkua ajatusviivasta huolimatta, jos yleiset säännöt sitä vaativat.

Pilkkua ei tarvita kuin-sanan edelle

Vanha sääntö pilkusta sivulauseen edellä

Vanhat pilkkusäännöt sanovat, että kuin-sanan edelle tulee pilkku, jos se aloittaa sivu­lau­seen. Esimerkiksi virkkeessä ”Se on kauniimpi kuin muistinkaan” pitäisi tämän mukaan olla pilkku. Sääntöön on kuitenkin tehty eri tavoin muotoiltuja poikkeuksia ja lievennyksiä, kuten se, että pilkku jätetään pois, jos ”edellä on sana, johon kuin viittaa”. Tässähän ”kauniimpi” ​on sel­lai­nen sana. Käytännössä kuin-lauseet ovat erittäin usein tätä tyyppiä.

Edellä kuvatulla linjalla on vielä esimerkiksi Uuden kielioppaan 3. painos (2007). Taustalla on ehkä se, että haluttiin pitää kiinni periaatteesta, jonka mukaan sivulause erotetaan pilkulla, mutta tämän huo­mat­tiin johtavan usein turhaan ja häiritseväänkin pilkutukseen kuin-sanan edellä. Säännöstö oli tämän takia sekava ja tulkinnan­varainen. Onkohan edes mahdollista, että vertailua tarkoittava kuin-lause ei viittaa aiempana olevaan sanaan?

Nykysääntö: ei pilkkua

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanookin (tähän on lainattu sen esimerkeistä vain ensimmäinen):

Vertailua tarkoittavissa ilmauksissa kuin-sanan edellä ei yleensä käytetä pilkkua, aloittipa kuin-jakso kokonaisen lauseen tai ei.

Todellisuus näyttää valoisammalta kuin hän uskalsi toivoakaan.

Pilkullinen kirjoitusasu ”Se on kauniimpi, kuin muistinkaan” tuntuisi varmaan useimmista ou­dol­ta. Tämä on isompi ongelma kuin se, että jotkut lukijat muistavat vanhan pilkku­sään­nön ja pitävät sitä ehdottomana. Niinpä pilkku voidaan huoleti jättää pois kuin-sanan edestä.

Pilkku irrallisen lisäyksen edellä

Pilkku on kuitenkin sallittu ja usein luonteva, jos kuin-sana aloittaa irrallisen lisäyksen esi­mer­kik­si virkkeen lopussa, kuin jälkikäteen mieleen muistuneena asiana. Tällöin kuin-sana ei ilmaise tavanomaista vertailua vaan vastaa sanaparia ikään kuin tms. Se, käytetäänkö pilkkua vai ei, voi vaikuttaa ilmaisun sävyyn. Irrallisia lisäyksiä kä­si­tel­lään tarkemmin seuraavassa kohdassa.

Viimeksi mainitussa esimerkissä ei ole kyse irrallisesta lisästä. Lause ”Hän esiintyi” ei ole mielekäs ilman loppuosaa. Tässä pilkku olisi siis selvä virhe.

Yhdistetyt konjunktiot kuten ”aivan kuin”

Sellaisista yhdistetyistä sidesanoista kuin ”aivan kuin”, ”ennen kuin” ja ”sikäli kuin” ei kielen säännöissä anneta selviä ohjeita. Yleensä ne käsitetään kiinteiksi yhdistelmiksi, ja pilkku kirjoitetaan niiden eteen tai jätetään kokonaan pois. Uusi sääntö yksinkertaistaa tilannetta sikäli, ettei pitäisi enää edes ajatella, tulisiko pilkku kuin-sanan edelle.

Jos aivan kuin -rakenne tai vastaava on ennen päälausetta, käytetään aina pilkkua.

Myös jos järjestys on toinen, pilkku usein auttaa (nopeuttaa) virkkeen hahmottumista.

Näissä tapauksissa pilkun voi myös jättää pois. Tämä saattaa hiukan vaikuttaa virkkeen sävyyn ja painotukseen. Seuraavassa esimerkissä saattaa kehotus ”Lue käyttöohje” saada pilkusta lisää painoa.

