Kotoisten sanojen kirjoitusongelmia

Kirjoituksen ja ääntämyksen erot

Vaikka usein väitetään, että suomea kirjoitetaan kuten äännetään, tähän on varsin paljon poikkeuksia. Kärjistäen voidaan sanoa, että kirjallisen esitystavan hallinnan tason tunnistaa siitä, missä määrin osataan kirjoittaa toisin kuin sanotaan.

Sellaiset asut kuin ”tuleppa” ja ”olempa” kertovat osaamattomuudesta, huoli­mat­to­muu­des­ta, tahallisesta kevyen tyylin tavoittelusta tai halusta uudistaa kielen kirjoitus­järjes­tel­mää. Siksi niitä yleensä vältetään asiateksteissä.

Sivistyssanojen kirjoitusasun horjuvuudessa, jota edellä käsiteltiin, on paljolti kyse kir­joi­tuk­sen ja ääntämisen ristiriidoista. Koska oikeasti sanotaan ”atripuutti”, ei aina osata tai muis­te­ta kirjoittaa ”attribuutti”. Kielen muuttuminen lisää ongelmia, kun kirjoittaja ei tiedä, mil­loin suomenmukainen kirjoitusasu (esim. ”pitsa”, ei ”pizza”) on tullut asiatyyliin kel­paa­vaksi.

Mutta näiden lisäksi on koko joukko tapauksia, joissa on osattava kirjoittaa toisin kuin sanotaan, tai ainakin toisin kuin monet sanovat. Oikeinkirjoitussäännöiksi kutsutut normit ovat valtaosaltaan juuri sellaisia, että puhutun kielen näkökulmasta ne ovat väärin­kirjoitus­sääntö­jä. Laaja katsaus suomen kielen tähän puoleen on sivulla Onko suomen kirjoitus­järjestelmä ihanteellinen? <http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/orto.html>

Tärkeimmät ”oikeinkirjoitussäännöt” (sivistyssanoja koskevia sääntöjä tässä enää toistamatta) ovat:

• Kirjoitettu kieli noudattaa niin sanotun huolitellun yleiskielen ääntämystä, jota tuskin kukaan täysin noudattaa vapaassa puheessa. Esim. ”kirjoitus”, ei ”kirjotus”; ”tullut”, ei ”tullu”; ”tuollainen”, ei ”tuollanen” saati ”tollanen”.
• Niin sanottua loppukahdennusta ei merkitä kirjoituksessa. Esim. ”tulekaan”, ei ”tulekkaan”.
• Jos n-loppuinen sana esiintyy m-loppuisena joissakin tilanteissa, se kirjoitetaan kui­ten­kin n-loppuisena. Esim. ”pojanpoika” ja ”minunpa”, ei ”pojampoika” ja ”minumpa”. Sääntö ei koske tapauksia, joissa m-äänne kuuluu päätteeseen, esim. ”parempi”.
• Vastaavasti kirjoitetaan n useisiin sanatyyppeihin, joissa lausutaan ”l” (tai joskus ”r” tai ”v”) seuraavan äänteen vaikutuksesta. Esim. ”pojan luona”, ei ”pojal luona”, kuten etenkin nopeassa puheessa sanotaan. Tämä sääntö yleensä osataan. Eniten ongelmia aiheuttavat erään yhdyssanat, sillä niitä koskevat normit ovat hiukan kirjavia: ”samanlainen” (ei ”samallainen”), mutta ”sellainen” (ei ”senlainen”). Onneksi oiko­luku­ohjelma yleensä auttaa.
• Joihinkin sanoihin kirjoitetaan a vaikka lausutaan yleensä ä. Syynä on se, että kir­joi­tuk­ses­sa halutaan käyttää joistakin päätteistä (tai johtimista) aina samaa muotoa.  Siksi ”tällainen” eikä ”tälläinen”.
• Sanan ”sydän” taivutusmuodoissa ja johdoksissa käytetään vain yhtä m:ää (”sydämen”, ”sydämellinen”) vaikka äännetään kaksi.
• Monet pitävät edelleen oikeana kirjoitusasua ”ruoan” jne. vaikka lausutaan ”ruuan”. Kielitoimisto hyväksyy molemmat vaihtoehdot, joskin antaa ymmärtää, että ”ruoan” on parempi.
• Sana ”mitali” kirjoitetaan näin, vaikka ääntämyksessä on usein kaksi l:ää (lähinnä kai sanan ”metalli” vaikutuksesta).
• Useissa sanoissa esiintyy jonkinlainen j:n tai v:n tapainen siirtymä-äänne. Sen merkit­se­mis­tä tarkastellaan seuraavassa erikseen.

