Nykyajan kielenopas, luku 4 Kirjoitusmerkit:

Lainausten esittäminen

Sisällys:

Ennen kuin käsittelemme lainausmerkkien käyttöä, tarkastelemme erilaisia tapoja osoit­taa teksti lai­na­tuk­si. Kaikissa tavoissa ei käy­te­tä lainaus­merk­kejä.

Tässä käsiteltävät varsinaiset lainaukset on erotettava (jäljempänä käsiteltävästä) kielen­aines­ten mainitsemisesta, jossa myös saa­te­taan käyttää lainausmerkkejä (esimerkki: sa­nas­sa ”kissa” on viisi kirjainta).

Lainaus vai selostus?

Oletetaanpa, että Pekka sanoo: ”Olin viime yönä kalassa, ja sain kolme lohta.” Tässä siis lai­na­taan sananmukaisesti Pekan sanoja, ja tällöin käytetään lainausmerkkejä. Lainausmerkit ovat kir­joit­ta­jan lupaus siitä, että hän esittää täysin tarkasti sen, mitä joku on sanonut tai kir­joit­ta­nut, mitään poistamatta, muuttamatta tai lisäämättä. Tätä sanotaan suoraksi lainaukseksi. Suora lainaus on ikään kuin muualta otettu tekstinpalanen, joka aivan sellai­se­naan liitetään oman tekstin väliin, ja tämän merkiksi se ympäröidään lainaus­merkeillä.

Voitaisiin esittää myös epäsuora lainaus, esimerkiksi seuraavasti: Pekka sanoi, että hän oli viime yönä kalassa ja sai kolme lohta. Tämä voitaisiin esittää kirjallisemmin myös ns. lau­seen­vas­tik­keil­la näin: Pekka sanoi olleensa viime yönä kalassa ja saaneensa kolme lohta. Kum­mas­sa­kin muotoilussa esitetään tarkasti se asia, jonka joku on esittänyt, mutta kie­lel­li­nen muoto on sovitettu lauseyhteyteen, kirjoittajan oman tekstin osaksi. Tässä ta­pauk­ses­sa on minä-ilmaisut muutettu hän-ilmaisuiksi. Jos epäsuora lainaus esitettäisiin pal­jon myö­hem­min, olisi myös ilmaisu ”viime yönä” korvattava toisella, esimerkiksi ”edellis­yönä”. Muu­ten­han ”viime yö” tulkittaisiin väärin.

Epäsuoran lainauksen johdantolause, kuten ”Pekka sanoi”, on sekin lupaus. Se lupaa, että toistetaan asiasisältö, joskaan ei ehkä kaikkea, mitä joku on sanonut tai kirjoittanut jossakin yhtey­dessä.

Enemmän vapauksia voidaan ottaa selostuksessa, joka ehkä ilmoitetaan jonkun sano­mi­siin perustuvaksi, mutta kuitenkin esittäjän itsensä käsityksenä. Selostus sisältää siis kannan­oton, jossa jokin esitetään tosiasiana tai omana käsityksenä, ei toisen mielipiteenä. Esi­merk­ki: Pekka oli viime yönä kalassa ja sai kolme lohta. Tähän voidaan liittää lie­ven­nyk­sek­si vaikkapa sana ”kuulemma”, mutta se ei muuta selostusta lainaukseksi.

Haastattelujen sisältämät lainaukset eivät yleensä koskaan ole sanatarkkoja, vaikka ne usein esitetään lainausmerkeissä tai muuten suoran lainauksen tavoin. Tämä johtuu jo siitä, että haastateltavan puhe usein sisältää puhekielisyyksiä, puheelle ominaisia täytesanoja ja toistoa, katkonaisia virkkeitä jne. Sen toistaminen täysin tarkoin saattaisi haastateltavan ja hänen asiansa jopa naurettavaan valoon. Jos haastateltava esittäisi asian viimeistellyn kirja­kieli­ses­ti, kyseessä ei enää olisi aito haastattelutilanne. Niinpä toimittaja pyrkii muok­kaa­maan ja tiivistämään puhutut sanat yleiskieliseksi tekstiksi. Hyvään lehtimiestapaan kuuluu, että haastateltu saa tekstin luettavakseen ja voi saada sen korjatuksi, jos hänen sanojensa asiasisältö on esitetty väärin.

