Pronominien ongelmat

Pronominien merkitys

Tässä käsitellään ensisijaisesti sellaisia pro­no­mi­ne­ja kuin ”se”, ”sellainen”, ”hän” ja ”joka”. Niillä voidaan usein ratkaisevasti vä­hen­tää sanojen ja lyhenteiden toistamista. Ilmaisusta tulee ly­hyem­pi ja siten usein helpommin ymmär­ret­tä­vä. Sel­vim­min edut tulevat ilmi silloin, kun kä­si­tel­lään pitkään jotakin esinettä tai muuta koh­det­ta. Silloin sana ”se” toistuu usein ja viittaa koko ajan samaan kohteeseen.

Pronomini viittaa eri tilanteissa eri sanoihin tai asioihin. Jos sanon ”se putosi”, niin kuulija voi usein omista havainnoistaan – kuten rikkinäisestä maljakosta, jota näytän – päätellä, mihin se-sana tällä kertaa viittaa. Jos kyse on kirjoitetusta tekstistä, niin asian ratkaisee yleensä vain se, mitä tekstissä on aiemmin esitetty. Kirjoituksessa pitäisikin käyttää vähemmän pronomineja kuin puheessa.

Pronominit ovat siis ikään kuin luonnostaan monitulkintaisia. Niiden (siis prono­mi­nien!) joustavuudessa on siis myös niiden suurin ongelma: aina ei ole ollenkaan selvää, mihin pronomini viittaa. Tekstin muotoilulla voi joskus vähentää tulkinnanvaraa, mutta usein on parempi olla käyttämättä pronominia. Jos pronomini olisi epäselvä tai et tiedä, mikä prono­mini olisi oikea, käytä substantiivia.

Pronominit vaikeuttavat tekstin kohtien erikseen lukemista. Sekä paperilta että varsinkin verkkosivuilta luetaan tekstiä sieltä täältä, yksittäisiä kappaleita, jopa yksittäisiä lauseita. Jos tekstissä on käytetty paljon pronomineja, lukija ei edes pääse kärryille siitä, mistä on kyse. Myös tekstin ymmärrettävä lainaaminen vaikeutuu.

Tämän takia pitäisi etenkin tärkeät lauseet, varsinkin lihavoinnilla tai muuten korostetut, kirjoittaa niin, että ne voidaan lukea itsenäisinä. Lauseesta tuskin tulee mieleenjäävää, toistettavaa iskulausetta, jos siinä on pronomineja, joiden takia sen sisältöä ei voi ymmärtää lukematta, mitä tekstissä on aiemmin. Kappaleenvaihdon pitäisi yleensä muodostaa raja, jonka yli pronominien viittaukset eivät kulje. Toisin sanoen kappaleessa ei pitäisi olla pronominia, joka viittaa johonkin aiemmassa kappaleessa mainittuun. Poikkeuksen muodostaa ehkä pronomini, joka viittaa aiemmin esitettyyn kokonaisuutena, kuten tämän kappaleen alussa ilmaisussa ”Tämän takia”. Parempi kuitenkin olisi, jos kokonaisuuden voisi jotenkin nimetä, esimerkiksi ”Erikseen luettavuuden helpottamiseksi”.

Paperipronominit kuten ”em.”

Kirjakielessä käytetään usein sellaisia sanoja tai lyhenteitä, joilla on sama käyttötarkoitus kuin pronomineilla. Esimerkiksi sanoja ”edellä mainittu” tai niiden lyhennettä ”em.” käytetään usein silloin, kun puhekielessä sanottaisiin ”se”. Ehkäpä luullaan, että ”em.” on jotenkin täsmällisempi ja virallisempi.

”Paperipronomineilla” kuten ”em.”, ”ao.” ja ”ko.” on kuitenkin kaikki pronominien ongelmat ja lisäksi lyhenteiden ongelmat.

Pronominin korvaaminen nimisanalla

Jos lukija joutuu lainkaan kysymään, mihin se-sana viittaa, on usein parasta korvata se nimisanalla eli substantiivilla. Tämä merkitsee usein sanantoistoa. Sanantoistoa pelätään liikaa. Usein sanantoisto on enemmän eduksi kuin haitaksi, koska se muistuttaa lukijaa siitä, mistä on puhe. Edellisessä esimerkissä tuskin kukaan ärsyyntyy siitä, että sana ”kone” toistuu.

Toisaalta runsas sanantoisto kyllä saattaa käydä rasittavaksi. Yksi mahdollisuus on käyttää synonyymeja, siis samaa tarkoittavia sanoja, jolloin saadaan vaihtelua. Tässä voi olla apua erityisistä synonyymisanastoista. Esimerkiksi Word-ohjelmassa voi maalata sanan hiirellä, napsauttaa hiiren kakkospainiketta ja valita avautuvan valikon kohdasta ”Synonyymit” jonkin sopivan vaihtoehdon.

Varsinkin ammattikielessä ja slangissa on usein monenlaisia (mm. leikillisiä) nimityksiä, joista valita. Esimerkiksi pakinatyyliin sellaiset sopivat.

Mutta silloin ongelmaksi muodostuu, että kaikki lukijat eivät heti ymmärrä sanoja syno­nyy­meik­si. Erityisesti selkokielessä on periaatteena, että samasta asiasta käytetään koko ajan samaa nimitystä. Kirjoittaja joutuu siis usein valitsemaan, asettaako hän etusijalla tyylikkyyden vai ymmärrettävyyden.

Kielenkääntämisessä aiheuttaa usein ongelmia se, että suomen pronomini ”hän” voi tarkoittaa niin miestä kuin naistakin. Jos tekstissä puhutaan miehestä ja naisesta, niin englannin kielessä tekee pronominien ”he” tai ”she” käyttö selväksi, kumpaa tarkoitetaan. Suomentaja joutuu käyttämään jotakin muuta tapaa. Nopeasti käännettäessä syntyy helposti epäselvyyksiä, koska suomentaja itsehän kyllä tietää, mitä ”hän” milloinkin tarkoittaa, koska hän on lukenut alkutekstin.

Tavallinen kompastuskivi: ”se”

Paljon on kirjoitettu siitä, että joka-sanan viittaussuhde pitää saada selväksi, mieluiten niin, että se viittaa juuri edeltävään sanaan. Mutta se-sanan merkitys on paljon useammin todella epäselvä. Kirjoittajalle itselleen viittaussuhde on toki selvä, mutta ei lukijalle, jolle tekstin asiasisältö on uutta ja vaikeasti hahmotettavaa.

Mitä yleistajuisemmaksi ja helppolukuisemmaksi teksti halutaan, sitä varovaisempi kannattaa olla se-sanan käytössä. Monien kirjoittajien kannattaa käydä läpi omia tekstejään niin, että alleviivataan kaikki se-sanan esiintymät eri muodoissaan ja kysytään, onko täysin selvää, mihin kukin se-sana viittaa. Jos vastaus on kielteinen, voi kokeilla, kannattaisiko se-sanat korvata niillä sanoilla, joihin sen on tarkoitus viitata, vai onko parempi muotoilla virke toisin. Kun tätä on harrastanut jonkin verran, alkaa automaattisesti välttää epäselvää pronominien käyttöä.

Usein se-sanan käyttö rikkoo myös kielen virallisia sääntöjä siksi, että se-sanalla yritetään viitata esimerkiksi yhdyssanan alkuosaan taikka johonkin, johon on viitattu vain epäsuorasti. Normaalisti se-sanan tulisi liittyä sanaan, joka on esiintynyt aiemmin. Seuraavassa ei niin ole:

Tässä on se-sanaa käytetty kieliopillisesti väärin, koska sillä on tarkoitus viitata uusien tek­nis­ten apuvälineiden käyttöön, siis ilmaisuun, jota virkkeessä ei ole. Yleensä se-sanan pitäisi viitata tekstissä todella aiemmin olleeseen substantiiviin. Useinkin lukija voi päätellä, mitä oikeastaan tarkoitetaan, mutta lukijaa ei pitäisi rasittaa sellaisella. Esimerkkitapauksessa voi ongelman välttää, kun korvaa lauseen ”sitä mukaa kuin se tulee mahdolliseksi” lyhyemmällä ilmaisulla, jossa ei ole pronominia: ”mahdollisuuksien mukaan”. Siitä ehkä jonkun mielestä puuttuu muutoksen, edistyksen tuntu – mutta virkkeessähän on jo sana ”uusia”.

Vaikka se-sana yleensä viittaa lähimpään mahdolliseen substantiiviin, se voi viitata muual­le­kin. Lukija hahmottaa tilanteen sen mukaan, mihin se-sana hänen käsityksensä mu­kaan voi viitata. Seuraavan esimerkin lukija voi jäädä miettimään, viittaako se-sana sanaan ”tieto­konees­sa­si” vai sanaan ”ohjelmaa”, kun taas viittaaminen sanaan ”oikeutta” ei var­maan­kaan tule mieleen – sanojen merkityksen takia. Vaikka miettimisen jälkeen luul­ta­vas­ti selviää sekä muodollisin perustein (se-sana viittaa yleensä lähimpään vaihto­ehtoon) että asiasisältöä pohtimalla, että viitataan sanaan ”ohjelmaan”, niin tällainen mietis­ke­ly voi pahastikin kat­kais­ta lukemisen.

Usein esitetään, että tämä-sanaa voidaan käyttää se-sanan tilalla selvyyden vuoksi, koska tämä-sana selvemmin viittaa kahdesta vaihtoehdosta lähempään. Mutta tämä-sanan käyttö sellaiseen tarkoitukseen tekee tekstistä aika paperisen tuntuista. Parempi on yleensä toistaa sana. Edellisessä esimerkissä sen-sanan vaihtaminen tämän-sanaksi olisi keinotekoista, ja selvyyttä edistäisi paljon enemmän sen korvaaminen ohjelman-sanalla.

Joka-sanan viittaus selväksi?

Yleensä joka-sanan pitäisi viitata aivan äsken mainittuun, tavallisesti edeltävään sanaan tai sanayhdistelmään. Silloin lukija ei joudu käymään tekstiä läpi taaksepäin, jotta löytäisi pronominin kohteen. Lisäksi väärien tulkintojen mahdollisuudet ovat sitä pienemmät, mitä lähempää pronominia löytyy ilmeinen viittauksen kohde.

Seuraavassa esimerkissä on täysin selvää, että joka-sana viittaa juuri mainittuun autoon:

Seuraavassa taas joka-sanan viittauksen kohteeksi tarjoutuu ensisijaisesti sana ”nelostiellä”. Lukija kyllä ymmärtää tämän tulkinnan mahdottomuuden ja hakee kohteen aiempaa. Mutta lukija rasittuu aivan turhaan.

Joskus syntyy todellisia epäselvyyksiä ja tulkinnanvaraisuuksia. Viittaako seuraavassa dokumenttielokuvan esittelyssä joka-sana yhteistyöhön vai kuvaukseen eli oliko ongelmia elokuvan kuvaamisessa vai siinä asiassa, jota se kuvaa?

Tällaisia ongelmia voi syntyä, jos on ensin kirjoitettu yksinkertainen virke kuten ”Ohitimme Möttösten auton, jossa istui viisi henkeä” ja sitten on päätetty lisätä siihen sana ”nelostiellä”. Tekstiä täydennettäessä pitäisi aina katsoa, miten hyvin lisäys sopii lauserakenteeseen.

Entä jos haluaisimme lauseeseen ”Ohitimme Möttösten auton” liittää Möttösiin viittaavan sivulauseen ”jotka olivat naapureitamme Kittilässä”? Suoraan sitä ei voi tehdä. Ilmaisu ”Ohitimme Möttösten auton, jotka olivat naapureitamme Kit­ti­läs­sä” ei ole sääntöjen mu­kai­nen. Huolimattomassa kielenkäytössä sellaisia kyllä esiintyy. Varsin kummallista olisi myös tunkea sivulause päälauseen sisään: ”Ohitimme Möttösten, jotka olivat naapureitamme Kittilässä, auton.” Joskus tämäntapaiset tilanteet hoidetaan seuraavalla tavalla, joka on muo­dol­li­ses­ti kielen sääntöjen mukainen:

Muodollisesti nimittäin se-sana (tai sen monikkomuoto ne-sana, esim. muodossa ”niiden”) ikään kuin leimaa sitä seuraavan ilmaisun sillä tavoin, että se toimii myöhemmin tulevan joka-sanan kohteena.

Mutta vaikka viittaussuhde olisi periaatteessa yksikäsitteinen, lukijaa rasittaa, kun hän joutuu palaamaan tekstissä taaksepäin löytääkseen viittauksen kohteen. Kuunneltaessa ei palaaminen yleensä edes ole mahdollista. Useinkin ongelma syntyy siitä, että yhteen virk­kee­seen yritetään sisällyttää liian monia asioita. Ratkaisuksi sopii siten jakaminen useaksi virk­keeksi.

Kirjallisessa tyylissä tällaiset ongelmat kuitenkin usein yritetään ratkaista lauseenvastikkeilla. Ilmaisusta tulee ehkä muodollisesti oikea, mutta hankala kirjoittaa ja lukea. Arkisista asioista kirjoitettaessa tällaiseen ei yleensä ole houkutusta, mutta esimerkiksi virkakielessä tyyli on tavallinen.

”Joka” ja ”mikä”

Tavallisimpia oikeakielisyyskorjauksia, joita ihmiset haluavat tehdä toistensa teksteihin, on joka-sanan muuttaminen mikä-sanaksi. Syynä on se, että on opittu, että asiaan viitataan mikä-sanalla. Tämä on sitten ymmärretty niin, että joka-sanaa käytetään vain ihmiseen viitattaessa, mikä-sanaa aina muulloin. Säännöt kuitenkin sanovat itse asiassa niin, että lauseeseen vii­ta­taan mikä-sanalla.

Ensimmäisessä esimerkissä mikä-sana viittaa lauseeseen ”myöhemmin alkoi sataa”. Toisessa taas pronomini viittaa sanaan ”sade”, joten oikea pronomini on ”joka”. Tosin tässä olisi vielä ajateltavissa, että viittauksen kohteena on lause ”illalla alkoi sade”, jolloin ”mikä” olisi oikein. Seuraavassa sen sijaan ”mikä” olisi selvästi väärin, koska ei tarkoiteta, että herääminen jat­kui­si tunteja:

Joskus väärän pronominin käyttö muuttaa virkkeen merkityksen. Seuraava on eräästä säilöntäohjeesta.

Tässähän joka-sana viittaa ilmaa-sanan, joten virke sanoo, että ilma on käymisen kannalta tärkeää. Tarkoitus on kuitenkin sanoa, että ilman poistaminen on tärkeää. Tässä ei joka-sanan korjaaminen mikä-sanaksi olisi riittävää, koska virke olisi edelleen mahdollista ymmärtää väärin, vaikka se on periaatteessa yksiselitteinen. Parempi olisikin muotoilla asia toisin, vaikka sitten näin:

Mikä-sanaa käytetään joka-sanan sijasta relatiivipronominina myös silloin, kun sen korrelaattina (eli sanana, johon relatiivipronomini liittyy) on adjektiivinen ja yksiköllinen pronomini, tavallisimmin ”se”, ”sellainen”, ”kaikki” tai ”muu”. Jos korrelaattina on sana ”jokin”, ovat molemmat relatiivipronominit mahdollisia. Jos korrelaatti on monikollinen tai tarkoittaa henkilöä, käytetään joka-sanaa.

”Eräs”, ”yksi”, ”jokin” ja ”tietty”

Sana ”eräs” tarkoittaa vanhojen ohjeiden mukaan sellaista, jonka kirjoittaja hyvin tietää mutta jota hän ei mainitse. Täten sitä ei pitäisi käyttää silloin, kun asia on kirjoittajallekin epämääräinen, eikä silloin, kun samassa yhteydessä yksilöidään, mitä tarkoitetaan. Ensin mainitussa tapauksessa pitäisi käyttää esimerkiksi sanaa ”jokin” tai ”joku”, toisessa taas esi­mer­kik­si sanaa ”yksi” tai ”muuan”. Säännöt ovat kuitenkin väljentyneet (v. 1989) niin, että varsinkin jälkimmäisessä tapauksessa hyväksytään eräs-sanan käyttö.

