Taivutusmuodon valinta

Tässä käsitellään sitä, mitä taivutusmuotoa (kuten mitä sijamuotoa) käytetään. Koh­das­sa Miten taivutusmuoto muodostetaan? tar­kas­tel­laan, miten muodostetaan se tai­vu­tus­muo­to, jota on päätetty käyttää. Siinä käsitellään myös tittelien ja muiden määritteiden tai­pu­mis­ta pääsanan mukaan.

Suomea äidinkielenään puhuva valitsee ja muodostaa taivutusmuodon yleensä luon­tai­sen kielitajunsa pohjalta, ajat­te­le­mat­ta. Pul­ma­tilan­tei­ta syntyy kui­ten­kin muun muas­sa siksi, että joissakin yh­teyk­sis­sä on käytössä usei­ta vaihtoehtoja, esi­mer­kik­si ”Kyproksella” ja ”Kyproksessa”.

Paikallissijat

Paikallissijoiksi sanotaan sellaisia muotoja kuin talossa, talosta, taloon (sisäpaikallissijat) ja talolla, talolta, talolle (ulkopaikallissijat). Nimityksestä huolimatta nämä muodot usein tarkoittavat muuta kuin paikallisuutta, esim. ”puhun tästä talosta” tai ”talolle annettiin uusi nimi”. Osittain tämän takia, osittain lyhyyden vuoksi tässä oppaassa käy­te­tään nimityksiä sisäsijat ja ulkosijat.

Suomalaisten paikannimien taivutus

Suomen paikannimistä joistakin käytetään ulkosijoja, joistakin sisäsijoja, esimerkiksi ”Tampereella” mutta ”Turussa”. Joskus on epäselvää, kumpia sijamuotoja käytetään, esimerkiksi kirjoitetaanko ”Muhoksella” vai ”Muhoksessa”. Toinen ongelma on, että jotkin nimet ovat perusmuodossa yksiköllisiä, muissa muodoissa monikollisia, esim. Kauniainen : Kauniaisten.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on julkaissut vuonna 1990 kirjan Alastarolla, Ylis­taros­sa. Suomen asutusnimet ja niiden taivutus. Siitä löytyvät kaikkien Suomen kuntien, kylien ja kyläkuntien ym. nimien taivutukset. Kuten kirjan otsikkokin osoittaa, keskenään saman­lais­ten­kin nimien taivutukset voivat vaihdella. Pääsääntö on, että noudatetaan paikka­kunnalla vanhastaan voimassa ollutta käytäntöä.

Kuntien nimien osalta tiedot löytyvät myös kielitoimiston sivulta Kuntien nimet ja niiden taivutus.

Vieraiden paikannimien sijamuodot

Yleensä vieraista paikannimistä käytetään sisäsijoja. Sijamuodon muodostaminen on joskus ongelmallista, mutta sitä käsitellään jäljempänä.

Maannimistä muodostaa poikkeuksen Venäjä. Myös monista maa-loppuisista nimistä käy­te­tään ulkosijoja, mutta nämä ovat yleensä vanhahtavia nimiä; uudemmissa ovat sisäsijat taval­lisia.

Suomalaisista paikannimistä käytetään yleensä ulkosijoja muun muassa silloin, kun nimi on monikollinen Vastaavasti käytetään ulkomaisistakin monikollisista nimistä ulkosijoja.

Joissakin tapauksissa käytetään vieraiden mallien mukaan ulkosijoja silloin, kun sisäsija vastaisi kielen vanhaa käytäntöä. Sanotaan ”Caprilla”, vaikka suomessa vanhastaan käytetään saarien nimistä sisäsijoja kuten ”Kemiössä”. Itse asiassa ulkosijoja on käytetty luodoista, ja tältä kannalta ”Caprilla” on jopa koominen ilmaisu. Mutta muoto ”Caprilla” johtuu ruotsin ilmaisusta ”på Capri” ja siitä ajatuksesta, että ruotsin prepositioita vastaavat kaavamaisesti jotkin suomen sijamuodot.

Joissakin tapauksissa ulkosijat ehkä osittain johtuvat siitä, että matkailupaikoissa on usein hiekkarantoja. Ilmaisu ”Riminillä” ehkä mielletään Riminin rannoilla olemiseen viittaavaksi. Sellaiset tapaukset kuin ”Rivieralla” ja ”Mallorcalla” ovat kai jo kieleen vakiintuneet. Sen si­jaan esimerkiksi ”Kyproksessa” ja ”Kyproksella” vielä kilpailevat keskenään, samoin ”Goassa” ja ”Goalla”. Toisaalta ”Sri Lankassa” on paljon yleisempi kuin ”Sri Lankalla”.

Kielenhuolto on aiemmin suositellut saarten ja saarivaltioiden nimiin sisäsijoja (esim. ”Kreetassa”) Vuonna 1978 päätettiin sallia myös ulko­sijat (esim. ”Kreetalla”), kun puhutaan saaresta. Vuonna 2000 kielilautakunta otti kannan (ks. Kielikello 2/2001), joka on vielä sal­li­vam­pi ja asiallisesti merkitsee ulkosijojen suosittamista moniin tapauksiin, koska ne mai­ni­taan vakiintuneiksi. Kannanotto Maiden ja saarten nimet ja niiden taivuttaminen esittää:

Useimmissa maanniminä käytettävissä ulkomaisissa saarennimissä on myös ulko­paikallis­sijaa pidettävä nykyään vakiintuneisuutensa vuoksi hyväksyttävänä. Ulko­maisten saarennimien taivutusta ei ole tarpeen erotella sen mukaan, käy­te­tään­kö nimeä valtiosta, muusta hallinnollisesta alueesta tai matkailukohteesta vai käy­te­tään­kö sitä muussa yhteydessä.

Käytännössä kielessä kuitenkin on esimerkiksi sellaista vaihtelua, että yleensä käytetään muo­toa ”Goassa” mutta matkailua ajateltaessa usein ”Goalla”. Taivutusmuodon valinnassa on siis hyvä ottaa huomioon, että ulkosija (Goalla) voidaan kokea nimenomaan turismiin viit­taa­vak­si. Sisäsija (Goassa) on asiatekstissä täten varmempi valinta.

Monien isojen saarten nimiä muutos ei ole koskenut, vaan niistä käytetään sisäsijoja.

