Yhteys- ja yksilöintitiedot

Yhteystietoja ovat erilaiset osoitteet, puhelin­numerot yms. Yksilöintitiedoilla kuten henkilö­tunnuksella taas voidaan yksikäsitteisesti ilmaista, ketä tai mitä tar­koi­te­taan. Eräänlaisia yksilöinti­tietoja ovat myös eri­lais­ten numerointi- ja koodi­järjestelmien mukaiset tie­dot, joita käsiteltiin luvussa Numerot ja luvut.

Yhteys- ja yksiköinti tietojen oikeellisuus on luon­nol­li­ses­ti­kin hyvin tärkeää. Yhtenäiset, nor­mien mu­kai­set kirjoitusasut auttavat asiaa, koska lukija voi helpommin tunnistaa merkinnän ja sen osat. Yh­te­näi­syys on tärkeää myös tyylisyistä. Jos esi­mer­kik­si yrityksen esitteessä on eri ihmisten yhteys­tietoja eri muodoissa, se vaikuttaa levotto­malta ja huti­loidulta. Lisäksi joissakin tapauksissa normin mukainen kirjoitus­asu on välttämätön, jotta tietoja voidaan käsitellä auto­maatti­sesti.

Postiosoitteet

Postiosoitteen perusmuoto

Postiosoitteeseen kirjoitetaan vastaanottajan nimi, katuosoite ja postinumero kukin omalle rivilleen, ja postinumeron perään kirjoitetaan postitoimipaikan nimi. Lisäohjeita posti­osoit­teis­ta on suosituksessa JHS 106. Katuosoitteissa käytettävien huoneistojen tun­nis­tei­den muodossa voi noudattaa suositusta JHS 109, vaikka se varsinaisesti koskee vain asiakirjoja ja kone­kie­lis­tä esitystä.

Erityisesti huomattakoon seuraavat seikat:

• Numero ja porraskirjain erotetaan toisistaan välilyönnillä, samoin porraskirjain ja asunnon numero. Porraskirjain kirjoitetaan versaalilla.
  Mäkelänkatu 25 D 21
• Rivitalon asunnot erotetaan toisistaan ensisijaisesti kirjaimella, vaikka asuntoja ei olisi merkitty kirjaintunnuksilla.
  Kukkakatu 42 B
• Jos kyseessä on yhdistetty kiinteistö, jonka osoitteessa on kaksi tai useampia numeroita, niiden välissä on ajatusviiva, ei yhdysmerkkiä.
  Kauppakatu 25–27
• Jos kyseessä on jaettu kiinteistö, jonka numeron perässä on osaa ilmaiseva kirjain, se kirjoitetaan kiinni numeroon ja gemenalla.
  Mannerheimintie 97a A 52
• Jos huoneisto on jaettu, kirjoitetaan huoneiston numeron jäljessä oleva jakokirjain kiinni numeroon ja gemenalla.
  Juhana Herttuan puistokatu 152 D 39b

Tarkkaan ottaen ohjeet (Postin ohje, JHS 109 ja SFS 2488) määrittelevät osoitetiedoille kiinteän rivirakenteen:

1. vastaanottajan nimi
2. vastaanottajan nimen täydenne (organisaatioyksikkö, käsittelijä, asunnonhaltija)
3. vastaanottajan nimen täydenne tai yrityksen sisäinen postinohjaus
4. jakeluosoite
5. postinumero ja postitoimipaikka
6. maan nimi (ulkomaille menevissä lähetyksissä).

Tämän mukaisesti olisi esimerkiksi kotiosoitteeseen lähetettäessä yleensä jätettävä nimen jälkeen kaksi tyhjää riviä seuraavan esimerkin mukaisesti. Näin kuitenkin menetellään vain harvoin, eikä siitä ole mitään etua, mutta se saattaa aiheuttaa hämmennystä. Menettelyä ei noudateta edes ohjeiden esimerkeissä. Lisäksi se erikseen kielletään asiakirjaan kir­joi­tet­ta­vien vastaanottajatietojen osalta standardissa SFS 2487: ”Osoitetietoihin ei jätetä tyhjiä rivejä.”

Jukka K. Korpela


Päivänsäteenkuja 4 A
02210 ESPOO

Postinumero ja postitoimipaikan nimi

Kotimainen postinumero erotetaan postitoimipaikan nimestä yhdellä välilyönnillä. Aiempi suositus oli kaksi välilyöntiä.

Suomalainen postinumero on viisinumeroinen. Jos postinumero ei ole tiedossa, sen voi etsiä postinumeroluettelosta, joka on saatavilla sekä verkossa että painettuna.

Posti suosittelee, että postitoimipaikan nimi kirjoitetaan kokonaan versaalilla (”suur­aak­ko­sin”). Tarkoituksena lienee parantaa luettavuutta, jotta postin lajittelu hel­pot­tui­si. On ehkä ajateltu, että käsin kirjoitettu osoite on helpompi lukea oikein, kun se on kir­joi­tet­tu ”pölkky­kirjai­min” eikä käsialakirjoituksella. Julkisia perusteluja ei ohjeelle kui­ten­kaan ole esitetty ainakaan pitkiin aikoihin.

Suosituksesta poiketaan usein tyylisyistä esimerkiksi esitteissä. Kielikello 2/2006 sanoo­kin (s. 63): ”Muissa yhteyksissä [kuin postilähetyksissä] voi valita, kirjoittaako posti­toimi­paikan isoin vai pienin kirjaimin. Niinpä esimerkiksi käynti­kortteihin ja kirjepohjiin voi valita jommankumman vaihtoehdon.”

Kielenhuollon linja on kyllä sikäli hiukan huono kompromissi, että postinumeron ja posti­toimi­paikan yhdistelmähän on tarkoitettu käytettäväksi postia lähetettäessä. Miksi ei siis kir­joi­tet­tai­si sitä sellaisena, että sen voi aivan suoraan kopioida? Syynä on, että monissa yhteyk­sis­sä esteettiset seikat painavat paljon. HUUTAMINEN ei näytä hyvältä. Lisäksi jos esi­mer­kik­si käynti­kortissa käytetään fonttia, jossa on gemenanumerot, syntyy ikävän­näköi­nen yh­dis­tel­mä, kun viisinumeroisen numeroyhdistelmän vieressä on versaali­kirjai­mil­la kir­joi­tet­tu sana.

Aiemmin käytettiin yleisesti postitoimipaikan nimen perässä numeroa, jos kyseessä oli kaupunki, jossa on monia postitoimipaikkoja, esimerkiksi 00240 HELSINKI 24 tai 02210 ESPOO 21. Vaikka se toimii eräänlaisena varmistuksena – numerot ovat samat kuin postinumeron kolmas ja neljäs numero –, se ei ole nykyisin käytäntönä, eikä sitä mainita ohjeissakaan.

Suurien kaupunkien nimistä on aiemmin käytetty lyhenteitä, esimerkiksi HKI = HELSINKI ja TRE = TAMPERE. Tällaisten lyhenteiden käyttöä tulisi JHS 106:n mukaan välttää.

