Nykyajan kielenopas, luku 7 Sananvalinta:

Sanojen tarkkuus

Sisällys:

Usein kirjoittaja joutuu kysymään, voiko jotakin sa­naa käyttää jossakin merkityksessä. On ehkä opit­tu jokin sana, mutta ei tarkasti tiedetä, mitä se tar­koit­taa. Usein kyse on sanasta, jonka kirjoittaja on näh­nyt usein ja joka näyttää olevan muodissa.

Epä­var­muut­ta lisäävät kielen­huollon kannan­otot, joissa sanoja julis­tetaan sopi­matto­miksi tai vaaditaan pitämään saman­tapaisia sanoja tarkasti erossa toisistaan.

Isoin riski on yleen­sä se, että tulee käyttä­neeksi sanaa niin vää­räs­sä merki­tyksessä, että lukija saa virheel­lisen käsi­tyk­sen teks­tin asiasta. Paljon pienempi ongelma on se, että sanaa vain käy­te­tään sään­tö­jen vastai­sesti.

Tietoinen eriyttäminen

Sanojen merkityksiä voi tehdä täsmällisemmäksi eriyttämällä vaihtoehtoiset sanat tai muodot eri tehtäviin. Näin on tehty suomen kirjakieltä luotaessa esimerkiksi eriyttämällä ”kun” ja ”kuin” eri tehtäviin. On kuitenkin kyseenalaista, paljonko näin voidaan saavuttaa. Eriyttämisen tärkein vaikutus on ehkä ollut vain se, että kielenkäyttäjien on varsin usein kysyttävä ”kun vai kuin?”.

Samantapaisten sanojen tietoinen eriyttäminen eri tehtäviin kuitenkin yleensä epäonnistuu. On hyvä noudattaa kielenohjailun antamia ohjeita aiheesta, mutta ei pidä luulla, että kaikki tai edes useimmat ihmiset ymmärtäisivät näiden sanojen merkitykset ja niiden erot näin. Osa ihmisistä ei lainkaan tiedä eroista, osa ymmärtää ne väärin, eivätkä loputkaan voi olla varmoja siitä, miten kirjoittaja tai puhuja on sanojen merkitykset ymmärtänyt.

Ei kannata jättää minkään olennaisen asian perille menemistä sen varaan, millainen merkitysero samantapaisilla sanoilla on ohjeiden mukaan.

Epäselvissä tilanteissa sanakirjat auttavat sel­vit­tä­mään sanojen merkityksiä. Ne eivät kuitenkaan kerro kaikkea, eivät varsinkaan uusimpia muotivirtauksia. Seuraavassa on aihetta käsitelty muutamien esimerkkien avulla.

Alentuva ja alentava

Sanoja ”alentuvasti” ja ”alentuvaisesti” on syytä välttää. Ne nimittäin voidaan kokea sekä myönteisessä mielessä (’toisen tasolle laskeutuvasti’) että kielteisesti (’toisen yläpuolelle asettuvasti’). Virallinen merkitys on vähän siltä väliltä: ”alentuva” tarkoittaa ’ylem­myy­den­tun­toi­sen kohtelias, armollisen suopea t. ystävällinen’.

Eli-sanan hämäryys

Sana ”eli” on paikallaan, kun mainitaan jonkin kohteen toinen nimi. Sitä voi käyttää myös väljemmin merkityksessä ’toisin sanoen’.

Kasvien luokitusjärjestelmän perusti Carl von Linné eli Carolus Linnaeus.

He tapasivat vasta kolmen kuukauden kuluttua eli 2. toukokuuta.

Usein eli-sanaa käytetään myös tarkentavassa ilmaisussa. Tällöin se ei yhdistä kahta ilmaisua, jotka tarkoittavat samaa, vaan yleisluonteista ja tarkempaa ilmaisua, esimerkiksi ”suurin osa eli 90 % prosenttia”. Lisää sekaannuksia on aiheuttanut, että eli-sanaa on ruvettu käyt­tä­mään päinvastoin yleistävässä merkityksessä, tyyliin ”90 % eli suurin osa”.

Onko yhtä oikeaoppista sanoa esimerkiksi ”suurin osa eli 90 prosenttia” kuin olisi sanoa ”90 prosenttia eli suurin osa”? Kumpikin on huono ilmaisutapa, mutta mm. Kielitoimiston sanakirjan mukaan oikeampana on pidettävä ilmaisua ”suurin osa eli 90 prosenttia”, jossa siis jälkimmäinen ilmaisu  tarkentaa merkitystä. Sanan selityksen mukaan sitä käytetään ”yhdistämässä kahta samamerkityksistä ilmausta t. liittämässä täsmennyksen edellä kerrottuun: toisin sanoen, tarkemmin sanoen”. Käänteinen rakenne on ilmeisesti uusi muoti, joka on syntynyt siitä, ettei keksitä käyttää esimerkiksi sanaa ”siis” tai pilkkua (”suurin osa, 90 prosenttia”). Usein voi myös kysyä, miksei sanota vain joko ”90 prosenttia” tai ”suu­rin osa”.