Aion vai aijon, kauan vai kauvan?

Monissa sanoissa jonkinlainen j:n tapainen konsonantti i:n ja sitä seuraavan vokaalin välissä, varsinkin jos i kuuluu diftongiin. Esiintyminen ja äänteen pituus riippuu paljolti murteesta ja puhujan henkilökohtaisestakin puhetavasta, esim. aion ~ aijon ~ aijjon, leija ~ leijja, lukia ~ lukija, sioittaa ~ sijoittaa. Tosin monikin itse uskoo lausuvansa tällaiset sanat virallisen kirjoitusasun mukaisesti, vaikka esimerkiksi sijoittaa-sanassa ei todellisuudessa yleensä äännetä j:tä.

Kirjakielen normit taas määräävät kirjoitusasun sanan tyypin mukaisesti. Tämä on tavallaan täysin mielivaltaista, tavallaan käytännöllistä. Säännöt ovat:

• Astevaihtelutapauksissa, joissa sanan muissa muodoissa on i:n jäljessä k, ei koskaan kirjoiteta i:n jälkeen j:tä. Siksi kirjoitetaan ”aion” (sanasta ”aikoa”) ja ”taian” (sanasta ”taika”). Jos seuraa i-vokaali, käytetään heittomerkkiä yleisten sääntöjen mukaan, esim. ”rei’issä” (vaikka ääntämys on ”reijissä” tai ”reijjissä”).
• Tekijännimenjohdoksissa käytetään aina päätettä -ja tai -jä ääntämyksestä riippumatta. Esim. ”kulkija”, ”menijä”, ”lukija”. Nykyisten normien mukaan pitäisi kirjoittaa myös ”haltija”, joskin fantasiakirjallisuudessa on ”haltia” edelleen tavallinen.
• Sanassa ”sija” käytetään j:tä kaikissa muodoissa. Esim. ”sijan”, ”sijoissa” jne., vaikka ne yleensä ääntyvät kuten ”sian”, ”sioissa”. On siis haluttu kirjoituksessa pitää sija- ja sika-sanan muodot erossa toisistaan.
• Yleensä i-loppuisen diftongin ja seuraavan vokaaliin väliin kirjoitetaan j. Esim. ”leija”, ”poiju”. Mutta tämä siis ei koske astevaihtelutapauksia.
• Sivistyssanoissa on poikkeuksia edellä mainitusta säännöstä, esim. ”akileia”, ”aioni”.
• Muutoin ei yleensä käytetä j:tä i:n jäljessä.

Vastaava ilmiö on v:n tapaisen äänteen esiintyminen u:n ja sitä seuraavan vokaalin välissä, varsinkin silloin, kun u kuuluu diftongiin, esim. kauan ~ kauvan ~ kauvvan. Tässäkin kirja­kielen normit pitävät sanan tyyppiä ratkaisevana:

• Astevaihtelutapauksissa ei u-loppuisen diftongin jälkeen kirjoiteta v:tä. Esim. ”tauon” (sanasta ”tauko”), ”liu’ussa” (sanasta ”liuku”). Osa näistä tapauksista on sellaisia, että niiden tunnistaminen astevaihtelutapauksiksi ei ole ihan selvää. Kirjoitetaan esim. ”kauan”, koska kyse on vartaloon ”kauka-” perustuvasta sanasta (vrt. ”kaukana”).
• Muutoin kirjoitetaan u-loppuisen diftongin ja seuraavan vokaalin väliin v, esim. ”rouva”, ”vauva”. Poikkeus: ”lauantai”.

”Piirustus”, ”kuulostaa” ja ”arveluttava”

Joihinkin sanoihin kirjoitetaan usein kaksoiskonsonantti, vaikka sellainen asu ei ole sen enempää yleisen ääntämyksen kuin normienkaan mukainen. Tosin osittain nämä asut saattavat heijastella paikallista ääntämystäkin.

Sanaan ”piirustus” kirjoitetaan usein kaksi r:ää. Tämä johtunee lähinnä siitä, että se yhdistetään sanaan ”piirtää”, etenkin sen taivutusmuotoihin ja johdoksiin kuten ”piirrän” ja ”piirros”. Virallisen selityksen mukaan kuitenkin sana ”piirustus” käsitetään sanan ”piiru” johdokseksi.

Vastaavasti sanat ”kuulostaa” ja ”arveluttaa” saavat usein toisen l:n sanojen ”kuulla” ja ”arvella” vaikutuksesta. Tässä harhaan johtavat verbien perusmuodot, joissa toinen l kuuluu vain infinitiivin päätteeseen. Taivutusmuodothan ovat sellaisia kuin ”kuulen” ja ”arvelen”.

Muistisääntö: ”piirrustus kuullostaa arvelluttavalta!”

Tiedottaa vai tiedoittaa?

Kirjakielessä esiintyy toisaalta -ottaa-loppuisia verbejä kuten ”tiedottaa”, toisaalta -oittaa-loppuisia kuten ”teroittaa”. Koska useimmat niistä ovat puhekielessä -oittaa-loppuisia, syntyy usein sekaannuksia. Tavallisinta on, että i-kirjain jää pois eli kirjoitetaan puhekielen mukaan, esimerkiksi ”tarkottaa”. Häiritsevämpää voi olla, kun pyritään kirjoittamaan erityisen hienosti, mutta tuotetaan ylihienoja asuja kuten ”tiedoittaa”. Ongelma koskee myös näiden verbien johdoksia, kuten ”tiedote”, ”kirjoitus”, ”viivoitin” jne.

Ongelma on tekemällä tehty. Aikoinaan, 1900-luvun alussa, pyrittiin johdonmukaiseen ratkaisuun, jossa kaikki tällaiset sanat olisi kirjoitettu puhekielen mukaisesti -ottaa-loppui­si­na. Tätä vastustettiin, koska monien mielessä -oittaa-loppuun liittyi kauneus­arvoja. Tällöin päädyttiin sovitteluratkaisuun, joka on varsin sekava. Tehty ratkaisu pohjautuu periaatteessa siihen, millaisesta sanasta verbi on johdettu. Mutta tätä koskevat säännöt ovat niin tulkinnanvaraisia ja niistä on niin paljon poikkeuksia, että selvintä on opetella kunkin verbin kirjoitusasu erikseen.

Huolitelluissa teksteissä on tietysti syytä noudattaa sääntöjä tässäkin asiassa. Toisaalta sellaiset tekstit yleensä on syytä tarkistaa oikolukuohjelmilla, ja silloin ongelmat havaitaan ja voidaan korjata ilman, että tarvitsee osata ulkoa verbien kirjoitusasuja. Seuraavassa on kuitenkin lueteltu tavallisimmat ongelmaverbit oikeassa asussa:

Avoimuus vai avoimmuus?

Tämä sana ei sinänsä ole kovin tärkeä, koska lähes aina sen käyttöä kannattaa välttää koko­naan. Mutta oikeinkirjoitusongelma on oireellinen. Normien mukainen ja myös selvästi yleisempi kirjoitusasu on ”avoimuus”, mutta tavallisin ääntämys lienee ”avoimmuus”. Kumpaakin kirjoitusasua kummeksuu osa lukijoista.

Sana on melko uusi, ja sen taustalla on ehkä ollut sana avoimempi : avoimemman pi­kem­min­kin kuin avoin : avoimen. Ja kun ei haluttu käyttää pitkää sanaa ”avoimemmuus”, sitä vähän lyhennettiin. Mutta kielitoimisto on sanansa sanonut ja luultavasti pitää siitä tiukasti kiinni vielä kauan. Ennen taitaa sydämeen tulla toinen ämmä kuin avoimmuus voittaa kielen­huollossa.

Mutta olisiko mahdollista tulla toimeen ilman koko sanaa? Kyseessähän on aika tyy­pil­li­nen iskusana, jossa on usein aika ontto kaiku. Seuraavassa muutamia otteita sen käytöstä: ”Mitkä ovat kolme tärkeintä sanaasi? Avoimmuus, vastuullisuus ja  ymmärtäminen – –.” ”– – ihmisten, toimijoiden ja tahojen kohtaaminen sekä avoimmuus koko toiminnassa – –.” ”Imago, laatu ja avoimuus.” ”Avoimuus ja tiedottamisen riippumattomuus ovat avain­teki­jöitä rakennettaessa tasa-arvoista tietoyhteiskuntaa. Avoimuus, Yksinkertaisuus, Toimivuus.”

Jos esimerkiksi halutaan ”lisätä avoim(m)uutta työpaikalla”, niin voisiko sen edes kerran sanoa niin, että edes luvataan jotain konkreettista, kuten sitä, että työntekijät saavat sellaista tietoa, jota eivät ole ennen saaneet? Luultavasti ei, koska tarkoitushan ei ole missään tapauksessa edes sanoissa sitoutua mihinkään.

Aika usein ”avoim(m)uus” tarkoittaa sitä, mistä ennen käytettiin nimitystä ”julkisuus”. Toisaalta usein se tarkoittaa asioista kertomista jossakin piirissä. Avoimuudesta puhuminen on siis melko epämääräistä – ei kovin avointa.

Mieluummin ”mieluummin”

Oikea kirjoitusasu on ”mieluummin”, ei ”mielummin”. Eri sana on ”mieluimmin”, joka on superlatiivinen eli tarkoittaa ’kaikkein mieluisimmin’. On vaikea arvioida, miksi asu ”mielummin” on niinkin yleinen kuin on (joskin harvinaisempi kuin oikea asu). Tähän vaikuttaa ehkä sanan alkuperän epäselvyys: kantasanaksi on ajateltava kuvitteellinen sana ”mieluu”.

Sana ”mieluummin” on myös merkitykseltään hiukan ongelmallinen. Yleensä se tarkoittaa sananmukaisesti mieluisuutta, siis sitä, että jokin on enemmän jonkun mieleen kuin jokin muu. Mutta sanaa käytetään myös merkityksessä ’pikemmin’. Tästä Nykysuomen sanakirja esittää pari esimerkkiä, joten käytäntöä ei voi pitää suoranaisena virheenä. Epäselvyyksiä voi kyllä syntyä. Jos koirarodun määritelmässä kirjoitetaan, että rintakehä on ”mieluummin syvä kuin leveä”, se voi kielellisesti tarkoittaa joko sitä, että sekä syvä että leveä kelpaavat mutta syvä on parempi, tai sitä, että rintakehän pitää olla pikemmin syvä kuin leveä, siis joko syvä tai ainakin syvänpuoleinen. Jos tarkoitetaan jälkimmäistä, olisi parempi käyttää pikemmin-sanaa tai muuta selvempää ilmausta.