Pilkku erottamassa irrallista lisäystä

Erillinen täydennys erotetaan pilkulla

Pilkkua käytetään erottamaan irrallisia lisäyksiä muusta lauseesta. Jos lisäys on lauseen kes­kel­lä, sen kummallekin puolelle tulee pilkku.

Irrallinen lisäys on peri­aat­tees­sa sellainen, jonka voisi jättää pois ilman, että lauseen pe­rus­mer­ki­tys muuttuu. Monet­kin lauseen osat ovat tässä mielessä irrallisia, mutta pilkkua käy­te­tään usein korostamaan irrallisuutta.

Irrallisiksi lisäyksiksi luokitellaan seuraavat:

• puhuttelut ja huudahdukset ja vastaavat
  Tulepa, Pekka, auttamaan tiskaamisessa.

  Huh huh, nyt päästään saunaan.
• selittävät lisäykset (kuten esimerkit), tarkennukset ja välihuomautukset
  Allergiaa aiheuttavat monet ruoka-aineet, esimerkiksi pähkinät.

  Se tapahtui viime kesänä, juuri ennen juhannusta.

  Tapasin hänet, kuten jo kerroin, useita kertoja viime viikolla.
• pääsanansa jäljessä oleva määrite.
  matematiikka, tieteiden kuningatar

Hyvin lyhyistä ilmauksista kuten ”Hei Pekka” jätetään pilkku yleisesti pois, mutta tämä ei siis ole sääntöjen mukaista. Sääntö, joka koskee pilkun jättämistä pois lyhyistä virkkeistä, koskee tilanteita, joissa pilkku olisi lauseiden välissä.

Jos selittävän lisäyksen edellä on eli-sana, ei pilkkua yleensä kuitenkaan käytetä. Pilkulla voidaan ehkä hiukan korostaa selityksen irrallisuutta, mutta se ei vaikuta tyylikkäältä.

Käytännössä osaa lisäyksistä pidetään ”irrallisina” lähinnä kieli­opil­li­sis­ta syistä. Esi­mer­kik­si ilmauksessa ”Espoo, kaunis kotikaupunkini” määrite tuskin on juurikaan irral­li­sem­pi kuin toista sanajärjestystä käyttävässä vaihtoehdossa ”kaunis koti­kaupunkini Espoo”. Kuitenkin edellisessä pilkku on välttämätön, jälkimmäisessä taas pilkun käyttö on tyyli- ja painotus­kysymys.

Varsinkin välihuomautusten erottamiseen voitaisiin usein käyttää myös ajatusviivoja tai sulkeita. Pilkkujen käyttö on rauhallisempaa ja toimii etenkin lyhyissä virkkeissä tarpeeksi erottavana.

Sukunimi, etunimi

Jos etunimi mainitaan sukunimen jälkeen, se siis tulkitaan ”irralliseksi lisäykseksi” ja ero­te­taan sukunimestä pilkulla. Tämä kirjoitustapa on kovin muodollinen ja sopii lähinnä sel­lai­siin luetteloihin, jotka on aakkostettu sukunimen mukaan.

Puhelinluetteloissa jätetään pilkku usein pois lyhyyden vuoksi. Pilkku saattaa kuitenkin mo­nis­sa yhteyksissä olla tarpeen var­sin­kin, jos etunimestä ilmoitetaan vain alku­kirjain­lyhen­ne, koska tällöin voi syntyä epä­sel­vyyt­tä siitä, kumpi on etunimi ja kumpi sukunimi. (”Kari, S.” tarkoittaa, että sukunimi on ”Kari” ja etunimi alkaa S:llä, kun taas ”Kari S.” tarkoittaa, että etu­nimi on ”Kari” ja suku­nimi alkaa S:llä.)

Normaalikieleen sopii ilmaisutyyppi ”Matti Virtanen”. Puhekielessä tai sitä jäl­jit­te­le­väs­sä kie­les­sä voi tietysti käyttää myös vanhaa ilmaisutapaa ”Virtasen Matti”.

Titteli lisäyksenä

Irrallinen lisäys on myöskin titteli tai muu vastaava määrite, jos se kirjoitetaan nimen jälkeen.

Nimi lisäyksenä

Epäselvyyttä on syntynyt siitä, milloin ihmisen nimi kokonaisuudessaan on tulkittavissa irralliseksi lisäksi, joka erotetaan pilkuilla.

Esimerkkitapauksessa voi pilkkujen käyttöä perustella sillä, että on jo yksilöity, ketä tar­koi­te­taan (kun otetaan asiayhteys huomioon). Nimen mainitseminen on tässä mielessä ir­ral­li­nen li­säys. Sitä ilmankin virke olisi luettavissa. Monet lukijat kuitenkin oudoksuvat täl­lais­ta käy­tän­töä muun muassa siksi, että pilkkujen koetaan katkaisevan virkkeen häi­rit­se­väs­ti.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan irrallisena lisäyksenä voi olla myös nimi, ja se esittää mm. seuraavan esimerkin. Sen mukaan pilkkujen käyttö lisää nimen painokkuutta.

Jos päädytään erottamaan irrallinen lisäys pilkulla, on muistettava kirjoittaa pilkku sen molemmin puolin, jos se on keskellä virkettä. Edellä mainitussa esimerkkitapauksessa olisi selvä virhe, jos käytettäisiin vain ensimmäistä pilkkua.

Paljoksuvat ilmaukset

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää yksioikoisesti:

Pilkulla erotetaan muusta lauseesta myös paljoksuvat ilmaukset, joihin sisältyy esimerkiksi sana saati tai jopa:

Välillä saattaa tuntua vaikealta saada lapsi liikkeelle, saati sitten syömään kasviksia.
Vesistöjen sulapaikoissa sinnittelee vielä useita vesilintulajeja, jopa aivan talvisessa Lapissa saakka.

Sääntö tuntuu kuitenkin liioitellulta. Pilkun voisi jättää poiskin, jolloin painotus ehkä hiukan muuttuu. Toisaalta jos lause on pitkä, pilkun käyttö auttaa jäsentämään lauseen. Pilkku ehkä myös helpottaa ääneen lukemista, koska paljoksuvan ilmauksen edellä on yleensä tauko.

Pilkku parillisissa ilmauksissa kuten mitä – sitä

Pilkkua käytetään erottamaa toisistaan sellaisten rakenteiden osat, jotka on muodostettu sanaparilla mitä – sitä, milloin – milloin, toisaalta – toisaalta, tai osaksi – osaksi. Sääntöä lienee lupa tulkita niin, että se koskee myös muita vastaavia pareja, kuten osittain – osittain.

Taukopilkutus painotuksen nimissä

Normien mukaisessa suomen kielessä sovelletaan periaatteessa kieliopillista eli lause­raken­teen mukaista pilkutusta eikä taukopilkutusta. Käytännössä on kuitenkin osittain menty taukopilkutuksen suuntaan.

Edellä käsitellyissä pilkkusäännöissä on todellisuudessa usein kyse tauko­pilkutuksesta. Kun sanotaan, että pilkkua voi käyttää tai olla käyttämättä ja että tämä vaikuttaa pai­no­tuk­seen tai sävyyn, pilkun käyttö vaikuttaa ehkä ensisijaisesti taukona – luettaessa tietenkin ajateltuna taukona. Taukoon kyllä saattaa liittyä painotus- tai sävyasioita.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sallii normaaleista säännöistä poikkeavat pilkut ”pai­no­tus­suh­tei­den” selventämiseksi. Mahtaneeko tässä kuitenkin pohjimmiltaan olla kyse tauko­pil­ku­tuk­ses­ta? Pitkä pilkuton lause on hankala lukea, kun ei ole selvää kohtaa, jossa sopii vetää henkeä sananmukaisesti tai kuvaannollisesti. Oppaan ohje on seuraava:

Pilkku voi joskus auttaa selventämään lauseen painotussuhteita. Mitä pitempi ilmaus, sitä tärkeämpi pilkku on kokonaisuuden hahmotuksen kannalta:

Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opet­ta­jan­sa. ~

Maamme kansainvälisen maineen rakentajina ovat kunnostautuneet paitsi insinöörit ja formulakuskit, myös kaikki Suomen koululaiset ja heidän opet­ta­jan­sa.

