Sanojen asun tarkistaminen

Tässä kohdassa käsitellään lähinnä yleisnimien, etenkin termien, asun tarkistamista. Edellisessä kohdassa käsiteltiin erisnimiä.

Tarkistustoiminnot auttavat

Nykyisin kirjoittajat useimmiten voivat käyttää tekstinkäsittelyohjelman oikolukutoimintoa tai erillistä kielentarkistusohjelmaa. Ne paljolti vapauttavat kirjoittajan sääntöjen muistelemisesta ja hakuteosten pläräämisestä. Toisaalta ne eivät aina ole oikeassa, ja ne saattavat ohjata virallisten normien sokeaan noudattamiseen. Lisäksi niiden tuntema sanasto on kyllä yleensä varsin laaja, mutta rajoittuu yleiskieleen, eikä siinä useinkaan ole mukana yleiskielenkään uusinta sanastoa.

Esimerkiksi MS Word sisältää varsin käyttökelpoisen oikoluvun. Tietokoneen mukana usein tullut MS Works sisältää myös oikoluvun, joskin melko yksinkertaisen. Ohjelman ver­sios­ta riippuu, minkä kielten oikolukua se tukee ja miten monipuolisesta tarkistuksesta on kyse.

Joissakin sähköpostiohjelmissa on oikolukutoiminto. Toisaalta jos kieliasu on tärkeä, voit kirjoittaa tekstin ohjelmalla, jossa on mahdollisimman hyvä oikoluku, ja sitten leikata ja liimata sen toiseen ohjelmaan.

Alkeellisimmillaan oikoluku tarkistaa vain sanojen oikeinkirjoituksen, mutta mukana voi olla myös lauserakenteen tarkistus, tyyliasioita ym. Oikoluku saattaa myös automaattisesti korjata kirjoitusasua (esim. jompi kumpi muotoon jompikumpi), mutta tämä on haluttaessa estettävissä Wordin oikoluvun käytöstä kerrotaan tarkemmin kohdassa Wordin oikoluku ja kieliasetukset.

Suomenkielinen oikoluku (oikaisuluku) on saatavilla myös maksuttomana Voikko-ohjelmana (Soikko-ohjelman seuraajana), jonka voi asentaa toimimaan mm. LibreOffice- ja OpenOffice-ohjelmassa.

Seuraava kuva esittää Word-ohjelmaa tilassa, jossa automaattinen oikeinkirjoituksen tarkistus on käytössä. Tämä piirre saadaan käyttöön Työkalut-valikon Asetukset-kohdasta, alakohdasta ”Kieliasun tarkistus”. Tässä esimerkissä Word huomauttaa useista sanoista. Käyttäjä on napsauttanut hiiren oikealla napilla ensimmäistä näistä sanoista, ”psygologia”, ja Word tarjoaa vaihtoehdoksi sanaa ”psykologia”. Jos käyttäjä valitsee tämän vaihtoehdon, Word korjaa tekstin sen mukaiseksi. Useimmiten Wordin tarjoama vaihtoehto on oikea. Tämä koskee myös sanaa ”piirrustus”, jolle Word tarjoaa vaihtoehtoa ”piirustus”. Sanan ”me­ga­lo­ma­nia” (’suuruudenhulluus’) Word on myös merkinnyt, vaikka se on oikein kir­joi­tet­tu. Word vain ei tunne tätä sanaa lainkaan. Vastaavasti se ilmoittaa erisnimestä ”Zep­pe­lin”.

Jos oikolukutoiminto on merkinnyt sanan ongelmalliseksi, niin kannattaa katsoa, tarjoaako se korjattua asua. Jos tarjoaa, se on yleensä oikea asu. Jos ei tarjoa tai jos kirjoittaja epäilee, ettei korjaus olisi oikea, on syytä tarkistaa sanan asu hakuteoksista.

Oikolukutoiminnoille voi yleensä ”opettaa” lisää sanoja. Kuvassa näkyvässä valikossa, jos­sa ensimmäinen vaihtoehto on ”psykologia”, vaihtoehto ”Lisää” tarkoittaa Wordin mer­kit­se­män sanan lisäämistä Wordin käyttämään sanastoon. Tämä ei tietenkään olisi jär­ke­vää sanan ”psygologia” osalta, mutta kylläkin sanan ”megalomania” osalta, jos sitä käy­te­tään tekstissä muuallakin. Tällöin Word pitää sitä oikein kirjoitettuna sanana eikä enää huo­maut­te­le siitä. Valitettavasti tällöin on kuitenkin yleensä lisättävä sanan eri muodot erikseen.