”Sekamuotoinen” lainaus

Erilaisten lainausten ja selostusten erottaminen toisistaan on tärkeää, jotta ei anneta väärää käsitystä kenenkään puheista tai kirjoituksista. Tämä vaatii erityisen huomion kiin­nit­tä­mis­tä asiaan, sillä puhekielessä ei juurikaan käytetä suoria lainauksia, ja epäsuora lainaus ja selostus helposti sekaantuvat toisiinsa.

Tämä ei kuitenkaan merkitse, että kaikki suoran ja epäsuoran lainauksen välimuodot tai yhdistelmät olisivat virheellisiä.

Seuraavassa esimerkissä on sama asia kahdenlaisena epäsuorana lainauksena (lauseenvastiketta ja sivulausetta käyttäen), suorana lainauksena ja eräänlaisena sekamuotona:

Ville sanoi tulevansa varmasti huomenna.
Ville sanoi, että hän tulee varmasti huomenna.
Ville sanoi: ”Mä tuun varmasti huomenna.”
Ville sanoi, että ”mä tuun varmasti huomenna”,

Viimeksi mainitun laista ”sekamuotoista” lainausta on usein – myös tämän oppaan aiemmassa versiossa – pidetty hyvään kieleen sopimattomana. Käytäntö on kuitenkin vanha, eikä se aiheuta väärinkäsityksiä. Lainausmerkkien käyttö tekee selväksi, että kyse on suorasta lainauksesta, vaikka sen edellä onkin että-sana. Puheessa sekamuotoinen lausuma voi olla tulkinnanvarainen, mutta puheessa lainausmerkkejä usein vastaa äänensävyn muuttaminen, joka osoittaa, että lainataan toisen sanoja.

Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjan että-sanan kuvauksessa (kohta I 2 b) kerrotaan, että sekä kansanomaisessa kielessä että yleiskielessä käytetään että-sanaa ”erityisissä tyylilajeissa suoraa esitystä [= suoraa lainausta] johtolauseeseen liitettäessä”. Iso suomen kielioppi (§ 1466; painetussa kirjassa otsikkona Sekamuoto, eläytymisesitys ja vapaa (epä)suora esitys, verkkoversiossa Miksi perinteinen jako ei riitä) puolestaan esittää tällaisista ja eräistä muista esitystavoista seuraavan: ”Sekamuodosta puhuminen ei ole optimaalista, koska siitä voi saada käsityksen, että tämä varsin yleinen käytäntö – puhutussa kielessä lähes yksinomainen – olisi jotenkin taitamatonta ja että kieliopintekijöiden muotoilemat ideaalityypit olisivat ensisijaisia.”

Lainaa oikein

Sitaatit ovat yleensä vääriä. (Korpelan sitaattilaki)

Jos päättää käyttää suoraa lainausta, on syytä varautua vaivannäköön. Lainaus pitää pyrkiä varmistamaan alkuperäisestä lähteestä. Jos alkuperäinen lähde on vieraskielinen, tulisi etsiä sen julkaistu suomennos tai huolehtia siitä, että käännöksen tekee joku kyseistä kieltä ja asiaa tunteva.

Erityisesti jos aikoo lainata lainattua, kannattaa jokaiseen sitaattiin kannattaa suhtautua kriittisesti. Mitä tunnetummasta lausumasta on kyse, sitä todennäköisemmin se esiintyy muun­tu­neis­sa, jopa vääristellyissä asuissa. Jos sitaatti joskus vahingossa sattuukin olemaan täy­sin alkuperäisen tekstin mukainen tai sen hyväksyttävän käännöksen mukainen ja muka­na on vielä oikea lähdeviitekin, niin konteksti on kuitenkin väärä eli siteeratulla tekstillä on alku­jaan tarkoitettu muuta kuin siteeraaja panee sen tarkoittamaan.

Sitaattien kriittisessä arvioinnissa ja alkuperäisen tekstin etsimisessä voi olla apua Wikiquote-sivustosta, varsinkin sen englanninkielisestä osasta. Sitä ei kannata pitää perim­mäi­se­nä tietolähteenä, mutta siinä voi olla hyödyllisiä viittauksia teoksiin, joista lainauk­set ovat peräisin, tai kommentteja siitä, miten jonkun nimiin pantu mietelause onkin muualta peräisin.