Tilanne on sikäli erikoinen, että puhekielessä ei juurikaan käytetä eräs-sanaa, vaan sen tilalla on lukusana ”yksi” pronominin tapaan käytettynä. Ehkä juuri puhekielenomaisuuden vält­tä­mi­sek­si on tavallista aloittaa virke tyyliin ”Eräs kiinnostavimmista” eikä ”Yksi kiin­nos­ta­vim­mista”.

Koska osa lukijoista tuntee vain vanhan suosituksen, on turvallisinta käyttää eräs-sanaa yleensä vain vanhan säännön mukaisessa ahtaassa merkityksessä. Muihin tilanteisiin sopii tavallisesti yksi-sana. Usein voi asian muotoilla sujuvasti käyttämättä kumpaakaan.

Tätä puoltaa sekin, että kielenhuolto on aiemmin kehottanut välttämään ilmaisutyyppejä ”eräs kiinnostavimmista” ja ”yksi kiinnostavimmista”. Siksi ne saattavat vielä häiritä lukijan kielikorvaa. Lisäksi ne usein ovat sanonnan keinotekoista paisuttamista. Huomaa, että sekamuoto ”yksi kiinnostavimpia” on vähintäänkin kyseenalainen – ja tarpeeton.

Sana ”tietty” ei varsinaisesti ole pronomini, mutta sitäkin käytetään laajasti pronominin tavoin. Alkujaan se on lyhempi muoto sanasta ”tiedetty”, ja tiukimman oikeakielisyyden mukaan sitä pitäisikin käyttää vain tämän mukaisessa merkityksessä, siis sellaisesta, joka on yleisesti tiedettyä tai ainakin sekä kirjoittajan että lukijan tietämä. Kuitenkin sanaa ”tietty” on laajasti käytetty tarkoittamaan, että kyse on jostakin yksilöstä tms., vaikka ei ehkä tiedetä mistä. Esiintyy jopa sellaisia ilmaisuja kuin ”jokin tietty”, joissa tietty-sanalla ei ole selvää merkityssisältöä.

Vaikka tietty-sanan väljään käyttöön on ruvettu suhtautumaan yhä sallivammin, se on useimmiten helposti korvattavissa ilmaisuilla, jotka ovat hiukan täsmällisempiä eivätkä loukkaa kenenkään kielikorvaa. Tosin joissakin tilanteissa täsmällisyyttä ehkä pidetään haittana.

Edellä olevista esimerkeistä ensimmäinen periaatteessa väittää, että järjestelyt jo ovat tie­dos­sa, mutta käytännössä se on merkitykseltään epämääräinen. Toinen viittaa siihen, että kir­joit­ta­ja tietää järjestelyt, kolmas taas vihjaa, että ei ehkä vielä ole päätetty, millaisiin jär­jes­te­lyi­hin ryhdytään. Neljäs on tyyliltään hiukan töksähtävä ja sävyltään tul­kin­nan­varainen.

”Joku” ja ”jokin”

Kirjakielessä tehdään periaatteessa sellainen ero, että ”joku” viittaa ihmiseen, ”jokin” jo­hon­kin muuhun, kuten eläimeen, järjestöön, esineeseen tai asiaan. Puhekielessä ”joku” esiintyy usein kummassakin merkityksessä; yleisesti sanotaan esimerkiksi ”joku kirja”. Lisäksi kirja­kielen säännötkin hyväksyvät esimerkiksi sellaisen ilmaisun kuin ”jonkun euron ar­voi­nen”, jossa joku-sana ilmaisee pienehköä epämääräistä määrää.

Huolitelluimmassa kielessä on syytä käyttää sanoja ”joku” ja ”jokin” sääntöjen mukaan.

Tällöin on hyvä muotoilla lauseet niin, että niihin ei tule hankalimpia taivutusmuotoja. Var­sin­kin joku-sanan taivutus on monille hankala. Se taipuu ikään kuin yhdyssana, jonka osat ovat ”jo” ja ”ku” ja jossa molemmat osat taipuvat: joku, jonkun, jotakuta, jossakussa, joiden­kuiden jne. Tosin Suomen kielen perussanakirja sanoo, että joku-sanan ”nelitavuiset muodot kor­va­taan vars[inkin] substantiivin t. muun nominin edellä vastaavalla jokin-pronominin muo­dol­la”. Tätä ei siis leimata vääräksi tai arkikieliseksi, ja itse asiassa sitä eräät kielen­huoltajat jopa suosittelevat. Täten esimerkiksi ilmaisun ”joistakuista osal­lis­tu­jis­ta” voi korvata ilmaisulla ”joistakin osallistujista”. Vaarana on, että lukija pitää sitäkin virheellisenä, jos on oppinut perussäännön joku- ja jokin-sanojen erottamisesta. Toisaalta lauseen uudelleen muo­toi­le­mi­ses­sa on aina se vaara, että painotus tai sävy muuttuu liiaksi.

Myös sanan ”jokin” taivutus tuottaa ongelmia. Siinä on taipuvaa osaa vain ”jo”, johon siis pääte liitetään, ja päätteen jälkeen tulee muuttumattomana liite ”-kin”. Siis taivutetaan jokin, jonkin, jotakin, jollakin, joitakin, joissakin. Kuitenkin esiintyy hyvin yleisesti lopun ”-akin” tilalla ”-ain”, siis esimerkiksi jotain, jollain, joitain, joissain, ja tätä pidetään nykyisin täysin hyväksyttävänä. Aiemmin pidettiin pitempiä muotoja suotavina varsinkin moni­kos­sa. Joskus painotus- tai tyylisyyt voivat tehdä jommankumman muodon parem­maksi.

”Hän” ja ”he”

Yleensä sanan ”hän” pitäisi viitata johonkuhun aiemmin mainittuun ihmiseen, sanan ”he” puolestaan ihmisiin, jotka on aiemmin lueteltu tai mainittu monikollisella ilmaisulla. Nykyisin sallitaan myös he-sanan käyttö viittaamassa ihmisryhmään, joka on mainittu yksiköllisellä sanalla kuten ”kansa” tai ”henkilöstö” tai ”aviopari”. Aiheesta kertoo tarkemmin artikkeli Onko kansa he?, Kielikello 1/1993. <http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielikello/kansahe.html>

Kuitenkin tilanne, jossa monikollinen pronomini viittaa yksikölliseen sanaan, aiheuttaa ainakin pienen ristivedon lauseeseen. Sitä kannattaa välttää, jos luonteva tapa löytyy.

”Ketä” ja ”kuka”

Murteissa ja muussa puhekielessä esiintyy yleisesti sana ”ketä” myös merkityksessä ’kuka’, esimerkiksi ”Ketä on syyllinen?” Kirjakielessä se ei ole hyväksyttävää. Se herättää häm­men­nys­tä, vaikka yleensä ei varsinaista väärinymmärryksen vaaraa ole.

Kyse ei ole yleisestä puhekielisyydestä samassa mielessä kuin esimerkiksi sanan ”se” käyttö ihmiseen viitattaessa tai sana ”mä”. Pikemminkin ”ketä” merkityksessä ’kuka’ on samalla tavalla paikallisväritteinen kuin sana ”haastaa” merkityksessä ’puhua’ muuten murrevärittömässä arkipuheessa. Se voi pistää pahasti sellaisen korvaan, joka on kotoisin alueelta, jossa ilmiötä ei esiinny.

Yleiskielessä siis ”ketä” on vain partitiivimuoto, jota käytetään esimerkiksi sellaisissa yhteyksissä kuin ”Ketä pidät syyllisenä?”. Huolitellussa yleiskielessä se on vain yksikkömuoto, ja monikossa käytetään muotoa ”keitä”, esimerkiksi ”Keitä pidät syyllisinä?”.

Onko ”montaa” hyväksyttävä?

Nykyisin on hyväksyttävää käyttää tarvittaessa muotoa ”montaa”. Tässä ei varsinaisesti ole kyse sananvalinnasta vaan sanan muodosta. Aihetta käsitellään kohdassa Saako sanoa ”montaa”?