Nykyajan kielenopas, luku 7 Sananvalinta:

Pronominien ongelmat

Sisällys:

Pronominien merkitys

Tässä käsitellään ensisijaisesti sellaisia pro­no­mi­ne­ja kuin ”se”, ”sellainen”, ”hän” ja ”joka”. Niillä voidaan usein ratkaisevasti vä­hen­tää sanojen ja lyhenteiden toistamista. Ilmaisusta tulee ly­hyem­pi ja siten usein helpommin ymmär­ret­tä­vä. Sel­vim­min edut tulevat ilmi silloin, kun kä­si­tel­lään pitkään jotakin esinettä tai muuta koh­det­ta. Sil­loin sana ”se” toistuu usein ja viittaa koko ajan samaan kohteeseen.

Pronomini viittaa eri tilanteissa eri sanoihin tai asioihin. Jos sanon ”se putosi”, niin kuulija voi usein omista havainnoistaan – kuten rik­ki­näi­ses­tä maljakosta, jota näytän – päätellä, mihin se-sana tällä kertaa viittaa. Jos kyse on kir­joi­te­tus­ta tekstistä, niin asian ratkaisee yleensä vain se, mitä tekstissä on aiemmin esitetty. Kir­joi­tuk­ses­sa pitäisikin käyttää vähemmän pronomineja kuin puheessa.

Pronominit ovat siis ikään kuin luonnostaan monitulkintaisia. Niiden (siis prono­mi­nien!) joustavuudessa on siis myös niiden suurin ongelma: aina ei ole ollenkaan selvää, mihin pro­no­mi­ni viittaa. Tekstin muotoilulla voi joskus vähentää tulkinnanvaraa, mutta usein on pa­rem­pi olla käyttämättä pronominia. Jos pronomini olisi epäselvä tai et tiedä, mikä prono­mini olisi oikea, käytä substantiivia.

Ostin eilen tietokoneeseen uuden kovalevyn, vaikka se on jo vanha. [Kovalevykö?]
Ostin eilen tietokoneeseen uuden kovalevyn, vaikka kone on jo vanha.

Pronominit vaikeuttavat tekstin kohtien erikseen lukemista. Sekä paperilta että varsinkin verkkosivuilta luetaan tekstiä sieltä täältä, yksittäisiä kappaleita, jopa yksittäisiä lauseita. Jos tekstissä on käytetty paljon pronomineja, lukija ei edes pääse kärryille siitä, mistä on kyse. Myös tekstin ymmärrettävä lainaaminen vaikeutuu.

Tämän takia pitäisi etenkin tärkeät lauseet, varsinkin lihavoinnilla tai muuten korostetut, kirjoittaa niin, että ne voidaan lukea itsenäisinä. Lauseesta tuskin tulee mieleen jäävää, tois­tet­ta­vaa iskulausetta, jos siinä on pronomineja, joiden takia sen sisältöä ei voi ymmärtää lu­ke­mat­ta, mitä tekstissä on aiemmin. Kappaleenvaihdon pitäisi yleensä muodostaa raja, jonka yli pronominien viittaukset eivät kulje. Toisin sanoen kappaleessa ei pitäisi olla pronominia, jo­ka viittaa johonkin aiemmassa kappaleessa mainittuun. Poikkeuksen muodostaa ehkä pro­no­mi­ni, joka viittaa aiemmin esitettyyn kokonaisuutena, kuten tämän kappaleen alussa il­mauk­ses­sa ”Tämän takia”. Parempi kuitenkin olisi, jos kokonaisuuden voisi jotenkin nimetä, esi­mer­kik­si ”Erikseen luettavuuden helpottamiseksi”.

Vaikka pronomini olisi yksitulkintainen, se usein hidastaa lukemista ja saattaa häiritä kes­kit­ty­mis­tä. Jos lukija joutuu palamaan tekstissä taaksepäin nähdäkseen, mihin pronomini viit­taa, lukeminen ei ole sujuvaa. Vielä pahempi on, jos hän joutuu lisäksi jäsentämään lau­sei­ta ja miettimään, mikä kielellisesti mahdollisista viittauksen kohteista on oikea.

On esitetty erilaisia arvioita ihmisen pikamuistin koosta eli siitä, paljonko asioita ihmisen mielessä on välittömästi läsnä. Arviot pikamuistin koosta vaihtelevat noin viidestä noin kym­me­neen sanaan. Keskiarvo on ehkä seitsemän tienoilla, jos sanat ovat suhteellisen ly­hyi­tä. Tästä voi saada jonkinlaisen säännön sille, miten kauas tekstissä taaksepäin pro­no­mi­ni saisi viitata.