Riippuu kirjoittajan tottumuksista ja luonteestakin, onko parempi pitää oikeinkirjoituksen tarkistus koko ajan käytössä. Tätä mahdollisuutta kannattaa kokeilla. Monet oppivat sujuvasti korjaamaan kirjoitusvirheet saman tien. Silloin vältetään useimmat kirjoitusvirheet sel­lai­sis­sa­kin teksteissä, joilla ei jakseta tehdä erillistä kielentarkistusta. Mutta jos se tuntuu häi­rit­se­vän keskittymistä asiaan ja luovuutta, voi valita toisen toimintatavan: kirjoitetaan teksti si­säl­löl­tään valmiiksi, ja sitten tehdään erillinen kieliasun tarkistus. Erillinen tarkistus teh­dään Word-ohjelmassa valitsemalla ensin haluttu tekstiosuus (esimerkiksi Muokkaa-vali­kon valinnalla ”Valitse kaikki”) ja sitten Työkalut-valikon kohdasta ”Kieliasun tarkistus”.

Sanastot

Sanojen kirjoitusasu ja merkitykset kannattaa tarkistaa suomen kielen sanakirjoista, ensi­sijaisesti Suomen kielen perus­sana­kirjasta tai sitä huomattavasti muistuttavasta uudemmasta Kielitoimiston sanakirjasta. Ne ovat saatavilla myös cd-muodossa. Niitä voidaan pitää arvo­valtai­sim­pi­na tietolähteinä, kun kyse on yleiskielen sanoista, ellei sitten jostakin asiasta ole erillistä kielitoimiston tai kieli­lauta­kunnan kannanottoa. Kielihän muuttuu jatkuvasti, ja myös sääntöjä muutetaan, joskin melko hitaasti. Tietolähteenä kannattaa usein käyttää myös Kielikello-lehteä. Ks. myös kohtaa Kielen sääntöjen alkuperä.

Eri aloilla on laadittu hyvin paljon erikoissanastoja, joiden luonne ja arvovalta vaihtelee hyvin paljon. Kyse voi olla esimerkiksi yksityisen asianharrastajan pikaisesti kokoamasta sanaluettelosta taikka valtakunnallisen keskusjärjestön sanastotyöryhmän vuosien kuluessa laatimasta sanastosta. Tietoja Internetissä olevista erikoissanastoista on aihepiireittäin luokiteltuina sivulla Termisanastoja Webissä <http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/sanastot.html>.

Uusimmat sanat eivät useinkaan ole ehtineet mihinkään sanastoon, tai niistä voi olla eri sanastoissa erilaisia kirjoitusasuja ja määritelmiä. Muutenkin on usein hyvä selvittää, miten muut kirjoittavat. Sanastotyöryhmän hyväkään sana ei ehkä ole levinnyt käyttöön, ja silloin sitä ei selittämättä ymmärrä asiantuntijakaan. Internetin hakutoiminnot kuten Google <http://www.google.fi> ja AltaVista <http://fi.altavista.com> auttavat saamaan nopeasti jonkinlaisen käsityksen kielenkäytöstä. Vaikka useim­mat Internetin käyttäjät jo osaavat käyttää tällaisia välineitä, niiden eri ominaisuuksien tunte­minen tehostaa työskentelyä merkittävästi. Aiheesta on tietoa Suomen yleisten kirjastojen sivuston tiedonhakuohjeissa <http://www.kirjastot.fi/tiedonhaku/>.

Käsikirjat, oppikirjat, lait

Ammattialan, tieteenalan tai harrastusalan sanaston ja yleensä kielenkäytön lähteinä kan­nat­taa käyttää hyviä suomenkielisiä oppikirjoja ja käsikirjoja. Vaikka tuntisikin niiden asia­sisäl­lön, niistä voi katsoa, mitä termejä on käytetty, sillä yleensä kirjan tekijä on selvitellyt ja pohtinut myös nimityskysymyksiä. Lisäksi suositut oppikirjat vaikuttavat siihen, mitä sanoja lukijat tuntevat ja pitävät luonnollisina. Vaikka kirjassa ei olisikaan varsinaista sanastoa, siinä on usein hakemisto, josta saa yleiskuvan käytetystä sanastosta ja jonka kautta termien määritelmät löytyvät.

Virallisissa yhteyksissä on usein turvallisinta valita sellainen termi, jota käytetään laki­teks­tis­sä tai direktiivissä. Suomen lainsäädäntö on melko hyvin saatavilla Valtion säädös­tieto­pankista Finlexistä<http://www.finlex.fi>. Siinä on myös hakutoiminto, jolla voi hakea mm. sanan tai jopa sanan­osan esiintymiä laeissa. Lisätietoja lakitekstien, direktiivien yms. löytämisestä on sivulla Suomen lait Webissä <http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/lait.html8>.