Paikallissijojen muita ongelmia

Muutoin kielenkäyttäjät eivät yleensä koe paikallissijojen käyttöä vaikeaksi. Kielenhuolto on kuitenkin usein puuttunut vierasvoittoiseen paikallissijojen käyttöön. Osittain kyse on asioista, jotka on aiheellistakin kokea ongelmiksi. Tapaukset voidaan luokitella kolmeen ryhmään:

• Tilanteet, joissa ilmaisu muodostuu lukijalle vaikeaksi hahmottaa, jopa moni­tulkin­tai­seksi.
• Ilmaisut, jotka voidaan helposti korvata suomenmukaisemmilla niin, ettei kenenkään kielikorvaa loukata. Usein myös selkeys paranee.
• Sellainen vieraiden esikuvien mukainen paikallissijojen käyttö, joka näyttäisi täyttävän aukon suomen kielen järjestelmässä.

Todellista monitulkintaisuutta syntyy harvoin. Jos joku haluaa ostaa lihapiirakan nakilla, niin vain vitsissä se voidaan ymmärtää niin, että vastataan ”meiltä voi ostaa vain rahalla”. Suo­ma­lai­sem­mat vaihtoehdot ovat toisaalta useimmiten turvallisia ja saattavat parantaa teks­tin ymmärrettävyyttäkin. Seuraavassa on hiukan epäsuomalaista paikallissijan käyttöä ja parempi vaihtoehto:

Toisaalta monen suomalaisen kielikorva on jo sen verran turmeltunut, että hyvä pai­kal­lis­sijo­jen käyttö vaatii erityistä opettelua ja pohdintaakin. Harkitsematon pai­kal­lis­sijo­jen korjailu johtaa usein ojasta allikkoon. Paikallissijojen ongelmia käsittelevät monet kieliopit ja kielen­oppaat sekä myös sivu Suomen kielen ns. paikallissijojen hyvästä käytöstä <http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/suomi/paik.html>. Seuraavassa käsitellään kahta kesto-ongelmaa.

Rakkaudella vai rakastavasti?

Kielenoppaissa on vuosikymmenten ajan paheksuttu sellaisia paikallissijan käyttötapoja kuin ”tyydytyksellä”, ”asiantuntemuksella” ja ”varmuudella”. Tällaiset tavan adessiiveiksi kutsutut ilmaisut on haluttu korvata muilla keinoin, kuten ”tyytyväisenä”, ”asian­tun­te­va­sti” ja ”var­mas­ti”. Toisaalta on yleensä myönnetty, että osa tavan ades­sii­veis­ta, kuten ”tällä tavalla”, on kie­leen täysin vakiintuneita – olkoonkin, että niillekin voi löytyä hyvä vaihtoehto, kuten ”näin”.

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 2003 ottaa aiempaa paljon sallivamman kannan. Se toteaa yleisesti, että tapaa voidaan ilmaista myös adessiivilla, ja mainitsee esimerkkejä:

Kannanotto jatkaa mainitsemalla, että jotkin tavan adessiivit ovat saaneet niin vakiintuneen aseman ja erikoismerkityksen, että niitä on vaikea korvata muulla tavalla. Se esittää tästä muutaman esimerkin. Ei ole kuitenkaan erityisen vaikeaa korvata niiden tavan adessiivit muilla ilmaisuilla. Seuraavassa on esimerkit ja sulkeissa pari korvausehdotusta. Ehdotusten moninaisuus kuvastaa sitä, että näillä tavan adessiiveilla on monia merkitystehtäviä, ja korvaaminen voi siis täsmentää ilmaisua.

Päätös kuitenkin jatkaa kielenhuollon linjaa sikäli, että se muistuttaa, että ”tavan ilmai­se­mi­seen on olemassa muitakin vaihtoehtoja”. Voidaan sanoa ”ilolla”, mutta myös ”iloi­se­na”, ”iloisesti” tai ”iloiten”. Päätöstä ja sen taustaa on selostettu tarkemmin Kieli­kel­los­sa 4/2003.

Kestää vuosikymmeniä, ennen kuin tieto sallivammasta linjasta menee perille ja hyväk­sy­tään. Siksi huolitellussa tyylissä kannattaa edelleen välttää tavan adessiiveja. Kun arvioidaan, minkä lukijat hyväksyvät, kannattaa ottaa huomioon kaksi osittain ristiriitaista ilmiötä. Toi­saal­ta monet yksisanaiset tavan adessiivit hyväksytään laajasti (esim. ”kunnolla”), toi­saal­ta taas kaksisanaiset, määritteelliset ilmaisut kuten ”vähällä vaivalla” hyväksytään hel­pom­min kuin yksisanaiset kuten ”vaivalla”. Selityksenä on, että yksisanaiset tavan ades­sii­vit ovat saattaneet muodostua niin yleisiksi, että kielenhuoltoa harrastava kansa­lai­nen­kaan ei koe niitä taivutusmuodoiksi.

Vaikka ”huolella” on virallisesti hyväksytty, ”huolellisesti” on huolellisempaa tyyliä ja useampien lukijoiden hyväksyttävissä.

Toisaalta muiden tekstejä korjailtaessa kannattaa olla sitä varovaisempi, mitä yleisempi korjattavaksi harkittu ilmaisu on yleiskielessä. Monille tavan adessiiveille on muodostunut erikoistuneita merkityksiä, ja kielellinen korjaus voi muuttaa merkityksen tai ainakin vivahteen toiseksi. Voi myös olla epäselvää, mitä kirjoittaja on tarkkaan ottaen tarkoittanut. Silloin on yleensä parempi jättää korjaamatta. Esimerkiksi ”ilolla” tai ”tyydytyksellä” esiintyy usein kuivakkaassa asiatyylissä, jossa niiden on tarkoitus olla melko valjuja, joten elävämmät vastineet kuten ”iloisesti” tai ”tyytyväisinä” voisivat olla pahojakin tyylirikkoja.

Joissakin tapauksissa tavan adessiivilla on erikoismerkitys. Sen voi silloinkin yleensä korvata muulla ilmaisulla, mutta on syytä olla tarkkana, että merkitys pysyy oikeana. Esimerkiksi sana ”kiireellä” on sävyltään ja merkitykseltäänkin toinen kuin ”kiireesti” tai ”kiireellisesti”, jotka siis eivät siis sovi vastineeksi. Sen sijaan on useita muita vaihtoehtoja, joilla on erilaisia sävyeroja.

Kahvi kermalla, kerman kanssa vai ehkä kermoin?

Kielenhuollon kestoaiheisiin on kuulunut sellaisten ilmaisujen kuin ”kahvi kermalla” torjuminen. Tämäntyyppiset ilmaisut ovat erittäin tavallisia, ja niitä tulee kuin itsestään käännöskieleen, kun alkutekstissä on ruotsin med-sana, englannin with-sana tms. Niinpä sitten halutaan myös hampurilainen kaikilla mausteilla, kännykkä lisälaitteilla ja auto kattotelineellä.