Sellaisten pronominien kuin ”se” pitäisi yleensä viitata sanaan, joka on enintään 7 sanaa aiemmin. Muutoin lukija joutuu todennäköisesti erikseen etsimään viittauksen kohteen.

Paperipronominit kuten ”em.”

Kirjakielessä käytetään usein sellaisia sanoja tai lyhenteitä, joilla on sama käyttötarkoitus kuin pronomineilla. Esimerkiksi sanoja ”edellä mainittu” tai niiden lyhennettä ”em.” käytetään usein silloin, kun puhekielessä sanottaisiin ”se”. Ehkäpä luullaan, että ”em.” on jotenkin täs­mäl­li­sem­pi ja virallisempi.

”Paperipronomineilla” kuten ”em.”, ”ao.” ja ”ko.” on kuitenkin kaikki pronominien ongelmat ja lisäksi lyhenteiden ongelmat.

Pronominin korvaaminen nimisanalla

Jos lukija joutuu lainkaan kysymään, mihin se-sana viittaa, on usein parasta korvata se nimi­sanalla eli substantiivilla. Tämä merkitsee usein sanantoistoa. Sanantoistoa pelätään liikaa. Usein sanantoisto on enemmän eduksi kuin haitaksi, koska se muistuttaa lukijaa siitä, mistä on puhe. Asiaan toki vaikuttaa myös sanan pituus. Lyhyen sanan kuten ”kone” toistuminen on harvoin häiritsevää, kun taas sanan ”tieto­kone” tai ”sormi­tieto­kone” toistuminen alkaa rasittaa aika helposti.

Toisaalta runsas sanantoisto kyllä saattaa käydä rasittavaksi. Yksi mahdollisuus on käyt­tää synonyymeja, siis samaa tarkoittavia sanoja, jolloin saadaan vaihtelua. Tässä voi olla apua erityisistä synonyymisanastoista. Esimerkiksi Word-ohjelmassa voi maalata sanan hiirellä, napsauttaa hiiren kakkospainiketta ja valita avautuvan valikon kohdasta ”Syno­nyy­mit” jonkin sopivan vaihtoehdon.

Varsinkin ammattikielessä ja slangissa on usein monenlaisia (mm. leikillisiä) nimityksiä, joista valita. Esimerkiksi pakinatyyliin sellaiset sopivat.

Ostin eilen tietokoneeseen uuden kovalevyn, vaikka kompuutteri on jo vanha.

Silloin kuitenkin muodostuu ongelmaksi, että kaikki lukijat eivät heti ymmärrä sanoja syno­nyy­meik­si. Erityisesti selkokielessä on periaatteena, että samasta asiasta käytetään koko ajan samaa nimitystä. Kirjoittaja joutuu siis usein valitsemaan, asettaako hän etusijalle tyy­lik­kyy­den vai ymmärrettävyyden.

Kielenkääntämisessä aiheuttaa usein ongelmia se, että suomen pronomini ”hän” voi tar­koit­taa niin miestä kuin naistakin. Jos tekstissä puhutaan miehestä ja naisesta, niin eng­lan­nin kielessä tekee pronominien ”he” tai ”she” käyttö selväksi, kumpaa tarkoitetaan. Suo­men­ta­ja joutuu käyttämään jotakin muuta tapaa. Nopeasti käännettäessä syntyy helposti epä­sel­vyyk­siä, koska suomentaja itsehän kyllä tietää, mitä ”hän” milloinkin tarkoittaa, koska hän on lu­ke­nut alkutekstin.

Tavallinen kompastuskivi: ”se”

Paljon on kirjoitettu siitä, että joka-sanan viittaussuhde pitää saada selväksi, mieluiten niin, että se viittaa juuri edeltävään sanaan. Mutta se-sanan merkitys on paljon useammin todella epäselvä. Kirjoittajalle itselleen viittaussuhde on toki selvä, mutta ei lukijalle, jolle tekstin asiasisältö on uutta ja vaikeasti hahmotettavaa.

Mitä yleistajuisemmaksi ja helppolukuisemmaksi teksti halutaan, sitä varovaisempi kan­nat­taa olla se-sanan käytössä. Monien kirjoittajien kannattaa käydä läpi omia tekstejään niin, että alleviivataan kaikki se-sanan esiintymät eri muodoissaan ja kysytään, onko täysin selvää, mihin kukin se-sana viittaa. Jos vastaus on kielteinen, voi kokeilla, kannattaisiko se-​sanat korvata niillä sanoilla, joihin sen on tarkoitus viitata, vai onko parempi muotoilla virke toisin. Kun tätä on harrastanut jonkin verran, alkaa automaattisesti välttää epäselvää pronominien käyttöä.