Jos eli-sanalla yhdistettyjen ilmaisujen merkitykset ovat tuttuja ja selviä, ei väärin­käsi­tyk­siä yleensä synny. Tapauksessa ”suurin osa eli 90 prosenttia” ei epäselvyyttä synny, koska lukija tietää, että kyseessä on väljä ilmaisu ja tarkempi ilmaisu. Mutta jos ilmaisuista toinenkin on lukijalle uusi, syntyy sekaannuksia. Jos kirjoitetaan ”asun Aipotussa eli Erehwonissa”, niin mistä lukija tietää, mitä kolmesta eri tulkintamahdollisuudesta tarkoitetaan? Onko kyse sa­man paikan kahdesta nimestä vai esimerkiksi alueen nimestä ja paikkakunnan nimestä vai ehkä toisinpäin? Parempi on kirjoittaa selvemmin, vaikka siihen menisi enemmän sanoja:

Asun Aipotussa, jonka englanninkielinen nimi on Erehwon.
Asun Aipotussa, tarkemmin sanoen Erehwonissa.
Asun Aipotussa, joka on osa Erehwonia.

Häiritsevä on myös muodinomainen tapa aloittaa virke ja kenties koko viestikin eli-sanalla. Silloin käytetään eli-sanaa lähinnä rykäisysanana, jolla vain aloitetaan kysymys, pyyntö tai muu lausuma. Ne, jotka tekevät niin puhuessaan, saattavat myös kirjoittaessaan aloittaa virkkeen eli-sanalla, jolla ei ole mitään merkityssisältöä.

Monilla on tapana kirjoittaa esimerkiksi viestille ylimalkainen otsikko (esim. ”Kysy­mys”)​ ja sitten aloittaa ”Eli ongelmani on – –”. Taustalla on ehkä se, että kirjoittaja mie­les­sään ensin muotoilee asian yhdellä tavalla, sitten vähän toisella tavalla, joten hänelle itselleen eli-sana merkitsee ’toisin sanoen’.

Jos viesti alkaa esimerkiksi ”Eli haluaisin kysyä, miten Vaasaan pääsee junalla Helsingistä”, niin lukija voi hämmentyä suurestikin. Jos hän ei tunne eli-muotia, hän saattaa alkaa miettiä, onko kyseessä jatko johonkin, joka hänen oletetaan lukeneen aiemmin. Kysymyksen voi esittää suoraan: ”Mitenkähän Vaasaan pääsee junalla Helsingistä?”

Virkkeen aloittaminen eli-sanalla on usein huonoa tyyliä silloinkin, kun virke todella esittää aiemmin esitetyn toisin sanoin. Katso kohtaa Millä virkkeen saa aloittaa?

Sana ”elikkä” on vain eli-sanan arkikielinen muunnelma. Sen kirjoitusasuun kuuluu kaksi k:ta.

Henki vai henkilö?

Sanaa ”henki” käytetään vanhastaan suomen kielessä silloin, kun puhutaan ihmisten luku­määräs­tä. Tämä on edelleen käypää kieltä, vaikka se oudoksuttaakin niitä, jotka ajat­te­le­vat sanan muita merkityksiä. Saatetaan jopa laskea leikkiä, että eiväthän kyseessä ole henki­olennot vaan ihmiset. Sanalle ”henki” ei kuitenkaan yleensä ole luontevaa vaihtoehtoa ih­mis­ten määrää ilmaistaessa. Olisi hiukan keinotekoista puhua hissistä, johon mahtuu kah­dek­san ihmistä tai kahdeksan henkilöä.

Hissiin mahtuu kahdeksan henkeä.
Tilaisuuteen osallistui 120 henkeä.

Sana ”henkilö” on aikoinaan sepitetty korvaamaan vierasperäistä sanaa ”persoona”, ja sel­lai­seen käyttöön se olisi saanut jäädäkin. Huolitellussa kielessä ”henkilö” edelleenkin tarkoittaa ihmistä persoonallisena olentona, yksilönä. Merkityksen luonteesta johtuu, että sanaa käy­te­tään lähinnä yksikössä. Usein sanan ”henkilö” tilalle sopisi myös ”ihminen”, joskin sävy saat­taa muuttua. Esimerkiksi jonkun tuntemisella henkilönä saatetaan tarkoittaa vain hen­ki­lö­koh­tais­ta tuntemista vastakohtana esimerkiksi sille, että tuntee hänet julkisuudesta. Sen sijaan ihmisenä tuntemisella voidaan tarkoittaa syvempää (sielunelämän) tuntemista.

Olen lukenut hänen kirjojaan, mutta en tunne häntä henkilönä.
Anteeksi, luulin teitä toiseksi henkilöksi.

Joissakin tapauksissa voisi tulla kyseeseen sekä ”henki” että ”henkilö”. Valinta niiden välillä heijastaa periaatteessa sitä, ajatellaanko ihmisiä joukkona vai yksilöinä.

Työpaikkaa haki 42 henkeä.
Haastateltaviksi otettiin 12 henkilöä.

Yhdyssanojen jälkiosa ”-henkilö” on useimmiten tarpeeton. Sitä voi kuitenkin käyttää painotus- tai tyylisyistä.

mieshenkilö ~ mies

Huomioida

Käytännössä sana ”huomioida” tarkoittaa ’ottaa huo­mioon’. Viralliset kannanotot olivat kui­ten­kin pitkään sillä kannalla, että merkitys on ’tehdä huomioita’. Täten esimerkiksi ”huo­mioi­da lintuja” tarkoittaisi lintujen havainnointia tai tarkkailua. Tällaista merkitystä eivät kielen­käyt­tä­jät ole juuri pitäneet tarpeellisena. Sen sijaan huomioon ottaminen on niin taval­lis­ta, että sille on haluttu lyhyempi ilmaisu.

Vuonna 1995 suomen kielen lautakunta päätti hyväksyä myös merkityksen ’ottaa huo­mioon’. Vanhasta merkityksestä ei tällöin luovuttu, vaikka se esiintyykin lähinnä sana­kirjois­sa ja oikeakielisyys­ohjeissa. Useimmissa tapauksissa merkitykset olisivat ero­tet­ta­vis­sa toi­sis­taan objektin sijan perusteella: ”huomioida lapsia” olisi huomioiden tekemistä lapsista, kun taas ”huomioida lapset” tarkoittaa lasten huomioon ottamista. Täl­lai­nen erottelu olisi kui­ten­kin keinotekoista ja hankalaa, eikä lukijoilta voida olettaa sen hal­lit­se­mista.

Huolitellussa asiatyylissä on täten syytä kokonaan välttää huomioida-sanaa. Yleensä lukija olettaa, että merkitys on ’ottaa huo­mioon’, koska tämä on sanan käyttömerkitys suomessa. Monet lu­ki­jat pitävät sanaa kielivirheenä, koska he tuntevat kielenhuollon vanhemman kannan, jon­ka mm. vielä Suomen kielen perussanakirja esittää: ainoa hyväksyttävä merkitys on ’tehdä huomioita’. Kielitoimiston sanakirja taas esittää, kantaa ottamatta, >huomioida-sanalle kolme eri merkitystä, tosin oudosti niputtaen kaksi ensimmäistä yhteen:

Yleensä huomioida-sanan tilalle sopii ”ottaa huomioon”, joskus ”huomata”, ”varoa” tai muu kuvaavampi ilmaus. Usein huomioiminen voidaan jättää kokonaan pois, koska sillä esitetty korostus on lukijaa väheksyvä: jos esitetään asia, miksi pitää vielä kehottaa lukijaa ”huomioimaan” se?

Tässä on otettava huomioon olosuhteet. [Ei: Tässä on huomioitava olosuhteet.]
Huomatkaa, että kellonaika on muuttunut. [Ei: Huomioikaa muuttunut kellonaika.]
Noudata kuljetusta, varastointia ja asianmukaista käsittelyä koskevia ohjeita. [Ei: Huomioi kuljetusta, varastointia ja asianmukaista käsittelyä koskevat ohjeet.]
Pankit saattavat periä toimenpidemaksuja. [Ei: Huomioikaa, että pankit saattavat periä tiettyjä toimenpidemaksuja.]

Arkikielessäkään ei huomioida-verbiä tarvita, sillä ”ottaa huomioon” on luontevampi ilmaus. Käytännössä ”huomioida” on useinkin vain tottumattoman kirjoittajan yritystä kirjoittaa vähän hienommin kuin puhuu. Kielentarkistuksessa sitä ei kuitenkaan ehkä kannata muuttaa, koska kirjoittaja voi vedota siihen, että ilmaisu on kielenhuollon hyväksymä.

Kun vai kuin?

Kirjakielessä tehdään ero sanojen ”kun” ja ”kuin” välillä. Tämä aiheuttaa hankaluuksia, koska puhekielessä eroa ei yleensä ole, vaan käytetään sanaa ”kun” tai sen lyhentymää ”ku”.

Ero on paljolti keinotekoinen ja asiallisesti tarpeeton. Tuskin koskaan syntyy väärin­käsi­tyk­siä, vaikka eroa ei tehdä. Kuitenkin erotteluun on laajalti totuttu, ja siksi tarkkuus tässä asiassa on yksi huolitellun kielen tun­tomerk­ki. Toisaalta oikolukuohjelmat osaavat usein korjata virheitä, koska ne tunnistavat taval­li­sim­pia sanayhdistelmiä, joissa toisena sanana on ”kun” tai ”kuin”.

Perussääntö on, että ”kun” ilmaisee aikaa, ”kuin” ilmaisee vertailua. Siksi kirjoitetaan ”samalla kun”, mutta ”samoin kuin”.

Tämä sääntö jättää jonkin verran tulkinnanvaraa, sillä jotkin tapaukset voidaan käsittää sekä ajanilmaisuiksi että vertailuiksi. Ilmaisut, joissa on mukana sana ”niin”, tulkitaan vertaileviksi.

aina kun, siihen asti kun, silloin kun, sitten kun,
aivan kuin, ennen kuin, ikään kuin, niin kauan kuin, niin kuin, niin usein kuin, sen mukaan kuin, yhtä kuin

Joskus molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia, ja silloin ilmaisuilla on usein jonkinlainen mer­ki­tys­ero. Esimerkiksi ”juuri kun” tarkoittaa ’juuri sillä hetkellä kun’, kun taas ”juuri kuin” tar­koit­taa ’juuri sellainen kuin’.

Toisaalta sääntöjä on väljennetty (ks. Kielikello 2/2012, artikkeli Sitä mukaa kun vai sitä mukaa kuin?) varsin hämmentävästi: joissakin tapauksissa sallitaan sekä ”kun” että ”kuin”. Tämä koskee tilanteita, joissa konjunktiota ”voi käyttää sekä ajallista suhdetta että vertailua korostavasti”, ja myös tilanteita, joissa ”kun” voidaan tulkita ehtoa ilmaisevaksi. Seuraavassa on uusissa ohjeissa mainitut tapaukset siten, että ensimmäisenä on vanhojen sääntöjen mukainen (ja siten turvallisempi) vaihtoehto.

sitä mukaa kuin ~ kun
samaan aikaan kun ~ kuin
samalla kun ~ kuin
sen aikaa kun ~ kuin
sikäli kuin ~ kun

Joissakin tällaisissa tapauksissa on kuitenkin kyse selvästä vertailusta, jolloin vain ”kun” on mahdollinen – sekä vanhojen että uusien sääntöjen mukaan.

Yritys nosti hintoja sitä mukaa kuin muutkin alan yritykset.
Ensilumi satoi samaan aikaan kuin viime vuonna.
Tulin samalla kuin hänkin.
Henkilötiedot saa säilyttää vain sen aikaa kuin on välttämätöntä.

Kohtalainen vai kohtuullinen?

Sana kohtalainen on merkitykseltään kohtalaisen epämääräinen. Se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin melko hyvä, melko suuri tms. taikka melkoinen, joltinenkin tai tyydyttävä. Esimerkiksi kohtalainen tulos tarkoittaa yleensä tulosta, joka ei ole erityisen hyvä, mutta ei huonokaan. Toisaalta kohtalaisen hyvä kielitaito sisältänee yleensä ajatuksen siitä, että taito on keskitasoa parempi, mutta väite on ainakin periaatteessa vaatimattomampi kuin hyvä kielitaito. Sana kohtalainen ei siis ole kovin tarkka, mutta harkitusti ja kohtuullisesti käytettynä sillä on oma paikkansa kielessä.

Sana kohtuullinen tarkoittaa ’kohtuuden mukainen, sopiva’; usein siihen sisältyy merkitys oikeudenmukainen. Esimerkiksi kohtuullisen suuri tarkoittaa sellaista, mikä ei ole liian pieni eikä liian suuri, vaan kooltaan sopiva. Asiayhteydestä ja arvioijastakin riippuu, mitä pidetään sopivana, kohtuuden mukaisena. Kun esimerkiksi laissa on säädetty, että tietystä asiasta on maksettava kohtuullinen korvaus, on viime kädessä tuomioistuimen arvioitava, mitä pidetään kohtuullisena määränä.

Sanoilla kohtalainen ja kohtuullinen on siis eri merkitykset, mutta se ovat pahasti sekoittuneet toisiinsa. Sekaannus on ymmärrettävä, koska merkityksillä on paljon yhteistä. Myös kohtalainen sisältää usein jonkinlaisen ajatuksen kohtuullisuudesta. Mutta esimerkiksi ilmaus kohtuullinen tappio johtuu vain sanojen sekaantumisesta: tappion tuskin tarkoitetaan olevan kohtuuden mukainen, sopiva.

Sekaannuksen laajuudesta voidaan tehdä seuraavat päätelmät:

”Lähiaikoina”– siis milloin?

Normien mukaan sana ”lähiaikoina” viittaa aina tulevaisuuteen, ja huolitellut asia­tekstit ovat edelleen tällä linjalla. Sanaa käytetään kuitenkin arki­kielessä hyvin yleisesti myös lähi­men­nei­syy­teen viittaamassa. Kielenhuollon kannanotot kuten kieli-ikkuna Lähiaikoina tapahtuu eivät tunnu vaikuttavan käytäntöön.

Parasta onkin välttää koko sanaa ja käyttää jotakin muuta, käytännössäkin yksi­selit­tei­sem­pää, kuten ”lähitulevaisuudessa” tai ”pian”. Vielä parempi on, jos ajan ilmaisua voidaan täs­men­tää, esimerkiksi ”tämän kuun aikana”.

Menneisyyteen taas voi viitata esimerkiksi ilmaisuilla ”viime aikoina”, ”jokin aika sitten”, ”hiljattain”, ”äskettäin” tai ”muutama päivä sitten”.

Määrätä, määrittää ja määritellä

Sanoilla ”määrätä”, ”määrittää” ja ”määritellä” on periaatteessa kullakin oma mer­ki­tyk­sen­sä, mutta käytännön kielessä ne sekoittuvat toisiinsa. Hyvin tarkkaan oikea­kieli­syy­teen py­rit­täes­sä kannattaa käyttää sanoja seuraavan taulukon mukaan. Asioiden esittämisessä ei kui­ten­kaan kannata luottaa siihen, että tällaiset erot olisivat selvät lukijoille.

Sana Merkitys Englanniksi (lähinnä)
määrätä käskeä, antaa ohjeorder, command
määrittää ottaa selville mittaamalla, laskemalla tms. determine
määritelmä asettaa määritelmä jollekin define
Liikennemerkki määrää suurimmaksi sallituksi nopeudeksi 50 km/h.
Poliisi määritti nopeuden tutkalla.
Määrittelemme, että nopeus on matka jaettuna ajalla eli v = s/t.

Sanoilla on myös erikoismerkityksiä. Esimerkiksi kielitieteessä määrittää tarkoittaa myös määritteenä eli attribuuttina olemista.

Ilmauksessa ”kaunis koti” adjektiivi ”kaunis” määrittää substantiivia ”koti”.

Nimeke, nimike ja nimi

Kirjallisuusalan erikoiskielessä käytetään sanaa ”nimeke” näennäisterminä: sen sanotaan tarkoittavan kirjan tai muun teoksen nimeä (suomen kielen sanakirjojen mukaan ”varsinaista nimeä”), mutta se saattaa viitata myös muihin teosta kuvaileviin tietoihin. Esimerkiksi Kansallisbibliografiassa teosten tiedoissa on Nimeke-kohdassa nimi ja sen jälkeen tekijän tai tekijöiden nimet, mahdollisesti muitakin tietoja. Esimerkki:

Nimeke: Hobitti, eli Sinne ja takaisin / J. R. R. Tolkien ; tekijän kuvittama ; suomentanut Kersti Juva ; runot suomentanut Panu Pekkanen.

Sana ”nimike” tarkoittaa suomen kielen sanakirjojen mukaan toisaalta samaa kuin ”nimeke”, toisaalta luokituksessa tai jaotuksessa tunnuksen tapaan käytettävää nimitystä, kuten ammattinimikettä tai tavaranimikettä. Käytännössä etenkin tavaranimikkeistä puhuttaessa tarkoitetaan usein itse tavaroita tai tavaralajeja, esimerkiksi ”Onnisen varastoissa on energia- ja yhdyskuntatekniikan tuotteita yli 4 000 nimikettä”.

Käytännössä siis kirjastoalan ”nimeke” tarkoittaa vaihtelevasti joko nimeä tai nimikkeenä käytettävää ilmausta, joka koostuu esimerkiksi teoksen nimestä ja tekijän nimestä.

Kirjastoalalla ei kuitenkaan puhuta nimikkeistä, vaan nimekkeistä. Toisaalta sana ”nimeke” kannattaa jättää vain kirjastoalan sisäisiin teksteihin, joissa niissäkään se ei olisi tarpeellinen. Muutoin on yleensä parempi kirjoittaa kirjan, äänitteen tai muun teoksen nimestä.

Kirjan nimi on Hobitti, eli Sinne ja takaisin.

Joissakin tilanteissa nimeke-sanan käytöllä pyritään puhumaan teoksista tietyllä käsitetasolla. Esimerkiksi lauseessa ”meillä on 100 nimekettä lastenkirjoja” ei tarkoiteta kirjojen kappaleita, vaan keskenään erilaisia kirjoja ” kutakin ”nimekettä” voi olla yksi tai useampi kappale, eli kirjoja voi olla paljon enemmän kuin 100. Muualla kuin kirjastoalan sisäisessä kielessä on tällöin parempi käyttää nimike-sanaa, joka on suurelle yleisölle paljon tutumpi. Yleensä vielä parempi on käyttää erityyppistä ilmausta.

Meillä on 100 nimikettä lastenkirjoja.
Meillä on 100 erilaista lastenkirjaa.

Osio ja osa

”Osio” suomen uudissana, joka alkujaan sepitettiin merkitykseen ’moniosaisen kokeen, opetusohjelman tms. osatehtävä’. Tämä on sen ainoa merkitys Perussanakirjassa, kun taas Nykysuomen sanakirjassa sanaa ei ole lainkaan. Sana on kuitenkin sittemmin saanut aivan muuta käyttöä. Kielitoimiston sanakirjassa kuvaus onkin hyvin väljä: ”[jonkin] kokonaisuuden osa”.

Erityisesti se tarkoittaa verkkosivuston osaa ja yleisemmin jonkin kokonaisuuden suh­teel­li­sen itsenäistä osaa. Tässä merkityksessä sille tuntuu olevan selvä käyttötarve, kuten sen yleisty­mi­nen osoittaa. Se on jossain määrin täsmällisempi kuin ”osa”, joka voi tarkoittaa mil­lais­ta osaa tahansa, pientä tai suurta, esimerkiksi mielivaltaisesti valittua osajoukkoa. Sen si­jaan ”osio” tarkoittaa jotain, joka on tarkoitettu ja tehty rakenne­osaksi, osa­koko­nai­suu­dek­si. Se tuottaa joskus käännösongelmia, koska muissa kielissä ei ole vas­taa­vaa sanaa. (Verk­ko­si­vus­tois­ta puhuttaessa englanninnokseksi sopii yleensä section, muissa yhteyksissä joskus module, joskus part, joskus jokin muu.)

Tästä voi seurata väärinkäsityksiäkin. Niinpä verkko-opetuksesta puhuttaessa saatetaan iloisesti puhua harjoitustehtävät-osiosta, täysin ohittaen sanan vanhan merkityksen. Ja jos joku puhuisi kokeen osiosta, niin mistä voi tietää, tarkoittaako hän tehtävää vai tehtävien joukkoa, osaa? Sellaisia tilanteita kannattaa siis välttää, ja osio-sanan alkuperäinen merkitys lienee jo syytä jättää historiaa. Kokeen osatehtävää voi sanoa ihan osatehtäväksi tai tehtäväksi.

Lisäksi sana ”osio” on paljolti jo tunkenut tilanteisiin, joihin aivan hyvin sopisi ”osa”. Jon­kin toimintaohjelman ”osio” on todennäköisesti sellainen, mistä ennen olisi käytetty sanaa ”osa”. On kuitenkin hiukan eri asia sanoa esimerkiksi, että toimintaohjelman osana on se ja se, kuin sanoa, että se on toimintaohjelman osiona. Osana oleminen tarkoittaa vain sisäl­ty­mis­tä, mahdollisesti ohjelman tai asiakirjan eri kohtiin hyvinkin moneen paikkaan, kun taas osiosta puhuminen tuo mieleen osan, johon on koottu jotain ja jolla tyypillisesti on oma nimi.