Sellaisen kahvila-adessiiviksi kutsutun kielenkäytön torjuminen perustuu siihen, että vanhastaan suomen kielessä adessiivit (siis sellaiset sijamuodot kuin ”kermalla”) ovat verbin, eivät substantiivin määritteitä. Voidaan sanoa ”toin kahvin tarjottimella”, koska ”tar­jot­ti­mel­la” liittyy verbiin ”toin” ja kertoo tuomisen välineen. Mutta lauseessa ”tilasin kahvin kermalla” ei ole mitään sellaista, vaan ”kermalla” on tarkoitettu määrittämään sanaa ”kahvin”.

Kielenhuolto on säestänyt neuvojaan yrittämällä tehdä sellaiset ilmaisut kuin ”huone par­vek­keel­la” naurunalaisiksi. Todellisia väärinkäsityksiä tai edes hupaisia tilanteita ei kui­ten­kaan yleensä synny. Vain jos erityisesti saadaan ihminen pohtimaan ilmaisua ”huone par­vek­keel­la”, voi syntyä ahaa-elämys: hei, eihän huone sijaitse parvekkeella!

Mutta usein kahvi kermalla -tyyppisten ilmaisujen välttely johtaa vielä huonompiin rat­kai­sui­hin. Saatetaan jopa käyttää sellaisia taivutusmuotoja kuin ”kermoin” (instruktiivi) ja ”ker­moi­neen” (komitatiivi), jotka ovat puhekielessä hyvin harvinaisia, paitsi lyhyissä sanon­nois­sa. Kirjakielessä niitä monet käyttävät paljonkin. Hyvin usein kuitenkin kirjoittaja tulee rikko­neek­si yleiskielen sääntöjä siitä, mitä nämä muodot merkitsevät. Lisäksi ne saat­ta­vat antaa vaikutelman keinotekoisuudesta. Useimmiten on parasta unohtaa nämä muodot, ellei kyseessä ole vakiintunut ja tuttu sanonta.

Kuitenkin on kirjoitetussa kielessä melko luontevaa käyttää sellaisia ilmaisuja kuin ”puo­li­soi­neen” (komitatiivimuotoja). Jotta ne olisivat kaikin puolin kielen sääntöjen mukaisia, tulisi niiden olla verbin määritteitä, jotka kertovat, kenen (tai minkä) kanssa joku (tai jokin) tekee jotain. Lisäksi esimerkiksi ilmaisun ”kirjoineen” tulisi olla merkitykseltään sama kuin ”ja hänen kirjansa” (tai joskus ”ja sen kirjat”).

Mutta entä ”kahvi kermalla”? Ankarin puhdaskielisyys ei ole hyväksynyt myöskään ilmaisua ”kahvi kerman kanssa”. Tosin jo puhdaskielisyysmies E. A. Saarimaa totesi, kirjoittaen ensi­sijai­ses­ti ruokalajien nimityksistä kuten ”hauki herkkusienikastikkeen kanssa”: ”Tätä juur­tu­nut­ta ilmausta, joka ei ole luontevasti suomalaistettavissa – – ei ole vastustettava.” Eipä sitä toisaalta ole kansa ottanut käyttöön puhekielessä. Tilalle tarjottu ”kahvi ja kerma” ei sekään oikein ole sopiva. ”Kahvi ja pulla” on luonteva ilmaisu, koska kyse on kahdesta eri asiasta, mutta olisi vähän hassua pyytää kahvia ja kermaa, kun tarkoitan kahvia, johon on lorautettu tilkka kermaa. Tässä on todellinen aukko suomen kielen ilmaisuvalikoimassa. Luonnollisin menettely on hyväksyä se tapa, jota kielessä jo laajasti käytetään.

Mutta tällaisia ilmaisuja kannattaa välttää, jos teksti menee ankaraan kielentarkistukseen. Ruokalistaanhan voi tarvittaessa kirjoittaa:

Saako saapua vaimoineen?

Edellä mainittiin sellaiset ilmaukset kuin ”kahvi kermoineen” kyseenalaisiksi. Ne ovat teen­näi­syyk­siä, joita on kehitelty korvaamaan vieraan mallin mukaisia ilmauksia.

Sellainen ns. komitatiivimuoto kuin ”vaimoineen” olisi periaatteessa sopiva esimerkiksi lauseeseen ”Ministeri vaimoineen saapui vierailulle.” Komitatiivimuoto on tässä määrite, joka yhdessä toisen sanan (ministeri) kanssa määrittää verbiä (saapui). Tässä ”ministeri vai­moi­neen” tarkoittaisi samaa kuin ”ministeri ja hänen vaimonsa”.

Komitatiivi sisältää aina monikon tunnuksen -i-, mutta se voi olla merkitykseltään yksiköllinen tai monikollinen. Kielenhuollon käsikirjan varoitus siitä, että ”ministeri vaimoineen” voitaisiin tulkita moni­avioi­suu­teen viittaavaksi, on turhaa varovaisuutta.

Komitatiivi on kuitenkin leimallisesti kirjakielen sijamuoto, jota ei juuri käytetä puhe­kie­les­sä, paitsi joissakin lyhyissä erikoissanonnoissa kuten ”siinä on puu poikineen” (’siinä on to­del­la paljon puita’). Asiatyylissä sitä voi käyttää, mutta varovaisesti. Komitatiivin käy­tös­sä teh­dään nimittäin helposti erilaisia virheitä. Lisäksi käsitykset sen oikeasta käytöstä vaih­te­levat.

Kielenhuollon vanhojen ohjeiden mukaan komitatiivi on adverbiaalin, ei attribuutin sija. Tämä merkitsee, että esimerkiksi ”tyttö pitkine letteineen” on väärin, vaikka se esiintyy kuvailevassa Isossa suomen kieliopissa. Ei juuri ole ajateltavissa, että tällainen ilmaus esiintyisi lauseessa niin, että ”letteineen” on verbin määrite. Toisaalta muissa komitatiivitapauksissa sellainen tulkinta on ajateltavissa mutta ei kovin luonteva.

Komitatiivi saatetaan kuvata myös sijamuodoksi, jonka oikeassa käytössä on kyse jossain mielessä erotettavuudesta. Ministeri voi saapua vierailulle myös ilman vaimoaan. Tällä pe­rus­teel­la olisi ”Näin miehen valkeine partoineen” ehkä juuri ja juuri hyväksyttävissä (’Näin mie­hen ja hänen valkean partansa’, ajatuksena se, että aina hänellä ei ole partaa), mutta se ei ole luon­te­va ilmaus, kun tarkoitetaan vain valkopartaisen miehen näkemistä. Aivan mah­do­ton olisi ”mies vahvoine käsivarsineen”, koska käsivarret eivät ole jotain, jota voi pitää muka­naan tai olla pitämättä. Erotettavuusvaatimusta ei kuitenkaan ilmeisesti esitetä missään viral­li­sis­sa ohjeissa. Toisaalta mitä selvemmin siitä poiketaan, sitä keinotekoisemmalta komitatiivi-ilmaus tuntuu.

Hinta euroina vai euroissa?

Kielenhuolto on pitkään, usein painokkaastikin, suosittanut sellaisia ilmaisuja kuin ”ilmoittaa matka metreinä” pikemminkin kuin ”ilmoittaa matka metreissä”. Käytännössä tällaisissa ilmaisuissa inessiivin (esim. metreissä) käyttö on kuitenkin muodostunut yleisemmäksi kuin essiivin (esim. metreinä).

Syynä on varmaankin paljolti se, että meille tutuissa vieraissa kielissä käytetään vastaavissa ilmaisuissa sellaisia prepositioita kuin i tai in, jotka usein suomennetaan kaavamaisesti inessiivillä. Vierasvoittoisuuden torjuminen onkin tärkein syy kielenhuollon vanhaan linjaan tässä asiassa.

Kielenhuollon vanha linja on kyseenalaistettu muun muassa Kielikello-lehden numerossa 4/2001 laajahkossa kirjoituksessa Maksetaanko euroina vai euroissa? Sen pohjalta suomen kielen lautakunta väljensi ohjeita seuraavasti:

Kielioppaiden ohjeiden mukainen essiivi on edelleen yleinen ja suositeltava etenkin sellaisissa konkreettisissa rahailmauksissa, joissa valuutta näkyy lukuna jossain laitteessa, hintamerkinnässä tms. ja varsinkin silloin, kun rahasumma on kädessä (tilitapahtumat näkyvät markkoina ja euroina; maksaessasi euroilla saat vaihtorahat euroina ja sentteinä; vrt. maksoi hinnan seteleinä). – –

Inessiivinen valuuttailmaus näyttää hakeutuvan etenkin sellaisiin, edellisiä abstraktisempiin rahailmauksiin, joissa valuutta on mittaamisen, laskemisen, hinnoittelun tms. väline (markoissa hinnoitellut postimerkit; auton hinta euroissa laskettuna). Monissa tällaisissa tapauksissa mitattuna, laskettuna ja vastaavat partisiippi-ilmaukset ovat mukana vain ajatuksessa (myynti kasvoi viime vuonna 7 % markoissa [mitattuna]; luottokorttien käyttäjät saavat siis laskut euroissa [ilmaistuna]). Yksi syy inessiivien yleisyyteen näissä tapauksissa saattaa olla pyrkimys välttää samasijaisuutta (markkoina mitattuna → mitattuna). Usein essiivi tosin on näissäkin aivan luonteva.

Kuitenkin essiivin käyttö on yleensä luontevaa ja sallittua molemmissa tapauksissa, ja rajan­veto on vaikeaa. Lisäksi lukijat saattavat olla kieltä koskevilta mielipiteiltään vanha­kantai­sem­pia kuin suomen kielen lautakunta. Huolitelluimmissa teksteissä on täten hyvä edelleen käyttää essiiviä, kun ilmaistaan, mitä yksikköä käyttäen jokin asia on esitetty. Toisaalta koko ongelma voidaan ehkä välttää. Esimerkiksi ilmaisussa ”myynti kasvoi 7 % euroissa” on tarpeetonta korostaa rahayksikköä, sillä olennaistahan on, mitä mitataan (rahallista arvoa), ei mittayksikkö.

Huomattakoon kuitenkin ilmaisu maksaa euroilla, jossa siis käytetään muuta sijamuotoa (adessiivia). Ilmaisu voidaan tulkita niin, että euroilla ilmoittaa välineen pikemminkin kuin rahayksikön.

Saako sanoa ”montaa”?

Kielenhuolto piti aiemmin sananmuotoa ”montaa” virheellisenä. Se onkin oudolla tavalla muodostettu, koska siinä on itse asiassa kaksi saman sijamuodon, partitiivin, päätettä pe­räk­käin. Muoto monta on partitiivi, mutta siihen siis vielä lisätään uusi partitiivin pääte -a.

Sananmuoto montaa on kuitenkin koettu tarpeelliseksi joissakin tilanteissa. Kieli­lauta­kunta­kin hyväksyi v. 1995 montaa-muodon käyttämisen useissa tilanteissa. Tar­kem­min sanoen säännöt ovat seuraavat:

Montaa-muoto on hyväksyttävä

• useaa-muodon rinnalla tapauksissa, joissa montaa-muodon korvaaminen monta-muodolla aiheuttaisi merkityksen muutoksen, esim. Pöydässä oli montaa juustoa, vrt. Pöydässä oli monta juustoa; Luin montaa kirjaa, vrt. Luin monta kirjaa; Tyttö iski (= löi) montaa miestä, vrt. Tyttö iski (= valloitti) monta miestä, ja
• monta-muodon rinnalla tapauksissa, joissa se selventää niitä merkitystehtäviä, joita partitiivilla lauseessa halutaan osoittaa, esim. Monta (tai: montaa) uutta sopimusta ei enää tehdä; En ole käynyt siellä montakaan (tai: montaakaan) kertaa; Tuskin meille monta (tai: montaa) vierasta tulee; Liitto rankaisi monta (tai: montaa) urheilijaa.

Aihetta käsittelee tarkemmin Maija Länsimäen artikkeli Kielikellossa 2/1995 s. 18–22.

Käytännössä on usein parempi muotoilla lause niin, että montaa-muotoon ei ole tarvetta, sillä osa lukijoista edelleen paheksuu sitä. Tosin joskus voidaan kysyä, muuttuuko vivahde, jos montaa-sana korvataan useaa-sanalla tai monikkomuodolla. Kannanoton mukaiset vaihtoehdot ”useaa” ja ”monta” eivät aina ole kovinkaan luontevia. Mutta useimmiten montaa-muodon käytön voi helposti välttää, kun muotoilee lauseen hiukan toisin.