Lähteen ilmoittaminen

Yleensä tulisi ilmoittaa, mistä lainaus on otettu ja kenen tekstistä on kyse. Tekijän­oikeus­laki useimmissa tapauksissa suorastaan vaatii tätä, jos lainataan kirjallista teosta. Myös lai­naa­mi­sen tarkoituksen kannalta lähteen ilmoittaminen on usein olennaista.

Lähde voidaan ilmoittaa monella tavalla. Yksinkertaisimmillaan mainitaan, kenen sanoista on kyse, tai tämä voi ilmetä asiayhteydestäkin.

Pekka sanoi tänä aamuna: ”Olin viime yönä kalassa, ja sain kolme lohta.”

Toinen äärimmäisyys on tarkka tieteellinen lähdemaininta, joka yksilöi esimerkiksi kirjan kohdan sivun tarkkuudella.

”Mitä sitte roomalaiseen ja kanooniseen oikeuteen tulee, niin ovat nekin laintulkitsemisen apukeinoja, vaan eivät oikeuslähteitä.” (Allan Serlachius: Lainopin alkeet. WSOY, Porvoo, 1910. Sivu 54.)

Edellä oleva lainaus muuten havainnollistaa sitä, että lainauksen kirjoitusasua ei pidä korjata, vaikka se olisi virheellinen. Tässä tapauksessa ovat seuraavat asut kirjoitus­ajankohdan tai ainakin kirjoittajan oikeinkirjoituskäsitysten mukaisia: ”sitte” (nykyisin ”sitten”) ja ”kanooniseen” (nykyisin ”kanoniseen”). Kuitenkin selvä kirjoitus­virhe (paino­virhe) eli kirjoittajan vahingossa tekemä virhe voidaan korjata, mutta tällöinkin muutos on merkittävä jäljempänä kuvattavalla tavalla.

Varsinkin tieteessä kuuluu hyviin tapoihin ilmoittaa myös ajatusten tai tietojen lähde, vaikka kyse ei olisi suorasta lainauksesta. Tällainenkin lähdemaininta voidaan tehdä eri tavoilla.

Verkkosivujen teossa on keskeistä aluksi määritellä tavoitteet eli se, mitä sivuilla pyritään saavuttamaan. (Korpela & Linjama: Web-suunnittelu.) Tämä on näennäisen itsestään­sel­vää, mutta tavoitteellisuuden unohtamista on kuitenkin aiheellisesti pidetty yhtenä yleisimmistä ja vakavimmista ongelmista. (Nielsen: Top Ten Mistakes of Web Management, verkkosivu.)

Lähdeviitteet kirjoitetaan yleensä sulkeisiin kuten edellä olevissa esimerkeissä. Tämä on myös tyyliohjeiden suositus, ja mm. Kielitoimiston oikein­kirjoitus­opas sanoo yksiselitteisesti: ”Referoidun tai lainatun teoksen lähdetiedot merkitään tekstissä kaarisulkeisiin”. Kuitenkin varsinkin motot esitetään usein niin, että lähdeviite erotetaan lainauksesta ajatusviivalla tai kirjoitetaan omalle rivilleen esimerkiksi oikealle sisennettyinä, joko sellaisenaan tai niin, että edellä on ajatusviiva. Seuraavassa on neljä vaihtoehtoa, joista siis viimeinen on suositusten mukainen:

Tulin, näin, voitin. – Julius Caesar
Tulin, näin, voitin.
– Julius Caesar
Tulin, näin, voitin.
Julius Caesar
Tulin, näin, voitin. (Julius Caesar)

Lähdeviittausten toteuttamistavoista ks. kohtaa Lähdetiedot ja huomautukset. Käytännössä viittaukset usein toteutetaan alaviitteiden avulla, koska viittauksia on tieteellisissä teksteissä paljon. Ne häiritsisivät lukemista, jos ne olisivat tekstin seassa. Usein käytetään myös menetelmää, jossa viittaus on sulkeissa tekstin joukossa, mutta sisältää vain lyhyen merkinnän, esimerkiksi te­ki­jän nimen yksinään tai yhdessä vuosiluvun kanssa, esimerkiksi ”(Korpela & Linjama 2003)”. Tällöin lopussa on kirjallisuusluettelo, josta lukija voi selvittää, mihin teokseen viitataan.