Googlaus kertoo käytännöstä

Jos rupeaa miettimään, pitäisikö kirjoittaa ”pikapuolin” vai ”pikapuoliin”, niin hyvä vaihtoehto on katsoa Suomen kielen perus­sana­kirjasta. Se kertoo, että molemmat ovat käytössä ja tar­koit­ta­vat samaa, mainitseepa niiden rinnalla vielä muodon ”pikapuoleen”. Entäpä jos haluai­sim­me varmuuden vuoksi käyttää sitä muotoa, jota useimmat käyttävät? Lisäksi aina ei ole mahdollista käyttää Perussanakirjan tapaista hakuteosta ongelman ratkaisemiseen, esi­mer­kik­si siksi, että kyse on termistä tai uudissanasta, joka ei ole päässyt sanakirjaan. Kahdesta muodosta yleisempi ei aina ole normien mukainen, mutta voi olettaa, että se aiheuttaa vähemmän hämmennystä ja se tunnetaan paremmin.

Yksi tapa lähestyä asiaa on käyttää jotakin Internetin hakujärjestelmistä, ”hakukoneista”, kuten Google-hakua. Näin saatavat tulokset eivät tietenkään anna edustavaa otosta kaikesta kirjoitetusta kielestä, vaan vain tietoja sanojen esiintymistä niillä Web-sivuilla, jotka ovat Googlen tietokannassa. Kun käytämme haussa ensin yhtä, sitten toista vaihtoehtoa haku­sanana, Google kertoo, että ”pikapuolin” esiintyy noin 429 sivulla ja ”pikapuoliin” esiintyy noin 1 240 sivulla. Luvut tietysti muuttuvat ajan myötä, mutta muotoa ”pikapuoliin” voidaan siis pitää selvästi yleisempänä.

Googleen ja muihin hakukoneisiin kannattaa kuitenkin suhtautua kriittisesti. Niiden toi­min­ta­ta­vat ovat muuttuneet ja tulevat muuttumaan. Niiden ilmoittamat osumien määrät saat­ta­vat poiketa todellisesta paljonkin.

Vaikka Google-hauissa yleensä kannattaa käyttää sanan perusmuotoa (nominatiivia), saattaa tällainen haku aiheuttaa vinouman, jos kyseessä on uudehko termi. On mahdollista, että sana esiintyy sanakirjoissa ja -luetteloissa, mutta ei juurikaan todellisessa kielen­käytössä. Hyvä tapa etsiä todellisia käyttöesiintymiä on käyttää sellaisia taivutus­muotoja, joita voi odottaa esiintyvän, kun sanaa käytetään lauseissa, kuten genetiiviä ja partitiivia. Haku sanalla ”valtuustieto” saattaa löytää monia sanastoja, mutta ”valtuustiedon” tai ”valtuustietoja” löytää esiintymiä teksteistä, joissa sanaa oikeasti käytetään.

Tarkastellaan toisena esimerkkinä aiemmin mainittua kysymystä, pitäisikö Kiinan pää­kaupungin nimi kirjoittaa vanhaan tapaan ”Peking” vai uuteen tapaan ”Beijing”.

Ongelmana on, että Google-järjestelmä on maailmanlaajuinen – se sisältää miljardeja sivuja, joista vain pieni osa on suomea. Vaikka haun voi periaatteessa rajoittaa suomen­kieli­siin sivuihin valinnalla ”Etsi luokan suomi sivuja”, rajoitus ei toimi kovin hyvin, koska Google ei aina tunnista sivun kieltä oikein. Niinpä tässä tapauksessa on parempi tehdä haku niin, että käytetään jotakin tavallista taivutusmuotoa, jota ei esiinny muissa kielissä kuin suomessa, esimerkiksi sanoja ”Pekingissä” ja ”Beijingissä”. Tällöin haku myös kohdistuu aidommin nimen käyttöön normaalissa tekstissä, ei sen esiintymiin luetteloissa, taulukoissa yms., joissa se on yleensä perusmuodossa.

Kuvassa esitetty haku antoi tulokseksi, että ”Pekingissä” esiintyy noin 2 110 sivulla. Vastaava haku sanalla ”Beijingissä” antoi tuloksen 389. ”Äänestyksen” tulos on siis aika selvä: vanha muoto on edelleen selvästi yleisempi. Se on epäilemättä myös suuremmalle joukolle lukijoita tuttu ja ymmärrettävä. Eri asia on, että joissakin yhteyksissä saattaa olla jokin erityinen syy käyttää uutta kirjoitusasua.