Usein se-sanan käyttö rikkoo myös kielen virallisia sääntöjä siksi, että se-sanalla yritetään viitata esimerkiksi yhdyssanan alkuosaan taikka johonkin, johon on viitattu vain epäsuorasti. Normaalisti se-sanan tulisi liittyä sanaan, joka on esiintynyt aiemmin. Seuraavassa ei niin ole:

Käytetäänkö uusia teknisiä apuvälineitä sitä mukaa kuin se tulee mahdolliseksi?

Tässä on se-sanaa käytetty kieliopillisesti väärin, koska sillä on tarkoitus viitata uusien tek­nis­ten apuvälineiden käyttöön, siis ilmaisuun, jota virkkeessä ei ole. Yleensä se-sanan pitäisi viitata tekstissä todella aiemmin olleeseen substantiiviin. Useinkin lukija voi päätellä, mitä oikeastaan tarkoitetaan, mutta lukijaa ei pitäisi rasittaa sellaisella. Esimerkkitapauksessa voi ongelman välttää, kun korvaa lauseen ”sitä mukaa kuin se tulee mahdolliseksi” lyhyemmällä ilmaisulla, jossa ei ole pronominia: ”mahdollisuuksien mukaan”. Siitä ehkä jonkun mielestä puuttuu muutoksen, edistyksen tuntu, mutta virkkeessähän on jo sana ”uusia”.

Käytetäänkö mahdollisuuksien mukaan uusia teknisiä apuvälineitä?

Vaikka se-sana yleensä viittaa lähimpään mahdolliseen substantiiviin, se voi viitata muual­le­kin. Lukija hahmottaa tilanteen sen mukaan, mihin se-sana hänen käsityksensä mu­kaan voi viitata. Seuraavan esimerkin lukija voi jäädä miettimään, viittaako se-sana sanaan ”tieto­konees­sa­si” vai sanaan ”ohjelmaa”, kun taas viittaaminen sanaan ”oikeutta” ei var­maan­kaan tule mieleen – sanojen merkityksen takia. Vaikka miettimisen jälkeen luul­ta­vas­ti selviää sekä muodollisin perustein (se-sana viittaa yleensä lähimpään vaihto­ehtoon) että asiasisältöä pohtimalla, että viitataan sanaan ”ohjelmaan”, niin tällainen mietis­ke­ly voi pahastikin kat­kais­ta lukemisen.

Toisella ei ole oikeutta käyttää tietokoneessasi olevaa ohjelmaa, ellei hänellä ole sen käyttöoikeutta jollakin perusteella.

Usein esitetään, että tämä-sanaa voidaan käyttää se-sanan tilalla selvyyden vuoksi, koska tämä-sana selvemmin viittaa kahdesta vaihtoehdosta lähempään. Mutta tämä-sanan käyttö sellaiseen tarkoitukseen tekee tekstistä aika paperisen tuntuista. Parempi on yleensä toistaa sana. Edellisessä esimerkissä sen-sanan vaihtaminen tämän-sanaksi olisi keinotekoista, ja selvyyttä edistäisi paljon enemmän sen korvaaminen ohjelman-sanalla.

Joka-sanan viittaus selväksi?

Yleensä joka-sanan pitäisi viitata aivan äsken mainittuun, tavallisesti edeltävään sanaan tai sanayhdistelmään. Silloin lukija ei joudu käymään tekstiä läpi taaksepäin, jotta löytäisi pro­no­mi­nin kohteen eli korrelaatin. Lisäksi väärien tulkintojen mahdollisuudet ovat sitä pie­nem­mät, mitä lä­hem­pää pro­no­mi­nia löytyy ilmeinen viittauksen kohde.

Seuraavassa esimerkissä on täysin selvää, että joka-sana viittaa juuri mainittuun autoon:

Ohitimme nelostiellä Möttösten auton, jossa istui viisi henkeä.

Seuraavassa taas joka-sanan viittauksen kohteeksi tarjoutuu ensisijaisesti sana ”nelostiellä”. Lukija kyllä ymmärtää tämän tulkinnan mahdottomuuden ja hakee kohteen aiempaa. Mutta lukija rasittuu aivan turhaan.

Ohitimme Möttösten auton nelostiellä, jossa istui viisi henkeä.

Joskus syntyy todellisia epäselvyyksiä ja tulkinnanvaraisuuksia. Viittaako seuraavassa dokumenttielokuvan esittelyssä joka-sana yhteistyöhön vai kuvaukseen eli oliko ongelmia elokuvan kuvaamisessa vai siinä asiassa, jota se kuvaa?