Tässä ei puututa tarkemmin viitejärjestelmiin, koska yleensä eri julkaisuilla on omat, usein hyvinkin tarkat sääntönsä, joihin niihin kirjoittavan on perehdyttävä. Silloin, kun kirjoittaja voi itse voi valita esitystavan, on tärkeintä se, että lukija saa tietää lainauksen lähteen riit­tä­vän hyvin niin, että hän voi tarvittaessa tämän tiedon perusteella hankkia alku­peräis­teok­sen käsiinsä mahdollisimman helposti. Lisäksi esitystavan on hyvä olla yhte­näi­nen sekä tyyli­syis­tä että selvyyden vuoksi.

Lainausten esittämisen tapoja

Tavallisin tapa ilmaista teksti lainatuksi on käyttää lainausmerkkejä. Tämä sopii hyvin silloin, kun lainaus on lyhyehkö ja osa tekstikappaletta.

Usein väitetään, että Julius Caesar olisi kuollessaan sanonut ”Et tu, Brute!”, suo­men­net­tu­na ”Sinäkin, Brutukseni!”, kun hän huomasi murhaajiensa joukosta ystävänsä Brutuksen. Tiettävästi Caesarin viimeiset sanat olivat kuitenkin ”Ista quidem vis est!”, suo­men­net­tu­na ”Tämähän on väkivaltaa!”

Vaihtoehtona lainausmerkkien käytölle on lainatun tekstin kursivointi. Asiayhteydestä riip­puu, milloin tämä on sopiva ja riittävän selkeä menettely. Etenkin, kun lainataan monia yk­sit­täi­siä sanoja tai lyhyitä katkelmia, kursivointi tekee tekstistä ehkä hiukan miellyttävämmän näköisen kuin lainausmerkkien käyttö. Tällöin kyse on usein ”lainaamisesta” vain melko väljässä merkityksessä.

Usein väitetään, että Julius Caesar olisi kuollessaan sanonut Et tu, Brute!

Lähinnä kaunokirjallisessa esityksessä esitetään henkilöiden sanomiset niin, että aloitetaan uusi kappale ajatusviivalla. Lisätietoja tästä on kohdassa Ajatusviiva repliikkiviivana.

– Meidän taitaa olla aika lähteä, sanoi Matti.
– Niin on, myönsi Liisa.

Lainaus voidaan esittää myös erillisenä tekstilohkona niin, että se taitoltaan erottuu muusta tekstistä. Tämä on varsinkin pitkille lainauksille sopiva tapa. Ks. kohtaa Pitkät lainaukset (lohkolainaukset).

Johtolauseen liittäminen lainaukseen

Lainaukseen liittyy yleensä johtolause eli lause, joka ilmoittaa, kenen sanoista on kyse, kuten ”Pekka sanoi”. Johtolause voidaan liittää lainaukseen usealla tavalla:

Pitkät lainaukset (lohkolainaukset)

Etenkin jos lainaus on usean kappaleen mittainen, on yleensä parasta esittää se omana loh­ko­naan, ikään kuin muusta tekstistä erotettuna laatikkona. Tavallista on käyttää sisen­nys­tä. Sen sijaan tai sen ohella voidaan käyttää myös poikkeavaa fonttia. Esimerkiksi web-sivul­la voi myös käyttää poikkeavaa taustaväriä. Voidaan jopa korostaa laatikko­mai­suut­ta sillä, että lainauksen ympärillä on reu­na­viivat.

Tavallisesti tällöin ei käytetä lainausmerkkejä, koska käytetty ulkoasu jo erottaa lai­nauk­sen muusta tekstistä. Ulkoasun viesti ei kuitenkaan aina ole yksiselitteinen, ja ääneen luet­taes­sa se katoaa kokonaan. Tämän takia pitäisi tehdä lukijalle muilla keinoin selväksi, että ky­sees­sä on lainaus. Yleensä on syytä esittää ennen pitkää lainausta lyhyt selitys, millaisesta lai­nauk­ses­ta on kyse, ja lainauksen jälkeen tarkempi lähdeviite.

