Vaaralliset sanat

Voiko sana satuttaa?

Vahingollisimpia kielivirheitä ovat ne, joiden takia lukija loukkaantuu syvästi. Toisaalta louk­kaan­tua voi niin monesta asiasta. Kirjoittajaa tuskin voi syyttää siitä, että lukija louk­kaan­tuu jostakin aivan henkilökohtaisesta syystä, jota kirjoittaja ei voinut ennakoida. Mutta jotkin sanat voidaan yleisesti kokea loukkaaviksi.

Sanoja, jotka nykyisin voidaan kokea loukkaaviksi, ovat esimerkiksi ”neekeri” ja ”vanhus”. Niitä on aiemmin käytetty kuvailevina sanoina, joihin ei sisälly arvostuksia tai joihin sisältyy myönteinen arvostus. Toki niitä ovat usein käyttäneet nekin, jotka väheksyvät tai jopa hal­vek­si­vat kyseisiä ihmisryhmiä. Toisaalta tämä heijastelee enemmänkin sellaisten asenteiden levinneisyyttä kuin itse sanojen sisältöä. Mutta moni kokee tällaiset sanat nykyisin auto­maat­ti­ses­ti leimaaviksi, jopa hyökkääviksi. Useinkaan loukkaantuja itse ei kuulu siihen ryhmään, jota hän kokee loukattavan.

On vaikea ennakoida, mitkä sanat voivat olla lukijoiden mielestä loukkaavia tai ärsyttäviä. Kieli muuttuu jatkuvasti, ja ennen aivan normaalit sanat voivat leimautua, ensin ehkä pienen vähemmistön, sitten muidenkin mielestä. Ongelma pyritään ratkaisemaan välttämällä sellaisia sanoja ja korvaamalla ne toisilla. Neekeristä tulee musta tai tummaihoinen, vanhuksesta ikä­ihmi­nen tai seniori, lappalaisesta saamelainen, mustalaisesta romani.

Loukkaaviksi voidaan kokea muitakin sanoja kuin sellaisia, jotka tarkoittavat ihmisryhmää tai ihmisen ominaisuutta. Esimerkiksi ammattinimikkeiden muuttuminen johtuu osittain siitä, että vanhat nimikkeet (esim. ”siivooja”) on koettu halventaviksi.

Usein syntyy kierre, kun sana korvataan uudella, joka sitten myös leimautuu kielteiseksi. Tosin tämä ei ole vielä kovin tavallista suomessa, englannissa kylläkin. Suomen kie­les­sä­kään ei aina ole selvää, mikä vaihtoehdoista milloinkin on paras, tai vähiten huono. Onko parempi kirjoittaa ”invalidi” vai ”vammainen”? Pitäisikö kuuroja sanoa kuulo­vam­mai­siksi?

Myös kielten nimiä voidaan pitää loukkaavina tai ainakin sopimattomina, ja vakiin­tu­nei­ta­kin kielten nimiä on haluttu korvata toisilla, yleensä nimellä, joka paremmin vastaa kielen puhujien itsensä käyttämää. Ongelmatapauksia ovat olleet mm. viro vai eesti, serbo­kroaat­ti (nykyisin jaettu serbiaksi ja kroaatiksi), flaami (hollannin kielen muodon tai lähi­suku­kielen nimityksenä) ja gruusia, joka nykyisin korvataan nimellä georgia, joskus kartveli. Lisäksi ny­kyi­sin puhutaan jo paljon yleisemmin saamen kielistä kuin lapin kielestä tai kielistä. Enää ei myös­kään yleensä puhuta mustalaisten kielestä vaan romanista eli romani­kielestä.

Kielten nimien tällainen muuttaminen on melko uusi ilmiö. Aiemmin kielenhuolto vastusti va­kiin­tu­nei­den nimien korvaamista. Esimerkiksi vuonna 1960 puolusti Veikko Ruoppila radiossa kielipakinassa Lappalainen vai saamelainen? (julkaistu SKS:n Kielivartio-kirjassa, Tietolipas 25) vahvasti vanhan ni­mi­tyk­sen säilyttämistä, koska se on hyvin vakiintunut ja yleinen. Hän lisää: ”Jos taas lappalaisen vaih­ta­mis­ta saamelaiseen perustellaan sillä, että lappalaiset itse nimittävät itseään saamelaisiksi, ei ajattelumme pysy reaalisella pohjalla. Tällaisen periaatteen johdonmukainen soveltaminen veisi näet siihen, että mei­dän olisi vaihdettava toisiksi kymmeniä kieleemme jo vakiintuneita kansallisuuden nimityksiä.” To­del­li­suu­des­sa vanhojen nimien korvaaminen ei olekaan johdonmukaista, vaan se kohdistetaan pieniin kan­soi­hin ja kieliin, kun taas saksalaisten, ruotsalaisten, kreikkalaisten jne. nimitykset saavat olla rau­has­sa.

Mihin päädytään, kun vältetään vaarallisia sanoja?

Usein tuntuu helpolta ratkaisulta se, että luovutaan leimaavaksi sanotusta sanasta ja kor­va­taan se toisella, jota suositellaan. Mutta aina ei suositeltu sana ole kaikkien mielestä oikea sekään. Joskus se on jonkun mielestä jopa huonompi. Lisäksi uusi sana saattaa olla monille lukijoille aivan outo tai sen merkitys koetaan aivan muuksi kuin on tarkoitus.

Esimerkiksi sana ”musta” voidaan ymmärtää mustalaista eli romania tarkoittavaksi eikä sanan ”neekeri” korvaajaksi. Voidaanpa sen käsittää tarkoittavan mustatukkaista ihmistä. Joskus leimaavaksi sanotun sanan korvaaminen johtaa käsitesekaannuksiin. Kuulo­vammai­suus on eri asia kuin kuurous. Kuurot saattavat jopa loukkaantua, jos heitä sanotaan kuulo­vammaisiksi. Osa kuuroista haluaisi, että käytetään sanaa ”viittomakielinen”, mutta tämä taas ei varsinaisesti tarkoita samaa kuin ”kuuro”.

Usein pyritään korvaamaan leimautuneita tai leimautuvia sanoja sivistyssanoilla. Sokeri­taudis­ta tehtiin diabetes, ja samalla luotiin oikeinkirjoitusongelma. Sanan korvaaminen toisella merkitsee aina myös pitkähköä siirtymäkautta. Voi kestää kymmeniä vuosia, ennen kuin uusi sana tulee yhtä tunnetuksi kuin vanha.

Erikoistapaus sivistyssanoilla korvaamisesta on kansojen, kielten ja paikkojen nimien vaihtaminen ”omakielisiin”. Esimerkiksi ostjakit ja vogulit ovat nykyisin hanteja ja mansia. Eskimoita kutsutaan nykyisin yleisesti inuiiteiksi. Mutta asia on kiistanalainen, ja osa es­ki­mois­ta­kin on sitä mieltä, että ”eskimo” on parempi nimitys. Ks. myös edellä esi­tet­ty­jä lisähuomautuksia ongelmallisista kielten nimistä.

Sanojen välttely voi myös johtaa kiusallisempaan huomion kiinnittymiseen kuin mikään ”epäkorrekti” sana konsanaan. Tämä on tavallisempaa puhekielessä kuin kirjoitetussa kielessä, koska huomiota kiinnittää erityisesti puhujan takeltelu, ilmeet yms. Mutta kirjoi­te­tus­sa tekstissä saattaa esiintyä jopa sellainen ilmaisu kuin ”kansallispukuinen”, kun tarkoitus on todellisuudessa viitata johonkin muuhun kuin pukeutumiseen.

Vaarallisten sanojen ongelmaan ei ole yleispätevää ratkaisua. Periaatteessa lähtökohdaksi pitäisi ottaa se, mikä on lukijoille sekä ymmärrettävää että hyväksyttävää, mutta tämä ei yleensä anna yksiselitteistä vastausta. Yleistajuiseksi tarkoitetussa tekstissä on usein perus­tel­tua mainita vanhat, monien mielestä ehkä leimaavatkin sanat ainakin selityksinä, jotta asia menee perille. Voidaan esimerkiksi aluksi käyttää ilmaisua ”romanit (eli musta­laiset)” ja sen jälkeen johdonmukaisesti romani-sanaa. Tilanteen arvioinnista riippuu, halutaanko samalla leimata vanha nimitys huonommaksi.

Sanasto on ansasto

Me luulemme tietävämme sanojen merkitykset. Sanakirjoihin tutustuminen tuottaa usein yl­lä­tyk­siä, ja lisäksi sanoja käytetään muutenkin kuin sanakirjojen mukaan. Merkitykset myös vaih­te­le­vat ammattialan, sosiaaliryhmän, asuinalueen ja monen muun asian mukaan. Esi­mer­kik­si sanalla ”induktio” on eri aloilla kymmenkunta aivan erilaista merkitystä.

Opimme sanojen merkitykset lähinnä käyttämällä sanoja – ensin kuulemalla tai lukemalla, sitten puhumalla tai kirjoittamalla. Kun kuulen sanan ensimmäisen kerran, joudun arvaa­maan asiayhteyden perusteella, mitä se tarkoittaa. Tämä voi antaa hyvin yksipuolisen kä­si­tyk­sen. Lisäksi sanan kirjoittaja tai sanoja on voinut ymmärtää sanan osittain väärin. Mutta kun kuulen sanan eri yhteyksissä, niin käsitykseni sen merkityksestä täsmentyy. Siksi pel­käs­tään kirjallista tietä ja yhdestä lähteestä opittu sana on usein ymmärretty vähän väärin, tai kokonaan väärin.

Esimerkiksi sanaa ”ortodoksinen” käytetään toisaalta viittaamaan kristinuskon yhteen muotoon (josta ennen käytettiin nimitystä ”kreikkalaiskatolinen”), toisaalta merkityksessä ’oikeaoppinen, oikeanlainen’. Jos tämä sana on tullut tutuksi vain jälkimmäisessä, usein ke­vyes­sä merkityksessä, voi tulla yllätyksenä, että osa lukijoista loukkaantuu sen käytöstä. Täs­sä tapauksessa ei kieltä mitenkään köyhdytä se, että jätetään sana ”ortodoksinen” us­kon­nol­li­seen merkitykseen ja korvataan sen muu käyttö omaperäisillä sanoilla kuten ”oikea”.

Jos aiot käyttää sanaa, joka ei kuulu tavalliseen puhekieleesi, tarkista ensin sanan merkitys. Tarkista mieluiten useasta lähteestä. Erityisesti tämä koskee sivistyssanoja ja muotisanoja.

Häveliäisyys

Asiatyylissä tietysti vältetään arkityyliä ja varsinkin alatyyliä – ylipäänsä kaikkea, mikä voisi hämmentää lukijan taikka nolostuttaa tai jopa loukata häntä. Tässä voidaan toisaalta mennä liiankin pitkälle.

Ehkäpä tyypillisin esimerkki on panna-verbi, jota on ruvettu kaikin keinoin välttämään. Sen on ajateltu olevan sopimaton, koska puhekielessä ”panna” tarkoittaa myös suku­puoli­yhdyn­tää. Alkujaan lähinnä naurettava välttely on muodostunut niin laajaksi, että voi kysyä, onko panna-sana todella käynyt asiatyyliin sopimattomaksi. Esimerkiksi ”laittaa korvan taak­se” ja ”pistää korvan taakse” ovat molemmat jo monta kertaa yleisempiä kuin ”panna kor­van taakse”. Jos kaikki muut kirjoittavat pis­tä­mi­ses­tä tai laittamisesta, niin uskaltaako enää panna astioita pöydälle, rahaa pankkiin tai asioi­ta järjestykseen? Varovaiselle kir­joit­ta­jal­le lienee laittaa-verbi sopivin välttely­sana.

Silloin, kun todella kirjoitetaan sukupuolielämän asioista, on sivistyssanoille usein varsin tarpeellista käyttöä. Tavallisessa saati virallisessa asiatyylissä ei juuri voi kirjoittaa esi­mer­kik­si sukupuolielimistä – vai pitäisikö sanoa ”genitaaleista”? – muuten kuin latinasta peräisin ole­vil­la nimityksillä. Jos kuitenkin kyse on kansanvalistuksesta tai vastaavasta, on syytä vä­hin­tään selittää sanat hiukan tutummilla sanoilla.

Muita aiheita, joiden voidaan arvioida vaativan häveliäitä kiertoilmaisuja tai sivistys­sano­ja, ovat yleisemmin ihmisen anatomia ja ihmisruumiin toiminnot (kenties hikoi­le­mi­nen­kin), kan­sal­li­suus- ja rotuerot ja uskonnolliset käsitykset. Niin sanotun ”poliittisen korrekti­suu­den” vaa­ti­muk­set vaihtelevat suuresti.

Kiertoilmaisujen käyttö on usein hankalaa, ja siitä on vaikea esittää yleisiä ohjeita. Ta­val­li­ses­ti kuitenkin sopii kirjoittaa siihen tyyliin, jota useimmat muutkin kirjoittavat – eikä siis olla ainakaan ensimmäisten joukossa kieltämässä sanoja.