Suurilla yrityksillä ja yhteisöillä on oma postinumero, jolloin osoitteeseen kirjoitetaan postitoimipaikan tilalle yrityksen tai yhteisön nimi tai nimen lyhenne. Käytettävä nimi tai lyhenne ilmenee yrityksen ilmoittamista yhteystiedoista tai postinumeroluettelosta. Tällaista postinumeroa käyttävässä osoitteessa katuosoitteen paikalla on yleensä postilokero-osoite.

Maan ilmoittaminen

Kun yhteystiedot ilmoitetaan kansainvälistä käyttöä varten, niin suomalaisen ja eurooppalaisen standardin SFS-EN 14142-1 mukaan kirjoitetaan postinumeron eteen Suomen maatunnus FI ja yhdysmerkki. Lisäksi kirjoitetaan maan nimi sen jälkeen omalle rivilleen versaalilla jollakin kansainvälisesti tunnetulla kielellä. Tavallisesti maan nimi kirjoitetaan englanniksi. Maa siis ilmaistaan kahteen kertaan, sekä koodilla että nimellä.

Postiosoitteissa käytettävä Suomen maatunnus oli aiemmin FIN, mutta vuoden 2004 alusta alkaen se on FI. Käytännössä muutos heikensi ymmärrettävyyttä. Toisaalta postiosoitteiden maatunnuksia ei maailmalla tunneta kovinkaan hyvin. Ne ovat aiheuttaneet jopa se­kaan­nuk­sia. Eurooppalainen suositus on kansainvälisesti melko tuntematon, eikä sitä sovelleta kuin joissakin Euroopan maissa. Vastoin usein esitettyä väitettä Maailman postiliitto UPU ei suosittele maatunnusten käyttöä. Sen ohjeiden esimerkeissä maa ilmoitetaan vain nimellä, ja tämän voisi tulkita jopa niin, että maakoodia ei saa käyttää. Osoitteessahan yleensä kaikki ylimääräinen saattaa aiheuttaa sekannuksia.

Lisää sekaannuksia on aiheuttanut se, että EU:n toimielinten tekstinlaadinnan ohjeissa kohdassa 7.1.3 Osoitteet kuvataan hyvin kirjava käytäntö. Siinä käytetään yksi-, kaksi- tai kolmikirjaimisia koodeja ja joistakin maista vain nimeä. Ohje kuitenkin koskee vain EU:n oman toiminnn kielenkäyttöä.

Kansainvälisessä postiliikentessä on maan nimen kirjoittaminen tarpeellista ja yleensä myös riittävää, eli maatunnusta (maakoodia) ei tarvita.

UPUn suositus kansainvälisistä postiosoitteista merkitsee käytännössä, että Suomesta postia lähetettäessä tulisi maan nimi kirjoittaa ensin suomeksi ja sitten kansainvälisesti tunnetulla kielellä, joka tässä olisi käytännössä englanti tai joissakin yhteyksissä ehkä ranska. Suosi­tuk­sen esimerkeissä on erikielisten nimien välissä ajatusviiva, jonka ympärillä on välilyönnit. Esimerkki:

Käytännössä on tavallista ja useimmiten riittävää kirjoittaa maan nimi vain englanniksi, esimerkiksi FRANCE (eikä RANSKA – FRANCE). Yhdysvaltoihin lähetettäessä lyhenne USA lienee selvin ratkaisu.

Aiemmin Postin ohje ulkomaille lähettämisestä suositteli, että maan nimen jälkeen kirjoitetaan vielä maanosan nimi (esim. EUROPE) omalle rivilleen versaalilla. Kansainväliset suositukset eivät tunne tällaista käytäntöä, vaan UPUn kannan mukaan viimeisellä rivillä tulee olla maan nimi.

Ulkomaiset postiosoitteet

Osoitteen muodossa yleisesti, maannimeä lukuun ottamatta, noudatetaan kohdemaan ohjeita ja käytäntöjä. Ne ovat tosin usein vaikeita selvittää luotettavasti. Ks. laajaa koostetta Frank's compulsive guide to postal addresses. Käytännössä osoite kannattaa yleensä kopioida tarkasti siitä tietolähteestä, josta osoite saadaan.

Jos vastaanottajamaassa ei käytetä latinalaista kirjaimistoa, tulisi UPUn suosituksen mukaan ilmaista koko osoite rinnakkain kahdella tavalla: vastaanottajamaassa käytetyllä merkistöllä (esimerkikai kyrillisin tai arabialaisin kirjaimin) ja latinalaisella merkistöllä.

Postiosoitteen sijoittaminen

Tietoja postiosoitteiden kirjoittamisesta asettelun kannalta eli siitä, mihin kohtaan osoite kirjoitetaan lomakkeeseen, kirjeeseen, kirjekuoreen tms., on standardeissa SFS 2486–2488 (Lomakkeen perusrakenne, Asiakirjan tekstin asettelu ja tunnistetiedot sekä Kirjekuoret ja kirjepussit).

Kansalliset puhelinnumerot

Puhelinnumeron perusrakenne

Puhelinnumero koostuu varsinaisesta puhelinnumerosta (liittymän numerosta) ja sitä edel­tä­väs­tä suuntanumerosta. Suuntanumero on yleensä lyhyt, esim. 040, kun taas var­si­nai­nen puhelinnumero on nykyisin yleensä seitsen- tai kahdeksannumeroinen, esim. 123 4567.

Yleensä on hyvä kirjoittaa puhelinnumerot niin, että niissä olevat välilyönnit ovat yhdistäviä, koska puhelinnumeron jakautuminen eri riveille on hiukan häiritsevää. Hätätilassa voidaan jakautumista kuitenkin pitää hyväksyttävänä. Toisaalta puhelin­numeroita ei yleensä kirjoiteta tekstiin vaan erillisiin luetteloihin, taulukoihin, tietolaatikoihin yms. Niissä voidaan yleensä helposti huolehtia puhelinnumeron tulostumisesta yhdelle riville.

Suuntanumerot

Alkujaan suuntanumerot tarkoittivat maantieteellisten alueiden (verkkoryhmien) numeroita. Sanaa voi käyttää myös yleisemmin, tarkoittamaan myös mm. matkapuhelinverkon tunnus­nume­roa. Näitä asioita koskevat nimitykset ovat kuitenkin osittain vielä vakiin­tu­mat­tomia.

Suuntanumero kirjoitetaan siis varsinaisen puhelinnumeron eteen. Niiden välissä käy­te­tään erottimena välilyöntiä, esimerkiksi 040 123 4567. Muitakin käytäntöjä esiintyy, mm. yhdys­merkki, mutta välilyönti on standardien mukainen. Tärkeintä on, että samassa tekstissä tai taulukossa ei esiinny eri merkintätapoja sekaisin, koska sellainen aiheuttaa sekavan vai­ku­telman.

Jos suuntanumero viittaa lankapuhelinverkkoon eli kyseessä on kotimaan kauko­liiken­teen suuntanumero, se kirjoitetaan sulkeisiin, esimerkiksi (09). Tämä on osoitus siitä, että suuntanumeroa ei tarvitse valita soitettaessa saman numerointialueen sisäisiä puheluja. Usein jätetään lankapuhelinverkon suuntanumero pois, ja tämä on sinänsä sallittua, ja se voi tuntua luontevalta esimerkiksi paikallisyhdistyksen tiedotteessa. Mutta tiedotetta voi tarvita ja käyttää myös toispaikkakuntalainen, ja silloin suuntanumerosta on selvä hyöty. Suunta­nume­ron mainitseminen auttaa myös matkapuhelimen käyttäjää. Lisäksi tällöin lankapuhelinverkon numerot erottuvat selvemmin muunlaisista puhelinnumeroista.

Viestintäviraston työryhmäraportti Viestintäverkkojen numeroinnin kehittäminen suosittaa sulkeista luopumista edellä mainituissa merkinnöissä. Vuonna 2008 tehtiin suomalaiseen standardiin SFS 4175:2006 tämän mukainen muutos (”korjaus”), jonka mukaan sulkeita ei käytetä. Kielitoimisto on asettunut samalle kannalle; ks. sen sivua Puhelin- ja faksinumerot. Tämä on lisännyt kirjavuutta, eikä tämä muutos ole kansainvälisen suosituksen ITU-T E.123 mukaista.

Kun suunta- tai tunnusnumero on kiinteä ja erottamaton, siis pakollisesti valittava osa puhelinnumeroa, sitä ei kirjoiteta sulkeisiin. Tämä koskee mm. matkapuhelinverkkojen suuntanumeroita.

Kirjoitusasussa rinnastetaan suuntanumeroihin erilaiset palvelunumeroita osoittavat numero­jonot kuten 0800. Tällaisen osan pituus on eri numerotyypeissä erilainen, esi­mer­kik­si 010, 0100 tai 02020. Eri suuntanumeroista löytyy tietoja Viestintäviraston sivun Numero­tyypit ja -alueet kautta.

Numeroiden ryhmittely

Ohjeiden mukaan varsinainen puhelinnumero (liittymän numero) ryhmitellään yleensä kolmen tai neljän numeron ryhmiin, jotka erotetaan toisistaan välilyönnillä. Tämä ei kui­ten­kaan sisällä yksikäsitteistä ohjetta siitä, miten ryhmittely tehdään, koska esimerkiksi hyvin tavallinen tapaus, seitsennumeroinen puhelinnumero, voidaan jakaa kahdella tavalla.

Ryhmittelyn tarkoitus on helpottaa numeron hahmottumista ja auttaa sen ääneen lausumista ja kopiointia esimerkiksi julkaisusta muistilapulle. Välilyönnit eivät kuulu itse numeroon, eikä niitä siis näppäillä esimerkiksi kirjoitettaessa numeroa matkapuhelimen muistiin. Kun numero on kirjoitettava tietokoneella lomakkeeseen, on yleensä varminta jättää välilyönnit pois, koska ohjelmoija ei ehkä ole ymmärtänyt varautua käsittelemään välilyöntejä.

Muissa maissa käytetään usein jakoa kahden numeron ryhmiin, esimerkiksi 12 34 56 78. Vaikka tätä voidaan perustella sillä, että monien ihmisten on helpompi lukea ja sanoa nu­me­rot näin, menettely poikkeaa suomalaisesta käytännöstä ja standardista, joten sitä ei voi suo­si­tella.

Ulkoasun yhtenäisyyden vuoksi tulisi kussakin julkaisussa käyttää vain yhtä ryhmit­tely­tapaa puhelinnumeroissa. Esimerkiksi ilmoitettaessa ihmisiltä kerättyjä puhelin­numero­tietoja on julkaisun toimittajan tarkistettava asu huolellisesti. Erityisesti on varottava, että ryhmittelyä yhtenäistettäessä ei vahingossa muuteta itse numeroita.

Yksi ryhmittelytapa ilmenee seuraavista esimerkeistä:

Viisinumeroisia puhelinnumeroita ei useinkaan jaeta lainkaan, vaan ne kirjoitetaan yhteen: 12345. SFS 4175 suosittaa niille ensisijaisesti ryhmittelyä 123 45. Toisaalta ryhmittely 12 345 vastaisi tällaisten numeroiden vanhaa lukutapaa (kaksitoista kolme neljä viisi). Nykyisin tällaisia numeroita esiintyy lähinnä puhelinvaihteiden ja lyhyt­sanoma­palve­lui­den eli SMS-palveluiden eli tekstiviestipalveluiden numeroina. Myös kuusinumeroiset lyhytsanomapalvelunumerot kirjoitetaan usein yhteen, 123456, jopa Viestintäviraston ohjeessa.

Yhteen kirjoittamista saatetaan perustella sillä, että lyhytsanomapalvelunumerot on tarkoitettu vain siihen, että lähettämällä numeroon tekstiviesti saadaan jokin palvelu, ja että tekstiviestiä lähetettäessä on numero näppäiltävä ilman välilyöntejä. Tämä kuitenkin koskee kaikkea numeroiden näppäilyä.

Puhelinnumeroiden ryhmityksessä voidaan käyttää tarvittaessa muitakin periaatteita. Kielitoimiston kanta jaotteluun on varsin vapaamielinen. Numero (02) 123 4567 voidaan toimiston mukaan merkitä myös (02) 1234 567 vaikkapa tilanteessa, jolloin suuren yrityksen tai järjestön kaikkien puhelinnumeroiden suuntanumeron jälkeiset neljä numeroa ovat aina samoja, mutta loppuosa vaihtelee. Tosin tätäkään tapaa ei sovi viedä liian pitkälle. Vaikka yrityksen numerot olisivat esimerkiksi seitsennumeroisia siten, että vain kaksi viimeistä numeroa vaihtelee, ei (09) 12345 67 olisi kovinkaan selkeä. Se voisi aiheuttaa ihmetystä erikoisen jaottelunsa vuoksi.

Mistä numerosta on kyse?

Puhelinnumeron yhteydessä voidaan käyttää selvennyksenä sanaa ”puhelin” tai sen ly­hen­net­tä ”puh.” tai ”p.” Faksinumeron yhteydessä käytetään sanaa ”faksi” tai sen ly­hen­net­tä ”f.”. (Joissakin suosituksissa vaihtoehdoksi mainittu sana ”telekopio” herättää lähinnä hämmennystä.)

Matkapuhelinnumeron yhteydessä voi käyttää sanaa ”matkapuhelin” tai lyhennettä ”matkapuh.” tai ”matkap.”. Mahdollista on käyttää myös liittymän lajin osoittavaa lyhennettä ”GSM”.

Kun mainitunlaiset ilmaisut esiintyvät rivin alussa ohjetekstinä esimerkiksi käyntikorteissa tai lomakkeissa, kirjoitetaan alkukirjain versaalilla, esim. ”Puh.”.

Koti- ja työnumeroiden erottaminen toisistaan olisi usein hyvin olennaista. Tähän käy­tet­tä­vis­tä merkintätavoista ei ole mitään standardia. Selvintä on kirjoittaa numeron perään ”(koti)” tai ”(työ)”, mutta jos tilasta on puute, lienee merkintä ”(k)” tai ”(t)” yleensä ym­mär­ret­tä­vä. Tällöin matkapuhelimeen voi liittää merkinnän ”(m)”.

Jos henkilön puhelinnumeroksi ilmoitetaan vaihteen numero, on syytä mainita esi­mer­kik­si sulkeissa ”(vaihde)”. Tällöin soittaja osaa ennakoida, että hän joutuu ensin pyy­tä­mään vaihdetta yhdistämään oikealle henkilölle. Asteriskin käyttö vaihteen merkkinä (esi­mer­kik­si *123 456) on melko tavallista mutta ei yhtä selvää.

Kansainväliset puhelinnumerot

Puhelinnumeroiden kansainvälisestä merkintätavasta on olemassa Kansainvälisen tele­vies­tintä­liiton (ITU) telestandardisointisektorin suositus E.123 (Notation for national and inter­national tele­phone numbers, e-mail addresses and Web addresses), ja suomalaiset ohjeet ovat sen periaatteiden mukaisia. Se koskee puhelinnumeroiden painattamista esimerkiksi käynti­kort­tei­hin ja lomakkeisiin. Kansainvälinen puhelinnumero esitetään muodossa, jota havain­nol­lis­taa seuraava esimerkki:

Esimerkin osat ovat seuraavat:

• Plusmerkki + edustaa ulkomaanliikenteen suuntanumeroa, joka on eri maissa erilainen ja voi riippua puhelinoperaattoristakin. Se korostaa, että kyseessä on kansainvälinen numero.
• Numerojono 358 on Suomen maatunnus puhelinliikenteessä. Suuntanumerosta jää alusta 0 pois, eli esimerkiksi 09 korvautuu 9:llä, koska 0:aa ei näppäillä ulkomailta soitettaessa.
• 123 4567 on numero telealueen sisällä, ryhmiteltynä kolmen ja neljän numeron ryhmiin.

Tällaisessa puhelinnumerossa esiintyy siis vain numeroita ja välilyöntejä sekä plusmerkki alussa. Usein käytetään tällaisissa yhteyksissä yhdysmerkkejä välilyönnin asemesta, mutta välilyöntien käyttö on E.123:n mukaan ensisijainen merkintätapa. Välilyönnit helpottavat puhelinnumeron hahmottamista.

Suosituksen E.123 mukaan tulisi kansainvälisen puhelinnumeron eteen kirjoittaa sanat ”Telephone International”. Tämä on kuitenkin yleensä tarpeetonta, sillä pelkkä ”Telephone”. tai ”Phone”. tai ”Tel.” riittää. Suomenkieliseen asiakirjaan kirjoitetaan tietysti ”Puhelin” tai ”puh.” tms.

Suosituksen mukaan kansainvälisessä merkinnässä ei käytetä sulkeita. Sen sijaan kansallisessa merkinnässä eli ilmoitettaessa numeroa maan sisällä soittamista varten tulisi kirjoittaa sulkuihin sellainen osa, jota ei aina tarvitse valita, käytännössä suuntanumero. Suomalaisissa suosituksissa on kuitenkin nyttemmin otettu tälle vastakkainen kanta.

Faksinumeron eteen kirjoitetaan ”Fax”. Matkapuhelinnumeroa ei yleensä kannata erikseen ilmoittaa matkapuhelinnumeroksi, koska asialla ei juuri ole merkitystä ulkomailta soittavalle. Sanaa ”Mobile” tai ilmaisua ”Mobile phone” voi käyttää, mutta niitä ei välttämättä ymmärretä. (Yhdysvalloissa ilmaisu ”cell phone” tai virallisemmin ”cellular telephone” on tunnetumpi.)

Kansainvälisen puhelinnumeron käyttö yksinään ei useinkaan ole hyvä ajatus suomen­kieli­ses­sä tekstissä, koska läheskään kaikki eivät tunne tätä merkintätapaa. Toisaalta yhdessä kansallisen merkinnän kanssa se voi olla hyvä ajatus, koska monet ovat oppineet tallentamaan matkapuhelimeen puhelinnumerot kansainvälisessä muodossa. Silloinhan numeroon voi soittaa suoraan ulkomailtakin.

Kansallinen ja kansainvälinen puhelinnumero yhdessä

Esimerkiksi kaksikielinen käyntikortti tehdään yleensä niin, että toisella puolella on suomen­kieliset tiedot ja niissä puhelinnumero kansallisessa muodossa ja toisella puolella on englannin­kieliset tiedot ja puhelinnumero kansainvälisessä muodossa. Tämä onkin yleensä suositeltavinta.

Jos kuitenkin kansallinen ja kansainvälinen puhelinnumero esitetään yhdessä, niin ITU-T:n suosituksen mukaan kansainvälinen numero sijoitetaan kohdakkain kansallisen numeron alapuolelle niin, että numerot ovat oikealle tasattuja. Ohjetekstit National (’kansallinen’) ja International (’kansainvälinen’) sijoitetaan puhelinnumeroiden vasemmalle puolelle. Oikeastaan tiedot pitäisi vielä erottaa toisistaan vaakasuoralla viivalla.

Ohjeteksti Telephone (’puhelin’) tai Fax (’faksi’) sijoitetaan joko yhteystietojen yläpuolelle tai niiden vasemmalle puolelle. Numero voidaan ilmaista matkaviestinliittymän numeroksi sanalla ”mobile”.

Tällaisen esityksen aikaansaaminen on yleensä hiukan työlästä. Esimerkiksi MS Word -ohjel­mas­sa lienee helpointa määritellä pieni taulukko, jonka toinen sarake on oikealle tasattu.

Käytännössä ei edellä mainittua esitystapaa juuri käytetä. Se ei liene tarpeellinenkaan, vaan voidaan hyvin vain kirjoittaa kansainvälinen ja kansallinen numero omille riveilleen, joilla on sopivat selitykset. Voi myös ilmoittaa vain kansainvälisen numeron. Se toimii myös Suomen sisällä, ja moni tallentaa matkapuhelimeensa numerot aina kansainvälisessä muodossa, jotta ne toimisivat ulkomailta soitettaessakin.

Vältä sekamuotoja, joissa on yritetty ahtaa kansallinen ja kansainvälinen numeron esitys samaan. Ne ovat aiheuttaneet vakaviakin sekaannuksia. Voi tuntua helpolta kirjoittaa +358 (0)9 123 4567, ja kirjoittajalle itselleen merkitys voi olla selvä. Mutta moni lukija ei tiedä, mitä sulkeissa oleva nolla käytännössä merkitsee. Lisäksi merkintätapa ei ole standardien mukainen.

Muualla(kin) maailmassa puhelinnumerot ilmoitetaan usein ilman maatunnusta myös kansainvälisissä yhteyksissä kuten verkkosivuilla. Tällöin pitää usein lukijan päätellä, mikä maatunnus on lisättävä eteen – ja osattava poistaa alkunolla. Jos esimerkiksi kyse on brittiläisestä numerosta, 012 3456 7890 on osattava muuttaa numeroksi +44 12 3456 7890 muista maista soitettaessa (44 on Ison-Britannian maatunnus puhelinnumeroissa). Steve Kroplan sivulle International dialing codes on kootti puhelinnumeroiden maatunnukset.

Internet-osoitteet

Muista teleosoitteista, esimerkiksi sähköposti-, tieto- ja palveluverkkojen osoitteista, on monia erityisiä standardeja ja suosituksia. Seuraavassa käsitellään kaikkein tavallisimpia tapauksia.

Sähköpostiosoitteet

Sähköpostiosoite voidaan yleensä ilmoittaa sellaisenaan, mutta tarvittaessa voidaan eteen kirjoittaa sopiva selitys, kuten sana ”sähköposti” tai (toistaiseksi vain epävirallisissa yhteyksissä) ”meili”. Virallisissa suosituksissa mainitaan mahdollisiksi selityksiksi myös ”sähköp.” tai ja ”s-posti”, mutta nämä typistelmät ovat mauttomia.

Sähköpostiosoite on yleensä tapana kirjoittaa gemenalla (”pienin kirjaimin”). Ät-merkin @ jälkeisessä osassa gemenan ja versaalin erolla ei ole merkitystä, mutta sitä edeltävässä osassa ero saattaa periaatteessa olla merkitsevä. Jos siis osoitteeksi on ilmoitettu Jukka.K.Korpela@alue.example, niin huolellinen käyttäjä saattaa olettaa, että hänen täytyy käyttää juuri tätä kirjoitusasua!

Kielikellossa 2/2006 sanotaan: ”Jos sähköpostiosoite koostuu etu- ja sukunimestä, ne kirjoitetaan standardin suosituksen mukaan pienellä alkukirjaimella: kyseessä on koneelle tarkoitettu koodi, joka ei kaikissa tapauksissa koostu vastaanottajan koko nimestä, ja siksi alkukirjain on aina pieni.” (Tekstistä ei ilmene, mitä standardia tarkoitetaan.) Tämä kuitenkin perustuu väärinkäsityksiin sähköpostiosoitteista. Käytännön päätelmä osuu kuitenkin pääosin oikeaan: sähköpostiosoitteissa on yleensä syytä käyttää vain gemenaa.

Kielikello 2/2006 esittää, että sähköpostiosoitteessa ”ei kannata käyttää varsinaista @-merkkiä”, vaan esimerkiksi ”avata” se korvaamalla se merkinnällä ”[ät-merkki]”, esimerkiks ”tilaukset[ät-merkki]yritys.fi”. Lehti perustelee tätä: ”Näin voidaan vähentää roskapostien lähettämistä kyseiseen sähköpostiosoitteeseen.” (Vastaavanlainen ohje esitetään Viestintäviraston sivuilla, vaikka Viestintävirasto itse ilmoittaa omia osoitteitaan oikeamuotoisina.) Kyse ei kuitenkaan ole mistään avaamisesta, vaan tahallisesta osoitteen kirjoittamisesta väärin eli väärennettyinä. Julkisen viranomaisen toiminnassa tällaista väärien yhteystietojen esittämistä voidaan pitää laittomana julkisuuslain perusteella, koska se rikkoo avoimuutta ja hyvää tiedonhallintatapaa. Roskapostien saamista ei väärennetyillä osoitteilla estetä, vaan roskapostiin on joka tapauksessa varauduttava roskaposti­suodattimilla tai muilla keinoin.

Web-osoitteet

Web-osoitteisiin eli URLeihin kuuluu yleensä alkuun osa ”http://”, joka kuitenkin usein jätetään pois esimerkiksi mainoksista esteettisistä syistä tai tilan säästämiseksi. Perusteena on, että Web-selaimet osaavat täydentää osoitteen lisäämällä kyseisen alun. Monissa yhteyksissä, kuten mainittaessa Web-osoitteita sähköpostiviesteissä, on kuitenkin parempi kirjoittaa osoite kokonaan, jotta sähköpostiohjelma voisi paremmin tunnistaa sen osoitteeksi.

Monet tekstinkäsittelyohjelmat tunnistavat automaattisesti tekstiin kirjoitetut Web-osoitteet (kuten <http://www.w3.org>) ja tekevät niistä linkkejä (kuten http://www.w3.org). Linkki näkyy tavallisimmin alleviivattuna ja sinisenä tai violettina. Linkiksi tekeminen on usein hyödyllistä, koska se mahdollistaa linkkien seuraamisen, kun asiakirjaa luetaan tietokoneen kuvaruudulla sopivalla ohjelmalla. Tosin kaikki tekstiin kirjoitettavat Web-osoitteet eivät ole sellaisia, että niistä tarkoituksenmukaista tehdä linkki. (Tällöin voidaan esimerkiksi Word-ohjelmassa napsauttaa linkkiä hiiren kakkospainikkeella ja valita toiminto ”Poista hyperlinkki”.) Olennaisempaa on, että tulostuksessa alleviivaukset (ja väri, joka usein ilmenee harmaana) lähinnä vain häiritsevät. Voi myös syntyä epäselvyyttä siitä, onko osoitetta ollut tarkoitus korostaa. Asiakirjaa tulostettaessa kannattaa siis yleensä huolehtia siitä, että Web-osoitteet tulostuvat normaalitekstinä.

Web-osoite tunnistetaan yleisesti jo muodostaan varsinkin, jos siinä on alkuosa ”http://”. Niinpä sen eteen ei tarvita mitään selitettä. Virallisissa suosituksissa mainitaan, että voi käyttää sanaa ”kotisivu”. On kuitenkin kyseenalaista, selittääkö se mitään – varsinkin, kun tällä sanalla on monia merkityksiä. Se saatetaan kokea myös vähätteleväksi, vain yksityisten ihmisten harrastussivuja tarkoittavaksi.

Web-osoitteessa käytetään tavallisesti gemenakirjaimia. Tilanteesta riippuu, onko gemenan ja versaalin erolla merkitystä – usein on. Kannattaa siis tarkistaa, että osoite kirjoitetaan täsmälleen oikein.

Web-osoite kannattaa selvyyden vuoksi kirjoittaa joko omalle rivilleen tai siten, että sen kummallekin puolelle jätetään tyhjä väli. Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää joko lainaus­merkkejä tai merkkejä < ja > osoitteen ympärillä varsinkin, jos muuten olisi esimerkiksi seuraavan välimerkin takia epäselvää, mitkä merkit kuuluvat osoitteisiin. Kyseisiä rajoittimia on hyvä käyttää aina silloin, kun osoite joudutaan jakamaan eri riveille, mitä on pyrittävä välttämään. Nämä periaatteet on esitetty myös Internetin määrittelyasiakirjassa RFC 3986.

Jos Web-osoite joudutaan jakamaan eri riveille, kannattaa noudattaa seuraavia sääntöjä, jotka sisältyvät useisiin standardeihin ja suosituksiin:

• ensisijaisesti jaetaan kysymys­merkin ”?” tai vinoviivan ”/” tai et-merkin ”&” jäljestä
• yhdysmerkin jäljestä ei koskaan jaeta
• sanoja ei missään tapauksessa tavuteta.

Jos jaettaisiin yhdysmerkin jäljestä, voisi olla lukijalle epäselvää, kuuluuko yhdysmerkki osoitteeseen. Osoitteeseen ei pidä missään tapauksessa lisätä yhdysmerkkiä jakamisen merkiksi.

Jos web-osoite on hyvin pitkä, esimerkiksi rivin mittainen, kannattaa harkita, mainitaanko sen sijasta tai ohella ns. lyhytosoite eli lyhytlinkki. Tämä tarkoittaa tyypillisesti noin kym­me­nen merkin mittaista osoitetta, jollaisen saa esimerkiksi TinyURL.com-palvelusta. Lyhyt­osoit­teen riskinä on, että lyhytosoitepalvelu lakkaa toimimasta tai on poissa käytöstä. Lisäksi lyhytosoite saattaa olla sekava merkkijono, eikä siitä lainkaan näe, millainen var­si­nai­nen osoite on. Sen etuna on kuitenkin lyhyys: esimerkiksi osoitteen http://tinyurl.com/22nnd3 (tai käytännössä yleensä vain osan tinyurl.com/22nnd3) jaksaa vielä kirjoittaa, kun taas painojulkaisussa näkyviä monien kymmenien merkkien mittaisia web-osoitteita harva viitsii naputella.

Esimerkiksi tieteellisessä julkaisussa voi olla perusteltua mainita ensin lähteen var­si­nai­nen osoite ja sitten lyhytosoite. Sen sijaan sanomalehtijuttuun riittää usein pelkkä lyhytosoite muun muassa siksi, että lyhytosoite tuskin lakkaa toimimasta sinä aikana, kun jutulla on kiinnostavuutta.

ISBN- ja ISSN-tunnus

ISBN-tunnus on kansainvälinen kirjan tai muun erillisjulkaisun yksilöintitunnus (Inter­national Standard Book Number), ja ISSN-tunnus on vastaava lehtien ja muiden sarja­julkaisujen yksilöintitunnus (International Standard Serial Number).

ISBN-tunnusten ilmoittaminen kirjoja mainittaessa on nykyisin hyödyllistä siksi, että näitä tunnuksia voi käyttää mm. julkaisun etsimiseen kirjakaupan tai kirjaston tietokannasta tai vaikkapa hintavertailun tekemiseen Vertaa.fi-sivustossa. Tämä koskee erityisesti kirjoja, jotka voivat sekaantua muihin samannimisiin tai lähes samannimisiin julkaisuihin.

ISBN yksilöi kirjan niin, että muutettu laitos saa uuden numeron (muuttamaton uusinta­painos sen sijaan ei), ja esimerkiksi saman kirjan kovakantisella ja pehmeäkantisella versiolla on omat tunnuksensa. ISSN sen sijaan yksilöi sarjajulkaisun kokonaisuutena, ei sen yksittäistä numeroa.

ISBN-tunnus koostuu neljästä yhdysmerkillä erotetusta numerojonosta:

• numeerinen maakoodi tai kielialueen koodi (Suomessa 951 tai 952)
• kustantajan numerokoodi
• kirjan numero
• tarkistusnumero, joka voi olla myös X-kirjain.

Aiemmin ISBN-tunnuksessa oli yhteensä 10 numeroa, ja sellaisina annetut ISBN-tunnukset säilytetään sellaisinaan. Vuoden 2007 alussa järjestelmä muuttui 13-numeroiseksi siten, että uusissa tunnuksissa on alussa kolminumeroinen tuoteryhmäkoodi 978 tai 979. Tarkistusnumerona ei enää voi olla X-kirjainta. Uudistuksen jälkeen annettua ISBN-tunnusta voi suoraan käyttää EAN-koodina.

Sanoma- tai aikakauslehden tai muun jatkuvasti ilmestyvän julkaisun ISSN-tunnus koos­tuu kahdesta neljän numeron jonosta, jotka erotetaan toisistaan yhdysmerkillä. Vii­mei­nen numero on tarkistusnumero kuten ISBN-tunnuksessa. ISSN-tunnusten jär­jes­tel­mää hallinnoi ISSN International Centre.

ISBN- tai ISSN-tunnuksen eteen kirjoitetaan tekstissä ja kirjallisuusviitteissä merkit ”ISBN” tai ”ISSN” ja välilyönti.

Siirtymäkaudella saatetaan käyttää rinnakkain 10-merkkisiä ja 13-merkkisiä ISBN-numeroita samasta teoksesta. Tällöin erona on paitsi 3-numeroinen tuoteryhmäkoodi alussa myös se, että viimeiset merkit eli tarkistusmerkit ovat erilaiset.

Lisätietoja on Helsingin yliopiston kirjaston sivulla Kirjan kansainvälinen standarditunnus ISBN.

EAN-koodi

EAN-koodi on 13-numeroinen kansainvälinen koodi, joka yksilöi kaupallisen tuotteen (tarkan tuotetyypin tarkkuudella, ei tavarayksilöä). EAN-koodi muodostuu yritys­nume­ros­ta, tuotenumerosta ja tarkistusnumerosta. Yritysnumero on nykyisin 9- tai 7-nume­roi­nen, ja sen alussa on maatunnus. Esimerkiksi EAN-koodissa 6430061853330 on 643006185 yritys­nume­ro, joka sisältää maatunnuksen 64, 333 on tuotenumero ja 0 on tarkistusnumero.

Maatunnus ei välttämättä ilmoita tuotteen valmistusmaata, vaan se kertoo yrityksen kotimaan. Esimerkiksi Suomea merkitsevä EAN-koodin alku 64 voi olla myös sellaisissa tuotteissa, jotka suomalainen yritys on valmistuttanut toisessa maassa.

Lisätietoja on GS1 Finland Oy:n sivuilla.

EAN-koodit on tarkoitettu lähinnä tuotteisiin painettaviksi siten, että koodi on sekä ihmisen luettavana numerokoodina että helposti koneella luettavana viivakoodina. Tällöin numerokoodi näkyy jakautuneena 1, 6 ja 6 numeron ryhmiin (esim. 6 430061 853330). Jako 1 + 6 + 6 merkkiin siis hämärtää koodin loogisen rakenteen. Jos kuitenkin lukijan pitäisi voida helposti verrata EAN-koodia tuotteessa olevaan, lienee numeroiden ryhmitys paikallaan.

Jos EAN-koodi mainitaan tekstissä esimerkiksi tuote-esitteessä, tuotetta koskevassa tiedotteessa tai myyntiluettelossa, on syytä tavalla tai toisella ilmoittaa, että kyse on EAN-koodista eikä käyttää pelkkää numerojonoa.