Tietoturvaa ei pidä tehdä mahdollisimman suureksi, vaan riittävän suureksi. Kun tieto­tur­vaa lisätään, kustannukset nousevat ja käyttömukavuus heikkenee. Jossakin vai­hees­sa ei saa­vu­tet­ta­va lisäturva enää vastaa sen saavuttamisen hintaa. Toisaalta käytön helppous on usein saavutettu sillä, että tietoturvasta ei ole lainkaan huolehdittu. Petteri Järvinen on kärjistänyt asian sanomalla, että mukavuuden ja tietoturvan tulo on vakio. Hän kirjoittaa:
Tietoturvan parantaminen vähentää väistämättä käytön mukavuutta ja päin­vastoin. Monet sovellukset ovat tietoturvan kannalta huonoja juuri siksi, että niissä on painotettu liikaa käyttömukavuutta.
(Petteri Järvinen: Tietoturva & yksityisyys. Docendo, 2002. Sivu 43.)

Pitkän lainauksenkin voi kyllä kirjoittaa lainausmerkkejä käyttäen. Silloin suosituksena on, että lainausmerkki on normaalisti vain alussa ja lopussa. Kuitenkin kielitoimiston suositus lisää tähän poikkeuksen: ”Hyvin pitkässä lainauksessa selvyyden vaatiessa voidaan lainaus­merkkejä käyttää kunkin kappaleen alussa ja lopussa.” Mutta on varsin kyseen­alaista, pa­ran­taa­ko menettely selkeyttä. Pikemminkin syntyy epäselvyys. Jos on peräkkäin kaksi kap­pa­let­ta, joista kummankin alussa ja lopussa on lainausmerkki, niin on luonnollista aja­tel­la, että ne ovat kaksi eri lainausta – ehkä samasta lähteestä, mutta eri kohdista.

Tästä toisaalta seuraa, että jos haluaa kirjoittaa peräkkäin useita lainauksia, on syytä tehdä selväksi niiden erillisyys. Muutoin lukija saattaa olettaa, että kyse on edellä kuvatun käytännön mukaisesta yhdestä lainauksesta. Tilannetta voidaan selventää liittämällä kunkin lainauksen perään erikseen lähdeviite, joka tällöin varsinaisen tehtävänsä lisäksi tekee selväksi lainausten erillisyyden.

Joskus on menetelty niinkin, että pitkässä lainauksessa on lainausmerkki jokaisen kap­pa­leen alussa, mutta ei lopussa, paitsi viimeisen lopussa. Tämä ei ole suomen kielen ny­kyis­ten normien mukaista. Sama koskee vuoden 1992 raamatunsuomennoksen käytäntöä, jossa pitkä lainaus saattaa sisältää lainausmerkkejä siihen sisältyvien jakeiden alussa satun­nai­sen näköisesti.

Lainauksen muuttelu

Mitä saa tai pitää muuttaa?

Suoran lainauksen tekstiä ei yleensä saa muutella. Lainaaja ei tietenkään saa muuttaa tekstiä omien käsitystensä ja tavoitteidensa mukaiseksi, ei edes näennäisen viattomalla tavalla kuten selvän asiavirheen korjaamisella. Kirjoitusvirheitäkään ei saa korjata ilman, että merkitään, että tekstiä on muutettu.

Kuitenkin on sallittua, usein jopa välttämätöntä, tehdä lainaukseen muutoksia, joita lai­naa­mi­sen tarkoitus vaatii. Ensinnäkin voidaan lainauksesta jättää pois tekstiosuuksia, joilla ei ole vaikutusta siinä asiayhteydessä, jossa lainausta käytetään. Poistot on kuitenkin mer­kit­tä­vä, eivätkä ne saa johtaa siihen, että alku­peräisen tekstin sisällöstä saa väärän käsi­tyksen. Toiseksi voidaan lisätä selventäviä sanoja tai jopa vaihtaa sanoja toisiin, jotta lainaus olisi sisällöltään ymmärrettävä. Esimerkiksi lainatussa tekstissä olevat pronominit jäävät usein vaille viittauskohdetta, ellei niihin liitetä selittäviä sanoja.

Muutosten merkintä

Yleisesti käytetyt muutosten merkinnän tavat ovat seuraavat:

Muutosten merkintä ei siis ole mitenkään täydellistä, eikä siitä voi päätellä lainatun tekstin tarkkaa asua. Tämä ei ole niiden tarkoituskaan. Muutosten merkinnät vain ilmoittavat, että tekstiä on lainattaessa muutettu. Lukija, joka haluaa tarkasti verrata lainausta alkuperäiseen tekstiin, joutuu kuitenkin tekemään sen erikseen.

Englannin kielessä kirjoitetaan poiston merkintä usein hakasulkeisiin: […]. Suomen kie­les­sä ei vastaava tapaa ole juuri käytetty, eikä tapa edistä selvyyttä. Kuitenkin Kielikellossa 2/2006 sanotaan, että poistoa osoittavat ajatusviivat merkitään usein hakasulkeisiin, siis [– –], etenkin silloin, kun on poistettu kokonainen virke tai useampia virkkeitä tai pitempikin jakso. Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa sanotaan samaan tapaan, että ajatusviivat ”voi merkitä” hakasulkeisiin. Lisäys ”Hakasulkeet eivät kuitenkaan ole tässä välttämättömät” voidaan ymmärtää niin, että hakasulkeita suorastaan suositellaan.

Esimerkki lainauksen muuttamisesta

Seuraavassa on kokonainen kappale eräästä alkuperäistekstistä (vanhasta lakitekstistä):

Osakkeenomistajan on pidettävä kunnossa hallitsemansa huoneiston sisäosat ja muut osakkeiden perusteella hallinnassaan olevat tilat. Yhtiö on kuitenkin velvollinen kor­jaa­maan rakenteista johtuvat sisäpuoliset viat sekä pitämään kunnossa huoneistoon asen­ne­tut sel­lai­set lämpö-, sähkö-, tiedonsiirto-, kaasu-, vesi-, viemäri-, ilmanvaihto- ja muut sen kal­tai­set johdot ja kanavat sekä vesihanat, jotka on asennettu samantasoisina rakennuksen huo­neis­toi­hin. Osakkeenomistajan on ilmoitettava yhtiölle viivytyksettä sellaisesta huo­neis­ton viasta tai puutteellisuudesta, jonka korjaaminen kuuluu yhtiölle.

Lainaukseen saatettaisiin ottaa siitä vain osa seuraavasti tilanteessa, jossa olennaista on vain lyhyehkö osa tekstistä.

Vesihanojen korjaus oli tässä tapauksessa asunto-osakeyhtiön järjestettävä ja mak­set­ta­va. Koska nimittäin yhtiöjärjestyksessä ei ole säädöksiä korjausvastuun jakautumisesta, so­vel­let­tiin seuraavaa säädöstä:
[Asunto-osakeyhtiö] on – – velvollinen – – pitämään kunnossa huoneistoon asen­ne­tut sellaiset – – vesihanat, jotka on asennettu samantasoisina rakennuksen huo­neis­toi­hin.
(Asunto-osakeyhtiölain 78 §:n 2. momentti.)

Esimerkki on vanhasta asunto-osakeyhtiölaista. Lakia muutettiin perusteellisesti vuonna 2010.

Huudahdukset lainauksissa

Melko usein käytetään lainauksissa sellaista merkintää kuin ”[!]” tai ”[sic]” korostamaan, että tekstissä oleva erikoinen tai virheellinen kirjoitusasu tai asia on todella alkuperäisestä lai­na­tus­ta tekstistä eikä lainaajan tekemä kirjoitusvirhe. Monet lukijat eivät kuitenkaan tunne tätä tapaa, vaan saattavat ihmetellä sitä. Jos on tarpeen erityisesti korostaa, että esimerkiksi jokin kirjoitusvirhe on alkutekstissä, niin asia on paras sanoa erikseen lainauksen jälkeen.

Englanninkielisessä maailmassa on usein tapana merkitä hakasulkeisiin myös sellaiset muutokset, joissa kirjain on vaihdettu gemenasta versaaliksi tai toisinpäin lauseyhteyden vaatimalla tavalla. Siis jos lainatussa tekstissä on esimerkiksi ”the” näin kirjoitettuna lauseen keskellä, mutta lainaus aloitetaan tällä sanalla, kirjoitetaan ”[T]he”. Suomen kielessä tällainen ei ole tapana, ja on vaikea kuvitella, mitä hyötyä siitä olisi.

Korostukset lainauksissa

Ulkonaiset korostukset kuten kursivointi on pyrittävä säilyttämään alkutekstin mukaisina. Korostuksia ei siis pidä poistaa eikä lisätä.

Jos kuitenkin lisätään korostus, koska jonkin sanan tai ilmauksen korostaminen on lainauksen tarkoituksen kannalta tärkeää, on lainauksen yhteydessä (tai ehkä lainauksen sisällä hakasulkeissa) mainittava asiasta, esimerkiksi lainausta edeltävässä johdannossa ”(Korostus minun)”. Joskus käytetty ilmaus ”Korostus kirjoittajan” on hyvin epäselvä: kumman kirjoittajan, lainatun vai lainaavan tekstin kirjoittajan? Usein käytetään sentapaista merkintää kuin ”(kurs. NN)”, missä ”NN” ovat lainaajan nimikirjaimet. Tämä on kielellisesti hiukan outo tapa lyhentää ”(kursivointi NN:n)” eikä varmaankaan avaudu kaikille lukijoille. Yksinkertaisinta ja selvintä on kirjoittaa lainaus sellaisenaan ja sitä ennen tai sen jälkeen kiinnittää omassa tekstissä huomiota tärkeään ilmaukseen.

Vieraskielinen lainaus

Kielten oppikirjoissa, sanakirjoissa ja kieliä käsittelevissä teksteissä esiintyy usein vieras­kielisiä lainauksia. Muutoin vieraskielisiä lainauksia käytetään lähinnä tieteellisissä jul­kai­suis­sa ja niissäkin harvoin.

Kielenopetusta ja kielitiedettä lukuun ottamatta on useimmiten parasta esittää lainattava, alkujaan vieraskielinen teksti suomennoksena. Ensisijaisesti on syytä käyttää julkaistua suomennosta, jos se on olemassa. Suomentaja on syytä aina mainita alkuperäisen kirjoittajan lisäksi.

Useimmiten ei voida olettaa kaikkien lukijoiden osaavan lainattavan tekstin alkukieltä. Kieltä osaavillekaan ei alkukielinen versio yleensä ole hyödyllisempi kuin suomennos. Joskus kuitenkin alkuteksti on tarpeen, jos tekstissä on erityisen vaikeasti käännettävissä oleva ilmaus tai jos alkukielinen asu on lainauksen tarkoituksen kannalta olennainen. Tällöinkin on syytä yleensä esittää myös suomennos. Jos suomennos antaa riittävän hyvän käsityksen sisällöstä, mutta alkuteksti voi auttaa ymmärtämään vivahteita paremmin, voi alkutekstin esittää alaviitteessä, loppuviitteessä tai (hypertekstissä) sivulla, johon viitataan linkillä.

Vieraskielisiä lainauksia koskevia sääntöjä esitetään vain harvoissa oppaissa ja ohjeissa. Kansainvälisesti ohjeet ovat jossain määrin ristiriitaisiakin sen suhteen, missä määrin lainauksen asua, erityisesti välimerkkien käyttöä, on syytä muuttaa. Seuraavia periaatteita voi kuitenkin pitää suositeltavina:

Lainauksen tapainen otsikko

Lehdissä käytetään usein otsikoita, jotka ovat muodoltaan ikään kuin lainauksia. Niissä ni­me­tään henkilö tai organisaatio, ja sitten on kaksoispiste ja jokin lausuma. Yleensä kyse ei kui­ten­kaan ole suorasta lainauksesta, vaan kaksoispistettä käytetään lyhyyden takia suun­nil­leen merkityksessä ’on esittänyt, että’. Tavallista on, että lausuma aloitetaan ver­saa­lil­la (isolla kir­jai­mel­la), mutta tätä on pidetty virheellisenä (Raija Lehtonen artikkelissa Iso vastaan pieni – korkeakouluopiskelijoiden alkukirjaimet Kieli­kellos­sa 3/2003). Luon­nol­li­sin­ta lienee kuitenkin kirjoittaa tällaiset ilmaisut yleisen käy­tän­nön mukaisesti, vaik­ka luki­jal­le voikin jäädä epäselväksi, onko kyseessä todellinen lainaus. Kuten kaksoispisteen käytön kuvauksessa todetaan, kieli­toimiston nykyisen kannan mukaan versaali ja gemena ovat mo­lem­mat hyväksyttäviä tässä.

KKO: Leikkaus ei aina ole este käräjäreissulle