Painopiste on brittien ja yhdysvaltalaisten yhteistyön kuvauksessa, joka ei aina sujunut mallikkaasti.

Tällaisia ongelmia voi syntyä, jos on ensin kirjoitettu yksinkertainen virke kuten ”Ohitimme Möttösten auton, jossa istui viisi henkeä” ja sitten on päätetty lisätä siihen sana ”nelostiellä”. Tekstiä täydennettäessä pitäisi aina katsoa, miten hyvin lisäys sopii lauserakenteeseen.

Entä jos haluaisimme lauseeseen ”Ohitimme Möttösten auton” liittää Möttösiin viittaavan sivulauseen ”jotka olivat naapureitamme Kittilässä”? Suoraan sitä ei voi tehdä. Ilmaus ”Ohi­tim­me Möttösten auton, jotka olivat naapureitamme Kit­ti­läs­sä” ei ole sääntöjen mu­kai­nen. Huolimattomassa kielenkäytössä sellaisia kyllä esiintyy. Varsin kummallista olisi myös tunkea sivulause päälauseen sisään: ”Ohitimme Möttösten, jotka olivat naapureitamme Kit­ti­läs­sä, auton.” Joskus tämäntapaiset tilanteet hoidetaan seuraavalla tavalla, joka on muo­dol­li­ses­ti kielen sääntöjen mukainen:

Ohitimme niiden Möttösten auton, jotka olivat naapureitamme Kittilässä.
Tuolla on sen miehen koira, jota ehdotettiin isännöitsijäksi.

Muodollisesti nimittäin se-sana (tai sen monikkomuoto ne-sana, esim. muodossa ”niiden”) ikään kuin leimaa sitä seuraavan ilmaisun sillä tavoin, että se toimii myöhemmin tulevan joka-sanan kohteena.

Mutta vaikka viittaussuhde olisi periaatteessa yksikäsitteinen, lukijaa rasittaa, kun hän joutuu palaamaan tekstissä taaksepäin löytääkseen viittauksen kohteen. Kuunneltaessa ei palaaminen yleensä edes ole mahdollista. Useinkin ongelma syntyy siitä, että yhteen virk­kee­seen yritetään sisällyttää liian monia asioita. Ratkaisuksi sopii siten jakaminen useaksi virk­keeksi.

Ohitimme Möttösten auton. He muuten olivat naapureitamme Kittilässä.
Muistatko miehen, jota ehdotettiin isännöitsijäksi? Tuolla on hänen koiransa.

Kirjallisessa tyylissä tällaiset ongelmat kuitenkin usein yritetään ratkaista lauseenvastikkeilla. Ilmaisusta tulee ehkä muodollisesti oikea, mutta hankala kirjoittaa ja lukea. Arkisista asioista kirjoitettaessa tällaiseen ei yleensä ole houkutusta, mutta esimerkiksi virkakielessä tyyli on tavallinen.

Ohitimme naapureinamme Kittilässä olleiden Möttösten auton.
Tuolla on isännöitsijäksi ehdotetun miehen koira.

”Joka” ja ”mikä”

Tavallisimpia oikeakielisyyskorjauksia, joita ihmiset haluavat tehdä toistensa teksteihin, on joka-sanan muuttaminen mikä-sanaksi. Syynä on se, että on opittu, että asiaan viitataan mikä-​sanalla. Tämä on sitten ymmärretty niin, että joka-sanaa käytetään vain ihmiseen vii­tat­taes­sa, mikä-sanaa aina muulloin. Säännöt kuitenkin sanovat itse asiassa niin, että lau­see­seen vii­ta­taan mikä-sanalla.

Myöhemmin alkoi sataa, mikä sai meidät siirtymään sisälle.
Illalla alkoi sade, joka sai meidät siirtymään sisälle.

Ensimmäisessä esimerkissä mikä-sana viittaa lauseeseen ”myöhemmin alkoi sataa”. Toisessa taas pronomini viittaa sanaan ”sade”, joten oikea pronomini on ”joka”. Tosin tässä olisi vielä ajateltavissa, että viittauksen kohteena on lause ”illalla alkoi sade”, jolloin ”mikä” olisi oikein. Seuraavassa sen sijaan ”mikä” olisi selvästi väärin, koska ei tarkoiteta, että herääminen jat­kui­si tunteja:

Heräsimme sateeseen, joka jatkui useita tunteja.

Joskus väärän pronominin käyttö muuttaa virkkeen merkityksen. Seuraava on eräästä säilöntäohjeesta.

Survominen myös poistaa massasta ilmaa, joka on käymisen kannalta tärkeää.