Kielilautakunnan mainitsemat esimerkit, joissa montaa-muotoa on käytetty, voitaisiin hyvin korvata seuraavilla, jotka ovat selvempiäkin:

Seuraavassa tapauksessa montaa-muodon korvaaminen samalla selventää asiasisältöä, ainakin muodollisesti:

Kyllähän lauseella ”Asiasta voi olla montaa mieltä” tarkoitetaan, että mielipiteitä on monia, eikä vain sitä, että niitä voi olla monia.

Hiukan samantapainen tapaus on kauaa, jota käytetään erittäin yleisesti kielteisissä lauseissa, esim. ”ei kulunut kauaakaan”. Sitä kuitenkaan ei ole hyväksytty yleiskieleen, vaan Suomen kielen perussanakirja sanoo jopa jyrkästi: ”pitää olla: kauan”. Toisaalta moni länsi­suoma­lai­nen saattaa kokea ilmaisun ”ei kauankaan” vähän oudoksi. Ongelman voi toki useimmiten kiertää käyttämällä vähän toisenlaista ilmausta.

Viimeisin

Myös muotoa ”viimeisin” pidettiin pitkään epäloogisena ja vääränä. Monet ajattelevat vielä­kin, ettei sanalla ”viimeinen” voi olla vertailumuotoja, koska viimeisen jälkeen ei enää tule mitään.

Kuitenkin kielilautakunta hyväksyi muodon ”viimeisin” yleiskieleen merkityksessä ’toistaiseksi viimeinen’ (ks. Kielikello 4/1999) Tässä merkityksessä sillä on oma tehtävänsä, jossa sitä on hankala korvata muilla ilmaisuilla.

On kuitenkin hyvä muistaa, että usein löytyy vaihtoehto, joka ei loukkaa kenenkään korvaa. Kyseeseen voi tulla mm. jokin sanoista ”viime”, ”uusin” ja ”tuorein”.

Tuliko tehtyä vai tehdyksi? Saako alkaa tekemään?

Länsimurteissa sanotaan ”tuli tehtyä”, itämurteissa ”tuli tehdyksi”. Aiemmin kielenhuolto hyväksyi vain jälkimmäisen, mutta jo 1970-luvulta alkaen on hyväksytty molemmat. Silti on vielä lukijoita, joiden mielestä vain ”tuli tehdyksi” on oikein. On myös lukijoita, joiden mielestä näillä ilmaisuilla on jokin vivahde-ero. Ainakin on varminta käyttää samassa kirjoituksessa vain toista näistä ilmaisutavoista.

Toisaalta ilmaisuista ”alkaa tehdä” ja ”alkaa tekemään” vain edellinen on hyväksytty. Tämä kannanotto on muodostunut oikeakielisyyden vertauskuvaksi, eikä sitä ole uskallettu siksi muuttaa. Käytännössähän tämä ei ole ongelma, koska kielen ilmaisuvoima ei heikkene, vaikka käytämme vain vaihtoehtoa ”alkaa tehdä”. Tosin se on monille hiukan epäluonteva ilmaisu, koska puhekielessä sanotaan ”alkaa tekeen”. Vaihtoehto ”rupeaa tekemään” on myös aina ollut kielenhuollon hyväksymä, mutta jotkut pitävät sitä rumana, ehkä siksi, että siitä tulee mieleen sana ”rupi”. Toisaalta usein ilmaisun voi muotoilla toiselta pohjalta.

Erikoista on sekin, että vaikka ”tuli tehdyksi” on siis hyväksytty, ”saada aikaiseksi” ei ole. Vielä Suomen kielen perussanakirja kehottaa välttämään sitä ja käyttämään tilalla ilmaisua ”saada aikaan”. (Nykysuomen sanakirja taas oikeastaan puolueettomammin mainitsee ilmaisun murteelliseksi.)

Saako sanoa ”tulen tekemään”?

Suomessa ei ole varsinaista tulevan ajan aikamuotoa eli futuuria. Sellaiset muodot kuin ”teen” voivat viitata niin tulevaan aikaan kuin nykyaikaankin.

Vieraiden esikuvien mukaan muodostettua eräänlaista liittofutuuria kuten ”tulen teke­mään” voi käyttää selvyyden vaatiessa. Kielitoimisto ei siis tuomitse sitä, vaikka monet innok­kaat kielenhuollon harrastajat sitä paheksuvatkin. Mutta yleensä selvyys ei vaadi liitto­futuuria, vaan asiayhteys ilmaisee, että kyse on tulevaisuudesta. Riittävän selvyyden voi myös saada aikaan lisäämällä ajan adverbin kuten ”vastedes”.

Suomen kielen perussanakirja kuvaa tulla-sanan tällaisen käytön seuraavasti:

tulevaan aikaan viittaamassa vars. tapauksissa, joissa preesensmuoto tulkittaisiin nykyhetkeen viittaavaksi. Tulet huomaamaan, että olen ollut oikeassa. Näin on aina ollut ja näin tulee myös aina olemaan. Taistelulla tuli olemaan tärkeä merkitys sodan kululle. Tulen käsittelemään [paremmin: Käsittelen] tätä asiaa myöhemmissä luen­nois­sa­ni. Virasto tulee lähettämään [paremmin: Virasto lähettää] teille aikanaan kirjeen.

Liittofutuuria käytettäessä on syytä olla varovainen senkin takia, että ilmaisu ei suomessa ole kieliopillistunut eli muuttunut pelkästään aikamuotoa ilmaisevaksi. Se saatetaan joissakin yhteyksissä tulkita kirjaimellisesti. Siis esimerkiksi ”tulen tekemään” voidaan tulkita ”tulen (jonnekin) ja teen”, ”saavun tehdäkseni”.

Toisenlainen liittofutuuri ”olen tekevä” on lähes hävinnyt nykykielestä. Sitä esiintyy vanhassa kirjakielessä ja joskus juhlallisessa kielessä.

Konditionaali on usein tarpeeton

Konditionaaliksi kutsutaan sellaisia verbinmuotoja, joissa on taivutuspääte -isi-, kuten ”menisin”, ”voitaisiin” ja ”olisi tullut”. Usein sanotaan, että konditionaalia käytetään ehtolauseissa, mutta sillä on monia muitakin merkityksiä. Se ilmaisee myös toivetta, kuviteltua asiaa ja kohteliasta pyyntöä tai ehdotusta.

Konditionaalia ei suinkaan käytetä kaikissa ehtolauseissa, vaan sen käytöllä on niissä erityistehtävä. Seuraavista esimerkeistä ensimmäinen on toteamus tai lupaus. Jälkimmäinen taas on irreaaliseksi eli epätodelliseksi ajateltava toteamus, joka voitaisiin sanoa tilanteessa, jossa pidetään sääennusteen perusteella varmana, että huomenna sataa.

Edellä kuvattu monikäyttöisyys ei yleensä tuota ongelmia suomea äidinkielenään puhuville. Mutta ongelmia aiheuttaa ”kiertelyn konditionaali”, jolla ilmaistaan joskus arvelua mutta joka useimmiten kuuluu vain opittuun fraasimaiseen ilmaisutapaan. Osittain se on sekaantunut kohteliaan pyynnön konditionaaliin.

Joskus ehkä ”kiertelyn konditionaalia” tarvitaan pehmentämään ilmaisua, ellei sitä osata muuten pehmentää. Mutta sen käytössä on vaarana sekaantuminen konditionaalin muihin merkityksiin. Esimerkiksi vain koko asiayhteys, jos sekään, auttaa päättelemään, tarkoittaako seuraava lause yksinkertaisesti kannatusta vai sisältyykö kannattamiseen jokin ehto, jota ei suoraan mainita:

Objektin sijamuoto

Suomea äidinkielenään puhuva tietää, että sanotaan ”ostin kirjan” mutta ”en ostanut kirjaa”. Muille suomea opiskeleville tällaiset objektin sijamuodon vaihtelut (siis kirjan ~ kirjaa) aiheuttavat ongelmia. Nämä ongelmat kuuluvat suomen kielen hankalimpiin. Tätä osoittaa sekin, että monet suomea lähes täydellisesti puhuvat suomenruotsalaiset tekevät virheitä juuri objekteissa. Mutta suomea äidinkielenäänkin puhuva joutuu erikseen miet­ti­mään, mikä on oikea objektin sijamuoto esimerkiksi seuraavassa:

Tällaisissa tapauksissa, joissa yksiköllinen objekti (tässä kirjeen ~ kirje) liittyy verbin infinitiiviin (tässä lähettää), on käytäntö usein horjuva ja säännöstö väljä. Kielikorvasta eli kielen äidinkielisen puhujan kielitajusta ei ole apua, koska puhutussa kielessä ei käytetä tuollaisia rakenteita ja kirjoitetussa kielessä niissä on paljon horjuvuutta.

Aiemmin säännöt olivat pääosin päätteellisen muodon (esimerkkitapauksessa kirjeen) kannalla. Päätteetön (kirje) on vanhan säännön mukaan oikein seuraavissa tapauksissa:

• infinitiivi riippuu imperatiivin 1. tai 2. persoonasta
• infinitiivi riippuu ns. passiivimuodosta
• infinitiivi on lauseen subjektina
• infinitiivi riippuu lauseen subjektista.

Käytännössä päätteetön muoto on muo­dos­tu­nut yleisemmäksi kuin vanha normi sallii. Sääntöjä onkin asteittain väljennetty (viimeksi Kielikellossa 3/1986) niin, että monissa tilanteissa sallitaan molemmat vaihtoehdot:

Lisäksi objekti voi olla päätteettömässä muodossa myös sellaisissa tapauksissa, joissa infinitiivi objekteineen on etäällä ja lauseen rakenteen kannalta irrallaan lauseen predikaatista. Mitä etäämmällä ja mitä irrallisempi lauseen predikaatista infinitiivi on, sitä luontevampi on päätteetön muoto. Käytäntö kuitenkin horjuu, eikä täsmällisiä sääntöjä voida antaa.

Uusi sääntö on sekä hankalasti hahmottuva että hyvin tulkinnanvarainen. Onko lauseessa ”Hän alkoi taas toivoa saavansa tilaisuuden lähettää kirje” osa ”lähettää kirje” etäällä ja irrallaan predikaatista ”alkoi”? Onpa kai, mutta miten suuri pitää etäisyyden ja irrallisuuden olla, jotta päätteetön objekti olisi säännön mukaan sallittu tai jotta se olisi jopa parempi kuin päätteellinen? Objektisääntöjen väljennykset eivät siis todellakaan helpota kirjoittajan työtä silloin, kun on tavoiteltava mahdollisimman korrektia kielenkäyttöä.

Tässäkin pätee, että jos kirjoittaja joutuu pohtimaan, niin pohtimaan tai ihmettelemään joutuvat monet lukijatkin: he alkavat ajatella tai epäillä, että tekstissä on objektivirhe. Silloin rikotaan sääntöä ”älä pane minua ajattelemaan” eli sitä periaatetta, että tekstin ei pitäisi saa­da lukijaa pohtimaan asioita, jotka eivät ole tekstin tarkoituksen kannalta olennaisia.

Hyvä sääntö onkin, että jos objektin sijamuotoa joutuu miet­ti­mään, on syytä muuttaa lauserakennetta. Esimerkkivirke on helposti korjattavissa, sillä seuraavassa vaihtoehdossa ei objektin sijan pitäisi aiheuttaa ongelmia suomea äidin­kiele­nään puhuvalle kirjoittajalle tai lukijalle.

Jos mutkikas, objektiongelman synnyttävä lauserakenne kuitenkin halutaan säilyttää, on parasta noudattaa vanhaa normia vanhoillisuusperiaatteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa ongelmatapauksissa yleensä päätteellisen muodon käyttöä.

Muita sijamuodon valinnan ongelmia

Suomen kieltä opiskelevan yksi ongelma on sen oppiminen, mitä sijamuotoa kussakin ilmaisussa tulee käyttää. Tämä vastaa niitä ongelmia, joita meillä on opiskellessamme esimerkiksi englannin prepositioiden käyttöä. Paljon yksityiskohtia, jotka vain pitää oppia. Mutta äidinkielenään suomea puhuva on oppinut ne luonnostaan. Vain jotkin tapaukset tuottavat ongelmia.

Joissakin tapauksissa on kaksi vaihtoehtoista sijamuotoa, joilla ei sääntöjen mukaan ole merkityseroa. Mutta ihmiset usein pyrkivät tulkitsemaan erot merkityksellisiksi. Ajatellaan ehkä, että jokin syyhän on ollut valita kahdesta vaihtoehdosta toinen.

Tarkoittavatko edellisen esimerkin virkkeet aivan samaa? Lukija ehkä kokee, että sana ”vasta­lau­seek­si” ilmaisee selvemmin poistumisen tarkoituksen. Tämäntapaisissa ilmaisuissa on toisaalta -ksi-loppuinen muoto usein hiukan sujuvampi, sillä muoto ”vastalauseena” voi­tai­siin ymmärtää myös lauseen subjektiin, ”työntekijät”, viittaavaksi (kuten esim. lauseessa ”työn­teki­jät marssivat kulkueena”). Yksi perusta sijamuodon valinnalle onkin se, että lauseen pitäisi olla tulkittavissa edes teoriassa vain yhdellä tavalla.

Yksikkö vai monikko?

Valinta yksikkö- ja monikko­muodon välillä ei aina ole itsestään selvä. Joissakin tilanteissa on mahdollista tai jopa ainoa oikea vaihto­ehto käyttää yksikköä silloinkin, kun ilmauksen pääsana on monikollinen muodoltaan tai merkitykseltään.

Kirjakielessä pojat ovat, puhekielessä pojat on

Puhekielessä käytetään yleisesti verbin 3. persoonassa aina yksikkömuotoa tyyliin ”pojat on” ja ”kirjeet lähtee”. Kirjakielessä tietysti kirjoitetaan ”pojat ovat” ja ”kirjeet lähtevät”. Predi­kaat­ti siis noudattaa subjektin lukua (lukukongruenssi).

Tämän useimmat varmaan osaavat, ja lähes kaikessa asiatyylissä on syytä noudattaa kirjakielen sääntöjä tällaisissa selvissä ja yksinkertaisissa tapauksissa. Yksikkömuodon käyttö koetaan selvästi puhekielisyydeksi ja siten huolimattomuuden, jopa välinpitämättömyyden osoitukseksi. Lipsahduksia saattaa sattua etenkin silloin, kun predikaatti on kaukana subjektista.

Yhdysvallat on/ovat?

Hankalampia tilanteitakin syntyy, kun subjekti on muodoltaan monikollinen mutta voidaan mieltää merkitykseltään yksikölliseksi. Pitäisikö kirjoittaa ”Yhdysvallat on”, koska kyse on yhdestä valtiosta, vai ”Yhdysvallat ovat”, koska nimi on monikkomuotoinen?

Yleensä käytetään yksikkömuotoista verbiä silloin, kun toimija ajatellaan yhdeksi koko­nai­suu­dek­si. Esimerkiksi ilmauksen ”Yhdistyneet kansakunnat” ei yleensä ajatella tarkoittavan kansakuntia monikossa vaan niiden muodostamaa järjestöä.

Tällaiset ilmaisut voivat kuitenkin tuntua lukijasta hiukan oudoilta, jopa virheellisiltä, koska nimi on niin selvästi monikollinen. Ongelma kannattaakin usein kiertää muuttamalla lause­raken­net­ta. Joissakin tapauksissa yksiköllinen verbinmuoto on ainoa mahdollinen, jois­sa­kin taas sekä yksikkö että monikko on mahdollinen, mutta niillä on painotuksen ja näkö­kulman ero.

Kahden viimeisen esimerkin erona on se, ajatellaanko yhdistystä, jonka nimi on ”Jumppa­kylän urheilijat”, yhtenä kokonaisuutena vai sen jäsenistöä joukkona. Ensin mainitussa tapauksessa voitaisiin kirjoittaa yksiselitteisesti mutta hiukan paperinmakuisesti siten, että lyhenteen ”ry” ’rekisteröity yhdistys’ avulla tehdään ilmauksesta selvästi yksiköllinen, yhdistystä tarkoittava.

Vaikka siis muodoltaan monikollista ilmaisua (kuten ”Yhdysvallat”) voidaan usein käsitellä yksiköllisenä, syntyy lauseeseen tällöin ainakin lievä jännitys. Se ei juuri haittaa, jos sana tai ilmaisu on yleisesti tunnettu ja käytetty. Mitä harvinaisempi ilmaisu, sitä todennäköisempää on, että lukija ei miellä sitä yhtä käsitettä ilmaisevaksi. Lisäksi esimerkiksi tapahtumien ni­mi­tyk­siä ei juuri voi käsitellä yksiköllisinä. Kirjoitetaan ”Cannesin filmijuhlat päättyivät”, ei ”päättyi”.

Opetus ja tutkimus on/ovat?

Kun subjekti sisältää ilmauksia, jotka on yhdistetty ja-sanalla tai vastaavalla, on predikaatti yleensä monikollinen.

Jos ilmaukset kuitenkin yhdessä tarkoittavat jotakin yksikölliseksi käsitettävää, on yksi­köl­li­nen predikaatti mahdollinen, usein parempikin. Tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, kun ilmaukset käytännössä tarkoittavat samaa tai ainakin saman asian eri puolia.

Laila Lehikoinen kirjoittaa Kielikellossa 3/2001:

Monikkosubjektin veroinen on lauseessa oleva kahden tai useamman sellaisen rinnasteisen substantiivin muodostama lauseke, joita yhdistää jokin konjunktioista ja, sekä, sekä – että. Yleiskielen normien mukaan predikaatti on tällöin tavallisesti monikossa. Yhtä hyvin kuin kirjoitetaan Pojat tulevat, kirjoitetaan siis myös Poika ja tyttö tulevat. Jo Setälän lauseopista lähtien on kieliopeissa ja kielenhuollon oppaissa kuitenkin huomautettu, että predikaatti voi jäädä yksikköön, jos subjekti­substan­tii­vien voidaan katsoa kuuluvan läheisesti yhteen. Setälältä periytyvä esimerkki on Kasvojen kauneus ja vilkkaus on kadonnut.

Yleensä kieliopit ja oppaat eivät tarkemmin määrittele, mitä ”läheisesti yhteen kuuluminen” oikeastaan merkitsee. Millaisten rinnasteisten substantiivien voi katsoa kuuluvan läheisesti yhteen? Terho Itkonen tarkentaa Kielioppaassaan, että tällaiset sanat ”ilmaisevat saman asian eri puolia”, ja antaa esimerkeiksi lauseet Kaupungin meteli ja vilske häiritsi häntä; Silmäänpistävää oli Jukan neuvokkuus ja kekseliäisyys. Kielenkäyttäjien onkin käytännön kirjoitustilanteissa varsin hankala ratkaista, onko predikaatin tällaisissa lauseissa oltava yksikössä vai monikossa. Kun yksinkertaisia ohjeita ei ole, on turvauduttava vain omaan kielitajuun, ja intuitiot vaihtelevat.

Lehikoinen viittaa seuraaviin lisäseikkoihin, jotka saattavat vaikuttaa siihen, että valitaan yksiköllinen predikaatti:

• predikatiivin yksiköllisyys
• rinnasteisten osien yhteinen määrite
• subjektin sijainti predikaatin jäljessä.