Lauseenalkuisen ilmauksen erottaminen

Englannin kielessä, varsinkin amerikanenglannissa, on tavallista erottaa lauseen alussa ole­vat aikaa, paikkaa, tapaa, kirjoittajan asennetta tms. kuvaavat ilmaukset (adverbiaalit) pil­kul­la. Tapa on jossain määrin levinnyt suomen kieleen, mutta se ei yleensä ole sääntöjen mukaista.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas tuntuu hiukan avaavan ovia vieraalle vaikutukselle, kun se sallii pilkutuksen tällaisissa asioissa painotuksen takia:

Kun lauseen alussa on asennetta tai näkökulmaa ilmaiseva sana tai sanonta, ei sitä tavallisesti eroteta muusta lauseesta pilkulla. Jos ilmaus on erityisen painokas, pilkku on mahdollinen.

Valitettavasti lomaan on vielä pitkä aika

Sunnuntaina pidettävästä tottelevaisuuskokeesta hän odottaa täysiä pisteitä. Toisaalta menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia. ~ Toisaalta, menestyminen ei välttämättä ole tärkein asia.

Ihme kyllä, asia ehdittiin käsitellä loppuun asti.

Jo sellaisten ilmausten kuin ”toisaalta” ja ”ihme kyllä” sijoittaminen lauseen alkuun merkitsee jo niiden painottamista. Suomen kielessähän tällaisia ilmauksia voi käyttää lauseen sisälläkin. Siksi pilkun käyttö on tarpeetonta ja antaa vain huonon esimerkin, jota saatetaan jäljitellä ilman mitään painotustarkoitusta.

Pilkku erillisissä ilmauksissa

Lyhyissä ilmauksissa, jotka eivät muodosta kappaleita, ei yleensä käytetä pilkkua. Eri­tyis­sääntöjä:

• Pilkkua ei käytetä päiväyksissä paikan ja ajankohdan välissä eikä päivämäärän il­mai­sus­sa viikonpäivän ja päivämäärän välissä.
  Espoossa 4. huhtikuuta 2005
  maanantaina 4. huhtikuuta 2005
• Pilkkua ei yleensä käytetä kirjeen alkupuhuttelun lopussa. Jos puhuttelussa on ter­veh­dys­sa­na ja vastaanottajan nimi, käytetään niiden välissä pilkkua, mutta pilkun saa jättää poiskin.
  Pääjohtaja Matti Meikäläinen

  Hei, Maija

  Hei Maija
• Jos alkupuhuttelu kuitenkin halutaan kirjoittaa osaksi viestin ensimmäistä virkettä, käytetään pu­hut­te­lun lopussa pilkkua. Standardissa SFS 4175 on tästä seuraava esimerkki, jolla on tar­koi­tus vihjata, että tällainen aloitus sopii lähinnä tuttavallisiin viesteihin. Tällaisissa tapauksissa puhuttelun katsotaan olevan osa viestin ensimmäistä virkettä, joten puhuttelun jälkeinen osa aloitetaan gemenalla.
  Hei Maija,
  kiitos viestistäsi. Hoidan asian heti.
• Pilkkua ei käytetä kirjeen lopputervehdyksessä.
  Terveisin
  Matti
  Pilkun käyttö lopputervehdyksissä on kyllä yleistä, mutta esimerkiksi Uusi kieliopas erikseen torjuu sen ”englantilaismallisena”, millä lienee tarkoitus viitata englannin kielen vaikutukseen.

Puhuttelun ja varsinaisen viestin väliin jätetään yleensä ainakin jonkin verran tilaa, usein tyhjän rivin verran. Seuraavassa on esimerkki hyvin lyhyestä viestistä, jossa on puhuttelu, varsinainen viesti ja allekirjoitus lopputervehdyksineen.

Pilkku luettelon osien erottimena

Pilkkua käytetään myös lauseen sisällä, jolloin sillä erotetaan rinnakkaisia sanoja tai pitempiä ilmaisuja toisistaan. Tällöin pilkku yleensä vastaa ja-sanaa tai joskus tai-sanaa.

Tavallinen luettelo: viimeisten osien välissä ja-sana

Lueteltaessa asioita käytetään ja-sanaa vain kahden viimeisen välissä, muualla pilkkua, joka tällöin siis vas­taa ja-sanaa. Tämä koskee myös tilannetta, jossa asiat on numeroitu. Tällaisiin ilmaisuihin ei kirjoiteta ja-sanan edelle pilkkua, toisin kuin usein englannissa.

”Tekninen” luettelo: kaikkien osien välissä pilkku

Usein kirjoitetaan kahden viimeisenkin kohdan edelle pilkku eikä ja-sanaa, etenkin teknisissä luetteloissa, jotka eivät ole osana tekstiä. Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas suhtautuu tähän hyväksyvästi ja esittää siitä seuraavat esimerkit:

Matemaattisten kaavojen luetteloissa tällainen käytäntö on yksinomainen. Niistä usein jätetään välilyönti pilkun jälkeen pois etenkin, jos osia on vain kaksi, mutta tämä ei ole matematiikkastandardin yleisimmän käytännön eikä kirjan MAOL-taulukot käytännön mukaista.

Puolipiste pilkun tehtävässä

Jos luettelon osat sisältävät pilkkuja, käytetään selvyyden vuoksi puolipistettä pilkun tehtävässä.

Vaihtoehtojen luettelo

Kun luetellaan vaihtoehtoisia asioita, käytetään kohtien välissä pilkkuja, paitsi kahden viimeisen kohdan välissä tai-sanaa. Tällöin pilkku vastaa tai-sanaa.

Ei pilkkua luetelman kohdan loppuun

Pilkkua ei kuitenkaan suositella luetelmaan, joka esitetään niin, että kukin kohta alkaa lue­tel­ma­vii­val­la tai kohdan numerolla ja omalta riviltään. Tätä on selitetty sillä, että lue­tel­ma­vii­va jo on välimerkki. Selitys ei kuitenkaan sovellu numeroituun luetelmaan. Pa­rem­pi on­kin sa­noa, että luetelmamuotoisen esityksen käytön sinänsä katsotaan tekevän tar­peet­to­mak­si erottaa luetelman kohdat pilkuilla.

Pilkku kahden rinnasteisen asian välissä

Jos on rinnakkain kaksi sanaa tai muuta ilmaisua, pilkun käyttö riippuu siitä, millainen sidesana niiden välissä on:

• pilkkua ei käytetä, jos sidesana on sentyyppinen kuin ”ja” tai ”tai”; joukkoon kuuluvat myös ”sekä”, ”vai” ja ”eli”
• pilkkua voi käyttää tai sen voi jättää pois, jos sidesanana on ”mutta” tai ”vaan”
• pilkkua käytetään, jos sidesanana on ”jopa”, ”vieläpä” tai ”saati”.

Pilkku rinnakkaisten määritteiden välissä

Yleensä pilkku, ellei sidesanaa

Pilkkua käytetään yleensä myös rinnakkaisten määritteiden välissä, jos niiden välissä ei ole sidesanaa. Tämä on tavallaan erikoistapaus edellä kuvatusta pilkun käytöstä: pilkku erottaa määritteiden luettelon kohtia toisistaan.

Useimmiten rinnakkaisia määritteitä on vain kaksi. Silloin voi käyttää joko pilkkua tai ja-​sa­naa, ja näillä vaihtoehdoilla voi olla vivahde-ero.

Sellaiset ilmaukset kuin ”kolme neljä” voi tulkita rinnasteisiksi ilmauksiksi, joihin on ajateltava tai-sana. Niissä ei käytetä pilkkua.

Kaksitulkintainen ja-rakenne

Joissakin tilanteissa syntyy ja-sanan käytöstä olennainen kaksitulkintaisuus, koska ei ole sel­vää, viittaavatko määritteet yhteen vai kahteen asiaan. Tosin useimmiten asiayhteys riittää sel­ven­tä­mään, mutta kaksitulkintaisuudesta voi ainakin laskea leikkiä. Jos joku etsii ”hyvää ja hal­paa autoa”, voi todeta, että hän siis etsii kahta autoa. Puhekielessä käytetään tällaisissa il­mauk­sis­sa ja-sanaa. Kirjakielisemmät ”hyvää, halpaa autoa” ja ”hyvää halpaa autoa” ovat muo­dol­li­ses­ti­kin yksi­selit­tei­siä; niiden välinen ero on lähinnä painotusero.

Pilkuttomuus muuttaa merkityksen

Jos peräkkäisten määritteiden välissä ei käytetä pilkkua eikä sidesanaa, koko ilmauksen merkitys yleensä muuttuu.

Ilmaus ”uusi kiinnostava ehdotus” tarkoittaa, että aiemmin on tehty kiin­nos­ta­via ehdotuksia ja nyt tehtiin uusi sellainen. Tällöin ”uusi” ja ”kiinnostava” eivät olisi var­si­nai­ses­ti rinnakkaisia määritteitä, vaan ”uusi” määrittäisi ilmaisua ”kiinnostava ehdotus” ko­ko­nai­suu­te­na. Käytännössä pilkkujen käytöstä tai käyttämättömyydestä ei useinkaan voi teh­dä täl­lai­sia päätelmiä, vaan pilkku vain on unohtunut tai osunut väärään paikkaan.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava esimerkki, joka on lähinnä teo­reet­ti­nen: ilmaus ”toinen korjattu painos” tarkoittaa käytännössä samaa kuin ”toinen, kor­jat­tu painos” – ei vain ole ymmärretty panna pilkkua paikalleen. (Näin on käynyt muun muas­sa erään kielenhuolto-oppaan kirjaa itseään koskevissa tiedoissa.)

Varsin vakiintunutta on pilkuttomuus sellaisissa joukko-osastojen nimityksissä kuin ”90. kevyt divisioona”, vaikka merkitys ei olekaan ’kevyistä divisioonista 90:s’ vaan ’90. divisioona, joka on kevyt’. Tämä johtuu vieraskielisistä esikuvista ja siitä, että ilmaukset rinnastuvat sellaisiin, joissa tarkentimena ei ole adjektiivi vaan yhdyssanan alkuosa tai genetiivimäärite, esimerkiksi ”11. panssaridivisioona” ja ”13. kaartin divisioona”.

”Kuvailevat” määritteet

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on seuraava hiukan arvoituksellinen kohta pilkun mer­ki­tyksestä:

Kun peräkkäiset määritteet ovat kuvailevia, pilkun käyttö ei välttämättä ilmennä merkityseroa. Pilkkua käytettäessä jälkimmäinen määrite voi kuitenkin saada painokkaamman aseman.

Hameessa on kaunis, koristeellinen reunus. ~ Hameessa on kaunis koristeellinen reunus.
Ihanat, pehmeät unisukat ~ Ihanat pehmeät unisukat

Mitä tarkoittanee määritteen kuvailevuus? Ilmeisesti sitä, että määritettä ei voi tulkita jär­jes­tys­tä tai vertailua osoittavaksi (esim. toinen, seuraava, parempi). Esimerkiksi ilmausten ”pa­rem­pi punainen paitani” ja ”parempi, punainen paitani” ero ei ole vain painotusero, sillä ”pa­rem­pi” ei ole vain kuvaileva vaan vertaileva.

Pilkku tittelien välissä

Vanhojen sääntöjen mukaan rinnakkaisten tittelien väliin ei tule pilkkua silloin, kun ensimmäinen on taipuva ja toinen taipumaton. Taipuvuus taas riippuu siitä, onko tittelillä (esim. ”johtaja”) määrite (esim. ”laitoksen”).

Sääntöjä on kuitenkin muutettu – tai ehkä oikeammin sanottuna säännöistä on suureksi osaksi luovuttu. Tämä on yhteydessä tittelien taivutusta koskevien sääntöjen muutoksiin. Nykyisin Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas esittää näin:

• Jos tittelit ovat perusmuotoisia (nominatiivissa) eikä kummallakaan ole määritettä, tittelien väliin kirjoitetaan pilkku.
  toimitusjohtaja, ekonomi Liisa Järvinen
• Jos toisella tittelillä on määrite, voi käyttää tai olla käyttämättä pilkkua.
  laitoksen johtaja, tohtori Orvokki Virtanen ~
  laitoksen johtaja tohtori Orvokki Virtanen

Epävarman kirjoittajan tekee ehkä mieli käyttää aina pilkkua tittelien välissä, koska nykyisten sääntöjen mukaan pilkku on aina sallittu. Toisaalta pilkkujen käyttö voi näyttää virheeltä, jos lukija on tottunut vanhaan sääntöön.

Pilkku desimaalipilkkuna

Pilkkua käytetään erottimena luvun kokonaisosan ja desimaaliosan välissä. Aihetta käsitellään lisää jäljempänä desimaalilukujen kirjoittamisen yhteydessä.

Perusteluja pilkkusäännöille

Pilkut ovat tärkeitä, koska ne jaksottavat tekstiä ja tekevät varsinkin pitkät virkkeet paljon helpommin luettaviksi.

Tämä kappale joka ei sisällä yhtään pilkkua on tarkoitettu havainnollistamaan että tekstiä varsinkin rakenteeltaan mutkikasta on vaikeampi lukea jos siinä ei ole pilkkuja. Etenkin sel­lai­nen sivulause joka on upotettu päälauseen sisään siis siten että lause joka alkoi ennen si­vu­lau­set­ta jatkuu sen jälkeen tekee lukemisen erityisen vaikeaksi jos pilkkuja ei käytetä. Jos kor­jaat kappaleen siten että panet pilkut paikoilleen huomaat että hahmotettavuus ja luet­ta­vuus paranevat. Eri asia on että tämän kappaleen virkkeet ovat osittain tarpeettoman ras­kai­ta jot­ta ne havainnollistaisivat pilkkujen tarvetta ja hyvässä tyylissä pyrittäisiinkin myös helpompiin virkkeisiin.

Monella kirjoittajalla tuntuu olevan taipumus käyttää pilkkuja suunnilleen oikea määrä, mutta väärissä kohdissa. Silloin pilkut jaksottavat virkkeen, mutta väärin, jolloin ne eivät helpota lukemista vaan vaikeuttavat sitä. On hyvä nyrkkisääntö, että tekstissä ei pitäisi olla kovin monia sanoja peräkkäin ilman mitään välimerkkejä, mutta ratkaisuksi ei sovi pilkkujen sirottelu sinne tänne. Yleensä pilkun käyttö väärässä paikassa häiritsee enemmän kuin pil­kun puuttuminen paikasta, johon se kuuluisi.

Entä jos pilkutus muuttaa merkityksen?

Jos pilkun käyttö vaikuttaa tekstin merkitykseen, on syytä kirjoittaa virke uudestaan niin, että tällaista tilannetta ei synny. On turha olettaa, että lukijat huomaisivat kiinnittää huomiota pil­kun käyttöön ja sen ansiosta jäsentää kaksitulkintaisen ilmaisun oikein.

Näin kirjoitettuna lause on teoriassa yksiselitteinen: perinteitä korostaa vanha opettaja. Jos ja-sanan edellä olisi pilkku, se lopettaisi joka-lauseen, joten perinteitä korostaisi kertoja. Vaikka lukija olisi tarkkaavainen ja tuntisi pilkkusäännöt, hän ei voi olla varma, onko kir­joit­ta­ja tuntenut säännöt. Niinpä tällainen ilmaisu tulisi muotoilla sellaiseksi, että asia on selvä ilman pilkunpohdintaa.