Tässähän joka-sana viittaa ilmaa-sanan, joten virke sanoo, että ilma on käymisen kannalta tärkeää. Tarkoitus on kuitenkin sanoa, että ilman poistaminen on tärkeää. Tässä ei joka-sanan korjaaminen mikä-sanaksi olisi riittävää, koska virke olisi edelleen mahdollista ymmärtää väärin, vaikka se on periaatteessa yksiselitteinen. Parempi olisikin muotoilla asia toisin, vaikka sitten näin:

Survominen myös poistaa massasta ilmaa. Ilman poistaminen on käymisen kannalta tärkeää.

Mikä-sanaa käytetään joka-sanan sijasta relatiivipronominina myös silloin, kun sen kor­re­laat­ti­na (eli sanana, johon relatiivi­pronomini liittyy) on adjektiivinen ja yksiköllinen pro­no­mi­ni, tavallisimmin ”se”, ”sellainen”, ”kaikki” tai ”muu”. Jos korrelaattina on sana ”jokin”, ovat molemmat relatiivipronominit mahdollisia. Jos korrelaatti on monikollinen tai tar­koit­taa henkilöä, käytetään joka-sanaa.

Se, mitä sanoit, on aivan totta.
En tehnyt mitään sellaista, mitä väitit.
Kaikki, mitä sanoin, pitää paikkansa.
Tarvitset jotakin, mistä innostua.
Tarvitset jotakin, josta innostua.
Ota noista tavaroista ne, joita tarvitset.
Se, joka pelkää, voi lähteä.

”Eräs”, ”yksi”, ”jokin” ja ”tietty”

Eräs-sanan sääntöjen väljentyminen

Sana ”eräs” tarkoittaa vanhojen ohjeiden mukaan sellaista, jonka kirjoittaja hyvin tietää, mutta jota hän ei mainitse. Täten sitä ei pitäisi käyttää silloin, kun asia on kirjoittajallekin epämääräinen, eikä silloin, kun samassa yhteydessä yksilöidään, mitä tarkoitetaan. Ensin mainitussa tapauksessa pitäisi käyttää esimerkiksi sanaa ”jokin” tai ”joku”, toisessa taas esi­mer­kik­si sanaa ”yksi” tai ”muuan”.

Tapasin hänet eräässä kokouksessa. [Kirjoittaja voisi nimetä, missä kokouksessa.]
Tapasin hänet jossakin kokouksessa. [Kirjoittaja ei muista, missä kokouksessa.]
Tapasin hänet yhdessä kokouksessa. [Korostetaan, että vain yhdessä kokouksessa.] Puts-puhdistusaine.

Säännöt ovat kuitenkin väljentyneet (v. 1989) niin, että varsinkin jälkimmäisessä tapauksessa hyväksytään eräs-sanan käyttö.

Yksi kiinnostavimmista tuotteistamme on Puts-puhdistusaine.
Eräs kiinnostavimmista tuotteistamme on Puts-puhdistusaine.

Sääntöjen väljentämiseen ei ollut hyvää syytä. Vanhojen sääntöjen mukaisessa käytössä eräs-​sana kertoi jotain sellaista, jota yksi-sana ei voi kertoa. Se oli tavallaan lupaus siitä, että kirjoittaja voisi tarvittaessa yksilöidä, mistä tai kenestä on kyse. Tosin käytäntö ei koskaan ollut ihan sääntöjen mukaista, joten eräs-sanan merkitys saattoi jäädä epäselväksi.

Tilanne on sikäli erikoinen, että puhekielessä ei juurikaan käytetä eräs-sanaa, vaan sen tilalla on lukusana ”yksi” pronominin tapaan käytettynä. Ehkä juuri puhekielenomaisuuden vält­tä­mi­sek­si on tavallista aloittaa virke tyyliin ”Eräs kiinnostavimmista” eikä ”Yksi kiin­nos­ta­vim­mista”.

Koska osa lukijoista tuntee vain vanhan suosituksen, on turvallisinta käyttää eräs-sanaa yleensä vain vanhan säännön mukaisessa ahtaassa merkityksessä. Muihin tilanteisiin sopii tavallisesti yksi-sana. Usein voi asian muotoilla sujuvasti käyttämättä kumpaakaan.

Kiinnostavimpia tuotteitamme on Puts-puhdistusaine.

Tätä puoltaa sekin, että kielenhuolto on aiemmin kehottanut välttämään ilmaisutyyppejä ”eräs kiinnostavimmista” ja ”yksi kiinnostavimmista”. Siksi ne saattavat vielä häiritä lukijan kielikorvaa. Lisäksi ne usein ovat sanonnan keinotekoista paisuttamista. Seka­muoto ”yksi kiinnostavimpia” taas on vähintäänkin kyseenalainen – ja tarpeeton.

