Nykyajan kielenopas, luku 6 Sanojen asu:

Sivistyssanojen asu

Sisällys:

Sivistyssanojen kirjoitusasun perus­ongel­ma on se, että usein kirjoitusasu ja äänne­asu on lainattu toisistaan riip­pu­mat­ta vie­raas­ta kielestä. Sivistyssanojakin kos­kee se yleinen sääntö, että sanat kirjoitetaan samoin kuin äännetään, suomen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Mutta tähän on joukko poikkeuksia, ja lisäksi ääntämys horjuu joissakin tapauk­sissa.

Sivistyssanoja taivutetaan yleensä ku­ten omaperäisiä sanoja. Tähän on joi­ta­kin poikkeuksia, joita käsitellään koh­das­sa Erisnimien ja vieraiden sanojen taivutus.

Vältä sivistyssanoja, varsinkin vaikeita

Useimmiten paras ratkaisu sivistys­sa­no­jen kirjoittamisen ongelmiin on se, että ei kirjoiteta sivistyssanoja. Si­vis­tys­sa­nat ovat joka tapauksessa lukijoille vielä isompi on­gel­ma kuin kirjoitta­jille. Suurin osa si­vis­tys­sa­no­jen käytöstä voidaan hyvin kor­va­ta tutummilla sanoilla. Erityisesti kan­nat­taa välttää sellaisia sivistyssanoja, jot­ka ovat merkitykseltään, kirjoitus­asul­taan tai taivutukseltaan vakiintumattomia.

Kavaljeerini presentoi komplikaation fait accomplina.
Seuralaiseni esitti tilanteen mutkistumisen tapahtuneena tosiasiana.

Sivistyssanojen kirjoittamisessa on ongelmana paitsi itse sanan asu myös usein sen taivutus ja tavutus. Miten taipuu ”show”? Entä tavutetaanko ”kon-struktio”, ”konst-ruktio” vai kenties ”kons-truktio”? Näihinkin pulmiin paras vastaus on yleensä se, että ne kannattaa kiertää. Siis pyritään käyttämään vain sellaisia muotoja, joiden taivutuksessa ei ole ongelmia, ja pyritään välttämään sanan jakamista eri riveille hankalasta kohdasta.

Seuraavassa käsitellään sitä, miten sivistyssana kirjoitetaan, jos on päätetty käyttää jo­ta­kin sivistyssanaa. Luvussa Käyttäisinkö sivistyssanaa? tarkastellaan sitä, milloin ja millaisia si­vis­tys­sa­no­ja kannattaa käyttää.

Tarkista sanakirjoista

Sivistyssanojen kirjoitusasusta voidaan esittää paljonkin yleisiä sääntöjä, joista tärkeimmät esitetäänkin jäljempänä. Säännöt ovat kuitenkin osittain hankalia ymmärtää ja muistaa, ja ennen muuta niihin on paljon poikkeuksia. Huolellinen kirjoittaja tarkistaakin kirjoitusasun sanakirjasta, ennen kuin ottaa sivistyssanan omaan aktiiviseen sanavarastoonsa.

Monet oikolukuohjelmat kyllä tuntevat suuren joukon tavallisia si­vis­tys­sanoja. Jos esimerkiksi käytät Word-ohjelmaa niin, että oikeinkirjoituksen tarkistus on käy­tös­sä, niin ohjelma kyllä huomauttaa kirjoitusasusta ”hierarkinen” ja osaa opastaa, että se tun­ti­si kyllä kirjoitusasun ”hierarkkinen” (joka on oikea). Mutta jos käytät sanaa ”tryp­to­faa­ni”, niin Word huomauttaa siitäkin, tarjoamatta mitään vaihtoehtoa. Tämä johtuu siitä, että Wordin sanastossa ei ole lainkaan tätä sanaa, vaikka se on ihan oikea ja oikein kir­joi­tet­tu sana.

Sanakirjasta tarkistamisessa on se etu, että saa samalla kertaa ja nopeasti selville paitsi sanan kirjoitusasun myös sen merkityksen. Tosin on hyvä ottaa huomioon, että yleiset sivistyssanakirjat eivät aina kuvaa erikoisalojen termien merkityksiä kovinkaan osuvasti.

Tarkistamiseen voi käyttää muun muassa seuraavia:

Sivistyssanakirjan suppeus ja ikä eivät ole isoja ongelmia. Pikemminkin voi olla eduksi, että kirjoittaja löytää vain melko vanhoja ja yleisesti käytettyjä sivistyssanoja, sillä uudempia ja harvinaisempia kannattaa käyttää erityisen harkitusti. Kuitenkin vanhoissa, ennen 1970-lukua julkaistuissa sanakirjoissa voi joidenkin sanojen asu poiketa nykyisistä säännöistä.

Uusia, eri alojen erikoiskieleen kuuluvia sivistyssanoja ei useinkaan ole tavallisissa si­vis­tys­sana­kirjois­sa tai niillä voi jopa olla virheellisiä selityksiä. Toisaalta niiden kir­joi­tus­asun ja merkityksen tarkistaminen on erityisen tarpeellista. Tällöin voidaan käyttää jäl­jem­pä­nä kohdassa Sanojen asun tarkistaminen kuvattavia tietolähteitä.

Oma historiallinen merkityksensä on vuonna 1945 jul­kais­tul­la M. Airilan toimittamalla, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) julkaisemalla kirjasella Vierasperäiset sanat. Ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. Sen oli tarkistanut SKS:n kieli­valio­kunta, joka oli aikansa arvostetuin kielen­huollon auktori­teet­ti. Siinä on ohjeita eräistä aiheista, joista nykyiset oppaat ja ohjeet puhuvat vain vähän, ja tältä osin sitä voi edelleen harkita noudatettavaksi käytännön ohjeena. Ks. sivua M. Airilan ”Vierasperäiset sanat”: kielenhuollon historiaa ja nykyisyyttäkin.

Sitaattilainat

Suoraan toisesta kielestä

Sitaattilainoiksi sanotaan ilmauksia, jotka on otettu sellaisinaan toisesta kielestä ja joissa py­ri­tään mahdollisimman tarkoin säilyttämään alkukielen kirjoitusasu, periaatteessa äänne­asu­kin. Tämä merkitsee, että ääntämys usein poikkeaa suomen kielen järjestelmästä, ja mu­ka­na voi olla vieraita kirjaimia. Sitaattilaina siis kirjoitetaan kuten sitaatti, lainaus, paitsi että sen ympärillä ei yleensä käytetä lainausmerkkejä. Voidaan myös sanoa, että sitaattilainaa käy­te­tään kuten vierasta nimeä.

status quo [= vallitseva t. aiempi tila, oikeastaan ’tila, jossa’; latinaa]
fait accompli [= tapahtunut tosiasia; ranskaa]
Weltanschauung [= maailmankatsomus; kirjoitetaan saksan mukaisesti versaalialkuisena]

Sitaattilainan kirjoitusasu on periaatteessa tarkasti sama kuin alkukielessä, jos alku­kieli­nen asu kirjoitetaan latinalaisiin kirjaimiin perustuvalla kirjoitusjärjestelmällä. Tämä merkitsee, että muun muassa tarkkeita kuten aksentteja ei saa jättää pois.

Usein on hankalaa selvittää, mikä on oikea alkukielinen asu. Jopa hakuteoksissa saattaa esiintyä asuja, joista on jätetty tarkkeita pois tai jotka ovat muuten virheellisiä. Kyseisen kielen laaja sanakirja on usein paras tietolähde. Painettu sanakirja on yleensä hyödyllisin, mutta ks. myös tietoja sanakirjoista netissä.

Lisäksi on otettava huomioon, että ranskan ja saksan oikeinkirjoitussääntöjä on muutettu joitakin vuosia sitten. Muutokset koskevat muun muassa tarkkeiden käyttöä ranskassa (esi­mer­kik­si ennen kirjoitettiin ragoût, nykyisin ragout) sekä versaalin ja ß-kirjaimen käyttöä saksassa (esim. ennen Schloß, nykynormin mukaan Schloss).

Kursivointi

Usein sitaattilaina kirjoitetaan kursiivilla, jotta se erottuisi muusta tekstistä poikkeavaksi, esi­mer­kik­si de facto. Tämä voi olla perusteltua esimerkiksi sen takia, että tekstiä ääneen lu­ke­va henkilö osaa varautua suomen järjestelmästä poikkeavaan lukutapaan. Ehkäpä tär­keäm­pää on, että kursivoinnilla osoitetaan sanat vieraiksi ja autetaan lukijaa jäsentämään vir­ke hel­pom­min. Kursivointi voi ikään kuin erottaa sanat tekstistä, jotta ne voi lukea ja ym­mär­tää erikseen, kenties sanakirjan avulla.

Jos ilmaisu kuitenkin on oletettavasti lukijoille de facto (= tosiasiassa) hyvin tuttu, on ehkä parempi jättää se kursivoimatta. Toisaalta esimerkiksi eliölajien tieteellisissä nimissä, jotka ovat luonteeltaan sitaattilainoja, on kursivointi osa nimijärjestelmän sääntöjä.

Joskus sitaattilaina kirjoitetaan kursivoinnin sijasta lainausmerkkeihin. Ks. kohtaa Lainaus­mer­kit vieraan sanan ympärillä.

Taivuttamista vältetään

Sitaattilainojen taivuttamista kannattaa välttää, mutta jos sitaattilainaa taivutetaan ja se kirjoitetaan kursiivilla, niin myös taivutuspääte kursivoidaan. Tämä on erikoistapaus siitä, että typografista tehostetta sovelletaan koko sanaan päätettä myöten.

Taivuttamisesta muutoin kerrotaan kohdassa Vieraiden nimien ja sanojen taivutus.

Tavoitteena on säilyttää status quo.
Pyrimme säilyttämään status quon.

Alkoholikäymisen aiheuttaa eräs hiivasieni, Saccharomyces cerevisiae.
Alkoholikäyminen on Saccharomyces cerevisiaen aiheuttamaa.

Olemme selvittäneet Saccharomyces cerevisiaen perimän.
Olemme selvittäneet Saccharomyces cerevisiae -sienen perimän.

Mukautumisen eri asteita

Useimmat lainasanat eivät ole sitaattilainoja, vaan ovat eri tavoin mukautuneet suomen kielen järjestelmään. Nykyisin, kun sanat lainautuvat usein kirjallisessa muodossa, sana voi tulla kieleen sitaattilainana, joka sitten muuttuu tavalliseksi lainasanaksi, kun se yleistyy.

Sitaatti­laina-asu ja suomeen mukautunut asu saattavat elää kielessä rinnakkain jonkin aikaa. Tämä synnyttää epävarmuutta siitä, kumpaa pitäisi käyttää. Ks. kohtaa Alkukielinen vai mukautettu asu? (leasing vai liising?).

ragout [’höystö’; sitaattilaina, lausutaan raguu]
raguu [sama sana suomeen mukautuneena]

Sekä kirjoitusasu että äänne­asu saattavat mukautua suomeen vain osittaisesti ja kenties keskenään eriasteisesti. Esimerkiksi ”watti” on äänneasultaan täysin mukautunut suomeen, mutta kirjoitusasussa on säilytetty w-kirjain. Usein kielenhuolto vain vähitellen hyväksyy sellaisia sivistys­sano­jen asuja, joissa mukautuminen on mennyt pisimmälle.

Hyvä esimerkki on ”World Wide Web”. Tässä muodossa se on selvä sitaattilaina, joka pyritään ääntämäänkin englannin mukaan. Mutta käytön yleistyessä on ruvettu käyttämään pelkkää sanaa ”Web” World Wide Webin nimityksenä. Usein se kirjoitetaan gemenalla ”web”, ja tavallisesti w-kirjain jo ääntyy kuten v-kirjain eikä englannin mukaan. Puhekielessä, joskus kevyessä kirjoitetussakin kielessä esiintyy jo suomeen täysin mukautettu asu ”veppi”. Aika näyttää, yleistyykö se ja hyväksytäänkö se virallisesti. Toistaiseksi sanakirjat eivät sitä tunne; Kielitoimiston sanakirjassa on kyllä ”webbi”, merkittynä arkiseksi.

Esimerkki sekavasta tilanteesta on Kiinan rahayksikön nimi, joka esiintyy eri suosituksissa eri asuissa. Sitaattilaina-asu on yuan, suomeen mukautunut asu juan. Vaikka edellinen on ilmeisesti yleisempi, jälkimmäinen sopii suomenkieliseen paremmin. Kun Japanin raha­yksi­kön nimi jeni (japaniksi yen) on käytössä suomeen mukautettuna, on johdon­mukais­ta tehdä samoin juanille. (Sanoilla on yhteinen alkuperä, ja kummastakin käytetään symbolia ¥.)

Siirtokirjoituksen käyttö

Jos sitaattilaina on kielestä, jonka kirjoitusjärjestelmä ei perustu latinalaiseen kirjaimistoon, joudutaan käyttämään jotakin ns. siirtokirjoituksen menetelmää. Ks. kohtaa Nimien siir­tä­mi­nen kirjoitusjärjestelmästä toiseen. Yleensä vain tieteellisessä esityksessä kirjoitetaan täl­lai­sia sitaattilainoja alkuperäisen kirjoitusasun mukaan, esimerkiksi kreikkalaisilla kir­jai­mil­la. Silloinkin usein mainitaan latinalaisia kirjaimia käyttävä asu sen rinnalla.

Kreikkalaisen filosofian käsite nûs tarkoittaa oivaltavaa, jumalallista ymmärrystä.
Kreikkalaisen filosofian käsite νοῦς (nûs) tarkoittaa oivaltavaa, jumalallista ymmärrystä.

Lyhyt vai pitkä vokaali? (biologinen vai biolooginen?)

Vokaalien pituudessa pääsääntö on, että lainanantajakielen pääpainollista pitkää tai puolipitkää vokaalia vastaa suomessa pitkä vokaali, joka kirjoitetaan kahdella vokaali­merkillä. Ruotsissa ja monessa muussa kielessä painollinen vokaali on (puoli)pitkä yleensä silloin, kun sitä seuraa vain yksi konsonantti. Täten esimerkiksi lausutaan ja kir­joi­te­taan suomessa (suluissa lainanantajakielen sana, paino merkittynä aksentilla) graafinen (gráfisk) ja matematiikka (matematík), mutta biografia (biografí) ja mate­maat­ti­nen (matemátisk). Varsin usein siis myös konsonantin pituus vaihtelee, ja pituuk­sien vaihtelut tavallaan korvaavat sitä, että suomessa ei paino vaihtele samalla tavoin kuin lainan­antaja­kielessä. Sanaparissa politiikka – poliitikko i-vokaalien pituuksien vaihtelu selittyy ruotsin painon vaihtelulla (politík – polítiker).

Tästä toki seuraa, että voidakseen kirjoittaa (ja lausua) sivistyssanan oikein on peri­aattees­sa tunnettava sen alkuperä, ellei sitten tarkisteta asua sanakirjasta. Tämä ei kuiten­kaan yleensä ole käytännössä niin iso ongelma kuin säännön poikkeusten tunteminen.

Poikkeuksia on kuitenkin lukuisia. Vokaali on lyhyt seuraavissa tapauksissa:

Ensimmäisessä tavussa esiintyy vielä varsin yleisesti sekä kirjoituksessa että puheessa lyhyt vokaali, joka usein on aiemman suosituksen mukainen, mutta nykyisten normien vastainen. Nykyisen (itse asiassa jo varsin vanhan) suosituksen mukaisia ovat esimerkiksi kiivi (sekä eläimen että hedelmän nimenä), liila ja tooga.

Muutenkin normien vastaisia asuja esiintyy melko paljon. Säännöt eivät ole kovinkaan yksinkertaiset ymmärtää ja muistaa. Lisäksi joskus syntyy tulkintakysymyksiä siitä, milloin sana on yhdyssana. Kun kerran kirjoitetaan ja sanotaan ”foobinen”, voi olla vaikea muistaa kirjoittaa ”klaustrofobinen”, etenkin, kun sanojen alkuperän tunteva helposti jäsentää sanan yhdyssanaksi. Lisäksi koska vokaalien pituus tällaisissa tapauksissa on harvoin välttämätöntä sanan oikealle ymmärtämiselle, se voi käytännössä vaihdella lyhyestä pitkään, ja välimuodot ovat tavallisia. Ei ole mitään ehdotonta rajaa ”pitkän” ja ”lyhyen” ääntämyksen välillä, ja kuulijan kokema vokaalin kesto riippuu mm. sanan kokonaishahmosta, painotuksesta ym.

Oman ongelmansa sääntöjen soveltamiseen tuo se, että aina ei ole selvää, mistä kielestä laina on tulkittava otetuksi. Jos lainanantajakieleksi tulkitaan ruotsi, on kirjoitettava ja sanottava ”modeemi”, jos taas englanti, niin pikemminkin ”modemi”. Vastaavasti voidaan tulkita, että ”moduli” on lainattu suoraan latinasta, jos kohta käytännössä se lienee paljolti kirjallinen laina englannista; normien mukainen asu on kuitenkin ”moduuli”. Käytännössä sekä ääntämys että kirjoitusasu vaihtelevat.

Jotkin sanat kirjoitetaan vieraan kielen kirjoitusasun mukaan (sitaattilainojen tapaan), esim. ”diabetes”, vaikka ne ovat melko tavallisia kielen aineksia ja vaikka ne äännetään yleislainoina (”diabeettes” tai ”diapeettes”). Itse asiassa virallinen säännöstö ei ole ihan yksiselitteinen, sillä se ei oikeastaan käsittele tämäntapaisia sanoja. Muodollisesti sitä kai pitäisi tulkita niin, että vokaali on pitkä (ee), koska ruotsissa on pitkä pääpainollinen vokaali eikä mikään erityinen sääntö vaadi lyhyyttä, kun taas konsonanttien pituuksia koskeva sääntö kirjaimellisesti tulkittuna vaatii yksinäiskonsonanttia (t), siis ”diabeetes”. Tämä taas ei vastaisi oikein mitään käytössä olevaa kirjoitusasua eikä mitään käytössä olevaa äänneasua.

Yksi vai kaksi konsonanttia? (renesanssi vai renessanssi?)

Sivistyssanoissa konsonanttien pituus on ongelmallinen lähinnä k:n, p:n ja t:n sekä jossain määrin s:n osalta. Joskus syntyy vastaavia ongelmia myös g:n, b:n ja d:n sekä š:n osalta. Melko monissa tapauksissa kirjoitetaan vain yksi konsonantti (esim. vain yksi p sanassa ”kampanja”), mutta hyvin tavallista on ääntää kaksoiskonsonantti (”kamppanja”). Useimmissa sellaisissa tapauksissa normit vaativat sekä kirjoittamaan että lausumaan yhden kon­so­nan­tin. Käytännössä kukaan tuskin huomaa, että lausut ”kanttarelli”, ellet erehdy kirjoittamaankin niin. Toisaalta joissakin sanoissa pitkä konsonantti on normienmukainen, esim. ”renessanssi”, ei ”renesanssi”.

Asiaa koskevat normit ovat melko sekavat ja viitteelliset. Seuraava pyrkii esittämään mahdollisimman yksinkertaisesti ensin normien mukaisen kannan, sitten huomioita niiden vastaisesta käytännöstä.

Sananloppu -ia ei ole suomen kielen johdin, joten normien mukaan kirjoitetaan ja lausutaan esim. ”Baltia”. On normien mukaista, että esimerkiksi sanoissa ”baltti” ja ”balttilainen” on kaksi t:tä, koska niissä on suomalainen sananloppu. Toisaalta esimerkiksi sana ”Baltia” ääntyy yleisesti niin, että siinä on kaksoiskonsonantti (”Balttia”). Paljolti tähän varmaankin vaikuttavat mainitut sukulaissanat.

Sellaisissa sanoissa kuin ”hierarkia” on sananlopun -ia edellä yksinäiskonsonantti kahdestakin syystä: sananlopun vierasperäisyyden takia ja siksi, että edeltävä vokaali ei ruotsissa ole painollinen. Ruotsissa paino on lopputavulla, esim. ”hierarkí”.

Näistä normeista poikkeaminen on varsin tavallista puheessa, joskus kirjoituksessakin. Tavallisesti poikkeama on siihen suuntaan, että konsonantti kahdentuu, kuten edellä mai­ni­tus­sa tapauksessa ”Baltia” (”Balttia”), sanassa ”kampanja” (”kamppanja”) jne. Mutta toisenkinsuuntaista normienvastaisuutta esiintyy. Esimerkiksi sana ”hierarkkinen” kir­joi­te­taan hyvin usein ”hierarkinen”, ehkä sanan ”hierarkia” vaikutuksesta. Kirjoitusasu ”kraateri” on tavallisempi kuin normien mukainen ”kraatteri”, joka monista tuntuu oudolta.

Konsonanttiyhdistelmien yksinkertaistuminen (krapu vai rapu?)

Suomen yleiskielen varsinaiseen äännerakenteeseen ei kuulu sananalkuisia konso­nantti­yhdis­telmiä. Vanhoissa lainasanoissa sellaiset yhdistelmät ovat yksin­kertais­tuneet, joskin vanhassa kirjakielessä ja joskus muutoinkin on säilynyt joitakin jäänteitä. Esimerkiksi ”krapu” esiintyy sanan ”rapu” tilalla joissakin yhteyksissä kuten ”Kravun kääntöpiiri”.

Sivistyssanoissa konsonanttiyhdistelmät yleensä eivät yksinkertaistu. Vaikka vuosi­satoja sitten ruotsista lainautunut ”ranta” on r- eikä str-alkuinen (vrt. nykyruotsin ”strand”), ei sanasta ”struktur” tule sanaa ”ruhtuuri” vaan ”struktuuri”, jos tällaista sivistyssanaa halutaan käyttää. Mitä uudemmista lainasanoista on kyse, sitä toden­näköi­sem­pää on, että sananalkuinen konsonantti­yhdistelmä ainakin normien mukaan pitää säilyttää. Puhekielessä se saattaa lyhentyä, mutta kansanomaista ääntämystä kuten ”lyysi” (eikä ”plyysi”) pidetään monissa piireissä sopimattomana, jopa naurettavana. Kirjoituksessa ”lyysi” häiritsee vielä enemmän.

Sanansisäisetkään konsonanttiyhdistelmät eivät yleensä yksinkertaistu. Poikkeuksista mainittakoon ”posliini”, joka palautuu aiempaan muotoon ”porsliini”. Joskus sanansisäiseen konsonanttiyhdistelmään saattaa tulla puhekieleen ääntämystä helpottamaan lisä-äänne, esim. ”kenraali” ääntyy joskus ”kentraali”.

Alkukielinen vai mukautettu asu? (leasing vai liising?)

Ei voida esittää mitään kovin hyvää nyrkkisääntöä siitä, milloin sivistyssana kirjoitetaan alkukielen mukaan eli ainakin osittain sitaattilainana. Lyhyesti sanottuna uusi vierasperäinen sana aluksi kirjoitetaan sillä tavoin, ellei sen mukauttamiselle suomen kieleen ole selvää mallia. Koska esimerkiksi latinasta ja kreikasta peräisin olevia tai niitä jäljitteleviä sanoja on otettu kieleemme vuosisatojen ajan, niille yleensä löytyy malleja. Siksi sitaattilainana käsittely rajoittuu yleensä lainoihin nykykielistä, etenkin englannista. Poikkeuksen muodos­ta­vat ilmaisut, jotka koostuvat useasta sanasta, esim. status quo, non bis in idem, sekä tietysti varsinaiset sanatarkat lainaukset.

Sanan vakiintuessa ja levitessä yleiseen käyttöön sen kirjoitus- ja äänneasu yleensä mukautuvat suomeen. Tämän kehityksen nopeus kuitenkin vaihtelee suuresti, ja mukana on usein tunnelatauksia. Hieno erikoisliike haluaa olla boutique, ei putiikki, ja moni pitää asua jatsi rahvaanomaisempana kuin asua jazz.

Yleensä asiatyyliin hyväksytään helpommin sitaattilainat, esim. leasing ja case, kuin suo­meen mukautetut asut, esim. liisaus ja keisi, joita monet pitävät väännelminä ja puhe­kieli­syyk­si­nä. Jos siis joudutaan hätätilanteissa käyttämään englannin sanoja suomessa, on sitaatti­lainojen (”raakalainojen”) käyttö asiatyylissä yleensä turvallisinta. Toisaalta kielen­huolto usein suosittelee pikemminkin mukauttamista kuin sitaattilainoina kirjoittamista. Paina­vim­man sanan saattavat sanoa vaikutusvaltaiset tiedotus­välineet. Kun Helsingin Sanomat siirtyi kirjoitusasusta pizza asuun pitsa, se luultavasti vaikutti enemmän kuin kielen­huollon kannan­otot yhteensä. (Kirjoitus­asut pitsa ja pitseria esiintyvät ensi­sijaisina jo Suomen kielen perussanakirjassa.)

Sitaattilainojen tärkeän erikoistapauksen muodostavat eläinten, kasvien ja muiden eliölajien tieteelliset nimet, esim. Homo sapiens. Joskus tieteellisestä nimestä muodostetaan erikoislaina, etenkin, jos sanaa ruvetaan käyttämään yleistajuisessa kirjallisuudessa. Esi­mer­kik­si Tyrannosaurus voi esiintyä suvun tieteellisenä nimenä (tällä tavoin kirjoitettuna), mutta myös erikoislainaksi muodostettuna: tyrannosaurus. Tällöin tulee usein kyseeseen kir­joi­tus­asun mukauttaminen suomen kieleen. Esimerkiksi Theropoda on mukautetussa muodossa teropodi.

Vieraat kirjaimet (marxilainen vai marksilainen?)

Vieraat kirjaimet yleensä korvataan

Joskus lainasanan kirjoitusasussa esiintyy suomen kielelle vieraita kirjaimia. Esimerkiksi x-kirjain on suomelle vieras, vaikka sen tavallisin ääntämys ”ks” sisältää vain tuttuja äänteitä. Sen säilyminen lainasanoissa on kuitenkin poikkeuksellista.

Yleensä lainasanan kirjoitusasu mukautuu suomen järjestelmän mukaiseksi, esimerkiksi alkukielen qu-yhdistelmä yleensä korvautuu kv-yhdistelmällä.

Muutamissa sanoissa käytetään kuitenkin vieraita konsonantteja, lähinnä c:tä (cesium), x:ää (xylitoli), z:aa (zootomia) ja w:tä (watti). Sanat ovat siis asultaan sitaattilainan ja ta­val­li­sen lainasanan välimuotoja. Käytännössä vieraita kirjaimia on säilytetty perinteen ja ”sanakuvan” takia eli koska sanan kirjoitusasu on haluttu pitää vieraiden kielten ja vanhan käytännön mukaisena.

Å-kirjain esiintyy lainasanoissa käytännössä vain mittayksikön nimessä ångström. Si­tä­kään ei tulisi käyttää, vaan se tulisi korvata SI-järjestelmän mukaisella metrin ker­ran­nai­sen käytöllä: 1 ångström (Å) = 0,1 nanometriä (nm).

Rinnakkaisuutta ja horjuvuutta

Joskus ovat sekä vieras että suomalaistettu kirjoitusasu käytössä ainakin siirtymäajan ilman, että toista olisi pidettävä normienvastaisena (esim. marxismi ja marksismi). Useimmiten vie­rai­ta kirjaimia sisältävät asut ovat kuitenkin virheellisiksi katsottavia muotoja ja johtuvat esi­mer­kik­si siitä, että kääntäjä on toiminut huolimattomasti.

Ei ole mitään yleistä logiikkaa sii­nä, milloin vieras konsonantti on säilynyt normien vaatimassa tai sallimassa asussa. Lä­hin­nä niin on käynyt joissakin tapauksissa sanan alussa. Vertaa: ”zootomia”, mutta ”mesotsooi­nen”. Lisäksi vieras kirjain on usein säilynyt silloin, kun sana on johdettu eris­nimestä, esim. ”darwinismi”, joskin ”darvinismi” on nykyisin suositeltu muoto. Vieras kir­jain on voinut säilyä, vaikka yhteys erisnimialkuperään on hämärtynyt, esim. sanassa ”watti”.

W:n erikoisongelma

Eräs syy, joka puhuu esimerkiksi kirjoitusasua ”darwinismi” vastaan, on se, että sana kuitenkin äännetään eri tavalla kuin kirjoitusasu antaa ymmärtää. Vaikka erisnimi ”Darwin” saatetaan ääntää englannin mukaisesti, niin ”darwinismi” tuskin ääntyy vastaavalla tavalla. Asu ”darvinismi” antaa selvän vihjeen siitä, että sana ääntyy suomalaisittain. Toisaalta alkukieltä vastaava kirjoitusasu lienee turvallisempi ratkaisu esimerkiksi opinnäytetyössä. Tällaisilla kirjoitusasuseikoilla saatetaan jopa kokea olevan aatteellinen merkitys. Aikoinaan usein marksilaisuuden kannattajat käyttivät sanassa x:ää, vastustajat ks:ää.

Vanhoissa suomalaisissa nimissä esiintyvä w-kirjain on oikeastaan vain v-kirjaimen muunnelma. Ks. kohtaa W-kirjain vanhoissa nimissä. Uusissa lainasanoissa w säilyy usein silloinkin, kun sana muodostuu yleiseksi, esim. ”show”, ”watti” ja ”web”.

Latinan ja kreikan sanojen mukauttaminen

Seuraava taulukko esittää, miten lähinnä latinasta tai kreikasta peräisin olevien sanojen vie­raat kirjaimet tai kirjainyhdistelmät yleensä mukautetaan suomen kieleen varsinaisissa lai­na­sa­nois­sa, siis vastakohtana sitaattilainoille ja nimille. Ensimmäisessä sarakkeessa mai­ni­tut vieraat muodot ovat tässä englannin mukaisia, koska ne ovat tunnetumpia kuin al­ku­kie­li­set. Osittain englannin mukaisten asujen käyttö suomessa (”centti”, ”fixaatio” jne.) on mel­ko tavallista, mutta se voidaan kokea jopa oireeksi siitä, että kirjoittaja on vain pin­nal­li­ses­ti (ehkä vain satunnaisten englanninkielisten verkkosivujen pohjalta) tutustunut aihee­seen, josta kirjoittaa. Suomenkielisissä oppikirjoissahan tällaiset sanat yleensä kir­joi­te­taan oikein.

Kirjainten ja kirjainyhdistelmien mukauttaminen latinalais- ja kreikkalaisperäisissä lainasanoissa
vieras oma esimerkkisana englannissa
ae (yleensä)e aneeminen anaemic = anemic
ae (joskus)ae anaerobinen anaerobic
c (e:n t. i:n edellä)s sentti cent
c (muutoin)k kalligrafia calligraphy
chk kromaattinen chromatic
oe (yleensä)e estrogeeni oestrogen = estrogen
oe (joskus)oe poetiikka poetics
phf fobia phobia
qukv kvartaali quartal
rhr riniitti rhinitis
sc (sanan alussa)sk skientismi scientism
sc (e:n t. i:n edellä)s desendentti descendent
tht tesaurus thesaurus
xks fiksaatio fixation
yy syklinen cyclic
z (yleensä)ts paleotsooinen paleozoic
z (joskus)z zootomia zootomy

Mukautussäännöistä on kuitenkin poikkeuksia, jotka yleensä johtuvat historiallisista syistä. Esimerkiksi c:n vastineena on melko usein k myös e:n, i:n ja y:n edellä, muun muassa sanoissa keraaminen (ceramic) ja kyyninen (cynical).

Sitaattilainoissa ja erisnimissä säilytetään alkuperäisasu

Sekaannuksia aiheuttaa se, että varsinaisissa sitaattilainoissa ja erisnimissä pätevät eri säännöt kuin sivistyssanoissa. Vieraan kielen sanat tulisi kirjoittaa tarkoin alku­kielen mukaisessa asussa tai jotain siirtokirjoitusmenetelmää käyt­täen (trans­lit­te­raa­tiol­la tai transkriptiolla, ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen.

Etenkin kirjoitettaessa kreikkalaisia sanoja latinalaisin kirjaimin tehdään usein virheitä. Klassillisen kreikan sanat tulisi kirjoittaa siten, että ksiitä vastaa ks (ei x), khiitä kh (ei ch), fiitä f (ei ph), theetaa th, zeetaa z (ei ts), rhoota r (ei rh) ja ypsilonia y (ei i). Näitä periaatteita nou­da­te­taan myös kreikkalaisten kirjainten nimissä (paitsi nimessä ”rhoo”). Kreikkalais­peräi­sis­sä sivistyssanoissa taas khiitä vastaa k, theetaa t ja zeetaa ts (joskus z). Jotkin tutuiksi aja­tel­lut nimet kirjoitetaan poikkeuksellisesti. Esimerkiksi ”Ksantippa” on taval­li­sem­pi kuin säännön­mukainen translitteraatio ”Ksanthippa”.

Ksanthos – ksantiini
Khrysippos – krysanteemi
Fobos – fobia
Theofilos – teologia
Zeus – tseiini
Rodos – rododendron

Nykyisen suomalaisen siirtokirjoitusstandardin mukaan tulisi kreikkalaisissa nimissä käyttää painomerkkejä. Kuitenkin se mainitsee säilytettäväksi esimerkiksi sovinnaisasun Rodos (kreikaksi Ródos). On epäselvää, miten muita kuin paikannimiä tulisi kohdella. Ainakaan tutuimpia ja vakiintuneimpia antiikin nimiä kuten Zeus ei kannattane ruveta muuttamaan, tuskin myöskään sellaisia sanoja kuin Fobos Marsin kuun nimenä. Sen sijaan voi harkita kirjoittaa Ksánthos, Khrýsippos ja Theófilos.

Kreikan ρ-kirjaimen vastineena on suomalaisen standardin mukaisessa translitteroinnissa ja transkriptiossa aina pelkkä r. Kuitenkin on varsin tavallista käyttää muiden trans­lit­te­rointi­järjes­tel­mien ja vanhempien suomalaisten ohjeiden mukaisesti rh:ta, jopa niin, että useimmat lukijat luultavasti pitäisivät asua ”Pyrrhos” oikeampana kuin ”Pyrros”. Kyseisen kreikan kir­jai­men nimikin kirjoitetaan lähes aina ”rhoo” (tai ”rho”), vaikka sääntöjen mukainen asu oli­si ”roo”. Toisaalta suomen kielen lautakunta on erikseen asettanut asun ”Rodos” etusijalle, mai­ni­ten, että asu ”Rhodos” perustuu germaanisissa kielissä käytetyn asun jäljittelyyn (Kieli­kello 4/1991). Kannanottojen horjuvuutta osoittaa, että Suomen kielen perus­sana­kir­jas­sa on kui­ten­kin kirjoitusasu ”rhododendron”.

Käytettäessä kreikasta latinaan otettuja nimiä tai muita sanoja suomen kielessä on kir­joi­tus­asu tietysti latinan mukainen, esim. ”Sappho”, ”Theophilus”, ”pharynx”. Sama koskee eliöi­den tieteellisiä nimiä, joiden kirjoitusasu ei riipu tekstin kielestä, esim. Phylloscopus, Macacus rhesus, Rhododendron. Ja esim. Marsin toisen kuun nimi kirjoitetaan yleensä ”Phobos”, koska se ajatellaan latinasta lainatuksi, kun taas Kreikan mytologian nimenä se kir­joi­te­taan ”Fobos” (tai ehkä ”Fóbos”).

Kirjainten b, g, d ja f ongelmia – ”turbiini” vai ”turpiini”?

Sivistyssanoissa on usein ongelmana myös se, missä määrin äänteet mukautuvat suomen kieleen ja miten tämä heijastuu kirjoitusasussa. Varsin tavallista on, että kirjoitetaan ”asfaltti”, mutta lausutaan ”asvaltti”. Myös välimuodot ovat mahdollisia, mutta kirjoitus­asussa on tehtävä valinta.

Kysymys koskee f:n lisäksi b:tä, d:tä ja g:tä. Periaatteellinen yleissääntö on, että uusissa lainasanoissa ne säilyvät vaikka ovat vanhoissa korvautuneet vastaavilla soinnittomilla äänteillä eli p:llä, t:llä ja k:lla. Mutta on erittäin tavallista ääntää ne soinnittomina tai lähes soinnittomina. Siihen tuskin edes kiinnitetään mitään huomiota paitsi silloin, kun joku haluaa erityisesti arvostella esimerkiksi uutistenlukijan tai urheiluselostajan puhetta. Vastaavasti, joskin harvemmin, f-kirjain ääntyy v-äänteenä.

Kirjoituksessa herättää kuitenkin huomiota, jos poiketaan normien mukaisista muodoista, esimerkiksi kirjoitetaan ”psykolokia”, ainakin jos asiayhteys on melko virallinen. Vielä huo­nom­man vaikutuksen saattaa toisaalta tehdä ns. hyperkorrekti vieraiden konsonanttien käyttö, esim. ”psygologia”. Koska ääntämys ei juuri anna tukea normienmukaisen kirjoitus­asun valitsemiseen, niin sivistyssanojen sujuva oikea käyttely edellyttää käytännössä koke­nei­suut­ta. Tämä merkitsee, että kirjoittaja on lukenut paljon sellaisia huoliteltuja tekstejä, joissa käytetään sivistyssanoja, tai tuntee vastaavia sanoja muista kielistä.

Asiaa vielä mutkistaa se, että joissakin tapauksissa on suomen äännerakenteeseen mukautunutta ääntämystä vastaava kirjoitusasu joko vakiintunut yksinomaiseksi tai ainakin sallittu, jolloin se tavallisesti on yleistymässä. Esimerkiksi ”asvaltti” mainitaan jo Nykysuomen sivistyssanakirjassa, joskin päähakusanana on ”asfaltti”. Vastaavasti ”turbiini” ja ”turpiini” ovat molemmat käypiä vaihtoehtoja, mutta ”turbiini” on yleisempi kirjoitusasu (vaikka ääntämys on yleensä ”turpiini” tai jonkinlainen välimuoto).

Monissa uudehkoissa lainasanoissa on korvattu b p:llä, g k:lla tai d t:llä, vaikka sivistyssanaluonne saattaa olla aivan ilmeinen.

pataljoona [vrt. ruotsin bataljon]
kranaatti [mutta granaattiomena]
prikaati [mutta brigadööri]

Nämä sanat ovat toisaalta yleensä sen verran tavallisia, että niissä ei tule tehdyksi virheitä. Tosin kokematon kirjoittaja, joka ei ole tottunut näkemään tällaisia sanoja kirjoitettuina, saattaa sortua hyperkorrektien muotojen käyttöön.

Mukautus kirjoitus- vai äänneasun mukaan? (hakkeri vai häkkeri?)

Vanhastaan on joissakin sanoissa horjuvuutta o:n ja u:n välillä, esim. ”lavoaari” –”lavuaari”. Yleensä silloin u:llinen muoto on arkikielessä yleisempi, puhekielessä liki yksinomainen, kun taas o:llinen muoto saattaa olla kielen normien mukainen ja kirjakielessä jossain määrin käytetty. Tapausten taustalla on se, että ruotsissa merkitään o:lla usein äännettä, joka vastaa suomen u:ta. Niinpä sanasta ”lavoar” tuli puhuttuun suomeen ”lavuaari”, mutta kun kir­joi­tus­asun lähtökohdaksi on otettu ruotsin kirjoitusasu, on saatu ”lavoaari”.

Lainaaminen englannista on tuonut mukanaan uudenlaisia ongelmia. Kun englannissa on sana ”hacker”, niin miten käy a:lle, kun sana mukautetaan suomen kieleen? Luonnollista olisi, että käytetään englannin ääntämystä lähinnä vastaavaa vokaalia: ”häkkeri”. Mutta varsin yleistä on ottaa lähtökohdaksi vokaalien osalta kirjoitusasu: ”hakkeri”. Ja usein viralliset suositukset ovat samalla linjalla, jostain syystä. Kenties yksi syy on, että ä:llisiä asuja pidetään rahvaanomaisina, koska niissä on suomen kielelle ominainen kirjain. Toinen mahdollinen syy on, että sana ajatellaan lainautuneen kirjallista tietä, ehkä jopa niin, että englannin äänneasua ei tunneta tai ei ainakaan ajatella.

Mistä kielestä? (binäärinen vai binaarinen?)

Sellainen vaihtelu kuin ”primäärinen”  – ”primaarinen” johtuu siitä, että tämäntapaiset sanat ovat alkujaan tulleet ruotsista (esim. ”primär”), mutta myöhemmin on ruvettu käyttämään ”latinaan palautettuja” asuja, tässä sanaan ”primarius” palautuvaa asua. Nykyisin vaikuttaa ehkä myös englannin kirjoitusasu (esim. ”primary”).

Yleensä a:lliset muodot ovat nykyisin tavallisempia, suositellumpia ja yleistymässä. Mo­nis­sa sanoissa (esim. ”atomaarinen”) ä:llinen asu tuskin tulisi edes kyseeseen, joissakin se taas antaisi selvästi vanhahtavan vaikutelman (esim. ”vulgääri”). Mutta esimerkiksi sanoissa ”pri­mää­ri­nen” ja ”binäärinen” ä:llisyys on varsin tavallista, joskin a:llisiakin muotoja esiintyy. Useis­sa tapauksissa suomen kielen rakenteeseen sopii paremmin a:llinen, koska ä:llinen rikkoisi vokaalisointua (esim. ”sekundäärinen”).

sekundaarinen
monetaarinen

Kuitenkin monet sanat ovat täysin vakiintuneet ä:llisiksi.

miljonääri
misääri
kvartääri [erään geologisen ajanjakson nimitys]

Sosiaalinen vai sosiaali?

Usein on pyritty lyhentämään esimerkiksi -aalinen- ja -iivinen-loppuisia adjektiiveja jät­tä­mäl­lä pois -nen-loppu, jota on pidetty turhana. Joissakin tapauksissa lyhyt muoto on yksin­omai­nen tai vallitseva, esim. ”banaali”. Sen sijaan sellaiset muodot kuin ”sosiaali” ja ”destruktiivi” eivät ole saaneet laajaa levikkiä eivätkä kovin lämmintä vastaanottoa kielen­huolloltakaan. Tosin kielilautakunta on pitänyt mahdollisena käyttää lyhyempiä muotoja ”sellaisista sanoista, jotka muissa uusissa kielissä ovat samoin lyhytmuotoisia (esim. sosiaali – social, sozial) ja jotka eivät ole suomessa käytetyistä substantiiveista johdettuja, kuten esim. materiaalinen on johdettu substantiivista materiaali”. (Näin selostettuna Nykysuomen sivistys­sana­kirjassa.) Osasyynä kielenhuollon epäileväiseen asenteeseen on ollut se, että on pelätty lyhentämisen yleistyvän sanoihin, joissa lyhyellä muodolla ei ole esikuvaa muissa kielissä, esim. ”dynaami” tai ”teatraali”.

Useimmiten on syytä suosia -nen-loppuista muotoa silloin, kun lyhyt ja pitkä kilpailevat keskenään. Se vaikuttaa yleensä asiallisemmalta ja on usein myös merkitykseltään selvempi, koska monissa tapauksissa lyhytmuotoinen adjektiivi on samanlainen kuin käytössä oleva substantiivi. Joskus substantiivi esiintyy vain erikoisalalla; esimerkiksi ”normaali” on käytössä substantiivina geometriassa, ”aktiivi” ja ”passiivi” kielioppitermeinä, ”reaali” arkikielessä ylioppilastutkinnon reaalikokeen nimenä jne. Toisaalta jotkin sanat ovat sen verran laajasti käytössä lyhytmuotoisina, että -nen-loppu voisi oudoksuttaa. Vaikka ”radikaalinen” olisi selvempi kuin ”radikaali”, joka voi substantiivina olla paitsi radikaalista ihmistä tarkoittava myös mm. kemian termi, on aika vakiintunutta puhua radikaaleista uudistuksista.

Lyhyet muodot ovat (lähes) yksinomaisia yhdyssanojen alkuosissa, esimerkiksi ”sosiaaliala”, ”primitiivireaktio”.

Sanansisäiset lyhentymät – teknillinen vai tekninen?

Aiemmin käytettiin yleisesti sellaisia muotoja kuin ”fyysillinen” silloin, kun ruotsissa on johdin ”-isk” liittyneenä suoraan kansainväliseen sanavartaloon, esim. ”fysisk”. Yleinen suuntaus on kuitenkin ollut kohti johtimen ”-llinen” lyhentymistä johtimeksi ”-nen”, aluksi pitkissä sanoissa, sitten lyhyissäkin.

fyysinen
romanttinen
arktinen
staattinen
maaginen

Lyhentyminen ei kuitenkaan koske sellaisia sanoja, jotka on muodostettu suomen kielessä ja joita ei lainkaan ole adjektiiveina lainattu. Niinpä sanotaan tietysti ”kaupallinen” jne. Ly­hen­ty­mi­nen ei täten koske myöskään sellaisia sanoja kuin ”draamallinen”, joka on aja­tel­ta­va itsenäisesti sanasta ”draama” suomen kielessä johdetuksi. Samoin: ”tyylillinen”, ”tyypil­linen” (mutta: jonkin tyyppinen).

Poikkeuksena voidaan pitää sanaa ”teknillinen”, joka on käytännöllisintä tulkita ni­men­omaan tekniikkaan tieteen- ja ammattialana viittaavaksi: teknillinen korkeakoulu, tek­nil­li­nen opetus (= tekniikan opetus). Tällöin lyhyempi muoto ”tekninen” jää eri merkitykseen, käytännöllisiin taitoihin ja menettelytapoihin yleisesti viittaavaksi. Ainakin tekniikan alalla yleisesti ajatellaan näin; taustalla on, että ”tekninen” koetaan väheksyväksi. Hiukan samantapainen tapaus on ”klassillinen”, jota monet suosivat, koska se tuntuu ar­vok­kaam­mal­ta kuin tavallisempi ”klassinen”. Erikseen on vielä huomattava ”kristillinen”, jossa l-aineskin on lainaa (vrt. ”kristlig”).

Toisen lyhentymiskysymyksen muodostavat sellaiset verbit, jotka johtuvat ruotsin -isera- tai -icera-loppuisista sanoista. Osa niistä on suomessa -isoida-loppuisia, osa lyhyemmin -oida-​loppuisia. Koska -is-​aineksella ei ole mitään erityistä merkitystehtävää, on yleensä lyhyempi muoto pantava etusijalle. Joissakin yhteyksissä on otettava huomioon eri alojen ja organisaatioiden käytännöt. Esimerkiksi Suomen Standardisoimisliitto käyttää asua ”stan­dar­disoida”.

neutraloida
standardoida
desinfioida

Tällaisia verbejä on ehdotettu osittain korvattaviksi muodoilla, joissa on suomenkielinen johdin. Esimerkiksi ”neutraalistaa” on säännöllinen johdos adjektiivista ”neutraalinen”. Tämäntapaisia muotoja voi toki käyttää, mutta hiukan ne saattavat lukijaa oudoksuttaa, ja lisäksi ne ovat äännerakenteeltaan ehkä vähän raskaita. Vertaa tavujen pituuksia: neut-raa-lis-taa ja neut-ra-loi-da. Erikseen huomattakoon, että sanoilla ”sosiaalistaa” ja ”sosialisoida” on aivan eri merkitys.

Kritikoida vai kritisoida?

Monissa tapauksissa esiintyy tai on esiintynyt horjuntaa verbinloppujen -koida ja -soida välillä. Aiemmin suositeltiin k:llisia muotoja, mutta jo vuonna 1974 julkaistussa Nykysuomen sivistyssanakirjassa valittiin seuraava linja:

Nykysuomen sivistyssanakirja mainitsee ensisijaisesti s:llisiksi mm. sanat dedisoida, duplisoida ja implisoida. Kuitenkin k:lliset asut dedikoida, duplikoida ja implikoida ovat nykyisin paljon tavallisempia ja on syytä siksi asettaa etusijalle. (Muotoja dedisoida ja duplisoida ei käytetä juuri lainkaan, ja implisoida on monta kertaa harvinaisempi kuin implikoida.) Niihin on osit­tain vaikuttanut se, että sanat ovat ikään kuin uudestaan lainautuneet – englannista, jossa esiintyy c:llä merkitty k-äänne: dedicate, duplicate.

Ongelman taustaa ja historiaa on kuvattu Pienehköön sivistyssanakirjaan liittyvässä kuvauksessa Sivistyssanojen asu kohdassa K vai s?

Poikkeuksellisesti on k vakiintunut joihinkin tämän tyypin sanoihin, esim. ”allokoida”, ”indikoida”, ”replikoida” ja (vastoin Nykysuomen sivistyssanakirjan kantaa) ”implikoida”.

Edellä otsikossa mainittu tapaus on varsin erikoinen, koska ”kritikoida” ja ”kritisoida” ovat molemmat käytössä, ensin mainittu tavallisempana. Ilmeisesti esiintyy pyrkimystä eriyttää niitä merkitykseltään: ”kritikoida” tarkoittaisi taiteellisen (tai tieteellisen) kritiikin esittämistä, ”kritisointi” taas arvostelua yleensä ja etenkin kielteistä.

Merkitysten eriyttämisen on katsottava jo tapahtuneen sanaparissa ”politikoida” ’har­joit­taa poliittista toimintaa’ ja ”politisoida” ’tehdä asiasta poliittinen, poliittistaa’. (Tämä eriy­ty­mi­nen mainitaan jo Nykysuomen sivistyssanakirjassa.)

Suhuässä ja sen merkitseminen
(shekki, šekki vai sekki?)

Suomen kieleen on aikoinaan lainattu tšekin kielestä hattu-s (š) suhuässän merkiksi. Tätä merkkiä ja sen peruskäyttöä käsiteltiin kohdassa Hattu-s š ja hattu-z ž).

Yleisesti hattu-s on siis suhuässän oikea merkki suomen kielessä, ja sh-yhdistelmä on vain hätä­rat­kai­su­na käytettävä korvike. Vastaavasti soinnillinen suhuässä kirjoitetaan hattu-z:lla, jos mahdollista, ja vain hätätilassa zh:lla.

Suhuässä esiintyy vain uudehkoissa lainasanoissa ja vieraissa nimissä. Poikkeuksen muodostaa vain hyssyttelyä tarkoittava interjektio, joka ääntämyksensä perusteella olisi kirjoitettava lähinnä ”šš”, joskin se useimmiten kai kirjoitetaan ”shh”.

Suhuässä eri kielistä peräisin olevissa sanoissa

Lainasanoissa käytettävää š-kirjainta vastaavat eri lainanantajakielissä eri kirjaimet ja kir­jain­yhdis­tel­mät, etenkin sh, ch ja sch, joskus harvoin š. Sitaattilainoina kirjoitettavissa sa­nois­sa suhuässäkin kirjoitetaan alkukielen mukaan, joten niitä suositus hattu-s:n käytöstä ei koske.

show [englannista]
chic [ranskasta]
schäfer [saksanpaimenkoira, saksan sanasta Schäfer]

Sitaattilainojen johdoksissakin käytetään yleisesti alkukielen kirjoitusasua, vaikka johdoksen muodostaminen jo osoittaa, että kyseessä on pikemminkin varsinainen lainasana kuin si­taat­ti­lai­na. Toisaalta tällaiset sanat ovat yleensä arkisia, eikä niitä juuri käytetä huolitellussa kielessä.

shoppailla
charmikas

Hattu-s:ää tai hattu-z:aa ei ole syytä käyttää kiinasta transkriboiduissa nimissä ja si­taat­ti­lai­nois­sa, koska se ei kuulu nykyiseen transkribointi­järjestelmään. Sama koskee käy­tän­nös­sä myös japanilaisia nimiä. Toisaalta jos sitaattilaina on muodostunut varsinaiseksi lainasanaksi, se kirjoitetaan suomen sääntöjen mukaan.

Shanghai
Hiroshima
šoguni [lainasana, japanin sanasta shōgun]
šogunaatti [lähinnä englannin sanan shogunate mukautus suomeen]
geiša ~ geisha [lainasana-asu ja sitaattilaina-asu]

Sen sijaan hattu-s:ää tulisi suomalaisten standardien mukaan käyttää mm. venäjän ja arabian sanoissa, kun ne kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin; ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitus­järjes­tel­mäs­tä toiseen.

tšervonets [eräs vanha venäläinen raha]
šaria [islamin laki, arabiasta]

Käytännössä etenkin arabiankielisissä nimissä on tavallista käyttää sh-yhdistelmää mm. siksikin, että aina ei tiedetä, onko kyseessä varsinaisesti arabialainen nimi vai arabia­lais­peräinen, mutta englanninkieliseen ympäristöön mukautunut nimi (esim. Omar Sharif, ei Šarif).

Heprean siirtokirjoituksen suomalainen standardi sallii sekä š:n että sh:n, mainiten ne tässä järjestyksessä. Käytännössä sh on lähes yksinomainen.

Shimon Peres

Epäselvää on, miten tulisi suhtautua vieraissa nimissä esiintyvään š- tai ž-kirjaimeen silloin, kun tämä kirjain ei ole käytettävissä, mutta se kuuluu nimen alkuperäiseen asuun (ei trans­lit­te­roin­tiin) esimerkiksi tšekin tai liettuan kielessä. Korvaaminen sh:lla tai zh:lla ei vaikuta luontevalta. Tavallisinta on käytännössä jättää tarke pois. Täten esimerkiksi nimi ”Žīgure” typistetään yleensä muotoon ”Zigure”, jos joudutaan käyttämään suppeaa merkki­vali­koi­maa.

Sana ”šakki”

Kielenhuollon käsikirja toteaa oudosti: ”Kirjainyhdistelmä sh on säilytettävä eng­lan­nin­kie­li­sis­sä sitaattilainoissa sherry (voidaan suomalaisemmin kirjoittaa serri), shetlandinponi, venäläislainassa pasha ja – shakinpelaajien toivomuksesta – myös pelinnimessä shakki.”

Kuitenkin Kielitoimiston sanakirja esittää päähakusanana muodon ”šakki”, joskin mainitsee asun ”shakki” rinnakkaismuodoksi, ja kielitoimiston kannanotto vuodelta 1998 esittää sanan ”šakki” yhtenä esimerkkinä tapauksesta, jossa on käytettävä merkkiä š.

Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas esittää vaihtelun šakki ~ shakki muka yhtenä tapauksena useasta (”Muutamasta sanasta on käytössä sekä š:llinen että sh:llinen muoto”). Kuitenkin kaikki muut esimerkit ovat japanin sanoja kirjoitettuina toisaalta lainasanoina, toisaalta sitaattilainoina (esimerkiksi suši ~ sushi).

Korvautuminen tavallisella s:llä

Monissa lainasanoissa suhuässä on yleisesti korvautunut tavallisella ässällä, ja tällöin kir­joi­te­taan s-kirjain. Lisäksi käytännössä äännetään varsin yleisesti tavallinen ässä silloin, kun normien mukaista olisi kirjoittaa š ja lausua suhuässä.

Jo Nykysuomen sanakirjaan omaksuttiin tavallinen s eräisiin tapauksiin, joissa aiemmin oli ainakin periaatteessa äännetty suhuässä, nimittäin

Vuonna 1968 kielilautakunta lisäksi suositteli s:n käyttöä

Suuntaus on jatkunut. Nykyisin kirjoitetaan jo usein (ja on sallittua kirjoittaa) ”sekki” ja ”sokki”, joskin varsinkin jäl­kim­mäi­seen sopii monien mielestä paremmin suhuässä sanan merkityksen takia.

Tilanne on epävakaa, eikä aina ole helppoa sanoa, mikä olisi viralliseen kielenkäyttöön sopivin muoto. Ääntämys vaihtelee paljolti kirjoitusasusta riippumatta, puhujan ja puhe­tilan­teen mukaan. Varsin monissa edellä mainituissa s:llisiksi jo päätetyissäkin sanoissa ään­ne­tään usein suhuässä, samoin (ehkä tyylisyistä) esimerkiksi sanassa ”samppanja”.

Kelpaako monikko yksiköksi? (fakta vai faktumi)

Aika ajoin herätetään kysymys siitä, eikö ole sopimatonta käyttää monikkoa yksikkönä ja kaksinkertaista monikkoa. Tällöin tarkoitetaan esimerkiksi sellaisia sanoja kuin ”fakta” ja ”pinssi”, jotka perustuvat lainanantajakielen monikkoon. (Latinan factum : facta, englannin pin : pins.) Eikö sana ”faktat” ole kummallinen kaksoismonikko, kun siinä on sekä latinan monikon pääte -a että suomen monikon pääte -t? Joskus on jopa esitetty, että lähtökohdaksi pitäisi ottaa latinan yksikkömuoto, jolloin faktojen asemesta puhuttaisiin faktumeista.

Ei ole erityisen harvinaista, että sana lainautuu monikkomuotoisena, mutta saa uudessa ympäristössään yksiköllisen merkityksen. Jos sana esiintyy enimmäkseen monikossa, tämä on aika luonnollistakin. Kun sana on kerran tullut tunnetuksi lainanantajakielen monikon mukaisessa muodossa, ei ole kovin järkevää lainata erikseen yksikkömuotoa. Pikemminkin on luonnollista käyttää kerran lainattua muotoa sekä yksikössä että monikossa, taivuttaen sitä oman kielen mukaisesti.

fakta : faktat

Yhdistelmän ”gn” ongelma

Sivistyssanoissa yhdistelmät ”ng” ja ”gn” ääntyvät eri tilanteissa osittain eri tavoin. (Ks. kielitoimiston verkkosivuston kohtaa Miten äännetään gn?) Tästä johtuu myös hor­ju­vuut­ta kirjoitusasuun. Yhdistelmän ”gn” g-kirjain ääntyy yleensä äng-äänteenä, ei sellaisena g-äänteenä kuin esimerkiksi sanassa ”graafinen”. Siis esimerkiksi sana ”signaali” ääntyy kuten kirjoitusasu ”singnaali” ääntyisi, ja siksi joskus erehdytään kirjoittamaankin näin. Toinen virheellinen asu on ”singaali”.

signaali
magneettinen
kognitio

Sivistyssanojen asun horjuvuus

Sivistyssanojen kirjoitusasu ei aina täysin vastaa äänneasua. Kirjoitetaan esimerkiksi ”boa”, mutta lausutaan ”booa”. Äänneasukin voi vaihdella, mutta enimmäkseen se on mainitun ristiriidan seurausta: kun ei aina kirjoiteta niin kuin lausutaan, niin saatetaan ruveta lau­su­maan niin kuin kirjoitetaan. Joku voi ruveta lausumaan ”boa”, varsinkin, jos tutustuu sanaan vain kirjallisessa muodossa.

Ongelmia lisää se, että kirjoitusasun ja äänneasun välistä eroa ei aina myönnetä edes sanakirjoissa, kielenoppaissa ja oikeinkirjoitusohjeissa. Yleisten ohjeiden mukaan oikea asu olisi ”booa”, koska ei ole mitään syytä, miksi ruotsin pitkää painollista vokaalia ei tässä vastaisi suomen pitkä vokaali. Mutta jostakin syystä virallisissa sanakirjoissa on ”boa”, ja siksi sitä on pidettävä ainakin toistaiseksi virallisesti oikeana asuna. Säännöthän mainitsevat, että niistä on poikkeuksia yksittäisissä sanoissa.

Vaikka kyse on periaatteessa kansainvälisistä sanoista, ne esiintyvät eri kielissä eri muodoissa, ja ne mukautuvat kunkin kielen järjestelmään eriasteisesti. Perusongelma on, että kun sekä kirjoitus- että äänneasu tulevat vieraasta kielestä, syntyy ristiriita vastaan­ottaja­kielen yleisen järjestelmän kanssa. Ja osa kielenkäyttäjistä omaksuu sanan kirjal­li­ses­sa muodossa, osa taas puhutussa muodossa.

Yleinen suuntaus on kohti sanojen vähittäistä mukautumista vastaanottajakieleen. Mutta se on usein varsin hidasta ja herättää paljon vastarintaa. Jostakin syystä monet haluavat pitää kiinni siitä kirjoitusasusta, kirjoitetun kielen ”hahmosta”, joka on tuttu muista kielistä ja sanan vanhasta asusta. Ilmiö ei suinkaan rajoitu vain meidän maahamme ja suomen kieleen. Kiihkeitä riitoja on syntynyt esimerkiksi Tanskassa ja Saksassa, kun on ehdotettu jotain niin hurjaa kuin ph:n korvaaminen f:llä sivistyssanoissa. Suomessahan sellainen muutos satuttiin tekemään aikoja sitten, ja siksi meistä sellaiset kirjoitusasut kuin ”philosophia” suomen­kieli­ses­sä tekstissä eivät ole sivistyneitä, vaan osoittavat joko osaamattomuutta tai kömpelöä leikinlaskua.

Sivistyssanan jakaminen eri riveille

Jos sana joudutaan jakamaan eri riveille, niin viralliset säännöt ovat vaatineet tai suo­sit­ta­neet useissa tapauksissa sivistyssanan jakamista toisin kuin yleensä suomen kielessä, esimerkiksi at-tribuutti eikä att-ribuutti. Joissakin tapauksissa säännöt ovat sallineet molemmanlaiset vaihtoehdot, esimerkiksi demo-kratia tai demok-ratia.

Sääntöjä on kuitenkin hankala selvittää ja muistaa. Lisäksi lukija voi hämmentyä suomen kielen yleissääntöjen vastaisesta jaosta. Tietokoneen tekemässä tavutuksessa normaali suo­men kielen tavutuskin on hyvin hankalaa toteuttaa tietokoneilla täysin oikein (siis myös yhdys­sanat oikein tavuttaen; ks. kohtaa Tavutus), ja tällaiset poikkeukset aiheuttavat vielä lisäongelmia, joten niitä on toteutettu hyvin vaihtelevasti.

Lisäksi sääntöjen sisältökin on epäselvä muun muassa siksi, että mm. Suomen kielen perus­sana­kirja ei sisällä tavutusohjeita. Nykysuomen sivistyssanakirja, joka on muutenkin hyvä hakuteos, sisältää kyllä tavutustiedot, mutta se on jo monelta osin vanhentunut.

Nykyisin tilannetta helpottaa, että Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas selkeästi sallii suomen mukaisen tavutuksen: ”Vierassanojen tavutuksessa voi noudattaa joko vierassanan yhdys­osien mukaista tavujakoa tai suomen kielen mukaista tavutusta.”

Sivistyssanojen riveille jakamista koskevat erikoissäännöt perustuvat sanojen alkuperään, tarkemmin sanoen siihen, että sana saattaa olla alkujaan yhdyssana tai sisältää etuliitteen. Esimerkiksi demokratia on alkujaan yhdyssana, ja tämä on melko helppo ymmärtää, kun ajattelee sen rinnalla sellaisia sanoja kuin aristokratia ja byrokratia. Paljon hankalampi on sana attribuutti, koska sen tavutussääntö perustuu siihen, että alkuosa at- on alkujaan etuliite (samaa alkuperää kuin latinan sana ad, jonka konsonantti on tässä muuttunut seuraavan konsonantin kaltaiseksi).

Joissakin tilanteissa esiintyy kolmenkinlaista tavutusta. Esimerkiksi sanan konstruktio ensimmäinen konsonanttiyhdistelmä voidaan jakaa kolmella tavalla:

Silloin, kun kirjoittaja itse jakaa tekstinsä eri riveille, voidaan ongelmat yleensä välttää sillä, että sanaa ei lainkaan jaeta sellaisesta kohdasta, jossa normi saattaisi vaatia suomen kielen yleisistä säännöistä poikkeavaa jakamista. Esimerkiksi tavutus attri-buutti tai konstruk-tio on luonteva ja myös normin mukainen. Jos kuitenkin sana joudutaan jakamaan tulkinnan­varai­ses­ta kohdasta, aiheuttaa suomenmukainen tavutus yleensä vähemmän hämmennystä kuin sanan alkuperän mukainen.

Joskus sana on sekä kirjoittajan että lukijan helppo hahmottaa yhdyssanan omaiseksi, vaikka se ei suomen kielen kannalta varsinaisesti yhdyssana olekaan. Silloin voi jakaa alku­perän mukaisella tavalla osien rajalta: demo-grafia, kalli-grafia.