On kuitenkin syytä suosia ensisijaisesti sanaa ”osa” jo sen takia, että ”osio” on uudehko tulokas ja siis monille outo tai epäselvä.

Perinteinen ja perinnäinen

Suomen kielen perussanakirjakin yrittää kovasti ohjata käyttämään sanaa ”perinteinen” aika suppeassa merkityksessä ja erottamaan sen sanasta ”perinnäinen”:

perinteinen
perinteen tai perinteiden mukainen
perinnäinen
tavaksi tullut, tavanmukainen, totunnainen

Kovin johdonmukainen ei sanakirja ole, sillä se esittää molemmille sanoille vastineeksi myös sivistyssanan ”traditionaalinen”. Uudempi Kielitoimiston sanakirja on samoilla linjoilla.

Käytännössä nämä sanat eivät pysy erossa toisistaan, ja ne ovat saaneet varsin epä­mää­räi­siä merkityksiä. Yleensä niiden tilalla voidaan käyttää sellaisia sanoja kuin ”tavallinen” tai ”tavanomainen” tai ”vanhanaikainen”. Tällöin tulee paitsi merkitys myös haluttu sävy sel­vem­mäk­si. Luultavasti sana ”perinteinen” on yleisempi kuin ”perinnäinen” siksi, että monien mielestä ”perinteinen” on säilyttämisen arvoista ja ihailtua, mutta ”perinnäinen” vanhan­aikais­ta ja uudistumatonta. Mutta ei ole ollenkaan selvää, että kaikki kokevat asian näin. Siksi on hyvä käyttää muita sanoja.

Sanan ”perinteinen” merkityksen kehitys on kuvaava esimerkki siitä, miten sanan käyttö laajenee. Alkujaanhan perinne on jotain, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Tästä on sitten johduttu puhumaan esimerkiksi opiskelijaelämän perinteistä, jotka siirtyvät ”polvelta” eli vuosiluokalta toiselle. Seuraavaksi kyse onkin esimerkiksi firman ”perinteestä”, jos pikku­joulussa on sama ohjelmanumero kuin viime vuonnakin. Tästä kehityksestä seuraa, että monille uusi, väljempi käyttö on jonkinasteinen kielivirhe.

Yleensä on siis parempi kirjoittaa vaikkapa tavallisesta tai tavanomaisesta kuin pe­rin­tei­ses­tä tai perinnäisestä. Jos todella on kyse vanhasta perinteestä, niin esimerkiksi ”pe­rin­tei­dem­me mukainen” on kuvaava ilmaisu. Usein on hyvä kirjoittaa auki, mitä var­si­nai­ses­ti tar­koitetaan.

Kevätjuhlassa järjestetään perinteinen pussijuoksukilpailu.
Kevätjuhlassa järjestetään pussijuoksukilpailu kuten aiempina vuosinakin.

Suositella vai suosittaa?

Sanakirjat esittävät yleensä sanat ”suositella” ja ”suosittaa” samaa merkitsevinä. Pää­haku­sanana on yleensä ”suosittaa”, ja sana ”suositella” kuvataan lähinnä viittauksella: ”= suosittaa”.

Kielessä on kuitenkin vain harvoin (jos koskaan) täysin samaa merkitseviä sanoja. Kielen­käyttäjät etsivät sanoille eri merkitystehtäviä, ja merkityseroja voidaan lukea sieltäkin, missä niitä ei ole tarkoitettu. Niinpä ei kannata käyttää samassa tekstissä sekä sanaa ”suositella” että sanaa ”suosittaa”.

Kumpaa sitten on parempi käyttää? Viralliset ohjeet eivät ota kantaa, mutta omassa kie­len­käy­tös­sään ohjeet käyttävät selvästi useammin sanaa ”suosittaa”. Ne eivät siis suosittele suosittamista, mutta ne suosivat sitä! Sanakirjojen kuvailutapa voidaan sekin käsittää suositukseksi. Lisäksi tuntuisi luontevalta valita kahdesta vaihtoehtoisesta, samaa tar­koit­ta­vas­ta sanasta lyhyempi.

Kuitenkin ”suositella” on käytännössä paljon yleisempi ja siksi luontevampi. Se on luonteva sana, jota voisi hyvin käyttää arkisessa puhekielessäkin. Joku saattaisi pyytää ravintolan tarjoilijaa suosittamaan jotain ruokaa, mutta ystävältä kyllä taidettaisiin kysyä, voiko hän suositella jotain.

Google-haun tuloksia: suositella 90 500, suosittelee 84 600, suosittaa 22 400 (tämähän vastaa edellä olevia yhdessä, siis preesens- tai infinitiivimuoto). Ero on vielä rajumpi, jos verrataan yksikön 1. per­soo­nan muotojen esiintymistä: suosittelen 112 000, suositan 208. Tämä johtuu siitä, että minä­muo­toi­sia ilmauksia käyttävä kielenkäyttö on luonnostaan luontevampaa.

Sana ”suositella” on sikälikin parempi, että se varmemmin ymmärretään selvää kannan­ottoa ilmaisevaksi. Se on selvää suomea, kun taas ”suosittaa” kuulostaa hiukan siltä, että se olisi teoreettisin perustein muodostettu lyhennelmä.

Muoto-opillisesti sanoissa on se ero, että sanassa ”suositella” on johdin -el(e)- (esim. suosittelen, suosittelimme), joka on yleensä merkitykseltään frekventatiivinen eli toistuvuutta ilmaiseva. Tämän voi­daan kokea heijastavan sitä, että suosittelemisessa on kyse pysyvästä kannanotosta, joka aina kysyt­täes­sä ja ehkä muutenkin toistetaan. Niinpä sana on yleensä säilynyt tällaisena, vaikka kielen­huolto on vuosi­kymmenten ajan suosinut sanaa ”suosittaa”.

Tallentaa vai tallettaa?

Pyrkimykset pitää sanat tallettaa ja tallentaa erossa toisistaan ovat epäonnistuneet. Hyvään tyyliin pyrittäessä voi kuitenkin tehdä eron. Tavallisemmin puhutaan tallentamista, esimerkiksi tietojen tallentamisesta levylle. Sen sijaan tallettaminen on jonkin aineellisen säilytettäväksi panemista tai antamista. Tosin nykyaikana rahaa talletetaan pankkiin myös pelkällä tilisiirrolla tai nettipankissa. Muutoinkin ero on osittain tulkinnan­varainen.

Hän tallensi ohjelman digiboksiin ja katsoi tallenteen illalla.
Hän talletti koko voittosumman pankkiin. Talletus on kasvanut vain vähän korkoa.

Sana taltioida on parasta jättää alkuperäismerkitykseen: se tarkoittaa asiakirjan alkuperäiskappaleen eli taltion panemista talteen (eli tallettamista), yleensä arkistoon.

Tarkastaa vai tarkistaa?

Kielenhuollossa on usein pyritty eriyttämään sanoja eri merkityksiin. Esimerkiksi ”tar­kas­ta­mi­nen” ja ”tarkistaminen” ovat hyvin samanlaisia sanoja, eivätkä useimmat var­maan­kaan tee eroa niiden välillä. Periaatteessa ne kuitenkin on pyritty yleiskielessä rajaa­maan eri mer­ki­tyksiin.

Sanakirjojen ja ohjeiden mukaan ”tarkastaminen” tarkoittaa tutkimista asianmukaisuuden toteamiseksi tai virheiden löytämiseksi, kun taas ”tarkistaminen” sisältää lisäksi havaittujen virheiden ja puutteiden korjaamisen. Merkitysero ei aina ole täysin selvä. Esimerkiksi ”pöy­tä­kir­jan tarkastaminen” kokouksen esityslistassa tarkoittaa käytännössä tarkistamista, kos­ka havaitut virheet toki korjataan. Toisaalta pöytäkirjantarkastajan tulee ilmoittaa havaitsemistaan virheistä, mutta hänellä ei ole oikeutta itse korjata niitä (muuttaa pöytäkirjaa).

pöytäkirjantarkastaja
Olen joutunut tarkistamaan käsityksiäni.

Kun pyritään erityisen huoliteltuun kielenkäyttöön, on siis tehtävä edellä kuvattu ero. Täl­löin­kin voidaan törmätä kielikorvien eroihin. Kun ihmisillä on käsitys siitä, että ”tarkastaa” ja ”tarkistaa” tulee pitää erossa toisistaan, he eivät useinkaan tiedä tai muista, mikä niiden ero virallisesti on. Niinpä he saattavat keksiä eron, joka tuntuu heistä loogiselta. He esi­mer­kik­si ajattelevat, että konkreettisia esineitä tarkastetaan, asioita tai ilmiöitä tar­kis­te­taan. Tai sitten voidaan ajatella, että tarkastaminen on jonkinlaista virallista toimintaa, tarkistaminen epä­viral­lis­ta; tähän ehkä vaikuttaa se, että ”tarkastaja” on virkanimike. Monia muitakin erot­te­lu­ja voitaisiin tehdä, ja ne voisivat olla sinänsä johdonmukaisia. Tuloksena on kaaos, kun yksi tekee eron yhdellä tavalla, toinen toisella, ja pahimmillaan kumpikin syyttää toista kielivirheestä.

Oman vivahteensa asiaan antaa sekin, että sana ”tarkistaa” on usein kiertoilmaisu. Ei haluta sanoa ”hintoja nostettiin”, vaan sanotaan ”hintoja tarkistettiin”.

Laajennus ja laajennos

Sellaiset sanat kuin laajennus tarkoittavat sekä laajentamista että sen tulosta. Tästä ei juuri koskaan synny ongelmia, sen enempää kuin vastaavista muista ilmiöistä muissa kielissä.

Nykyisin kuitenkin kielenhuolto suosittaa, että sanaa laajennus käytettäisiin vain laajentamisen merkityksessä. Laajentamisen tulosta tarkoittamaan pitäisi käyttää sanaa laajentuma tai sepitettyä sanaa laajennelma tai laajennos. Sellainen ei lisää selvyyttä, vaan aiheuttaa sekaannuksia. Joskus kuitenkin on kirjoitettava hyvin virallisesti tai on erikseen annettu ohjeeksi, että kielitoimiston ohjeita pitää noudattaa.

On muitakin tämäntapaisia tilanteita, joissa ohjeet vaativat eron tekemistä toiminnan ja tuloksen välillä. Joissakin tapauksissa se onnistuu melko luontevasti. Esimerkiksi väärennös on todellisessakin käytössä tarkoittamassa väärentämisen tulosta, jolloin väärennys jää vain toiminnan nimeksi. Tosin väärennys edelleenkin on tavallisempi sana puhuttaessa väärennetyistä esineistä.