Turku on eräs Suomen vanhimmista kaupungeista. [nykyisin hyväksytty ilmaisu]
Turku on yksi Suomen vanhimmista kaupungeista. [hiukan sujuvampi ilmaisu]
Turku on Suomen vanhimpia kaupunkeja. [tämä on aina ollut hyväksytty ilmaisu]

Tietty: tiedetystä artikkeliksi

Sana ”tietty” ei varsinaisesti ole pronomini, mutta sitäkin käytetään laajasti pronominin ta­voin. Alkujaan se on lyhempi muoto sanasta ”tiedetty”, ja tiukimman oikeakielisyyden mu­kaan sitä pitäisikin käyttää vain tämän mukaisessa merkityksessä, siis sellaisesta, joka on yleisesti tiedettyä tai ainakin sekä kirjoittajan että lukijan tietämä.

Kuitenkin sanaa ”tietty” on laajasti käytetty tarkoittamaan, että kyse on jostakin yksilöstä tms., vaikka ei ehkä tiedetä mistä. Osittain sitä jopa käytetään epämääräisen artikkelin teh­tä­väs­sä, siis kuten englannissa sanaa ”a”. Esiintyy jopa sellaisia ilmaisuja kuin ”jokin tiet­ty”, joissa tietty-sanalla ei ole selvää merkityssisältöä.

Vaikka tietty-sanan väljään käyttöön on ruvettu suhtautumaan yhä sallivammin, se on useimmiten helposti korvattavissa ilmaisuilla, jotka ovat hiukan täsmällisempiä eivätkä loukkaa kenenkään kielikorvaa. Tosin joissakin tilanteissa täsmällisyyttä ehkä pidetään haittana.

Yhdistyminen aiheuttaa tiettyjä työvoimajärjestelyjä.
Yhdistyminen aiheuttaa eräitä työvoimajärjestelyjä.
Yhdistyminen aiheuttaa joitakin työvoimajärjestelyjä.
Yhdistyminen aiheuttaa työvoimajärjestelyjä.

Edellä olevista esimerkeistä ensimmäinen periaatteessa väittää, että järjestelyt jo ovat tie­dos­sa, mutta käytännössä se on merkitykseltään epämääräinen. Toinen viittaa siihen, että kir­joit­ta­ja tietää järjestelyt, kolmas taas vihjaa, että ei ehkä vielä ole päätetty, millaisiin jär­jes­te­lyi­hin ryhdytään. Neljäs on ehkä jonkun mielestä tyyliltään hiukan töksähtävä ja sävyltään tul­kin­nan­varainen.

Usein tietty-sana olisi korvattavissa jokin- tai joku-sanalla, mutta tätä vältetään, koska näi­tä sanoja pidetään epämääräisyyttä ilmaisevina. Esimerkiksi ”tietyn ajan kuluessa” ei usein­kaan viittaa tiedettyyn aikaan, mutta ilmausta kuitenkin käytetään, koska pelätään, että ”jon­kin ajan kuluessa” tarkoittaisi, ettei aikaa voida mitenkään tietää. Tällainen tilanne voisi syn­tyä esimerkiksi kirjoitettaessa, että aineen radioaktiivisuus puolittuu aineelle ominaisen ns. puoliintumisajan kuluessa: aika ei välttämättä ole tiedossa (ilman tutkimuksia), mutta ei se myöskään ole niin epämääräinen kuin ”jonkin” ehkä antaisi ymmärtää. Vanhemmassa kie­les­sä tällainen ilmaisuongelma ratkaistiin usein käyttämällä ruotsista lainattua sanaa ”vissi”.

”Joku” ja ”jokin”

Kirjakielessä tehdään periaatteessa sellainen ero, että ”joku” viittaa ihmiseen, ”jokin” jo­hon­kin muuhun, kuten eläimeen, järjestöön, esineeseen tai asiaan. Puhekielessä ”joku” esiintyy usein kummassakin merkityksessä; yleisesti sanotaan esimerkiksi ”joku kirja”. Lisäksi kirja­kielen säännötkin hyväksyvät esimerkiksi sellaisen ilmaisun kuin ”jonkun euron ar­voi­nen”, jossa joku-sana ilmaisee pienehköä epämääräistä määrää.

Huolitelluimmassa kielessä on syytä käyttää sanoja ”joku” ja ”jokin” sääntöjen mukaan.

Ota mukaasi joku ystävä.
Ota mukaasi jokin hyvä kirja.

