Gemena ja versaali
(”pienet” ja ”isot” kirjaimet)

Pikaohjeita

Kirjoittajien tavallisimpia pulmia on, milloin sana pitää aloittaa versaalilla eli milloin käytetään isoa alkukirjainta. Kirjoitetaanko ”juhannus” vai ”Juhannus”, ”eduskunta” vai ”Eduskunta”? Useimmiten asialla ei ole tekstin ymmärrettävyyden kannalta merkitystä, mutta monet haluavat kirjoittaa oikein, jotta tekisivät myönteisen vaikutuksen.

Ymmärrettävyydelle on kuitenkin olen­nais­ta, että aivan perusasiat ovat kunnossa:

• Virke aloitetaan versaalilla.
• Erisnimet kuten ihmisten ja kaupunkien nimet aloitetaan versaalilla.
• Erisnimien johdoksissa ei käytetä versaalia, elleivät ne jollakin perusteella itse ole erisnimiä.
• Versaalia ei yleensä käytetä sanojen painottamiseen eikä vain tyylisyistä.

Ongelmallista asiassa on lähinnä se, mitkä kaikki sanat ovat erisnimiä. Erisnimen käsitteen määritelmät ovat epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia. Eikä kielenkäyttäjä varsinaisesti tar­vit­se­kaan erisnimen käsitettä, vaan ohjeita kirjoitusasusta.

Yleisohjeeksi sopii, että epäselvissä tilanteissa kannattaa käyttää isoa alkukirjainta. Tämä ei niinkään johdu siitä, että useimmissa pulmatilanteissa se olisi sääntöjen mukainen rat­kai­su. Pikemminkin syynä on, että iso alkukirjain väärässä paikassa ei yleensä loukkaa ketään, mutta pienen alkukirjaimen käyttö saatetaan kokea väheksynnäksi.

Tiivistelmätaulukko

Seuraavassa on taulukon muodossa tärkeimmät sanatyypit, joiden aloittaminen ”isolla” tai ”pienellä” (versaalilla tai gemenalla) tuottaa pulmia. Käyttöä on kuvattu vain esimerkeillä, mutta linkeillä viitataan tarkempiin ohjeisiin. Tilde ”~” vaihtoehtojen välissä tarkoittaa tässä, että molempia kirjoitusasuja käytetään. Mukana ei ole ilmeisimpiä tapauksia kuten ihmisten ja paikkakuntien nimet.

Gemenan ja versaalin käsite

Yleensä puhutaan ”pienistä kirjaimista” ja ”isoista kirjaimista”, kun tarkoitetaan esi­mer­kik­si a:n ja A:n eroa. Tämä kuitenkin voi johtaa sekaannuksiin, koska olennainen ero ei ole koko­ero ja koska usein on tarvetta puhua kirjainten koosta toisessa mielessä, fontin koon yhtey­des­sä. Kielenhuoltajat käyttävät ilmaisuja ”pienaakkoset” ja ”suur­aakko­set”, mutta ne eivät ole itse asiassa yhtään osuvampia.

Seuraava esimerkki on kuvaava:

Oletteko huomanneet, että Helsingin Sanomien otsikoita hyvin harvoin, jos koskaan, kirjoitetaan pelkin isoin kirjaimin? Sellaista kirjoitustapaa kutsutaan ammattikielellä versaaliksi.

Tässä tarkoitetaan, että lehdessä ei otsikkona ole esimerkiksi ”SIEMENSATO TALTEEN”, vaan ”Siemensato talteen”. Mutta otsikoiden kirjainten koko on kyllä iso, tärkeissä otsikoissa hy­vin­kin iso.

Tässä oppaassa käytetäänkin nimityksiä ”gemena” ja ”versaali” (paitsi edellä olevassa pikaohjeessa). Niitä on perusteltu sivulla Aakkoslajit: gemena ja versaali.

Gemena siis tarkoittaa sellaisia kirjaimia kuin a, b, c jne., joita nykyisin käytetään tavallisen tekstin kirjoittamiseen. Versaali taas tarkoittaa kirjaimia A, B, C jne., joita käytetään erilaisiin erikoistarkoituksiin kuten virkkeen ja erisnimen alussa. Kun tutustutaan vieraisiin merk­kei­hin, on usein opeteltava erikseen gemenamuoto ja erikseen versaalimuoto. Esi­mer­kik­si eräs islannin kielessä käytetty kirjain, nimeltään ”thorn”, on gemenamuodossa þ, ver­saali­muo­dos­sa Þ. Riippuu fontista ja arviointitavasta, kumpi niistä on isokokoisempi, mutta joka tapauk­ses­sa gemena­muoto on korkeampi.

Esimerkiksi ilmaisu ”kirjoita otsikot isolla” on epäselvä, koska se voi tarkoittaa joko taval­li­sen tekstin kirjoittamista isoa fonttia käyttäen taikka versaalin käyttämistä. On selvempi sa­noa ”kirjoita otsikot isolla fontilla” tai ”kirjoita otsikot versaalilla”, sen mukaan kumpaa tar­koi­te­taan.

Versaalin monet käyttötarkoitukset

Versaali on vanhempi kirjainten laji. Gemena kehitettiin vasta keskiajalla kirjoituksen nopeut­ta­mi­sek­si, ja siitä tuli yleinen, tavallinen laji. Versaali jäi tällöin erikoiskäyttöön. Usein syn­tyy sekaannuksia siitä, että erikoiskäyttöä on monenlaista. Versaalia käytetään

• virkkeen alussa
• otsikon ja muun erillisen tekstin alussa
• erisnimen alussa
• joskus kunnioituksen osoittamiseen, esimerkiksi ”Hyvä Ystävä”, teitittelyssä (Te, Teille), erikois­tilanteissa titteleissä sekä usein uskonnollisissa sanoissa
• etenkin sopimuksissa yms. sanan osoittamiseen terminomaiseksi
• joskus kevyessä tyylissä sanan eräänlaiseen painottamiseen, esimerkiksi ”se oli todella Kokous isolla k:lla”
• usein lyhenteissä ja tunnuksissa, kuten tavallisesti alkukirjain­lyhenteissä, esimerkiksi ”EU”, ja henkilön­nimiin perustuvissa tunnuksissa, esimerkiksi ”V” (voltti)
• tekstin, esimerkiksi otsikon, korostamiseen kirjoittamalla se kokonaan versaalilla
• joissakin esitystyyleissä esim. julisteissa, joissa koko teksti kirjoitetaan kokonaan versaalilla
• moniosaisissa erisnimissä sanan keskelläkin etenkin englannin vaikutuksesta, esimerkiksi FrameMaker (ns. kameli- eli karavaanityyli).

Joissakin kielissä saattaa nimen alussa olla kaksoiskirjain (tai ligatuuri), jonka molemmat kir­jai­met kir­joi­te­taan versaalilla. Tavallisimman tapauksen muodostavat hollanninkieliset IJ-alkuiset nimet kuten IJssel­meer. Koska ne ovat vieraita nimiä, on tapana kirjoittaa ne tarkoin alkukielen mukaan, eli kaksois­versaa­li tulkitaan itse nimen osaksi.

Versaalin eri käyttötavat häiritsevät osittain toisiaan. Erityisesti versaalin käyttö kun­nioi­tuk­sen osoittamiseen aiheuttaa sen, että usein käytetään versaali­alkuis­ta kirjoitus­asua var­muu­den vuoksi, siis jotta ilmaisua vain ei pidettäisi epäkunnioittavana.

Tavallisessa asiatyylissä on kuitenkin syytä käyttää kunnioittavaa versaalia vain harvoissa tapauksissa. Sellaisia ovat (jäljempänä käsiteltävien uskonnollisten ilmaisujen lisäksi) lähinnä jotkin puhuttelut, kuten ”Hyvä Veli”, ”Sinä” ja ”Te”. Sellainenkin tekee hiukan vanhahtavan tai juhlallisen vaikutelman. Kohteliaassa puhuttelussa on kuitenkin kirjoitusasu ”Te” usein pai­kal­laan, koska käytännössä se tekee selväksi, että tarkoitetaan puhuteltua yksilönä, ei jotakin ryhmää.

Kokonaan versaalilla kirjoittaminen

Sanojen kirjoittaminen kokonaan versaalilla on vanha tehostuskeino ja enimmäkseen van­hen­tu­nut. Se on syntynyt, kun tavallinen teksti ruvettiin kirjoittamaan enimmäkseen ge­me­nal­la, jolloin aiemmat kirjainmuodot (jotka tunnemme versaalina) jäivät erikois­käyttöön.

Versaalilla kirjoittamista kannattaa välttää, koska se heikentää tekstin luettavuutta: ver­saa­lis­ta puuttuu kirjainten korkeusvaihtelu, jolloin sanojen hahmoja ei tunnisteta hel­pos­ti. Korostamiseen on nykyisin käytettävissä paljon parempia keinoja kuin versaali, ku­ten lihavointi ja suurempi fonttikoko. Ks. kohtaa HUUTAMINEN ei kannata.

Versaalilla kirjoittamista on esiintynyt ja esiintyy yhä eri syistä:

• Vanhassa uskonnollisessa, etenkin raamatunkäännösten kielessä on usein kirjoitettu mm. Jumalaa tarkoittavat sanat kuten HERRA kokonaan versaalilla.
• Monumentaalikirjoituksessa kuten rakennusten julkisivuissa olevissa tunnuslauseissa käytetään versaalia, koska se on perinnäinen piirto­kirjoitusten muoto.
• Otsikot kirjoitetaan usein versaalilla, koska konekirjoituksen aikakaudella se oli lähes ainoa tehostuskeino. Ks. kohtaa Otsikkotekstit.
• Erilaiset, yleensä lyhyet tunnistetekstit (kuten AIKA), painikkeiden tekstit (kuten JATKA) ja muut tekstiyhteydestä erilliset tekstit kirjoitetaan usein versaalilla.
• Myös mainosteksteissä versaali on yleinen, ja sillä tavoitellaan osittain korostamista, osittain arvokkuuden vaikutelmaa.
• Sopimustekstit, etenkin ohjelmien, palveluiden yms. yleiset käyttöehdot ja vastuun­rajoitus­lausekkeet, saatetaan kirjoittaa kokonaan versaalilla.
• Sopimusteksteissä saatetaan kirjoittaa sellaiset sanat kuin MYYJÄ ja ASIAKAS versaalilla. Ks. kohtaa Määritelty termi ei vaadi versaalia.
• Tavaramerkkien nimet, yritysten nimet ja muut kaupallisesti tärkeät erisnimet halutaan usein kirjoittaa versaalilla. Joskus tähän tarjoaa muodollisen aiheen se, että nimi voi­daan tulkita lyhennesanaksi, mutta lähinnä kyse on ”brändin” korostamisesta. Ver­saa­lin käy­tön voidaan ajatella korostavan myös sanan erisnimi­luonnetta.

Koska versaali on osittain oikeinkirjoitukseen, osittain ulkoasun tyyliin (typografiaan) kuu­lu­va asia, on jonkin verran tulkinnanvaraista, miten taivutuspääte liitetään versaalilla kir­joi­tet­tuun ilmaukseen:

• Jos lyhenne tai vastaava kirjoitetaan versaalilla, niin lyhenteiden taivutuksen sääntöjen mukaan pääte kuitenkin kirjoitetaan gemenalla.
  EU:ssa

  UNICEFissa [Vaihtoehtoinen, monien mielestä parempi asu: Unicefissa]
• Jos sana, jota ei voi tulkita lyhenteeksi, kirjoitetaan painotus-, tyyli- tms. syistä kokonaan versaalilla, niin myös pääte kirjoitetaan versaalilla. Tätä ei missään oikein­kirjoitus­ohjeis­sa erikseen sanota, mutta se on luonnollinen seuraus periaatteesta, jonka mukaan tehostetta so­vel­le­taan koko sanaan.
  Hoitoon suositellaan ASPIRINIA. [Suositeltavampi asu: Aspirinia]

Esimerkiksi hissifirma Kone kirjoittaa nimensä asussa KONE, mutta liittää siihen päätteen gemenalla, esimerkiksi KONEen. Molemmat käytännöt poikkeavat hyvän asiasuomen yleisistä linjoista.

Onko versaalista hyötyä?

Versaalialkuisuus hahmottamisen apuna

Versaalin useimmat käyttötarkoitukset ovat sellaisia, että käyttö edistää tekstin oikeaa hah­mot­ta­mis­ta. Useinhan on tärkeää nähdä, mitkä sanat ovat erisnimiä, varsinkin, kun samaa sanaa voidaan käyttää sekä erisnimenä että yleisnimenä. Vielä tärkeämpää on hahmottaa virk­kei­den alut nopeasti. Periaatteessa välimerkit erottavat virkkeet toisistaan, mutta var­sin­kin piste on yksinään varsin huomaamaton.

Monissa nykyaikaisissa viestintämuodoissa on pelkän gemenan käyttö yleistynyt, koska versaalin kirjoittaminen on teknisesti hankalaa tai ainakin koetaan vaivalloiseksi. Joissakin yhteyksissä, kuten niin sanotussa sättäilyssä (chat), pelkän gemenan käyttö saattaa jopa olla vallitseva tapa, josta poikkeamista pidetään omituisena. Mutta sellaiseen tottuneen pitäisi osata käyttää normaalia kirjoitustapaa muissa yhteyksissä.

Määritelty termi ei vaadi versaalia

Erään käytännön mukaan sopimusteksteissä jotkin erityisellä tavalla käytetyt sanat kir­joi­tetaan kokonaan ver­saa­lil­la tai versaalialkuisina. Tapana saattaa olla, että esimerkiksi sanat ASIAKAS ja MYYJÄ kirjoitetaan ver­saa­lil­la tai ainakin versaalialkuisina (Asiakas, Myyjä), koska halutaan korostaa, että ne viittaavat asiakirjan alussa määriteltyihin osa­puo­liin. Esi­merk­ki: ”Mikäli Asiakas ei hyväksy Palvelujen käyttämistä käyttöehtojen mukaisesti, hän on velvollinen lopettamaan Palvelun käyttämisen välittömästi.”

Tämä voidaan selittää niin, että nämä sanat viittaavat sopimuksen osapuoliin, jotka yk­si­löi­dään alussa niin, että niihin viitataan juuri näin kirjoitetuilla sanoilla. Sanotaan, että näin väl­te­tään se mahdollisuus, että esimerkiksi asiakas-sana tulkittaisiinkin jossakin muussa mer­ki­tyk­ses­sä. Tässä on kuitenkin alkujaan kyse vain juristien kuvitelmista. Sopimustekstissä on selvää, että sellaiset sanat kuin ”asiakas” ja ”myyjä” tarkoittavat sopimuksen osapuolia, jotka on määritelty sopimuksen alussa, jossa vielä tyypillisesti sanotaan ”jota kutsutaan tässä so­pi­muk­ses­sa asiakkaaksi” yms.

Menettely vaikeuttaa luettavuutta eikä tee hyvää ulkoasullekaan. Sitä ei siis tulisi käyttää, ellei siihen ole ehdotonta, määräyksistä johtuvaa pakkoa.

Tapa on tullut suomen kieleen vieraista kielistä, eikä se ole suomen kielen yleisten nor­mien mukainen. Yleisnimeä ei kohdella erisnimenä vain siksi, että se tietyssä yhteydessä tar­koit­taa tiettyä kohdetta.

Valitettavasti Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas kuvaa käytännön sallivantuntuisesti:

Isoa alkukirjainta käytetään joskus sopimuksissa yms. osoittamaan sopimus­osa­puoliin viit­taa­via sanoja muista yleissanoista.

Maija Meikäläinen, jäljempänä Tilaaja, ja Toimitusyritys Oy, jäljempänä Toimittaja, ovat sopineet, että – –. Asennuksesta Tilaajan osoittamaan paikkaan vastaa Toimittaja.

HUUTAMINEN ei kannata

Tekstin kirjoittaminen kokonaan versaalilla korostaa sitä, mutta kokonaisen lauseen tai pitemmän tekstin kirjoittaminen versaalilla lähinnä tekee sen vaikealukuisemmaksi. Olemme tottuneet lukemaan normaalia tekstiä, jossa gemena on peruslajina. Kaiken kirjoittamista versaalilla pidetään usein myös epämiellyttävänä HUUTAMISENA.

Versaalia ei yleensä kannata käyttää edes yhden sanan korostamiseen, jos vain on käy­tet­tä­vis­sä muita keinoja. Joissakin kirjoitustilanteissa ulkonaiset tehokeinot ovat niin vähissä, että esimerkiksi ylimpien tasojen otsikot on lähes pakko kirjoittaa versaalilla. Nykyi­sin voi­daan kuitenkin useimmiten hyvin käyttää muita keinoja kuten fontin suu­ren­ta­mis­ta tai li­ha­voin­tia.

Asiakirjoihin aiemmin suositeltu versaalin käyttö otsikoissa, tunnistetiedoissa yms. on vanhentunutta. Standardi SFS 2487 sanoutuu nykyisin selkeästi irti siitä.

Suorastaan mieletöntä on kirjoittaa pitkiä tekstijaksoja kokonaan versaalilla muka niiden korostamiseksi. Tämä on varsinkin Yhdysvalloista peräisin olevassa käytännössä tavallista. Esimerkiksi sopimusehdot tai pitkät varoitukset kirjoitetaan versaalilla. Tämä heikentää luettavuutta huomattavasti ja vähentää todennäköisyyttä sille, että kukaan oikeasti lukisi sellaista tekstiä. Jos sellaista tekstiä joutuu kirjoittamaan, kannattaa ottaa huomioon, että virkkeiden rajoja on vaikeampi hahmottaa, ja siksi kielellisen ilmaisun tulisi olla erityisen yksinkertaista, lyhytvirkkeistä.

Jos otsikko tai muu pitkähkö teksti kirjoitetaan versaalilla antiikvafontilla (pääte­vii­val­li­sel­la fontilla), tulisi merkkien välistystä yleensä lisätä noin 0,1 em-yksikön verran. Tämä vanha typografinen sääntö johtuu siitä, että muutoin merkit tulevat häiritsevän lähelle toisiaan. Seuraavassa esimerkissä on ensin välistämätön, sitten välistetty teksti.

Karavaanityyli erikoiskäytössä

Englannin kielessä käytetään nimitystä camel case sellaisista kirjoitusasuista kuin fontSize ja getElementById. Ajatuksena on, että sanaliitosta (kuten font size ja get element by id) teh­dään yksi sana, mutta rakenne osoitetaan aloittamalla muut osat paitsi ensimmäinen ver­saalilla.

Nimi camel case johtuu siitä, että versaalien ajatellaan nousevan tekstistä ylös kamelin kyt­ty­röi­den tavoin. Mielikuva on selvempi, jos ajatellaan jonoa eli karavaania, jossa on mu­ka­na kameleita. Siksi suomenkieliseksi nimeksi sopisi ”karavaanityyli”.

Karavaanityyli on joissakin tietokonekielissä suositeltu nimeämistapa. Syynä on, että ha­lu­taan käyttää kuvaavia ja usein pitkiäkin muuttujien, funktioiden yms. nimiä, eikä välilyöntiä yleensä voi käyttää eikä alaviivaa ”_” haluta käyttää.

Karavaanityyliä käytetään kuitenkin myös nimissä, joissa hyvin olisi voitu noudattaa muu­ta­kin tyyliä. Etenkin tietokoneohjelmien yms. nimissä se on tavallista: PowerPoint, InDesign, JavaScript jne. Muoti on levinnyt myös suomalaisiin yritys- ja tuote­nimiin: EuroKauppa, Oma­Mökki, RinGo, NettiTaksa yms. Suomenkielisissä nimissä tämä on outoa, koska suo­ma­lai­set ovat tottuneet lukemaan pitkiäkin yhdyssanoja melko vaivattomasti.

On lähinnä tyylikysymys, halutaanko noudattaa alkuperäistä kirjoitusasua vai mu­kau­te­taan­ko nimet eris­nimien yleisiin kirjoitussääntöihin. Yleensä voidaan lähteä siitä, että vaikka nimi olisi re­kis­te­röi­ty, rekisteröinti ei koske versaalin käytön erikoisuuksia. Toi­saal­ta alku­peräi­sen kir­joi­tus­asun säilyttäminen on turvallisinta monissa yhteyksissä. Sil­loin on yleensä syytä koh­del­la kaikkia nimiä samalla tavalla.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa on selvä kannanotto: ”Tuotenimet on suotavaa kirjoittaa tekstissä yleisten oikein­kirjoitus­ohjeiden mukaisesti, vaikka ne olisi rekisteröity näistä poikkeavassa asussa.” Yhtenä esimerkkinä on Powerpoint. Kannattaa kuitenkin ottaa huomioon, että lukijat ovat saattaneet tottua nimien yleisesti käytettyihin asuihin.

Suomalaisista yritysten nimistä on kielilautakunnan suositus, jonka mukaan niissä versaalin ja gemenan käyttö tulisi mukauttaa suomen kielen yleisiin sääntöihin. Tosin on usein epä­sel­vää, miten karavaani­tyylin käytön voisi purkaa, esimerkiksi voiko nimen PeterPanBike kor­ja­ta muotoon Peter Pan bike.

Varsinkin tavaramerkit ja yritysten nimet on yleensä paras kirjoittaa siinä asussa, jossa niitä yleisesti käytetään markkinoinnissa, lehdistössä jne.

Virkkeen aloittaminen versaalilla

Ensimmäinen kirjain versaalilla

Harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta aloitetaan virkkeen ensimmäinen sana ver­saa­lil­la, olipa se muuten millainen sana tahansa. Tällöin siis alkukirjaimesta ei näe, onko kyseessä erisnimi vai yleisnimi.

Joskus on hyvä tämän takia muuttaa sanajärjestystä tai sanontaa. Jos virke alkaa ”Suo­mes­sa on – –”, lukija yleensä olettaa, että tarkoitetaan Suomea maana. Jos tar­koi­te­taan­kin kieltä, on ehkä parempi muotoilla virke niin, että tämä tulee selväksi, esi­mer­kik­si ”Suomen kielessä on – –”.

Myös otsikko aloitetaan versaalilla, silloinkin kun se ei muodosta virkettä. Tästä on joskus poikettu, kun on haluttu tyylisyistä kirjoittaa koko otsikko gemenalla. Tapa on kuitenkin jää­nyt muodista kauan sitten.

Kirjeen varsinainen aloitus puhuttelun, tervehdyksen tms. jälkeen tulkitaan yleensä virkkeen aloitukseksi. Tervehdystä siis pidetään erillisenä ilmauksena. Jos tervehdys kuitenkin loppuu pilkkuun, sen tulkitaan olevan osa virkettä; ks. Pilkku erillisissä ilmauksissa.

Lyhenne virkkeen alussa

Jos virke alkaa lyhenteellä, joka virkkeen sisällä kirjoitetaan kokonaan gemenalla, käytetään virkkeen alussa versaalia vain ensimmäisessä kirjaimessa. Jos siis tekstissä on omaksuttu käytännöksi kirjoittaa lyhenne ”cd” gemenalla, niin sen sattuessa virkkeen alkuun kir­joi­te­taan ”Cd”, ei ”CD”. Tämä voi tuntua oudolta, ja toinen vaihtoehto onkin käyttää kaik­kial­la versaaliasua ”CD”.

Von-sanakin versaalialkuisena

Useimmat sukunimien etuliitteet kirjoitetaan normaalisti gemena-alkuisina, esimerkiksi ”von Schulz”. Kuitenkin myös von-sana kirjoitetaan versaalialkuisena virkkeen alussa, samoin van-​etuliite jne. Monet kirjoittajat rikkovat tätä sääntöä, varmaankin kuvitellen kir­joit­ta­van­sa eri­tyi­sen korrektisti. Kielitoimiston sivulla Alkukirjain sanotaan erikseen ”Virke aloitetaan isolla alkukirjaimella myös silloin, kun ensimmäisenä sanana on muuten pienellä kirjoitettava lyhenne tai muuten pienellä kirjoitettava nimen etuliite (esim. af, de tai von)”.

Usein ongelman voi välttää sanajärjestystä muuttamalla, mutta von-alkuisten virkkeiden välttely on turhan hankalaa, jos tekstin aiheena on vaikkapa von Tippelskirch.

Kielitoimiston ohjeen Etuliitteet sukunimissä mukaan von-sana kirjoitetaan versaalialkuisena muissa nimissä kuin sukunimissä. Tämä tarkoittaa käytännössä tapauksia, joissa erisnimen ensimmäisenä osana on von-alkuinen sukunimi. Esimerkkeinä ohje mainitsee yhtyeen nimen Von Hertzen Brothers ja paikannimen Von Glanin puisto. Tilanne rinnastuu von-alkuisen sukunimen esiintymiseen virkkeen alussa.

Poikkeuksellinen on von-sanan lyhenne ”v.”, joka esiintyy joissakin aatelisnimissä. Se kir­joi­te­taan virkkeen alussakin gemenalla. Perusteluna on, että ”V.” tulkittaisiin liian helposti etunimen lyhenteeksi.

Usein lyhennettä ”v.” käytetään vain lyhyyden takia sanan ”von” tilalla. Tämä ei lyhennä juuri mitään eikä ole suotavaa, koska näiden ilmaisujen välillä voidaan kokea olevan olennainen merkitysero: ”v.” osoittaa kuulumista Saksan vanhaan aateliin, kun taas paljon yleisempi ”von” ei edes osoita aatelisuutta. Lyhennettä ”v.” on siis syytä käyttää vain sellaisissa nimissä, joiden kirjoitusasuun sen tiedetään kuuluvan.

Muista sukunimien etuliitteistä osa kirjoitetaan virkkeen keskellä gemena-alkuisina, osa ver­saa­li­al­kui­si­na. Samakin etuliite saatetaan kirjoittaa eri kielissä tai vain eri nimissä eri tavoilla, esimerkiksi ”de Gaulle”, mutta ”De Morgan”. Historiallisten nimien osalta asia selviää yleensä hyvistä tietosanakirjoista. Dokumentissa Aakkostus Suomessa mainitaan joitakin käytäntöjä.

Jotkin henkilönnimet kirjoitetaan suomen kielessä melko vakiintuneesti ilman etuliitettä, joka nimen alkuperäiseen viralliseen asuun kuuluu. Tekstissä saatetaan esimerkiksi mainita sotamarsalkka Paul von Hindenburg (oikeastaan Paul von Beneckendorff und von Hinden­burg), mutta myöhemmin käyttää hänestä vain Hindenburg-nimeä. Vastaavasti von Dö­bel­nis­tä käytetään yleensä Döbeln-nimeä (myös kadunnimessä Döbelninkatu), ja van Beet­ho­ve­nia kutsutaan Beethoveniksi. Tällaista käytäntöä ei pidä ulottaa esimerkiksi von-sanalla alkaviin nimiin yleisesti.

Toisaalta von-sana esiintyy joskus nimissä, joihin se ei lainkaan kuulu, esimerkiksi ”Friedrich von Paulus”; oikein on ”Friedrich Paulus”. Epäselvissä tilanteissa pitäisi tällaiset asiat tarkistaa luotettavista alkukielisistä lähteistä. Jos se ei ole mahdollista, voi olettaa, että saksankielinen Wikipedia sisältää yleensä oikean tiedon.

Carl von Linnén nimessä on tapana käyttää von-sanaa, kun nimi mainitaan kokonaan, mutta jättää se pois, kun käytetään vain sukunimeä (esimerkiksi ”Linnén järjestelmä”). Samaa periaatetta voi yleensä soveltaa myös muihin nimiin.

Toisaalta nykyaikaan kuuluvissa suomalaisissa nimissä säilytetään von-sana silloinkin, kun mainitaan vain sukunimi (esimerkiksi von Schulz, von Wright).

Gemena-alkuinen yritys- tai tuotenimi virkkeen alussa

Jos noudatetaan käytäntöä, jonka mukaan yritys- ja tuotenimet kirjoitetaan yleensä yrityksensä itsensä käyttämässä asussa, on luonnollista noudattaa samaa periaatetta jopa virkkeen alussa. Toinen käytäntö rikkoisi nimen sanakuvan, joka on usein tärkeä osa nimen ideaa. Sanakuvan rikkominen vaikeuttaisi myös sanan nopeaa tunnistamista, koska sellaiset sanat kuin iPad on totuttu näkemään tässä asussa (eikä esimerkiksi IPad tai Ipad).

’s-Hertogenbosch-tyyppiset nimet

Jotkin etenkin hollanninkieliset nimet alkavat heittomerkillä ja pikkusanalla tai sanan ly­hen­ty­mäl­lä, joka on tapana kirjoittaa gemenalla myös virkkeen alussa. Tapa on oikea myös Detail­typo­graphie-kirjan mukaan. Mikään virallinen suo­men kie­len oikein­kir­joi­tus­sään­tö ei tätä kuitenkaan sano, joten versaalin käyttöäkään ei voisi pitää virheenä.

Koodialkuiset virkkeet

Jos virke alkaa koodinomaisella ilmaisulla, jossa gemenan ja versaalin ero on olennainen koodin mer­ki­tyk­sen kannalta, voidaan joutua aloittamaan virke gemenalla. Joissakin ta­pauk­sis­sa merkityseroa ei ole, mutta ilmaus on tapana aloittaa gemenalla, ja tästä poik­kea­mi­nen olisi kummallisempaa kuin virkkeen aloittaminen gemenalla.

Esimerkiksi SI-järjestelmässä ”s” on sekunnin tunnus, joka on kir­joi­tet­ta­va aina gemenalla; tunnuksella ”S” on aivan toinen merkitys (siemens). Kemiassa ”pH” tar­koit­taa hap­pa­muus­astet­ta, ja sen kirjoittaminen versaalialkuisena olisi hämmen­tä­vää. Jotkin isku­lauseen­omaiset ilmaisut ovat myös erisnimiä, joissa gemena-alkuisuus kuuluu nimen ole­muk­seen, kuten ”eEurope”. Tilanteet, joissa virke pitäisi aloittaa tällaisella ilmauk­sel­la, ovat kui­ten­kin har­vi­nai­sia, ja yleensä ne ovat kierrettävissä muotoilemalla virke toisin.

Virkettä ei ole hyvä aloittaa matemaattisella symbolilla silloinkaan, kun se on versaalikirjain. Ks. kohtaa Millä virkkeen saa aloittaa?

Kemiassa on yhdisteiden nimiä, joiden alkuosa koostuu yhdestä, aina gemenalla kir­joi­tet­ta­vas­ta merkistä, esimerkiksi ”m-kresoli”. Kun tällainen nimi aloittaa virkkeen tai muun sel­lai­sen ilmauksen, joka aloitetaan versaalilla, on tapana aloittaa versaalilla nimen seu­raa­va osa. Vaikka tämä on hiukan erikoista ja vaikka kielitoimiston ohjeet eivät käsittele tällaista ta­paus­ta, tapa on vakiintunut kemiassa, ja sitä käytetään myös lainsäädännössä. Seuraava esi­merk­ki on tullin käsikirjasta:

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas käsittelee vain osaa edellä kuvatuista tapauksista:

Selvyyden vuoksi virkkeen alussa pienellä alkukirjaimella aloitetaan kuitenkin sel­lai­set lyhenteet, joissa vain ensimmäinen kirjain on pieni ja muut kirjaimet isoja:

pH-mittauksissa happamuuden havaittiin selvästi lisääntyneen.
dB-taso ylitti suosituksen.

Oppaan molemmat esimerkit ovat sellaisia, joissa käsitteellinen johdonmukaisuus vaatisi toisenlaista ilmaisua: pH-mittaushan on happamuuden mittaamista, jossa vain sattuu yksikkönä olemaan pH, joten riittäisi puhua mittauksista. Toisessa lauseessa taas olisi parempi puhua melutasosta.

Mollisävellajien nimet (esimerkiksi a-molli) kirjoitetaan vakiintuneen tavan mukaan gemena-​alkuisina, duurisävellajien (esimerkiksi C-duuri) taas versaalialkuisina. Tätä jakoa ei tarvitse noudattaa virkkeen alussa, koska molli-sana riittää kertomaan, mistä on kyse.

Kielenaineksella alkava virke

Kielen kuvailussa ja kielenkäytön ohjeissa on usein tapana aloittaa virke gemenalla silloin, kun virke alkaa kielenaineksen kuten kirjaimen nimeämisellä, seuraavaan tapaan: ”l-lop­pui­sis­ta nimistä ovat Kannel, Sammal, – –”. (Lainaus on kappaleen alusta Kielikellon 1/1991 artikkelista Kenpä Sutta pelkäisi.) Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas jopa esittää erikseen ohjeen tästä:

Vastaavasti pienellä alkukirjaimella myös virkkeen alussa kirjoitetaan sellaiset il­mauk­set kuin kin-liite, oittaa-loppuinen:

kin-liitteen merkitys on ’myös’.

Mitään pakottavaa syytä tähän ei ole; sen sijaan se vai­keut­taa virkkeiden alkujen tun­nis­ta­mis­ta. Toisaalta ongelma kannattaa usein kiertää virkkeen uudelleen­muotoilulla, vaik­ka vä­hän kömpelösti.

Gemenalla aloittaminen tuntuu kuitenkin aiheelliselta silloin, kun virke alkaa yhtä merkkiä pidemmällä kielenainekselle. Sellainen kirjoitusasu kuin ”-Minen-loppuisten” tuntuisi liian oudolta. Toisaalta uudelleenmuotoilu usein auttaa. Huomaa, miten se seuraavassa esi­mer­kis­sä myös torjuu substantiivitautia!

Numeroalkuinen sana virkkeen alussa

Jos virke alkaa numerolla, katsotaan numeroilmauksen edustavan virkkeen ensimmäistä sanaa. Virkkeen alkua ei tällöin voida osoittaa versaalin käytöllä. Tätä ei ole syytä yrittää korjata kirjoittamalla numeroilmausta seuraavan sanan alkukirjain versaalilla.

Kemiassa esiintyy paljon yhdisteiden nimiä, jotka alkavat numerolla, esim. ”2-pentanoni”. Jos sellainen on virkkeen alussa, on kemiassa ja mm. lakitekstissä tapana kirjoittaa ensimmäinen kirjain ver­saa­lil­la (vrt. edellä käsiteltyyn nimityyppiin ”m-kresoli”).

Kielitoimiston kannan mukaan näin ei kuitenkaan tulisi me­ne­tel­lä eli keskelle sanaa ei pitäisi kirjoittaa versaalia.

Jos kuitenkin numeroalkuinen ilmaus vastaa erillistä sanaa, ei sen jälkeistä sanaa yleensä kir­joi­te­ta versaalialkuisena. Virkkeen alku siis jää osoittamatta, koska versaali kuuluisi en­sim­mäi­sen sanan alkuun, mutta se on esitetty numeroilla. Usein tällaiset tilanteet ovat väl­tet­tä­vis­sä, mutta kielivirheinä niitä ei pidetä; ks. kohtaa Saako virkkeen aloittaa numerolla?

Versaali erillisen ilmauksen alussa

Otsikot aloitetaan versaalilla, vaikka ne eivät muodostaisi virkkeitä. Sama koskee yleensä myös kuvatekstejä, taulukoiden otsikoita, alaviitteitä ja muita oman kokonaisuutensa muodostavia tekstejä.

Käytäntö vaihtelee, kun kyse on esimerkiksi luetelman kohdista, taulukon kohdista tai kirjan hakemistosta. Varsinkin luettelossa saattaa versaalilla aloittaminen hämärtää eron eris­nimien ja yleisnimien välillä (esim. karhu ~ Karhu, suomi ~ Suomi). Niinpä tällaisiin tapauk­siin sopii yleensä gemena-alkuisuus tai tarkemmin sanoen se, että aloitetaan versaalilla vain, jos sana on erisnimi.

Taulukoihin sopii yleensä sellainen käytäntö, että otsikkosolut ovat versaalialkuisia, tietosolut eivät. Tämä hiukan helpottaa otsikkojen hahmottamista. Lisäksi otsikko on usein selittävä ja ehkä jopa virkkeenomainen, kun taas tietosolussa on ehkä tyypillisesti vain yksi sana tai muu lyhyt ilmaus. Oma merkityksensä on silläkin, että versaalikirjain on yleensä leveämpi kuin gemenakirjain, ja paljon sarakkeita sisältävässä taulukossa usein kaikki, mikä vähentää leveyttä on hyväksi.

Word-ohjelma muuttaa taulukon solun ensimmäisen kirjaimen versaaliksi, ellei tätä estetä muuttamalla ohjelman asetuksia. Tämä saattaa olla yksi syy melko yleiseen solujen versaali­alkuisuuteen.

Mitkä sanat ovat erisnimiä?

Erisnimi on yksilölle annettu nimi

Se sääntö, että erisnimet kirjoitetaan versaalialkuisina, ei ole kovinkaan selvä. Ei ole ollen­kaan kiistatonta, mitkä kaikki sanat ovat erisnimiä. On kyllä selvää, että ”Linna” on erisnimi, kun sitä käytetään ihmisen sukunimenä (esim. Väinö Linna). Selvää on myös se, että ”linna” ei ole erisnimi vaan yleisnimi, kun puhutaan esimerkiksi Suomen keski­aikai­sis­ta linnoista. On kuitenkin paljon ongelmatapauksia ja sekavuutta. Tarkastelun perustaksi tarvitaan kuitenkin yleinen käsitys siitä, mitä erisnimellä tarkoitetaan.

Erisnimi on yksilölle annettu nimi. Sama nimi voidaan antaa usealle yksilölle, varsinkin yh­des­sä muiden nimien kanssa, mutta silti kyse on nimetystä yksilöstä. Erisnimi ei useinkaan kai­kis­sa olosuhteissa yksilöi kohdettaan yksiselitteisesti. Etunimi ”Jukka” ja sukunimi ”Kor­pe­la” ovat selviä erisnimiä, vaikka niin Jukka-nimisiä kuin Korpela-nimisiäkin on paljon, ja myös Jukka Korpela -nimisiä on useita. Käytännössä erisnimet kuitenkin täyttävät tehtävänsä yleen­sä hyvin, koska asiayhteys rajaa merkityksiä. Esimerkiksi perheen sisällä riittää pelkkä etunimi yleensä yksilöimään ihmisen.

Yleensä erisnimi yksilöi yhden kohteen – esineen, ihmisen, alueen tai muun yksiköllisen koh­teen. Käytännössä kohde on tavallisesti konkreettinen, varsinkin suomen kielessä. Emme pi­dä esi­merkiksi aatesuuntien nimityksiä erisniminä, tai ainakaan emme kirjoita niitä ver­saa­li­al­kui­si­na.

Esimerkiksi sana ”mylly” on yleisnimi, ei erisnimi. Se tarkoittaa tietynlaisia rakennelmia yleisesti. Ilmaisu ”vanha mylly” tarkoittaa vain myllyä, joka on vanha. Mutta jonkin myllyn erityiseksi nimitykseksi saattaa vakiintua ”Vanha mylly”, etenkin, jos paikkakunnalle ra­ken­ne­taan toinenkin mylly. Jos uudempi mylly tuhoutuu, saattaa vanha silti säilyttää nimensä. Nimi voi alkaa elää omaa elämäänsä, ja rakennuksen nimenä voi säilyä ”Vanha mylly” kauan sen jälkeen, kun sitä on lakattu käyttämästä myllynä. Voidaanpa esimerkiksi ravin­to­lal­le, jonka tiloissa ei koskaan ole ollut mitään myllyä, antaa nimi ”Vanha mylly”, koska se kuulostaa tyy­lik­kääl­tä. Silloin tämä ilmaisu voidaan tulkita kuten ”se, jonka nimi on Vanha mylly”.

Vastaavasti ”kielenhuoltopäivä” on yleisnimi, vaikka se ei tarkoitakaan kirjaimellisesti päi­vää, vaan yhtenä päivänä järjestettävää kielenhuoltoaiheista koulutusta, tapahtumaa tms. Sii­tä voisi yrittää tehdä myös erisnimen jonkin tahon järjestämälle tapahtumalle, mutta tämä voisi olla vaikeaa, koska nimi ei ehkä erottaisi sitä kaikista muista kielenhuoltopäivistä. Jotta ilmauksesta saataisiin erisnimi, sen pitäisi pystyä jollakin erikoispiirteellään erottumaan muis­ta saman tyypin asioista. Esimerkiksi jollekin kielenhuoltopäivälle voitaisiin antaa nimi ”Kielipoliisipäivä”.

Erisnimellä tarkoitetaan sanaa tai sanaliittoa, joka on annettu tai vakiintunut jonkin tai jonkun yksilöiväksi nimeksi. Nyrkkisäännöksi sopii, että ilmaisu on erisnimi, jos sen edelle voidaan ajatella sanat ”se, jonka nimi on”. Kuvaavimpia esimerkkejä ovat ihmisille, paik­ka­kun­nil­le ja yrityksille annetut nimet. Mitä käsitteellisemmästä asiasta (esim. aate­suunta) on kyse, sitä todennäköisemmin sen nimeä ei käsitetä erisnimeksi.

Erisnimiä ja versaalin käyttöä on käsitelty laajasti Kielikello-lehden teemanumerossa 3/2003.

Versaali identiteetin luojana

Tavallinen kielipulma asiatyylissä on, miten suhtaudutaan erilaisten hankkeiden, ohjelmien ja vastaavien nimiin. Kirjoitetaanko esimerkiksi ”inkluusio-ohjelma” vai ”Inkluusio-ohjelma”? Usein tekstin kirjoittaja tai korjaaja ei edes kovin tarkkaan tiedä, mitä sanalla tarkoitetaan.

Periaatteessa asia on selvä: Jos tarkoitetaan yleisesti inkluusio-ohjelmaa, siis mitä tahansa ohjelmaa, johon sisältyy inkluusio, niin sana kirjoitetaan gemena-alkuisena. Jos taas tar­koi­te­taan erityistä ohjelmaa, jolle on annettu nimeksi ”Inkluusio-ohjelma” (tai ”Inkluusio”), niin sana kirjoitetaan versaalialkuisena ("isolla alkukirjaimella"). Englannin kielessä käytet­täi­siin ensin mainitussa tapauksessa yleensä epämääräistä artikkelia (”an”), jäl­kim­mäi­ses­sä taas määräävää artikkelia (”the”). Sen sijaan versaalin tai gemenan käyttö eng­lan­nis­sa ei anna kovin selvää vihjettä siitä, miten suomessa olisi paras kirjoittaa, koska eng­lan­nis­sa versaalia käytetään yleisemmin.

Käytännössä tilanne on paljon mutkikkaampi. Esimerkiksi kääntäjä on usein sellaisen ti­lan­teen edessä, että asiasta käytetty sana on tarkoituksellisesti (tai joskus vahingossa) hä­mä­rä ja monitulkintainen. Hämäryydellä on ehkä ostettu poliittinen ”yksimielisyys”.

Hyvä nyrkkisääntö on, että jos tämäntapaisessa tilanteessa horjutaan versaalin ja ge­me­nan välillä, versaali on turvallisempi. Se nimittäin koetaan arvokkaammaksi, ja hallinnon paperikieli muutenkin käyttää versaalia ahkerasti sielläkin, minne se ei kuuluisi.

Horjuntaa erisnimen ja yleisnimen välillä

Versaalialkuisuus on useinkin vain viesti siitä, että sanaa pidetään erisnimenä tai käytetään erisnimenä. Sana ”kauppahalli” voi olla yleisnimi – voimme puhua esimerkiksi eri kauppa­halleis­ta. Sanaa voi käyttää myös erisnimen tavoin varsinkin kaupungissa, jossa on vain yksi kauppahalli. Voi kirjoittaa ”kävin kauppahallissa” tai ”kävin Kauppahallissa”, eikä ilmai­suil­la useinkaan ole kuin vivahde-ero.

Jäljempänä käsitellään erikseen organisaatioiden kuten yritysten ja laitosten nimiä. Niistä osa käsitetään perinteen mukaisesti yleisnimiksi, useimmat erisnimiksi, ja monissa yritysten ja yhteisöjen nimissä jopa käytetään versaalia kaikissa sanoissa.

Erisnimestä yleisnimeksi

Selvä erisnimi kuten henkilönnimi voi muuttua yleisnimen suuntaan, kun sitä käytetään kuvaannollisesti. Kun sanotaan, että joku on tarinan Tuhkimo, mukana on vielä selvä viittaus Tuhkimo-nimiseen kuvitteelliseen henkilöön, mutta kuvaannollisuuden takia voisi ajatella puhuttavan tuhkimosta gemenalla. Kun taas jotakuta haukutaan uunoksi, olisi outoa kir­joit­taa Uuno versaalialkuisena. Yhteys erisnimeen on hyvin hämärtynyt.

Monissa tapauksissa molemmat kirjoitusasut ovat mahdollisia. Huomaa, että erisnimenä kahdeksi sanaksi kirjoitettava ilmaus (esimerkiksi Don Juan) kirjoitetaan usein yhdeksi sanaksi, jos sitä käsitellään yleisnimenä (esimerkiksi donjuan). Jos nimi on yhdyssanan jälkiosana, yleisnimeksi tulkinta on yleensä ainoa mahdollisuus (esimerkiksi pikkuhitler, jossa on aika lailla eri sävy kuin kirjoitusasussa pikku-Hitler).

Toisentyyppistä erisnimestä yleisnimeksi muuttumista on sentapainen käytäntö kuin ”diesel” dieselmoottorin (aiemmin: Diesel-moottorin) tai sellaisella varustetun ajoneuvon nimi­tyk­se­nä. Tällöin siis erisnimeä ruvetaan käyttämään yksinään sellaisen sanaliiton tai yhdyssanan sijasta, jossa se on esiintynyt, ja se koetaan yhä selvemmin yleisnimeksi.

Sellaista käytäntöä on pidettävä arkityyliin kuuluvana. Huolitellussa asiatyylissä käytetään pitempiä ilmaisuja. Kuitenkin esimerkiksi joidenkin tautien nimityksissä ilmiö on varsin taval­li­nen muutoin asiatyylisissäkin teksteissä, etenkin otsikoissa, joissa on tarvetta ly­hyy­teen. Yhteys erisnimeen on kuitenkin ilmeisesti sen verran vahva, että tällaiset sanat kir­joi­te­taan vielä yleensä versaalialkuisina. (Koska kyse on arkityylistä, on oikeastaan tar­pee­ton­ta kysyä, mitä kielen säännöt sanovat asiasta.)

Sävellykset ja sävellystyypit

Sävellystyyppien nimet eivät edellä esitetyn mukaisesti ole erisnimiä, mutta jotakin sävellys­teosta yksilöidysti tarkoittava nimitys on.

Esimerkiksi sana ”häämarssi” ei täten yksinään ole erisnimi, sillä se ei tarkoita samaa kuin ”se (sävellys), jonka nimi on ’häämarssi’”. Sen sijaan ilmaisu ”Mendelssohnin häämarssi” voi­daan käsittää erisnimeksi, mutta toisaaltahan se aloitetaan versaalilla jo siksi, että ensim­mäi­nen sana on henkilönnimi.

Sana ”Kohtalon­sinfonia” on luonnollista käsittää eris­nimek­si, siis merkityksessä ’se (sä­vel­lys), jonka nimi on Kohtalonsinfonia’, eikä yleis­merki­tyk­ses­sä ’kohtalonomainen sin­fo­nia’. Täl­löin sen edessä oleva säveltäjän nimi voidaan ymmärtää selittäväksi lisäykseksi, ei osaksi sä­vel­lyk­sen nimeä.

Vastaavasti voidaan sanaa ”lippulaulu” käyttää yleisesti laulusta, joka lauletaan jonkin maan lipun kunniaksi, ja kirjoitusasua ”Lippulaulu” silloin, kun jokin laulu on haluttu eri­tyi­ses­ti nimetä niin.

Sävellysten nimityksissä on kuitenkin paljon raja­tapauk­sia. Aihetta on käsitelty laajahkosti Kielikellon 2/1981 artikkelissa Musiikista kirjoittavan ongelmia.

Lajien nimet yleisnimiä

Erisnimenä ei pidetä lajille, esimerkiksi eläinlajille tai ruokalajille annettua nimeä. Myös alkuaineiden ja mittayksiköiden nimet käsitetään yleisnimiksi.

Tämä koskee myös sellaisia nimiä, jotka on johdettu yleisnimistä tai sisältävät yhdyssanan osana yleisnimen.

Poikkeuksen muodostavat eräät moniosaiset ruokalajien nimet, joissa on määritteenä erisnimi. Ruoka-alan nimistöä on käsitelty laajahkosti Kielikellossa, viimeksi teemanumerossa 1/2007.

Ruoka-ainestyyppien nimetkin lienee käsitettävä yleisnimiksi, vaikka osa niistä on kan­sain­väli­ses­ti suojattuja ja vaikka suojan määrittelevissä asiakirjoissa käytetään sellaisia kir­joi­tus­asuja kuin Parmegiano Reggiano. Esimerkiksi ”feta” on EU:n alueella suojattu nimitys, jota saa käyt­tää vain määrätynlaisesta Kreikassa valmistetusta tuotteesta. Muista vastaavista juus­tois­ta on ruvettu käyttämään mm. nimitystä ”salaattijuusto”. Jos tyypin nimi johtuu eris­ni­mes­tä (esi­mer­kik­si Tilsit), se lienee katsottava yleisnimeksi silloinkin, kun siitä putoaa pois ku­vai­le­va jälki­osa, esimerkiksi kun tilsitjuusto lyhenee muotoon tilsit.

Eliölajien tieteelliset nimet kirjoitetaan versaalialkuisina vakiintuneen kansain­väli­sen käytännön mukaisesti.

Juomien nimet ovat yleisnimiä, kun kyse on juomatyypistä, vaikka se olisi tarkoin rajattu ja erisnimeen perustuva. Sen sijaan myytäville juomille annetut tuotenimet (tavaramerkit) ovat erisnimiä. Viinien osalta on huomattava, että viinityypin nimi (esim. chablis) lasketaan yleis­nimeksi, rypälelajikkeen nimi (esim. Chardonnay) erisnimeksi.

Juomasekoitusten (drinkkien) nimien luonne vaihtelee. Osa tällaisista nimistä on selviä yleis­nimiä (esim. kir ’valkoviinin ja mustaviinimarjaliköörin sekoitus’), osa on luonnollista tul­ki­ta erisnimiksi (etenkin jos ainekset ja suhteet on tarkoin määritelty), osa on väli­maas­tos­sa. Esimerkiksi ”martini” suositellaan kirjoitettavaksi yleisnimen tavoin.

>Kielikello 4/1997 esittää artikkelissa Oikeinkirjoitusohjeita ruoasta kirjoittaville seuraavan ohjeen (ja uudemman ruoka-aiheisen teemanumeron 1/2007 kuvaus on olennaisesti samanlainen):

Erilaisten drinkkien ja cocktailien nimissä erisnimen ja yleisnimen raja on horjuva. Ginistä ja tonikista valmistettu gin tonic kirjoitetaan ensi sijassa pienellä, samoin esimerkiksi votka ja tuoremehu. Monilla juomasekoituksilla on kuitenkin selvä nimi, esimerkiksi Bloody Mary, Lumipallo, Poronkyynel.

Edellä esitetty kuvaus ei selvennä tilannetta kovinkaan hyvin. Parempi olisi ehkä kuvata asia niin, että jos kyseessä on periaatteessa aineksiltaan ja sekoitussuhteiltaan täysin määrätty juoma, se on luonnollista käsittää erisnimeksi.

Esimerkiksi margarita on väljästi määritelty tyyppi, suunnilleen tequilaa + jotain sitrus­mais­ta + ehkä jotain muuta, ja margaritoja on monenlaisia. Sen sijaan Manhattan voi­ta­neen käsittää erityiseksi sekoitukseksi, vaikka alkuperäisestä Manhattanista onkin kehi­tel­ty muun­nelmia.

Rajanveto voi olla hankalaa. Vaikka juomasekoitus syntyy väljänä käsitteenä, sille voidaan yrittää määritellä täsmällinen ”oikea” reseptiä (esim. IBA Official Cocktails). Toisaalta tark­ka­na käsitteenä syntynyt voi muuttua yhä epämääräisemmäksi.

Niinpä tekstissä, jossa mainitaan useita juomasekoituksia, voi yrittää välttää ikävää kir­ja­vuut­ta (”mies tilasi Manhattanin ja nainen margaritan”) vaikka sitten vähän suosituksia rik­koen. Tekstin kokonaisuus vaikuttaa asiaan, samoin kuin jopa se, onko ver­saa­li­al­kui­se­na kir­joi­tet­tu sana jossakin tilanteessa ymmärrettävissä väärin (esim. Manhattan paikan­ni­mek­si).

Tavaramerkit ovat erisnimiä

Tavaramerkkejä eli tuotemerkkejä pidetään erisniminä, vaikka tuotemerkkikään ei yksilöi yhtä esinettä vaan on vain jonkin valmistajan nimi tuotteilleen, usein monille eri tuotelajeille. Taustalla ovat käytännön syyt.

Pidämme sanaa ”sinihomejuusto” ilman muuta yleisnimenä, osittain siksi, että se on vain kuvaileva ilmaisu, mutta myös esimerkiksi ”emmental” käsitetään yleisnimeksi, juustotyypin nimeksi. Mutta juustonvalmistaja ehkä haluaa erottaa oman sinihomejuustonsa muiden val­mis­ta­jien sinihomejuustoista ja antaa sille nimen ”Aura”. Siitä tulee tuotemerkki, ja se kä­si­te­tään erisnimeksi, vaikka mikään ei estä kyseistä valmistajaa tuottamasta hyvinkin eri­lai­sia Aura-juustoja.

Nykyisin tavaramerkki ei aina ole yhden valmistajan tuotteistaan käyttämä merkki, vaan valmistajien yhteen­liittymän omistama merkki. Sellainen on esimerkiksi Blu-ray Disc, jota käytetään siis useiden valmistajien määrätyn­laisista laserlevyistä. Vaikka sellainen nimitys usein tulkitaan tiettyyn tekniikkaan viittaavaksi, sillä on myös kaupallinen sisältö: yhteen­liittymään kuulumattomat eivät saa käyttää samaa tai liian samanlaista nimitystä tuotteistaan. Siksi nimi on tulkittava erisnimeksi, eikä tämä siis johdu vain siitä, että siinä on tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti kirjoitettu Blu eikä englannin blue-sanan mukaan Blue. Vaikka Suomessa on rekisteröity vain nimi ”Blu-ray Disc”, voidaan siitä käyttää lyhyempää asua ”Blu-ray”, kuten yhteen­liittymäkin (BDA) käyttää.

Tavaramerkki on eri asia kuin kauppanimi, joka tarkoittaa tavarasta kaupassa yleisesti käytettyä nimeä. Kauppanimi on siis yleisnimi, eikä siihen voi saada yksinoikeutta. Kaup­pa­ni­mien käyttöäkin voidaan kuitenkin säädellä. Esimerkiksi haimonni-nimistä kalaa myy­dään ylei­ses­ti kauppanimellä pangasius, ja tämä on kalatuotteiden yms. kauppanimiä koskevan asetuksen mukaista. Kauppanimet kuitenkin yleensä ovat vain käytännön varassa eli niiden käyttöä ei säädellä. Esimerkiksi ”silika” on piidioksidin kauppanimi ja (Nykysuomen sanakirjan mukaan) ” valaanluu” on valaan hetuloiden kauppanimi.

Asioita on kuitenkin sekoitettu niin, että virallisissakin asiakirjoissa puhutaan myös tavaramerkeistä kauppaniminä. Sekaannus on paha, koska käsitteillä on ratkaiseva ero: tavaramerkkiin on yksinoikeus, kun taas kauppanimeen ei ole eikä voi olla, koska kauppanimeltä puuttuu erottavuus – erottaminen muiden valmistajien tuotteista –, joka on tavaramerkin olennainen ominaisuus.

Valitettavasti jopa kieltä koskevissa ohjeissa saatetaan yllyttää tavaramerkkien virheelliseen käyttöön ja väitetään, että kirjoitusasun muuntelu olisi hyväksyttävä tapa tehdä tavaramerkistä yleisnimi. Kielikellon 2/1983 artikkelissa Mausteet väitetään:

Mm. chilistä ja cayennenpippurista valmistetaan tulista pippurikastiketta tabaskoa. Tämä kastikkeen nimi on yleissana, joten iso alkukirjain ei ole tarpeen. Kirjoitusmuodossa ei tarvitse säilyttää vierasta c-kirjainta (”Tabasco” vain valmisteen erisnimenä).

Asiallisessa kielenkäytössä siis käytetään vain tuotemerkkiä Tabasco viittaamaan tietyn valmistajan tuotteeseen. Sitä voidaan käyttää sellaisenaan tai yhdyssanan alkuosana.

Joissakin tapauksissa yleisnimenä käyttäminen on kaksinkertaisesti virheellistä. Sana ”Freon” on eräiden kemiallisten aineiden tuotemerkki. Osa näistä aineista on kloorista, fluorista ja hiilestä koostuvia CFC-aineita, joita on käytetty mm. jäähdytyslaitteissa kylmäaineina ja jotka on nykyisin kielletty kehittyneissä maissa. CFC-aineita kutsutaan usein nimellä ”freonit”, mikä on virheellistä senkin takia, että Freon-tuotemerkillä valmistetaan muitakin aineita kuin CFC-aineita.

Tavaramerkkinä käytetty sana voi ”väljähtyä” (vesittyä, degeneroitua) ja muuttua enemmän tai vähemmän yleis­nimek­si. Jopa ”kännykkä” on alkujaan tavaramerkki, ja sen rekisteröinti on edelleen voi­mas­sa, mutta se ei ole käytössä tavaramerkkinä. Huolitellussa kielessä ei käytetä voimassa ole­via tavaramerkkejä tai niiden väännelmiä yleisniminä.

Jos tavaramerkkisuoja on ko­ko­naan lakannut tai sitä ei ole ollutkaan, tilanne on toinen. Esimerkiksi sanaa Nylon käytettiin aluksi tavaramerkin tavoin, mutta sitä ei koskaan suo­jat­tu tavara­merkkinä. Täten on korrektia käyttää englannissa sanaa nylon ja suomessa sanaa nailon yleisnimenä. Hiihtokenkien tavaramerkki Mono ei enää ole käytössä eikä rekisteröity, ja mono on siten muuttunut yleisnimeksi.

Suuri osa tavaramerkeistä, joiden usein luullaan muuttuneen yleisnimiksi, on kuitenkin edelleen joko edelleen käytössä todellisena tavaramerkkinä tai periaatteessa edelleen rekisteröityjä. Asia on syytä tarvittaessa selvittää rekistereistä. Ks. kohtaa Tavaramerkin asun selvittäminen.

Tavaramerkki voi olla myös merkki, jonka mikä tahansa valmistaja saa liittää tuotteeseensa, jos täyt­tää määrätyt ehdot. Esimerkiksi sana ”Joutsenmerkki”, joka ilmaisee suomalaista alku­perää, on rekisteröity tavaramerkiksi. Epäselvempi tapaus on ”Reilu kauppa”, jota ei ole re­kis­te­röi­ty, mutta jota käytetään tavaramerkin tavoin. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo niistä:

Sellaisissa virallisesta nimestä yleistymään pyrkivissä ilmauksissa kuin Joutsen­merk­ki (~ joutsenmerkki) ja Reilu kauppa (~ reilu kauppa) iso alkukirjain on ensi­si­jai­nen etenkin silloin, kun kyseessä ovat rekisteröidyt merkit.

On epäselvää, mitä sanoilla ”yleistymään pyrkivissä” tässä tarkoitetaan. ”Joutsenmerkki” varmaankin yleisesti ymmärretään aivan erityiseksi merkiksi, vaikka tätä sanaa ei aina huomata kirjoittaa versaali­alkui­se­na. Sen sijaan ”reilu kauppa” on yleiskielen ilmaus, jolta itsessään puuttuu erottavuus, ja tämä lieneekin syy siihen, että sitä ei ole rekisteröity. Reilun kaupan edistämisyhdistys kuitenkin pyrkii rajaamaan il­mauk­sen käytön sen hyväksymiin yhteyksiin.

Järjestelmien, formaattien tms. nimet

Tietojärjestelmiin ja vastaaviin viitataan usein kuvailevilla ilmauksilla, jotka eivät muodosta erisnimeä, vaikka ilmaus tarkoittaakin yksilöityä järjestelmää. Usein kuvauksen alussa on kyllä yrityksen tms. nimi.

Järjestelmälle voidaan kuitenkin antaa erisnimi. Se ei useinkaan kuvaile mitään eikä ole lyhenne kuvauksesta, vaan vain annettu nimi.

Rajatapaus on erisnimen tavoin käytetty lyhenne. Usein kyseessä on alkukirjainlyhenne, joka kirjoitetaan kokonaan versaaleilla. Jos alkuperäinen ilmaus on pitkä, se saattaa kokonaan jäädä normaali­käytöstä, jolloin lyhenne alkaa yhä selvemmin muodostua nimeksi.

Eräänlaisina järjestelminä voidaan pitää myös teknisiä määrittelyjä eli spesifikaatioita. Niiden erisnimiluonne on hyvin tulkinnanvarainen. Versaali­alkuisuuden suuntaan vie kuitenkin eri­tyi­ses­ti englannin kielen esimerkki. Lisäksi kyseessä on usein tavara­merkki. Useimmiten voi­daan panna etusijalle se muoto, jota esimerkiksi asiaa koskeva virallinen standardi tai muu määrittely käyttää. Varsin usein nimi on lyhenne­peräinen ja kirjoitetaan siksi stan­dar­dis­sa kokonaan versaaleilla. Selvästi sanamaiset nimet kuten Ascii (lausutaan [askii]; stan­dar­dis­sa: ASCII) on ehkä kuitenkin parasta kirjoittaa erisnimien yleisten sääntöjen mukaan mm. taivutuksen takia (”ASCIIsta” olisi oudompi kuin ”Asciista”).

Internet kuuluu tavallaan tähän ryhmään, samoin www eli web, joka jo varsin yleisesti kir­joi­te­taan gemenalla. Tähän vaikuttaa osittain käsitteen väljyys (kyse ei ole yhdestä selvä­rajai­ses­ta järjestelmästä), mutta ehkä enemmän tuttuus ja yleisyys. Kun ilmaus esiintyy hy­vin yleisenä tekstissä, versaalin käyttö alkaa häiritä silmää, varsinkin kokonaan versaaleilla kir­joit­ta­mi­nen (WWW).

Tietotekniikan alalla on melko tavallista, nykyisin myös lehdissä, kirjoittaa tällaiset nimet gemenalla: jpeg, pdf jne. Yhtenä syynä on, että niitä esiintyy alan teksteissä hyvin paljon, jolloin versaalin käyttö tekee tekstin levottoman näköiseksi.

Junien nimet

Junien nimistä vain harvat ovat selviä erisnimiä kuten ”Savonia”, ”Lentävä kalakukko” ja ”Idän pikajuna”. Nekään eivät välttämättä tarkoita aina samaa junaa fyysisenä liikenne­välinee­nä vaan tiettyä ja tunnettua junayhteyttä tai junavuoroa.

Tavallisempaa on, että juniin viitataan kuvailevilla ilmaisuilla kuten ”Tampereelle kello 10 lähtevä juna” taikka tyyppiä kuvaavalla sanalla, johon saattaa liittyä numerotarkenne, esi­mer­kik­si ”pikajuna 50”.

Kielitoimiston sivuston Intercity-kohdan mukaan ”intercity” on ”yleiseurooppalainen nimi junille, joita käytetään kaukoliikenteessä” ja rinnastuu sanaan ”pikajuna”, kun taas ”Pen­do­li­no” on ”junatyyppi” ja siksi erisnimi. Tässä tarkoitettaneen kuitenkin, että ”intercity” kuvaa määrätynlaista junien tyyppiä eli lajia, kun taas ”Pendolino” on tavaramerkki. Käytännössä tämän mukainen kirjoituslinja taitaa jäädä vähemmistöön. VR kirjoittaa ”InterCity”.

Kasvilajikkeet ja eläinrodut

Kasvilajikkeiden nimet ovat versaalialkuisia, esimerkiksi Huvitus ja Šampion (omenalajikkeita) ja Chardonnay (rypälelajike). Tämä poikkeaa monista muista vastaavista nimityksistä. Esimerkiksi viinityypin nimitys kuten chablis käsitetään yleisnimeksi, vaikka se perustuukin paikannimeen. Sen si­jaan vaikkapa Chablis Moreau on erään chablis’n kauppanimi, tuotenimi. Ymmärrettävästikin näitä melko mut­kik­kai­ta sääntöjä on usein vaikea soveltaa.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan mukaan rypälelajikkeen nimi kirjoitetaan gemenalla, kun tarkoitetaan lajikkeesta valmistettua viiniä. Tätä voisi perustella sillä, että nimi tällöin esiintyykin viinityypin nimityksenä.

Eläinrotujen nimet tulkitaan yleisnimiksi, vaikka ne perustuisivat paikannimiin tai muihin erisnimiin.

Päivien yms. nimet

Suomen kielessä käsitetään yleisnimiksi muun muassa viikonpäivien, kuukausien ja useimpien juhlapäivien nimet, jotka ovat englannin kielessä erisnimiä. Tosin kyse ei niinkään ole siitä, mil­lai­sik­si nämä sanat ajatellaan, vaan vain kirjoitusasua koskevasta säännöstä. Toisaalta suomen käytäntö on looginen, sillä ei esimerkiksi ”maanantai” yksilöi päivää vaan tarkoittaa joukkoa päiviä taikka päivän asemaa viikkojärjestelmässä. Ja joulukin on joka vuosi.

Sääntö koskee myös nimiä, jotka voidaan luokitella sitaattilainoiksi. Niissä on tosin horjuntaa, Usein käy­te­tään esi­mer­kik­si asua ”Jom Kippur”, vaikka kyseessä on vuotuinen juhlapäivä, jon­ka nimen suo­si­tel­tu asu suomenkielisessä tekstissä on standardin SFS 5824 (Heprealaisen kirjaimiston translitteraatio) mukaan ”yom kippur”.

Sellaiset sanat kuin nisan-kuu ja brumaire-kuu kirjoitetaan usein ilman yhdysmerkkiä. Asia riippuu siitä, ajatellaanko alkuosat niin harvinaisiksi, että on aihetta käyttää yhdysmerkkiä sanan rakenteen sel­ven­tä­miseen.

Almanakkatoimiston sivuilla oleva Aikakirja 2013 käyttää (luvussa 2) sellaisia juhlien nimien kirjoitusasuja kuin al-Hidžra. Versaalin käyttö ei vastaa suomalaista käytäntöä – eikä arabialaistakaan, koska arabialaisessa kirjaimistossa ei ole gemenaa ja versaalia.

Joulu- yms. toivotuksissa käytetään yleisesti versaalialkuisuutta. Tässä on kuitenkin kyse versaalin muunlaisesta käytöstä kuin erisnimikäytöstä. Kielitoimiston sivulla sanotaan: ”Painetuissa korteissa käytetään useimmiten isoja alkukirjaimia (’Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!’). Se on kortteihin vakiintunut tapa, jota ei kuitenkaan tarvitse nou­dat­taa, kun kirjoittaa toivotukset itse.”

Juhlapäivien ja merkkipäivien nimityksistä osa perustuu henkilönnimeen tai muuhun erisnimeen. Ne kirjoitetaan yleensä sanaliitoiksi, paitsi kaikkein vakiintuneimmat.

Erilaisten teemapäivien, kampanjoiden ja vastaavien nimet kirjoitetaan usein siten, että en­sim­mäi­nen sana on versaalialkuinen. Tämä koskee varsinkin ainutkertaisia tapahtumia, mutta myös sellaisia, jotka voidaan käsittää tavaramerkin luonteisiksi.

Rajatapaus on sellainen nimitys, joka tarkoittaa kampanjaa, mutta kuitenkin viittaa tiettyyn päivään ja siten muistuttaa vuotuisen juhlapäivän nimitystä. Kampanjaluonteisuuden takia voitaneen hyväksyä versaali­alkuisuus, joka on myös tavallisempi tällaisten ilmiöiden yleensä amerikkalaisen alkuperän takia.

Lempinimet

Lempinimet on perusteltua kirjoittaa versaalialkuisina, koska eivät luonteeltaan poikkea virallisemmista nimistä. Varsinkin automerkkien lempinimet saatetaan kuitenkin kokea yleisnimen omaisiksi ja kirjoittaa gemenalla. Ks. myös kohtaa henkilöiden lisänimistä eli epiteeteistä.

Tittelit

Tittelit kirjoitetaan yleensä gemenalla, paitsi joskus vanhahtavaan tyyliin kuuluvassa kohte­liaas­sa puhuttelussa. Kuitenkin brittiläiset arvonimet Sir ja Dame on yleensä tapana kirjoittaa englannin mukaisesti versaalialkuisina mm. siksi, että näillä sanoilla on eri merkitys, jos ne kirjoitetaan gemenalla. Sen sijaan kirjoitusasultaan suomeen mukautettu lordi-titteli kir­joi­te­taan luontevammin gemenalla, samoin sen esimerkin mukaisesti lady-titteli, vaikka se muu­ten kirjoitetaan täysin englannin mukaan.

Brittiläisessä käytännössä titteliä Sir käytetään joko pelkän etunimen edessä tai koko nimen edessä, ei koskaan pelkän sukunimen edessä.

Suomen kielessä ei yleensä ole aihetta Sir-titteliä. Esi­mer­kik­si romaanin suomennoksessa voi kuitenkin kirjoittaa alkutekstin mukaisesti Sir Julianista, jos hyvää vaihtoehtoa ei ole, koska sukunimeä ei tiedetä.

Jos Sir-sanaa käytetään, se on kirjoitettava versaalialkuisena, koska englannissa ”sir” on vain yleinen puhuttelusana.

Arvostusta osoittava määrite aloitetaan versaalilla, jos se muodostaa yhdessä erisnimen kanssa kiinteän kokonaisuuden – nimen, jolla henkilö yleisesti tunnetaan. Usein kyse on uskonnollissävyisestä nimityksestä.

Myös määrite Pyhä kirjoitetaan yleensä versaalialkuisena, vaikka kyseessä ei olisikaan kiinteä kokonaisuus.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo hiukan hämärästi: ”Nimeen liittyvä arvostusta ilmaiseva vakiintunut määrite tai arvo voidaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella, jos se hahmottuu osaksi nimeä, muuten pienellä”. Esimerkkeinä ovat ”Äiti Teresa”, ”Pyhä Paavali”, ”Neitsyt Maria” ja ”Sir Winston Churchill”. Nämä eivät ole aivan rinnasteisia tapauksia, sillä ”Äiti Teresa” on kiinteä ilmaus (määritettä ei käytännössä voi jättää pois), kun taas Paavaliin ja Mariaan voidaan viitat pelkällä etunimellä, eikä suomessa ole tapana eikä aiheellista yleensä käyttää Sir-titteliä (ja Churchill voidaan yleensä hyvin mainita pelkällä sukunimellä).

Oppaan kannanotolla voidaan kuitenkin perustella myös esimerkiksi kirjoitusasua ”mahatma” silloin, kun puhutaan jostakusta muusta mahatmasta kuin Mahatma Gandhista (oikeastaan Mohandas Gandhista). Intian kulttuurissa ”mahatma” kunnianimi, joka annetaan erityisen arvostetuille, jopa pyhinä pidetyille ihmisille.

Tunnettujen ja kunnioitettujen henkilöidenkin nimien edessä käytetyt määritteet kirjoitetaan gemenalla, jos ne ilmaisevat asemaa, virkaa, tehtävää, sotilasarvoa tms.

Maantieteellisten alueiden nimet

Erisnimiksi ei tulkita sellaisia nimityksiä kuin ”napapiiri”, vaikka merkitys olisi rajattu mää­rit­teel­lä, ei myöskään napojen nimityksiä. Sen sijaan eräät napa-alueisiin liittyvät alueiden nimi­tyk­set käsitetään erisnimiksi.

Oikeushenkilöiden nimet

Koska erisnimenä pidetään ensisijaisesti yksilön nimeä, on luonnollista, että myös oikeus­henkilölle eli juridiselle henkilölle annettua nimeä pidetään erisnimenä. Se siis aloi­te­taan versaalilla. Oikeus­henkilöitä ovat muun muassa

• yritykset ja liikelaitokset
• yhdistykset
• säätiöt.

Rahastoja voidaan yleensä myös pitää oikeushenkilöinä, ja ne ovat usein muodoltaan säätiöitä tai yhdistyksiä.

Oikeushenkilön nimen rekisteröidyissä asussa käytetään usein versaalia kaikkien sanojen alussa. Ks. kohtaa Organisaatioiden nimet.

On luonnollista, että myös oikeushenkilöstä käytetty, usein virallista nimeä lyhyempi arkinimi tai lempinimi käsitetään erisnimeksi. Tätä ei kuitenkaan yleensä sovelleta puolueiden nimiin.

Järjestön jäsentä tarkoittava sana kirjoitetaan suomen kielessä gemenalla.

Esimerkiksi Rotary järjestön nimenä (= Rotary-järjestö, virallisesti Suomen Rotary) aloi­te­taan versaalilla, mutta järjestön jäsentä tarkoittava rotary (Kielitoimiston sanakirjassa: rotari) gemenalla. Sana ”rotaryjärjestö” voidaan käsittää järjestön epäviralliseksi nimeksi, jossa alkuosa tarkoittaa jäsentä; tällöin sana kirjoitetaan gemenalla ja ilman yhdysmerkkiä.

Liittoumien nimet

Valtioiden liittoutumien nimet kirjoitetaan osittain gemenalla, osittain versaalialkuisina ilman selvää logiikkaa. Usein tietysti ongelman poistaa se, että nimen ensimmäinen osa on it­ses­sään erisnimi, esimerkiksi nimessä ”Varsovan liitto”.

Esimerkiksi 1. maailmansodan edellä ja aikana Ranska ja Britannia (ja myöhemmin muut­kin maat) olivat liitossa, josta käy­tet­tiin nimitystä ”entente” tai pidemmin ”entente cordial” ’sydämellinen yhteis­ymmärrys’. Suomen kieleenkin vakiintui kirjoitusasu ”entente”, vaikka kyseessä onkin erisnimi. Vastaavia tapauksia on muitakin. Valtioiden liittoutuma ale­taan ilmeisesti käsittää versaali­alkuisena kirjoitettavaksi selväksi erisnimeksi vasta, kun sil­lä on oma organisaatio ja se käsitetään toimivaksi yksiköksi eikä valtioiden yhteis­toimin­nak­si.

Luonteeltaan erisnimiä ovat myös henkilöiden ja organisaatioiden välisten liittoutumien nimet, mutta niistäkin monet kirjoitetaan gemenalla. Raja kulkee ilmeisesti lähinnä sen mukaan, onko liittoutumalla oma organisaatio ja selvä yksilöllinen identiteetti.

Poikkeuksia: gemena-alkuisia erisnimiä

Luonteeltaan erisnimi, mutta kirjoitusasultaan yleisnimi

Edellä käsiteltiin monia erilaisia tulkintaongelmia. Tässä tarkastellaan eräitä tapauksia, joissa ilmaisu on merkitykseltään aika selvästi erisnimi, mutta se sääntöjen mukaan silti kirjoitetaan yleisnimen tavoin, siis gemenalla.

Tällaiset tapaukset ovat vahvasti sovinnaisia, eli kyse on melko mielivaltaisista kielen säännöistä. Toisaalta säännöt ovat pääosin vakiintuneita ja kauan käytössä olleita, joten niiden noudattaminen kertoo halusta ja kyvystä kirjoittaa huolitellusti.

Kielten nimet

Ei ole kovin mielekästä sanoa, että ”suomi” kielen nimenä on vähemmän erisnimi kuin ”Suo­mi” maan nimenä. On vain vakiintunut sääntö, että toinen kirjoitetaan yleisnimen tavoin, toi­nen erisnimen tavoin. On käsitteellisesti selvempää todeta, että molemmat ovat erisnimiä mut­ta suomen kielessä vain on sellainen sääntö, että kielten nimet kirjoitetaan gemenalla.

Sopimuksenvaraista, mutta hyvässä yleiskielessä vakiintunutta on myös se, että sellainen ilmaisu kuin ”suomen kieli” kirjoitetaan kahdeksi sanaksi. Sen sijaan sen johdos ”suomen­kie­li­nen” kirjoitetaan yhdyssanaksi. Ilmaisu ”suomen kieli” käsitetään sellaiseksi, että siinä ei viitata Suomeen maana vaan se on ikään kuin kielen nimen ”suomi” pitempi muoto.

Sääntö ei koske ”tietokonekielten” kuten ohjelmointikielten nimiä. Ne eivät olemukseltaan vastaa ihmiskieliä, ja niiden nimet ovat tuotemerkin tapaisia (ja joskus todella tuote­merkkejä).

Tietokoneohjelmien nimet

Tietokoneohjelmien nimet ovat usein tavaramerkkejä. On luonnollista käsitellä samaan tapaan myös esimerkiksi ilmaisohjelmien nimiä, kun kyseessä on selvä ohjelmalle annettu yksilöllinen nimi.

Etenkin Unix- ja Linux-ympäristöissä on ollut tapana kirjoittaa joidenkin ohjelmien nimet gemenalla siksi, että ohjelman käynnistävä komento on kirjoitettava siten. Jos komennot on toteutettu pieninä ohjelmina, on tuntunut keinotekoiselta kirjoittaa esimerkiksi cp-​ko­men­nos­ta mutta Cp-ohjelmasta. Yleensä ongelma voidaan kiertää puhumalla vain komennoista.

Lisätietoja: Tietokoneohjelmien, tietokoneiden, komentojen yms. nimien kirjoittaminen.

Käsitteellisten alueiden nimet

Kun ilmaus tarkoittaa jonkin toiminnan aluetta, periaatteen soveltamisen aluetta, se käsitetään yleisnimeksi.

Tämä on hiukan outoa, etenkin, kun alue usein vastaa tiettyä maantieteellistä aluetta. Toisaalta suurin osa tämäntapaisista nimistä alkaa erisnimellä ja siten joka tapauksessa versaalilla.

Yhtenäisen euromaksualueen nimenä käytetään yleensä sen englanninkielisestä nimestä Single Euro Payments Area muodostettua lyhennesanaa. Kielikellossa 2/2007 sanotaan (artikkelissa Euromaksualue eli SEPA), että se kirjoitetaan uutuutensa takia SEPA, mutta että ilmauksen yleistyessä kirjoitusasu sepa voi tulla käyttöön. Artikkelin mukaan kyseessä ei ole erisnimen, vaan yleisnimen lyhenne. Epä­sel­väk­si jää, mihin tämä varsinaisesti perustuu. Voisiko vastaavasti ilmauksen ETA = Eu­roo­pan talousalue käsittää yleisnimeksi, jolloin sen voisi kirjoittaa eta eikä Eta? Luonnollisemmalta tuntuisi käsittää tällaiset ilmaukset erisnimiksi ja kirjoittaa ne tavallisten erisnimien tapaan.

Kuvitteellisten kohteiden nimet

Periaatteessa sanan erisnimiluonne ei riipu siitä, tarkoittaako se jotain todellista vai ku­vi­tel­tua, oletettua tai myyttistä. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas sanoo epämääräisesti:

Kuvitteellisten paikkojen, olentojen ja henkilöiden nimet voi usein tulkita joko erisnimiksi tai yleissanoiksi:

kyöpeli ~ Kyöpeli, manala ~ Manala, tuonela ~ Tuonela
Nukkumatti ~ nukkumatti, Joulupukki ~ joulupukki

Käytännössä kuitenkin valtaosa kuvitteellisten kohteiden nimistä on selviä erisnimiä, kuten Styks, Kharon, Peter Pan ja Petteri Punakuono. Yleissanoiksi tulkitseminen merkitsee yleensä sitä, että kohdetta ei ajatella edes kuvit­teelliseksi, vaan pelkästään kuvaannolliseksi, me­ta­fo­ri­sek­si tai symboliseksi.

Sotien ym. ja ajanjaksojen nimet

Suomen kielessä myös sotien nimet kirjoitetaan gemenalla. Koska sääntö on epä­loogi­nen, sen rikkominen on melko tavallista (esim. ”Toinen maailmansota”, ”Vapauden aika”), mutta asiallisimpaan tyyliin sellainen ei sovi muun muassa siksi, että historiaa käsit­te­le­väs­sä kir­jal­li­suu­des­sa sääntöä noudatetaan. Sama koskee historiallisten tapahtumien ja ajan­jaksojen ni­mi­tyksiä.

Myös Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuosina 1939–1940 käydyn sodan nimi kirjoitetaan gemenalla, talvisota, vaikka sana esiintyy myös yleisnimenä merkityksessä ’talvella, talvioloissa käytävä t. käyty sota’.

Jos sodan, vallankumouksen, historian tapahtuman tms. nimen osa on itsessään erisnimi, esimerkiksi maannimi, niin tämä osa kyllä kirjoitetaan versaalialkuisena.

Uusi kieliopas esittää kirjoitusasun ”suuri pohjan sota” ensisijaiseksi. Tässä yhteydessä ”Pohja” tai ”pohja” tarkoittaa Pohjolaa, pohjoisia maita.

Sotilasyksiköiden nimet

Sotilasyksiköiden nimet voidaan käsittää erisnimiksi. Jos kuitenkin yksikköön viitataan nu­me­rol­la ja yksilön lajia osoittavalla sanalla, on usein luontevampaa tulkita, että kyseessä on yk­si­löi­vä ilmaus, mutta ei erisnimi. Voidaan esimerkiksi kirjoittaa ”42. divisioona”, joka voi­daan ajatella samantyyppiseksi ilmaisuksi kuin ”42. rivi”. Tällaista kirjoitusasua suosittaa mm. Uusi kieliopas. Usein kuitenkin tulkitaan ilmaisu erisnimeksi ja vieläpä kirjoitetaan ”42. Di­vi­sioo­na” eli ilmaisun kirjoitusasun ensimmäinen kirjain kirjoitetaan versaalilla. (Ylei­ses­ti niin ei me­ne­tel­lä numeroalkuisissa nimityksissä.) Tämä on melko tavallista etenkin suu­rim­pien yk­si­köi­den nimissä, esim. ”IV Armeijakunta”. Asiaan voivat vaikuttaa lyhenteet kuten ”42. D” ja ”IV AK”.

Jostakin syystä monien erikseen nimettyjen sotilasyksiköiden ja armeijoiden nimet, joilla on selvästi erisnimen luonne, kirjoitetaan yleensä gemenalla, esim. ”voittamaton armada”, (Napoleonin) ”suuri armeija” (”la Grande Armée”), ”puna-armeija”, ”neuvostoarmeija”, mutta kuitenkin ”Ässärykmentti”. Horjuntaa on esim. suomalaisen joukko-osaston erisnimen kir­joi­tus­asuis­sa ”kaartin pataljoona” ~ ”Kaartin Pataljoona” ~ ”Kaartin pataljoona”, joista vii­mek­si mainittu on loogisin.

Puolueiden ja liikkeiden nimet

Suomen puolueiden käyttönimet ja viralliset nimet

Puolueiden nimet kirjoitetaan yleensä gemenalla, ellei käytetä aivan virallisinta muotoa eli puoluerekisterissä olevaa nimeä.

Joissakin tapauksissa käyttönimi on sama kuin virallinen nimi, alkukirjaimen tasoa lukuun ottamatta.

Gemena-alkuisuus voi joskus johtaa epäselvyyksiin, jos nimi on käytössä myös yleisnimenä. Usein voi syntyä (kenties tarkoituksellista) epä­sel­vyyt­tä siitä, tarkoitetaanko puoluetta vai väljemmin aatesuuntaa tai osaa puolueen jäsenistä tai kannattajista.

Suomen kielen lautakunnan kannanotto puolueiden nimiin on kuitenkin hyväksynyt sen epäloogisen linjan, että virallinen nimi kirjoitetaan erisnimen tavoin, mutta samaa puoluetta tarkoittava käyttönimi yleisnimen tavoin. Kannanoton mukaan virallisia nimiä ”tarvitaan kuitenkin hyvin harvoin”. Ajatuksena lienee, että esimerkiksi asua ”Perussuomalaiset” käytettäisiin vain kaikkein virallisimmissa teksteissä (ja silloin usein lyhenteen ”rp” kera), muutoin asua ”perussuomalaiset”, tarkoitettiinpa sitten puoluetta tai sen jäseniä tai sen kannattajia.

Epäloogisuudesta huolimatta gemenan käyttö puolueennimissä on kuitenkin jo niin yleistä ja siis myös nykyinen suositus (käyttönimien osalta), että siitä tuskin kannattaa poiketa. Kannattaa kuitenkin tarvittaessa selventää sanamuodoilla, tarkoitetaanko puoluetta vai sen (joitakin) edustajia, jäseniä, kannattajia tms.

Puoluekannan ilmaiseminen

Ihmisen puoluekanta ilmaistaan poliittisissa kirjoituksissa usein sulkeissa nimen jäljessä. Tällöin voi käyttää puolueen nimen lyhennettä kuten ”SDP”, mutta tavallisempaa on käyttää gemenalla kirjoitettavaa ns. jäsenyyslyhennettä kuten ”sos.dem.” tai ”sd.”. Jäsenyyslyhenteet ovat vahvasti sovinnaisia, ja niitä on kuvattu kielitoimiston sivulla Puolueiden nimilyhenteet. Osa siinä mainituista lyhenteistä on kuitenkin varsin epäselviä asioita tuntemattomille, joten esimerkiksi lyhenteen ”r.” sijasta voi olla aiheellista käyttää vanhempaa lyhennettä ”ruots.”.

Liikkeiden nimet

Suomalaisten poliittisten, uskonnollisten yms. liikkeiden nimet kirjoitetaan yleisesti gemenalla, elleivät ne ole selvästi järjestäytyneet puolueiksi tai muiksi yhdistyksiksi.

Ulkomaisten liikkeiden nimen kirjoitetaan usein versaalialkuisina. Liikkeiden sijasta puhutaan usein järjestöistä, vaik­ka järjestäytyneisyyden aste vaihtelee.

Kirjoitusasusta al-Qaʿida huomattakoon, että siinä on määräävä artikkeli ”al” kirjoitettu gemenalla erisnimen eteen ja siihen yhdysmerkillä yhdistetyksi; tämä on arabian siirtokirjoituksen suomalaisen standardin mukaista. Varsinainen nimiosa on siis versaalialkuinen.

Kielitoimiston kannanotto Talebanit vai talibanit? sanoo: ”Itse liikkeen nimi kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, joko Taleban tai Taliban.” Tällainen on oikeastaan aika epäjohdonmukaista, etenkin jos kyse on heikosti or­ga­ni­soi­tu­neesta ja rajoiltaan epämääräisestä liikkeestä. Linja poikkeaa suomalaisten liikkeiden nimien vanhasta kirjoitus­peri­aattees­ta. Kielitoimiston myöhempi kanta oli sellainen, että kyseessä onkin ”löyhä yhteenliittymä tai pikemminkin jopa vain aatesuunnan kannattajien nimitys”, joten isoa alkukirjainta ei käytetä.

Jos erisnimen käsitteen raja vedetään sen mukaan, tarkoittaako nimitys yksilöä, esimerkiksi oikeushenkilöä, niin Taleban voitaisiin ainakin poliittisista syistä käsittää erisnimeksi. Liike on pyritty kokemaan tahoksi, jonka kanssa voisi neuvotella.

Ulkomaisten puolueiden nimet

Edellä sanottu koskee sekä Suomen että muiden maiden puolueita ja poliittisia liikkeitä. Kun siis niistä käytetään vieraasta kielestä otettua lyhyttä nimeä, se kirjoitetaan usein ge­me­nal­la. Tämä koskee varsinkin sellaisia puolueennimiä, joita esiintyy eri maissa ja jotka voi­daan tulkita usein pikemminkin puoluetyypin nimitykseksi kuin yhden puolueen eris­nimeksi.

Versaalialkuisuuttakin esiintyy yleisesti. Syynä on ehkä osittain se, ettei aina tiedetä, onko kyseessä virallinen vai epävirallinen nimi. Koska puolueiden nimien kirjoittaminen gemenalla on poikkeus yleisiin sääntöihin ja koska puolueen ja muun järjestön välinen ero on usein epäselvä, olisi ehkä parasta suosia versaalialkuisuutta.

Internet

Erikoistapaus on sana ”Internet”. Kielitoimisto on aiemmin suositellut versaalialkuista muo­toa. Tätä puoltaa se, että kyseessä on yhden (joskin hyvin laajan ja monimuotoisen) ver­kon eris­nimi. Lehdistössä on gemena-alkuinen internet kuitenkin hyvin tavallinen, koska sana ymmärretään ilmiön nimitykseksi (vrt. puhelin, televisio, lehdistö) eikä tietyn verkon eris­ni­meksi.

Suomen kielen lautakunnan kannanotto 12.3.2007 sallii molemmat vaihtoehdot. Tärkeintä on noudattaa kussakin kirjoituksessa yhtenäistä käytäntöä. Lisäksi valinta versaalin ja ge­me­nan välillä on otettava huomioon yhdyssanojen kirjoitusasussa. Normaalit kirjoitusasut ovat toisaalta ”Internet-sivut”, toisaalta ”internetsivut”. Kuten lautakunta toteaa, voi yhdys­merk­kiä kuitenkin käyttää gemena-asussakin ”osien hahmottamista helpottamaan – – etenkin silloin, kun yhdyssanan loppuosa alkaa vokaalilla: internet-asetus”.

Koska lehdistö suosii gemena-alkuista muotoa, se todennäköisesti yleistyy edelleen. Kielitoimiston sanakirjassa on hakusanana asu ”internet”, joskin siinä on maininta ”(myös: Internet)”. Niinpä turhan kirjavuuden välttämiseksi sen voi asettaa etusijalle, ellei ole jo­tain ul­kois­ta syytä (esimerkiksi julkaisijan käytäntö) toimia toisin.

Tietotekniikan asiantuntijoiden esitelmät siitä, kuinka ”Internet” ja ”internet” tarkoittavat eri asioita, voi jättää omaan arvoonsa. Kukaan ei ole esittänyt esimerkkiä suomenkielisestä tekstistä, jossa sellainen ero oikeasti tehtäisiin (paitsi esitelmöitäessä, että ero pitäisi tehdä).

Nimitys netti kirjoitetaan gemenalla sen yleisnimiluonteen takia, vaikka se käytännössä yleensä tarkoittaakin samaa kuin Internet. (Monet pitävät netti-sanaa yhä puhekielisenä, mutta se on ilmeisesti alettu yhä yleisemmin hyväksyä myös asiatyyliin.)

Numerolla rajattu ilmaus

Numerolla tai vastaavalla tarkennuksella rajattu ilmaisu kirjoitetaan gemena-alkui­se­na, vaikka ilmaisu tietysti tarkoittaa aivan määrättyä kohdetta. Sen sijaan samaa kohdetta tarkoittava puhekielenomaisempi nimitys kuten ”Nelostie” käsitetään eris­nimek­si. Tätä voidaan perustella sillä, että ”valtatie 4” ei varsinaisesti nimeä tietä, vaan yksilöi sen muulla tavalla, nimittäin yleisnimen ja numeron yhdistelmällä.

Toisentyyppisen tapauksen muodos­ta­vat Helsingin seudun kehäteiden nimitykset: niissä sana ”Kehä” käsitetään itsessään erisnimeksi.

Jos numero on ilmauksen alussa, ei ilmauksen en­sim­mäis­tä sanaa aloiteta versaalilla, vaikka ilmaus olisi luonteeltaan erisnimi, kuten kadunnimi. (Ks. kuitenkin huomautuksia sotilasyksiköiden nimistä.)

Erisnimi johdoksissa ja yhdyssanoissa

Johdokset yleisnimiä

Toisin kuin monissa muissa kielissä, suomen kielessä erisnimien johdokset käsitetään yleisnimiksi ja kirjoitetaan gemena-alkuisina.

Tämä koskee myös erisnimiin perustuvia yleissanoja, jotka eivät ole suomen kielen kannalta johdoksia vaan jotka perustuvat vieraassa kielessä olevaan erisnimen johdokseen.

Poikkeuksen muodostaa tilanne, jossa johdos on selvästi muodostunut erisnimeksi eli annettu jonkun tai jonkin erityiseksi nimeksi. Esimerkiksi ”savolainen” on yleisnimi, kun sen merkitys on esimerkiksi ’Savon asukas’ tai ’Savossa sijaitseva’, mutta erisnimi, jos se on ihmisen sukunimi.

Erinimi yhdyssanan alkuosana

Jos vakiintuneen yhdyssanan alkuosana on erisnimi ja loppuosana yleisnimi, kirjoitetaan sana yleensä tavallisen yleisnimen tavoin, siis ilman yhdysmerkkiä ja gemena-alkuisena.

Jos kyse ei ole vakiintuneesta ilmaisusta tai jos alkuosana olevan erisnimen asemaa halutaan korostaa, käytetään kuitenkin yhdysmerkkiä ja kirjoitetaan erisnimiosa versaalialkuisena. Joskus on vaihtoehtona kirjoittaa ilmaisu kahdeksi eri sanaksi.

Usein siis voidaan perustella kahta eri kirjoitusasua, esimerkiksi ”Wankel-moottori” ja ”wankelmoottori”. Sana ”Wankel” on henkilönnimi, ja käytettäessä sitä moottorityypin nimen osana se siis joko kirjoitetaan erisnimenä ja yhdistetään pääsanaan yhdys­merkil­lä tai kir­joi­te­taan gemenalla ja suoraan yhteen pääsanansa kanssa. Selvästi virheellisiä ovat sen sijaan sellaiset sekamuodot kuin ”Wankelmoottori”. Ilmaisu ”Wankelin moottori” olisi hyvin aja­tel­ta­vis­sa, mutta sitä ei käytetä. Ilmaisu ”Wankel moottori” (tai ”wankel moottori”) olisi karkea kirjoitus­virhe. Kirjoitusasu ”wankel-moottori” olisi perusteltavissa sen säännön mukaan, joka sallii yhdysmerkin, kun sanan osana on kieleen vakiintumaton vierassana.

Aihetta käsitellään tarkemmin kohdassa Erisnimialkuiset ilmaisut.

Erisnimi yhdyssanan jälkiosana

Jos yhdyssanan jälkiosa on erisnimi, riippuu kirjoitusasu merkityksestä. Maantieteellisissä nimissä kirjoitetaan alkuosa tällöin nykysääntöjen mukaan aina versaalilla, vaikka ilmaisu ei tarkoittaisikaan selvärajaista aluetta. Olennaista on vain se, että alkuosa rajaa sanan mer­ki­tyk­sen maantieteellisesti suppeammaksi kuin jälkiosa yksinään tarkoittaa.

EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdan 10.1 Iso ja pieni alkukirjain mukaan pitäisi kirjoittaa ruuhka-Suomi, mutta tämä johtunee merkityksen tai normien väärinymmärtämisestä. Sen sijaan siinä mainittu teollisuus-Suomi on mahdollinen, jos tarkoitetaan Suomea teollistuneena maana eikä Suomen teollistunutta tai teollistuneinta osaa.

Maantieteellisestä nimestä saatetaan muodostaa yhdyssana, joka ei tarkoita alueen rajattua osaa, vaan siihen jotenkin, ehkä hyvinkin kuvaannollisesti rinnastettua muuta aluetta. Niiden kirjoitusasu on horjuva, mutta parhaalta tuntuu niiden rinnastaminen edellä mainittuihin nimiin. Yhteistä on, että yhdistelmä viittaa alueeseen tai paikkaan, joka on eri asia kuin yh­dis­tä­mät­tö­män nimen tarkoittama.

Jos yhdyssanan jälkiosa on maantieteellinen nimi ja alkuosa rajaa merkitystä muuten kuin maantieteellisesti, esimerkiksi ajallisesti, alkuosa kirjoitetaan gemenalla. (Jos alkuosa olisi itsessään erisnimi, se tietysti aloitettaisiin versaalilla, mutta tällaisia tapauksia ei liene.) Esimerkiksi historian aikakautta ei tässäkään käsitetä erisnimeksi.

Moniosaiset erisnimet

Pääsääntö: versaali vain alussa

Miksi kirjoitetaan ”Ranskan akatemia”, mutta ”Suomen Akatemia”? Onko tällaisilla kirjoi­tus­asua koskevilla seikoilla merkitystä?

Yleissäännöksi on suomen kieleen otettu, että jos erisnimi koostuu useasta sanasta, niin yleensä vain ensimmäinen kirjoitetaan versaalialkuisena.

Kuitenkin versaalialkuisia ovat myös ne erisnimen osana olevat sanat, jotka itsessään ovat erisnimiä.

Poikkeukset yleisiä

Toisaalta käytetään organisaation virallisen nimen kirjoitusasua, jos sellainen on ja se tiedetään. (Ks. kohtaa Mistä löytyy nimen oikea asu?) On hyvin tavallista, että tällaisessa asussa kaikki sanat ovat versaalialkuisia.

Kyse on paljolti perinteestä, osittain erisnimiluonteen korostamisesta, osittain ehkä arvo­vallan tavoittelustakin. Yksi syy on varmaan sekin, että nimestä usein käytetään alku­kirjain­lyhen­net­tä, joka kirjoitetaan versaalilla (esimerkiksi SKS). Lyhentämätön nimi on helppo ymmärtää tällaisen lyhenteen lavennukseksi.

Nimen kaikkien sanojen versaalialkuisuus auttaa lukijaa hahmottamaan, mitkä sanat kuuluvat erisnimeen. Tällä on merkitystä varsinkin silloin, kun nimi alkaa erisnimellä. Ilmaisu ”Helsingin vesi” voisi tarkoittaa Helsingissä käytettävää vettä, mutta kirjoitusasu ”Helsingin Vesi” tekee ilmeiseksi, että kyse on laitoksesta tai yrityksestä.

Monilla aloilla kyse on myös käytännöstä, josta ei haluta poiketa. Esimerkiksi sanoma­lehtien nimissä tämä käytäntö on lähes yksinomainen: ”Turun Sanomat”, ”Kansan Uutiset” jne.

Usein syntyy epäjohdonmukaista käytäntöä. ”Ranskan akatemia” on käännös ranskan­kieli­ses­tä nimestä, eikä tällä käännöksellä ole virallista asemaa. Täten nimi kirjoitetaan yleis­säännön mukaan. Ensimmäinen sana on siis versaalialkuinen kahdestakin syystä, mutta toinen kirjoitetaan tavallisena sanana. ”Suomen Akatemia” taas on kyseisen organisaation itsensä käyttämä kirjoitusasu. Lisäksi sitä käytetään lainsäädännössä kuten laissa Suomen Akatemiasta.

Pitkän nimen lyhyt muoto

Pitkästä nimestä käytetään usein lyhyempää muotoa, jossa on vain nimen viimeinen sana. Tällöin on loogista käyttää versaalia, koska sana otetaan erisnimikäyttöön.

Käytännössä kuitenkin mm. puolueiden nimien lyhyet muodot kirjoitetaan yleensä ge­me­nal­la jopa silloin, kun sana on versaalialkuinen nimen virallisessa, rekisteröidyssä asussa.

Henkilönnimien epiteetit

Henkilönnimeen kiinteästi ja vakiintuneesti liittyvä lisänimi eli epiteetti kirjoitetaan ver­saali­alkui­se­na. Usein kyseessä on adjektiivi, joka luonnehtii hallitsijan tai muun suur­mie­hen henkilöä ja on käytännössä muodostunut erisnimen osaksi tai ainakin siihen hyvin usein liitettäväksi määritteeksi. Myös henkilö tyypilliseksi tai tärkeäksi koettua toimintaa kuvaava tekijännimi on usein epiteettinä. Hakuteoksista voi tarkistaa, onko kyseessä henkilön sovinnaiseen nimeen kuuluva epiteetti.

Nimitys ”Juhana Herttua” on joskus luettu tähän joukkoon eli toinen osa on käsitetty epi­tee­tik­si. Toinen vaihtoehto on tulkita se samantyyppiseksi kuin ”Kaarle-kuningas”, ja tä­män mukainen asu ”Juhana-herttua” esiintyykin Kielikellossa 2/2006 esimerkkinä yhdys­mer­kin käytöstä.

Poikkeuksellinen on kirjoitusasu ”Birger Jaarli”, koska siinä jälkiosa ilmaisee virka-ase­maa. Jälkiosa on kuitenkin yleisesti käsitetty lisänimen, epiteetin luonteiseksi.

Eräänlaisia epiteettejä ovat myös henkilön varsinaisen nimen edessä käytettävät henkilöä luonnehtivat määritteet. Nekin kirjoitetaan versaalialkuisina. Niiden katsotaan muodostavan nimen kanssa yhdyssanan, joten ne yhdistetään siihen yhdysmerkillä.

Versaali vieraissa sanoissa

Vieraskielisissä nimissä ja vieraista kielistä otetuissa lainauksissa ja sanoissa käytetään yleensä gemenaa ja versaalia samoin kuin lähtökielessä. Esimerkiksi saksankieliset sitaattilainat kirjoitetaan saksan sääntöjen mukaisesti versaalialkuisina, jos ne ovat substantiiveja. Tästä ei ole suoranaista sääntöä, mutta menettely on luonnollinen, koska tällaisissa ilmauksissa säilytetään muukin vieras kirjoitusasu.

Jos vieraan kielen kirjoitusjärjestelmässä ei tehdä eroa gemenan ja versaalin välillä, noudatetaan versaalin käytössä siirtokirjoitetussa muodossa yleensä samoja periaatteita kuin suomen kielessä.

Joissakin kielissä voi erisnimen osana oleva yleissana olla ilmauksen alussa gemenalla kirjoitettuna. Esimerkiksi Ranskassa kadunnimi alkaa yleensä yleissanalla kuten rue ’’katu’. Näissä tapauksissa on kahtalaista käytäntöä: noudatetaan ranskan käytäntöä tai aloitetaan erisnimen ensimmäinen osa versaalilla kuten suomessa, jotta ranskaa osaamatonkin lukija helposti hahmottaisi, että kyse on nimen osasta. Tärkeintä on noudattaa tekstin sisällä johdonmukaista linjaa.

Joissakin tilanteissa jopa suomennetaan mainitunlainen yleissana. Näin tehdään melko usein venäläisten nimien osalta.

Versaali lyhenteissä

Versaali vanha käytäntö

Vanhastaan on etenkin erisnimenä käy­tet­ty sanaliiton alkukirjainlyhenne kirjoitettu yleensä versaalilla silloinkin, kun mu­ka­na on gemena-alkuisia sanoja. Tämä ulottuu myös yhdys­sano­jen osiin tai sellaisiksi tul­kit­tui­hin vieras­peräisten sanojen osiin.

Aiemmin kirjoitettiin myös yleisnimen kaltaiset sanaliittojen lyhenteet versaalilla. Tämä on edelleen sallittua ja ehkä (tulkinnanvaraisesti) ensisijainen vaihtoehto, vaikka gemenan käyttö niissä on jo varsin yleistä etenkin tutuimmissa ilmauksissa.

Sen sijaan erikoisalojen termien alkukirjainlyhenteet kirjoitetaan vielä yleensä versaalilla.

Versaalialkuisten sa­no­jen lyhenteet kirjoitetaan tietenkin yleensä versaalialkuisina. Alkukirjainlyhenteitä lukuun ottamatta ne ovat melko harvinaisia.

Poikkeuksia versaalin käytöstä

Versaalin käytöstä lyhenteissä on kuitenkin paljon poikkeuksia:

• Kielen tavallisimmat, vakiosanontoja vastaavat lyhenteet kirjoitetaan yleensä gemenalla.
  jne. = ja niin edelleen
• Lyhennesanat kirjoitetaan yleensä normaalien sanojen tavoin, siis joko kokonaan gemenalla (yleisnimiksi tulkitut) tai versaalialkuisina (erisnimet).
  hevi-osasto [hedelmä- ja vihannesosasto]

  hetu [henkilötunnus]

  sepa [= yhtenäinen euromaksualue; ks. Käsitteellisten alueiden nimet]

  Unicef [alk. United Nations International Children’s Emergency Fund]
• Monet yleisiä ja tuttuja ilmiöitä kuvaavat lyhenteet voidaan kirjoittaa gemenalla, kuten edellä kuvattiin.
  alv, atk, ay, cd, cd-rom, pc, tv, wc, www
• Yleistymässä on käytäntö, jossa käytetään järjestelmällisesti gemenaa, ellei kyseessä ole selvä organisaation, tuotteen tms. erisnimi (ja joskus vaikka olisikin).

  dna = DNA = deoxiribonucleic acid
  uv = UV = ultravioletti

Rajanvetoa

Gemenan käytön taustalla on varmaankin lähinnä esteettinen tavoite, koska versaali korostaa usein liiaksi. Lisäksi versaalin runsas esiintyminen tekee tekstistä levottoman näköistä. Esi­mer­kik­si teksti, jossa toistuu hyvin usein lyhenne WWW, näyttää pahalta.

Toisaalta versaalin käyttö tekee selväksi, että kyseessä on lyhenne tai koodi, joka yleensä luetaan kirjaimittain. Olisi omalla tavallaan tyylikästä ja johdonmukaista, että ver­saali­kir­jain­ten jono luetaan kirjaimittain, muut kirjainjonot sanoina. Tätä periaatetta voi soveltaa sel­lai­siin erisnimien lyhenteisiin, joita voisi käsitellä myös lyhennesanoina.

Versaalin käyttö lyhenteissä on kuitenkin varsin horjuvaa, ja usein voidaan perustella kahta tai useampaakin kirjoitusasua hyvillä perusteilla. Esimerkiksi ”CD-ROM” on perusteltu, koska kyseessä on alkujaan alkukirjainlyhenne; ”cd-rom” on perusteltu, koska kyse on tavallisesta lyhenteestä, jonka versaaliasuisuus olisi liian silmiinpistävää; ja ”CD-rom” on perusteltu, kos­ka alkuosa luetaan kirjaimittain, loppuosa sanana. Toisaalta lukutavan huomioon ot­ta­mi­nen joh­tai­si ristiriitoihin, ja useimmiten lukutapa on muutenkin ilmeinen – eihän esi­mer­kik­si kirjain­yhdistelmää cd voi lukea sanana.

Suomen kielen lautakunta käsitteli aihetta vuonna 2006 ja päätyi kannanottoon, jonka voi tulkita merkitsevän gemenan suosimista – tai vain sen sallimista. Kannanoton mukaan ge­me­naa voi­daan käyttää yleisesti alku­kirjain­lyhenteissä, esim. ”alv” ja ”dna”. Poikkeuksen muo­dos­ta­vat erisnimiin ja niitä vastaaviin organisaation­nimiin perustuvat lyhenteet, kuten ”EU”, ”TKK”, ”UM” ja ”VR” sekä tutkinto­nimikkeiden ja oppi­arvojen lyhenteet kuten ”FM” ja ”HTM” (joista on muissa yhteyksissä todettu, että ne kuuluvat vain matrikkeleihin ja vas­taa­viin luetteloihin). Valitettavasti kannanotto ei selvennä tilannetta, koska se ei esitä selvää suo­si­tus­ta eikä käsittele hankalaa kysymystä siitä, mikä oikeastaan on erisnimi. Lisäksi ilmaus ”voi­daan käyttää” kiertää kysymyksen siitä, kumpi on suositeltavampaa.

Erisnimen lyhenteellä on usein vakiintunut, mahdollisesti myös virallinen ja rekisteröity kirjoitusasu. Sen tukena on usein englannin kielen käytäntö. Yleisestä käytännöstä poik­kea­mi­ses­ta tuskin olisi hyötyä.

Yleisnimien alkukirjainlyhenteet kuten tv, www, cd ja dvd on paras kirjoittaa gemenalla, paitsi koodinomaisissa lyhenteissä kuten DI. Erisnimien alkukirjainlyhenteissä kannattaa yleensä seurata nimen rekisteröityä asua tai sen puuttuessa kunkin nimityypin käytäntöä. Horjuntatapauksessa on syytä asettaa etusijalle asu, jossa versaalia käytetään vain alussa, esimerkiksi Ascii.

Lyhenteen tilalle sana?

Valinnan versaalin ja gemenan välillä voi joskus kiertää käyttämällä lyhenteiden tilalla sanoja. Tähän voi olla erityisiä syitä varsinkin teksteissä, joissa lyhenteitä on paljon.

Lisäksi jos on päätetty käyttää lyhenteissä yleisesti gemenaa, voivat jotkin lyhenteet olla oudonlaisia. Esimerkiksi lyhenteen ”IT” kirjoittaminen gemenalla (it) ei edistä selvyyttä.

Sanantapaiset lyhenteet

Lyhenne on usein muodostunut sanankaltaiseksi: se on tarkoittamansa asian varsinainen nimi, ei enää varsinaisen nimen lyhenne. Esimerkiksi lyhenne ”CIA” on varmaan monelle paljon tutumpi kuin se nimi, jonka lyhenne se on. Yritysmaailmassa lyhenteestä usein py­ri­tään tekemään sananomainen nimi, jonka yhteys vanhaan merkitykseen katkaistaan koko­naan, kenties vielä muokkaamalla lyhenteestä uusi nimi (esimerkiksi Valtionrautatiet → VR, Trustivapaa Bensiini → TB → Teboil).

Esimerkiksi ”TV” voidaan vielä lukea ”televisio”, mutta ilmaus ”CD” ei suomen kielen kan­nal­ta ole lyhenne lainkaan. Myös ”AV” alkaa jo olla varsinainen nimi eikä lyhenne sanasta ”audiovisuaalinen”, josta se johtuu. Erikoista on nykykielen kannalta vain se, että nimiä ei lueta tavallisen sanan tavoin vaan kirjaimittain, esimerkiksi ”seedee” ja ”aavee”. Versaalin käyttö voidaan tulkita vihjeeksi lukutavasta, joskin useimmiten tällaiset ilmaukset ovat sel­lai­sia, ettei niitä juuri voisi lukeakaan muuten kuin kirjaimittain.

Joissakin tapauksissa lyhenteestä muodostuu lyhennesana, joka saattaa mukautua kieleen esimerkiksi saamalla loppuunsa i:n. Tällaista mukautunutta sanaa voi suosia etenkin, jos käsite on yleinen ainakin tietyn tekstin sisällä. Normaalisti taipuvaa sanaa on sujuvampaa käyttää lauseissa kuin lyhennettä.

Versaalin käyttö sekaannusten estämiseksi

Versaaliasua olisi syytä käyttää ainakin silloin, kun muuten voi syntyä sekaannuksia. Esi­mer­kik­si englannin sanoista business intelligence muodostettu lyhenne ”BI” olisi syytä kirjoittaa versaalilla, jottei se sekaannu biseksuaalista tarkoittavaan arkikielen etuliitteeseen ”bi-”. Toi­saal­ta koko lyhenteen voisi usein korvata suomenkielisellä nimityksellä ”liike­tiedus­te­lu” (tai ”liiketoimintatiedustelu”).

Erisnimien viralliset lyhenteet

Erisnimien lyhenteiden osalta ongelman usein ratkaisee (virallisimmassa kielenkäytössä) se, että organisaation tms. nimellä on virallisesti vahvistettu lyhenne. Ks. kohtaa Mistä löytyy nimen oikea asu?

Etenkin nimien lyhenteissä esiintyy myös sekamuotoja, joissa osa kirjaimista on versaalia, osa gemenaa. Usein tämän vaihtelun on tarkoitus kuvastaa, mistä lyhenteen osat ovat pe­räi­sin, esim. TaY = Tampereen yliopisto, KuPS = Kuopion palloseura.

Gemenalyhenne virkkeen alussa

Kuten edellä kohdassa Virkkeen aloittaminen versaalilla mainittiin, kirjoitetaan vain en­sim­mäi­nen kirjain versaalilla (esim. ”Uv”), jos tekstissä muutoin gemenalla kirjoitettava ly­hen­ne osuu virkkeen alkuun.

Versaali tunnuksissa ja koodeissa

Sovinnaisten tunnusten ja koodien kirjoitusasua koskeviin sopimuksiin kuuluu myös se, ovatko niiden kirjaimet gemenaa vai versaalia. Näiden sääntöjen rikkominen osoittaa tietämättömyyttä tai huolimattomuutta asioissa, jotka kirjoittajan pitäisi tietää, jos käyttää tunnusta tai koodia. Lisäksi se voi johtaa jopa asiasisällön muuttumiseen. Esimerkiksi mitta­yksiköiden etuliite m (milli)tarkoittaa aivan eri asiaa kuin etuliite M (mega).

Sääntö toki saattaa olla sellainenkin, että tunnuksessa saa käyttää vapaasti joko ver­saa­lia tai gemenaa. Tämä koskee esimerkiksi Internetin verkkotunnuksia: tunnus www.espoo.fi voidaan kirjoittaa myös WWW.ESPOO.FI tai vaikka www.Espoo.fi. Käytännössä usein jokin esitystapa on yleisin ja lukijoille tuttu. Esimerkiksi verkko­tunnuk­set kirjoitetaan yleensä gemenalla: suomi.fi, w3c.org, fileformat.info. Vaikka verkkotunnus voidaan ym­mär­tää eris­nimek­si, se esitetään yleensä sellaisena, että sen sisällä on vähintään yksi piste, ja tämä jo erottaa sen tavallisista sanoista. Lisäksi verkkotunnus yleensä sisältää lyhenteitä ja muita erikoisilmauksia, jolloin gemenalla kirjoittaminen on yksinkertaisinta. Lisäksi jos käytettäisiin versaaleja, voisi osa lukijoista luulla, että verkkotunnusta selaimelle kir­joi­tet­taes­sa­kin on käytettävä niitä.

Joitakin esimerkkejä tunnusten ja koodien asusta:

• Alkuaineiden tunnuksissa ensimmäinen kirjain on versaalilla, toinen gemenalla.
  S, C, Si, Cd [rikki, hiili, pii, kadmium]
• Kielten kirjaintunnuksissa ei versaalin ja gemenan ero ole merkitsevä, mutta gemenaa suositellaan.
  fi = fin = suomi [suomen kieli]
• Maiden kirjaintunnuksissakaan ei ero ole merkitsevä, mutta niihin suositellaan versaalia, osittain niiden erottamiseksi kielten tunnuksista.
  FI = FIN = Suomi [valtiona tai maana]
• Mittayksiköiden tunnuksissa kirjaimet ovat yleensä gemenalla. Kuitenkin ne, jotka johtuvat henkilönnimestä, ovat versaalialkuisia. Poikkeuksellisesti litran tunnukseksi hyväksytään sekä l että L.
  m = metri

  N = newton [johtuu henkilönnimestä Newton]

  Hz = hertsi [johtuu henkilönnimestä Hertz]
• Vitamiinien kirjaintunnukset kirjoitetaan versaalilla.
  Lääke sisältää C-vitamiinia eli askorbiinihappoa 50 mg.

Edellä kuvattuihin tapauksiin voidaan tavallaan rinnastaa yhdyssanat, joissa alkuosa on muotoaan edustava kirjain. Esimerkiksi nimitys ”T-paita” johtuu ainakin yhden tulkinnan mukaan siitä, että paidan muoto ajatellaan T-kirjainta vastaavaksi. Tällöin on selvää, että sanaan on syytä kirjoittaa versaali-T, ei gemena-t:tä.

Kuvaavuuden korostamista ei kuitenkaan pidä viedä niin pitkälle, että käytettäisiin tekstin muusta fon­tis­ta tarvittaessa poiketenkin groteskia (pääteviivatonta) kirjainta, kuten joskus on esitetty – vedoten sii­hen, että esimerkiksi groteskilla kuten Arial-fontilla kirjoitettu T edustaa puhtaammin T:n muotoa kuin an­tiik­val­la kirjoitettu T.

Toisentyyppinen on ilmaus H-hetki ~ h-hetki. Kielenhuolto hyväksyy molemmat kirjoitusasut. Ver­saa­li­al­kui­nen on tavallisempi, ja sitä voi perustella sillä, että alkuperäisessä englanninkielisessä il­mauk­ses­sa H hour käytetään versaalia – vaikka H-kirjain johtuukin sanasta hour. Isompi ongelma on, että il­mauk­sen H-hetki merkitys vaihtelee suuresti.

Versaali sitaateissa

Jos ilmaus on luonteeltaan lainaus, se tulisi yleisten sitaattiperiaatteiden mukaisesti kirjoittaa tarkasti alkuperäisen mukaisena. Tämä koskee myös gemenan ja versaalin käyttöä – sil­loin­kin, kun se poikkeaa kielen yleisistä säännöistä.

Lainauksina eli sitaatteina voidaan yleensä käsitellä myös kirjojen, elokuvien, musiikki­kappa­leiden ja muiden teosten nimiä. Esimerkiksi englanninkielisissä nimissä on täten säi­ly­tet­tä­vä versaali jokaisen sanan alussa, jos sitä on käytetty alkuperäislähteessä. Toi­saal­ta englanninkielisen maailman tällaista käytäntöä ei pidä ulottaa muunkielisiin nimiin tarkis­ta­mat­ta alkuperäistä asua, vaikka näin on menetelty esimerkiksi Eurovision sivustossa (”Missä Miehet Ratsastaa”).

Versaali uskonnollisissa sanoissa

Nykyisten normien mukaan kirjoitetaan kristinuskon Jumalan nimitykset versaalialkuisina. Näitä ovat Jumala-sanan lisäksi mm. Herra, Luoja, Vapahtaja ja Pyhä henki (tai Henki). Monet ovat kokeneet nämä nykyisten normien mukaiset asut sellaisiksi, että versaalialkuisuudella halutaan osoittaa kunnioitusta, mikä osittain pitääkin paikkansa. Tästä on seurannut, että on pyritty uskonnolliseen puolueettomuuteen kirjoittamalla esimerkiksi ”jumala” jopa silloinkin, kun referoidaan tai jopa lainataan kristinuskon Jumalaan uskovan ihmisen sanoja. Toisaalta jotkut saattavat paheksua sitä, että yhden uskonnon jumalan nimi kirjoitetaan ”Jumala”. To­sin käytännössä tätä kirjoitusasua käytetään usein myös islamin ja juutalaisuuden yh­tey­dessä.

Ongelma on hankala, eikä sitä aina voi väistellä. Tällöin yksi hyvin perusteltavissa oleva ratkaisutapa on lähteä siitä, että normit ovat suomen kieleen vakiintuneita sääntöjä. Niiden noudattaminen on siten mahdollisimman neutraalia. Tätä voidaan perustella myös sillä, että ”Jumala” ja eräät muut sanat voidaan käsittää yksijumalaisen uskonnon ainoaa jumalaa tar­koit­ta­vak­si erisnimeksi.

Jumalan päävastustajan nimi kirjoitetaan nykyisessä vuoden 1992 raamatun­suomen­nok­ses­sa versaalialkuisena ”Saatana” tai ”Paholainen” (tai joissakin yhteyksissä substantiivisesti käytetty ”Paha”), aiemmin gemenalla. Versaalialkuisuuden voi katsoa sisältävän viestin siitä, että tarkoite ajatellaan persoonalliseksi olennoksi. Toisaalta uskonnollisessa kielessä saa­te­taan ”saatana”, ”perkele” jne. kirjoittaa gemenalla sillä perusteella, että versaali osoittaisi kunnioitusta. Sana ”helvetti” kirjoitetaan nykyisessä raamatunsuomennoksessakin ge­me­nal­la, ehkä siksi, että sitä ei käsitetä paikannimeksi vaan tilan kuvaukseksi. Kirosanoina nämä kaikki tietysti kirjoitetaan aina gemenalla.

Kirjan (kirjakokoelman) nimenä ”Raamattu” kirjoitetaan versaalialkuisena. Gemena-alkui­se­na se on usein kirjoitettu, kun tarkoitetaan ky­sei­sen kirjan kappaleita, esimerkiksi ”raa­mat­tu­jen salakuljetus”. Käytäntö tuntuu kuitenkin olevan väistymässä, eikä sille liene selvää normiperustaa. Lisäksi syntyy ongelmia, koska johdonmukaisuus vaatisi saman periaatteen soveltamista muihinkin kirjoihin, mitä pidettäisiin varmaan outona.

Jos Raamattu-sana on yhdyssanan alkuosana, se kirjoitetaan gemenalla ja suoraan (ilman yhdysmerkkiä) yhteen jälkiosan kanssa. Samaa tapaa sovelletaan Koraani-nimeen.

Jos Raamattu-sana on yhdyssanan jälkiosana, se kirjoitetaan gemenalla ja suoraan yhteen alkuosan kanssa. Tällöin tarkoitetaan Raamatun tietynlaisia kappaleita. Tämä on poikkeuksellinen, perinteestä johtuva käytäntö.

Käytäntö horjuu silloin, kun Raamattu-sanaa käytetään kuvaannollisessa merkityksessä ’pyhä kirja (yleisesti)’ tai vielä väl­jem­min ’keskeinen, arvostettu kirja’. Tavallisinta on tällöin käyttää gemenaa, esi­mer­kik­si ”kirjasta muo­dos­tui alansa raamattu”. Parasta on välttää täl­lais­ta käyttöä kokonaan, koska se voi lou­ka­ta uskonnollisia tai uskonnonvastaisia tunteita. Merkityskin on epäselvä: tarkoitetaanko vain tärkeää, perustavanlaatuista teosta vai vihjataanko myös, että sitä pidetään pyhänä?

Raamatun kahden pääosan nimet kirjoitetaan vakiintuneesti versaalialkuisina. Usein myös niihin sisältyvä testamentti-sana kirjoitetaan versaalialkuisena, mutta tähän ei ole perusteita kielen sääntöjen pohjalta. Näiden osien lyhenteet toisaalta kirjoitetaan versaalilla. Johdokset taas kirjoitetaan yleisten sääntöjen mukaisesti gemenalla.

Raamattuun sisältyvien kirjojen nimet on vanhastaan kirjoitettu gemenalla, esimerkiksi ”heprealaiskirje” ja ”ilmestyskirja”, joskin uskonnollisessa kielenkäytössä esiintyy myös versaalialkuisuutta lähinnä kunnioituksen osoittamiseksi. Versaalialkuisuus olisi selvän erisnimiluonteen takia loogisempaa ja nykyisin tavallista, ja Kielitoimiston sanakirja mainitseekin myös versaalialkuisen vaihtoehdon, ”Heprealaiskirje”.

Versaalin käyttöä uskonnollisissa nimissä käsittelee yksityiskohtaisesti kirjoitus Pyhät nimet Kielikellossa 3/2003.

Uskonnollisen kielen sanat eivät muodosta poikkeusta siihen, että erisnimen johdokset kirjoitetaan versaalialkuisina. Sama koskee yhdyssanoja, joiden alkuosa on erisnimi, ellei niiden luonne ole sellainen, että niissä käytetään yhdysmerkkiä.

Henkilönnimeen liittyvä lisänimi eli epiteetti kirjoitetaan versaalialkuisena, olipa kyse us­kon­non alaan kuuluvasta tai muusta henkilöstä. Tällaiseksi tapaukseksi voitaneen tulkita myös tilanne, jossa epiteetti on nimen edessä. Vrt. kohtaan Tittelit.

Sijaan kirjoitetaan esimerkiksi ”apostoli Paavali”, koska kyse on virkanimikkeeseen rinnastettavasta määritteestä, ja ”Orléansin neitsyt”, jossa ei ole kyse epiteetistä.

Auttaisiko kapiteeli?

Joissakin julkaisuissa valinta versaali- ja gemenalyhenteen välillä on ratkaistu käyttämällä kapiteelia eli kirjaimia, jotka kapiteelien muotoisia, mutta gemenan kokoisia, suunnilleen x-kirjaimen korkuisia. Alkeellisimmillaan tämä tehdään pienentämällä versaalikirjaimia, esim. DNA ja UV.

Tämä on joskus toimiva ratkaisu, mutta lisää kirjoittamisen vaivaa. Jos sitä käytetään, on luonnollisestikin oltava johdonmukainen eli kirjoitettava kaikki tämäntapaiset lyhenteet samalla tavoin. Tällöin joudutaan helposti ongelmiin, jos tekstissä on toisiinsa rinnastettuina sekä kapiteelilla kirjoitettavia versaalilyhenteitä että muunlaisia lyhenteitä ja sanoja, esi­mer­kik­si USA ja Kanada taikka GPRS ja Bluetooth. Myös esimerkiksi sellainen ilmaus kuin TJ Group näyttäisi oudolta, jos TJ on kapiteelilla.

Kapiteelin yksi ongelma on sekin, että sitä käytetään melko harvoin suomenkielisessä teks­tis­sä. Siksi lukija voi kokea sen oudoksi. Hän voi jopa epäillä, että tekstissä on jokin virhe.

Kapiteelin käyttö voidaan toteuttaa joko näennäiskapiteelina pienentämällä versaali­kir­jai­mia tai aitona kapiteelina käyttämällä fonttiperheen erityistä kapiteelimuunnelmaa, jos sel­lai­nen on olemassa. Näennäiskapiteeli eli vale­kapiteeli tuottaa typografisesti huonon tu­lok­sen: se on yleensä kirjainviivojen paksuudeltaan liian ohutta verrattuna muuhun teks­tiin, kos­ka pienennys on koskenut viivanpaksuuttakin. Tämän takia käytetään yleensä sel­lais­ta pie­nen­nys­suh­det­ta, joka tekee valekapiteelista isompaa kuin gemenakirjaimet, mikä taas on vas­toin ka­pi­tee­lin ideaa.

Esimerkiksi Word-ohjelmassa saa aikaan eräänlaista kapiteelia, kun kirjoittaa tekstin ge­me­nal­la ja sitten muuttaa muotoilua: valitaan Muotoile/Fontti/Fontti ja sitten Muotoilut-​koh­das­ta Kapiteelit-alakohta. Sen selitys kuitenkin kertoo, että kyse on vale­kapi­tee­lis­ta:

Muuttaa valitun, pienillä kirjaimilla kirjoitetun tekstin isoilla kirjaimilla kirjoitetuksi ja pienentää kirjaimien koon. Kapiteelit-muotoilu ei vaikuta numeroihin, väli­merk­kei­hin, muihin erikoismerkkeihin eikä isoihin kirjaimiin.

Aidon kapiteelin tehokas käyttö vaatii sopivat ohjelmistot ja tulee kyseeseen lähinnä kirja­painois­sa. Jos tekstinkäsittelyssä halutaan käyttää aitoa kapiteelia, on syytä hankkia sel­lai­nen fontti, josta on kapiteeli­muun­nel­ma, esimerkiksi Linux Libertine, joka on vapaassa ja­ke­lus­sa. Teksteille, jotka halutaan esittää kapiteelilla, valitaan fontiksi kyseinen kapiteeli­muun­nel­ma, kuten Linux Libertine C.

Kapiteelia käytetään joissakin esitystyyleissä myös henkilönnimien kirjoittamiseen, var­sin­kin kirjallisuusluetteloissa. Tällöin käytetään yleensä esitystapaa, jossa gemena ja ver­saa­li eroavat toisistaan kooltaan, mutta molemmat ovat versaalin muotoisia. Seuraavassa esi­mer­kis­sä on käytetty valekapiteelia eli pienennettyä versaalia.

On tulkinnanvaraista, mitä kapiteeli ylipäänsä on. Ovatko kapiteelit gemenakirjaimia, jotka ovat muo­dol­taan pienennettyä versaalia, vai ovatko ne pienikokoista versaalia? Jälkimmäiseen viittaa mm. eng­lan­nin­kie­li­nen nimitys small caps (= small capitals). Edelliseen taas viittaa se, että jos fontissa on ka­pi­tee­li­kir­jai­met, niin siinä on niitä kahta eri kokoa, pienemmät (ne joita yleensä käytetään) ge­me­na­kir­jain­ten koodi­arvoilla ja isommat versaalikirjainten koodiarvoilla. Jos tavallisia sanoja kuten hen­ki­lön­ni­miä kir­joi­te­taan kapiteelilla, tarvitaan luettavuuden takia tietysti sekä versaalia että gemenaa. Aitoa ka­pi­tee­lia käy­tet­täes­sä on tekstissä normaali versaalin ja gemenan vaihtelu – fontti vain on ka­pi­tee­li­font­tia.

Tosin Detail­typo­graphie-kirja kuvaa myös käytännön, jossa kapiteelissa ei ole kokovaihtelua vaan kaikki kirjaimet ovat samankorkuisia, suunnilleen tavallisen fontin gemenan korkuisia.

Tarkkeet versaalikirjaimissa

Jonkin verran on esiintynyt epäselvyyttä siitä, jätetäänkö kirjaimeen kuuluva tarke (esi­mer­kik­si é:n aksentti) pois, kun kirjain kirjoitetaan versaalilla. Periaatteeksi kannattaa ottaa, että tarketta käytetään aina, kun se on teknisesti mahdollista. Esimerkiksi ranskan kielen osalta on Ranskan akatemia ottanut kannan, jonka mukaan tarkkeita käytetään myös versaali­kirjaimissa, esimerkiksi École, RHÔNE. (Ks. Accentuation des majuscules.) Sama koskee espanjan kielen normeja.

Mainittujen kielten kirjoittamisessa ei kuitenkaan läheskään aina noudateta sääntöjä. On varsin tavallista, että ranskassa ei käytetä tarkkeita versaalikirjaimissa tai niitä käytetään vain joissakin kirjaimissa.