Edellä kuvatut tulokset ovat melko vanhoja. Nyt luvut ovat paljon suuremmat, ja samoin lukumäärien suhde.

Kun etsitään hakukoneella tietoja sanojen käytöstä suomen kielessä, kannattaa muutenkin usein käyttää taivutettuja muotoja. Etenkin jos kyseessä on uudehko termi, on hyvin mah­dol­lis­ta, että se esiintyy enimmäkseen vain sanastoissa, joissa se on tietysti yleensä pe­rus­muo­dos­satoisena. Kun sana pääsee nor­maa­liin kielenkäyttöön, se alkaa esiintyä myös tai­vu­tettuna.

Toisaalta Google nykyisin löytää myös sanan esiintymiä muissa muodoissa kuin an­ne­tus­sa hakusanan muodossa. Tämän voi ainakin osittain estää kirjoittamalla sanan ympärille lainausmerkit, esimerkiksi "pekingissä".

Vieraskielisten nimien asun selvittämisessä on paljon hyötyä, jos tiedetään varmasti, mitä kieltä nimi on. Tällöin nimittäin voidaan tehdä hakuja kyseisenkielisiltä sivuilta. Niillä nimen asu on varmemmin oikea kuin englanninkielisessä uutistoiminnassa.

Joskus on paras rikkoa sääntöjä

Joskus kirjoittajan on syytä tahallisesti kirjoittaa sääntöjen vastaisesti. Yksi syy tähän on, että joskus sääntö on selvästi yleisen kielitajun ja käytännön vastainen.

Kielitoimiston kannanoton mukaan tulisi muinaisen Egyptin hallitsijoiden nimitys kir­joit­taa ”farao” eikä ”faarao”. Perusteluksi on mainittu, että muinaisegyptissä sanan ensim­mäi­nen vokaali on lyhyt. Todellinen peruste lienee kuitenkin se, että kirjoitusasua ”farao” on van­has­taan käytetty raamatunsuomennoksissa. Äänneasu on kuitenkin useim­mi­ten ”faarao”, ja luultavasti useimmat pitävät myös sen mukaista kirjoitusasua luon­nol­li­sem­pa­na. Olisiko siis ainakin suurelle yleisölle kirjoittavan parempi rikkoa sääntöä?

Selvempi tapaus on sana ”franchising”, joka tarkoittaa erästä yritystoiminnan muotoa. Sa­na kieltämättä sopii huonosti suomen kieleen. Kielitoimisto, tai oikeammin sanoen suomen kielen lautakunta, onkin jo vuonna 1988 ehdottanut tilalle sanaa ”luvake”. Vaikka kannanotto oli muotoiltu lieväksi (”Päätettiin tarjota käyttöön Esko Koivusalon esittämää vastinetta lu­va­ke”), sitä voinee pitää voimassaolevana suosituksena, ja myös Suomen kielen perus­sana­kirja ottaa samansuuntaisen kannan: siinä ”luvake” on varsinaisena hakusanana, ”franchi­sing” vain viittauksena sanaan ”luvake”. Mutta käytännössä kaikkialla, missä asiasta kirjoitetaan tai puhutaan, käytetään sanaa ”franchising”, ja varmaankin hyvin harva edes tun­nis­tai­si sanan ”luvake”.

Erikoisalojen sanastoissa syntyy vastaavia tilanteita. Jos jokin työryhmä kokoaa alan sanastoa yksiin kansiin, se joutuu usein ottamaan kantaa sanoihin, joille ei vielä ole muo­dos­tu­nut yleistä suomenkielistä vastinetta. Vielä selvempi kannan ottamisen tarve on silloin, kun joku on kirjoittamassa ensimmäistä suomenkielistä oppikirjaa joltakin alalta. Sanastojen tekijät saattavat myös pitää yleisesti käytössä olevia sanoja niin huonoina, että ne pitäisi korvata toisille. Usein sanastojen tekijöiden ehdotukset tulevatkin yleiseen käyttöön. Mutta ne voivat myös jäädä vaille vastakaikua. Esimerkiksi ATK-sanakirja tarjosi vuosien ajan sanaa ”umpilevyasema” ilmaisun ”hard disk unit” vastineeksi, mutta koska vain harvat rupesivat sitä käyttämään, otettiin vuoden 2003 painokseen päähakusanaksi ”kiinto­levy­asema”, joka vastaa alan yleistä kielenkäyttöä (joskin usein käytetään lyhempää sanaa ”kiinto­levy”).