Tällöin on hyvä muotoilla lauseet niin, että niihin ei tule hankalimpia taivutusmuotoja. Var­sin­kin joku-sanan taivutus on monille hankala. Se taipuu ikään kuin yhdyssana, jonka osat ovat ”jo” ja ”ku” ja jossa molemmat osat taipuvat: joku, jonkun, jotakuta, jossakussa, joiden­kuiden jne.

Tosin Kielitoimiston sanakirja sanoo, että joku-sanan ”nelitavuiset muodot kor­va­taan vars[inkin] substantiivin t. muun nominin edellä vastaavalla jokin-pronominin muo­dol­la”. Tätä ei siis leimata vääräksi tai arkikieliseksi, ja itse asiassa sitä eräät kielen­huoltajat jopa suosittelevat. Täten esimerkiksi ilmaisun ”joistakuista osal­lis­tu­jis­ta” voi korvata ilmaisulla ”joistakin osallistujista”. Vaarana on, että lukija pitää sitäkin virheellisenä, jos on oppinut perussäännön joku- ja jokin-sanojen erottamisesta. Kielikellossa 2/2012 huomautetaan artikkelissa Joku ja jokin:

Itsenäisesti käytetyn joku-sanan nelitavuisten taivutusmuotojen korvaaminen jokin-sanan muodoilla jakaa jonkin verran mielipiteitä. Kaikkien mielestä se ei ole tyyliltään täysin neutraalia.
Ajatus voi olla joillekuille kuulijoille outo. [kirjakielistä tyyliä]
Ajatus voi olla joillekin kuulijoille outo. [arkisempaa tyyliä]
Jotkut kuulijat voivat pitää ajatusta outona. [taivutusongelman kiertämistä]

Myös sanan ”jokin” taivutus tuottaa ongelmia. Siinä on taipuvaa osaa vain ”jo”, johon siis pääte liitetään, ja päätteen jälkeen tulee muuttumattomana liite ”-kin”. Siis taivutetaan jokin, jonkin, jotakin, jollakin, joitakin, joissakin. Kuitenkin esiintyy hyvin yleisesti lopun ”-akin” tilalla ”-ain”, siis esimerkiksi jotain, jollain, joitain, joissain, ja tätä pidetään nykyisin täysin hyväksyttävänä. Aiemmin pidettiin pitempiä muotoja suotavina varsinkin moni­kos­sa. Joskus painotus- tai tyylisyyt voivat tehdä jommankumman muodon parem­maksi.

joissakin tapauksissa
joissain tapauksissa
joistakin aineettomista oikeuksista
jotain liiankin osuvaa

”Hän” ja ”he”

Yleensä sanan ”hän” pitäisi viitata johonkuhun aiemmin mainittuun ihmiseen, sanan ”he” puolestaan ihmisiin, jotka on aiemmin lueteltu tai mainittu monikollisella ilmaisulla. Nykyisin sallitaan myös he-sanan käyttö viittaamassa ihmisryhmään, joka on mainittu yksiköllisellä sanalla kuten ”kansa” tai ”henkilöstö” tai ”aviopari”. Ks. kohtaa Voiko väki olla he?.

Isäntäväki oli miellyttävää. He olivat minulle hyvin ystävällisiä.

”Ketä” ja ”kuka”

Murteissa ja muussa puhekielessä esiintyy yleisesti sana ”ketä” myös merkityksessä ’kuka’, esimerkiksi ”Ketä on syyllinen?” Kirjakielessä se ei ole hyväksyttävää. Se herättää häm­men­nys­tä, vaikka yleensä ei varsinaista väärinymmärryksen vaaraa ole.

Kyse ei ole yleisestä puhekielisyydestä samassa mielessä kuin esimerkiksi sanan ”se” käyt­tö ihmiseen viitattaessa tai sana ”mä”. Pikemminkin ”ketä” merkityksessä ’kuka’ on sa­mal­la tavalla paikallis­väritteinen kuin sana ”haastaa” merkityksessä ’puhua’ muuten murre­värit­tö­mäs­sä arki­puheessa. Se voi pistää pahasti sellaisen korvaan, joka on kotoisin alueelta, jossa ilmiötä ei esiinny.

Yleiskielessä siis ”ketä” on vain partitiivimuoto, jota käytetään esimerkiksi sellaisissa yh­teyk­sis­sä kuin ”Ketä pidät syyllisenä?”. Huolitellussa yleiskielessä se on vain yksikkömuoto, ja monikossa käytetään muotoa ”keitä”, esimerkiksi ”Keitä pidät syyllisinä?”.

