Muut välimerkit: . ? ! … : ; - –

Piste

Piste välimerkkinä

Pistettä käytetään välimerkkinä virkkeen lopussa. Jos virke on sulkeissa tai lainausmerkkien sisällä, kuuluu piste loppu­sulkeen tai loppulainausmerkin edelle.

Pisteen jälkeen tulee välilyönti, paitsi jos seuraa loppusulje tai lainauksen lopettava lainausmerkki. Jotkut jättävät pisteen jälkeen kaksi välilyöntiä. Sellaista menettelyä on käytetty englannin ja joskus suomenkin kielessä, mutta lähinnä konekirjoitusteksteissä. On esitetty, että se parantaisi luettavuutta, koska virkkeet erottuvat toisistaan paremmin. Suomen kielen säännöissä ei suositeta, jos­kaan ei erikseen kielletäkään, kahden välilyönnin käyttöä, eikä se ole tavallinen käytäntö.

Kun pisteellinen lyhenne päättää virkkeen, toista pistettä ei kirjoiteta. Muutoin ei pisteellinen lyhenne vaikuta välimerkkien käyttöön.

Jos virke tai virkkeitä on sulkeissa tai lainausmerkeissä, piste tulee ennen oikeaa suljetta tai lainauksen päättävää merkkiä, muuten sen jälkeen.

Jos virke päättyy matemaattiseen kaavaan, erikoiskielen ilmaukseen tms., sen loppuun tulee normaalisti piste. Tämä koskee myös tilannetta, jossa kaava tms. on ladottu omalle rivilleen. Joskus kuitenkin piste jätetään pois, jotta lukija ei luulisi pisteen kuuluvan esimerkiksi tietokonekielen ilmaukseen. Ks. lisätietoja kohdasta Kaavat ja välimerkit.

Piste osoittamassa järjestyslukua

Piste numerojonon perässä osoittaa, että se tarkoittaa järjestyslukua. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. On suotavaa käyttää tällöin yhdis­tä­vää välilyöntiä. Jos nimittäin rivinvaihto sattuu tällaisen pisteen jälkeen, lukija saattaa ainakin ensin hahmottaa tilanteen niin, että virke päättyy kyseiseen pisteeseen.

Lakikielessä on vanha perinne kirjoittaa jättää pisteet pois järjestysluvuista, esimerkiksi ”3 syyskuuta”, ”lain 3 luvun 5 §:n 2 momentissa”. Tällainen kirjoitusasu saatetaan jopa lukea peruslukuja käyttäen ”lain kolme luvun viisi pykälän kaksi momentissa” eikä yleiskielen mukaan ”lain kolmannen luvun viidennen pykälän toisessa momentissa”. Tämä ei ole yleiskielen sääntöjen mukaista eikä fiksuakaan.

Jos järjestyslukua seuraa pykälämerkki §, on tavallista olla käyttämättä pistettä, esi­mer­kik­si ”5 §;”. Tämä on hyväksyttävää paitsi vakiintuneisuutensa takia myös siksi, että §-merkkiä ei käytetä muissa yhteyksissä, joten se jo itsessään osoittaa edeltävän numeron järjestys­luvuksi. Virallisissa kielenkäytön ohjeissa kuitenkin yhä vaaditaan pisteen käyttöä pykälä­merkinnöissä (esim. ”5. §”) lakikielen ulkopuolella.

Piste lyhenteen lopussa

Pistettä käytetään lyhenteen lopussa puuttuvan osan merkkinä. Tällöin pisteen jälkeen tulee tyhjä väli samoissa tilanteissa kuin sanan jälkeen. Jos virke jatkuu, on suotavaa käyttää yhdistävää välilyöntiä, sillä rivin lopussa oleva piste voi aiheuttaa vaikutelman virkkeen loppumisesta.

Pistettä ei käytetä lyhenteen lopussa eräissä erikoistapauksissa, kuten esimerkiksi ma = maanantai, s = sekuntia(a), EU = Euroopan unioni. Aihetta käsitellään tarkemmin lyhenteitä koskevan luvun kohdassa Pisteet lyhenteissä.

Kun pisteellinen lyhenne päättää virkkeen, kirjoitetaan vain yksi piste, joka siis toimii samalla lyhenteen pisteenä ja virkkeen lopettavana pisteenä. Sen sijaan muun välimerkin kuin pisteen edellä ei lyhenteen pistettä jätetä pois.

Kun pisteellistä lyhennettä taivutetaan, piste jää kaksoispisteen edeltä pois.

Piste lyhenteen sisällä

Pistettä käytetään yhdyssanan lyhenteen sisällä osoittamassa, että merkkejä on jätetty pois. Piste voi tällöin korvata kirjainten ohessa myös yhdysmerkin.

Piste ajan ilmauksissa

Pistettä käytetään usein erottamaan tunnit minuuteista ja minuutit sekunneista, kun ilmaistaan ajan kesto tai kellonaika. Tämä on Suomen kansallisen oikeinkirjoitusstandardin mukaista. Vertaa kohtaan Ajan ilmaisut.

Piste numeroinnissa

Numeroitaessa otsikoita käytetään pistettä jaotustasojen välissä mutta ei koko otsikkonumeron perässä, siis esimerkiksi ”kohta 2.3.1”, kuten kohdassa Esityksen jaottelu ja numerointi tarkemmin kuvataan.

Numeroidun luetelman kohtien numeroiden perään ei suositella pistettä vaan oikeaa suljetta.

Pistettä käytetään kansainvälisen käytännön mukaisesti myös standardien, tietokone­ohjelmien yms. versioiden numeroissa numeroinnin tasojen erottamiseen.

Vertaa kohtaan Kaksoispiste jaotuksen tasojen erottimena.

Pisteiden käyttö erillisten ilmausten lopussa

Pistettä käytetään siis virkkeen lopussa ja muutamissa erikoistapauksissa, joita edellä kä­si­tel­tiin. Pistettä ei yleensä käytetä sellaisen erillään olevan ilmaisun lopussa, joka ei muo­dos­ta virkettä eli jossa ei ole yhtään lausetta. Tällaisia ovat esimerkiksi allekirjoitukset.

On kuitenkin monia tapauksia, joissa erillään olevan ilmaisun perään kirjoitetaan piste, vaik­ka ilmaisu ei muodosta virkettä. Toisaalta esimerkiksi otsikon loppuun ei kirjoiteta pis­tet­tä (ellei se lopu pisteelliseen lyhenteeseen), vaikka otsikko olisi virke.

Pisteen käytön säännöt ovat osittain tulkinnanvaraiset ja kiistanalaiset, ja käytäntökin vaihtelee. Seuraavat periaatteet ja esimerkit kuvannevat yleisintä tulkintaa ja käytäntöä.

Arvoisa vastaanottaja

Ohessa on verokorttini kopio, jota
ei tarvitse palauttaa.

Espoossa 4. huhtikuuta 2005
Jukka K. Korpela
puh. (09) 888 2675

• otsikon lopussa (vaikka otsikko olisi virke)
• luetelman kohdan lopussa, ellei kohta muodosta virkettä eikä ole luetelman viimeinen
• kirjeen päiväyksen, vastaanottajan yksilöinnin, puhuttelun, allekirjoituksen, osoitetiedon tms. erillisenä esitettävän tiedon lopussa.

• kuvatekstin, taulukon selityksen tms. alussa olevan ilmoituksen lopussa, esim. ”Kuva 42.”; tällainen ilmoitus esitetään usein lihavoituna tai kursivoituna
• itse kuvatekstin, taulukon selityksen tms. lopussa etenkin, jos se on muodoltaan virke
• yleensä alaviitteen lopussa
• luetelman viimeisen kohdan lopussa.

Kuva 42. Kevätkukkia.

Kuvateksteissä esiintyy monenlaisia käytäntöjä. Kuva­teks­tin alussa oleva ilmoitus esitetään usein liha­voi­tu­na tai kursivoituna. Joskus se erotetaan sitä seu­raa­vas­ta varsinaisesta kuva­teks­tis­tä kaksoispisteellä, mutta piste on nykyisen yleisempi. Aivan lyhyen kuvatekstin, esi­mer­kik­si nimen, loppuun ei yleensä kir­joi­te­ta pistettä. Jul­kai­suis­sa on hyvä noudattaa yhte­näis­tä käytäntöä. Tällöin pisteiden käyttö on oikea valin­ta, koska toden­näköi­ses­ti osa kuvateksteistä on virk­keitä.

Kielikello 2/2006 neuvoo:

Kuvatekstin ja esimerkiksi taulukon nimen lopussa käytetään pistettä, kun tekstinä on kokonainen lause; muussa tapauksessa pistettä ei yleensä käytetä. Erityisesti silloin, kun samassa yhteydessä on erimuotoisia kuvatekstejä, voi kaikkien loppuun kuitenkin yhtenäisyyden vuoksi panna pisteen.

Jos piste jätetään pois kuvatekstin tai muun irrallisen tekstiosuuden lopusta, saattaa lukijalle joskus syntyä mielikuva, että teksti katkeaa kesken. Sattuuhan joskus, että kirjoittajalta todella jää kirjoittaminen kesken eikä hän huomaa myöhemmin täydentää sitä.

Pisteen erikoiskäyttöä

Pisteellä on myös monenlaista erikoiskäyttöä. Kohdassa Ellipsi käsitellään kolmen (tai joskus kahden) pisteen yhdistelmän merkityksiä. Tilastotaulukoissa saattaa piste osoittaa, että tietoa on loogisesti mahdoton esittää, ja usean pisteen yhdistelmällä voi olla muita merkityksiä.

Sisällysluetteloissa ja muissa taulukkotyyppisissä esityksissä on vanhastaan usein käytetty pistejonoa ohjaamaan lukijan katsetta. Word-ohjelman toiminto, joka luo sisällysluettelon, tuottaa sellaisen esityksen, joskin ns. pisteviivan muodostumisen voi kyllä estää.

Verkkosivuilla pisteviivan tuottaminen olisi varsin hankalaa, eikä sitä juuri yritetäkään. Sen sijaan taulukoiden muotoilussa käytetään usein yhtenäisiä viivoja esimerkiksi taulukon rivien välissä katseen ohjaamiseen.

Seuraavassa esimerkissä on ohjaavat pistejonot toteutettu alkeellisesti: käyttämällä tekstissä tasalevyistä fonttia ja kirjoittamalla sopivat määrät pisteitä.

Pisteviivan käyttö esimerkiksi kirjojen sisällysluetteloissa on lähinnä vanha tapa, eikä se suinkaan ole koskaan ollut yksinomainen käytäntö. Sen tarve syntyy halusta sijoittaa sivunumerot yhteen sarakkeeseen, jolloin numero usein joutuu kauas tekstistä, johon se liittyy. Tähän on yksinkertainen ratkaisu: ei tehdä numeroista saraketta vaan kirjoitetaan numero suoraan tekstin perään, vain välilyönnillä siitä erotettuna. Tämä voi tuntua oudolta, jos siihen ei ole tottunut, mutta se tekee sisällysluettelon käytöstä helpompaa.

Kysymysmerkki

Kysymysmerkin peruskäyttö

Kysymysmerkkiä ”?” käytetään suoran kysymysvirkkeen lopussa.

Olennaista siis on, sisältääkö virkkeen päälause kysymyksen. Jos virke päättyy epäsuoraan kysymys­lauseeseen, ei kysymysmerkkiä tule, ellei päälausekin ole kysyvä.

Kysymysmerkkiä käytetään, jos virke on muodoltaan kysyvä, vaikka se olisikin kysymykseen muotoon puettu kohtelias pyyntö. Sama koskee retorista kysymystä eli kysymystä, johon ei odoteta vastausta.

Tosin Kielikello-lehden päätoimittaja Riitta Eronen esittää kirjoituksessaan ”Pilkulleen” (teoksessa Kielipoliisin käsikirja, toim. Pirkko Muikku-Werner) retorisista kysymys­lauseista seuraavan ohjeen: ”Kysymysmerkkiä ei tarvita, mutta ei sitä virheenäkään pidetä.” Kielikellossa julkaistuissa varsinaisissa välimerkkiohjeissa (numerossa 2/2006) sanotaan lievemmin ja hämärämmin: ”Jos kysymyslause kuitenkin on sisällöltään lähinnä toteamus (eli retorinen kysymys, johon ei odoteta vastausta), sen voi lopettaa pisteeseenkin.” Tässä siis sallitaan piste eikä suinkaan aseteta sitä ensisijaiseksi vaihtoehdoksi. Lisäksi esimerkkinä on virke ”Kuka sen nyt niin varmasti tietää.” Se on todellakin toteamus, ja kysymys­lauseen muotoon puettuihin toteamuksiin ohje varmaan sopiikin. Retoriset kysymykset ovat kuitenkin muuta: ne ovat puheessa (retoriikassa) tai puheenomaisessa kirjoituksessa käytettyjä tyyli­keinoja, joissa kuulija tai lukija haastetaan miettimään kysymystä, vaikka hänen ei tietenkään odoteta esittävän vastausta.

Kysymysmerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, toisin kuin ranskan kielessä. Jos tuntuu siltä, että kysymysmerkki ikävästi koskettaa tekstin viimeistä kirjainta, on parempi hiukan lisätä välistystä viimeisen kirjaimen jälkeen.

Kysymysmerkin käytön erikoissääntöjä

Kysymysmerkki saatetaan korvata pisteellä (tai huutomerkillä) silloin, kun virke on lähinnä vain muodoltaan kysyvä ja sisällöltään enemmänkin toteamus (tai huudahdus). Kieli­toi­mis­ton ohjeissa hyväksytään tämä toteamusten osalta ja esitetään seuraava esi­merkki:

Monissa väite- ja kysymysvirke eroavat puheessa lähinnä vain sävelkulultaan, kirjoituksessa vain lopussa olevan välimerkin avulla. Suomen kielessäkin käytetään jonkin verran väite­lau­seen tekemistä kysymykseksi siihen tapaan (”Hän tulee huomenna?”), mutta tämä kuuluu lähinnä arkikieleen.

Usein kysymystä ei esitetä lauseena vaan vain yhdellä sanalla, esimerkiksi ”Huomenna?” Suomen kielen rakenteeseen sopii paremmin se, että sanassa on tällöin kysyvä liite -ko tai -kö. Silloin sana voidaan luontevasti käsittää lauseen (esim. ”Huomennako hän tulee?”) lyhentymäksi.

Muutoinkin saatetaan esittää kysymys ilmaisulla, joka ei muodosta lausetta ja jonka vain sävelkulku puheessa ja kysymysmerkki kirjoituksessa osoittaa kysymykseksi. Vaikka esimerkiksi Kielikello 3/1998 sisältää tästä seuraavat esimerkit, ei ilmaisutapaa voi pitää ainakaan huoliteltuun kieleen sopivana. Mainoksiin ja otsikoihin se saattaa lyhyytensä ansiosta sopia. Valitettavasti Kielikello 2/2006 ohjaa kyseenalaiseen suuntaan mainitsemalla vieläpä esimerkin ”Et siis välitä matkustamisesta?”

Edellä kuvatussa käyttötavassa saattaa kysymysmerkki liittyä myös vain yhteen sanaan. Silloin se on yleensä sulkeissa sanan jäljessä tai yhdessä sanan kanssa.

Kysymystä usein edeltää jonkinlainen johdantolause. Tällöin on olennaista, onko johdanto ja kysymys muotoiltu yhdeksi virkkeeksi. Jos on, niin kysymys on sivulauseen asemassa, eikä loppuun tule kysymysmerkkiä. Jos ne ovat eri virkkeitä, jolloin välissä on yleensä kaksois­piste, tulee loppuun kysymysmerkki. Se, onko kyseessä yksi virke, riippuu väli­merkkien käytöstä, ei siitä, alkaako kysymys versaalilla.

Kaksi kysymysmerkkiä – tosi naiivia??

Joskus käytetään kahta tai jopa useampaa kysymysmerkkiä korostamassa virkkeen kysyvää luonnetta, kysyjän hämmästystä tms. Tätä tehokeinoa on käytetty liioitellusti niin paljon, että sitä useimmissa tyylilajeissa pidetään huonona, jopa mauttomana. Erittäin kohtuullisesti käytettynä se kuitenkin voi joskus puoltaa paikkaansa.

Sisäkkäisten kysymysten ongelma

Joskus ilmaisun looginen rakenne vaatisi kahta peräkkäistä kysymystä, tosin siten, että niiden välissä on lainausmerkki. Tilanne syntyy, kun kysymysvirkkeen lopussa on lainattu teksti, joka esittää suoran kysymyksen.

Kielitoimiston suositus (Kielikello 3/1998 ja 2/2006) kuitenkin on, että tällaisissa ti­lan­teis­sa kirjoitetaan vain yksi kysymysmerkki. Suosituksen mukaan kysymysmerkki tulee ennen lainausmerkkiä, jos lainausta edeltää selvä johtolause, joka päättyy kaksoispisteeseen.

Muutoin kysymysmerkki kirjoitetaan lainausmerkin jälkeen (eli lainauksen lopusta jätetään kysymysmerkki pois).

Koska tilanne on harvinainen ja koska suosituksen mukainen välimerkkien käyttö on oudoksuttavaa (ja vaikea muistaa), kannattaa ongelma yleensä kiertää. Tämä onnistuu usein muuttamalla suora lainaus epäsuoraksi. Tosin ilmaisun luonne voi muuttua, koska ei viitata määrätavalla muotoiltuun kysymykseen vaan sen esittämään asiaan. Niinpä saattaa olla tarpeen rakentamaa ilmaisu kokonaan uudestaan, eri pohjalle.

Ks. myös kohtaa Lainausmerkkien ja muiden välimerkkien suhde.

Kysymysmerkin erikoiskäyttöä

Kysymysmerkillä on myös erikoiskäyttöä joissakin merkinnöissä. Esimerkiksi šakkiottelun selostuksessa kysymysmerkki siirron kuvauksen perässä (esim. e2–e3?) osoittaa, että selostaja pitää siirtoa huonona tai ainakin epäilyttävänä. Tavallisessa tekstissä merkintä ”(?)” osoittaa, että kirjoittaja epäilee sitä edeltävän lausuman tai kirjoitusasun paikkansapitävyyttä.

Huutomerkki

Huutomerkin peruskäyttö huudahduksissa

Huutomerkkiä ”!” käytetään huudahtavan virkkeen tai erillisen huudahduksen lopussa. Huudahdus voi olla kehotus, käsky, tunteenpurkaus tms. Usein voi lauseen lopussa käyttää joko pistettä tai huutomerkkiä, ja valinta vaikuttaa lauseen sävyyn.

Huutomerkkiä ennen ei jätetä tyhjää väliä, toisin kuin ranskan kielessä. Sen sijaan voidaan typografisista syistä hiukan lisätä välistystä sen edelle, jotta se ei näyttäisi olevan kiinni edeltävässä merkissä ja jotta se paremmin erottuisi.

Huutomerkin kahdennus on tyhmää!!

Huutomerkki joskus kahdennetaan, mutta tähän pätee sama kuin kysymysmerkin kahdentamiseen. Muutenkin huutomerkkiä on hyvä käyttää säästeliäästi! Huudahtelu helposti tekee tekstin levottomaksi ja antaa lapsellisen vaikutelman!

Huutomerkki lainauksessa

Jos huudahdus lainataan, niin huutomerkin käyttö riippuu siitä, onko lainaus suora vai epäsuora. Suora lainaus sisältää lainatut sanat sellaisinaan, yleensä lainausmerkeissä, ja tällöin tulee huudahdukseen kuuluva huutomerkki mukaan. Epäsuora lainaus liittää sanat osaksi omaa virkettä, ja siihen voi sisältyä sanonnan muuttaminen. Silloin ei loppuun tule huutomerkkiä, paitsi silloin harvoin, kun lainaajakin haluaa lainauksellaan huudahtaa.

Huutomerkin erikoiskäyttöä

Matemaattisissa merkinnöissä huutomerkkiä käytetään luvun tai lausekkeen perässä tarkoittamaan niin sanottua kertomaa (englanniksi factorial). Ilmaisu n! tarkoittaa lukua, joka saadaan kertomalla luvut 1:stä n:ään keskenään. Esimerkiksi 5! = 1×2×3×4×5 = 120. Tämän takia on hyvä välttää ilmaisuja, joissa huudahtava lause loppuu numeroin merkittyyn lukuun. On parempi kirjoittaa ”Tulos on viisi!” kuin ”Tulos on 5!”, ainakin jos lukijat saattavat olla matemaattisesti ajattelevia.

Tietotekniikassa huutomerkillä on hyvinkin kummallisia merkityksiä. Monissa ohjelmointi­kielissä se tarkoittaa kieltoa eli negaatiota: lauseke !p tarkoittaa ’ei p’ eli ’ehto p ei ole voimassa’.

Huutomerkillä on muutakin erikoiskäyttöä. Šakkiottelun selostuksessa huutomerkki (esim. e2–e3!) osoittaa, että selostaja pitää siirtoa hyvänä. Kysymysmerkin ja huutomerkin yhdistelmällä (e2–e3?!) voidaan kuvata tulkinnanvaraisuutta.

Huutomerkki sulkeissa

Sulkeissa oleva huutomerkki, ”(!)”, tarkoittaa huomion kiinnittämistä edeltävään sanaan tai muuhun ilmaukseen. Usein sitä käytetään lainauksen sisällä, lainaajan huomautuksena siitä, että edeltävä ilmaisu on todella peräisin lainatusta tekstistä eikä ole lainaajan kirjoitusvirhe. Samaan tarkoitukseen käytetään myös merkintää ”(sic)”, joka johtuu latinan sanasta, joka tarkoittaa ’niin’.

Näitä merkintöjä eivät lukijat useinkaan osaa tulkita oikein mm. sen takia, että niitä käytetään siis toisaalta merkityksessä ’tässä ei ole painovirhettä’, toisaalta ilmauksen korostamiseksi jostain muusta syystä. Niiden käyttöä ei siis voi suositella tavalliseen yleistajuiseksi tarkoitettuun tekstiin.

Huutomerkki nimen osana

Joihinkin erisnimiin on pyritty ottamaan huutomerkki. Esimerkiksi ”Avanti!” on ilmeisesti erään orkesterin virallisena pidettävä nimi (ks. koostetta Hankalat musiikkinimet).

Kielenhuollon käsikirja toteaa, että tällaisissa tapauksissa ”voi siis joutua käyttämään kahta suurta välimerkkiä peräkkäin” (siis esimerkiksi huutomerkin jälkeen pistettä). Se myös suo­sit­te­lee, että jos tällainen ilmaisu on yhdyssanan alkuosana, jätetään ennen yhdysmerkkiä tyhjä väli, esim. ”Avanti! -orkesteri”.

On kuitenkin kyseenalaista, kannattaako tällaista harrastaa, ellei ole jostain syystä pakko käyttää huutomerkillistä muotoa. Normaalisti voi kirjoittaa yksinkertaisesti Avantista tai Avanti-orkesterista. Tätä puoltaa myös kohdassa Ovatko nimet pyhiä? mainittu kieli­lauta­kun­nan kannanotto, jonka mukaan kysymysmerkin voi tällaisessa tapauksessa jättää pois.

Kielikellon 2/2006 ohjeissa on myös seuraava esimerkki, jossa on kyse huutomerkillisenä mainostetun nimen ”Aasiaan!” käytöstä yhdyssanan osana.

Ellipsi …

Ellipsi (pistekolmikko) merkkinä

Tässä tarkoitetaan ellipsillä ensisijaisesti erityistä merkkiä ”…”, joka sisältyy useisiin mer­kis­tö­stan­dar­dei­hin. Siinä on siis kyse yhdestä merkistä, jonka ilmiasu koostuu kolmesta vie­rek­käi­ses­tä pisteestä, joiden välissä on suhteellisen paljon tilaa. Merkistä käytetään myös ni­mi­tys­tä pistekolmikko ja (hämäävästi) kolme pistettä.

Typografisessa käytännössä ellipsi on yleensä ollut sellainen, jossa pisteiden välissä on tyhjää tilaa enemmän kuin jos kir­joi­tet­tai­siin pisteet peräkkäin. Myös ensimmäisen pisteen edellä ja viimeisen jäljessä saattaa olla hiukan ylimääräistä tilaa. Tämä koskee lähinnä painotekstien perinnäisiä fontteja, kuten Times New Roman. Muissa fonteissa tilanne saattaa olla jopa päinvastainen ja siis typografisen perinteen vastainen. Myös pisteiden koot voivat vaihdella: ellipsin pisteet saattavat olla erinäköisiä kuin tavallinen piste.

Teoksen The Chicago Manual of Style mukaan englannin kielessä käytettävä ellipsis koostuu pisteistä, joiden välillä on hiukan tyhjää, spaced periods, kun taas eräissä muissa kielissä (ranska, italia, espanja) käytettävä ellipsi, josta kirja käyttää nimitystä suspension points, koostuu kolmesta ta­val­li­ses­ta, välis­tä­mät­tö­mäs­tä pisteestä. Missään ei liene keskusteltu siitä, kumpaa käytäntöä suomessa tulisi nou­dat­taa. Van­hal­la kirjapainotekniikalla ladotuissa teksteissä pisteet ovat välistettyjä, jopa hyvinkin sel­väs­ti. Näin ollen ellipsimerkin käyttöä voi pitää oikeampana.

Jos ellipsi ei ole käytettävissä tai jos se on käytettävässä fontissa tehtäväänsä sopimaton, kirjoitetaan sen asemesta kolme tavallista pistettä pe­räk­käin (...). Tällöin voidaan ehkä merkkien välistyksellä (noin 0,1 em-yksikköä) saada ulkoasu muistuttamaan ellipsiä.

Ellipsin tilalla käytetään joskus kahta pistettä ”..”, etenkin vaihteluvälejä ilmaistaessa, esim. ”5..8” pro ”5…8” tai ”5–8”. Kahden pisteen käyttöä, joka osittain johtuu eräiden ohjelmointi­kielten merkinnöistä, ei voi suositella. Ilmaisutapa on epäselvä, koska ”..” voi syntyä myös kirjoitusvirheenä, kun on tarkoitus kirjoittaa vain yksi piste.

Yleisesti käytetyt tekstinkäsittelyohjelmat toimivat niin, että kun käyttäjä kirjoittaa pisteen kolme kertaa peräkkäin, ohjelma muuntaa ne ellipsiksi. Tämän takia moni tulee käyttäneeksi ellipsimerkkiä tietämättään.

Ellipsi osoittamassa kesken jättämistä

Ellipsi kertovassa kielessä

Ellipsillä osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Se kirjoitetaan suoraan, ilman väliä, viimeisen mukana olevan sanan perään. Sen jälkeen on tyhjä väli samoissa tapauk­sis­sa kuin sanan jälkeen. Jos se on sellaisen virkkeen lopussa, joka lopetettaisiin pisteellä, jätetään piste pois.

Edellä olevat esimerkit ovat puhekieltä jäljittelevästä kirjoitetusta kielestä. Tyypillisesti ellipsiä onkin käytetty kaunokirjallisuudessa ja lähinnä vuorosanoissa.

Ellipsi luettelon lopussa

Nykyisin ellipsiä käytetään myös esittämään, että asioiden luettelo ei ole täydellinen. Tällaista ei voi pitää hyvänä tyylinä. On parempi käyttää sellaista lyhennettä kuin ”jne.” tai ”yms.” tai (etenkin virallisemmassa tyylissä) vastaavia lyhentämättömiä ilmauksia. Vielä parempi on usein muotoilla virke niin, että luettelon osittaisuus ilmenee muulla tavoin. Vertaa seuraavien vaihtoehtojen tyylieroja:

Jos ellipsiä käytetään luettelon lopussa, se kirjoitetaan yleiskielessä suoraan kiinni edeltävään kohtaan, ilman pilkkua tai välilyöntiä. (Tämä poikkeaa ellipsin käytöstä matemaattisissa yhteyksissä.) Näin ainakin on pääteltävissä seuraavasta Kielikellon 2/2006 esimerkistä:

Ellipsi ilmauksen alussa

Ellipsiä käytetään joskus myös ilmauksen alussa osoittamassa, että ilmaus alkaa keskeltä virkettä. Tyypillisesti kyse on tällöin vuorosanasta, joka jatkaa jotakin toista vuorosanaa. Tällöin ellipsi kirjoitetaan kiinni seuraavaan sanaan. Ellipsin edelle tulee välilyönti, lainaus­merkki, repliikkiviiva tai muu välimerkki samalla tavoin kuin tulisi, jos ellipsiä ei olisi.

Ellipsi tauon merkkinä

Ellipsiä käytetään myös vuorosanoissa osoittamaan miettimistä ja taukoa, vaikka kielen­oppaat ja ohjeet eivät yleensä tällaista käyttöä mainitsekaan. Myös ajatusviivaa on käy­tet­ty samaan tarkoitukseen, ja tämä olisi nykyisten suositusten hengen mukaista.

Kuitenkin ellipsin käyttö esityksen katkeilemisen kuvaamiseen on vanha käytäntö. Vuonna 1948 julkaistu Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusoppi selostaa ”piste­ryhmän” yhtä käyttöä seuraavasti:

Osoittamaan, että esitys katkeilee esim. esittäjän (puhujan) vain vaivalloisesti saa­des­sa sanotuksi sanottavansa t. äkkiä hillitessä itsensä taikka että esitys kat­kais­taan, koska kirjoittaja t. puhuja ei enää löydä riittävän sattuvia ilmauksia t. pitää jatkoa niin selvänä, että voi jättää sen lukijan sanoitta ymmärrettäväksi. Pisteitä on ta­val­li­ses­ti kolme.

Ellipsin käyttö miettimisen osoittamiseen saattaa liittyä myös sanan kesken jättämiseen: puhuja aloittaa sanan mutta jättää sen kesken ja sitten sanoo toisen.

Ellipsin tyyliarvo

Ellipsiä käytetään monissa tyylilajeissa. Se saattaa tehdä milloin lapsellisen, milloin mahti­pontisen vaikutelman. E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo ellipsistä: ”Tätä erikoisesti tun­tei­le­van tyylin suosimaa välimerkintäkeinoa on syytä käyttää säästeliäästi.” Kielitoimiston oh­jeis­sa Kielikellossa 3/1998 kuvataan ellipsin käyttöä hiukan epäselvästi: ”Kolme pistettä on harvinainen välimerkki. Sitä käytetään lähinnä kaunokirjallisessa tai tuttavallisessa tyylissä osoit­ta­maan, että lauseesta puuttuu alku tai loppu. Sen sijaan asiatyylissä käytetään poiston merk­ki­nä kahta ajatusviivaa – – eikä kolmea pistettä. Ilmauksen kesken jääminen taas osoi­te­taan tavallisesti käyttämällä lyhennettä jne., ym. tai yms.” Uudemmissa ohjeissa (Kieli­kello 2/2006) ollaan olennaisesti samoilla linjoilla.

Ei ellipsiä lainauksiin

Joissakin kirjoitustyyleissä on (englannin käytännön mukaisesti) käytetty ellipsiä osoit­ta­maan, että lainauksesta on jätetty pois jotakin. Koska tällainen käyttö voi sekaantua kesken jättämistä osoittavaan ellipsiin ja siten aiheuttaa epäselvyyksiä, sitä ei voi suositella, vaan on parempi käyttää ajatusviivoja.

Standardin SFS 4175 vuoden 2006 painoksessa onkin otettu yksiselitteinen kanta. Sen mukaan ellipsillä (kolmella pisteellä) osoitetaan, että ajatus tai esitys on jätetty kesken. Standardi erikseen korostaa, että sanojen pois jättäminen lainauksesta osoitetaan kahdella ajatusviivalla. Standardin edellisessä, vuoden 1998 painoksessa oli sama ajatus, mutta siinä oli eräässä alaviitteessä tämän kanssa ristiriidassa oleva lainauksia koskeva lausuma ”eräissä tyylilajeissa poisjätön merkkinä voidaan käyttää kolmea pistettä”.

Ellipsi merkitsee siis todellisen esityksen jäämistä kesken tai joskus pysähtelyä. Sen sijaan ajatusviivat osoittavat, että alkuperäisessä tekstissä tai puheessa esitys on jatkunut, mutta jatko ei ole mukana lainauksessa.

Ellipsin vaikutus muiden välimerkkien käyttöön

Viralliset säännöt eivät ole kovinkaan yksiselitteisiä ja selkeitä sen suhteen, miten ellipsin yhteydessä käytetään muita välimerkkejä ja välilyöntejä. Seuraavassa esitetään yksi melko johdonmukainen säännöstä. Perusajatuksena on, että ellipsiä käsitellään kuten se olisi sen sanan osa, jota se seuraa.

• Ennen ellipsiä ei kirjoiteta välilyöntiä.
• Jos ellipsi liittyy luetteloon, ei ennen ellipsiä kirjoiteta pilkkua, paitsi matemaattisissa luetteloissa (ks. kohtaa Ellipsi matematiikassa).
• Ellipsin jälkeen kirjoitetaan välilyönti, paitsi jos seuraa toinen välimerkki kuten huuto­merkki.
• Jos ellipsi on sellaisen virkkeen lopussa, joka muuten lopetettaisiin pisteellä, jätetään piste pois.
• Ellipsin käyttö ei muutoin vaikuta muiden välimerkkien käyttöön.

Pisteet merkkien poisjätön merkkinä

Aiemmin on ellipsiä tai muuta pisteryhmää käytetty myös osoittamaan, että kirjoitusasusta puuttuu kirjaimia tai muita merkkejä esimerkiksi häveliäisyyssyistä. Tällöin on usein käytetty pisteitä sama määrä kuin pois jätettyjä merkkejä, esimerkiksi P....le. Myös ajatusviivaa on käytetty samanlaiseen tarkoitukseen. Nykyiset suositukset eivät ota kantaa siihen, mitä mer­kin­tö­jä tällaisissa yhteyksissä pitäisi käyttää. Koska nykyisin yleisesti suositellaan aja­tus­vii­vaa poiston merkitsemiseen, tuntuisi luonnolöiselta käyttää sitä pikemminkin kuin pis­tei­tä, esimerkiksi P–le.

Ellipsi taulukkomerkintänä

Erään käytännön mukaan ellipsiä tai kolmea erillistä pistettä käytetään tilastotaulukoissa osoittamaan, että tietoa ei esitetä, koska se on salassapidettävä.

Ellipsi matematiikassa

Matematiikan merkinnöissä ellipsiä käytetään yleisesti osoittamaan, että on jätetty pois luvusta numeroita, sarjasta termejä, luettelosta kohtia tms. Usein ellipsi on ilmaisun lopussa osoittamassa, että numerojono, termi tms. jatkuisi loputtomasti tai voi vaihdella pituudeltaan.

Jos kyseessä on luettelo, jonka osat on erotettu pilkuilla, erotetaan ellipsikin luettelon osista pilkulla (toisin kuin yleiskielessä). Tämä on pääteltävissä standardin SFS/ISO 31-11 esimerkeistä. Niissä on toisaalta ellipsi toteutettu (luultavasti teknisten ongelmien takia) kolmena pisteenä, joiden välissä ja ympärillä on välilyönnit. Ulkoasu on tällöin typografisesti väärä, koska välit ovat liian isot ( . . . ). Seuraavissa esimerkeissä on käytetty ellipsimerkkiä ja sen ympärillä välilyöntejä ”tilanteen mukaan” eli sen mukaan, mikä kussakin tapauksessa tuntuu luonnollisimmalta.

Viimeksi mainittu esimerkki on standardista SFS 4175:2006. Sen kanssa ristiriidassa on Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan esimerkki ”roomalaisia numeroita I, I, III…”, josta siis puuttuu pilkku ellipsin edeltä.

Matematiikassa käytetään usein ellipsin tilalla vastaavaa merkkiä, joka rivin perusviivan yläpuolella. Merkistöstandardeissa tällainen merkki on nimeltään midline horizontal ellipsis (U+22EF). Suomenkieliseksi nimeksi sopisi rivinkeskinen ellipsi. Merkki sisältyy melko har­voi­hin fontteihin. Esimerkiksi kirjan The Chicago Manual of Style kuvaamassa mate­maat­tis­ten merkintöjen käytännössä tällainen symboli esiintyy tavallisen ellipsin tilalla summien, relaatioiden tms. yhteydessä, jolloin ellipsimerkki halutaan samalle korkeudelle kuin ope­raat­to­rit. Jos rivinkeskinen ellipsi ei ole käytettävissä, voidaan käyttää tavallista ellipsiä ja ehkä säätää sen sijaintia pystysuunnassa.

Ellipsi vaihteluväliä osoittamassa

Luonnontieteen ja tekniikan kielessä käytetään ellipsiä rajakohtien (pienimmän ja suu­rim­man arvon) välissä. Tällöin tarkoitetaan niin sanottua suljettua väliä, johon myös raja-arvot kuuluvat. Ilmaisu voidaan tavallaan tulkita erikoistapaukseksi ellipsin käytöstä pois­jätön merkkinä: ellipsi vastaa kaikkia arvoja alarajan ja ylärajan välissä.

Vanhastaan tätä tätä ilmaisutapaa ei ole suositeltu yleiskieleen. Käytännössä kuitenkin yleiskieleen suositeltu tapa, ajatusviivan käyttö, johtaa epäselviin tai erikoisiin ilmaisuihin silloin, kun mukana on miinusmerkkisiä lukuja (esim. ”−5–−2”). Niinpä tällaisissa yhteyksissä sallitaan nykyisin ellipsin käyttö yleiskielessäkin. Aiheesta on lisää kohdassa Luku- tai suure­välin ilmoittaminen.

Välilyöntien käyttöä näissä yhteyksissä ei ole tarkasti säädelty, mutta luonnollisin me­net­te­ly lienee, että ellipsin ympärillä on välilyönnit, jos ainakin toinen rajakohdista sisältää väli­lyönnin.

Kaksoispiste

Kaksoispiste välimerkkinä

Lainauksen edellä

Kaksoispistettä käytetään suoran lainauksen edellä silloin, kun sitä edeltää johtolause tai pelkkä lainatun henkilön nimi. Kaksoispisteen jälkeen tulee välilyönti, ja sen jälkeinen lainaus aloitetaan yleensä versaalilla.

Etenkin lehtikielessä käytetään otsikoita, joissa esitetään tiivistetysti jonkin tahon väite tai muu lausuma. Tällöin käytetään vuorosanan tapaista ilmausta, jossa on kaksoispiste lausuman esittäjän ja itse lausuman välissä. Kyse ei kuitenkaan ole suorasta lainauksesta vaan usein hyvinkin vapaasta tulkinnasta. Lainausmerkkejä ei tällöin tietenkään käytetä.

Täsmentävän ilmauksen edellä

Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä täsmentävän ilmauksen kuten selityksen, perustelun, päätelmän tai luetelman edellä. Tällöin sen jälkeen tulee välilyönti.

Kaksoispiste katkaisee ja yhdistää

Täsmentävän ilmauksen edellä käytetään kaksoispistettä vain, jos sitä edeltävä osa jo muodostaisi kokonaisen virkkeen.

Tällöin täsmentävä ilmaus ei siis ole loogisesti virkkeen osa vaan koko virkettä tarkentava lisäys. Kaksoispiste siis samalla katkaisee ja yhdistää: se lopettaa varsinaisen virkkeen mutta yhdistää sen seuraavaan tarkennukseen. Tarkennus ei useinkaan ole virke.

Jos taas täsmentävä ilmaus on kielellisesti osa virkettä, sen edellä ei ole mitään väli­merk­kiä tai sen edellä on pilkku – tai joskus ajatusviiva; se saattaa alkaa selittävällä side­sanal­la kuten ”koska”. Usein tällainen ratkaisu on mahdollinen silloinkin, kun kaksois­pistet­tä­kin voisi käyttää.

Kaksoispistettä käytetään välimerkkinä vain, jos sitä seuraava täsmentävä ilmaus lopettaa virkkeen. Jos virke jatkuu täsmentävän ilmauksen jälkeen, on käytettävä muita välimerkkejä, kuten ajatusviivoja, sulkeita tai pilkkuja.

Kaksoispisteen jälkeinen täsmentävä ilmaus aloitetaan gemenalla (pienellä alkukirjaimella), vaikka se voitaisiin tulkita itsenäiseksi virkkeeksi. Jos täsmentävä ilmaus kuitenkin koostuu useista virkkeistä, ne kirjoitetaan normaalien virkkeiden tavoin eli aloitetaan versaalilla (isolla alkukirjaimella). Pitkät täsmentävät ilmaukset ovat kuitenkin yleensä epätäsmällisiä, koska ei ole ollenkaan selvää, missä vaiheessa täsmennykset loppuvat ja siirrytään uuteen asiaan.

Kaksoispiste: hienoa tyyliä, johon voi kompastua

Kaksoispiste kuuluu puolipisteen lailla lähinnä korkeaan tyyliin. Äidinkielenopettajat eri­tyi­ses­ti suosittelevat ja kehuvat niiden käyttöä; lukijat eivät niinkään.

Tyylivaikutus muuttuu kielteiseksi, jos kaksoispistettä käytetään puolipisteen sijasta taikka muuten tilanteessa, johon se ei kuulu. Lisäksi kaksoispisteen idea on lukijoille usein epäselvä. Koska kaksoispiste katkaisee, se saattaa antaa sen jälkeiselle täsmennykselle enemmän pai­noa kuin olisi aiheellista.

Usein voisi hyvin käyttää pilkkua kaksoispisteen tilalla. Esitystä voi vielä täsmentää sopi­val­la tarkennuksella pilkun jäljessä.

Joissakin muissa tapauksissa taas voi syntyä epäselvyyttä mm. siitä, seuraako kaksoispisteen jälkeen päätelmä vai perustelu. Niinpä pilkun ja sopivan sidesanan käyttö on usein parempi ratkaisu.

Kaksoispiste luetelman edellä

Yleensä luetelman edellä kannattaa käyttää kaksoispistettä. Se osoittaa, että luetelman kohdat eivät kuulu suoraan edellä olevan virkkeen rakenteeseen.

Tällöin luetelmaa edeltävä selitys on muo­dol­taan kokonainen virke tai otsikonomainen teksti. Selityksen lopussa on usein sana ”seuraavat” tai vastaava, joka tekee selityksestä muo­dol­taan täyden virkkeen. Vertaa seuraavia vaihtoehtoja. Ensimmäisessä virke jatkuu suoraan luetelman kohdissa, jolloin kaksoispistettä ei käytetä. Luetelman kohdat ovat lauseen­jäseniä lauseessa, joka alkaa ennen luetelmaa. Teksti voitaisiin suoraan muuntaa kappa­leek­si jättämällä rivinvaihdot ja luetelmaviivat pois sekä lisäämällä pilkku ja ja-sana. Tässä käytetty vaihtoehto on yleensä selkeämpi, koska se erottaa luetelman omaksi kokonaisuudekseen.

Kaksoispistettä käytetään silloinkin, kun luetelmaa edeltävä selitys ei muodosta virkettä vaan on luonteeltaan otsikko, jossa ei ole lainkaan verbiä.

Kielikello 2/2006 lisää kuitenkin luetelmia koskevien perusohjeiden jälkeen: ”Selvästi otsikonomaisissa yhteyksissä kaksoispisteen voi jättää pois.” Tätä lienee järkevä tulkita sen verran suppeasti, että kaksoispiste jätetään pois vain, jos selitys on otsikkona eli se on osoitettu otsikoksi ulkonaisin keinoin.

Kaksoispiste teoksen nimen osien välissä

Englannin kielessä käytetään usein kaksoispistettä erottamaan teoksen nimen alkuosa (otsikko, engl. title). selittävästä jälkiosasta (alaotsikosta, engl. subtitle). Itse teokseen on tällöin usein painettu jälkiosa selvästi pienemmällä fontilla uudelle riville, jolloin välimerkkiä ei tarvita. Jos teos mainitaan tekstissä ja siitä halutaan mainita koko nimi, on jonkinlainen välimerkki tarpeen. Kirjallisuusluetteloon sopisi ehkä piste, mutta tekstissä se ei tunnu hyvältä. Suomen kielessä voitaneen tällöin noudattaa samaa menettelyä kuin englannissa, siis käyttää kaksoispistettä. Sitä ei kuitenkaan tarvita, jos osien välissä on sidesana kuten or tai eli.

Kaksoispiste päätteen liittämisen yhteydessä

Kaksoispistettä käytetään päätteen edellä silloin, kun lyhenne, numeroin ilmaistu luku tai symboli edustaa taivutusmuodossa olevaa sanaa ja taivutusmuoto on tarpeen ilmaista. Päätteiden merkitsemistä lyhenteisiin käsitellään tarkemmin jäljempänä.

Kirjaimista puhuttaessa vanha käytäntö on, että tekstiin kirjoitetaan kirjain itse eikä sen nimeä, esi­mer­kik­si ”tuosta puuttuu f” eikä ”tuosta puuttuu äf”. Jos lauseyhteys vaatii taivuttamista, pääte mer­ki­tään edellä kuvatulla tavalla, esimerkiksi ”lisäsin siihen f:n”. Nykyisin kuitenkin esiintyy huo­li­tel­luis­sa asia­teks­teis­sä­kin käytäntöä, jossa kirjoitetaan kirjaimen nimi. Tällöin taivutukseen ei tietenkään tarvita kaksois­pistet­tä, vaan nimi kirjoitetaan normaalisti sanana, esimerkiksi äf : äffän : äffästä jne. Samanlaista vaihtelua on johdoksissa. Yleensä kirjoitetaan esimerkiksi ”i:tön”, mutta kielen­huol­ta­jien teksteissäkin saattaa jo esiintyä asu ”iitön”. Typografinen vaikutelma on parempi ja tekstin ääneen lukeminen hel­pom­paa, mutta osa lukijoista saattaa pitää äffästä ja iistä kirjoittamista puhekielisyytenä.

Tällaisissa tapauksissa ei tekstiä saa jakaa eri riveille kaksoispisteen jäljestä. Ks. kohtaa Sanan jako eri riveille.

Kaksoispistettä ei kuitenkaan käytetä, jos sanan viimeinen kirjain on mukana lyhenteessä.

Kaksoispistettä käytetään myös silloin, kun lyhenteestä muodostetaan johdos eli lyhen­tee­seen liitetään johtopääte eli johdin. Tällaiset ilmaisut eivät ole kovin tavallisia, ja ne voivat häm­men­tää lukijoita. Niissä siis ei käytetä yhdysmerkkiä kuten yhdyssanoja muodos­tet­taes­sa (ei siis ”SAK-lainen”). – Sananloput ”-lainen” ja ”-mainen” tulkitaan tässä yhtey­des­sä johto­päätteiksi.

Kaksoispistettä ei käytetä ns. lyhennesanoissa eli ilmaisuissa, jotka ovat alkujaan lyhenteitä mutta muuttuneet sanoiksi. Lyhennesanoina voidaan käsitellä esimerkiksi seuraavia: Nato, Opec, Etyk. Ne siis luetaan normaaleina sanoina ja taivutetaan sen mukaisesti. Kuten yleensä vieraita nimiä taivutettaessa, päätteen edellä käytetään i:tä sidevokaalina, jos sana päättyy konsonanttiin.

Jos nimeen liittyy tavaramerkin symboli ™ tai ®, niin kielenhuollon ohjeiden mukaan nimeä taivutetaan normaalisti ja symboli liitetään sen loppuun. Tavaramerkin symbolia siis kä­si­tel­lään kirjoitetun kielen aineksena, jota ei ajatella luettavaksi ääneen. Normaalissa teks­tis­sä täl­lai­sia symboleita ei käytetä, mutta joissakin kielimuodoissa niitä joudutaan käyt­tä­mään.

Kaksoispiste taivutusmuotojen erottimena

Kielitieteessä ja muutoin kieltä käsiteltäessä käytetään kaksoispistettä erottamaan saman sanan taivutusmuotoja. Tällöin teksti yleensä käsittelee taivuttamista, mutta joskus kyseessä on vain sanan yksilöinti silloin, kun kahdella eri sanalla on sama perusmuoto. Vertaa tilden käyttöön vaihtoehtoisten asujen tai sanojen välissä.

Kielitoimiston ohjeiden (Kielikello 3/1998) mukaan tällaisissa tapauksissa kirjoitetaan kaksoispisteen ympärille välilyönnit. Tämä on myös yleisin käytäntö. Hakuteoksissa ja kielitieteellisissä tutkimuksissa saatetaan tilan säästämiseksi jättää välilyönnit pois.

Kaksoispiste suhteen merkkinä

Kaksoispistettä käytetään ilmaistaessa lukujen tai suureiden suhdetta. Tällöin sen ympärille ei kirjoiteta välilyöntejä, toisin kuin käytettäessä kaksoispistettä jakolaskun merkkinä (ks. seuraavaa kohtaa). Tämä sääntö on melko mielivaltainen ja johtaa hiukan outoon kirjoitus­asuun, jos luku sisältää välilyönnin. Niinpä säännön rikkominen ilmaisun luontevuuden takia voi olla perusteltua (esim. ”1 : 20 000”).

Suhdemerkinnän taivuttamista pitäisi välttää. Ks. kohtaa Numeromerkintöjen taivutus.

Unicode-merkistö sisältää myös ratio-nimisen merkin U+2236, joka on määritelty matemaattiseksi operaattoriksi ja joka on ulkoasultaan kaksoispisteen kaltainen. Se olisi merkitykseltään yksiselitteisempänä sopiva suhteen merkiksi, mutta se sisältyy suhteellisen harvoihin fontteihin.

Ääntämismerkinnöissä (foneettisessa kirjoituksessa) käytetään usein kaksoispistettä vokaalin jäljessä osoittamassa, että vokaali ääntyy pitkänä. Esimerkiksi suomen sana luulee merkitään tällöin [lu:le:]. Toisaalta esimerkiksi kansainvälinen foneettinen merkistö IPA määrittelee pituusmerkiksi merkin modifier letter triangular colon ”ː” U+02D0. Koska se ei useinkaan ole käytettävissä silloinkaan, kun monia IPA-merkistön tavallisia merkkejä voi käyttää, sen tilalla käytetään yleisesti kaksoispistettä. Epäselvyyksiä ei voi syntyä, koska kaksoispisteellä ei IPAssa ole (muuta) merkitystä.

Kaksoispiste tekijämerkinnöissä

Jos kirjaan, artikkeliin yms. viitattaessa mainitaan myös tekijä tai tekijät, on tapana erottaa tekijätieto teoksen nimestä kaksoispisteellä. Sen edellä ei ole välilyöntiä, jäljessä on. Tällainen merkintätapa sopii kirjallisuusluetteloihin, kirjamainoksiin yms. Tekstissä on parempi muotoilla asia niin, että tekijä mainitaan normaalissa lauseyhteydessä.

Kaksoispiste jakolaskun merkkinä

Kaksoispisteen käyttö jakomerkkinä on sääntöjen mukaan sallittua, mutta se on vanhahtavaa ja voi johtaa epäselvyyksiin. Siksi jakomerkkinä on parempi käyttää vinoviivaa, ainakin koulumatematiikan ulkopuolella. Jos kaksoispistettä käytetään jakolaskun merkkinä, sen ympärille kirjoitetaan sääntöjen mukaan välilyönnit, toisin kuin käytettäessä sitä suhteen merkkinä (ks. edellistä kohtaa).

Kaksoispiste jaotuksen tasojen erottimena

Kaksoispistettä käytetään koodinluonteisissa ilmaisuissa monitasoisen jaotuksen tasojen välisenä erottimena, esimerkiksi sarjan numeron ja osan numeron välissä.

Tuomioistuinratkaisujen numeroinnissa on käytetty sekä merkintätapaa KKO 2005:82 että merkintätapaa KKO:2005:82. Muun muassa Finlex-tietokannan Oikeustapauksia-osassa käytetään jälkimmäistä, jossa siis on kaksoispiste myös tuomioistuimen nimen lyhenteen ja vuosiluvun välissä.

Eri yhteyksissä on kuitenkin käytössä erilaisia tapoja osoittaa jaotus. Nu­me­roi­taes­sa otsikoita ei jaotustasojen välissä käytetä kaksoispistettä vaan pistettä (esimerkiksi 4.4.5.4). Lehtien ja julkaisusarjojen numeroinnissa on kahta lähinnä kahta käytäntöä, ni­mit­täin vuosiluku:numero tai numero/vuosiluku. Lakien numerointi on jälkimmäisen käy­tän­nön mu­kai­nen, esim. 5/2003.

Kaksoispistettä käytetään usein myös ajan ilmaisuissa tuntien ja minuuttien sekä minuuttien ja sekuntien välissä.

Kaksoispistettä käytettiin aiemmin rahasummia ilmaistaessa, esimerkiksi 2:50 mk. Tapa on täysin vanhentunut Suomessa. Ruotsinruotsissa se yhä esiintyy jopa viranomaisten suosittelemana (esim. 2:50 kr).

Puolipiste

Puolipistettä käytetään ryhmittelyyn. Sitä on usein erityisesti suositeltu äidinkielen ope­tuk­ses­sa ja tyylioppaissa. Joskus se voikin parantaa tyylivaikutelmaa, mutta puoli­pistettä käy­te­tään helposti väärin. Vaikka kirjoittaja osaisi käyttää sitä oikein, lukijat eivät useinkaan osaa tulkita sen merkitystä oikein. Tavallisessa yleistajuisessa asia­teks­tis­sä puolipistettä ei yleensä kannata käyttää.

Kun puolipistettä käytetään välimerkkinä, sen jälkeen jätetään aina tyhjä väli.

Puolipisteestä on laajahko selostus ja ohjeisto Kielikellossa 3/1997.

Puolipiste välimerkkinä

Puolipistettä käytetään yhdistämään virkkeitä, jotka liittyvät ajatukseltaan kiinteästi yhteen.

Puolipisteen vaikutuksen havaitsee oikeastaan vasta tarkastelemalla sillä yhdistettyjä virk­kei­tä suhteessa laajempaan kokonaisuuteen, johon ne kuuluvat, kappaleeseen. Puoli­pis­teen käytössä on olennaista, että sillä yhdistetyt virkkeet kuuluvat yhteen kiin­teäm­min kuin kappaleen virkkeet muutoin. Seuraavassa esimerkissä puolipisteellä on liitetty virkkeeseen sivuhuomautus, joka toisessa tyylissä voitaisiin myös kirjoittaa sulkeisiin. Jos se kirjoitettaisiin tavalliseksi, pisteellä muista erotetuksi virkkeeksi, niin se muodostaisi katkon ajatuksen kulkuun.

On sanottu, että puolipiste sopii käytettäväksi, kun pilkku ei tarpeeksi erottaisi ilmauksia toisistaan ja piste erottaisi ne liiaksi. Puolipiste on kuitenkin periaatteessa aina korvattavissa pisteellä, kun taas pilkulla korvaaminen yleensä vaatii myös lauserakenteen muutoksen, esimerkiksi konjunktion lisäämisen.

Useimmiten on parasta tehdä valinta pisteen ja pilkun välillä eikä käyttää puolipistettä.

Puolipiste pilkun tehtävässä

Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi pilkun asemesta luettelossa, jonka kohdat sisältävät pilkkuja. Tarpeen tähän aiheuttavat tavallisimmin desimaalipilkut. Toinen tyypillinen tapaus on ihmisten nimien luettelo, jossa on henkilön sukunimi ja etunimi pilkulla erotettuina.

Puolipistettä käytetään selvyyden vuoksi luettelossa, jonka osat ovat pitkiä.

Usein tällainen rakenne voitaisiin korvata luetelmarakenteella, joka muodostetaan luetelmaviivoja käyttäen ja jossa kohtien välissä ei käytetä pilkkuja. Luetelmia kuitenkin vältetään useissa tyylilajeissa.

Erikoistapaus edellä mainitusta on puolipisteen käyttö ryhmiteltäessä sanan merkityksen selityksiä sanakirjassa tai tietosanakirjassa. Sanakirjassa puolipistettä käytetään yleensä erottamaan olennaisesti erilaisia merkityksiä toisistaan, kun taas pilkulla erotetaan sanan eri vastineita, jotka eroavat vain vivahteiltaan, tyylilajiltaan tms.

Yhdysmerkki

Yhdysmerkki ”-” ei kuulu var­si­nai­siin välimerkkeihin eli sa­no­jen välissä käytettäviin merkkeihin. Sen sijaan yhdys­merk­kiä käytetään sanan tai merkinnän sisällä, lopussa tai alussa

• tavuviivana, kun sana jaetaan eri riveille
  järjestelmäl-
  linen
• usein yhdys­sanan osien välissä
  raaka-aine

  Itä-Suomi

  DNA-näyte

  suomalais-ruotsalainen
• yhdyssanan pois jätetyn osan tilalla
  maa- ja metsätalous [= maatalous ja metsätalous]
• yhdyssanassa, jonka osana on sanaliitto
  ISO 9 -standardi
• joissakin erikoismerkinnöissä.
  Mi-mitä? [kuvaa änkytystä]

Yhdysmerkki merkkinä

Kirjoituskoneissa ja tietokoneiden näp­päi­mis­töis­sä sekä monissa merkki­koodeis­sa on merkki, joka on tarkoitettu käytettäväksi sekä yhdysmerkkinä että ajatusviivana ja miinusmerkkinä. Tämä johtuu vanhoista teknisistä rajoituksista kuten tarpeesta käyttää varsin suppeaa merkki­valikoimaa. Tämän takia on syntynyt monia käytäntöjä, jotka perustuvat yhdysmerkin moninaiskäyttöön ja jotka tulevat häviämään vain hitaasti.

Nykyisin tietokoneissa voidaan jo hyvin monissa yhteyksissä käyttää laajaa merkki­valikoimaa, jossa muun muassa ajatusviivoilla ja miinusmerkillä on omat koodinsa. Lisäksi yhdysmerkkejäkin on useita:

• varsinainen yhdysmerkki, englanniksi hyphen (U+2010), joka on merki­tyk­sel­tään selkeästi yhdysmerkki eikä koskaan ajatusviiva tai miinusmerkki; sen käyttö on tois­tai­sek­si varsin vähäistä
• sitova yhdysmerkki eli yhdistävä yhdysmerkki, englanniksi nonbreaking hyphen (U+2011), joka vastaa varsinaista yhdysmerkkiä mutta jonka jäljestä ei ole sallittua jakaa sanaa eri riveille.
• Ascii-yhdysmerkki eli virallisessa suomalaisessa nimistössä tavuviiva-miinusmerkki, englanniksi hyphen-minus (U+002D), joka on edellä kuvattu monimerkityksinen merkki ja joka on se, mitä tavallisimmin tarkoitetaan, kun puhutaan yhdysmerkistä, tavuviivasta, viivasta tms.
• numeronlevyinen viiva, englanniksi figure dash (U+2012), jolla on sama (moni­selit­tei­nen) merkitys kuin Ascii-yhdysmerkillä mutta jonka leveys on sama kuin nume­roi­den 0, 1, 2 jne.; se on tarkoitettu käytettäväksi lähinnä taulukoissa typo­grafi­sis­ta syistä.

Esimerkiksi suomen sanassa kuu-ukko voidaan periaatteessa käyttää mitä tahansa edellä mainituista neljästä merkistä, joskin numeroviivan käyttö olisi outoa. Yleensä (ja myös tässä oppaassa) kirjoitetaan tämäntapaiset sanat käyttäen tavuviiva-miinusmerkkiä joko siksi, ettei tunneta vaihtoehtoja, tai siksi, että tunnetaan vaihtoehtoihin liittyviä monia teknisiä ongelmia.

Yhdysmerkki, sitova yhdysmerkki ja Ascii-yhdysmerkki ovat useimmissa fonteissa kes­ke­nään samanlevyiset. Poikkeuksena on mm. Lucida Sans Unicode, jossa Ascii-yhdys­merk­ki on samanlevyinen kuin (lyhyt) ajatusviiva mutta yhdys­merkki ja sitova yhdys­merkki ovat oikean­mittaiset. Merkkien olennainen ero on niiden merkityksessä ja ominaisuuksissa, jotka voivat epäsuorasti vaikuttaa asia­kirjan ulko­asuunkin.

Mainituista merkeistä muut kuin Ascii-yhdysmerkki aiheuttavat yleensä ongelmia, jos niitä syötetään tietojärjestelmiin tai ohjelmiin, jotka eivät osaa käsitellä niitä. Jos esi­mer­kik­si tekstinkäsittelyohjelmalla tehty asiakirja on tarkoitus siirtää julkaisu­ohjelmistossa muokat­ta­vak­si, on syytä selvittää etukäteen, selviääkö julkaisu­ohjelmisto esimerkiksi (varsi­nai­ses­ta) yhdysmerkistä ja sitovasta yhdysmerkistä.

Yhdysmerkin muoto on yleensä vaakasuora viiva, mutta joissakin fonteissa se on hiukan kalteva ja silloin yleensä lyhyt. Tällainen muoto, joka lienee peräisin fraktuurasta, voi aiheuttaa hämmennystä.

Joissakin fonteissa (esimerkiksi Microsoft Sans Serif ja edellä mainittu Lucida Sans Unicode) yhdysmerkki on täysin tai lähes samanpituinen kuin ajatusviiva (n-viiva). Tästä syntyvän sekaannusvaaran takia sellaisten fonttien käyttöä on hyvä välttää.

Yhdysmerkkiä kutsutaan yleisesti yhdysviivaksi tai tavuviivaksi, joskus myös väliviivaksi. Yhdysmerkki-nimi on virallinen, ja selvintä on käyttää sitä. Tavuviiva-nimi on paras varata yhdysmerkin yhteen käyttötarkoitukseen ja merkitykseen. Väliviiva-sanaa kannattaa erityisesti välttää, koska se helposti sekaantuu ajatusviivaan, jota käytetään mm. lukuvälien ilmauksissa (esim. 0–10).

Yhdysmerkki tavuviivana

Yhdysmerkkiä käytetään tavuviivana rivin lopussa osoittamaan, että sana on jaettu eri riveille.

Jos sanan normaalissa kirjoitusasussa on yhdysmerkki ja sana jaetaan sen kohdalta eri riveille, kirjoitetaan rivin loppuun vain yksi yhdysmerkki. Ulkoasusta ei siis näe, onko rivin lopussa oleva yhdysmerkki vain sanan jakamista osoittava tavuviiva vai kuuluuko se itse sanan kirjoitusasuun.

Jäljempänä käsitellään erikseen sitä, millaisista kohdista sanan saa jakaa eri riveille.

Yhdysmerkki yhdyssanoissa

Tavallisimpien virheiden välttäminen

Silmiinpistävimpiä oikeinkirjoitusvirheitä on yhdysmerkin jättäminen pois sellaisista ilmaisuista kuin ”7-vuotias”. Jostakin syystä se usein esiintyy teksteissä, joissa tehdään myös vastakkaissuuntainen, yhtä räikeä virhe: selvä sanaliitto kuten ”7 vuotta” kir­joi­te­taan­kin yhdys­merkkiä käyttäen yhdyssanaksi. Ääntämyksen ajatteleminen auttaa muistamaan oikean asun: seitsenvuotias (yhdyssana), seitsemän vuotta (sanaliitto).

Jopa yksinkertaisissa tapauksissa tehdään virheitä myös sellaisissa yhdyssanoissa, joiden alkuosa on lyhenne, vieraskielinen sana tai muu erikoisilmaus. Niihin kuuluu yhdysmerkki, mutta yleisesti käytetään erilaisia vääriä kirjoitusasuja, jopa useita eri tapoja samassa tekstissä.

Perussäännöt

Yhdysmerkkiä käytetään yhdyssanan osien välissä seuraavissa tapauksissa, joista useimpia kuvataan jäljempänä tarkemmin omissa kohdissaan:

• yhdyssanat, jotka sisältävät tunnuksen, lyhenteen, erikoismerkin tms.
  B-luokka
• erisnimen sisältävät yhdyssanat
  Olympus-kamera
• yhdyssanat, joissa alkuosa loppuu samaan vokaaliin, jolla loppuosa alkaa
  linja-auto

  linja-autoasema

  kuorma-auto-opas

  etuovi

  syyssateet
• yhdyssanat, joiden osa on tulkittava esittämäänsä kielenainesta tarkoittavaksi
  hevonen-sana (= sana hevonen)

  kyllä-vastaus (= vastaus kyllä)

  tu-tavu

  r-äänne
• rinnasteiset yhdyssanat, jos osat ovat muodoltaankin rinnasteiset
  kanttori-urkuri

  suomalais-ruotsalainen
• yhdyssanat, joissa ainakin toinen osa on sanaliitto
  antaa mennä -periaate (t. antaa-mennä-periaate)
• yhdyssanat, joiden alkuosa on kieltosana ”ei-”
  ei-suomalainen (= muu kuin suomalainen)
• sitaattilainat , joissa yhdysmerkki esiintyy lainan
• jotkin sellaiset sanat, joiden alkuosa on vierasperäinen, usein yksitavuinen etuliite ja jälkiosa suomenkielinen sana
  ex-ministeri (= entinen ministeri)

  bi-mies (arkikieltä, = biseksuaalinen mies)
• sellaiset vierassanan sisältävät yhdyssanat, joissa vierassana on asultaan outo, vaikeasti hahmottuva tai kieleen vakiintumaton
  squash-ottelu
• joskus muulloinkin selvyyden vaatiessa, ks. kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä.
  tango-ilta (erotukseksi tanko-, tango- tai tanga-sanan muodosta ”tangoilta”)

Eräissä moniosaisissa ilmaisuissa on yhdysmerkin tai muiden merkkien käyttö usein ongel­mal­lis­ta. Tätä kuvataan jäljempänä kohdassa Suhdeilmaisut kuten ”hinta–laatu-suhde”.

Karkea virhe: XYZ tuote

Nykyisin on hyvin tavallista kirjoittaa tuotenimi ja tuotteen laji kuvaileva sana kahdeksi eri sanaksi. Varsinkin teknisten tuotteiden mainonnassa ja esitteissä kirjoitetaan tyyliin ”Intel prosessori”. Tämä on kuitenkin karkea virhe, kuten kohdassa Yhteen vai erikseen? kuvataan.

Ei ”G8 -maat” vaan ”G8-maat”

Yhdysmerkin edelle ei jätetä välilyöntiä, vaikka yhdyssanan alkuosa olisi erisnimi, eri­kois­merk­ki tai muu erikoisilmaus. On siis kirjoitettava esimerkiksi ”Canon-kamera”, ei ”Canon -kamera” (eikä tietenkään ”Canon kamera”). Samoin kirjoitetaan välilyönneittä esimerkiksi ”DVD-B-verkko”.

Välilyöntiä käytetään yhdysmerkin edellä kuitenkin sanaliiton ja sanan yhdistelmässä.

Sentapaiset virheelliset kirjoitusasut kuin ”DVD-B -verkko” johtunevat paljolti siitä, että sa­man­ta­pai­siin ilmauksiin kuuluu välilyönti yhdysmerkin edelle, jossa alkuosa on sanaliitto. Jos kirjoitettaisiin esimerkiksi ”DVD B” (eikä ”DVD-B”), olisi oikea kirjoitusasu ”DVD B -verkko”. Vrt. Kieli-ikkunaan Verraton yhdysviivailija.

Yhdysmerkki taivutuksessa ja johdoksissa

Yhdysmerkki säilyy myös taivutettaessa: ”Uudessa-Seelannissa”, ”Isoon-Britanniaan”. Sen sijaan kun erisnimestä muodostetaan johdos, yhdysmerkkiä ei käytetä: ”uusiseelantilainen”.

Kielennimi ”valkovenäjä” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä sen takia, että jälkiosaa ei tulkita erisnimeksi, kuten ei kielten nimiä yleensäkään.

Poikkeuksena on kuitenkin, että kahden saman vokaalin välissä yhdysmerkki säilyy johdoksissakin. Virallisissa säännöissä tätä ilmeisesti ei sanota, mutta se on vallitseva ja järkevä käytäntö,

Yhdyssana, jonka osana on tunnus tms.

Yhdyssanan osien välissä käytetään yhdysmerkkiä, jos osaa ei ole kirjoitettu kirjaimin sanana vaan tunnuksella, numerolla, sym­bo­lil­la, koodilla, lyhenteellä tms. Ks. kuitenkin kohtia Yhdysmerkki ja lyhenteet ja Yhdysmerkki lyhennesanojen yhteydessä. Toisaalta sellaisia rakenteita kuin ”hepatiitti A” ei tulkita yhdyssanoiksi (ks. Hepatiitti A vai A-hepatiitti?).

Pelkkä yhdysmerkin esiintyminen yhdyssanan osan sisällä ei aiheuta sitä, että osien väliin kirjoitettaisiin yhdysmerkki. Ks. kuitenkin kohtaa Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

Jos kirjoitusmerkki mainitaan yhdyssanassa nimellään, ei yhdys­merk­kiä tarvita.

Tällaisissa tapauksissa voidaan kuitenkin joskus käyttää yhdysmerkkiä, jotta yhdyssana olisi helpompi hahmottaa. Tämä koskee mm. seuraavia virallisia merkkien nimiä.

Yhdysmerkki sitaattilainoissa

Yhdysmerkkiä käytetään usein sellaisissa yhdyssanoissa, jotka ovat kokonaisuudessaan sitaattilainoja. Alkukielinen, tavallisesti englanninkielinen, ilmaisu on tällöin usein kir­joi­tus­asul­taan horjuva (come-back, come back, comeback). Tällöin voidaan suomessakin perus­tel­la eri kirjoitusasuja. Englannissa sanaliitto usein kehittyy ensin yhdysmerkilliseksi ja sitten kokonaan yhteen kirjoitettavaksi yhdyssanaksi, kun se yleistyy ja vakiintuu.

Yhdysmerkillinen asu, jota kielitoimiston ohjeetkin rivien välissä suosittavat, sopii suomen kieleen usein paremmin kuin sanaliitoksi kirjoittaminen. Tämä johtuu etenkin siitä, että täl­lais­ta ilmaisua käytetään usein yhdyssanan osana, ja esimerkiksi ”tax-free-myymälä” on siis­tim­pi kirjoitusasu kuin ”tax free -myymälä”.

Yhdysmerkin käyttö on erityisen tavallista silloin, kun vierasperäinen ilmaisu koostuu saman sanan tai tavun toistamisesta.

Sen sijaan kirjoitetaan (Suomen kielen perussanakirjan ja yleisen käytännön mukaan) ”siksak” eikä ”sik-sak”.

Yhdyssana, jonka osana on erisnimi

Jos yhdyssanan osista ainakin toinen on erisnimi (ja kirjoitetaan siis versaalialkuisena), käytetään osien välissä yleensä yhdysmerkkiä.

Kuitenkin monissa vakiintuneissa ilmauksissa käsitellään alkuosaa yleis­nimen tavoin, jolloin se kirjoitetaan gemena-alkuisena. Tällöin ei yhdysmerkkiä käytetä, ellei jokin muu sääntö sitä vaadi.

Edellä mainittujen tapausten kuvauksissa saatetaan puhua erisnimiluonteen hämärtymisestä. Sellaisesta onkin kyse esimerkiksi sanassa ”dieselmoottori” mutta ei niinkään sanassa ”ranskanleipä”. Sen alkuosa kyllä ymmärretään Ranskaan viittaavaksi, mutta yhdyssana on muuttunut merkitykseltään yleiseksi ja tavalliseksi yleiskielen sanaksi. Sen alkuosa viittaa vain väljästi alkuperään.

Toisaalta genetiivissä oleva erisnimimäärite voidaan usein tulkita eril­lisek­si sanaksi eikä yhdyssanan osaksi. Silloin ei tietenkään käytetä yhdysmerkkiä vaan sanojen välissä on väli­lyönti. Kun erisnimi määrittää toista sanaa, on viisikin vaihto­ehtoa, joista tosin yleensä tulee kussakin ilmauksessa kyseeseen vain yksi tai kaksi: erisnimi erillisenä sanana gene­tii­vis­sä, erisnimi yhdyssanan alkuosana genetiivissä tai nominatiivissa sekä yleisnimen tavoin käy­tet­ty erisnimi sana genetiivissä tai nominatiivissa. Ks. myös kohtaa Erisnimi­alkuiset ilmaisut.

Sen sijaan esimerkiksi ”Caesarsalaatti” on virheellinen sekamuoto. Jos alkuosa (henkilön­nimi) kirjoitetaan versaalialkuisena, tarvitaan yhdysmerkki. Jos sitä taas käsitellään yleis­nimen tavoin, ei yhdysmerkkiä käytetä, ja koko sanakin kirjoitetaan gemena-alkuisena, koska ruokalajien nimet tulkitaan yleisnimiksi, ei erisnimiksi.

Ilman yhdysmerkkiä kirjoitetaan nykyisten sääntöjen mukaan sellaiset paikannimet (maan­tieteel­li­set nimet), jossa jälkiosana oleva yleisnimi katsotaan kiinteäksi osaksi itse nimeä. Toisaalta rakennusten nimissä noudatetaan yleisiä sääntöjä. Ks. kohtaa Paikannimien erityiskysymyksiä.

Sukunimien yhdistelmät

Yhdysnimessä eli sukunimessä, joka on muodostettu yhdistämällä kahdesta nimestä, käy­te­tään nimien välissä yhdysmerkkiä, ei ajatusviivaa. Ero on olennainen, koska ajatusviivaa käy­te­tään eräissä nimimerkinnöissä eri henkilöiden sukunimien välissä.

Tosin nimilaki ei, outoa kyllä, säädä tällaisten nimien kirjoitusasua vaan puhuu vain entisen sukunimen käytöstä puolisoiden yhteisen sukunimen edellä. Tiukasti tulkiten kyseessä ei siis ole yhdysnimi vaan kahden nimen käyttö yhdessä. Huoliteltuun asiatekstiin on täysin va­kiin­tu­nut se periaate, että nimien välissä on tällöin yhdysmerkki (ilman välilyöntejä).

Tosin tästä periaatteesta poiketaan mm. puhelinluetteloissa, joissa yhdysnimissä on enimmäkseen yhdysmerkki mutta joissakin yhdisnimissä ajatusviiva (esimerkiksi ”Ek–Niemi”.

Ongelmia aiheuttavat kuitenkin yhdistelmät, joissa toinen nimistä on kaksisanainen, esimerkiksi ”von Schultz”. Jos yhdistelmä tulkitaan yhdyssanaksi, olisi sanaliiton ja sanan yhdistelmää koskevien yleisten sääntöjen mukaan kirjoitettava esimerkiksi ”Virtanen- von Schultz”, ”von Schultz -Virtanen” ja ”von Schultz- de Broglie”.Tällainen vaikuttaa monista oudoilta, ja niinpä on ryhdytty käyttämään asuja, joissa ei ole välilyöntiä yhdysmerkin edellä eikä jäljessä, esimerkiksi ”Virtanen-von Schultz”, ”von Schultz-Virtanen”. Nämäkään eivät kuitenkaan näytä hyviltä.

Kielikellossa 2/2006 esitetyn kannan mukaan sovelletaan edellä mainittuja yleisiä sääntöjä, mutta lehden numerossa 3/2006 esitetään painovirheiden oikaisujen yms. joukossa tähän ”korjaus” (muutos):

Kaksoissukunimissä yhdyssana kirjoitetaan kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaan ilman välilyöntejä, vaikka jompikumpi sukunimistä koostuisi erikseen kirjoitettavista osista.

Tämä merkitsisi seuraavanlaisia nimiasuja:

Todellisuudessa mitään vakiintunutta käytäntöä ei ole. Tapaukset ovat harvinaisia, ja kirjoitusasu vaihtelee.

Parasta olisi ehkä muuttaa kirjoitustapaa niin, että tällaisissa tapauksissa sukunimet kirjoitettaisiin peräkkäin ilman yhdysmerkkiä, toki sananväli jättäen, esimerkiksi ”Virtanen von Schultz” ja ”von Schultz Virtanen”. Haittana olisi lähinnä se, että kirjoitusperiaate olisi toinen kuin yhdistettäessä yksisanaisia nimiä.

Yhdysmerkki esiintyy myös eräissä yhdyssanamuotoisissa nimissä, etenkin sellaisissa, joissa alkuosa on ”Ala-” tai ”Ylä-”. Ulkonaisesti tällainen yhdysmerkki ei eroa nimien välissä käytettävästä. Jos tällainen nimi yhdistetään toiseen sukunimeen, syntyy yhdistelmä, jossa yhdysmerkki esiintyy kahdessa eri merkityksessä, esimerkiksi ”Mäki-Anttila-Virtanen”. Suomessa ei ole käytössä kolmen sukunimen yhdistelmiä, joten kuvitteellisesta esi­merk­ki­nimes­tä voi päätellä, että se on nimien ”Mäki-Anttila” ja ”Virtanen” yhdistelmä.

Vieraissa nimissä voi olla muunkinlaista välimerkkien käyttöä. Ranskassa vuoden 2005 alussa voimaan tulleen lain mukaan lapselle voidaan antaa sukunimeksi vanhempien suku­nimet kahdella yhdysmerkillä erotettuina. Kahden yhdysmerkin käyttöä perustellaan sillä, että se erottaa tällaiset yhdistelmänimet vanhoista yhdysmerkillisistä nimistä, jotka eivät ole henkilön vanhempien sukunimien yhdistelmiä.

Jos sukunimien yhdistelmä on muodostunut yrityksen nimeksi, tavaramerkiksi tms., lienee yleensä parasta käsitellä sitä erisnimenä, joka kirjoitetaan vakiintuneessa asussa. Tällöin asu usein poikkeaa siitä, miten sukunimien yhdistelmä suomessa muodostettaisiin. Englannissa nimien välissä on usein yhdysmerkki. Ei siis tarvitse ryhtyä selvittämään, mihin esimerkiksi nimi Merriam-Webster perustuu, vaan sen voi kirjoittaa englannin mukaisesti. (Tämä nimi johtuu Noah Websteristä ja Merriamin veljeksistä eli se oli alkujaan Merriamien ja Websterin sanakirja, joten suomen kielen kannalta johdonmukaisempaa olisi käyttää ajatusviivaa: Merriam–Webster.)

Muut yhdistelmänimet

Usein on tulkinnanvaraista, tulisiko nimien yhdistelmissä käyttää yhdysmerkkiä vai ajatus­viivaa. Sukunimien yhdistelmiin on yhdysmerkki vakiintunut, kuten edellä mainittiin. Yleisesti voidaan sanoa, että jos kahden nimen yhdistelmä on jonkin kohteen nimitys, käytetään välissä yhdysmerkkiä. Jos taas kumpikin nimi tarkoittaa omaa kohdettaan, joista vain puhutaan yhdessä, käytetään ajatusviivaa. Ks. kohtaa Ajatusviiva osapuolia ilmaistaessa. Käytännössä rajanveto on usein vaikeaa.

Selviä tapauksia ovat yhdistämällä muodostettujen kuntien, valtioiden yms. nimet kuten ”Nummi-Pusula” ja ”Itävalta-Unkari”. Toisaalta valtioiden nimiä yhdistettäessä on ruvettu käyttämään usein ja-sanalla muodostettua sanaliittoa (esim. nyttemmin hajonneen valtion nimi ”Serbia ja Montenegro”) eikä yhdyssanaa.

Esimerkiksi oppilaitosten nimissä, joissa mainitaan kaksi paikkakuntaa, on yhdysmerkki yleinen. Niissä yleensä vieläpä jätetään ensimmäinen nimi taivuttamatta, esim. ”Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu”, ikään kuin sijaintipaikka olisi nimeltään ”Kemi-Tornio”.

Erikseen on mainittava kirjoitusasu ”Helsinki-Vantaan lentoasema”, josta usein käytetään lyhyempää muotoa ”Helsinki-Vantaa”. Ilmaisu on epälooginen mutta kielitoimiston hy­väk­sy­mä. Asu johtuu kansainvälisestä käytännöstä lentoasemien nimeämisessä (esim. Stockholm-Arlanda, Paris-Orly). Suomen kielen mukaista olisi ollut kirjoittaa ”Helsingin–Vantaan lento­asema”.

Rinnasteisiksi yhdyssanoiksi voidaan tulkita sellaisetkin, joissa jokin kohde nimetään kahdella eri nimellä, esimerkiksi eri aikoina käytetyllä, kuten ”maalaisliitto-keskusta­puolue”. Epäselvempi on ”Neuvostoliitto-Venäjä”. Lisäksi voi syntyä epäselvyyksiä, koska esimerkiksi nimityksessä ”Itävalta-Unkari” osien suhde on aivan toinen. Jopa sinänsä tyylitön ja moni­mielinen vinoviivan käyttö (”Neuvostoliitto/Venäjä”) saattaa olla selvempää kuin yhdys­mer­kin käyttö.

Eräät kuntien nimet ovat rinnasteisia yhdyssanoja, koska kunta on muodostettu yh­dis­tä­mäl­lä kaksi kuntaa. Tällaisia on joitakin ulkomaisiakin kaupunkien nimiä. Tel Avivista ja Jaffasta yhdistämällä muodostetun kaupungin nimi kirjoitetaan yleensä ”Tel Aviv-Jaffa”, vaikka yleisten sääntöjen mukaan pitäisi yhdysmerkin edellä olla välilyönti (Tel Aviv -Jaffa.)

Yhdistetty etunimi kirjoitetaan joskus suoraan yhteen, esim. ”Annamaija”. Tällainen asu saattaa olla myös asianomaisen virallinen, väestörekisteriin merkitty nimi. Asiatyylissä on luonnollisestikin pyrittävä käyttämään sitä kirjoitusasua, jossa nimi on virallisesti re­kis­te­röity.

Rinnasteiset yhdyssanat

Rinnasteisia yhdyssanoja koskevat kirjoitussäännöt ovat osittain hyvin tulkinnanvaraisia. Kielikellossa 3/1998 esitetyt säännöt sanovat:

Jotkin yhdyssanat ovat rinnasteisia sisällöltään mutta eivät muodoltaan. Tällöin osien välissä ei käytetä yhdysmerkkiä: afroaasialainen, indoeurooppalainen, sosioekonominen. Sen sijaan muodoltaankin rinnasteisia ovat afrikkalais-aasia­lai­nen, intialais-eurooppalainen ja sosiaalis-taloudellinen, joten niissä tarvitaan yhdysmerkki.

On epäselvää, mitä muodon rinnasteisuudella tarkoitetaan, ja Kielikellon 2/2006 ohjeissa selitystä on vieläpä supistettu. Ilmeisesti vaaditaan, että yhdysosissa on samanlainen pääte, sikäli kuin jommassakummassa on jokin johtopääte. Tosin esimerkiksi sanassa ”afrikkalais-aasialainen” esiintyy pääte ”-lainen” alkuosassa erityisessä yhdyssanamuodossa.

Lienee tulkittava niin, että jos merkitykseltään rinnasteinen yhdyssana on alkuosaansa myöten lainaa, sen osien ei katsota olevan muodoltaan rinnasteisia. Tällöin siis ei käytetä yhdysmerkkiä. Alkuosa on usein o-loppuinen.

Yhdysmerkillisenä kirjoitetaan myös sellaiset sanat kuin ”talonmies-siivooja”. Niissä on kyse selvästä merkitysten rinnasteisuudesta: ammattiin tai tehtävään kuuluu kaksi asiaa. Myös muoto on yleensä rinnasteinen: molemmat osat ovat perusmuodossa. Vinoviivan käyttö (näyttelijä/ohjaaja) on tällaisissa tapauksissa selvä virhe ja voi johtaa harhaan, koska vinoviivan perusmerkitys on ’tai’.

Usein tällaiset rinnasteiset ilmaukset voitaisiin esittää myös ja-sanaa käyttäen: ”näyttelijä ja ohjaaja”. Sellaista kuitenkin usein vältetään, koska pelätään väärinkäsitystä: joissakin tilanteissa olisi tulkinnanvaraista, tarkoitetaanko yhtä vai kahta ihmistä.

Yhdyssanan osien merkitysten rinnasteisuus voi tarkoittaa eri asioita. Usein rinnasteisuus siis vastaa ja-sanaa, mutta tällekin on eri tulkintoja. Esimerkiksi ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” tarkoittaa tyypillisesti samaa kuin ”taloudelliset ja sosiaaliset kysymykset”, joka taas tarkoittaa tavallisesti samaa kuin ”taloudelliset kysymykset ja sosiaaliset kysymykset”. Rinnasteisella yhdyssanalla kuitenkin pyritään toisaalta tiivistämään sanontaa, toisaalta luomaan mielikuvaa siitä, että asiat liittyvät toisiinsa. Saatetaan ajatella, että ”taloudellis-sosiaaliset kysymykset” ovat kysymyksiä, joista kukin on samalla sekä talou­del­li­nen että sosiaalinen. Toisaalta esimerkiksi ”jääkaappi-pakastin” tarkoittaa laitetta, joka koostuu jää­kaa­pis­ta ja pakastimesta, vaikka nämä osat ovat toiminnaltaan yleensä erilliset.

Yleisesti tulkitaan rinnasteiseksi myös sana ”evankelis-luterilainen”, vaikka kielen­huollon suositus onkin yhdysmerkittömyys, kuten normiristiriitojen kuvauksessa selostettiin. Toi­saal­ta sanaa ”roomalaiskatolinen” ei tulkita rinnasteiseksi, vaan siinä alkuosa on tar­ken­ta­va määrite; vrt. sanaan ”kreikkalaiskatolinen”. Normaalissa asia­tyylissä näitä sanoja ei tarvita, vaan niiden tilalla käytetään sanoja ”katolinen” ja ”ortodoksi(nen)”.

Yhdysmerkin käyttö rinnasteisissa yhdyssanoissa on tarkoitettu helpottamaan yhdys­sanan ymmärtämistä rinnasteiseksi. Tosin tämä ei useinkaan toimi, koska yhdys­merkkiä käytetään muissakin yhdyssanoissa kuin rinnasteisissa ja koska yhdys­merkkiä toisaalta ei käytetä kaikissa sellaisissa yhdys­sanoissa, jotka ovat loogisesti ottaen rinnasteisia.

Vain harvoissa tapauksissa yhdysmerkin käyttö vaikuttaa siihen, miten yhdyssana on tulkittava. Seuraava esimerkki on lähinnä keinotekoinen:

Yhdysmerkki moniosaisissa yhdyssanoissa

Yhdyssana voi olla moniosainen kahdella tavalla:

• Yhdyssanassa voi olla kolme tai useampia keskenään rinnasteisia osia. Tällöin käytetään yhdysmerkkiä kaikkien osien välissä.
  suomalais-ruotsalais-norjalainen yhtiö
• Yhdyssanan osana voi olla yhdyssana. Tällainen monitasoinen (hierarkkinen) yhdyssana kirjoitetaan periaatteessa siten, että kullakin tasolla sovelletaan yleisiä yhdyssanojen kirjoitussääntöjä.
  linja-autoasema [osina linja-auto ja asema]

  pää-äänenkannattaja [osina pää ja äänenkannattaja]

Yhdyssanaan ei siis tule sen pääosien (kuten linja-auto ja asema) väliin yhdysmerkkiä vain sillä perusteella, että osista jompikumpi sisältää yhdysmerkin. Usein toinen yhdysmerkki kuitenkin selventäisi sanan rakennetta. Vrt. kohtiin Rinnasteiset määriteosat ja Yhdysmerkki rakennetta rikkomassa.

Käytännössä säännöissä kuitenkin tarkoitetaan, että kahta yhdysmerkkiä käytetään myös sellaisissa sanoissa kuin ”digi-tv-sovitin”. Sen voidaan ajatellaan jäsentyvä osiin ”digi-tv” ja ”sovitin”, joista ensimmäiseen kuuluu yhdysmerkki. Myös näiden pääosien rajalla käytetään yhdysmerkkiä. Tämä on ilmaistu Kielikellossa 2/2006 seuraavasti: ”Yhdyssanan osana oleva lyhenne erotetaan yhdysmerkillä. Tavallaisesti lyhenne on yhdyssanan alkuosana, mutta se voi olla myös yhdyssanan keskellä tai lopussa.” Keskellä oleva lyhenne on tarkkaan ottaen yhdyssanan osan osa.

Horjuvuutta on sellaisissa tapauksissa, joissa yhdyssanan alkuosana on yhdyssana, joka kuuluu yhdysmerkki sillä perusteella, että se sisältää tunnuksen, lyhenteen tms. Tällöin saatetaan yhdysmerkki kirjoittaa myös koko yhdyssanan pääosien väliin, vaikka mikään yleinen sääntö ei tällaista vaadi eikä oikeastaan edes salli, esimerkiksi ”g-molli-balladi”. Tätä voidaan perustella hahmotettavuudella: yhdyssanan osat ovat ”g-molli” ja ”balladi”, eivät ”g” ja ”molliballadi”. Varmemmin oikea on kuitenkin kirjoitusasu, joka sisältää vain yleisten sääntöjen mukaisen yhdysmerkin. Tämä on tässä tapauksessa myös Suomen kielen perus­sana­kir­jan ensisijaisena mainitsema asu (s.v. ), joskin sen mainitsee myös kaksi yhdys­merk­kiä sisältävän asun.

Vastaavasti kirjoitetaan esimerkiksi ”A-osakesarja” siitä riippumatta, ajatellaanko sen koostuvan osista ”A” ja ”A-osakesarja” vai osista ”A-osake” ja ”sarja”.

Värien nimistä muodostetut yhdyssanat

Edellä mainituissa Kielikellon ohjeissa sanotaan värien nimistä hiukan sekavasti:

Monet kaksiosaiset värinnimet ovat rinnasteisia vain sisällöltään, esimerkiksi punakeltainen, sinivalkoinen. Tällä tavoin kirjoitetut värinnimet eivät tosin aina ole selviä: esimerkiksi punakeltainen voi olla joko punainen ja keltainen tai oranssi, ja sinipunainen voi olla sininen ja punainen tai liila. Moniosaisissa väriennimissä käytetään selvyyden vuoksi yhdysmerkkiä, esimerkiksi musta-puna-ruskea.

Kuitenkin sanassa ”mustavalkea” molemmat osat samanmuotoisia, (päätteettömiä perus­sanoja), mutta se kirjoitetaan (mm. Perussanakirjan mukaan) ilman yhdysmerkkiä. Värien ja väritysten nimityksiä siis ilmeisesti käsitellään ikään kuin ne eivät olisi rinnasteisia yhdys­sano­ja, elleivät ne ole moniosaisia. Tähän vaikuttanee se, että ääntämys on yksi­huip­pui­nen (pääpaino vain alkutavulla). Kielikellossa 2/2006 selitetään ensin, miksi ”punakeltainen” ja ”sinivalkoinen” kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä (osat eivät ole muodoltaan rinnasteiset), ja jatketaan, että ”tämän mallin mukaan” kirjoitetaan myös ”mustavalkoinen”, ”mustavalkoruutuinen” ja ”mustavalkovalokuva”.

Perussanakirjassa on tulkittu, että sanassa ”puna-vihersokeus” yhdysosat ”puna” ja ”viher” ovat samanmuotoiset. Kielikellossa 2/2006 tämä esitetään jopa (ainoana) esi­merk­ki­nä tapauksesta, jossa ”värinnimitykset ovat selvästi rinnasteiset sekä muodoltaan että merkitykseltään”. Tosin käytännössä muodot ”punavihersokeus” ja ”punavihervärisokeus” ovat tavallisempia kuin yhdysmerkilliset.

Koska sanat ”punakeltainen” ja ”sinipunainen” ovat kaksitulkintaisia eikä eroa voi normien mukaan tehdä yhdysmerkin käytölläkään, on paras korvata ne selvemmillä ilmaisuilla. On siis parempi käyttää sanaa ”oranssi” tai ”violetti” (tai ”liila”) taikka sanayhdistelmää kuten ”punainen ja keltainen”. Samoin ehkä ”sinivihreä” on paremmin joko ”sinertävän vihreä” tai ”sininen ja vihreä”.

Rinnasteiset määriteosat

Jos yhdyssanalla on useita määriteosia, jotka ovat keskenään rinnasteisia, käytetään niiden välissä yhdysmerkkiä. Sääntöjen mukaan ei tällöin käytetä yhdysmerkkiä määriteosien ja jälkiosan välissä (paitsi jos siihen kuuluu yhdysmerkki jonkin erityisen säännön takia). Tämä jakaa sanan monien mielestä epäloogisella tavalla.

Käytännössä muun muassa ruokien nimistä jätetään yhdys­merkit usein pois. Esimerkiksi yhdys­merkitön ”lihamakaronilaatikko” on yleisempi kuin oikea asu. Suhde on vielä selvempi sanan ”lihaperunasoselaatikko” osalta. Täysin vakiintunut on sana ”lammaskaali”, ja kirjoitus­asua voi puolustella sillä, että kyseessä ei oikeastaan ole rinnasteinen yhdys­sana, vaan merkitys on pikemminkin ’lammasta sisältävä kaali­ruoka’.

Mainittu sääntö johtaa aika ongelmallisiin asuihin. Esimerkiksi ”äiti-lapsikerho” hah­mot­tuu ikään kuin osat olisivat ”äiti” ja ”lapsikerho” eivätkä ”äiti-lapsi” ja ”kerho”. Viral­li­set säännöt ovat aika ehdottomat, mutta selkeämpää kirjoitusasua ”äiti-lapsi-kerho” voisi perustella seuraavassa kohdassa mainittavalla poikkeuksella.

Tähän sanatyyppiin kuuluvat yhden tulkinnan mukaan myös sellaiset sanat kuin ”hinta-laatusuhde”. Muista näkemyksistä ks. kohtaa Suhdeilmaisut kuten ”hinta–laatu-suhde”.

Ks. myös kohtaa Sanaliitto rinnasteisen yhdyssanan osana.

Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä

Yhdysmerkkiä voidaan yleisissä säännöissä kuvattujen tapausten lisäksi käyttää, jos selvyys vaatii. Kielikellon 3/1998 ohjeissa sanotaan: ”Yhdysmerkkiä voidaan käyttää myös muissa yhdyssanoissa, jos ne muuten hahmottuvat vaikeasti tai ovat kaksitulkintaisia; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielikello 2/2006 sanoo olennaisesti saman: ”Yhdysmerkkiä voi tarpeen mukaan käyttää hahmottamisen helpottamiseksi tai kaksi­tulkintaisuuden vält­tä­mi­sek­si kaikenlaisissa yhdyssanoissa; jälkiosa alkaa tällöin usein vokaalilla.” Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas taas esittää erisävyisesti (huomaa joskus-sana): ””Selvyyden vuoksi yhdysmerkkiä voi joskus käyttää muunkinlaisissa yhdyssanoissa, varsinkin kun jälkiosa alkaa vokaalilla.” Ohjeissa esitetään seuraavat esimerkit:

Kirjassa Hauskaa kielenhuoltoa! mainitaan myös esimerkki ”maali-ero”, ilmeisesti ajatuksena, että ”maaliero” voisi jäsentyä myös ”maa-liero”. Tämä on kuitenkin ehkä tarkoitettu vain hauskaksi huomautukseksi.

Ohjeita kirjoitettaessa on ilmeisesti yleensä ajateltu suhteellisen ahtaasti sellaisia tapauksia, joissa olisi muutoin vaikea hahmottaa, missä yhdysosien raja on, tai ylipäänsä huomata sana yhdyssanaksi. Mutta sääntöjen sana­muodot kyllä antavat oikeuden käyttää yhdys­merkkiä hyvin­kin laajasti. Ilmaisu ”hahmottuvat vaikeasti” sopii hyvin moniin yhdyssanoihin.

Ohjeiden sanamuotojen vaihtelu heijastanee osittain julkista keskustelua yhdyssanojen aiheuttamista lukemisvaikeuksista. Luettavuuden kannalta ja ehkä erityisesti lukihäiriöisten kannalta parasta kai olisi, jos kaikissa yhdyssanoissa osoitettaisiin yhdysosien raja yhdysmerkillä tai muutoin. Sellaiseen ei kuitenkaan ole haluttu mennä.

Kolmi- tai useampiosainen yhdyssana hahmottuu usein paljon paremmin, jos pääosien rajalle pannaan yhdysmerkki. Esimerkiksi sana ”varhaisuusenglanti” (erään kielimuodon nimi) olisi perusteltua kirjoittaa ”varhais-uusenglanti”, jotta vältettäisiin väärä jäsentyminen osiin ”varhaisuus” ja ”englanti”.

Lyhennesana käsitetään oikeinkirjoituksen kannalta tavalliseksi sanaksi, ei lyhenteeksi. Yhdyssanassa ei siis yleensä käytetä yhdysmerkkiä vain siitä syystä, että sen osana on lyhennesana. Tämä pätee etenkin silloin, kun lyhennesana on muodostunut yleisesti tunnetuksi eikä sen alkuperääkään ehkä tunneta tai ainakaan ajatella.

Selvyyden vuoksi voidaan yhdysmerkkiä kuitenkin käyttää tällaisissakin sanoissa – siitä riippumatta, että osana on lyhennesana, ei sen takia. Seuraavassa esimerkissä voi yhdys­merk­kiä käyttää siksi, että lyhennesana on suhteellisen uusi ja monille outo.

Jos yhdyssanan osana oleva lyhennesana on erisnimi, esimerkiksi tavaramerkki tai yrityksen nimi, käytetään yhdysmerkkiä erisnimiä koskevan yleissäännön mukaisesti.

Erityisesti yhdysmerkkiä käytetään, jos yhdyssanan osa on kirjoitusasultaan outo, vaikeasti hahmottuva tai kieleen vakiintumaton vierasperäinen sana. Jos lainasana on yleisessä käy­tös­sä ja siten kieleen vakiintunut, yhdysmerkkiä ei yleensä tarvita.

Monissa tapauksissa sekä yhdysmerkitön että yhdysmerkillinen vaihtoehto ovat mahdollisia, ja valinta voidaan perustaa siihen, miten tuttu ja luettava sana oletettavasti on lukijoille. Tämän takia valinnassa kannattaa ottaa huomioon myös kohderyhmä. Kielikello 3/1998 suositteli yhdysmerkitöntä vaihtoehtoa, ”jos sanan havainnollisuus sen vain sallii”. Tämä lienee edelleenkin kielenhuollon periaatteena, vaikka lausumaa ei ole toistettu uudemmissa ohjeissa. Selvyys taas vaatisi usein yhdysmerkkien runsastakin käyttöä.

Helsingin Sanomien yleisönosastossa keskusteltiin lokakuussa 2006 laajasti yhdysmerkin käytöstä. Keskustelu alkoi kirjoituksesta, jossa vaadittiin laajempaa yhdysmerkin käyttöä, jotta mm. lukihäiriöisten olisi helpompi lukea pitkiä sanoja. Kielitoimiston taholta esitettiin (Kankaanpää ja Grönros 17.10.2006) kannanotto, jossa toisaalta suhtauduttiin varsin sallivasti yhdysmerkin käyttöön selvyyssyistä, toisaalta varoitettiin liiallisista muutoksista:

Nykyistenkin suositusten perusteella yhdysmerkkiä voi käyttää yhdyssanan osien rajalla aina, kun se tuntuu tarpeelliselta (ks. Kielikello 2/2006, s. 22).

– –

Useimmat yhdyssanat kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä. Jos sitä yhtäkkiä alet­tai­siin käyttää paljon nykyistä enemmän, se luultavasti vaikeuttaisi lukemista ja yhdys­sano­jen hahmottamista.

Tulkinnanvaraa ja vaihtoehtoja siis on. Kirjoittajan pitää arvioida,

• miten outo vierassana on lukijoille
• miten vaikeasti hahmotettava yhdyssana kokonaisuutena on.

Tällöin ei pitäisi ajatella vain lukijoiden enemmistöä vaan erityisesti sitä, onko yhdysmerkitön sana huomattavalle osalle lukijoista vaikeampi hahmottaa kuin yhdysmerkillinen.

Esimerkiksi jos alkuosa on -ing-loppuinen, yhdyssana on melko hankala hahmottaa, jos jälkiosa alkaa vokaalilla. Kielikello mainitsee esimerkin ”curlingjoukkue” vain näin kir­joi­tet­tu­na mutta toisaalta ”catering-ala ~ cateringala”. Miltä tuntuisivat esimerkiksi ”designala”, ”designaate” ja ”designoloasu”? Sen sijaan ”designvaate” on helpommin hahmotettavissa. Jos lukijat ovat teollisen muotoilun asiantuntijoita, joiden käsitykseen pätevyydestä ja osaa­mi­ses­ta sisältyy, että käyttelee sujuvasti tällaisia sanoja, he voisivat jopa oudoksua yhdys­merk­kiä sanassa ”design-vaate”.

Kielenhuollon ohjeet merkitsevät, että yhdysmerkin käyttö vierassanan sisältävissä yhdyssanoissa on poikkeuksellista. Ymmärrettävyyden kannalta voidaan perustella suosittaa jopa lähes vastakkaista periaatetta: jos yhdyssanan osana on vierassana, käytetään sel­vyy­den vuoksi yhdysmerkkiä, ellei vierassanaa voida pitää lukijoille hyvin tuttuna ja yhdis­tel­mää helposti hahmottuva. Yhdysmerkin vieroksuminen on ehkä alkujaan johtunut typo­grafi­sis­ta syistä, mutta se on aika elitististä. Suomen sanat ovat pitkiä ja vaikeita, ja tavallista kansaa (ja erityisesti mm. lukihäiriöisiä) pitäisi edes hiukan auttaa käyttämällä yhdys­merkkiä vaikeissa yhdyssanoissa.

Kielikello 2/2006 erikseen kieltää erottamasta vierasperäiseen sanaan kuuluvaa etu­lii­tet­tä yhdysmerkillä, esimerkiksi ”dis-informaatio”. Tätä voisi perustella sillä, että täl­lai­nen sana ei ole suomen kielen kannalta yhdyssana (suomessa ei ole sanaa ”dis” tässä tar­koi­te­tus­sa merkityksessä). Yhdysmerkki kuitenkin todennäköisesti auttaisi sanan hah­mot­ta­mi­ses­sa.

Yhdyssanoissa yleisten sääntöjen mukaan käytettävä yhdysmerkki rikkoo usein sanan rakenteen. Sana linja-autoasema näyttää koostuvan osista linja ja autoasema, vaikka sen perusosat ovat linja-auto ja autoasema. Aiemmin käytettiin tällaisissa tapauksissa joskus kirjoitustapaa, jossa yhdysmerkki jätetään pois, esim. linjaautoasema, tai korvataan heitto­merkillä, esimerkiksi linja’autoasema. Tällaiset asut ovat nykyisin selvästi virheellisiä. Sen sijaan voitaisiin puolustella asua linja-auto-asema sillä, että toista yhdysmerkkiä käytetään selvyyden vuoksi. Kielenhuollon käsikirja mainitsee tämän mahdollisuuden käsitellessään yhdyssanoja, joihin säännöt vaativat yhdysmerkin jommankumman osan sisälle:

Vaikka yhdysmerkki voitaisiin sijoittaa hahmotuksen helpottamiseksi myös määriteosan ja perusosan rajalle (vaihto-oppilas-matkat, arvo-osuus-tili, tasa-arvo-valtuutettu), ei tätä keinoa käytetä juuri lainkaan. Siksi on turvallisinta sijoittaa yhdysmerkki tavallisen käytännön mukaan vain eri osiin kuuluvien samojen perättäisten vokaalien väliin.

Yleisten sääntöjen mukaan ei siis edes sellaisiin yhdysmerkillisen sitaattilainan sisältäviin sanoihin kuin ”ro-roalus” kuulu toista yhdysmerkkiä. Kuitenkin käytännössä ainakin tapauksiin, joissa yhdyssanan rakenne rikkoittuisi hyvin hämmentävästi, voidaan soveltaa ohjetta yhdysmerkin poikkeuksellisesta käytöstä selvyyden vuoksi.

Täysin vakiintunut tapa on alkuosan ”ei” erottaminen yhdysmerkillä, vaikka tätä ei yhdys­mer­kin käytön säännöissä yleensä mainitakaan. Tällaisissa yhdyssanoissa alkuosa tar­koit­taa lähinnä ’muu kuin’ eli ns. komplementaarista vastakohtaa. Esimerkiksi ”ei-kristillinen” on eri asia kuin ”epäkristillinen”.

Yhdysmerkki erikoismerkkien yhteydessä

Selvänä voitaneen pitää, että jos yhdyssanan osa loppuu muuhun kuin kirjaimeen, käytetään yhdysmerkkiä. Tätä ei säännöissä erikseen sanota, vaan niissä puhutaan vain tapauksista, joissa yhdyssanan osana on ”kirjain, numero tai muu merkki” taikka ”kirjain-numerokoodi”. Yhdysmerkin tarve on kuitenkin yhtä ilmeinen esimerkiksi seuraavissa sanoissa:

Yleisemmin voitaneen sanoa, että jos yhdyssanan osa sisältää muita merkkejä kuin kirjaimia, se erotetaan edeltävästä tai seuraavasta osasta yhdysmerkillä. Usein tällaiset ilmaukset ovat kömpelöitä, ja ne olisi parempi korvata esimerkiksi kokonaan kirjaimin kirjoitetuilla sanoilla. Esimerkiksi taulukoiden otsikoissa ja muissa tilansäästöä vaativissa tilanteissa niitä kuitenkin voidaan tarvita.

Yhdysmerkkiä käytettäisiin myös sellaisessa ilmauksessa kuin ”kerros-m²” (= kerros­neliö­met­ri), jos sitä pidettäisiin hyväksyttävänä. Sen sijasta on kuitenkin syytä käyttää toista ilmaisutapaa, jossa puhutaan esimerkiksi kerrosalasta.

Uutena sääntönä esitetään Kielikellossa 2/2006, seuraava: Jos yhdyssanan alkuosa loppuu plus- tai miinusmerkkiin, niin yhdysmerkin edelle voidaan jättää väli. Ohjeessa viitataan typo­gra­fi­siin ongelmiin, ja taustalla onkin se, että joissakin fonteissa peräkkäiset miinus­merk­ki ja yhdysmerkki näyttävät yhdeltä viivalta. Tosin tämäntapaiset ilmaukset ovat melko har­vi­nai­sia ja yleensä korvattavissa sujuvammilla.

Edellä mainittu sääntö esitetään ehdottomana silloin, kun miinusmerkki korvataan ajatus­viival­la tai yhdysmerkillä: sen jälkeen tulee tyhjä väli ennen yhdysmerkkiä (esimerkiksi 8- -arvosana).

Välin jättäminen on varmaankin tarpeetonta plusmerkin tapauksessa; ”Leader+-ohjelma” ja ”C++-kieli” lienevät tarpeeksi selviä.

Plusmerkin tapauksessa välin jättäminen ei ole tarpeellista niinkään selvyyssyistä (”Leader+-ohjelma” ja ”C++-kieli” lienevät tarpeeksi selviä) kuin typografisista syistä. Yhdistelmä +- on vain harvoissa fonteissa tasapainoisen näköinen. Lisäksi se saattaa joskus aiheuttaa sekaannuksia, koska sitä käytetään myös plus-miinus-merkin (±) korvikkeena.

Sanaliiton ja sanan yhdistelmä

Kun yhdyssanan alkuosa on sanaliitto, käytetään osien välissä yhdysmerkkiä, jonka edelle jätetään tyhjä väli.

Samaa periaatetta noudatetaan silloinkin, kun alkuosa koostuu sanojen vertaisista ilmauk­sis­ta, joissa on käytetty lyhenteitä, numeroita tms. Tämä esitetään usein nyrkki­sääntö­nä: jos yhdysmerkkiä edeltävässä osassa on väli, tulee myös yhdysmerkin eteen väli.

Käytettävä merkki on yhdysmerkki (-), ei ajatusviiva (–). Suomen kielen oikein­kirjoitus­sään­nöis­sä ei ole mitään tilannetta, jossa sanan alussa tai lopussa olisi sanassa kiinni oleva ajatusviiva.

Tavallisimpia ”tietokoneen tekemiä” virheitä suomen kielessä on sananalkuisen yhdys­mer­kin muuttuminen ajatusviivaksi, esim. ”–nimi” eikä ”-nimi”. Tämä johtuu Word-ohjelman oletusasetuksista, jotka on siis syytä korjata (ks. kohtaa Virheellisten ”korjausten” estä­mi­nen).

Niin sanottu sekaluku, jossa alkuosa sisältää kokonaisluvun ja murtoluvun, on kielitoimiston mukaan ilmeisesti tulkittava sanaliittoa vastaavaksi, vaikka luku kirjoitettaisiin ilman väliä. Sen sijaan desimaalilukua käsitellään kuten kokonaislukua. Desimaaliluvun käyttö on tavallisempaa eikä herätä hämmennystä.

Jos taas määriteosa (alkuosa) koostuu yhdysmerkin avulla toisiinsa liitetyistä osista, ilmaisu tulkitaan  yhdyssanaksi eikä sanaliitoksi, joten tyhjää väliä ei jätetä.

Tyhjää väliä ei jätetä silloinkaan, kun määriteosa ei sisällä tyhjää väliä vaan sen rakenneosien välissä on esimerkiksi vain ajatusviiva tai vinoviiva. Ks. lisäesimerkkejä kohdasta Ajatusviiva ja yhdyssanat.

Jos ajatusviiva korvataan yhdysmerkillä, käsitetään yhdysmerkkiä tällöin ympäröivät välilyönnit ajatusviivan korvikkeeseen kuuluviksi, ei sananväleiksi. Oikeinkirjoitus on siis muutoin aivan samanlainen kuin ajatusviivaa käytettäessä.

Joissakin tapauksissa kirjoitetaan sanaliiton ja sanan yhdistelmä niin, että niiden välissä ja myös sanaliiton sanojen välissä on yhdysmerkki. Tällöin ei välilyöntejä käytetä. Kirjoitus­tapa on vanhahtavan näköinen ja harvinainen, mutta se saattaa olla aiheellinen silloin, kun lu­ki­jan on muutoin vaikea hahmottaa ilmausta.

Sanaliiton tavoin käsitellään myös esimerkiksi sellaisia kirjaimista ja numeroista koostuvia ilmaisuja, jotka on tarkoitettu luettaviksi kahtena tai useampana sanana ja joissa tämän takia on välilyönti. Esimerkiksi ilmaisu ”IXUS 700” on tällainen, joten jos se on yhdyssanan alku­osana, tarvitaan välilyönti ja yhdysmerkki: ”IXUS 700 -kamera”. Kirjoitusasu on monien mielestä hiukan outo. Melko usein tällaiset ilmaisut voidaan korvata sujuvammilla rakenteilla, jotka alkavat ”tukisubstantiivilla”, esimerkissämme sanalla ”kamera”, jolloin yhdysmerkkiä ei käytetä lainkaan: ”kamera IXUS 700”.

Sanaliittoalkuisiksi yhdyssanoiksi tulkitaan myös tilanteet, joissa yhdyssanan alkuosaan liittyy sulkeissa oleva selitys. Tällöin sana ja sitä sulkeissa seuraava selitys siis tulkitaan sanaliitoksi. Useimmiten on parempi muotoilla lauseet niin, että tällaisia rakenteita ei tarvita.

Kielitieteessä ja jopa kielenkäytön ohjeissa käytetään joskus sellaista kirjoitustapaa kuin ”mäki ja vuori -sanat”. Kirjoitetaan siis ikään kuin alkuosa ”mäki ja vuori” olisi sanaliitto, joka on yhdyssanan alkuosa. Kirjoitustapaa ei voi suositella, koska se poikkeaa kielen yleisistä säännöistä ja hämmentää siihen tottumattomia. Usein on luontevaa kirjoittaa ilmaus rakenteensa mukaisesti yhdyssanoiksi, joilla on yhteinen alkuosa. Vaihtoehtoisesti voi käyttää tukisubstantiivirakennetta, joka alkaa sanalla ”sana” tai vastaavalla; tämä on usein kätevintä silloin, kun sanoja (tai sanaliittoja) on paljon.

Jos yhdyssanan alkuosa on sanaliitto ja yhdyssana jaetaan eri riveille yhdysosien välistä, kirjoitetaan yhdysmerkki uuden rivin alkuun. Tällaisia tilanteita on hyvä välttää, koska ne voivat hämmentää lukijaa. Aivan väärin on joidenkin tietokoneohjelmien tapa jakaa tällaisissakin tilanteissa eri riveille yhdysmerkin jäljestä.

Jos yhdyssanan jälkiosa on sanaliitto, kirjoitetaan yhdysmerkki kiinni alkuosaan mutta erotetaan jälkiosasta välilyönnillä. Yleinen sääntö on täten, että sanaliitto-osan ja muun osan väliin tulee välilyönti, ja yhdysmerkki on kiinni muussa osassa. Nämä ilmaisut ovat vieläkin hämmentävämpiä kuin edellä mainitut, joten niitä kannattaa välttää melkein mihin hintaan hyvänsä

Vanhoissa ohjeissa ei edes mainittu sellaista tilannetta, jossa sekä alku- että loppuosa on sanaliitto. Kielikello 2/2006 kuitenkin käsittelee aihetta, joskin se välttää ottamasta selvää kantaa:

Vielä harvinaisempia [kuin sanan ja sanaliiton muodostamat yhdyssanat] ovat tapaukset, joissa yhdyssanan molemmat osat koostuvat sanaliitoista. Näissä tapauksissa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni jompaankumpaan osaan.

Valio Benecol- rasvaton maitojuoma ~ Valio Benecol -rasvaton maitojuoma

Kahden sanaliiton yhdyssanan asemesta on yleensä selkeämpää käyttää muunlaista rakennetta.

rasvaton maitojuoma Valio Benecol ~ Valio Benecol, rasvaton maitojuoma

Ohjeen vaihtoehdot perustuvat jonkinlaiseen väärinkäsitykseen, sillä ”Valio Benecol” on tuoteperheen nimi, ei kyseisen yksittäisen tuotteen (kuten rasvattoman maitojuoman) nimi. Vaihtoehdot ovat siis yhtä huonoja, jopa kielenvastaisia, kuin ”juusto Edam” tai ”Edam, juusto”.

Esimerkissä mainittu tuotteen nimi olisi luontevalla suomen kielellä ”Valion rasvaton Benecol-maitojuoma”. Tilanteesta riippuu, voidaanko käyttää tällaista asua, joka poikkeaa markkinoinnissa, tuotekuvauksissa yms. käytetystä. Valmistajan tavoitteena on ilmeisesti ollut tehdä nimestä ”Valio Benecol” ikään kuin kiinteä kokonaisuus, joka tunnistetaan mielletään erityisen tuotesarjan nimeksi. Tämä liittynee siihen, että Benecol-tuotteita tekevät muutkin valmistajat.

Valitettavasti tällaiset tilanteet eivät ole harvinaisia. Tuotteiden nimeämisessä käytetään yhä yleisemmin linjaa, jossa erisnimien yhdistelmää (kuten ”Arla Ingman”) halutaan yhdistellä erilaisten yleisnimien kanssa niin, että yleisnimikin saattaa koostua useasta sanasta. Tuloksena on hyvinkin kummallisia kehitelmiä.

Joissakin tilanteissa voidaan perustella sitä, että käytetään samaa kirjoitusasua kuin valmistaja käyttää, olipa se miten hölmö, kielenvastainen tai muuten kehno tahansa. Kielitoimiston ohjeiden mukaista ilmeisesti olisi se, että sanojen järjestys ja sijamuodot säilytetään mutta kirjoitusasua korjaillaan. (Tämä kompromissi ei ehkä lopulta tyydytä ketään.) Kolmas vaihtoehto on kirjoittaa nimi kokonaisuudessaan suomen kielen rakenteen mukaisesti.

Jos kahden sanaliiton yhdyssanan kirjoittamista ei voida välttää, on selvintä kirjoittaa alkuosan loppuun yhdysmerkki, jonka jälkeen on välilyönti. Tämä tarkoittaa vaihtoehtoa, jonka edellä mainittu ohje esittää ensimmäisenä.

Tilanne, jossa rinnasteisen yhdyssanan osana on sanaliitto, on harvinainen. Tällöin so­vel­le­taan samoja sääntöjä kuin yleensä yhdyssanaan, jonka osana on sanaliitto.

Tilanne syntyy useimmiten silloin, kun näin muodostettu yhdyssana on vielä itse yhdys­sanan osana. Esimerkiksi sanassa ”juusto-tomaattisalaatti” on jälkiosana ”salaatti”. Sitä edel­tää yhdyssana, jossa on kaksi rinnasteista osaa ja joka ei juuri voisi esiintyä itsenäisenä. Jos tällaisessa ilmauksessa korvataan vaikkapa sana ”juusto” sanaliitolla ”bel paese” (joka on erään juustolaadun nimi), syntyy tässä käsiteltävä ongelma. Tällöin on sanaliitto erotettava sitä seuraavasta yhdysmerkistä välilyönnillä, yleisten sääntöjen mukaisesti.

Jos tässä tapauksessa vaihdetaan rinnasteisten yhdysosien järjestys, syntyy vielä hankalampi oikeinkirjoituspulma. Sanaliitto ”bel paese” pitäisi erottaa välilyönnillä sitä edeltävästä yhdys­merkistä, mutta entä sitä seuraavasta osasta? Kielikello 2/2006 yrittää ratkaista asian sään­nöl­lä ”Jos rinnasteisen yhdyssanan osa on erikseen kirjoitettava sanaliitto, sen ja yhdys­mer­kin väliin tulee välilyönti” ja seuraavalla esimerkillä:

Epäselväksi jää, miksi tällöin tulee yhdysmerkki ennen jälkiosaa ”salaatti”, mutta edellisessä tapauksessa ei.

Nykyisten sääntöjen mukaan edellä kuvattuja ohjeita ei sovelleta sukunimien yhdistelmiin, joissa toinen nimistä on sanaliitto. Niihin ei kirjoiteta välilyöntiä yhdysmerkin kum­mal­le­kaan puolelle.

Yhdysmerkki yhteisen osan tilalla

Yhdysmerkkiä käytetään, kun yhdyssanojen yhteinen osa on jätetty toistamatta eli se on kirjoitettu peräkkäisistä yhdyssanoista vain yhteen, useimmiten viimeiseen. Toisin sanoen yhdysmerkki edustaa pois jätettyä osaa.

Tällöin jätetään tyhjä väli yhdysmerkin edelle, jos on jätetty toistamatta alkuosa, ja sen jälkeen, jos on jätetty toistamatta loppuosa.

Viimeksi mainitun tyyppisessä ilmaisussa myös monikko on mahdollinen: Simon- ja Annankatujen. Suomen kielessä on vanhastaan käytetty yksikköä tällaisissa ilmaisuissa, mutta säännöt sallivat nykyisin myös monikon. Ks. kohtaa A- ja B-kohdissa vai A- ja B-kohdassa?

Kahdesta peräkkäisestä kuukaudesta puhuttaessa voidaan käyttää lyhennettyä ilmaisua.

Yhdyssanan osana olevaa numeroin ilmaistua lukua tai muuta ilmausta käsitellään kuten sanaa. Sen perään tulee siis yhdysmerkki, jos se ajatellaan sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka loppuosa on jätety pois.

Ilmauksessa saattaa olla useitakin rinnasteisia sanoja, joista on jätetty yhdyssanojen yhteinen osa pois.

Tässä käsiteltävä kirjoitustapa on suomen kielen sääntöjen mukainen, ja yksinkertaisissa tapauksissa se on helppo hallita. Monimutkaisissa tapauksissa, joita käsitellään seu­raa­vas­sa, syntyy kuitenkin helposti ongelmia niin kirjoittajalle kuin lukijallekin. Yksin­kertai­sis­sa­kin tapauksissa on usein hyvä harkita, olisiko selvempää toistaa sanan osa, etenkin jos se on lyhyehkö. Tämä ei tietenkään aina ole mahdollista mm. siksi, että määriteosat liittyvät kiinteästi yhteen; ”maa- ja metsätalous” on vakiintunut ilmaus, jonka merkitys on hiukan toinen kuin ilmaisun ”maatalous ja metsätalous”.

Kannattaa muistaa, että vaikka harjaantunut lukija ymmärtää sellaiset ilmaukset kuin ”maa- ja metsätalous” sujuvasti, ne voivat olla tottumattomille hankalia. Puheessa ne ovat usein vielä hankalampia, koska ei ole yhdysmerkin tapaista osoitusta siitä, että sana on tulkittava sellaisen yhdyssanan alkuosaksi, jonka jälkiosa on myöhempänä. Lisäksi loppuosan toistaminen saattaa luoda vaikutelman rauhallisemmasta ja harkitummasta tekstistä.

Joissakin tapauksissa loppuosan toistaminen vähentää mahdollisuutta käsittää ilmaus väärin. Seuraavista vaihtoehdoista ensimmäinen on toista helpommin tulkittavissa niin, että puhutaan yhdestä henkilöstä, joka hoitaa sekä ulkoasioita että puolustusasioita.

Vaikeasti hahmotettavia tilanteita syntyy, kun kaksi hankalaa asiaa yhdistyy: sanaliitto yhdyssanan osana ja yhdyssanojen yhteisen osan pois jättäminen. Sääntöjen mukaan kirjoitetaan esimerkiksi ”in vivo -kokeissa” (alkuosana sanaliitto ”in vivo”). Mutta entä jos mainitaan rinnakkain tämä ja samantapainen ilmaus ”in vitro -kokeissa” ja halutaan mainita yhteinen loppuosa ”-kokeissa” vain kerran?

Tällöin kirjoitusasu muuttuu sikäli, että poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoi­te­taan aina kiinni sitä edeltävään tai seuraavaan sanaan. Tämän takia ”in vivo -kokeissa” muuttuu kirjoitusasuun ”in vivo-”.

Asia voidaan sanoa (kai hankalammin) myös seuraavasti: Jos yhdyssanan määriteosa (alkuosa) on sanaliitto ja yhdyssanasta on jätetty pois jälkiosa, niin poistoa osoittava yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni määriteosan viimeiseen sanaan.

Tällaiset ilmaisut aiheuttavat kuitenkin vaikeuksia kokeneimmillekin kirjoittajille. Siksi ne hämmentävät lukijoitakin, joten kannattaa kiertää ongelma, jos suinkin mahdollista. Aina se ei ole mahdollista. Esimerkiksi siellä, missä ilmaisuja ”in vivo” ja ”in vitro” käytetään, ne ovat osa alan vakiintunutta termistöä. Mutta useimmiten kiertäminen onnistuu. Seuraavista vaihtoehtoisista ilmaisuista viimeinen on sujuvin mutta ei vielä sovi virallisimpaan tyyliin.

Joskus tilanne on vielä mutkikkaampi, kun on useita peräkkäisiä yhdyssanoja, joilla on yhteinen loppuosa. Alkuosista osa saattaa olla sanaliittoja, osa sanoja.

Erikoista kuitenkin on, että esitettyään tällaisen hankalan mutta johdonmukaisen ohjeiston Kielikello sallii melko mielivaltaisen poikkeuksen, joka mutkistaa asioita edelleen:

Jos määriteosia on vähintään kolme ja niihin kuuluu erikseen kirjoitettavia sanaliittoja, koko luettelon voi myös kirjoittaa yhdeksi määriteosaksi ja erottaa perusosasta sananvälillä ja yhdysmerkillä.

Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz -kauppaketjut

Tällaisen poikkeuksen salliminen ei helpota elämää, ja se olisi paras unohtaa. Poikkeuksen takana lienee sellainen logiikka, että pitkä ilmaus kuten ”Marks & Spencer, Boots ja Hennes & Mauritz” käsitetään yhdeksi, sanaliiton tapaiseksi kokonaisuudeksi. Logiikka kuitenkin ontuu, koska on asetettu mielivaltainen vaatimus vähintään kolmesta osasta. Lisäksi lukijan käy tässä entistä vaikeammaksi hahmottaa koko ilmauksen rakennetta.

Varsinkin tuotemerkeistä puhuttaessa esiintyy melko usein sanaliittoja, jotka on rinnastettu pilkulla tai ja-sanalla ja jotka kuuluvat yhdyssanoihin, joilla on yhteinen jälkiosa. Jos sanaliitot on kirjoitettu täydellisinä, kyse on edellä kuvatun laisesta tapauksesta.

Hankalampi ilmaustyyppi saadaan, jos jokin sanaliitoista lyhennetään. Esimerkiksi tuote­malle­ja mainitaan usein rinnakkain niin, että niiden yhteinen osa jätetään pois, esi­mer­kik­si ”Nokia 6600 ja 3600” eikä pitemmin ”Nokia 6600 ja Nokia 3600”. Jos tällainen ilmaus on yhdyssanan määriteosana, käsitelläänkö lyhennettynä kirjoitettua osaa sen muodon mukaan (Nokia 6600- ja 3600-matkapuhelimet) vai tulkitaanko se sanaliiton edustajaksi? Kielikellossa 2/2006 otettu kanta on selitettävissä jälkimmäisen kannan pohjalta. Tällöin siis kirjoitusasu on sama kuin edellä mainitussa lyhentämättömässä ilmauksessa, paitsi että yhteinen osa on jätetty pois. Lehti selittää tämän seuraavasti:

Jos toistamatta jätetään yhdyssanan määriteosana [= alkuosana] olevien sanaliittojen yhteinen osa, toistamatta jätettyä osaa ei korvata yhdysmerkillä. Näissä tapauksissa yhdysmerkki kirjoitetaan kiinni yhdyssanan perusosaan [= jälkiosaan] mutta erotetaan sanaliiton jälkimmäisestä osasta välilyönnillä aivan niin kuin silloinkin, kun koko sanaliitto on näkyvissä.

XL 6000- ja 6100 -mallit ~ XL 6000- ja XL 6100 -mallit

Esimerkissä siis lähtökohtana pidetään ilmausta XL 6000- ja XL 6100 -mallit, jossa alkuosat on kirjoitettu kokonaan. Jos jälkimmäisestä jätetään osa XL pois, tämä ei vaikuta kirjoitus­asuun.

Vaikka edellä kuvattu yhdysmerkkien käyttö on sääntöjen mukaista, se on monien mie­les­tä outoa. Usein onkin parempi käyttää rakennetta, jossa yleisnimeen kuten ”matka­puhe­li­met” liittyy sen jäljessä oleva taipumaton määrite. Tämä periaate esitetään myös edellä mainituissa ohjeissa. Tällöin ei tarvita yhdysmerkkejä lainkaan. Ilmaisumuoto ei kuitenkaan sovi kaikkiin yhteyksiin vaan vain esimerkiksi puhuttaessa tuotemalleista yleisesti, ei yksittäisistä tuot­teis­ta niiden malli mainiten.

Monissa tapauksissa tällaiset hankalat ilmaukset voidaan korvata rakenteilla, joissa käytetään genetiivimääritteitä eikä yhdyssanoja.

Nykykielessä käytetään usein tarpeettomasti yhdyssanaa, koska ei tunneta suomen kielen vanhoja ilmaisutapoja vaan yritetään sovittaa englannin malleja suomeen. Kenties ajatellaan, että genetiivi tarkoittaisi omistajaa. Mutta esimerkiksi ”Metallican albumi” on yhtä luonteva ilmaisu kuin ”Sibeliuksen sinfonia” (ei ”Sibelius-sinfonia”).

Hämmennystä herättävät myös tapaukset, joissa on rinnastettu yhdyssanan alkuosa ja itsenäinen sana. Vaikka sellainen rinnastus on sallittu, on useimmiten parasta kiertää ongelma. Usein on parempi toistaa yhteinen osa. Toiston haitta on yleensä paljon pienempi kuin luullaan. Vaihtoehtona voi olla myös rinnastettavien osien muuttaminen saman­tyyp­pi­sik­si. Jos kuitenkin rinnastetaan yhdyssanan alkuosa ja itsenäinen sana kolmannen sanan määritteinä tässä järjestyksessä, tulee alkuosan perään yhdysmerkki. Jos taas itsenäinen sana on ensin, ei sen perään tule yhdysmerkkiä.

Melko tavallinen virhe on sentapainen kirjoitusasu kuin ”kokeilevat- ja fantasiafontit”. Yhdysmerkin käytöllä tavoitellaan rakenteen selventämistä. Asu on kuitenkin sääntöjen vastainen; se edellyttäisi, että on olemassa yhdyssana ”kokeilevatfontit”.

Yhdysmerkin erikoiskäyttöä

Yhdysmerkki sanan puuttuvan osan tilalla

Yhdysmerkkiä käytetään paitsi edellä kuvatulla tavalla yhdyssanan osan tilalla myös muutoin osoittamaan sanan osan puuttumista. Usein kyse on abstraktista ilmauksesta, jossa mainitaan sanan alkuosa tai pääte. Tavallisesti tämä ilmaus on kursivoitu, jos kursivointi on teknisesti mahdollista.

Yhdysmerkin käyttöä tällaisessa yhteydessä voi pitää epäloogisena, mutta se on täysin vakiintunutta. Kuitenkin ajatusviivaa käytetään eräissä poisjättötapauksissa kuten ”–tana!”, joissa ilmaisu edustaa koko sanaa. Edellä mainitut yhdysmerkin sisältävät ilmaisut sen sijaan tarkoittavat vain sanan osaa, ja yhdysmerkki on osoittamassa tätä.

Yhdysmerkki jaotusta osoittamassa

Joissakin merkintätavoissa käytetään yhdysmerkkiä jaotuksen eri tasoille viittaavien nume­roi­den tms. välissä. Esimerkiksi ”2-5” voi tarkoittaa 2. luvun 5. kohtaa. Suomen kielessä tällainen ei ole tavallista. Kuitenkin sitä käytetään joissakin nimeämis­järjestelmissä.

Yhdysmerkki koodimerkinnöissä

Moniin koodimerkintöihin kuten yhteys- ja yksilöintitietoihin kuuluu yhdysmerkki.

Yhdysmerkki puhetapaa osoittamassa

Yhdysmerkkiä käytetään joskus kuvaamaan, että puhuja ääntää pitkän vokaalin venytettynä, yleensä kaksitavuisena, taikka änkyttäen toistaa tavuja tai tavunalkuja.

Kirjoitusasu ”jaa-a” kuvaa sanan ”jaa” sellaista ääntämystä, jossa ääntyy ensin pitkä (usein ylipitkä) a-äänne ja sitten eri tavuun kuuluva lyhyt a-äänne. Loogisempi kirjoitusasu olisi oikeastaan ”jaa’a” (vrt. esim. sanaan ”vaa’an”).

Yhdysmerkki korvikemerkkinä

Yhdysmerkki ajatusviivan korvikkeena

Yhdysmerkkiä käytetään ajatusviivan sijasta silloin, kun ajatusviiva ei ole käytettävissä merkkivalikoiman rajoittuneisuuden takia. Sääntöjen mukaan tällöin jätetään yhdysmerkin kummallekin puolelle tyhjä väli. (Luetelmaviivana käytetyn yhdysmerkin edelle ei kui­ten­kaan jätetä tyhjää väliä.)

Käytännössä on hyvin tavallista, että rajakohtailmaisuihin ei jätetä tyhjiä välejä vaan kir­joi­te­taan ”5-7”. Tämä tuntuu luonnolliselta etenkin sellaisissa ilmaisuissa kuin ”5-7-vuotiaat”, sillä ”5 - 7-vuotiaat” näyttäisi siltä kuin sen osat olisivat ”5” ja ”7-vuotiaat”.

Amerikanenglannissa, käytetään usein kahta peräkkäistä yhdysmerkkiä ”--” (pitkän) ajatusviivan korvikkeena. Suomen kielen sääntöihin sellainen ei kuulu.

Yhdysmerkki miinusmerkin korvikkeena

Yhdysmerkkiä käytetään myös miinusmerkin korvikkeena. Tällöinkin se on tavallaan ajatusviivan korvike, sillä miinusmerkin ensisijainen korvike on ajatusviiva.

Kun miinusmerkin korvikkeena käytettävä yhdysmerkki on luvun edessä etumerkkinä, ei sen ja luvun väliin kirjoiteta välilyöntiä.

Miinusmerkin kuvauksessa käsitellään tapauksia, joissa on tulkinnanvaraista, pitäisikö käyttää yhdysmerkkiä vai miinusmerkkiä.

Sitova yhdysmerkki

Tietokoneohjelmat usein käsittelevät yhdysmerkkiä sellaisena, että sen jäljestä voi aina jakaa tekstin eri riveille. Tämä on yleensä hyväksyttävää esimerkiksi sellaisissa ilmaisuissa kuin ”kuorma-auto” mutta epäsuotavaa sellaisissa kuin ”F-1”.

Merkistöstandardeissa on tämän takia erillinen merkki, sitova yhdysmerkki eli yhdis­tä­vä yhdysmerkki (nonbreaking hyphen, U+2011), jonka jäljestä sanan jakaminen eri riveille ei ole sallittua. Sitä siis voisi periaatteessa usein käyttää lyhyissä, koodinomaisissa ilmaisuissa, jotka sisältävät yhdysmerkin. Lisäksi sitä voisi käyttää sanan alussa sellaisissa ilmaisuissa kuin ”lähtöaika ja -paikka”, sillä jotkin ohjelmat saattavat muuten jakaa eri riveille yhdys­merkin jäljestä tällaisissakin tilanteissa.

Sitova yhdysmerkki ei kuitenkaan toimi kovinkaan yleisesti tietokoneohjelmissa, eikä se sisälly useimpiin fontteihin. Se tulee kyseeseen lähinnä silloin, kun teksti esitetään Arial Unicode MS -fontilla (johon se kuuluu).

Toisaalta Microsoft Wordin ohjeissa sitovaksi yhdys­merkiksi kutsuttu merkki ei ole edellä mainittu Unicode-merkki vaan Wordin sisäinen ohjausmerkki, ”kova yhdysmerkki”. Katso tietoja kohdasta Rivitys Word-ohjelmassa.

Lisäksi otettava huomioon, että monissa tietoteknisissä yhteyksissä on käytettävä nimen­omaan Ascii-yhdysmerkkiä eikä sitovaa tai kovaa yhdysmerkkiä. Esimerkiksi Internet-verkko­tunnus kuten www.f-secure.fi voidaan kyllä Word-ohjelmassa kirjoittaa käyttäen kovaa yhdysmerkkiä. Jos kuitenkin käyttäjä esimerkiksi kopioi niin kirjoitetun verkko­tunnuk­sen vaikkapa Word-asiakirjasta selaimensa osoiteriville, se ei toimi. Verkko­tunnuk­sis­sa käytettävä viivamerkki on Ascii-yhdysmerkki.

Yleensä onkin pyrittävä estämään epäsuotavat rivijaot yhdysmerkin jäljestä muilla keinoin. Esimerkiksi verkkosivuilla voidaan tarkoitukseen käyttää (epästandardia) nobr-merkkausta.

Ajatusviiva

Ajatusviiva (–) on yhdysmerkkiä (-) pitempi vaakaviiva. Ajatusviivalla on monia eri mer­ki­tyk­siä, jotka helposti sekoittuvat toi­siin­sa. Sitä käytetään sekä välimerkkinä lau­sei­den ja muiden ilmaisujen välillä että erikois­merk­ki­nä useissa yhteyksissä.

Ehkäpä tärkein ajatusviivaa koskeva peri­aate tavallisen tekstin kirjoittamisessa on se, että sen käyttöä välimerkkinä kan­nat­taa välttää – ellei tiedä mitä tekee. Käytä pisteitä ja pilkkuja.

Toiseksi tärkein periaate on kenties se, että monissa vaihteluvälejä yms. kos­ke­vis­sa merkinnöissä tulisi käyttää ajatusviivaa, jos suinkin mahdollista. Aukioloajan ilmaisu ”ma–pe 8–18” on oikeampi kuin ”ma-pe 8-18” ja tyylikkäämpi kuin ”ma - pe 8 - 18”. Jos kuitenkin ajatusviivan käyttö on mahdotonta, käytä oikeita korvaavia merkintöjä; ks. kohtaa Yhdysmerkki ajatusviivan korvikkeena.

Ajatusviivalle ei ole omaa näppäintä, eivätkä monet osaa kirjoittaa sitä. Kirjoittamiseen on kuitenkin monia eri keinoja, kuten kohdassa Merkkien kirjoittaminen tietokoneella kuvataan.

Lyhyt vai pitkä ajatusviiva?

Ajatusviivoja on kaksi erilaista, lyhyt (–) ja pitkä (—), eli n-viiva (en-viiva) ja m-viiva (em-viiva), englanniksi en dash ja em dash. Aiemmin niiden välillä ei tehty selvää eroa, vaan ne käsitettiin saman merkin erimittaisiksi toteutuksiksi. Merkistöstandardien kannalta ja siten myös tieto­koneen sisäisessä esityksessä ne ovat kaksi eri merkkiä.

Nykyisin standardi SFS 4175 suosittaa lyhyen ajatusviivan käyttöä.

Aiempien ohjeiden mukaan voitiin käyttää jompaakumpaa niistä kaikissa ajatusviivan teh­tä­vis­sä. Tavallisinta on ollut, että tekstissä käytetään joko kaikkialla lyhyttä ajatusviivaa tai kaik­kial­la pitkää ajatusviivaa. Lyhyt on suomenkielisissä teksteissä nykyisin tavallisempi.

Lyhyen ajatusviivan käytön perusteluna on, että pitkä ajatusviiva kuuluu lähinnä sel­lai­seen painoasun perinteeseen, jossa ajatusviiva on kiinni ympäröivissä sanoissa, jolloin viivan pituus korvaa tyhjien välien puuttumisen. Englannin kielessä kirjoitetaan yhden käy­tän­nön mukaan ”xxx – yyy”, toisen käytännön mukaan ”xxx—yyy”. (Ks. kohtaa Välimerkit englannin kielessä.) Koska suomessa ajatusviivan ympärille jätetään tyhjät välit silloin, kun ajatusviiva on välimerkkinä, on luonnollista käyttää lyhyttä ajatusviivaa. Koska ajatusviivalla on hyvin monta merkitystä, olisi luonnollista ajatella, että eri merkityksissä käytetään erimittaisia viivoja. Tämä kuitenkin johtaisi käytännössä mahdottomuuksiin, koska jo nykyiset säännöt koetaan vaikeiksi ” niitä rikotaan jopa äidinkielen oppikirjoissa. Erimittaisia ajatusviivoja käsittelee tarkemmin sivu Onko viivoissa ajatusta ja pituutta?

Pitkälle ajatusviivalle on kuitenkin erikoiskäyttöä toiston ilmaisemiseen kirjal­lisuus­viitteissä.

Ajatusviiva välimerkkinä

Välimerkkinä ajatusviiva on osoitus ajatuksen katkeamisesta. Se ei ole erityisen tyylikäs välimerkki.

Ajatusviivan käyttötarkoituksia

• Ajatusviivoilla erotetaan suhteellisen irrallinen lisäys muusta tekstistä varsinkin kaunokirjallisessa tyylissä. Ajatusviivaa käytetään yleensä liiaksi. Aihetta tarkastellaan jäljempänä sulkeiden yhteydessä (koska sulkeet ovat nykyisin tavallisempi tapa tehdä irrallisia lisäyksiä, etenkin teknisemmässä tyylissä).
  Tarkoituksena on – niin kuin aina politiikan tutkimuksessa – analysoida vallankäyttöä.
• Ajatusviivaa käytetään erottamaan kappaleen lopussa oleva teksti, joka käsittelee muuta kuin kappaleen alku, esimerkiksi jotain yksityiskohtaa tai sivuasiaa. Kuten jäljempänä kuvataan, tällaista käyttöä kannattaa yleensä välttää.
  Valaat jakautuvat hammasvalaisiin ja hetulavalaisiin. Nämä ryhmät ovat ehkä ke­hit­ty­neet toisistaan riippumatta kahdesta eri kantamuodosta. Tällöin saman­kal­tai­suu­det johtuisivat elinympäristön samanlaisuudesta. – Valaat kuuluvat nisäkkäisiin.
• Ajatusviivaa käytetään ilmaisemaan, että seuraa jotakin odottamatonta tai muuten poikkeavaa, esimerkiksi painotettua, jopa kohtalokasta.
  Hän astui sisään, sanoi päivää – ja lähti pois.
• Vanhassa kaunokirjallisuudessa ajatusviiva on joskus vain pisteen tai puolipisteen tehtävässä. Tällöin esitys on usein katkelmallista.
  Hänen katseestaan säteili jonkinlainen jalon intohimon lieska – voin sen vieläkin nähdä.
• Ajatusviiva korvaa joskus on-sanan tai muun predikaatin painokkaassa, vaikuttavuuteen pyrkivässä esityksessä.
  Lapsi – unohdettu uhri? [= Onko lapsi unohdettu uhri?]
• Samantapaista on ajatusviivan käyttö jonkin ilmauksen jäljessä silloin, kun ilmaus kertoo virkkeen aiheen eli teeman ja ajatusviivan jälkeen tulee se, mitä aiheesta halutaan sanoa. Tällaista harrastetaan varsinkin otsikoissa, jotta teema saadaan heti alkuun. Usein suora ilmaus olisi kuitenkin iskevämpi.
  Kevätväsymys – kuinka se voitetaan? [= Kuinka kevätväsymys voitetaan?]
• Ajatusviivalla voidaan kuvata puheessa olevaa selvää taukoa. Samaan tarkoitukseen käytetään myös ellipsiä (…).
  Eteenpäin – mars!

  Onhan sitä siinä – yhtä tasaista taivalta.

Näissä yhteyksissä ajatusviivan kummallakin puolella on tyhjä väli.

Ajatusviivan käyttö ei yleensä vaikuta muiden välimerkkien käyttöön. Erityisesti jos ajatusviivoilla on erotettu irrallinen lisäys, joka päättyy huuto- tai kysymysmerkkiin, on ajatusviivan ympärillä tällöin välilyönnit.

Ajatusviivan käyttö erottamassa kappaleen loppua muusta kappaleesta johtuu yleensä kappalejaon tai kappaleen rakenteen tai sisällön miettimisen puutteellisuudesta. Esimerkiksi edellä esitetty valasesimerkki on suorastaan naiivi, sillä virke ”Valaat kuuluvat nisäkkäisiin” sopisi paremmin joko kappaleen alkuun tai kokonaan eri kappaleeseen. Naiivi on myös seuraava Kielikellossa 2/2006 esitetty esimerkki; se paranisi, jos ajatusviiva vain jätettäisiin pois. (Lisäksi siinä lienee selväkielisellä tarkoitettu selkokielistä.)

Ohjelmassa myös luettiin ote normaalitekstistä ja sama asia selväkielisenä versiona. – En ymmärtänyt normaalitekstistä mitään. Selväkielinen versio sen sijaan oli hyvää, selkeää, ymmärrettävää asiasuomea.

Kappaleen, jossa on ”ajatusviivallinen häntä”, voi usein korjata jollakin seuraavista tavoista:

• Häntä poistetaan. Jos se on sivuasiaa, se usein joutaa kokonaan pois.
• Ajatusviiva poistetaan. Kappaleen loppuun ehkä sopii sivuasia ilman, että sitä erikseen erotetaan muusta. Useinkaan kyseessä ei edes ole sivuasia, vaan ajatusviivaa on vain käytetty ajattelemattomasti.
• Häntä erotetaan uudeksi kappaleeksi, tarvittaessa sitä täydentäen. Jos se on uutta asiaa, se kuuluu uuteen kappaleesen.
• Hännän sisältämä asia yhdistetään kappaleen muuhun tekstiin, osaksi sen sujuvaa kulkua. Jos se on sivuasia, se ehkä sopii aiemman virkkeen sivulauseeksi.

Pilkku tai muu välimerkki ajatusviivan jäljessä

Säännöt ovat epäselvät sen suhteen, kirjoitetaanko ajatusviivan jälkeen pilkku seuraavan­lai­sis­sa tapauksissa. Loogisesti ottaen pilkku tarvitaan, sillä jos ajatusviivoin erotettu irrallinen lisäys jätetään pois, virkkeeseen kuuluu pilkku. Tätä voi pitää parhaana menettelynä.

Tällaisessa yhteydessä kannattaa käyttää ajatusviivan edellä yhdistävää välilyöntiä eikä tavallista välilyöntiä. Näin ehkä estetään se, että tietokoneohjelma jakaa tekstin riveille niin, että ajatusviivan ja pilkun yhdistelmä ”–,” joutuu rivin alkuun.

Vuoden 1993 ohjeiden (Kielikello 3/1993) mukaan saa pilkun jättää pois. Vuoden 1998 ohjeissa (Kielikello 3/1998) ei vastaavaa lausumaa ole, mutta erikseen sanotaan: ”Jos ajatus­viivan jälkeen tarvitaan jokin muu välimerkki, se kirjoitetaan kiinni viivaan.” Esi­merk­ki­nä niissä on yllä oleva.

Uusimmissa, vuoden 2006 ohjeissa (Kielikello 2/2006) sanotaan erikseen: ”Ajatusviivoin erotetun virkkeenosan jäljestä voi halutessaan jättää pilkun poiskin.”

Jos pilkun jättäminen pois ajatusviivan jäljestä hämärtäisi virkkeen rakenteen, voidaan pilkkua pitää pakollisena. Toisaalta tällainen rakenne on usein paremmin esitettävissä esimerkiksi sulkeita käyttäen, joskaan sulkeet eivät sovi kaikkiin tyylilajeihin.

Puolipistettä tai kaksoispistettä ei voi jättää pois ajatusviivan jäljestä. Näissäkin tapauksissa on syytä käyttää ajatusviivan edellä yhdistävää välilyöntiä. Toisaalta ilmaisut voi usein korvata sellaisilla, joissa ei tarvita hiukan outoja välimerkkiyhdistelmiä. Esimerkiksi sanajärjestyksen muuttaminen voi auttaa.

Pilkun tai muun välimerkin käyttö ajatusviivan jäljessä voi kuitenkin kummastuttaa lukijoita. Monet ilmeisesti ajatusviivan yksinäänkin tarpeeksi vahvaksi välimerkiksi. Selvintä on välttää tällaiset ongelmat muotoilemalla virkkeet hiukan toisin. Usein voi ajatusviivat korvata pilkuilla.

Rivinvaihto ajatusviivan edellä

Epäselvää on ollut, saako tekstin jakaa eri riveille välimerkkinä käytetyn ajatusviivan edeltä vai onko sallittua vain sen jäljestä jakaminen. Kielikellon 2/2006 ohjeissa asiaan kuitenkin otetaan kantaa: molemmat vaihtoehdot ovat sallittuja.

Ajatusviivan jäljestä jakaminen tuntuisi kuitenkin olevan selvempää. Silloin rivin lopusta näkyy, että virke jatkuu jotenkin poikkeavalla tavalla. Lisäksi yleisesti jaetaan välimerkin jäljestä, ei edeltä. Tätä puoltaa sekin, että rivinalkuinen ajatusviiva voidaan hahmottaa virheellisesti luetelmaviivaksi.

Toisaalta esimerkiksi verkkosivuilla on hankalaa estää rivinvaihdon osuminen ajatusviivan edelle; sitovan välilyönnin käyttö ei riitä, vaan käytännössä tarvitaan epästandardia nobr-merkkausta.

Kuitenkin tyylisyistä halutaan joskus aloittaa rivi ajatusviivalla, varsinkin otsikoissa. Silloin ajatusviiva usein aloittaa virkkeenomaisen ilmauksen.

Kielikello 2/2006 pitää kuitenkin parempana kirjoittaa ajatusviiva ensimmäisen otsikkorivin loppuun, ”koska ajatusviivalla ilmaistaan, että otsikko jatkuu vielä rivin loppumisen jälkeen”. Normaalisti kuitenkin otsikon jatkuminen on ilmeistä typografisista syistä: otsikko on isommalla fontilla tai muuten normaalitekstistä selvästi poikkeava.

Jos ajatusviiva aloittaa uuden virkkeen, lienee selvää, että sopiva jakokohta on ennen ajatusviivaa, ei sen jälkeen.

Vrt. kohtaan Jakaminen eri riveille ajatusviivan jäljestä.

Ajatusviiva luetelmaviivana

Ajatusviivaa käytetään ns. ranskalaisena viivana luetelman kunkin kohdan alussa. Sen perässä on tällöin tyhjä väli. Ks. kohtia Luetelmamerkit ja Luetelmat.

Ajatusviiva repliikkiviivana

Ajatusviivaa voidaan käyttää osoittamaan repliikin alkua tai jatkumista. Tällöin ei lainaus­merk­kien käyttö ole tarpeellista. Kun ajatusviiva osoittaa repliikin alun, sen jälkeen jätetään tyhjä väli. Kun se osoittaa repliikin jatkumisen, kummallekin puolelle jätetään tyhjä väli.

Repliikkiviivaa käytettäessä tulisi puhujan vaihtuminen osoittaa aloittamalla uudelta riviltä.

Ajatusviiva miinusmerkin korvikkeena

Jos käytettävissä olevassa merkkivalikoimassa ei ole varsinaista miinusmerkkiä, käytetään miinusmerkin korvikkeena ajatusviivaa. Tilanne on harvinainen, sillä useimmiten pätee, että jos voi käyttää ajatusviivaa, voi käyttää miinusmerkkiäkin. Jos kumpaakaan ei voi käyttää, käytetään korvikkeena yhdysmerkkiä.

Ajatusviiva poiston merkitsemisessä

Sen osoittamiseen, että lainauksesta on jätetty jotakin pois, käytetään poistetun osan tilalla kahta ajatusviivaa. Ajatusviivojen edessä, välissä ja jäljessä on tyhjä väli, joista vain vii­mek­si mainitun kohdalta on suotavaa teksti jakaa eri riveille. Jälkimmäisen ajatusviivan jälkeen ei kuitenkaan tule tyhjää väliä, jos seuraa välimerkki.

Esimerkkitapauksessa on alkuperäisen tekstin virke kokonaisuudessaan seuraava: ”Ylioppilastutkinto on enemmän kuin lukion päättötutkinto, se on suorastaan kansallinen instituutio.” Lainaaja on halunnut ottaa tästä vain osan. Poiston merkitseminen on tavallaan varoitus siitä, että alkutekstissä saattaa asioiden korostus ja painotus olla toinen kuin lainaus antaa ymmärtää.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan voidaan poistoa osoittavat ajatusviivat kirjoittaa hakasulkeisiin, esimerkiksi [– –] eikä pelkkä – –. Tämä poikkeaa suomen kielen vanhasta käytännöstä, kielenhuollon aiemmista suosituksista ja standardista SFS 4175. Vanhojen normien mukaan uusi, englannin jäljittelystä syntynyt merkintä tarkoittaa sitä, että lainatussa tekstissä itsessään on hakasulkeet ja niiden välissä ollut teksti on jätetty pois.

Usein ei kuitenkaan pidetä tarpeellisena poiston osoittamista lainatun tekstin alussa eikä lopussa. Sen sijaan jos tekstin keskeltä on poistettu sanoja, voi lainaus antaa aivan väärän käsityksen, ellei poistoa merkitä.

On esitetty myös erilaisia käsityksiä, että myös lainauksen alussa ja lopussa pitäisi käyttää poistoa osoittavia merkkejä, jos lainaus alkaa keskeltä virkettä tai päättyy ennen virkkeen loppua.

Jos kyse ei ole lainauksessa olevasta poistosta vaan oman tekstin virkkeen jäämisestä kesken, on selvempää käyttää ajatusviivojen sijasta ellipsiä ”…”.

Seuraavassa esimerkissä on jätetty pois virkkeen loppuosa, ja lainaus jatkuu sen jälkeen. Tällöin kirjoitetaan virkkeen lopettava piste näkyviin, ja se siis tulee kiinni edeltävään ajatusviivaan.

Edellä käsitellyissä tapauksissa on kyse ainakin yhden, yleensä usean sanan tai sanantapai­sen ilmaisun pois jättämisestä. Aiemmin käytettiin kaunokirjallisuudessa yhtä ajatusviivaa osoittamaan kirjainten jättämistä pois sanasta, usein häveliäisyyssyistä, esi­mer­kik­si ”–kele!”, ”p–a”. Saatettiin myös käyttää sellaista ilmaisua kuin ”K–n kuver­ne­men­tis­sa” silloin, kun tekstissä loogisesti pitäisi olla jokin erisnimi mutta kirjailija ei tyyli­syistä halua käyttää mitään nimenomaista nimeä.

Ajatusviivat nimen toiston tilalla

Joissakin kirjallisuusluetteloiden esittämisen tyyleissä, varsinkin tieteellisessä kirjallisuudessa, käytetään tekijän nimen toistamisen sijasta kolmea pitkää ajatusviivaa (m-viivaa). Standardit eivät puhu tällaisesta käytännöstä suomen kielessä, eikä sitä juuri esiinny. Typografian käsikirja kuitenkin mainitsee sen olevan ”perinteinen bibliografinen tapa” ja itse käyttää sitä kirjallisuusluettelossaan.

Tapa sopii lähinnä painoteksteihin. Sitä käytettäessä on huolehdittava siitä, että fontti on sellainen, jossa peräkkäisten pitkien ajatusviivojen välissä ei ole yhtään tyhjää vaan ne muodostavat yhtenäisen viivan.

Ajatusviiva tyhjän merkkinä

Ajatusviivaa käytetään usein osoittamaan tiedon tai muun asian puuttumista. Myös yhdys­merk­kiä käytetään, mutta ajatusviiva erottuu paremmin. Usein on tulkinnan­varaista, onko käytetty merkki käsitettävä ajatusviivaksi vai miinusmerkiksi. Ajatusviiva on loogisempi vaihto­ehto, koska kyse ei ole negatiivisesta luvusta. Ks. erityisesti kohtaa Erikoismerkinnät taulukoissa.

Ajatusviiva välien merkinnöissä

Tavalliset välien merkinnät

Ajatusviivaa käytetään vaihteluvälin tai matkan ääripäitä ilmaisevien merkintöjen välissä. Esimerkiksi ”1–5” tarkoittaa ’yhdestä viiteen’. Useissa tapauksissa on ajatusviivan käytölle vaihtoehtoja, kuten kohdassa Luku- tai suurevälin ilmoittaminen kuvataan. Jos ajatus­viivaa käytetään, sen lukutapa vaihtelee, eikä sitä välttämättä aina lueta lainkaan; ks. Lukutavan vaikutus ilmaisutavan valintaan.

Eräänlaiseksi välin merkinnäksi voitaneen tulkita myös historiassa käytetty nimitys ”Talin–Ihantalan taistelu”. Sen voidaan tulkita viittaavan alueeseen Talista Ihantalaan.

Kerava–Lahti-oikorata vai Kerava-Lahti-oikorata?

Jos matka, liikenneyhteys tms. ilmaistaan ääripäät nimeämällä, ongelmattomin ilmaisutapa on käyttää genetiiviä. Tällöin ääripäiden välissä käytetään sääntöjen mukaan ajatusviivaa.

Nominatiivin käyttö tällaisissa ilmauksissa on yleistä. Tällöin rakenteesta muodostetaan yhdyssana, koska nominatiivimuotoinen substantiivi ei suomessa yleensä voi olla erillisenä määritesanana (ei kivi talo, vaan kivitalo). Ilmaisutapa ei ole suomen kieleen kovin hyvin istuva, mutta sitä ei voi pitää vääränäkään. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, mitä merkkiä käytetään ääripäiden välissä, ajatusviivaa vai yhdysmerkkiä. Standardissa SFS 4175 on seuraava esimerkki, joka on ajatusviivan kannalla:

Kuitenkin Kielikellossa 2/2006 on ajatusviivan käytön esimerkeissä mainittu ilmauksen ”Hyvinkään–Hangon rata” jälkeen sulkeissa vaihtoehto ”Hyvinkää-Hanko-rata”. Sen on ehkä tulkittava tarkoittavan, että jos matkan, liikenneyhteyden tms. ääripäät ilmaistaan nomi­na­tii­vis­sa eikä genetiivissä, niiden välissä käytetään yhdysmerkkiä eikä ajatusviivaa. Taustalla saattaa olla ajatus, että tällöin ilmauksen alkuosa ei ole väliä tarkoittava ilmaus vaan rinnasteinen yhdyssana (Hyvinkää-Hanko) Tämä vaikuttaa tarpeettomalta kirjavuu­del­ta, mutta sen mukaan käytännössä yleinen ”Kerava-Lahti-oikorata” olisi oikein.

Väli, jonka loppu tai alku on avoin

Erikoistapaus on väli, josta ilmoitetaan vain alkukohta (tai loppukohta). Tavallisimmin ky­sees­sä on kirjan sivuihin viittaaminen niin, että mainitaan vain alkusivu mutta ajatus­viivalla osoi­tteaan, että tarkoitetaan myös yhtä tai useampaa sivua sen jälkeen. Viittaus on tar­koi­tuk­sel­li­sen epäselvä. Tällaisia ilmaisuja kannattaa välttää. Usein olisi parempi ilmaista tarkasti, mitä sivuja tarkoitetaan. Sellainen merkintä kuin ”8– pistettä” voi olla mer­ki­tyk­sel­tään epä­selvä, koska luvun perässä oleva ajatusviiva voidaan ymmärtää miinus­merkiksi! Kuitenkin lopusta avoin väli on sopiva merkintä silloin, kun ilmaistaan ihmisten elinvuosia ja käsitellään henkilöä, joka on yhä elossa.

”10–15-vuotiaat”

Horjuvuus ajatusviivan käytössä on tavallaan ymmärrettävää tapauksissa, joissa ilmaisu on yhdyssanan osana, jolloin sanassa on myös yhdysmerkki. Tällöin ajatusviiva pitempänä näyttää olevan isompi erotin kuin yhdysmerkki, mikä rikkoo ilmaisun loogisen rakenteen. Esimerkiksi ilmaisun ”10–15-vuotiaat” osathan ovat ”10–15” ja ”vuotiaat”, ei ”10” ja ”15-vuotiaat”. Jos tällaisten ilmaisujen välttäminen onnistuu luontevasti, se siis hiukan parantaa tekstin luettavuutta.

Kesä–heinäkuussa vai kesä-heinäkuussa?

Ajatusviivaa käytetään silloinkin, kun ääriarvot on ilmaistu sanoilla.

Ilmaus ”kesä–elokuussa” lienee ymmärrettävä lyhentymäksi ilmauksesta ”kesäkuussa–elokuussa”. Yhdyssanan jälkiosan pois jättämistä ei kuitenkaan tällaisessa tapauksessa merkitä yhdysmerkillä kuten (eri asiaa tarkoittavassa) ilmauksessa ”kesä- ja elokuussa”.

Kahden peräkkäisen luvun, kuukauden tms. tapauksessa, esimerkiksi ilmaisutyypissä ”kesä–heinäkuussa”, käytetään milloin yhdysmerkkiä, milloin ajatusviivaa. Kielen­huol­ta­jat­kin ovat olleet asiasta erimielisiä. Loogisinta olisi käyttää samaa ilmaisu­tapaa kuin laajemmista vaihteluväleistä puhuttaessa, siis ajatusviivaa. Tämä voidaan tulkita myös ohjeiden mukaan ensisijaiseksi vaihtoehdoksi.

Yhdysmerkkiä käytettäessä (”kesä-heinäkuussa”) ilmaisua ei tulkita vaihteluvälin esitykseksi vaan ehkä lähinnä lyhentymäksi sanoista ”kesä- ja heinäkuussa”. Kielikello 3/1998 esittääkin:

Peräkkäiset kuukaudet voidaan ilmaista yhdysmerkin avulla: kesä-heinäkuussa, tammi-helmikuun vaihteessa. Samaa kirjoitustapaa voidaan soveltaa myös pe­räk­käi­siä lukuja sisältävissä ilmauksissa, esimerkiksi neljä-viisivuotias, neli-viisikymppinen.

Huomaa kuitenkin, että usein on sujuvampaa kirjoittaa esimerkiksi ”neli- tai viisivuotias”. Lisäksi sääntö koskee vain ilmaisuja, joissa kyse on kahdesta peräkkäisestä kuukaudesta tai luvusta. On siis kirjoitettava ”kesä–elokuussa”, koska tällaisissa tapauksissa rajakohta­tulkinta on ainoa mahdollinen. Käytännössä niissäkin käytetään yleisesti yhdysmerkkiä (kesä-elo­kuus­sa), ja monien kielenhuoltajien mielestä tämä on oikein. Kielitoimiston oikein­kirjoitus­oppaassa se onkin ilmoitettu hyväksyttäväksi vaihtoehdoksi.

Kielikellossa 2/2006 on sallittu yhdysmerkin käyttö rajakohtailmauksissa, joskin vain, kun kirjaimin kirjoitettu rajakohtailmaus on yhdyssanan osana. Esimerkiksi ”neli-viisikymppinen” on sallittu. Tämä vaikuttaa kuitenkin tarpeettomalta poikkeukselta, joten on parempi nou­dat­taa toista sallittua vaihtoehtoa eli kirjoittaa kuten muutkin rajakohtailmaukset. Onhan epä­loogis­ta, että kirjoitettaisiin ”5–10-kertainen” mutta ”viisi-kymmenkertainen”. Tämä esimerkki-ilmaus on kyllä kirjoitusasusta riippumatta huono, koska se aivan liian helposti sekaantuu sanaan ”viisikymmenkertainen”.

”Pari kolme”

Ohjeiden mukaan ”ajatusviivaa ei käytetä sellaisissa kiinteissä sanapareissa, joissa on kir­jai­min kirjoitettuna kaksi peräkkäistä kokonaislukua ja joissa tarkoitetaan vain ääripäitä”. Niissä ei käytetä muutakaan välimerkkiä vaan vain sananväliä. Tulisi siis kirjoittaa ”pari kolme”, ei ”pari–kolme” eikä ”pari-kolme”. Käytännössä tällainen ilmaisu ei useinkaan ilmaise vain ”ääripäitä” eli kahta lukua vaan jotain epämääräisempää. Etenkin ”pari kolme” on epämääräisempi kuin ”kaksi tai kolme”. Jos pyytää toista ostamaan ”viisi kuusi” omenaa, ei pidä ihmetellä, jos hän ostaakin seitsemän, kun ne ovat niin pieniäkin.

Tähän ilmaisutyyppiin voitaneen rinnastaa ”viikko pari”, vaikka se tarkoittaakin suunnilleen ’viikko tai kaksi tai siltä väliltä tai niillä main’ eikä vain ”ääripäitä”.

Sen sijaan on parempi kirjoittaa ”neljä–viisi metriä” (eikä ”neljä viisi metriä”) jo senkin takia, että Kielikello 2/2006 mainitsee tällaisen esimerkin. Ilmaus voidaan kyllä lukea ”neljä viisi metriä”, vaikka Kielikello tässä yhteydessä mainitseekin vain lukutavan ”neljästä viiteen metriä”.

Ajatusviivan typografia

Hyvässä typografiassa huolehditaan ainakin otsikoissa yms. siitä, että ajatusviiva ei ole aivan kiinni ympäröivissä merkeissä. Esimerkiksi ilmaisu 0–4 voi näyttää rumalta. Välilyönnin käyttö (0 – 4) ei kuitenkaan ole hyväksyttävää, vaan typografinen säätö on hoidettava muilla keinoin. Käytännössä pyritään lisäämään ajatusviivan kummallekin puolelle tyhjää tilaa määrä, joka on noin kymmenesosa fontin koosta: 0–4. Asian voi usein tehdä muuttamalla merkkien välistystä. Tarve tähän riippuu mm. fontista ja siitä, millaisia merkkejä on ajatus­viivan edellä ja jäljessä.

Välilyönnit ajatusviivan ympärillä

Jos ajatusviivalla yhdistetyt ilmaukset ovat monisanaisia tai muuten sisältävät välilyöntejä, voi olla tarpeen havainnollisuuden vuoksi käyttää välilyöntiä ajatusviivan ympärillä. Viralliset säännöt eivät tällaista käytäntöä ole tunteneet, vaan niiden kannalta sitä on voitu jopa pitää virheenä. Vuonna 2006 sääntöjä kuitenkin muutettiin. Nykyisin standardi SFS 4175 sanoo:

Rajakohta- ja osapuolimerkinnöissä ajatusviivan kummallekaan puolelle ei tule välilyöntiä. Jos kuitenkin ilmauksista jompikumpi sisältää enemmän kuin yhden sanan, ajatusviivan molemmin puolin tulee välilyönti.

Kielikellossa 2/2006 julkaistut välimerkkiohjeet sen sijaan sanovat, että tällaisissa tapauk­sissa voi käyttää välilyöntejä selvyyden vuosi. Tällainen välittävä kanta mutkistaa asioita turhaan.

Johdonmukaista on käyttää välilyöntejä ajatusviivan ympärillä myös silloin, kun raja­koh­dat ovat numeroin kirjoitettuja lukuja, joissa on välilyöntejä. Sellaiset luvuthan lue­taan kah­te­na tai useampana sanana. Kielikellossa 2/2006 on esimerkissä ”2 500–3 500”, mutta välien käyttö olisi selvempää.

Yleisemmin voitaisiin lähteä siitä, että jos ajatusviivalla yhdistetyistä ilmauksista ainakin toi­nen sisältää välilyönnin, jätetään välilyönnin ympärille välit. Näin vältettäisiin sen poh­ti­mi­nen, millaisissa tapauksissa ilmaus ”sisältää enemmän kuin yhden sanan”, vaikka siinä ei ehkä ole yhtään normaalisti, lyhentämättömänä kirjoitettua sanaa.

Kuitenkin EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa on toinen linja. Sen kohdassa ajatusviivan käy­tös­tä on yhtenä esimerkkinä ”1096 90 10–1099 10 10”, joka on tulkittava koodien (esi­mer­kik­si tuotekoodien) vaihteluväliksi. Ilmaus on hiukan outo, koska visuaalisesti ajatus­viiva yhdistää siinä vain kaksi lyhyttä numerojonoa (10–1099), ja muut numerot jäävät ikään kuin ulkopuolelle. Selvempi olisi seuraavanlainen ilmaus: ”1096 90 10 – 1099 10 10”.

Standardin SFS 4175 mukaan välilyöntejä käytetään ajatusviivan ympärillä myös silloin, kun rajakohtamerkinnöissä esiintyy etumerkillinen luku. Toisaalta tällöin on yleensä parempi käyttää ajatusviivan sijasta ellipsiä (…).

Ajatusviiva eräissä nimimerkinnöissä

Ajatusviiva rinnakkain mainittujen tekijöiden nimien välissä

Ajatusviivaa käytetään yleisesti ja-sanan tilalla ilmoitettaessa teoksen tekijöiden, teorian tai tuotteen keksijöiden tms. nimiä ja vastaavissa nimimerkinnöissä.

Joskus, etenkin kirjan tekijöitä mainittaessa, nimiä on useampia kuin kaksi. Tällöin käytetään ajatusviivoja kaikkien nimien välissä.

Tämäntapaisissa ilmaisuissa on genetiivimuotojen käyttö yleensä suomen kielen parhaiten sopivaa. Toinen vaihtoehto on yhdyssanan käyttö, ja se on joissakin tapauksissa vakiin­tu­nut­ta. Usein tällaisen ilmaisun alkuosaa ruvetaan yksinään pitämään jonkin asian nimityksenä ainakin arkikielessä, esimerkiksi ”Lahti–Saloranta”. Kirjoitusasussa on perusteltua tällöin säilyttää ajatusviiva.

Apostolien Pietarin ja Paavalin mukaan nimetty linnoitus (venäjäksi ”Petropavlovskaja krepost”) esiintyy suomenkielisessä tekstissä yleensä nimellä ”Pietari-Paavalin linnoitus”, joskus loogisemmalla nimellä ”Pietarin-Paavalin linnoitus”. Yleisten sääntöjen mukaista olisi ajatusviivan käyttö rinnakkaisten nimien välissä: ”Pietarin–Paavalin linnoitus”.

Välilyöntien käyttö

Aiempien sääntöjen mukaan ajatusviivan ympärillä ei tällaisissa merkinnöissä käytetä välilyöntejä. Välilyöntien käyttö kuitenkin edistää selvyyttä silloin, kun tekijöistä ilmoitetaan muutakin kuin sukunimet. Kuten edellä mainittiin, vuonna 2006 vahvistettu standardin SFS 4175 painos suosittaakin välilyöntien käyttöä, jos ilmauksista ainakin toinen sisältää enemmän kuin yhden sanan (ja siis välilyönnin).

Sukunimien yhdistelmässä ei ajatusviivaa

Jos kyse on avioliittoon mentäessä käyttöön otetusta sukunimestä (oikeastaan nimien yhdistelmästä), joka sisältää puolison nimen, käytetään nimien välissä yhdysmerkkiä, ei ajatusviivaa. Ks. kohtaa Sukunimien yhdistelmät.

Ajatusviivan korvaaminen selvemmillä ilmauksilla

Koska yhdysmerkki ei kovinkaan hyvin erotu ajatusviivasta, syntyy helposti epäselvyyksiä. Sekaannusta lisää, että varsin usein käytetään yhdysmerkkiä ajatusviivan tilalla. Tarkoittaako ”Niemi–Anttila” tekijämerkintänä yhtä ihmistä, jolla on kaksoisnimi, vai kahta tekijää? Lisäksi jos ilmaisu on yhdyssanan osa, rakenne on oudon näköinen, kun siinä on sekä ajatusviiva että yhdysmerkki siten, että viivojen pituusero helposti ohjaa jäsentämään ilmaisun väärin (esimerkiksi ilmaisun ”Barro–Gordon-malli” osiin ”Barro” ja ”Gordon-malli”).

Selvintä onkin käyttää samaa menetelmää kuin yleensä luetteloissa: nimien välissä on pilkut, paitsi kahden viimeisen välissä ja-sana. Teorioita yms. nimettäessä kirjoitetaan nimet tällöin genetiivimuotoon; samoin on syytä tehdä myös kirjan tekijöiden nimille, jos kirja mainitaan tekstissä eikä vain esim. luettelossa. Ja-sanan tilalla voi käyttää &-merkkiä, jos se tuntuu paremmin sopivan tyyliin.

Ajatusviivan tai &-merkin käyttö on oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto silloin, kun tekijöitä on enemmän kuin kaksi ja tekijöistä mainitaan suku- ja etunimi tässä järjestyksessä. Tällöin pilkun käyttö kahdessa eri merkityksessä aiheuttaisi hämmennystä.

On syytä ottaa huomioon mahdollinen tarve noudattaa jonkin organisaation tai alan yleistä käytäntöä, joka ehkä poikkeaa edellä esitetyistä tavoista epäselvempään suuntaan. Ja-sanalla yhdistettyjä ilmaisuja ei aina koeta riittävän terminomaiseksi, vaan käytetään sellaisia ilmaisuja kuin ”Michelsonin–Morleyn koe” (eikä ”Michelsonin ja Morleyn koe”). Lisäksi niissä usein muut nimet paitsi viimeinen kirjoitetaan perusmuodossa (”Michelson–Morleyn koe”).

Yhdistelmän nimien taivuttaminen

Koska sanomme ”Paasikiven linja” ja ”Kekkosen linja”, on loogista kirjoittaa ”Paasikiven–Kekkosen linja” eikä ”Paasikivi–Kekkosen linja”. Hyvin tavallista on kuitenkin jättää muut nimet kuin ensimmäinen tällöin perusmuotoon, etenkin jos nimiä on useita.

Esimerkiksi lääketieteessä on vallitseva käytäntö kirjoittaa kahden tutkijan mukaan nimetyn taudin nimi niin, että vain jälkimmäinen nimi on genetiivissä, esimerkiksi ”Creutzfeldt–Jacobin tauti” (tai virheellisesti yhdysmerkkiä käyttäen). Usein on turvallisinta tutustua käsiteltävän alan kirjojen hakemistoihin ja päätellä niistä, millaisia ilmaisutapoja näissä yhteyksissä yleensä käytetään.

Kielitoimiston ohje Kielikellossa 3/1998 sanoo: ”Jos nimiä on useita, viimeisen taivuttaminen riittää.” Esimerkkinä on ilmaisu ”Charcot–Marie–Toothin tauti”. On vaikea nähdä, miksi taivuttaminen olisi sen vaikeampaa tai tarpeettomampaa kuin kahden nimen tapauksessa. Tosin muualla on säännölle esitetty sellainen perustelu, että kahden nimen tapauksessa on syytä taivuttaa ensimmäistäkin nimeä, jotta tilanne erottuisi selvemmin yhdysnimitapauksesta.

Uudemmassa Kielikellon merkkiaiheisessa teemanumerossa 2/2006 ei vastaavaa poikkeussääntöä ole, mutta siinä on sen sijaan maininta, jonka mukaan lääketieteessä on oma käytäntönsä: vain viimeinen nimi taipuu. Esimerkkinä on edellä mainitun lisäksi ”Churg–Straussin oireyhtymä”. Tätä lienee tulkittava niin, että yleiskielessä tulisi kaikkia nimiä taivuttaa.

Ajatusviiva vai yhdysmerkki?

Erikoistapaus on nimi Helsinki-Vantaan lentoasema, joka on epäloogisesti päätetty sel­lai­sek­si, että siinä käytetään yhdysmerkkiä eikä alkuosa taivu. Kielenhuollon käsikirjassa otetaan kantaa myös sellaisen yhdysmerkillisen kirjoitusasun kuin ”Helsinki-Munkkivuoren konttori” puolesta. Tämä johtunee siitä, että nimi kirjoitetaan usein vain ”Helsinki-Munkkivuori” eikä sen loogista rakennetta ajatella.

Jos ei mainita rinnakkain nimiä vaan niistä johdettuja sanoja, käsitetään ilmaisu rinnasteiseksi yhdyssanaksi. Täten siinä käytetään yhdysmerkkiä eikä ajatusviivaa.

Usein tällaiset yhdyssanat ovat kömpelöitä ja voitaisiin korvata esimerkiksi sanaliitoilla.

Ajatusviiva osapuolia ilmaistaessa

Ajatusviivaa käytetään myös erilaisissa osapuolten rinnastuksissa. Kyseessä voi olla esimerkiksi ottelun vastapuolien tai tuloksen taikka sanakirjan kielten ilmaiseminen.

Näissä tapauksissa on ajatusviivan käyttö vähemmän loogista kuin välien ilmaisuissa. Sanakirjan kieliä mainittaessa voitaisiin ongelma kiertää käyttämällä sellaista pitempää ilmaisua kuin ”suomalais-englantilainen sanakirja” (johon kuuluu kiistatta yhdysmerkki). Se on kuitenkin paitsi pitempi myös epäloogisempi, koska kyse on selvästi kielistä, ei maista tai kansallisuuksista.

Horjuvuutta kuvastaa, että Iso suomen kielioppi käyttää eräässä esimerkissä (§ 434) kirjoitusasua ”Suomi-Ruotsi-maaottelu”, jossa siis on yhdysmerkki ajatusviivan tilalla. Kyseinen kielioppi on kuvaileva, ei normatiivinen, ja esiintymä lienee tulkittava kirjoitusvirheeksi tai näytteeksi tosiasiallisesta kielen­käytöstä.

Toisaalta ajatusviivan käytöllä voidaan ajatella olevan selventävä merkitys. Se erottaa esimerkiksi ilmaisun ”Ruotsi–Suomi” nimityksestä ”Ruotsi-Suomi”, joka tarkoittaa Ruotsin valtakuntaa aikana, jolloin Suomi kuului siihen.

Käytännössä yhdysmerkin käyttö on varsin tavallista tällaisissa tapauksissa. Kirjoittajien on usein vaikea hahmottaa eroa niiden ja rinnasteisten yhdyssanojen välillä. Ks. myös kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä.

Sellaisiin ilmauksiin kuin ”Suomi–Ruotsi-maaottelu” ei kuulu välilyöntiä (siis ei: Suomi–Ruotsi -maaottelu), vaikka ajatusviiva niissä tavallaan vastaa sananväliä (alkuosa ”Suomi–Ruotsi” lausutaan selvästi kahtena sanana).

Sotien nimissä on usein selviä vastapuolten ilmauksia, joissa siis tulisi yleisten sääntöjen mukaan käyttää ajatusviivaa. Yhdysmerkin käyttö on kuitenkin hyvin yleistä.

Vastapuolista on kyse myös sellaisissa ilmauksissa kuin ”EU-Intia-suhteet”. Tällaiset sanat ovat leviämässä asiateksteihin, ja koska kyse on huolimattomasta esitystavasta, ei väli­merk­kien käyttöäkään ole mietitty. Logiikka tuntuisi vaativan ajatusviivaa, esimerkiksi ”EU–Intia-suhteet”. Parempi olisi kuitenkin käyttää asiatekstiin sopivampaa ja selvempää ilmaisutapaa kuten ”EU:n ja Intian suhteet”.

Myös ystävyysseurojen nimet voidaan tulkita sellaisiksi, että niissä ilmaistaan osapuolet. Kielenhuollon käsikirja esittääkin esimerkin ”Suomi–Unkari-seura”. Kuitenkin tämän seuran virallisessa, yhdistysrekisteriin merkityssä nimessä (samoin kuin sen paikallis­osastojen nimissä) on asu ”Suomi-Unkari Seura”. Tämä asu rikkoo kielen yleisiä sääntöjä parillakin tavalla, mutta sitä siis voi perustella sen virallisuudella ja sillä, että Suomi-Unkari Seura itse käyttää sitä.

Yhdistysrekisterissä ei ilmeisesti ole erotettu yhdysmerkkiä ajatusviivasta. Niinpä kun rekisterissä on ”Suomi-Kiina-seura” mutta Suomi–Kiina-seura itse käyttää ajatus­viival­lis­ta muotoa, on jälkimmäistä pidettävä oikeampana.

Erikoisuus seurojen nimien historiassa on seuraava kehityskulku. Vuonna 1940 toimi Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, jonka nimi oli kielellisesti moitteeton vaikkakin pitkä. Sen työn jatkajaksi perustettiin v. 1944 Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS), joka taas Neuvostoliiton hajottua otti uudeksi nimekseen Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseura. Nimi on pitkä mutta ei aiheuta väli­merkki­ongelmia. Paikallisten yhdistysten nimissä taas yleisesti esiintyy (hiukan vaihtelevissa kirjoitus­asuissa) määrite Suomi-Venäjä-Seuran.

Oppaat ja ohjeet eivät yleensä mainitse sellaista ajatusviivan käyttöä kuin ilmaisussa ”sekä – että”, vaikka ne itse käyttävät sellaista. Esimerkki­tapauksessa tarkoitetaan kaksi­osais­ta konjunktiota, joka koostuu toisistaan erillään olevista sanoista ”sekä”, ja ”että”. Vas­taa­vas­ti voidaan sanoa: ”Ranskan kielessä kieltosana on tavallisesti ne – pas.” Erään­lai­sis­ta osa­puo­lis­ta näissäkin ilmaisuissa on kyse. Tapana on jättää niissä tyhjä väli ajatus­viivan kum­mal­le­kin puolelle.

Laveasti tulkiten osapuolista on kyse myös silloin, kun merkitään esimerkiksi korttien jakautumista korttipelissä.

Ajatusviiva vaihtoehtojen välissä

Yleensä ajatusviiva sopii vaihtoehtojen väliin vielä huonommin kuin vinoviiva, koska ajatus­viiva on monien muiden merkitystensä takia vaikeasti hahmotettavissa vaihto­ehtoi­suu­den merkiksi.

Melko yleistä ja jossain määrin ymmärrettävää on kuitenkin ajatusviivan käyttö eri­kie­lis­ten ilmausten välissä. Se saattaa olla tyylillisesti joskus sopivampi kuin vinoviiva eri­kie­lis­ten vaihtoehtojen välissä Lisäksi kansainvälisissä postiosoitteissa käytetään Maail­man postiliiton suosituksen mukaan ajatusviiva, kun ilmaistaan maan nimi kahdella kielellä.

Pitkä ajatusviiva kirjallisuusviitteissä

Vaikka suomen kielessä tulisi yleensä käyttää kaikissa ajatusviivan tehtävissä lyhyttä ajatus­viivaa, on eräs erikoistilanne, jossa pitkä ajatusviiva eli m-viiva on perusteltu.

Kirjallisuusviitteissä on vanhan typografisen käytännön mukaan käytetty kolmea pitkää ajatusviivaa peräkkäin (ilman väliä) tekijän nimen paikalla, kun mainitaan saman tekijän useita teoksia. Käytäntö ei ole kovin tavallinen varsinkaan suomen kielessä, mutta sitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Sitä noudattavat mm. Typografian käsikirja ja Iso suomen kielioppi. Seuraava esimerkki on lyhyt ote jälkimmäisen teoksen kirjallisuusluettelosta.

Jos tällaista merkintätapaa käytetään, tulisi pyrkiä huolehtimaan siitä, että peräkkäiset pitkät ajatusviivat ovat kiinni toisissaan. Useissa fonteissa (esim. Calibri, Cambria, Palatino Lino­type) niiden välissä pienehkö rako. Tämän takia edellä olevassa esimerkissä on tässä esi­tyk­ses­sä pyritty käyttämään Arial-fonttia.

Jakaminen eri riveille ajatusviivan jäljestä

Tekstin jakaminen eri riveille ajatusviivan jäljestä lienee katsottava periaatteessa sallituksi silloinkin, kun ajatusviiva kuuluu vaihteluväliä tms. osoittavaan ilmaukseen eikä sen ym­pä­ril­lä ole välilyöntejä.

Monet tietokoneohjelmat automaattisesti pitävät ajatusviivaa merkkinä, jonka jäljestä on lupa jakaa eri riveille. Tämä on myös Unicode-standardin määrittelemien rivityssääntöjen mu­kais­ta. Eri asia on, ettei usein ole järkevää jakaa varsinkaan lyhyttä ilmausta, kuten nume­roi­ta käyttävää vaihteluvälin ilmausta 15–17.

Pirkko Leino esittää kirjassaan Pilkulleen! s. 97, että ”ajatusviivan kohdalta ei jaeta eri riveille niitä ilmauksia, joissa ajatusviivan ympärillä ei ole väliä”. Kielenhuollon ohjeissa ei kuitenkaan ei tällaista sääntöä, joskaan ei vastakkaistakaan ohjetta. Koska ajatusviiva on tällaisissa yhteyksissä yleensä kokonaisten sanojen tai sanaliittojen tai niitä vastaavien ilmausten välissä, olisi epäloogista ehdottomasti kieltää rivitys.

Ajatusviiva ja yhdyssanat

Jos yhdyssanan osana on ilmaus, joka sisältää ajatusviivan, tämä osa erotetaan yhdyssanan muusta osasta yhdysmerkillä. Yhdysmerkin eteen ei tällöin yleensä tule välilyöntiä.

Jos kuitenkin ajatusviivan ympärillä on välilyönnit, koska sen edellä tai jäljessä oleva ilmaus sisältää välilyönnin (ja siis koostuu useasta sanasta), tulee yleisten sääntöjen mukaisesti yhdysmerkin edellekin välilyönti. Tällaiset kirjoitusasut ovat hankalia ja hiukan oudon näköisiä, joten tällaisia ilmauksia on hyvä välttää. Seuraavat esimerkit ovat Kielikellosta 2/2006. Niistä ensimmäinen tarkoittanee yksinkertaisesti virtakytkintä. Toisessa tarkoitettu yhdistys taas on rekisteröinyt nimensä asussa ”Suomi-Sri Lanka Seura ry”, joka on tietysti kielen sääntöjen vastainen.

Suhdeilmaisut kuten ”hinta–laatu-suhde”

Ongelman synty

Sujuvassa kielessä sanottaisiin ”hinnan ja laadun suhde”. Nykykielessä kuitenkin moni suosii englannin mallin mukaisia asuja kuten ”hinta/laatu suhde”. Esimerkkitapauksessa voisi vielä ajatella, että kyseessä on todella jakolaskulla ilmaistava asia, jolloin vinoviiva on ajateltavissa. Silloin kirjoitusasun tietysti pitäisi olla ”hinta/laatu-suhde”.

Esimerkiksi ”opettaja/oppilas-suhde” olisi jo keinotekoinen ilmaisu, ellei sitten tar­koi­te­ta opettajien määrän suhdetta oppilaiden määrään. Jos tarkoitetaan opettajien ja oppi­lai­den suhdetta toisiinsa, niin taaskin ”opettajien ja oppilaiden suhde” (tai ”suhteet”) olisi paras ratkaisu. Mikäli tämä ei kelpaa, niin ”opettaja-oppilas-suhde” tuntuisi luon­nol­li­sel­ta kirjoitus­asulta.

Kielikellon 3/1998 välimerkkiohjeissa sanotaan kuitenkin:

Jos yhdyssanan alkuosa (määriteosa) koostuu kahdesta yhdysmerkillä ero­tet­ta­vas­ta rinnasteisesta osasta, alku- ja loppuosan (perusosan) väliin ei tarvita yhdys­merk­kiä, esimerkiksi hinta-laatusuhde (ajatusviivaa käytettäessä hinta–laatu-suhde – –). Luontevampia kuin moniosaiset yhdyssanat ovat usein sanaliitoiksi puretut ra­ken­teet: isä-poikasuhde > isän ja pojan suhde.

Kaksi kirjoitustapaa

Kielenhuollon kantaa lienee tulkittava niin, että sallitut kirjoitusasut ovat esimerkki­tapauk­ses­sa ”opettaja-oppilassuhde” ja ”opettaja–oppilas-suhde”. Ensin mainitussa tapauksessa tulkitaan, että alkuosat ovat rinnasteiset. Toisessa vaihtoehdossa taas kyse olisi sentapaisesta ajatus­viivan käytöstä, jota kuvattiin kohdassa Ajatusviiva välien merkinnöissä. Kieli­kellossa 2/2006 on vielä hiukan selvemmin esitetty edellä mainittujen kirjoitustapojen vaihto­ehtoi­suus.

Kielenhuollon käsikirjassa käsitetään tämäntapaiset ilmaisut eräänlaisiksi osapuolten il­mai­suik­si ja sanotaan: ”Kun osapuolet eivät ole erisnimiä, ei niiden välillä käytetä nykyisin ajatus­vii­vaa, vaan ne kirjoitetaan rinnasteiseksi yhdyssanaksi yhdysmerkin avulla. – – Ai­kai­sem­pi kirjoitustapa kaksine eripituisine viivoineen (konekirjoituksessa vielä väli­lyön­tei­neen) on mutkikas.” Kielitoimiston kanta on siis kuitenkin toinen.

Ongelman välttäminen

Tässä tarkastellut ilmaisut ovat usein itsessään keinotekoisia ja hämäriä, eivät vain oikeinkirjoitukseltaan ongelmallisia. Tilalle sopisi ehkä paremmin aivan muu ilmaisutapa.

Esimerkiksi englannin ilmaisu ”client/server architecture” on ATK-sanakirjan mukaan suo­mek­si ”palvelinperiaate” (kirjan aiemmissa versioissa ”palvelintekniikka”). Tämäkään sana tosin ei yleensä ole lukijoille selittämättä selvä.

Usein kyseessä on vain vieraan mallin mukaan tehty ilmaisu, johon on kasattu subs­tan­tii­ve­ja peräkkäin ja ruvettu sitten miettimään, mitä merkkejä niiden väliin tar­vit­tai­siin. Ilmaisu olisi helppo muuttaa sujuvammaksi, jos vain ajateltaisiin, miten asia on luonnollista sanoa.

Joissakin tapauksissa kömpelön ilmaisun tarkoituksena näyttäisi selvästi olevan asian hä­mär­tä­mi­nen. Esimerkiksi iskusana ”tilaaja–tuottaja-malli” tarkoittaa julkisten pal­ve­lui­den yk­si­tyis­tä­mis­tä, käytännössä lähinnä sitä, että kunnat ostavat ostavat yksityisiltä yrityksiltä pal­ve­lui­ta kuntalaisille eivätkä itse tuota niitä. Ajatusta on haluttu poliittisesti perustella sillä, että kun kunnat ovat aiemmin olleet palvelujen tuottajia, niiden pitäisi olla vain niiden tilaajia.

Olisiko kirjoitettava ”itä–länsi-suunta” vai ”itä-länsisuunta”? Uusi kieliopas mainitsee mo­lem­mat vaihtoehdot mutta jälkimmäisen sulkeissa. Ajatusviivallista vaihtoehtoa voi pe­rus­tel­la rinnastuksella sellaisiin ilmauksiin kuin Helsinki–Oulu-matka. Myös kahden yh­dys­mer­kin käyttöä (itä-länsi-suunta) voisi perustella.

Yhdyssanat, joiden alkuosat ovat keskenään rinnasteiset, ovat muutoinkin usein hankalasti jäsennettäviä. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa on ehkä selvintä noudattaa edellä mainittua Kielikellon ohjetta, vaikka ei olisi kyse suhdeilmauksesta. ”Ylimääräisen” yhdysmerkin lisää­mi­nen (aalto-hiukkas-dualismi) parantaisi selvyyttä mutta ei ilmeisestikään olisi ohjeiden hengen mukaista.