Henkilötunnus

Väestötietoasetuksen mukaisen henkilötunnuksen syntymäajan jäljessä on vuonna 2000 tai sen jälkeen syntyneillä A-kirjain, 1900-luvulla syntyneillä yhdysmerkki (-) ja 1800-luvulla syntyneillä plusmerkki (+). (Kielenhuollon käsikirjassa oleva tieto miinusmerkin käytöstä on virheellinen.)

Usein käytetään lyhennesanaa ”hetu”, joka ei kuitenkaan vielä ole aivan virallista kieltä. Aiemmin henkilötunnusta kutsuttiin sosiaaliturvatunnukseksi (sotu).

Henkilötunnuksen käsittelyssä on noudatettava erityistä varovaisuutta, eikä henkilö­tun­nuk­sia saa olla tarpeettomasti näkyvillä. Ohjeita aiheesta on tieto­suoja­viran­omais­ten sivuilla <http://www.tietosuoja.fi>.

Sähköinen asiointitunnus (satu)

Henkilötunnuksen lisäksi jokaisella suomalaisella on sähköinen asiointitunnus, vaikka useimmat eivät siitä tiedäkään. Sen nimi lyhennetään ”satu” tai ”SATU”.

Väestörekisterikeskus antaa satun jokaiselle suomalaiselle ja myös maassa vakinaisesti asuvalle ulkomaalaiselle. Satu on määritelty laissa 527/1999 ja asetuksessa 1064/1999. Tunnus on julkinen. Sitä käytetään sähköisen henkilökortin (FINEID, Finnish Electronic ID Card) välityksellä henkilön tunnistamiseen mm. Internetissä erilaisia viranomaispalveluita käytettäessä. Se on samalla tavalla yksilöivä kuin henkilötunnus, mutta ei sisällä henkilöön liittyviä tietoja kuten syntymäaikaa. Tunnuksessa on kahdeksan numeroa ja tarkistusmerkki, joka voi olla numero tai kirjain.

Yleensä ei pitäisi olla tarvetta mainita satua tekstissä, ei myöskään lomakkeessa tms., vaan sitä käytetään sähköisessä asioinnissa. Asioinnin ohjeissa saattaa olla tarpeen selostaa satun käyttöä. Tällöin lyhenne on syytä selostaa. Esimerkkinä esitettävä satu on parasta kirjoittaa yhdeksi merkkijonoksi, sillä tämä vastaa tapaa, jolla se on varminta kirjoittaa asioinnissa.

Auton rekisterinumero

Suomalainen auton rekisterinumeron kirjainosa (jossa on kaksi tai kolme kirjainta) kirjoitetaan versaalilla ja erotetaan numero-osasta (jossa on enintään kolme numeroa) yhdysmerkillä.

Auton rekisterinumero on virallisesti ”ajoneuvon rekisteritunnus”, ks. asetus ajoneuvojen rekis­te­röin­nis­tä. Asetus kutsuu erotinmerkkiä väliviivaksi, mutta tällä tarkoitetaan yhdysmerkkiä.

Pankkitilien numerot

Nykyiset kansalliset tilinumerot

Pankkitilin numero on Suomessa enintään 14 numeroa pitkä. Numero itsessään yksilöi tilin (Suomen sisällä), joten sen eteen ei tarvitse kirjoittaa pankin ja konttorin nimeä, ellei arvele niiden olevan hyödyllinen lisävarmistus.

Tilinumero kirjoitetaan kahdessa osassa, joiden välissä on yhdysmerkki. Yhdysmerkin tarkoitus on vain auttaa lukijaa hahmottamaan tilinumeron osat. Ensimmäinen osa on aina kuuden numeron mittainen, ja se yksilöi pankin ja konttorin. Toisen osan pituus on 2–8 numeroa. Tilinumeron viimeinen numero on tarkiste. Tilinumerosta on lisää tietoa Suomen Pankkiyhdistyksen Tilisiirto-oppaassa <http://www.pankkiyhdistys.fi/sisalto/upload/pdf/tsopas.pdf>.

IBAN-numerot

Ulkomaan maksuliikenteessä tarvitaan usein kansainvälistä tilinumeroa, IBAN-numeroa (International Bank Account Number) eli IBAN-tunnusta. Varsinkin euroalueella IBAN-numeron käyttö säästää maksuliikenteen kuluissa huomattavasti.

IBAN-numero muodostetaan suomalaisesta tilinumerosta lisäämällä alkuun Suomen maakoodi FI ja kaksimerkkinen tarkiste sekä lisäämällä konttorin tunnuksen ja varsinaisen tilinumeron väliin nollia niin, että koko numeron pituudeksi tulee 18 merkkiä. (Ulkomaiset IBAN-numerot voivat olla pidempiä.) Käytännössä tilin IBAN-numero löytyy yleensä pankin tiliotteesta. IBAN-numero kirjoitetaan konekielisessä tiedonsiirrossa ilman väli­lyöntejä. Tekstissä ja esimerkiksi laskuissa IBAN-numero tulisi mm. ECBS:n (European Committee for Banking Standards) suosituksen mukaan ryhmitellä niin, että lisätään välilyönti joka nel­jän­nen merkin jälkeen. Esimerkiksi lomakkeissa saattaa olla tästä poikkeavia käytäntöjä.

IBAN-numeron kaksimerkkisen tarkisteen määräytymistapa on julkista tietoa mutta sen verran mutkikas, että on parasta pyytää omalta pankilta tieto tilin IBAN-numerosta. Usein tieto löytyy suoraan pankin lähettämistä tiliotteista.

Kiinnostuneille mainittakoon kuitenkin, että IBAN-numeron tarkisteen, kuten monien muidenkin tarkistusmerkkien laskennan menetelmä on kuvattu sivulla Tarkistusmerkkien laskentamenetelmiä<http://koti.mbnet.fi/~thales/tarkmerk.htm>, johon liittyy myös demonstraatiosivu Tuatara, joka sisältää menetelmien toteutukset eräällä ohjelmointikielellä (JavaScript).

IBAN-numeroa ilmoitettaessa on syytä ilmoittaa myös pankin SWIFT-tunnus (eli SWIFT-koodi eli BIC-tunnus eli BIC-koodi). Se on 8 tai 11 merkkiä pitkä siten, että 4 ensimmäistä merkkiä kertoo pankin, 2 seuraavaa maan ja loput kaupungin. (Varsinaisesti tunnus on 11-merkkinen, mutta 3 viimeistä merkkiä saa jättää pois.) Esimerkiksi tunnuksessa NDEAFIHH tarkoittaa NDEA Nordeaa, FI Suomea ja HH Helsinkiä. Myös SWIFT-tunnus löytyy yleensä pankin tiliotteista. SWIFT-tunnuksen voi tarkistaa swift.com-sivustosta, kohdasta BIC Directory.

Euroopassa IBAN-tunnus ja SWIFT-tunnus (BIC-tunnus) ovat olleet kansainvälisessä maksuliikenteessä pakollisia vuoden 2007 alusta alkaen.

Sepa

Euroopan talousalueella ollaan siirtymässä yhtenäiseen maksujärjestelmään Sepaan (Single Euro Payments Area). Se sisältää mm. kaikkien tilinumeroiden esittämisen edellä kuvatussa 18-merkkisessä IBAN-muodossa.

Maksun viitenumero

Viitenumero on enintään 20 merkkiä pitkä. Viimeinen numero on tarkiste.

Viitenumero voidaan jaksottaa oikealta laskien viiden numeron ryhmiin, jotka erotetaan toisistaan välilyönneillä. Välilyöntien tarkoitus on helpottaa viitenumeron hahmottamista ja kirjoittamista. Viitenumeron voi yleensä näppäillä tietokoneelle joko välilyöntejä käyttäen tai ilman niitä.

Viitenumerostakin on lisää tietoa Finanssialan Keskusliiton (Suomen Pankkiyhdistyksen) Tilisiirto-oppaassa.

Kiinteistötunnus

Kiinteistötunnuksia käsittelee Julkisen hallinnon suositus JHS 138, Kiinteistötunnus, määräalatunnus ja käyttöoikeusyksikkötunnus. Kiinteistötunnus koostuu loogisesti seuraavista osista:

• kunta
• sijaintialue kunnan sisällä (kylä, kaupunginosa tms.)
• ryhmä (talo, kortteli tms.)
• rekisteriyksikkö (tila, tontti tms.).

Sellaisissa yhteyksissä, joissa on tapana kirjoittaa kiinteistötunnukset koodinomaisesti, kirjoitetaan kukin neljästä osasta numeroilla ja osat erotetaan yhdysmerkillä.

Suosituksen nykyversiosta on poistettu ohjeet tunnusten esittämisestä tekstissä ja kartoissa. Seuraavassa kuvataan esitystapoja, jotka vastaavat suosituksen aiempaa versiota ja joita voi soveltaa muiden ohjeiden puuttuessa.

Tekstissä käytettäväksi sopii lähinnä tilan tunnus, jossa ryhmän (kantatilan) numeron ja tarkentavan numeron (rekisteryksikön) välissä on kaksoispiste, ja tontin tunnus, jonka muoto ilmenee esimerkistä. Kaksoispisteen kummallekaan puolelle ei kirjoiteta välilyöntiä.

Kiinteistötunnusta kutsuttiin aiemmin kiinteistön rekisterinumeroksi. Aiemmin kiinteistö­tunnuksen edessä käytettyä rekisterinumero-sanan lyhennettä RN:o ei enää suositella. Se tosin on edelleen laajasti käytössä virallisissa asiakirjoissakin, mutta ilmaisu ”tila 2:17” on asiallisesti ja tyylillisesti parempi kuin ”RN:o 2:17”. Jonkin verran näkee vielä vanhaa käytäntöä, jossa kaksoispistettä ei käytetä vaan erotetun tilan numero on yläindeksinä, esimerkiksi ”RN:o 2¹⁷”.

Yritys- ja yhteisötunnus

Yritys- ja yhteisötunnus, joka on korvannut LY-tunnukset ja kaupparekisterinumerot v. 2002, koostuu seitsemästä numerosta, yhdysmerkistä ja tarkistusmerkistä. Sen nimi voidaan ly­hen­tää ”Y-tunnus”. Y-tunnusta käytetään aiemman LY-tunnuksen tavoin mm. organi­saa­tioi­den välisessä tiedonsiirrossa (OVT) tarvittavana OVT-tunnuksena. Yrityksillä on useissa yh­teyk­sis­sä velvollisuus ilmoittaa Y-tunnuksensa. Se on merkittävä näkyviin yri­tyk­sen kaikkiin lasku-, tarjous-, tilaus- yms. lomakkeisiin.

Y-tunnus on ruotsiksi ”FO-nummer” ja englanniksi ”Business ID”.

Suomalaiset yritykset ja yksityiset henkilöt tarvitsevat arvonlisäveronumeron (arvon­lisä­vero­tunnisteen) käydessään kauppaa muiden yhteisömaiden yritysten kanssa. Arvon­lisä­vero­numero muodostetaan Y-tunnuksesta siten, että tunnuksen eteen lisätään maakoodi FI ja tunnuksen kahden viimeisen numeron välillä oleva viiva poistetaan. Edellisen esimerkin Y-tunnuksesta muodostetaan ALV-numero seuraavasti:

Aiemmin laki vaati, että verovelvollisen myyjän on tehtävä mm. laskuihin, tilauksiin ja käteis­myynti­kuitteihin arvonlisäverovelvollisuutta osoittava merkintä ”alv. rek.”. Vaihtoehtoinen kirjoitus­tapa on ”ALV rek.”. Kyseessä on lyhenne sanoista ”arvonlisäverovelvollisuus rekisteröity”. Laki kuitenkin muuttui vuoden 2004 alussa. Arvonlisäverolain 209 b §:ssä mainitaan laskun pakolliset merkinnät, eikä niihin enää sisälly merkintää ”ALV rek.” tai vastaavaa. Tällaista merkintää ei siis enää vaadita. Sen sijaan itse ALV-numero (lakikielessä: arvonlisäverotunniste) on ilmoitettava.

ALV-numero on ruotsiksi ”momsnummer” ja englanniksi ”VAT number”.

Tieteen ja tekniikan yksilöintijärjestelmät

Tieteessä ja tekniikassa käytetään monia koodinluonteisia järjestelmiä, joilla ilmaistaan täsmällisesti, mitä alkuainetta, yhdistettä, taivaankappaletta, eläinlajia tms. tarkoitetaan. Niiden tunteminen ja noudattaminen on olennaista jokaiselle, joka kirjoittaa kyseisistä aiheista, ja niihin on perehdyttävä kunkin alan oppikirjoista, käsikirjoista yms. Esimerkiksi kääntäjän, sihteerin tai kielentarkistajan on syytä olla varovainen, kun hän kohtaa oudonnäköisiä ilmaisuja – niitä ei pidä ruveta korjailemaan toisenlaisiksi musta tuntuu -peri­aatteella.

Yleiskielisessä tekstissä ehkä tavallisimmin käytetty tieteellinen yksilöintijärjestelmä on eliöiden tieteellinen nimistö, jota usein kutsutaan ”latinalaiseksi”. Sitä käytettäessä on periaatteena, että eliölajin nimi on kaksiosainen, ja ensimmäinen osa kirjoitetaan aina versaalialkuisena, toinen gemenalla. Lisäksi nimi kirjoitetaan kursiivilla, jos se on teknisesti mahdollista. Näistä säännöistä poikkeaminen kertoo ainakin biologiaa tunteville, että kirjoittaja ei tunne aihetta, josta kirjoittaa.

Eliöiden tieteellisten nimien kirjoittamisesta on lisäohjeita sivulla Tieteelliset nimet ja taksonomian tasot <http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/takso.html>.