Onko ”montaa” hyväksyttävä?

Nykyisin on hyväksyttävää käyttää tarvittaessa muotoa ”montaa”. Tässä ei varsinaisesti ole kyse sananvalinnasta, vaan sanan muodosta. Aihetta käsitellään kohdassa Saako sanoa ”montaa”?

Lomalla luin montaa kirjaa.

Sinä vai te?

Toisen persoonan pronominit ovat erikoisasemassa, koska ne eivät ole korvattavissa subs­tan­tii­veil­la ja koska valinta niiden välillä vaikuttaa myös sanojen päätteisiin. Valinta si­nut­te­lun ja teitittelyn välillä ei aina sisällä pronominin valintaa lainkaan, vaan vain muotojen va­lin­nan: ilmoita jäsennumerosi ~ ilmoittakaa jäsennumeronne.

Kun käytetään toisen persoonan pronominia, on myös valittava, aloitetaanko se virkkeen sisällä versaalilla: sinä vai Sinä, te vai Te? Versaalin käyttö on vähentynyt ja vaikuttaa van­hah­tavalta.

Sinuttelun ja teitittelyn perusero on tuttavallisuuden asteessa. Henkilökohtaisissa suh­teis­sa sinuttelulla voi ilmaista tuttuutta. Kun vaaditaan yleistä sinuttelua, johon Ruotsissa on laa­jas­ti menty ja Suomessakin ollaan kai menossa, se merkitsee tuttuuden ilmaisemisen tavan häviämistä. Väite, että englannin kielessä sinuteltaisiin kaikkia, on siis perätön: eng­lan­nin kielessä you ei tarkoita sinuttelua eikä teitittelyä, vaan se on neutraali toisen per­soo­nan pronomini. Sinuttelua vastaa englannissa lähinnä etunimen käyttö puhuttelussa.

Teitittely taas ilmaisee tuttuuden tai tuttavallisuuden puuttumista. Silloin, kun tun­te­mat­to­mien teitittely oli yleistä, se siis ei ilmaissut erityistä kohteliaisuutta, vaan lähinnä sitä, ettei olla ihan läheisiä tuttavia.

Tilanne on muuttunut, kun sinuttelu on yleistynyt, mutta teitittelyäkin vielä esiintyy paljon. Esimerkiksi työpaikoilla teitittely on käynyt harvinaiseksi. Teitittelyä esiintyy lähinnä silloin, kun puhutellaan tuntematonta asiakasta, joka ei ole kovin nuori.

Sekä sinuttelu että teitittely voi häiritä tai jopa loukata, joskin suurin osa suomalaisista suhtautunee asiaan melko välinpitämättömyys. Edes sinuttelun ja teitittelyn sekoittuminen (”palkkiosi lähetetään teille pian”) ei useinkaan herätä huomiota tai siihen suhtaudutaan ymmärtäväisesti, epävarmuuden oireena.

Vaikka valinta siis voi olla vaikea, se kannattaa yleensä tehdä, sen sijaan, että ongelma väistettäisiin käyttämällä aivan muuta ilmaisutapaa. Kieli tarjoaa kyllä monia väistelykeinoja, joilla vältetään suora toisen persoonan käyttö. Syntyy kuitenkin yleensä epäselvyyttä ja epävarmuutta, jos sanotaan esimerkiksi ”Nyt pitäisi – –” sen sijaan, että sanotaan ”Sinun pitäisi nyt – –” tai ”Teidän pitäisi nyt– –”.

Kirjoitetussa viestinnässä tilanne on paljolti toinen kuin puhutussa. Esimerkiksi erilaiset ohjeet ja käskyt esitetään yleensä sinuttelumuotoja käyttäen.

Sekoita jauhot ja leivinjauhe.

Yleisissä ohjeissa ja vastaavissa ei yleensä ole mitään tarvetta ilmaista tuttavallisuutta tai sen puutetta, etenkään kun kirjoittajan per­soo­na ei mitenkään näy. Joukkokirjeet ja vastaavat ovat samantapaista viestintää. Ei kukaan odota saavansa tuttavallista kirjettä virastolta tai suuryritykseltä. Siksi sellaisessa kirjeessä olevaa sinuttelua ei ole aihetta kokea tut­ta­val­li­suu­dek­si, pikemminkin käytän­nöl­li­syy­dek­si. Toki siitä joku voi loukkaantua, mutta tilanne on silti toinen kuin vaikkapa se, että teini-ikäinen myyjä tai hoitaja sinuttelee satavuotiasta kaupan asiakasta tai sairaalan potilasta.

Seuraavat seikat puoltavat sinuttelumuotojen käyttöä: