Nimien asu

Tässä käsitellään sekä suomalaisten että vie­rai­den nimien asua. Asuun kuuluu sekä oikein­kir­joi­tus että nimen valinta eri vaihto­ehdoista, kuten ”Viro vai Eesti?” Varsinkin vie­rai­siin nimiin liittyy myös taivutusongelmia ja tavutus­ongelmia eli eri riveille jakamisen ongel­mia, mutta niitä käsi­tel­lään muissa luvuissa.

Ovatko nimet pyhiä?

Erisnimet pyritään yleensä kirjoittamaan mah­dol­li­sim­man oikeassa muodossa, sellaisina kuin ne ovat vakiintuneet ja ehkä jopa virallisesti re­kis­te­röi­ty. Tätä usein erityisesti suositellaan, sil­loin­kin, kun kirjoitusasu rikkoo kielen yleisiä sääntöjä. On edelleen syytä kirjoittaa ”Hufvud­stads­bladet”, koska lehti on säilyttänyt tällaisen nimen, vaikka kirjoitusasu ”hufvud” muuten on korvattu asulla ”huvud”.

Usein nimelle on vakiintunut tai erikseen vahvistettu kirjoitusasu. Vieraiden nimien osalta tämä tarkoittaa yleensä alkukielen mukaista asua. Poikkeuksena on joukko nimiä, joista on vanhastaan käytetty alkukielisestä poikkeavaa suomenkielistä asua, esim. ”Tukholma” (ruot­sik­si Stockholm) ja ”Ludvig XIV” (ranskaksi Louis XIV).

Nimet kannattaa kirjoittaa oikein, koska pienetkin virheet saattavat aiheuttaa suurta är­ty­mys­tä. Erityisesti tämä koskee ihmisten nimiä, mutta myös mm. laitosten, yritysten, tavara­merk­kien ja paikkojen nimiä. Vielä nykyaikanakin elää vahvana ajatus, että nimi on paljon enemmän kuin vain sovinnainen tapa viitata johonkin. Jos kirjoituksen koetaan louk­kaa­van nimeä, vaikkapa vain kirjoitusvirheellä, sen saatetaan kokea loukkaavan nimen kan­ta­jaa. Toisaalta aina ei suinkaan ole selvää, mitä nimen asuista on pidettävä oikeana.

Usein henkilönnimen kirjoitusasu on tarkoituksellisesti valittu poikkeavaksi, jotta ihminen tai sukuhaara erottuisi muista, joiden nimi lausutaan samalla tavoin. Niinpä käytetään asua ”Wirtanen” tai ”Anderson” (eikä ”Andersson”) tai ”Browne” (eikä ”Brown”). Kun ky­sees­sä on asianomaisen virallinen nimi, on tietysti syytä noudattaa sen mukaista kirjoitus­asua.

Nimillä myös tehdään politiikkaa sanan laajassa merkityksessä. Ihminen saattaa ottaa uuden nimen merkiksi kääntymyksestään tai elämäntilanteensa muutoksesta. Valtioiden ja paikkojen nimiä on muuteltu, jotta annettaisiin viesti tilanteen muuttumisesta. Usein tämä on merkinnyt sitä, että siirtomaa-ajasta muistuttavaksi koettu nimi on korvattu toisella.

Nimiä todellisuudessa pidetään monella tavoin pyhinä. Tämä asenne esiintyy nykyisin yleensä verhoutuneena erilaisiin järkiperusteisiin tai muodollisiin perusteisiin kuten jonkin asun virallisuuteen. Kirjoittajan kannattaa ottaa tämä huomioon, olipa hänen oma suhtau­tu­mi­sen­sa miten käytännöllinen tahansa.

Oikealla asulla on tietysti myös käytännöllinen merkitys varsinkin nykyisin, kun nimiä tarvitaan etsittäessä tietoja Internetistä ja yleensä tietokonepohjaisista järjestelmistä. Yhdenkin kirjaimen virhe aiheuttaa yleensä sen, että tiedonhaku epäonnistuu. Voidaan nimittäin lähteä siitä, että luotettavimmissa tietolähteissä kirjoitusasukin on yleensä oikea.

Alkukielinen vai suomeen mukautunut asu?

Sovinnaisnimet

Vieraan nimen käytössä olennaisin valinta on, käytetäänkö alkukielen mukaista asua sel­lai­se­naan vai suomeen mukautunutta asua eli ns. sovinnaisnimeä. Oikeastaan mukautumisessa ei useinkaan ole kyse vain kirjoitusasusta, vaan suomalaistunut asu saattaa sekä ääntä­myk­sel­tään että kirjoitusasultaan poiketa suurestikin alkukielisestä. Esimerkiksi Ranskan Ludvig-kuninkaiden ranskankielinen nimi on Louis, lausuttuna suunnilleen [luíi].

Jos päädytään käyttämään alkukielistä asua, on yleensä pyrittävä kirjoittamaan se mah­dol­li­sim­man tarkoin juuri siten kuin alkukielessä; ks. kohtaa Sitaattilainan kirjoitusasu. To­sin esimerkiksi vietnamilaisten nimien kirjoittaminen tämän mukaisesti on sekä hankalaa et­tä har­vi­nais­ta, koska niissä pitäisi käyttää monia, usein vaikeasti tuotettavissa olevia tark­keita.

Sovinnaisnimiä on vanhastaan käytetty tutuimmista paikoista, alueista ja muista maan­tieteel­li­sis­tä kohteista. Lisäksi niitä on jossain määrin käytetty henkilöistä: sovinnais­muoto on ollut lähinnä hallitsijoiden nimillä (esim. Kustaa Vaasa) ja suomalaisten suur­miesten etu­nimillä, joiden alkuperäinen asu on ruotsinkielinen (esim. Sakari Topelius). Muut so­vin­nais­ni­met ovat harvinaisuuksia eikä niitä edes yleensä mainita kielenoppaissa, esi­mer­kik­si Venäjän historiassa merkittävän sota-aluksen nimi Aurora (oik. Avrora).

Kielenhuollon kanta sovinnaisnimiin

Kielenhuollon linja vieraiden nimien suhteen on esitetty viimeksi (Kielikello 1/2004) seuraavasti (käytännössä paikannimiä käsitellen, mutta ilmeisesti yleisemmäksikin kannanotoksi tarkoitettuna):

Ulkomaisten nimien nykyiset kirjoitussuositukset

1. Nimet kirjoitetaan ensisijaisesti kuten lähtömaassakin. Esim. Göteborg, Alsace, Strasbourg. Paikanlajia ilmaisevaa sanaa ei pyritä lisäämään. Jos lisääminen on lauseyhteyden kannalta tarpeen, se kirjoitetaan yhteen erisnimiosan kanssa, ilman yhdysmerkkiä, esimerkiksi Baikal ~ Baikaljärvi, Amazonas ~ Amazon(as)joki.
2. Uusien suomalaistettujen nimien syntymistä pyritään rajoittamaan.
3. Vakiintuneita kansallisia sovinnaisnimiä, eksonyymejä, kirjoitetaan ja käsitellään kuten omia paikannimiä. Sovinnaisnimiin kuuluu etenkin keskeisten paikkojen nimiä, kuten maiden, suurimpien kaupunkien ja lähialueiden nimiä, jotka on omaksuttu kieleemme vuosisatojen mittaan. Esim. Saksa, Viro, Itävalta, Lontoo, Tukholma, Iso Karhujärvi.

YK:n paikannimikonferenssit ovat suosittaneet paitsi kansallisten paikannimien saa­mis­ta kansainväliseen käyttöön myös kansallisten sovinnaisnimien määrän har­kit­tua karsimista eli palaamista alkuperäisten nimien käyttöön. Tämä on hel­poin­ta nimi­asuissa, jotka eroavat toisistaan vain vähän. Suomen kielessä sellaisia muu­tok­sia ovat esim. Upsala > Uppsala; Vermlanti > Värmlanti ~ Värmland ja Skoone > Skåne.

Ilmeisesti suositusta on tulkittava niin, että vakiintunut joennimi Amazon olisi korvattava nimellä Amazo­nas, jota on vanhastaan käytetty Amazonin alueesta (joka tosin nykyisin tunnetaan tavallisimmin nimellä Amazonia). Asu Strasbourg on ranskankielinen muoto. Suomessa on usein käytetty saksankielistä muotoa vanhassa kirjoitusasussa Strassburg; saksan nykyisen oikeinkirjoituksen mukainen asu on Straß­burg. Epäselvää on, miten kielitoimisto haluaisi meidän lausuvan näitä nimiä. Kätevä ratkaisu olisi omaksua suomeen puolueeton asu Strasburi, joka melko hyvin vastannee tavallista ääntämystä, tai hiukan reip­paam­min Raspuri. Paikannimikonferenssien päätöksistä kannattaa huomata, että ne ovat todel­li­suu­des­sa melko huonosti tunnettuja. Kansainvälinen tiedonvälitys soveltaa monia, usein niistä poikkeavia erilaisia käytäntöjään.

Henkilönnimistä esittää kielitoimiston sivuston kohta Charles vai Kaarle? sen peri­aat­teen, että vanhoja suomen kieleen mukautettuja asuja käytetään edelleen, mutta uusia mukau­tuk­sia ei enää tehdä. Kuten sivulla mainitaan, historiantutkijat ovat kuitenkin ryhtyneet käyt­tä­mään hallitsijoiden nimiäkin niiden alkukielisessä asussa. Esimerkiksi kansallis­biografia si­säl­tää ruotsinmukaisen asun Ulrika Eleonora eikä vanhaa ja haku­teoksissa edelleen useim­mi­ten esiintyvää asua Ulriika Eleonoora. Historioitsijat käyttävät usein ruotsinmukaisia asuja jopa tutuimmista suomalaisista suurmiehistä, esimerkiksi Zachris Topelius eikä Sakari Topelius. Toisaalta näin meneteltäessä kuitenkin kirjoitetaan yleensä Mikael Agricola, vaikka Agricolan omana aikana (ja Agricolan kirjoissa) etunimi kirjoitettiin Michael. Ks. myös jäl­jem­pä­nä ole­vaa kohtaa Henkilönnimien erityis­kysymyksiä.

Kielenhuollon linjalle, joka torjuu uudet sovinnaisnimet ja haluaa poistaa vanhojakin, ei ole esitetty mitään varsinaisia asiaperusteita. Viitataan vain ”kansainvälisiin suosituksiin”, joita maailmassa vain harvat tuntevat ja vielä harvemmat noudattavat.

Ei sovinnaisnimiä vääriin yhteyksiin

Sovinnaisnimien käyttöön on toisaalta tehtävä tärkeä poikkeus: jos alkukielinen nimi on osa laajempaa vieraskielistä nimeä tai sitä käytetään muussa kuin alkuperäisessä merkityksessä, käytetään suomessa yleensä alkuperäistä nimeä eikä sovinnaisnimeä. Sama koskee tietysti myös esimerkiksi vieraskielistä kirjan nimeä, joka mainitaan suomenkielisessä tekstissä.

Jos esimerkiksi jonkin venäläisen tuotteen nimi on ”Moskva”, käytetään tätä nimeä eikä kaupungin nimen suomalaista asua ”Moskova”. Hiukan tulkinnan­varaisempi on esimerkiksi ”Tromsø” Tromssasta kotoisin olevan joukkueen nimenä. Jos merkitys on selvästi ’joukkue, jolle on annettu nimi…’ eikä ’Tromssan joukkue’, on alkukielisen nimen käyttö perusteltua.

Sovinnaisnimisääntöjen tulkintaa

Suomen kielessä on vanhastaan mukautettu -land-loppuisia nimiä -lanti-loppuisiksi. Hiukan epäjohdonmukaisesti on tällöin usein säilytetty kirjoitusasu muuten alkukielen mukaisena, siis esimerkiksi Shetlanti. Nykyisin siis kehotetaan käyttämään alkukielistä asua kuten Shetland tai ilmeisesti pikemminkin sen sisältävää yhdyssanaa Shetlandsaaret. Toisaalta muutosta ei ainakaan toistaiseksi uloteta vakiintuneisiin yhdyssanoihin kuten shetlannin­lammas­koira ja shetlanninponi. Tämä on yhdenmukaista sen kanssa, että esimerkiksi kissarodun nimi burmankissa on edelleen käytössä, vaikka maannimi Burma olisi korvattu nimellä Myanmar.

Nykysuositusten mukaiseksi on ilmeisesti tulkittava myös se hakuteoksissa yleistynyt käytäntö, että tanskalainen saarennimi Sjælland esiintyy sellaisenaan. Nimestä suomen kielessä käytetty ruotsin mukaista asua Själland, mutta myös asuja Sjelland, Själlanti ja yleisimpänä Sjellanti. Jos halutaan käyttää tanskan mukaista asua, lienee syytä selvyyden vuoksi mainita nimen ensimmäisen esiintymän jäljessä sulkeissa yleisin vanha sovinnaisnimi.

Vaikka edellä mainittu kuvaus ei asiaa mainitsekaan, on linjana kuitenkin se, että nimissä esiintyvät ilmansuuntaa osoittavat määritteet korvataan lähes aina vastaavilla suomen­kieli­sil­lä. Esimerkiksi South Dakota on suomeksi Etelä-Dakota. Tätä tosin ei aina tunneta, vaan mm. Yhdysvaltain osavaltioiden nimiä käytetään melko usein täysin englanninkielisessä asussa määritettä South, North tai West myöten. Joistakin nimistä käytetään asuja, joissa ilmansuuntaa osoittavaa määritettä ei suomenneta, esimerkiksi East Anglia.

”Kansallisten paikannimien” käyttäminen sisältää periaatteen, jonka mukaan kustakin paikasta pitäisi käyttää kaikissa kielissä paikassa itsessään käytettyä nimeä. Tämä on kui­ten­kin usein tulkinnanvaraista varsinkin kaksikielisellä alueella. Lisäksi se merkitsisi, että kieli­suhteiden muuttuessa pitäisi nimeäkin muuttaa. Pitäisikö esimerkiksi suomessa puhua Vyborgista eikä Viipurista?

Aivan mahdottomuuksiin päädytään, jos joen eri kohdista pitäisi käyttää eri nimiä sen mu­kaan, minkäkielisen alueen halki se missäkin virtaa. Kuitenkin kielitoimisto aivan tosissaan esit­tää Nimistöneuvonnan kysytyimmät -sivuillaan: ”Vltava yhtyy Pohjois-Tšekissä jokeen, jon­ka ni­mi on tšekiksi Labe. Kun joki virtaa valtakunnan rajan yli Saksan puolelle, sen nimi on Elbe. Saksassa Dresdenissä siis tulvii Elbe.” (Vltava on joki, joka Suomessa vanhastaan tun­ne­taan Moldau-nimellä.) Tonava ja Veiksel sentään katsotaan vakiintuneiksi sovin­nais­nimik­si.

Nimipolitiikkaa

Käytännössä paikannimien muuttelu on seurannut enemmän rajojen ja poliittisten jär­jes­tel­mien kuin kieliolojen muutoksia. Esimerkiksi Danzigin vaihtaminen Gdanskiksi (oikeastaan Gdańsk) suomenkielisessäkin tekstissä johtui ennen muuta kaupungin siirtymisestä Puolalle. Vanhoja nimiä, kuten Königsberg (nyk. Kaliningrad), käytetään tietysti historiallisissa esi­tyk­sis­sä, mutta nykyajasta puhuttaessa ne epäilemättä koettaisiin oudoiksi, jopa pahek­sut­ta­vik­si. Tämä on kuitenkin osittain hiukan vinoutunutta; esimerkiksi italiasta peräisin oleva nimi Nizza on hyväksytty ja suositeltu, vaikka kaupunki on nykyisin Ranskaa ja sen ranskan­kieli­nen nimi on Nice.

Neuvostoliiton hajoamisen myötä on ruvettu käyttämään paikoista mm. niiden ukrainan- tai valkovenäjänkielisiä nimiä. Niinpä ennen Lvov-nimellä tunnettua ukrainalaista kaupunkia ovat jotkut ruvenneet kutsumaan ukrainankielisellä Lviv-nimellä. Myös Dnepropetrovsk-nimi on jo usein korvattu ukrainankielisellä nimellä Dnipropetrovsk. On vaikea nähdä, mitä hyö­tyä sellaisesta muuttelemisesta on. Tuskinpa ukrainalaiset ovat kovin innokkaita vah­ti­maan, mitä nimiä suomen kielessä käytetään. Ei liene virallista yleistä kannanottoa siihen, missä määrin venäjästä tulleet nimien muodot voidaan katsoa suomen kieleen vakiintuneiksi. Pienille ja vähän tunnetuille paikoille ruvettaneen käyttämään alueen valtakielen mukaisia nimiä, vaikka ne mm. vanhoissa kartoissa esiintyvät venäjänkielisillä nimillä.

Sovinnaisnimetkö pahasta?

Sovinnaisnimet heijastavat vanhoja historiallisia ja kulttuurisia yhteyksiä. Niitä on usein käytetty satojen vuosien ajan suhteellisen muuttumattomina. Siksi ei ole lainkaan kulturellia ruveta muuttelemaan niitä ”alkuperäisiksi” jonkin oikeaoppisuuden nimissä.

Käytämme esimerkiksi Aleksanteri-nimeä Venäjän tsaareista, joiden venäjänkielisen nimen translitterointi on Aleksandr. Vastaavasti tulisi Etelämantereen lähellä olevaa saarta, jonka nimi on venäjäksi Zemlja Aleksandra I ja englanniksi Alexander island, kutsua suomeksi nimellä Aleksanteri I:n saari tai lyhyemmin Aleksanterinsaari, ei siis Alexanderinsaari. Uk­rai­nan pääkaupungin nimi on suomeksi Kiova, riippumatta siitä, miten sen venäjän- tai ukrainan­kielinen nimi translitteroidaan.

Sovinnaisnimiä ei siis virallisen linjan mukaan enää lisätä, ja onpa osa vakiintuneistakin pyritty korvaamaan ”oikeammilla”. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Alkuperäiset vieraskieliset nimet saattavat jopa olla lukijoille käsittämättömiä, kuten ”Gustav Eriksson” Kustaa Vaasan nimityksenä. Esiintyy myös häiritsevää sekakäyttöä, jossa osa nimistä on sovinnaismuodoissa ja osa niihin täysin rinnastuvista nimistä on alkukielisessä asussa, vaikka sovinnaismuoto on olemassa. Lisäksi laajasti käytetyt nimet joka tapauksessa pitkälti mukautuvat suomen kieleen ainakin ääntä­myk­sel­tään, ja sovinnaisnimien korvaaminen ”oikeammilla” hämärtää tätä. Taivutuksessa syntyy usein ongelmia, jos sanan loppuosassa kirjoitusasu ja äänneasu poikkeavat toisistaan. Aihetta käsittelee tarkemmin kirjoitus Pitäisikö vieraita nimiä sittenkin suomentaa?

Mistä löytyy nimen oikea asu?

Tunnetun paikan, organisaation, henkilön tms. nimen asun tarkistaminen kannattaa usein aloittaa tietosanakirjasta. Suomessa on vahva hyvien tietosanakirjojen perinne. Niissäkin on toki joskus virheitä. Tavallisempi ongelma on, että nimeä ei löydy, koska se ei ole ollut riit­tä­vän tärkeä silloin, kun tietosanakirja tehtiin. Eihän tietosanakirjassa voi luetella esi­mer­kik­si kaikkien yhdistysten tai tavaramerkkien nimiä.

Hyvä vaihtoehto painetun tietosanakirjan rinnalle tai tilalle on cd-tietosanakirja, tietysti edellyttäen, että käytettävissä on tietokone. Etenkin jos tyytyy muutaman vuoden takai­seen versioon, hankinta on edullinen. Suomenkielisen lisäksi tai ohella voi hankkia englannin­kielisen. Siinä tosin erisnimien asu voi poiketa alkukielisestä ja suomen kielessä käytetystä, mutta tämä koskee suhteellisen pientä osaa nimistä.

Laaja kooste erisnimien alkuperäisiä asuja, englannin kielessä yleisesti käytetyn asun mukaan järjestettyinä, löytyy O. T. Fordin verkkosivulta Multilingual glossary to native forms. Sen hyödyllisyyttä heikentää mm. se, että siinä käytetyt nimien siirtokirjoituksen menetelmät poikkeavat monelta osin standardien mukaisista, joskin ne ne on sivustossa dokumentoitu (Transcription protocols).

Wikipedia-verkkosivusto on perimmäisestä epäluotettavuudestaan (muutoksia siihen voi tehdä ”kuka tahansa”) huolimatta usein hyödyllinen lähde, kun etsitään vieraan nimen oikeaa asua. Wikipediaan on nimittäin saattanut kirjoittaa myös joku, joka puhuu kyseistä kieltä ja joka muutenkin oikeasti tuntee asiaan. Esimerkiksi hyvästäkin suomalaisesta haku­teoksesta saattaa löytyä sellainen turkkilainen nimi kuin ”Ismet Inönü”, mutta Wiki­pedias­ta saattaa löytyä asu ”İsmet İnönu”, jossa siis on pisteet I-kirjainten päällä. Tämä sattuu ole­maan oikein, oletettavasti siksi, että joku turkkilainen on kirjoittanut sivun tai korjannut sitä. Wikipedian sivulta ehkä myös löytyy linkki johonkin viralliseen tai muuten luotettavaan sivustoon, josta tiedon voi tarkistaa.

Myös kielenkäytön oppaissa on usein luetteloita nimien asuista, jotka olivat (ainakin jon­kun mielestä) oikeita, kun opas kirjoitettiin. Nykyisin nimiä muutetaan niin usein, että sel­lai­set luettelot eivät ole kovin luotettavia. Kuitenkin esimerkiksi Uusi kieliopas, varsinkin sen tuo­rein (vuoden 2007) painos on hyvä tietolähde. Siinä on laaja aakkosellinen luettelo usein pul­mia aiheuttavista sanoista, niiden joukossa paljon erisnimiä.

Ruokien ja ruoka-aineiden nimiä on laajasti Kielikellon ruoka-aiheisessa teemanumerossa 1/2007.

Suomessa julkaistujen kirjojen nimet kannattaa tarkistaa kansallis­biblio­grafiasta Fennica ja suomennettujen runojen nimet Lahden kaupunginkirjaston runotietokannasta. Kum­mas­sa­kin on monipuoliset hakutoiminnot.

Kirjoihin, runoihin ja muihin kirjallisiin teoksiin viitataan yleensä uusimman suo­men­nok­sen nimellä, jos teos on suomennettu, muuten alkukielisellä nimellä. Suo­men­nok­sen ole­mas­sa­olon ja nimen voi tarkistaa edellä mainitusta Fennicasta. Kirjailijan teoksia lueteltaessa saattaa siis mukaan tulla sekä suomen­kielisiä että muun­kielisiä nimiä. Vaihto­ehtoisesti voi suomennetusta teoksesta mainita ensin alkukielisen nimen ja sitten sulkeissa tiedon suo­men­nok­ses­ta. Jos lukijoiden ei voi olettaa osaavan teoksen alkukieltä, voi suo­men­ta­mat­to­mas­ta teoksesta mainita sulkeissa selityksenä nimen suomennoksen, kuten on tehty seu­raa­vas­sa esi­merkissä (Suomalaisen tietosanakirjan Sartre-artikkelista):

Sartren filosofisena pääteoksena pidetty L’être et le néant (Oleminen ja tyhjyys) il­mes­tyi 1943, ja erityisen populaariksi nousi 1946 ilmestynyt essee Eksis­tentia­lismi­kin on huma­nismia ––.

Seuraavissa kohdissa käsitellään eräitä tärkeitä nimityyppejä erikseen.

Organisaatioiden nimet

Mitä asua on pidettävä oikeana?

Organisaation kuten viraston, laitoksen, yrityksen tai yhdistyksen nimi on hyvä kirjoittaa virallisessa kirjoitusasussa, ellei se ole selvästi suomen sääntöjen vastainen. Erityisesti tämä koskee tilanteita, joissa käännytään organi­saa­tion puoleen tai viitataan siihen vakavissa asiateksteissä. Virallisen kirjoitusasun voi yleensä olettaa olevan se, mitä organisaatio itse käyttää esitteissään ja Web-sivuillaan.

Julkisten laitosten itsensä käyttämiä nimiä voidaan yleensä pitää oikeina. Sen sijaan yri­tys­ten nimissä on usein suomen kielen sääntöjen vastaista käytäntöä.

Omalla tavallaan virallisena voi pitää sitä asua, joka on kirjattu viralliseen rekisterin. Patentti- ja rekisterihallituksen <http://www.prh.fi> sivuilta löytyy tietoja nimistä sellaisina, kuin ne on merkitty rekis­teriin:

• yhdistysrekisteri, jonka perustiedot ovat Yhdistysnetissä
• säätiörekisteri (perustiedot löytyvät YTJ:stä)
• yritys- ja yhteisötietojärjestelmä YTJ. <http://www.ytj.fi>

Rekisteröity nimen asu ei kuitenkaan välttämättä ole tarkasti se, mitä organisaatio itse käy­ttää. Se ei myöskään aina ole suomen kielen sääntöjen mukainen, vaan sen kirjoitusasu (esi­mer­kik­si ”Avanti!”) pitäisi tarvittaessa korjata jäljempänä kuvattavalla tavalla.

Vaikka vanhastaan on ajateltu, että versaalin käytössä pitäisi noudattaa rekisteröityä asua tai organisaation omaa käytäntöä, Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas tarjoaa toisenkin vaihtoehdon:

Tällaisetkin nimet voi periaatteessa kirjoittaa myös yleisten alku­kirjain­suositusten mukaan niin, että vain ensimmäinen osa kirjoitetaan isolla alku­kirjaimella, tar­vit­se­mat­ta tarkistaa, mitä asua yritys tai järjestö itse käyttää.

Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimen siis voisi kirjoittaa Suomalaisen kir­jal­li­suu­den seura. Tämä kuitenkin todennäköisesti aiheuttaisi kummastelua, jopa närkästystä. Edellä mainittuun kannanottoon voi kuitenkin vedota, jos on tullut kirjoittaneeksi jonkin vähemmän tunnetun järjestön nimen toisin kuin se itse haluaa.

Julkisten organisaatioiden nimet

Julkisten organisaatioiden nimien kirjoitusasusta on annettu tarkkoja ohjeita. Useimmiten niiden noudattaminen on paikallaan. Niistä on tietoja kielitoimiston nimistönhuoltosivuilla.

Tosin ohjeet ovat yksityiskohtaisuudestaan huolimatta osittain epämääräisiä, ja niitä on aika usein hiukan muuteltu. Yleissuuntaus on, että versaalialkuisuus on yleistymässä ja se katsotaan yhä useammin ainakin sallituksi, ellei välttämättömäksikin. Tämä heijastelee osit­tain sitä, että versaalialkuisuus koetaan arvonantoa osoittavaksi.

Lyhyesti esitettynä periaatteet ovat seuraavat:

• Valtion hallintoelinten nimet kirjoitetaan gemenalla. Esimerkkejä: eduskunta, tasavallan presidentti, oikeusministeriö, tietosuojavaltuutettu.
• Tuomioistuinten ja poliisiviranomaisten nimet kirjoitetaan myös gemenalla: korkein oikeus, suojelupoliisi.
• Komiteoiden, valiokuntien yms. nimet kirjoitetaan yleensä gemenalla: ympäristö­neuvos­to, lakivaliokunta. Jos sellaisella kuitenkin on pysyvä luonne ja jonkin­laisen laitoksen asema, nimi voidaan kirjoittaa myös versaalialkuisena, esim. Ylioppilas­tutkinto­lauta­kunta, Saamelaisneuvosto (mutta: suomen kielen lautakunta).
• Virastojen, laitosten yms. nimet kirjoitetaan versaalialkuisina: Museovirasto, Opetus­halli­tus, Väestörekisterikeskus. Näillä on itsenäisiä hal­lin­nol­li­sia ja ehkä muitakin tehtäviä, joten ne ikään kuin rinnastetaan yrityksiin.
• Oppilaitosten ja tutkimuslaitosten nimet kirjoitetaan versaalialkuisina: Taideteollinen korkeakoulu, Poliisiammattikorkeakoulu, Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Niiden nimiä on viime vuosina usein muutettu, esimerkiksi Valtion teknillinen tutkimuskeskus → VTT (siis lyhenteestä tehtiin nimi; virallinen pitkä nimi: Teknologian tutkimuskeskus VTT), Tampereen teknillinen korkeakoulu → Tampereen teknillinen yliopisto, Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes → Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Aalto-yliopistoon kuuluvien, aiemmin itsenäisten korkeakoulujen nimet kirjoitetaan gemena-alkuisina, kun ne mainitaan yliopiston osina (Aalto-yliopisto teknillinen korkeakoulu), muuten versaalialkuisina (Teknillinen korkeakoulu).
• Jos laitos-loppuinen sana tarkoittaa hallinnonalaa eikä erityistä virastoa tms., se kä­si­te­tään yleisnimeksi ja kirjoitetaan gemenalla, esim. tullilaitos (mutta Tullihallitus).
• Organisaation alayksikön kuten osaston tai tiedekunnan nimi kirjoitetaan gemenalla: (sen-ja-sen viraston) hallinto-osasto, (sen-ja-sen yliopiston) lääketieteellinen tiedekunta.
• Muutamista nimistä käytetään vakiintunutta muotoa, joka poikkeaa yleisistä säännöistä: Sibelius-Akatemia, Suomen Akatemia, Suomen Pankki.

Osittain ohjeet perustuvat melko mielivaltaisiin ratkaisuihin, ja siksi niitä on joskus lähes pakko rikkoa. Jos tekstissä puhutaan sekä liikenne- ja viestintäministeriöstä että sen alaisesta Viestintävirastosta, vaikuttaa kirjoitusasu oudolta. Versaalialkuisuus koetaan usein asemaa ja arvovaltaa korostavaksi. Niinpä tällaisessa tilanteessa on ehkä paikallaan kirjoittaa minis­te­riön nimi versaalialkuisena. Hallituksen esityksissä eduskunnalle on tapana käyttää versaali­alkuista Eduskunta-muotoa. Vaikka suojelupoliisin nimi on yleensä syytä kirjoittaa ohjeen mukaisesti gemenalla, on varsin vakiintunutta kirjoittaa sen puolivirallinen lyhentymä­muoto Supo versaalialkuisena.

Periaate organisaation virallisen nimen käyttämisestä tekee kirjoittajan työn hiukan vaikeaksi ja tekstien kieliasun joskus sekalaiseksi. Eikä sitä tavallisessa kirjoittelussa tarvitse kovin vakavasti ottaa. Mutta virallisissa yhteyksissä se on yleensä järkevä menettely, jonka takana on periaate, jonka voisi muotoilla näin: Jos ei ole mitään painavaa syytä toimia toisin, käytä virallista kirjoitusasua. Se ei aina ole tyylikkäin vaihtoehto, mutta sitä on paha ke­nen­kään ruveta suuresti moittimaan.

Käytäntö on kuitenkin horjuva, eivätkä normitkaan ole vakaita. Niinpä kielitoimisto itse käyttää nimestään versaalialkuista muotoa! Kielikellon 3/2003 artikkelista Valtionhallinnon nimien alkukirjaimet käy sekavuus hyvin ilmi:

Suomen kielen lautakunta on tarkastellut valtion laitosten ja organisaatioiden nimien oikeinkirjoitusta parin kolmen vuosikymmenen välein: 1949, 1978 ja 1996. Viimeksi lautakunta käsitteli asiaa toukokuussa 2003. Jokaisella käsittelykerralla ison kirjaimen käytölle on löytynyt lisää perusteita. – –. Lopullista totuutta tai yhtä ratkaisevaa kriteeriä nimikysymyksessä on mahdoton esittää. On syytä pyrkiä käytännöllisiin ja toimiviin ratkaisuihin ilman aukotonta logiikkaa. – –. Iso­kir­jai­mi­suu­den lisääntyminen näyttää olevan tosiasia. Tulkinnanvaraisissa tapauk­sis­sa on mahdollista käyttää isoa kirjainta.

Yritysten nimet

Uusia ongelmia ovat aiheuttaneet kirjoitusasultaan erikoiset yritysten nimet eli toiminimet. Onneksi esi­mer­kik­si vakuutusyhtiön nimen asu ”if…” on jäänyt vain logossa käytettäväksi, ja tekstissä nimi kirjoitetaan ”If”. Suomen kielen lautakunta antoi vuonna 2000 seuraavan suo­si­tuk­sen yritysnimien kirjoitusasusta (esitystapa muutettu tässä havainnollisuuden vuok­si luetelmia käyttäväksi):

Yleisohjeiden vastaisia käytänteitä yritysnimissä ovat muun muassa

• yhdysmerkin ja genetiivin käytön välttäminen myös suomenkielisissä nimissä
• nimen alkuosan taivuttamatta jättäminen tai sijamuotojen liittäminen suoraan nimen perusmuotoon
• nimen kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella tai kokonaan isoin kirjaimin
• isojen kirjainten käyttö keskellä nimeä
• välimerkkien lisääminen nimen loppuun,
• Web-osoitteiden muotoisten nimien muodostaminen
• numeroiden ja kirjaimien koodinomainen yhdistäminen
• erikielisten ilmausten sekoittaminen keskenään
• fuusiossa yhdistyneiden yritysten nimien kirjoittaminen yhdeksi merkkijonoksi.

Julkisessa viestinnässä yritysnimien kirjoittamiseen voi soveltaa seuraavaa:

• Suorasanaisessa tekstissä yritysten nimiin sovelletaan yleisohjeiden mukaisia kirjoitustapoja.
• Nimissä käytetään isoa alkukirjainta vain nimen ja mahdollisesti siihen liit­ty­vän toisen erisnimiosan alussa.
• Huutomerkit ja muut tarpeettomat välimerkit poistetaan.
• Nimiä taivutetaan normaalien kielenkäyttösääntöjen mukaisesti.
• Iso kirjain nimen keskellä vaihdetaan pieneksi, jos kyseessä on yhdyssanan tyyppinen ilmaus, muussa tapauksessa osat erotetaan välilyönnillä ja tar­vit­taes­sa lisätään yhdysmerkki.

Suositusta voi soveltaa myös muihin vastaaviin tapauksiin, esimerkiksi tuote­ni­miin.

Niinpä esimerkiksi orkesterista, joka käyttää nimeä ”Avanti!”, kirjoitetaan kuten huuto­merk­kiä ei olisi: ”Avantin esitys oli mielenkiintoinen.”

Kielitoimistossa kouluttajana työskentelevä Riitta Hyvärinen esittää seuraavat esimerkit, joissa yritysnimiä oikeakielistetään melko rajustikin:

Huolitellussa tekstissä SanomaWSOY on Sanoma-WSOY, Nordea Pankki on Nordea-pankki, if… on If, mäkiKuisman ViiniMyymälä on Mäki-Kuisman viinimyymälä ja Sokos Tampere on Tampereen Sokos.

Journalisti-lehti 7/2007, s. 14.

Nimien asujen korjaamista voidaan pitää oikeana menettelynä ainakin huolitellussa ar­tik­ke­lis­sa, kirjassa tms. Sen sijaan lehtiuutisissa, verkkosivuilla yms. ei korjaamiseen usein­kaan ole käytännön mahdollisuuksia tai tekstin julkaisija ei sitä ehkä edes hyväksy. Lu­ki­jal­le on outoa, jos nimi on esimerkiksi mainoksissa ja uutisvirran pikku-uuti­sis­sa eri asussa kuin kom­men­toi­vis­sa artikkeleissa.

Ohje koskee ensisijaisesti suomenkielisiksi katsottavia nimiä, toissijaisesti muitakin suo­ma­lais­ten yritysten nimiä. Jos nimi on selvästi vierasta kieltä, vaikka se ehkä sisältää suo­men­kie­li­sen erisnimen, on johdonmukaista noudattaa kyseisen kielen käytäntöä, esi­mer­kik­si ”Sa­no­ma Magazines”. Rajatapauksia tietysti on. Esimerkiksi ”Telia-Sonera” on lähinnä kahden se­pi­te­tyn nimen eli fantasianimen yhdistelmä, eivätkä sen osat ole oikein mitään kieltä. Suo­men­kie­li­ses­sä tekstissä on kuitenkin luonnollista yhdistää nimet suomen sääntöjen mu­kaan (Telia-Sonera) eikä yrityksen itsensä käyttämällä tavalla (TeliaSonera).

Epäselvää on, miten laajaksi ohjeen ala on tulkittava. Pitäisikö sitä soveltaa myös esi­mer­kik­si nimiin YouTube ja LinkedIn? Veikko Suvanto lienee oikeassa kommentoidessaan suo­si­tus­ta seuraavasti (translat-listalla 2.11.2010):

– – suosituksessa on ymmärtääkseni kyse suomalaisista yrityksistä ja tuotenimistä, joille on väännetty englanninkielinen tai ainakin sellaiselta näyttävä nimi ja päätetty vielä varmemmaksi vakuudeksi heittää isoja kirjaimia ja välimerkkejä vähän minne sattuu. Tällaisissa tapauksissa suositus on toki ymmärrettävä, mutta ”YouTube” on kuitenkin vieraskielinen erisnimi ja sellaisena siihen tulee nähdäkseni soveltaa sa­maa sääntöä kuin muihinkin vieraskielisiin erisnimiin – – eli kir­joit­taa ne suo­men­kie­li­ses­sä tekstissä alkuperäisessä asussa.

Hän mainitsee myös, että vieraskieliset henkilönnimet kuten Jake LaMotta, Leonardo Di­Cap­rio, Anthony LaPaglia, Mervyn LeRoy kirjoitetaan alkukielen mukaisesti. Vaikuttaakin luon­nol­li­sel­ta, että vieraita nimiä käsitellään jotenkin yhdenmukaisesti, olivatpa ne yri­tys­ni­miä, tuotenimiä, henkilönnimiä, paikannimiä vai jotain muuta.

Lakien ja muiden säädösten nimet

Lakien, asetusten, valtioneuvoston päätösten ja muiden säädösten nimet löytyvät yleensä Finlex-säädöstietopankista.

Säädösten nimet ovat usein hankalan pitkiä. Virallisimmissa yhteyksissä niitä on kuitenkin käytettävä. Toisaalta pidetään hyväk­syt­tä­vä­nä sellaista kielellistä mukauttamista suomen taivutukseen, jossa muotoa laki siitä-ja-siitä oleva ilmaus esitetään muodossa siitä-ja-siitä annettu laki, jotta se olisi luonnollisemmin taivutettavissa.

Monille laeille on vakiintunut käyttönimiä, joista osa on laajasti tunnettuja (esim. tasa-arvo­laki, oikeastaan laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta), osa taas yleisesti käytössä aloilla, joilla kyseiset lait ovat tärkeitä (esim. alusjätelaki = laki aluksista aiheutuvan ym­pä­ris­tön pilaantumisen ehkäisemisestä). Tällaisia käyttönimiä voi hyvin käyttää normaali­tyy­lis­sä ja myös virkakielessä, paitsi kaikkein virallisimmissa asiayhteyksissä (kuten laki­tekstissä, jossa viitataan toiseen lakiin). Niistä on luettelo Finlexin sivulla Säädöksille käytännössä va­kiin­tu­nei­ta nimikkeitä.

Oikeuskirjallisuudessa yms. mainitaan usein säädöksen nimen jäljessä mainitaan sulkeissa säädöksen numero, tarkemmin sanoen numero vuoden sisällä, vinoviiva ja säätämisvuosi, joka on syytä aina ilmoittaa neljällä numerolla. Tämä saattaa olla hyödyksi lukijalle, koska numeron perusteella on helpompi etsiä lakia esimerkiksi Finlexistä. Tyyli­syistä on tällöin syytä viitata lakiin sen virallisimmalla nimellä siinä yhteydessä, jossa laki numeroineen ensi kerran mainitaan. Verkkojulkaisemisessa on luontevaa tehdä lain käyttönimestä tai lain numerosta linkki itse lakiin Finlexissä. Ks. ohjetta Suomen lait Webissä.

Vaikka lakiin on saatettu tehdä hyvinkin suuria muutoksia sen alkuperäisen säätämisen jälkeen, ei viit­tauk­sis­sa ole syytä viitata muutoksiin. Kustantajat ovat usein käyttäneet seuraavantapaisia muotoiluja tekijän­oikeutta koskevissa vakioteksteissään: ”Tämän teoksen jäljentäminen ilman lupaa kielletään tekijänoikeuslain (040/61, muut. 897/80) ja valokuvalain (405/61, muut 898/80) mukaisesti.” Vakio­teksti oli alun perinkin epäonnistunut, koska kaikkia muutoksia ei kuitenkaan mainittu. Lisäksi tämän­tapais­ta vakiotekstiä on käytetty vuosikausia sen jälkeen, kun valokuvalaki oli kumottu! Aivan riittävää olisi viitata vain tekijänoikeuslakiin sen nimellä.

Lakien ja muiden säädösten nimet kirjoitetaan suomessa yleisnimien tapaan eli nor­maa­lis­ti gemenalla (”pienin kirjaimin”), vaikka ne ovat luonteeltaan erisnimiä. Luonnollista olisi soveltaa tätä myös sellaisiin lakien kutsumanimiin, jotka on muodostettu liittämällä latinan sanan lex perään sen henkilön sukunimi (tai kutsumanimi), jonka aikaansaannokseksi laki katsotaan, tai asian, organisaation tms. nimi, jonka takia laki säädettiin. Käytännöksi on kui­ten­kin vakiintunut, että tätä periaatetta sovelletaan vain antiikin aikaisiin lakien nimiin (joissa henkilönnimi on latinan kieliopin mukaisesti nimeä vastaavana feminiinisukuisena adjek­tii­vi­na tai joskus genetiivissä), kun taas uudella ajalla säädettyjen lakien nimissä kir­joi­te­taan Lex versaalilla (ja henkilönnimi on sen jäljessä perusmuodossa).

Oikeuskirjallisuudessa käytetään yleisesti versaalialkuisia lyhenteitä lakien nimistä, esi­mer­kik­si RL = rikoslaki ja TekL = tekijänoikeuslaki. Kirjoissa on yleensä mukana käytettyjen lyhenteiden selitykset. Lyhentämisen tarpeen aiheuttaa se, että lakeihin viitataan tiuhaan, ja oikeuskirjallisuuden lukijat ovat tottuneet tällaisiin lyhenteisiin, joista osa on alalla hyvin va­kiin­tu­nei­ta. Lisäksi jotkin lakien nimet ovat hyvin pitkiä, esimerkiksi ”laki sopimattomasta me­net­te­lys­tä elinkeinotoiminnassa” (SopMenL). Yleistajuisuutta tavoittelevassa esityksessä ei täl­lai­sia lyhenteitä ole syytä käyttää, ei myöskään juhlallisessa eikä hyvin virallisessa tekstissä.

Tavaramerkin asun selvittäminen

Edellä mainitussa Patentti- ja rekisterihallituksen sivustossa on myös tavaramerkki­tieto­kanta. Siitä voi selvittää, onko jokin tavaramerkki rekisteröity Suomessa ja missä kirjoitus­asussa. Sieltä selviää esimerkiksi se, että vuonna 1933 tehty Heteka-tavaramerkin re­kis­te­röin­ti on edelleen voimassa!

Tarkoissa selvityksissä pitää ottaa huomioon myös, että tavaramerkki voi olla Suomessa suojattu kansainvälisen rekisteröinnin perusteella, vaikka sitä ei ole edellä mainitussa kan­sal­li­ses­sa rekisterissä. Tämä tarkoittaa etenkin EU-tavaramerkkejä, viralliselta ni­mel­tään yhteisön tavaramerkit. Tiedot niistä ovat palvelussa CTM online. Lisäksi on kansainvälisiä Madridin pöytäkirjan mukaisia tavaramerkkejä; ks. hakusivua Search Madrid Express data.

Tarkistamisen tarvetta aiheuttaa se, että kielenoppaisiinkaan ei voi luottaa tällaisissa asioissa. Jopa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivulla Donjuanin heteka väitetään virheellisesti: ”Joskus tavaramerkistäkin tullut yleiskielen sana: sellaiset vakiintuneet sanat kuin mono tai heteka kirjoitetaan aina pienellä”.

Lisäksi suomen kielen lautakunta on esittänyt yritysten nimiä koskevan kannanottonsa yhteydessä, että suositusta voidaan soveltaa myös tuotenimiin eli tavaramerkkeihin. Tämä merkitsee, että niiden kirjoitus­asua voi muuttaa niin, että se paremmin vastaa suomen kielen sääntöjä.

Tavaramerkin nimen aloittaminen versaalilla johtuu siitä, että se on erisnimi. Muutoin gemenan ja versaalin eroa ei voi pitää tavaramerkeissä ratkaisevana, vaan esimerkiksi asussa ”HYLA” rekisteröidyn tavaramerkin voi kirjoittaa ”Hyla”, ja näin yleensä syytäkin tehdä ainakin tekstin sisällä. Tavara­merkki­tieto­kannassa nimet ovat yleensä kokonaan versaalilla.

Nykyisin tavaramerkki ei aina ole yhden valmistajan tuotteistaan käyttämä merkki, vaan valmistajien yhteen­liittymän omistama merkki. Sellainen on esimerkiksi Blu-ray Disc, jota käytetään siis useiden valmistajien määrätyn­laisista laserlevyistä. Vaikka sellainen nimitys usein tulkitaan tiettyyn tekniikkaan viittaavaksi, sillä on myös kaupallinen sisältö: yhteen­liittymään kuulumattomat eivät saa käyttää samaa tai liian samanlaista nimitystä tuotteistaan. Siksi nimi on tulkittava erisnimeksi, eikä tämä siis johdu vain siitä, että siinä on tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti kirjoitettu Blu eikä englannin blue-sanan mukaan Blue. Vaikka Suomessa on rekisteröity vain nimi ”Blu-ray Disc”, voidaan siitä käyttää lyhyempää asua ”Blu-ray”, kuten yhteen­liittymäkin (BDA) käyttää.

Jos halutaan erikseen ilmaista, että kyseessä on tavaramerkki, tämä voidaan tehdä eri­kois­mer­kil­lä. Ks. kohtaa Tavaramerkin symbolit ™ ja ®. Jos tavaramerkki tällöin esiintyy taivutetussa muodossa, mitä pitäisi välttää, niin symboli tulee taivutetun sanan perään. Yleensä ei ole mitenkään välttämätöntä käyttää tällaisia merkintätapoja tai muuten ilmoittaa tavaramerkeistä.

Tavaramerkeistä esiintyy myös lempinimen tapaisia väännelmiä kuten ”Mersu” tai ”mersu” (tavaramerkistä ”Mercedes-Benz”). Ne olisi loogisinta kirjoittaa versaalialkuisina, koska ne ovat samalla tavoin nimiä kuin viralliset asutkin. Gemena-alkuisuus on kuitenkin tavallisinta, ja se sallitaan myös Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­oppaassa.

Toisentyyppisestä muutoksesta on kyse silloin, kun tavaramerkkiä joko sellaisenaan tai hiukan muunnettuna käytetään yleisnimenä. Silloin se kirjoitetaan yleisnimen tavoin eli gemena-alkuisena. Usein käytetään esimerkiksi sanaa ”aspiriini” tarkoittamassa yleisesti tietyntyyppistä lääkettä (jonka vaikuttava aine on asetyylisalisyylihappo) tai jopa särky­lääkettä yleisesti.

Tavaramerkkien käyttöön yleismerkityksessä päädytään usein huomaamattomasti. Kun on totuttu ostamaan Hyla-maitoa, koska tarvitaan vähälaktoosista maitoa ja Hyla on ainoa saatavilla oleva merkki, ruvetaan puhumaan hylamaidosta. Sana mielletään helposti yleis­nimi­tyk­sek­si kaikelle vähälaktoosiselle maidolle, ja sitä käytetään, koska se on lyhyt ja kätevä. Tavaramerkin haltijan kannalta tämä on tavallaan imartelevaa, mutta toisaalta hämärtää sen tavaramerkin merkitystä ja saattaa johtaa tavaramerkin menettämiseen.

Yleensä tavaramerkin omistaja pyrkiikin estämään yleisnimeksi muuttumisen. Tämä saat­taa olla hankalaa, koska mahdollisuudet vaikuttaa yleiseen kielenkäyttöön ovat vähäiset.

Varsin tavallista on, että arkikielessä sanaa käytetään yleisnimenä, mutta se on rekis­te­röi­ty ja käytössä tavaramerkkinä. Tällöin on huolitellussa ja ainakin virallisessa kielessä syytä käsitellä niitä tavaramerkkeinä ja siten kirjoittaa ne versaalialkuisina. Arkikielessä on ta­val­lis­ta kertoa, että lapsi leikkii jo legoilla, mutta kauppiaan on syytä esitteissään käyttää kir­joi­tus­asua ”Lego” ja tarkassa asiatyylissä puhuttaisiin leikkimisestä Lego-palikoilla. On syytä vält­tää tavaramerkin mainitsemista, jos tarkoitetaan yleiskäsitettä. Esimerkiksi ”mieli­pide­tut­ki­mus”, ”mielipidekysely” ja ”kyselytutkimus” ovat suunnilleen samaa tar­koit­ta­via yleis­sano­ja, ”Gallup” taas tavaramerkki.

Joskus vaaditaan, että tavara­merkin pitäisi aina esiintyä perusmuodossaan, ei taivutettuna. Suomen kie­les­sä se merkitsisi, että tavara­merkki esiintyisi vain yhdyssanan alkuosana ja sanottaisiin ”Join pullon Pepsi-juomaa” eikä ”Join pullon Pepsiä”. Vaatimus on perusteeton. Ks. kieli-ikkunaa Merkkitavaraa.

Alkuperänimitykset

Tavaramerkeistä on erotettava alkuperänimitykset, jotka ilmaisevat tuotetyyppiä, joskin usein hyvin rajatulla tavalla. EU:ssa on käytössä eriasteisesti suojattujakin nimityksiä: suojattu alkuperänimitys (SAN), suojattu maantieteellinen merkintä (SMM) ja aito perin­tei­nen tuote (APT). (Ks. IPRinfon 4/2003 kirjoitusta Maantieteellisten nimien suoja.)

Tällaiset nimitykset eivät välttämättä sisällä osanaan maantieteellistä nimeä, vaan itse ni­mel­lä (kuten ”feta”) ajatellaan olevan myös maantieteellisesti rajaava merkitys. Maan­tieteel­li­nen nimi voi esiintyä myös suomeen mukautuneessa muodossa (esimerkiksi konjakki ← Cognac).

Esimerkiksi nimitys ”parmanjuusto” ei tarkoita yhden valmistajan tuotemerkkiä, vaan nimitystä, jota saavat käyttää määrätyn alueen valmistajat määrätyn­tyyppi­sistä juustoistaan. Siksi sitä ei ole syytä käsittää erisnimeksi, vaan se kirjoitetaan yleisnimenä, siis gemena-alkuisena, kuten tällaiset nimitykset on vanhastaan kirjoitettu suomen kielessä. Tosin suoma­lai­nen nimitys ”Lapin puikula” halutaan kirjoittaa sanaliittona. Joissakin teksteissä on jopa karjalan­piirakka-sana kirjoitettu versaalialkuisena, ehkä APT-aseman takia, mutta tämä on aivan aiheetonta.

Arkipuheessa kutsutaan usein esimerkiksi samppanjaksi kaikenlaisia kuohuviinejä. Mark­ki­noin­nis­sa yms. sellainen on laitonta, eikä se muutenkaan sovi hyvään asiatyyliin.

Nimitysten suojasta on tietoja maa- ja metsätalousministeriön sivulla EU:n nimi­suoja­järjestelmä. Nimet, joilla on suoja tai joille on haettu suojaa, löytyvät EU:n nimi­suoja­tieto­kannasta.

Suuri osa alkuperänimityksistä on Suomessa niin harvoin esiintyviä, että niitä on luon­nol­lis­ta käsitellä sitaattilainoina, jolloin ne kirjoitetaan alkuperäkielen mukaisesti. Jos niiden tarkoittamat tuotteet yleistyvät Suomessa, nimitykset saatetaan suomalaistaa. Nimi­tyk­sen suoja koskee myös suomalaistettua asua.

Sellaiset vanhat nimitykset kuin ”ranskanleipä” eivät ole suojattuja. Ne eivät osoita nykyisten tuotteiden maantieteellistä alkuperää, vaikka itse nimi onkin muodostettu paikan alueen mukaan ja nimi on joissakin tapauksissa todella johtunut siitä, missä tuotteita on alkujaan valmistettu. Ne kirjoitetaan luonnollisestikin yleisnimien tavoin.

Paikannimien erityiskysymyksiä

Yleisiä tietolähteitä

Laaja, osittain puolivirallisen aseman saanut kooste maailman paikannimistä on Kerkku Hakulisen Paikannimet vuodelta 2006 (hänen aiemman kirjansa Maailman paikannimet: Oikeinkirjoitusopas seuraaja).

Maantieteelliset nimet kuten maiden ja kaupunkien nimet ovat usein poliittisestikin kiistan­alaisia. Eri tahoilla on erilaisia käsityksiä siitä, mikä on oikea asu ja kuka sen päättää. Varsin virallisena tietolähteenä voidaan pitää kielitoimiston koostetta Maat, pääkaupungit ja kansa­lai­suu­det. Lisätietoja maiden nimistä löytyy sivun Maailman maat – nimet, koodit, kuvauksia<http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/maat.html> kautta.

Ulkomaisten rakennusten ja rakenteiden nimet kirjoitetaan tavallisesti alku­kielen mu­kai­si­na (esim. Parthenon, World Trade Center), jos niissä ei ole yleis­nimi­osaa. Toisaalta yleis­nimi­osa usein suomennetaan, esimerkiksi Élysée-palatsi (ranskaksi Palais de l’Élysée), ja myös koko nimi saatetaan suomentaa, esimerkiksi Riemukaari. Tällaisia kysymyksiä kä­sit­te­lee ar­tik­ke­li Ulkomaisten rakennusten nimet suomenkielisessä tekstissä Kielikello 4/1994.

EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa on alueiden nimien luettelo, jossa on suomenkieliset nimet useille EU-maiden tärkeille alueille.

Paikannimien taivutusmuodon muodostaminenkin on joskus ongelmallista. Sitä käsitellään kohdassa Erisnimien ja vieraiden sanojen taivutus.

Vaikka esimerkiksi maannimistä siis on saatavilla normeja, maantieteelliset nimet yleisesti ovat varsin ongelmallisia. On selvää, että kaikille nimille ei voida vahvistaa virallisia suomessa käytettäviä asuja. Yleiset säännöt ovat osittain varsin tulkinnanvaraisia. Vanhan hyvän Nyky­suomen sivistys­sana­kirjan liitteenä on tavallisimpien maan­tieteel­lis­ten nimien luettelo, mutta se on osittain vanhentunut.

Myös uusia karttoja voi käyttää tietolähteenä, joskin karttojen laatutaso vaihtelee suuresti tässäkin suhteessa. On hyvä käyttää tunnetun kustantajan julkaisemaa varsi­nais­ta kartta­kir­jaa. Verkossakin on monia kartastoja, joissa on tietoja (ulkomaidenkin) kadun­nimien tasolle asti, joskin taso ja luotettavuus vaihtelevat melkoisesti. Laajan valikoiman Suomen karttoja tarjoaa Maan­mittaus­laitoksen Karttapaikka.

Milloin maantieteellinen nimi on yhdyssana?

Nykyisten sääntöjen mukaan maantieteellinen nimi kirjoitetaan yleensä yhdeksi sanaksi. Tähän on kuitenkin monia poikkeuksia, eikä sääntöjä kaikin osin noudateta kovinkaan yleisesti.

Sanaliitto tai yhdysmerkki vanha käytäntö

Maantieteellisten nimien kirjoitusasun sääntöjä on muutettu useaan otteeseen. Van­has­taan on suomen kielessä käytetty maantieteellisinä niminä sanaliittoja kuten ”Punainen meri” ja yhdysmerkillisiä yhdyssanoja kuten ”Aral-järvi”.

Suosituksissa on kuitenkin 1960-luvulta alkaen menty siihen suuntaan, että nimet kir­joi­te­taan yhä yleisemmin yhteen ilman yhdysmerkkiä. Perusteluna on ollut etenkin se, että suo­ma­lai­set nimet ovat vanhastaan tätä tyyppiä, kuten ”Suomenlahti” ja ”Pyhäjärvi”. Nykyisin samaa linjaa suositellaan silloinkin, kun alkuosa on vieras erisnimi, esimerkiksi ”Araljärvi”.

Saman mallin mukaisesti kielitoimisto nykyisin kehottaa kirjoittamaan ”Karjalankannas”, mutta erikseen kirjoitettu ”Karjalan kannas” on vielä paljon tavallisempi. Myös ääntämys on yleensä erikseen kirjoittamista vastaava, siis kaksihuippuinen.

Tuloksena on usein nimiä, joita on vaikea hahmottaa, koska niissä alkuosa on vieras erisnimi tai koska ne poikkeavat vanhoista nimityypeistä. Esimerkiksi punainen-alkuisia yhdyssanoja ei suomessa vanhastaan ole, vaan niiden asemesta käytetään puna-alkuisia, joissa alkuosa on ns. yhdyssanamuodossa. Se, ettei Punaisesta merestä tehty Punamerta (kuten punaisesta kärpässienestä tehtiin punakärpässieni), vaan Punainenmeri, osoittaa osaltaan yhteen­kir­joi­tus­sään­nön keino­tekoisuutta: kyse on kahdesta sanasta, jotka vain vaaditaan kir­joit­ta­maan yhdeksi sanaksi.

Poikkeuksia: erikseen kirjoitettavia nimiä

Maantieteellisten nimien yhteenkirjoittamiseen on joukko poikkeuksia. Niistä muutamat ovat aika tulkinnanvaraisia, varsinkin seuraavan taulukon viimeisellä rivillä mainitut.

Kielitoimiston ohje Kadunnimien ja muiden kaavanimien oikeinkirjoitus esittää sääntöjä, jotka olennaisesti vastaavat edellä mainittuja. Erikseen mainitaan mm.: ”Määriteosan ja perusosan välissä käytetään yhdysmerkkiä, kun yksiosaiseen tai yhdysnimeen liittyy taipumaton mää­ri­te, esim. Etu-Töölö, Taka-Töölö, Etelä-Puistokatu, Pohjois-Puistokatu.” (Näistä nimistä kaksi viimeistä vaikuttavat teennäisiltä; vanhastaan on sanottu Eteläinen puistokatu jne.) Tähän mainitaan kuitenkin poikkeuksena ”taipumaton adjektiivimäärite pikku: Pikku Satama­katu, Pikku Huopalahti.”

Yhdysmerkki maantieteellisissä nimissä

Monissa maantieteellisissä nimissä, jotka kirjoitetaan pääsäännön mukaisesti yhdeksi sa­nak­si, käytetään kuitenkin osien välissä yhdysmerkkiä. Ks. kohtaa Yhdysmerkki yhdyssanan osien välissä. Huomaa erityisesti, että nykyisten sääntöjen mukaan ei yhdysmerkkiä yleensä käytetä sentapaisissa nimissä kuin Balatonjärvi (alkuosa erisnimi, jälkiosa yleisnimi), vaikka tämä poikkeaa yhdysmerkin käytön yleisistä säännöistä.

Yhdysmerkkiä käytetään paitsi niissä (melko harvinaisissa) nimissä, joiden osat ovat rin­nas­tei­set, myös silloin, kun paikannimen (esimerkiksi ”Suomi” edessä on määritteenä toi­mi­va alku­osa (esimerkiksi ”Etelä-”). Samaa linjaa sovelletaan analogisesti myös esimerkiksi nimeen ”Uusi-Seelanti”, vaikka suomessa ei käytetäkään sanaa ”Seelanti” itsessään nimenä (vaan käytetään hollanninkielistä nimeä ”Zeeland”).

Yhteenkirjoittamislinja on (Kielikellon 2/2006 mukaan) tarkoitettu ulottumaan myös monikollisiin nimiin, joissa on adjektiivi määritteenä. Niissä on aina yhdysmerkki, paitsi jos jälkiosa on yhdyssana (ks. seuraavaa kohtaa).

Määrite yhdyssanan edessä paikannimessä

Jos paikannimessä on määrite yhdyssanan edessä, niin sekä määrite että yhdyssana aloi­te­taan versaalilla ja

• taipumaton määrite kirjoitetaan yhdysmerkillä yhdyssanaan yhdistetyksi; taipumattomia määritteitä ovat mm. Ala-, Ali-, Etu-, Keski-, Taka-, Yli- ja Ylä- sekä ilmansuuntaa osoittavat kuten Länsi- ja Pohjois-
  Keski-Vuosaari : Keski-Vuosaaressa

  Itä-Götanmaa : Itä-Götanmaalla
• taipuva määrite kirjoitetaan erilliseksi sanaksi; taipuvia määritteitä ovat mm. Iso, Pieni, Uusi ja Vanha.

Suomalaisten paikannnimien erikoisuuksia

Suomen kuntien yhdyssanamuotoiset nimet kirjoitetaan edellä sanotusta poiketen ilman yhdysmerkkiä. Yhdysmerkkiä kuitenkin käytetään silloin, kun alkuosa loppuu samalla vokaalilla, jolla loppuosa alkaa (Yli-Ii).

Muutoin käytetään yhdysmerkkiä edellä kuvatulla tavalla myös suomalaisissa nimissä.

Kuitenkin esimerkiksi ”Vanha Vaasa” on tavallinen nimitys, vaikka ”Vanha-Vaasa” on oh­jei­den mukainen. Lähes yksinomainen kirjoitusasu lienee ”Vanha Suomi”, joka tarkoittaa Suo­men historiallisen alueen tiettyä osaa, jonka Pietari Suuri valloitti Venäjälle.

Huomaa, että esimerkiksi ”Vanha-Porvoo” on alueen nimitys (Porvoon vanhin osa), kun taas ”vanha Porvoo” tarkoittaa vanhan ajan Porvoota.

Rakennusten nimet

Maantieteellisiin nimiin voidaam rinnastaa rakennusten nimet, joissa usein on loppuna ”-talo”. Niissä kielenhuolto pyrki aiemmin tekemään eron kokonaan yhteen kirjoitettavien ja yhdysmerkillisinä kirjoitettavien nimien välillä sen mukaan, kuuluuko loppuosa itse nimeen vai ei. Tätä logiikkaa sovellettiin (mm. Kielikellon 2/2006 mukaan) tulkiten mm., että on ole­mas­sa esimerkiksi rakennus nimeltä ”Finlandia”, vaikka tämä ei vastannut yleistä kieli­tajua.

Linjaa on kuitenkin muutettu niin, että rakennusten nimiin sovelletaan yleissääntöjä eikä maantieteellisten nimien sääntöjä. Kotuksen sivulla Julkisten rakennusten, toimitilojen ja salien nimet muutosta kuvataan seuraavasti:

Suomen kielen lautakunta päätti kokouksessaan 20.11.2006 suosittaa julkisten ra­ken­nus­ten, toimitilojen ja salien nimissä käytettäväksi yhdysmerkkiä, kun nimessä on alku­osa­na perusmuotoinen (nominatiivimuotoinen) erisnimi ja jälkiosana ni­met­tä­vän kohteen lajia ilmaiseva sana (esim. talo tai sali). Aiemmin tämäntyyppiset nimet on suositettu kirjoittamaan ilman viivaa (esim. Topeliussali). Nyt hyväksytään siis (jo aiemmin yleistynyt) kirjoitustapa Kerava-talo, Topelius-sali, Eiffel-torni, Hartwall-areena, Pohjola-stadion ja Turku-halli. Kirjoitustavassa ei tehdä erotusta sen mukaan, ilmaiseeko yhdyssanan osana oleva erisnimi kohteen sijaintia (Turku), hen­ki­lön kunnioittamista, kuten muistonimissä (Topelius), rakennuksen suun­nit­te­li­jaa tai rakennuttajaa (Eiffel) vai onko se toiminimen tai tuotteen mainos (Hartwall).

Edelleen voidaan kirjoittaa entisen ohjeen mukaan Karjalatalo ja Kokkolasali; va­kiin­tu­nei­ta kirjoitusasuja ei ole syytä ruveta muuttamaan. Tällä tavoin kieleen jää rin­nak­kai­suut­ta, mutta nykyinen sekava kirjoitusasujen kirjo kuitenkin vähitellen yh­den­mu­kais­tuu.

Lautakunnan kannanotto jättää avoimeksi, mitkä asut katsotaan vakiintuneiksi. Se mainitsee erikseen asun Turku-halli, vaikka kyseinen halli itse käyttää asua Turkuhalli, joka muutenkin on selvästi yleisempi.

Ongelmallisia maantieteellisiä nimiä

Seuraavassa on joitakin tärkeitä tapauksia esimerkkeinä siitä, mitä erilaisia poliittisiakin puolia nimiongelmiin saattaa kuulua:

• Alankomaat ~ Hollanti. Näistä ”Alankomaat” on virallisempi nimi.
• Burgundi ~ Bourgogne. Näistä Burgundi on vanhastaan käytetty nimitys, joka perustuu alueen saksankieliseen muotoon. Kielenhuolto tuntuu suosittelevan ranskankielistä Bourgogne-muotoa, koska alue kuuluu nykyisin Ranskaan. Kuitenkin kannanoton mukaan Burgundi-nimeä ”voi käyttää mm. historiaa koskevissa teksteissä, koska sillä on vankka tausta” germaanisen heimonnimen ”burgundit” takia! (Kielikello 1/2004.)
• Burma ~ Myanmar. Maan vanha nimi on Burma (tai Birma), mutta sotilashallitus antoi v. 1989 maalle nimen Myanmar. Tämä nimi esiintyy yleensä myös virallisissa valtioiden nimien luetteloissa, mutta monilla tahoilla se liitetään sotilashallitukseen ja sen tilalla käytetään Burma-nimeä.
• Elsass ~ Alsace ja Lothringen ~ Lorraine. Aiemmin käytettiin saksankielisiä asuja, jotka edelleen ovat tavallisia paitsi historiankirjoissa myös hakuteoksissa. (Elsass on itse asiassa sikäli suomalaistettu asu, että ennen 1990-luvulla aloitettua saksan oikein­kirjoituksen uudistusta nimi kirjoitettiin saksaksi Elsaß.) Koska alue kuuluu pää­osin Ranskalle, on ranskankielisiä asuja ruvettu pitämään oikeina, ja käy­tän­nös­sä­kin näyttää jo olevan tavallisempaa kirjoittaa Alsacesta ja Lorrainesta. Kielen­huolto on erikseen ottanut kannan, jossa suositellaan nimiä Alsace ja Lorraine (Kielikello 1/2004).
• Georgia ~ Gruusia. Suomen kielessä käytettiin aiemmin Gruusia-nimitystä, mutta sitä on pidetty vältettävänä, koska se perustuu maan venäjänkieliseen nimeen. Tilalle on enim­mäk­seen tullut Georgia-nimitys ainakin virallisessa kielenkäytössä.
• Hongkong on suomessa vakiintunut asu. Sitä ei ole syytä korvata englannin mukaisesti asulla Hong Kong. Kiinankielisen nimen pinyin-transkriptio Xianggang on suomen­kie­li­sis­sä teksteissä varsin harvinainen.
• Iberian niemimaa ~ Pyreneiden niemimaa. Jälkimmäinen (myös asussa Pyreneitten niemimaa) on vanha suomenkielinen nimitys. Nykyisin on ilmeisesti lähinnä englannin (ja romaanisten kielten) vaikutuksesta ruvettu puhumaan Iberian niemimaasta, ja tämä lienee jo yleisempi nimi, vaikkakin vanhemmalle polvelle ehkä outo. Toisaalta usein voidaan selvemmin kirjoittaa Espanjasta ja Portugalista (tai ehkä vain Espanjasta).
• Kiova ~ Kiev. Aikoinaan pidettiin eräissä piireissä poliittisista syistä vanhaa suomalaista nimiasua Kiova sopimattomana ja sen tilalla käytettiin asua Kiev. Kuitenkin Kiev on englanninkielinen asu, ei venäjänkielinen (Kijev) saati maan virallisen kielen ukrainan mukainen (Kyjiv). Mainittaessa esimerkiksi Kiovan mukaan nimettyjä neuvostoliittolaisia laivoja on oikein käyttää venäjänkielistä nimeä siirtokirjoitettuna: Kijev-luokan lento­tuki­alus.
• Kongo. Entisen Belgian Kongon ja entisen Ranskan Kongon itsenäistyttyä on ollut sekaan­nuk­sia, kun molemmat ovat käyttäneet Kongo-nimitystä, joskin toinen käytti välillä Zaire-nimeä. Yleensä pelkkä Kongo-sana riittää viittaamaan maista suurempaan (ent. Belgian Kongo), ja toisesta voidaan käyttää nimitystä Brazzavillen Kongo pää­kau­pun­gin mukaan. Virallisimpia tekstejä varten on tarkistettava kulloisenkin tilan­teen mukainen virallisin nimikäytäntö. Tätä kirjoitettaessa se on epälooginen: pienemmän nimi on Kongo (pitkä nimi: Kongon tasavalta) ja suuremman nimi Kongon de­mok­raat­ti­nen tasavalta.
• Peking ~ Beijing. Kiinan pääkaupungin nimi on suomeksi vanhastaan Peking. Asu Beijing on Kiinan nykyisin virallisen transkriptiojärjestelmän (pinyinin) mukainen asu, ja monet pitävät sitä oikeana. Käytännössä Peking-muoto on edelleen tavallinen, ja se voitaisiin tul­ki­ta vakiintuneeksi suomenkieliseksi asuksi, johon transkription muutokset eivät vai­ku­ta. Tällainen kanta otetaan myös kielitoimiston sivuston kohdassa Peking ja Beijing. Mai­nit­ta­koon, että suomen kielen sääntöjen mukaan luettuna kumpikin asu on aika kau­ka­na kiinan­kieli­ses­tä ääntämyksestä (joka on suunnilleen [peitsing]). Ks. myös huo­mau­tus­ta Peking-nimen yleisyydestä.
• Portugal ~ Portugali. Useimmissa kielissä nimessä ei ole i:tä lopussa, mutta suomen­kie­li­seen nimeen se kuuluu vanhan käytännön ja kielitoimiston kannan mukaan. Kuitenkin i:tön asu lipsahtaa aika virallisiinkin teksteihin.
• Priština ~ Pristina. Vanhastaan on käytetty asua Priština, joka on serbiankielisen nimen standardinmukainen translitteraatio. Kun nimi on ruvennut esiintymään sanoma­lehdis­sä, on nimiasu usein ollut Pristina, todennäköisesti lähinnä huoli­mat­to­muu­den takia. Toisaalta se on päässyt jopa virallisiin luetteloihin.
• Québec ~ Quebec. Suomenkielisissä hakuteoksissa esiintyy molempia muotoja. Québec on peräisin ranskasta, joten sen voisi asettaa etusijalle, koska alueen enemmistön kieli on ranska. Ääntämyskin on suomessa [kebek], joka on enemmän ranskan kuin eng­lan­nin mukainen.
• Viro ~ Eesti. Näistä ”Viro” on suomessa vanhastaan käytetty ja mm. kielitoimiston suosittama. Ks. huomautuksia valinnasta Viron ja Eestin välillä.
• Soul ~ Söul. Suomen kielen lautakunta päätti jo v. 1986 suosittaa suomen kieleen asua ”Soul”.
• Yhdistynyt kuningaskunta ~ Iso-Britannia ~ Britannia ~ Englanti. Yhdistynyt kuningas­kunta on maan virallisen nimen lyhyt muoto. Pitkä muoto, jota käy­te­tään virallisimmissa yhteyksissä, kun puhutaan valtiosta valtio-oikeudellisena toimijana, on ”Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta”. Iso-Britannia on siis varsinaisesti vain osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Englanti taas Ison-Britannian osa. Britannia on ly­hen­ty­mä nimestä ”Iso-Britannia”. Näitä kaikkia nimityksiä kuitenkin yleisesti käy­te­tään Yh­dis­ty­nyt­tä kuningaskuntaa tarkoittamassa. Jaakko Anhava on pe­rus­tel­lut (Kielikellossa 3/2006), miksi etuliite ”Iso-” on asiallisesti turha: se on vain kaikua rans­kas­ta, jossa on to­del­li­nen tarve erottaa toisistaan Bretagne (tietty Ranskan alue) ja Grande-Bretagne (Britannia). Melko vähän tunnetussa suomen kielen lautakunnan kannanotossa vuo­del­ta 1996 sa­no­taan, että muissa kuin valtiollisissa virallisissa yhteyksissä voidaan käyt­tää ni­mi­tyk­siä Britannia, Iso-Britannia ja Englanti, tässä suosi­tuim­muus­järjes­tyk­ses­sä. Ks. kieli-ikku­naa Britannia vai Iso-Britannia? (Tosin mm. kieli­toimiston oppaissa käytetään ylei­ses­ti nimeä Iso-Britannia, joka siis on lautakunnan mielestä vasta toisella sijalla.) Vi­ral­li­sim­mis­sa yhteyksissä on hyvä ottaa huomioon, mitä EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa sanotaan EU:n jäsenvaltioiden nimistä:

  Jäsenvaltiosta tulee käyttää nimeä ”Yhdistynyt kuningaskunta”, ei ”Iso-Bri­tan­nia” (käsittää Englannin, Skotlannin ja Walesin).
  Yhdistynyt kuningaskunta käsittää näiden kolmen kokonaisuuden lisäksi myös Pohjois-Irlannin.
  Puhtaasti maantieteellinen termi ”Britteinsaaret” käsittää myös Irlannin ja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan hallinnollisesti yhteydessä olevat alueet (Mansaari ja Kanaalisaaret, jotka eivät ole osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa).

Useissa maissa on paikkoja nimetty uudestaan erilaisista poliittisista syistä. Usein on haluttu korvata vanhoja siirtomaavallan antamia nimiä omakielisillä, osittain taas on. Jos käytetään jotakin tällaista uudehkoa nimeä, on yleensä syytä mainita vanha nimi sulkeissa, jos kyseessä on alue tai paikka, joka laajasti tunnetaan tällä nimellä. Muutoinhan suuri osa lukijoista ei ymmärrä, mitä tarkoitetaan. Esimerkkejä: Sri Lanka (Ceylon), Mumbai (Bombay), Kolkata (Kalkutta). Jos pelätään, että tällainenkin koetaan epäkorrektiksi, voidaan erikseen mainita vanha nimi entiseksi: Sri Lanka (ent. Ceylon). Ceylon-nimeä on joka tapauksessa perusteltua käyttää saaren nimenä esimerkiksi luonnonmaantieteessä, vaikka valtiota kutsuttaisiin Sri Lankaksi.

Kalkutta-nimeä kielitoimisto pitää suomeen vakiintuneena sovinnaismuotona, joka on taivutukseltaankin sopeutunut suomeen (Kalkutta : Kalkutassa).

Määrite Saint ~ St. tai vastaava

Paikannimissä, jotka perustuvat jonkun pyhimyksen nimeen, on usein määritteenä pyhimystä tarkoittava sana kuten Saint tai St. Tämä määrite kirjoitetaan tietenkin sen kielen mukaan, jos­ta nimi muutenkin on peräisin. Valittaessa sanan ja lyhenteen välillä pitäisi arvioida, kum­pi on kussakin tapauksessa yleisempi käytäntö.

Kaikki edellä mainitut esimerkit perustuvat apostoli Paavalin nimeen. Tämäntapaisissa paikannimissä ei pyhimyksennimeä siis suomenneta. Tavallaan poikkeuksen muodostaa sovinnaisnimi Pietari, venäjäksi Sankt-Peterburg (ja Pietari-Paavalin linnoitus).

Tällaisten nimien kirjoitusasu vaihtelee varsinkin ranskassa, jossa saatetaan käyttää Saint-sanaa tai sen lyhennettä St ilman pistettä tai pisteellisenä. Myös välilyönnin tai yhdys­mer­kin käytössä on vaihtelua, esimerkiksi Saint-Émilion, St Émilion, St.Émilion, St-Emilion. Huo­li­tel­lus­sa kielessä yleisin käytäntö näyttää olevan sellainen, että lyhennettä ei käy­te­tä ja osat yhdistetään toisiinsa yhdysmerkillä.

Henkilönnimien erityiskysymyksiä

Vieraat henkilönnimet tulisi yleensä kirjoittaa mahdollisimman tarkoin alkukielen mukaisesti. Tässä kuitenkin tehdään paljon virheitä, pieniä ja isoja. Markus Lång on koonnut laajahkon kokoelman henkilönnimiä, jotka yleisesti kirjoitetaan väärin: Oops… you did it again!<http://www.elisanet.fi/mlang/oops.html>

Vain joukkoa hyvin tunnettuja tai muuten merkittäviä vieraita henkilönnimiä käytetään suomalaistetussa asussa, ja suomalaistaminen koskee yleensä vain etunimeä. Aiemmin sel­lai­sia asuja käytettiin paljon useammista nimistä (esim. ”Yrjö Washington”). Tilanne on osi­ttain epävakaa muun muassa siksi, että kielilautakunta on päättänyt, ettei uusia hallit­sijan­nimiä enää suomalaisteta. Jos kielenkäyttäjät hyväksyvät tämän, voi syntyä outoja tilanteita, koska vanhojen nimien asuja ei muuteta. Nykyisin suomeen mukautettuja asuja käytetään seu­raa­vien henkilöiden nimistä:

• useimmat Raamatun henkilöt, kuten ”Iisak”, ”Mooses” ja ”Jeesus”; nimien asu tosin on saattanut muuttua; mm. vuoden 1992 raamatunsuomennoksessa on korvattu jouk­ko vakiintuneita asuja (esim. ”Aabraham”) toisilla (esim. ”Abraham”)
• monet vanhan ajan hallitsijat ja muut historiallisesti merkittävät henkilöt; usein suo­mes­sa käytetty asu perustuu kreikkalaiseen asuun, joka voi olla kaukana alkuperäisestä; esim. ”Hammurabi” (alkuperäinen asu lienee ʔAmmurāpi), ”Ramses” (muinaisegyptissä konsonantit Rʕmss, vokaaleja ei tiedetä), ”Kserkses” (persiaksi Xšayāršā), ”Aleksanteri” (kreikaksi Aléksandros) ja ”Ksantippa” (kreikaksi Ksanthíppē); on epä­toden­nä­köis­tä, että tällaisia nimiä tulisi lisää – pikemminkin saatetaan nimiä yrittää palaut­taa alku­peräi­sem­pä­nä pidettyyn asuun
• muutamat muut hyvin tunnetut ja merkittävät historian henkilöt, esim. ”Martti Luther” (saksaksi Martin Luther); näitäkään nimiä tuskin tulee uusia
• useat historian suomalaiset merkkihenkilöt, joilla on ruotsinkielinen nimi, esim. ”Sakari Topelius”; monien mielestä nämä nimet pitäisi palauttaa ruotsinkieliseen asuun, esim. ”Zachris Topelius”
• useimmat Euroopan maiden kuninkaat, keisarit ym. ja osittain kuningattaret, esim. ”Kustaa Vaasa” (ruotsiksi ”Gustaf Wasa” tai ”Gustav Vasa”), Napoleon (ranskaksi Napoléon, italiaksi Napoleone), kuningatar Elisabet (englanniksi Elizabeth), keisarinna Elisabet (venäjäksi Jelizaveta); näidenkään nimien joukkoa ei siis ole tarkoitus lisätä
• monet paavit, etenkin ne, joiden nimi on raamatullinen, esim. Johannes Paavali (latinaksi Ioannes Paulus) ja Klemens (lat. Clemens), mutta toisaalta kirjoitetaan latinan mukai­ses­sa asussa mm. Benedictus ja Innocentius; horjuntaa on nimessä Sixtus ~ Sikstus (ja Sixtuksen kappeli ~ Sikstuksen kappeli); mm. Suomen katolisen kirkon laatima suomen­kie­li­nen paavien luettelo käyttää Sixtus-asua (vrt. luetteloon List of popes, jossa on eng­lan­nin­kie­li­set nimet)
• venäläiset naisten etunimet, jotka pitäisi venäläisten nimien siirtokirjoituksen standardin yleisperiaatteiden mukaan kirjoittaa ija-loppuisina, mutta jotka on (kuten standardikin epäsuorasti sanoo) tapana kirjoittaa suomessa ia-loppuisina, esim. ”Anastasia” (venä­jäksi ”Anastasija”)
• eräät yksittäiset henkilöt, esim. useimmiten ”Leo Tolstoi” (venäjäksi ”Lev Tolstoi”) ja ”Josef Stalin” tai ”Josif Stalin” (venäjäksi ”Iosif Stalin”).

Antiikin nimissä esiintyy jonkin verran horjuntaa. Erityisesti kreikkalainen nimi saattaa esiintyä kreikankielisessä asussa (translitteroituna), latinalaistetussa muodossa tai suo­ma­lais­te­tus­sa muodossa. Tämä selittää sellaisen vaihtelun kuin Akhilleus ~ Achilles ~ Akilles. Nykyisin latinalaistettu muoto tulee suomenkieliseen tekstiin usein siksi, että se kopioidaan englanninkielisestä lähteestä. Huolitellussa kielessä suositaan nykyisin yleensä kreikan­kieli­siä asuja. Suomalaistettu asu on kuitenkin tavallinen muutamissa tapauksissa, kuten (Troijan) Helena (kreikaksi Helénē), Ksantippa (Ksanthíppē) ja Apollo (Apóllōn) sekä tilanteissa, joissa nimi on muo­dos­tu­nut ikään kuin käsitteeksi, kuten Akilleen kantapää ja akillesjänne.

Henkilönnimien mukauttaminen on tavallista muissakin kielissä. Esimerkiksi englannissa se on varsin yleistä. Tästä aiheutuu noloja virheitä, jos esimerkiksi kääntäjän yleissivistys tai tarkkaavaisuus ei ole riittävä. Jos englanninkielinen teksti käsittelee henkilöä nimeltä ”John Calvin”, pitää kääntäjän selvittää, onko kyseessä kuuluisa uskonpuhdistaja, jolloin suomen kielessä on käytettävä alkuperäistä, ranskankielistä asua ”Jean Calvin”. Noloa on myös, jos suomenkieliseen tekstiin lipsahtaa ”Plato”, kun tarkoitetaan muinaisen Kreikan filosofia (”Platon”).

Nykyisistä nimistä aiheuttavat ongelmia muun muassa venäläiset nimet siksi, että Venäjän ulkomaanpasseissa käytettävä nimien translitteraatio poikkeaa suomessa käytetystä. Jos passissa lukee sukunimenä ”Chekhov”, niin pitäisikö käyttää tätä kirjoitusasua, vaikka kyseessä on aivan sama nimi kuin se, joka on totuttu suomessa kirjoittamaan ”Tšehov” (tai ”Tshehov”)? Asia on ratkaisematta, mutta jälkimmäistä tapaa voi perustella sillä, että se on kansallisen standardin mukainen.

Eräänlaisina uusina sovinnaisniminä voidaan pitää yleisesti tunnettuna henkilönnimiä, joiden asu perustuu englannin (tai ranskan) käytäntöön. Tämä koskee etenkin nimiä, joiden alkuperäinen kirjoitusasu ei perustu latinalaiseen aakkostoon. Esimerkiksi Aristoteles Onassis ja Omar Sharif tunnetaan nimillä, jotka vastaavat englannin käytäntöä, eivät suoma­lai­sia siirtokirjoitusmenettelyjä. Kun kyseessä on hyvin tunnettu nimi, on kansain­väli­sen kirjoitusasun käyttö perusteltua, koska muunlainen asu (esimerkiksi suoma­lai­sen standardin mukainen Aristotélis Onásis) herättäisi hämmennystä tai sitä ei ehkä edes tunnistettaisi.

Henkilönnimissä on otettava huomioon, että vieraiden kulttuurien nimikäytännöt voivat poiketa meikäläisestä paljonkin. Esimerkiksi unkarissa kirjoitetaan sukunimi ennen etunimeä (esimerkiksi Nagy Imre), mutta unkarilaisetkin vaihtavat nimien järjestyksen, kun kirjoittavat muulla kielellä. Muissa kielissä unkarilaiset nimet kirjoitetaan niin, että etunimi on ensin (esi­mer­kik­si Imre Nagy). Niinpä jos nimen asu tarkistetaan unkarin­kieli­ses­tä lähteestä, saatetaan päätyä väärään järjestykseen, ellei oteta huomioon nimikäytäntöjen eroa. Erilaisia käytäntöjä kuvaa mm. Kotuksen julkaisema kirjanen Sukunimi? Etunimi? Maahanmuuttajien nimi­jär­jes­tel­mis­tä.

Määräävä artikkeli

Vieraaseen nimeen, etenkin organisaation, rakennuksen, julkaisun tms. nimeen, kuuluu usein määräävä artikkeli, esimerkiksi The Times. Normit eivät ota kantaa siihen, käsitetäänkö artik­ke­li nimen osaksi, joka säilytetään, kun nimi esiintyy suomenkielisessä tekstissä.

Yksinkertaisimmalta vaikuttaa periaate, jonka mukaan artikkeli säilytetään, jos se kuuluu viralliseksi katsottavaan nimeen. Tällöin sen kirjoitusasukin on vieraan kielen mukainen.

Etenkin hyvin tunnetuista nimistä jätetään kuitenkin usein artikkeli pois, vaikka alkukielessä olisi artikkeli (esim. Le Louvre, The Beatles).

Arabiankielisten nimien määräävä artikkeli al kirjoitetaan virkkeen sisällä gemenalla, ja se yhdistetään pääsanaan yhdysmerkillä.

W-kirjain vanhoissa nimissä

Monissa suomalaisissa nimissä esiintyy w-kirjain, esimerkiksi Waltari, Wiipurin Sanomat, Wiipurilainen Osakunta. On jopa pyritty muodostamaan uusvanhoja kirjoitusasuja kuten Warkaus, lähinnä kai erikoisuuden tavoittelemiseksi.

Taustalla on se, että w-kirjainta on suomessa vanhastaan käytetty v-äänteen merkkinä. Vielä 1940-luvulla Aarni Penttilä kirjoitti kirjassaan Suomen kielen äänne- ja oikein­kir­joi­tus­oppi, että w ei ole oikeastaan erillinen kirjain vaan fraktuuraan kuuluva v:n vastine, eikä hän edes mainitse w:tä osana ”suomalais-ruotsalaisen aakkoston” laajen­net­tua versiota, johon hän lukee esimerkiksi kirjaimet š, ü ja õ! Hienosti sanottuna w:tä on pidetty vain v:n allo­gra­fi­na, typografisena muunnelmana. Aakkostus­säännöt ovat hei­jas­tel­leet tätä, joskin ny­kyi­sin sallitaan myös w:n käsitteleminen erillisenä, v:n jälkeen tulevana kirjaimena aak­kos­tuk­sessa.

Kun fraktuurasta luovuttiin, saatettiin silti pitkään säilyttää v-kirjaimen asu fraktuura­tyyppisenä, siis w:n näköisenä. Lopulta w-kirjain jäi vain joihinkin nimiin, joissa se haluttiin säilyttää.

Jos nykyisin käytössä olevassa nimessä on w-kirjain, esimerkiksi Wuori, niin se on tietysti säilytettävä nimeä kirjoitettaessa. Tulkinnanvaraisempaa on, miten tulee menetellä, kun mai­ni­taan jokin aiemmin käytetty nimi tai lainataan vanhaa tekstiä. Jos vanhassa tekstissä on käy­tet­ty johdonmukaisesti w:tä, voidaan ajatella, että kyse on fontin verrattavasta asiasta ja että lainauksessa siten voidaan käyttää v:tä. Esimerkiksi vanhojen kirjojen ja lehtien nimissä sen sijaan on ehkä perustellumpaa säilyttää w-kirjain, osittain siksikin, ettemme aina tiedä, onko w:n käyttö ollut tarkoituksellinen valinta.

Tarkkuutta ja tarkkeita nimien kirjoittamiseen

Vieraissa nimissä esiintyy usein suomen kielelle vieraita kirjaimia (esim. ð ja ß) ja tarkkeita (esim. kirjaimissa õ, ê ja ï) ja outoja kirjainyhdistelmiä (esim. Szczecin). Siksi ne usein kir­joi­te­taan väärin silloinkin, kun kirjoitusasu on tarkistettu luotettavasta lähteestä. Tar­kis­ta­mi­nen ei riitä, vaan tarkistettu asu on myös kirjoitettava huolellisesti. Kirjoittamisen tek­nii­koi­ta on käsitelty jo edellä, joten tässä käsitellään lähinnä kysymystä siitä, onko kaiken­laisilla hipsu­koil­la niin väliä. Aiemmin on jo todettu, että normien mukaan on vieraissa nimissä säi­ly­tet­tä­vä tarkkeet ja vieraat kirjaimet, mutta miten tärkeää tämä oikeasti on?

Eikö esimerkiksi puolankielisiä nimiä ”Wałęsa” ja ”Wojtyła” voisi kirjoittaa yksin­ker­tais­te­tus­ti ”Walesa” ja ”Wojtyla”? Niinhän yleisesti tehdään, ja useimmiten ymmärrettävyys ei kär­si. Jos ”Žīgure” typistetään muotoon ”Zigure”, ymmärrettävyys edelleenkin säilynee, mut­ta tyyli­rikko on paha. Lisäksi kun haetaan tietoa esimerkiksi tietokannasta tai Inter­netis­tä, voi täsmälleen oikea kirjoitusasu olla hyvinkin olennainen.

Asiaa voi lähestyä vertaamalla sitä kirjoitusasuihin ”Hamalainen” ja ”Haemaelaeinen”. Jos pidämme kohtuullisena, että nimi pyritään kirjoittamaan oikein eli muodossa ”Hämäläinen”, niin miksi emme suhtautuisi vastaavalla tavalla meille vieraisiin nimiin? Kirjainten ”lisuk­kei­den” kirjoittaminen voi olla muille yhtä olennaista kuin meille ä:n pisteet. Nimillä on myös symboliarvo, ja oikea kirjoitusasu on siksi erityisen tärkeä henkilönnimien osalta.

Valitettavasti englanninkieliset viestintävälineet hyvin yleisesti kirjoittavat nimiä väärin. Jopa arvostetun The Times -lehden ohjeistossa sanotaan:

Accents   give French, Spanish, Portuguese, German, Italian and Ancient Greek words their proper accents and diacritical marks; omit in other languages unless you are sure of them.

Tuon noudattaminen merkitsisi, että englanninkielistä tekstiä kirjoitettaessa pitäisi muuttaa esimerkiksi ”Härmälä” muotoon ”Harmala”. Koska emme halua suomenkielisille nimille teh­tä­vän sellaista, älkäämme tehkö vastaavia virheiä, kun kirjoitamme vaikkapa puolan­kieli­siä nimiä.

Tarkkeiden käytössä on kuitenkin otettava huomioon tekniset rajoitukset. Esimerkiksi sähköpostissa joudutaan usein käytännössä rajoittumaan suppeaan merkkivalikoimaan, jopa pelkkään Ascii-merkistöön. Tällöin yleensä jätetään tarkkeet pois. Sen selittäminen, mihin merkkeihin kuuluisi tarke, on yleensä häiritsevämpää kuin pelkkä yksinkertaistettu kirjoitus. Toisaalta tekee huonon vaikutuksen, jos esimerkiksi painotekstiin ei ole viitsitty kirjoittaa nimiä oikein.

Tanskassa ja norjassa käytetyt kirjaimet æ ja ø kuuluvat Latin-1-merkistöön, ja niiden käyttö on mahdollista kaikkialla, missä ä:tä ja ö:tä voi käyttää. Niitä siis ei ole mitään syytä korvata ä:llä eikä ö:llä eikä muilla merkeillä. Sama koskee tietysti myös å-kirjainta, joka kum­mal­li­sen usein korvataan tanskan ja norjan vanhan kirjoitusjärjestelmän mukaisella aa:lla. Englanninkielisissä teksteissä käytetyn merkistön rajoitukset varmaankin vaikuttavat tähän. Ei tiedetä, että kun uutissähkeessä lukee ”Aalborg”, se tarkoittaa nimeä, jonka ny­kyi­nen asu on ”Ålborg”. Eri asia on, että vanhat kirjoitusasut ovat vakiintuneet joihinkin nimiin (esim. ”Aalborgin akvaviitti”, ”prinssi Haakon”). Lisäksi mm. Ålborgin kaupunki itse haluaisi käy­tet­tä­vän vanhaa asua. Ks. tanskalaisten paikannimien luetteloa Autoriserede stednavne i Danmark.

Lähes kaikki länsi- ja pohjoiseurooppalaisissa kielissä esiintyvät tarkkeelliset kirjaimet voidaan kirjoittaa melko helposti, myös sähköpostissa, kunhan kerran opetellaan sopivat näppäilyt. Sen sijaan esimerkiksi puolan, tšekin ja liettuan kielessä esiintyvät tarkkeet tuottavat isompia teknisiä ongelmia. Tekstinkäsittelyohjelmissa nämäkin ongelmat ovat kuitenkin yleensä voitettavissa.

Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen

Latinalaisiin kirjaimiin perustuvat järjestelmät

Jos nimi tai sitaattilaina sisältää latinalaisen merkistön (a, b, c…) lisämerkkejä, niin kir­joi­tus­asu pyritään säilyttämään sellaisenaan. Lisämerkeiksi tulkitaan tällöin ensinnäkin lati­na­lai­set kirjaimet, joihin liittyy jokin tarke, esimerkiksi â ja ñ.

Lisämerkeiksi tulkitaan myös esimerkiksi islannin kielessä käytetyt þ (thorn) ja ð (eth). Ne tulisi kirjoituksessa säilyttää sellaisinaan. Tosin joskus pelätään, että ne outouttaan häm­men­tä­vät lukijoita, ja siksi ne saatetaan korvata merkkiparilla th ja kirjaimella d, jotka antavat sum­mit­tai­sen mielikuvan ääntämyksestä.

Yleisesti sanottuna jos kirjoitusjärjestelmän perustan muodostavat latinalaiset kirjaimet, myös muita siinä käytettyjä kirjaimia pidetään latinalaisina sanan laajassa mielessä. Sellaiset siis pyritään säilyttämään, kun nimi kirjoitetaan suomen kielen tekstiin.

Siirtokirjoituksen tarve

Jos kirjoitusjärjestelmän perusta on muu kuin latinalainen kirjaimisto, siis esimerkiksi kreik­ka­lai­nen kirjaimisto tai (mm. venäjässä käytetty) kyrillinen kirjaimisto taikka kiinalainen mer­kis­tö, niin lähes aina kirjoitusasu muunnetaan latinalaiseen merkistöön. Poikkeuksen muo­dos­taa vain osa tieteellisestä julkaisemisesta.

Muuntamisen syynä on ennen muuta se, että vieraat kirjoitusjärjestelmät eivät ole useim­mil­le lukijoille tuttuja. Lisäksi siihen on teknisiä syitä: vieraat merkit eivät useinkaan ole käytössä.

Tällöin kirjoitusasu ei yleensä ole sellainen, että se suomen sääntöjen mukaan luettuna vastaisi alkuperäistä ääntämystä, mutta se on sen suuntainen. Lisäksi käytännössä nimet usein lausutaan paljolti kirjoitusasun mukaan, koska lukija ei tunne alkuperäistä ääntämystä. Näin tehdään kuitenkin myös nimille, jotka alun perinkin kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin.

Translitterointi: kirjain kirjaimelta

Muuntaminen tehdään usein niin, että nimi siirretään latinalaiseen merkistöön kirjain kir­jai­mel­ta. Tällöin esimerkiksi jokaista kreikkalaista kirjainta vastaa aina sama latinalainen merkki tai joskus merkkipari, esimerkiksi ksii-kirjainta Ξ merkkipari ”ks”. Tällaisesta muunta­mi­ses­ta käytetään nimitystä translitterointi. Siinä siis pyritään kirjoitusasujen vas­taa­vuu­teen, ja se voidaan tehdä kaavamaisesti ja tuntematta sanojen ääntämystä. Suomen­kieli­ses­sä tekstissä sovelletaan translitterointia muun muassa venäjänkielisiin nimiin ja vanhan ajan kreikan­kieli­siin nimiin.

Transkriptio: ääntämyksen mukaan

Toinen vaihtoehto on transkriptio, jossa pyritään kuvaamaan sanan ääntämys kirjoittamalla se latinalaisin kirjaimin. Sitä on ensinnäkin pakko käyttää silloin, kun alkuperäinen kir­joi­tus­asu ei lainkaan perustu kirjainkirjoitukseen vaan esimerkiksi tavu- tai sanamerkkeihin. Toi­sek­si sitä käytetään usein siksi, että ääntämisen osoittamista pidetään tärkeänä.

Esimerkiksi nykykreikassa on kirjoitusasun ja äänneasun vastaavuus varsin epä­sään­nöl­li­nen. Kreetan pääkaupungin nimi kirjoitetaan usein translitteroituna Herakleion (tai joskus Hērakleion), mutta käytetään myös transkriptiota Iraklion tai Iraklio, joka vastaa nyky­krei­kan ääntämystä. Nykyisen suomalaisen standardin mukaan translitteraatiota sovelletaan vanhaan kreikkaan, transkriptiota nykykreikkaan, ja tässä tapauksessa asu olisi sen mukaan Iráklio.

Translitteraatiota ja transkriptiota voidaan kutsua yhteisnimityksellä siirtokirjoitus. Tosin sillä usein tarkoitetaan vain translitteraatiota.

Siirtokirjoituksen järjestelmiä

Standardeja ja käytäntöjä

Niin translitterointi kuin transkriptiokin tehdään monilla eri tavoilla. Kansainvälisillä vi­ral­li­sil­la standardeilla on usein vain vähäinen merkitys: niitä käytetään lähinnä tieteessä eikä siinäkään mitenkään yksinomaisesti.

Esimerkiksi venäjänkielisten nimien translitteroinnissa kirjoitetaan suhu-s:ää tar­koit­ta­va kirjain ш englannissa sh:lla (esim. Pushkin), saksassa sch:lla (esim. Puschkin), ranskassa ch:lla jne., kunkin kielen oman kirjoitusjärjestelmän mukaan. Lisäksi mm. englannissa on käytössä useita osittain erilaisia translitterointeja. Menettelyjä on pyritty yhtenäistämään kansainvälisellä standardilla (ISO 9), mutta se on saavuttanut melko vähäisen suosion. Sitä käytetään lähinnä tieteessä, kartoissa ja monikielisissä aineistoissa. Suomen yleiskieleen suositellaan ns. kansallisen kaavan mukaista kyrillisten kirjainten translitterointia, joka tosin on melko lähellä kansainvälistä standardia.

Translitteroinnista ja transkriptiosta on Suomessa vahvistettu seuraavat kansalliset standardit, joita tosin ei kaikilta osin noudateta kovinkaan hyvin:

• Arabian kielen translitteraatio: SFS 5755. Ks. Arabian kielen siirtokirjoitus.
• Heprealaisen kirjaimiston translitteraatio: SFS 5824.
• Kreikan kielen translitteraatio ja transkriptio: SFS 5807. Perustietoja: Nykykreikan ääntämys sekä kreikan translitterointi ja transkriptio. Standardia on muutettu vuonna 2008, ja se suosittelee nykyisin painomerkkien käyttöä (esim. Knossós), joka on kui­ten­kin edelleen harvinaista.
• Venäjän ja muiden slaavilaisten kielten translitterointi. Kuvaa aihetta koskevan stan­dar­din SFS 4900 olennaisen sisällön. Käytännön käsikirjaksi voi sopia Venäläisten hen­ki­lön­ni­mien opas, joskin se osittain poikkeaa vakiintuneesta suomalaisesta käy­tän­nös­tä.

Käytettiinpä mitä tahansa translitteraatio- tai transkriptiomenetelmää, on tärkeää noudattaa sitä johdonmukaisesti (sovinnaisnimiä lukuun ottamatta). Jos tekstissä on käytetty eri menetelmiä eri sanoissa, lukija hämmentyy, eikä asiantuntijakaan aina voi päätellä nimien oikeita asuja. Kannattaa myös harkita, onko aiheellista ilmoittaa käytetty siirtokirjoitusmenetelmä heti tekstin alussa tai muuten helposti huomattavalla tavalla.

Aiheesta kerrotaan lisää sivulla Siirtokirjoitus (translitterointi ja transkriptio) ja sen suomalaiset käytännöt.

Kreikka

Kreikankielisten henkilönnimien transkriptio Suomen lehdistössä noudattaa paljon useam­min muita järjestelmiä kuin kansallista standardiamme. Paljolti tähän vaikuttaa, että nimet ovat tuttuja mm. englanninkielisistä tiedotusvälineistä, joissa käytettävä transkriptio käyttää mm. x-kirjainta ja ou-kirjainparia, kun suomalaisen standardin mukaan pitäisi käyttää ks-kirjainparia ja u-kirjainta. Varsinkin ”ou” on niin tavallinen (esimerkiksi nimessä ”Dia­man­to­pou­lou”), että standardimme mukainen asu (”Diamandopúlu”) saattaa herättää kum­mas­tusta.

Sekaannuksia aiheuttaa myös se, että kreikkalaisperäisten lainasanojen kir­joi­tus­asu poik­keaa osittain kreikankielisten sanojen translitteroinnin ja transkription sään­nöistä.

Kiina

Kiinankielisten sanojen transkriptiossa on käytetty useita eri järjestelmiä. Nykyisin Kiinan kansantasavallassa virallinen järjestelmä on pinyin, joka poikkeaa merkittävästi siitä, mitä suomenkielisissä teksteissä ja muuallakin aiemmin yleisesti käytettiin (Waden ja Gilesin järjestelmä). Esimerkiksi aikoinaan hyvin tunnettu nimi ”Mao Tse-tung” kirjoitetaan pinyinin mukaan ”Mao Zedong”. Pinyiniin kuuluu oikeastaan myös toonin eli sävelkulun mer­kit­se­mi­nen vokaaleihin liitettävillä tarkkeilla (tai yläindekseillä), esimerkiksi Máo Zédōng (tai Ma²o Ze²do¹ng), mutta niitä ei yleensä käytetä, paitsi ehkä tieteellisessä esityksessä.

Kiinalaisten nimien kirjoittamisesta on laajahko artikkeli Kielikellossa 3/2006. Siinä kuva­taan myös, mitkä nimet suositellaan jätettäviksi vakiintuneeseen sovinnaisasuun.

Epäselvää on, miten kiinalaiset nimet on tarkoitus ääntää. Ääntämys voi tuskin olla kovin tarkasti kiinan mukainen, koska tooneja ei yleensä merkitä eivätkä useimmat osaisi soveltaa toonimerkintöjä. Lisäksi esimerkiksi pinyinin d tarkoittaa äännettä, joka on lähempänä suomen t:tä kuin d:tä. Kuitenkin suomalaisten enemmistölle ainoa toimiva ratkaisu lienee ”lukea niin kuin kirjoitetaan”. Tällöin voi huoleti lukea z:n ts:ksi, koska pinyinin z on äännearvoltaan lähinnä ”ts” tai ”tz”.

Japani

Japaninkielisten sanojen siirtokirjoituksesta ei ole suomalaista standardia eikä muuta nor­mia, joten lienee syytä noudattaa länsimaissa nykyisin yleisesti sovellettua Hepburnin jär­jes­tel­mää eli hebonshikia. Vokaalien pituuden merkitsemisessä on horjuvuutta. Esi­mer­kik­si pitkän o-äänteen suositeltava merkintä on o, jonka päällä on pituusmerkki (ō), mutta usein käytetään vanhempaa ô-merkintää (joka on usein helpompi tuottaa teknisesti) ja vielä useam­min pelk­kää o:ta; myös kirjoitusasua ou esiintyy. Lisäksi Suomessa on joiltakin osin melko ylei­ses­ti noudatettu kielilautakunnan v. 1957 antamaa suositusta, jonka mukaan Hepburnin jär­jes­tel­män eräät kirjaimet ja kirjainparit vaihdetaan toisiin alla olevan taulukon mukaan. Tällöin kirjoitusasu paremman vastaa ääntämystä, kun kirjaimet luetaan suoma­lais­ten äänne­arvojen mukaan.

Hepburnin järjestelmän mukaiset asut ovat yleistyneet muun muassa siksi, että ne ovat tut­tu­ja monista yhteyksistä, sekä englanninkielisistä teksteistä että niistä poimituissa sanoissa esi­mer­kik­si uutisissa. Tunnettujen japanilaisten henkilöiden, yritysten ja tuotemerkkien nimet esiintyvät lähes yksinomaan Hepburnin järjestelmän mukaisina (esimerkiksi Kuro­sawa, To­yo­ta ja Mitsubishi), samoin monet maantieteelliset nimet. Toisaalta esiintyy usein myös mo­nen­lai­sia sekamuodosteita. Sekaannusten vaara on toisaalta melko vähäinen, koska käy­tän­nös­sä vain j-kirjaimen lukutapa voi jäädä epäselväksi.

Kielilautakunnan suositusta ei useinkaan tunneta tai sitä ei pidetä nykyaikaan sopivana. Se mainitaan kuitenkin mm. Uudessa kielenoppaassa, joka julkaistiin v. 2000. Tosin se toteaa, että suositusta ”voidaan edelleen noudattaa” ja että ”tuntuu mahdolliselta käyt­tää rin­nak­kais­jär­jes­tel­mä­nä hebonshikiakin”. Vuoden 2007 painoksesta nämä maininnat on poistettu, mut­ta hakemistossa on mm. vanhat suosituksen mukaiset asut Hirošima, Honšu ja Jokohama.

Pääkaupungin nimi ”Tokio” käsitetään sovinnaisnimeksi, joka kirjoitetaan aina i:llisenä (eikä Tokyo t. Tokjo), samoin yleensä ”Jokohama”, joka siis kirjoitetaan yleisesti j:llisenä (eikä Yokohama) silloinkin, kun muuten käytetään alkuperäistä Hepburnin järjestelmää.

Jotkin japanilaiset nimet ovat levinneet muihin kieliin väärinkäsityksiin perustuvissa asuis­sa englannin kielen kautta. Tällaisia ovat mm. Fujiyama ~ Fudžijama (suomeen sopii par­hai­ten pelkkä Fudži tai tarvittaessa Fudživuori) ja Iwo Jima, joka lienee katsottava jo va­kiin­tu­neek­si (japaniksi Iō-jima tai Iō-tō).

Sovinnaisnimet siirtokirjoituksen ulkopuolella

Siirtokirjoitusta ei sovelleta sellaisiin nimiin, joista on käytössä suomen kieleen vakiintunut muoto, esimerkiksi Moskova, Ateena, Jerusalem ja Kairo. Tämä mainitaan siirtokirjoitusta koskevissa standardeissakin, joskaan niissä ei yksilöidä, mitkä nimet katsotaan vakiin­tu­neik­si. Osittain vakiintuneisuus on kiistanalaista. Tätä käsiteltiin kohdassa Vieraat nimet yleisesti.