Ulkomainen ja ulkomaalainen

Aiemmin sanaa ”ulkomainen” sopi käyttää adjektiivina ja sanaa ”ulkomaalainen” vain substantiivina. Tämä on edelleen turvallisinta.

Ostatko mieluummin kotimaisia vai ulkomaisia omenoita?
Paljonko Suomessa asuu nykyisin ulkomaalaisia?

Nykyisin (v:sta 2001) kielenhuolto kuitenkin hyväksyy sanan ”ulko­maa­lai­nen” myös adjektiivikäyttöön. Voidaan siis puhua ulkomaalaisista työntekijöistä. Monista ”ulko­maa­lai­nen” sopii adjektiiviksi nimenomaan silloin, kun tarkoitetaan ihmistä. Sen sijaan puhu­taan yleensä edelleen ulkomaisista (eikä ulkomaalaisista) omenista. Sanaa ”ulkolainen” ei pidetä hyväksyttävänä, vaikka se on melko yleinen. Ks. kuvausta suomen kielen lautakunnan kannanotosta: Ulkomainen ja ulkomaalainen.

Kannan muutos vaikuttaa hyvin perustellulta: suomessa ei muutoinkaan ole rajattu -maalainen-loppuisia sanoja vain substantiiviseen merkitykseen (vrt. esim. sanaan ”ahvenan­maa­lai­nen”), joten erottelu oli keinotekoinen. Se ei myöskään toiminut käytännössä.

Sana ”ulkolainen” ei edelleenkään ole hyväksyttävää kieltä, vaan sen tilalla pitäisi käyttää joko sanaa ”ulkomaalainen” tai sanaa ”ulkomainen”.

Toisaalta varovainen kirjoittaja tietysti ottaa – ainakin virallisimmassa kielenkäytössä – harkiten huomioon sen, että monet lukijat ovat kielitoimistollisempia kuin kielitoimisto itse. He saattavat paheksua sellaisiakin ilmauksia, jotka kielenhuolto on hyväksynyt jo vuosia, jopa kymmeniä vuosia sitten. Eihän synny mitään virhettä eikä epäselvyyttä siitä, että aiemman suosituksen mukaisesti käyttää sanaa ”ulkomaalainen” vain substantiivina, koska ”ulko­mai­nen” on ihan sopiva adjektiiviksi – ja se on kielilautakunnan mukaankin ensisijainen vaih­to­ehto adjektiiviksi.

Tästä vaihtelusta riippumatta kannattaa huomata, että merkitykseltään sana ”ulko­maa­lai­nen” tai ”ulkomainen” voi olla ongelmallinen. Sana on erityisen epäselvä silloin, kun Suo­mes­sa ja suomeksi puhutaan muiden maiden tapahtumista ja asioista. Jos esi­mer­kik­si puhu­taan Yhdysvalloissa tapahtuneen onnettomuuden ulkomaalaisista tai ulkomaisista uhreista, niin tarkoittaako se muita kuin yhdysvaltalaisia vai muita kuin suoma­laisia?

Termien merkitykset

Asiakirjoittamisessa erikoisalojen termien merkitykset ovat yleensä olennaisempia kuin yleiskielen sanojen tarkat merkityserot. Tekstin aihepiiriä tuntematon toimittaja, sihteeri tai kääntäjä joutuu usein vaikeuksiin, kun jollakin alalla käytetään samantapaisia sanoja eri merkityksissä. Tilannetta pahentaa, että termit merkityksineen saattavat olla oppiriitojen kohteina.

Esimerkiksi nimityksellä ”funktionalismi” voidaan tarkoittaa joko hyvinkin suppeasti ra­jat­tua arkkitehtuurin suuntausta, jota edustavat vain muutamat nimekkäät henkilöt ra­jat­tu­na aikana, tai hyvin laveasti tyylipiirteitä, jotka ovat ominaisia kokonai­sen aikakauden arkki­teh­tuu­ril­le. Lisäksi alan asiantuntijat saattavat olla jyrkästi eri mieltä siitä, mikä on ”oikeaa funktionalismia”. Asiaan vielä saattaa sekoittaa arkikieli, jossa sana ”funktionalismi” tai ”funkis” kuvastaa hyvin epämääräisiä maallikon käsityksiä arkkitehtuurista tai suunnit­te­lusta.

Lisäksi sanojen sävyt vaihtelevat. Käytännössä sanat ovat eri tavoin sidoksissa mieli­pitei­siin ja arvostuksiin. Esimerkiksi taidesuunnan nimityksellä on erilainen merkitys sen ihai­li­joi­den kuin sen arvostelijoiden kielen­käytössä. Ulkopuolisen on vaikea tietää sitäkään, mil­loin arkinen, lempinimeltä kuulostava vaihtoehto kuten ”funkis” ilmentää myönteistä ja milloin kielteistä asennetta.

Erikoisalojen sanastot ovat tietenkin tärkeä tietolähde myös oikean sanan valinnassa eikä vain sanan oikeinkirjoituksessa. Epäselvissä tilanteissa kannattaa tarkistaa useasta lähteestä muun muassa siksi, että asiantuntijoiden näkemykset voivat erota toisistaan. Usein on syytä erikseen tekstissä tai sen liitteessä kuvata, missä merkityksissä eri termejä on käytetty.