Esimerkiksi puhuttaessa yliopistoista mainitaan usein opetus ja tutkimus yliopiston toi­min­nan kahtena perusmuotona. Voiko niiden sanoa olevan saman asian eri puolia? Subjektin ”opetus ja tutkimus” yhteydessä usein pannaan predikaatti monikkoon – ainakin jos halutaan korostaa niiden yhteyttä (juhlapuheen omaisesti) eikä puhuta niistä kahtena eri asiana, joiden vaatimukset voivat olla ristiriitaisia.

Epäselvissä tilanteissa saattaa olla varminta käyttää monikkoa. Se ei ehkä ole tyylillisesti sujuvinta, mutta se auttaa välttämään kieliopista huolehtivien lukijoiden hermostumista.

Esteenä on/ovat ennakkoluulot?

On sallittua käyttää joko yksikköä tai monikkoa. eräissä lausetyypeissä, joissa olla-sana yhdistää yksiköllisen ilmaisun monikolliseen, esi­mer­kik­si ”esteenä on/ovat ennakkoluulot”. Ks. Kielikellon kirjoitusta Eräs kongruenssi­ongelma. Kieli­opil­li­ses­ti sanoen tällöin subjekti on yksikössä, predikatiivi moni­kossa.

Varovainen kielenkäyttäjä välttelee tällaisiakin tilanteita. Vaikka hän tietää, että molemmat ilmaisut kelpaavat, lukija voi jäädä miettimään, onko tekstissä kielivirhe. Lisäksi voi herätä kysymys, onko yksikön tai monikon valinnalla jokin painotus- tai vivahde-ero. Usein löytyy vaihto­ehtoi­nen ilmaisu­tapa. Seuraavassa kolmas vaihtoehto kiertää ongelman, ja verbiä vaihtamalla (esim. vaikeuttivat, haittasivat, hidastivat) voi vielä täsmentää, mitä oikeastaan tarkoitetaan.

Viisi ehdokasta kohtasi/kohtasivat?

Kirjakielen erikoisuuksiin kuuluu, että verbin monikollisuudella tai yksiköllisyydellä voidaan joskus ilmaista olennaisia merkityseroja. Esimerkiksi lause ”Viisi presidenttiehdokasta koh­ta­si­vat TV:n vaalipaneelissa” on periaatteessa oikein muodostettu, jos tarkoitetaan, että eh­dok­kai­ta kaiken kaikkiaan oli viisi. Jos verbi olisi muodossa ”kohtasi”, niin lause sisältäisi pi­kem­min­kin sellaisen ajatuksen, että ehdokkaita oli enemmän ja heistä vain viisi kohtasi toisensa paneelissa. Mutta käytännössä ei ole kovinkaan turvallista jättää lauseen merkitystä tällaisen asian, predikaatin monikollisuuden, varaan. Ensin mainittu lause ei monista edes kuulosta luontevalta.

Kun subjekti sisältää monikollisen lukusanan, kannattaa siis miettiä, tuleeko selväksi, tar­koi­te­taan­ko määrättyä joukkoa vai ilmoitettua lukumäärää yksilöitä jostakin joukosta. Usein ilmaisua kannattaa selventää niin, että tämä tulee selväksi. Seuraavassa on ensin kaksi muo­dol­li­ses­ti oikeaa, merkitykseltään erilaista lausetta ja sitten vaihtoehdot, jotka var­mem­min ymmärretään oikein.

Kun riittävän selvä ilmaisutapa on valittu, predikaatin muoto on vain oikea­kielisyys­asia, joka ei olennaisesti vaikuta ymmärrettävyyteen. Oikean muodon valintaa vaikeuttaa se, että yleis­puhe­kielessä predikaatti on aina yksikössä (”pojat opiskelee”), joten kielikorvasta ei aina ole apua. Säännöt voisaan tiivistää seuraavasti:

• Kun subjekti sisältää lukusanan, predikaatti on yleensä yksikössä.
  Viisi asiakasta valitti asiasta.
• Predikaatti on kuitenkin monikossa, jos subjekti tarkoittaa määrättyä, rajattua ja yleensä aiemmin mainittua kokonaisuutta. Usein subjektiin sisältyy rajaava määrite tai sivulause.
  Mainitut viisi asiakasta valittivat asiasta.

Vireä/Vireät Virrat?

Jos sana on muodoltaan monikollinen mutta merkitykseltään yksiköllinen, esimerkiksi pai­kan­ni­mi ”Virrat”, niin miten siihen liitetään määritteeksi adjektiivi, esimerkiksi ”vireä”? Silloin ei yksikkö eikä monikko tunnu luontevalta. ”Vireä Virrat” on mahdoton ilmaisu, ”vireät Virrat” taas vie ajatukset aivan harhateille.

Ongelma on käytännössä pakko käsitellä siten, että kehitetään jokin kiertoilmaisu. Silloin kun ollaan antamassa nimeä jollekin yhteisölle tai paikalle, kannattaa muistaa, että monikko­muotoi­suu­des­ta seuraa tällaisia hankaluuksia.

Ovatko he sairaana vai sairaina?

Yleensä monikollisen sanan määritteenä oleva sana on suomessa monikollinen, mutta tähän on joitakin poikkeuksia. Niin sanottu predikatiivi­adverbiaali saattaa olla yksiköllinen, vaikka se liittyy monikkomuotoiseen subjektiin. Kyse on tällöin lauseenjäsenestä, jonka sija on translatiivi (esim. ”hyväksi”), essiivi (esim. ”hyvänä”), tai allatiivi (esim. ”hyvältä”). Seuraavat eri­tyyp­pi­set tapaukset voidaan erottaa:

• Ilmaukset, joissa adverbiaalin kuvaama asia on luonteeltaan yksiköllinen, vaikka se liittyy monikolliseen subjektiin.
  Puut istutettiin suojaksi. [Puut yhdessä muodostavat suojan]

  He toimivat tilapäisenä hallituksena.

  Autot järjestettiin jonoksi.
• Yksikölliseksi vakiintuneet sanontatavat eli fraasit kuten ”antaa lahjaksi”. Monikko ei useinkaan ole lainkaan mahdollinen tai sen käyttö muuttaisi merkitystä olennaisesti.
  Vanhemmat antoivat heille lahjaksi uudet luistimet.

  Heidät haukuttiin pataluhaksi.

  Toiminnan esittelyt ovat eduksi.

  Nämä toimenpiteet olivat vain haitaksi.

  Jätän nämä sinun huoleksesi.

  Työt maistuvat puulle.
• Ilmaukset, joissa adverbiaalin voidaan ajatella liittyvän johonkin joukkoon yleisesti, sen kaikkiin jäseniin eikä kuhunkin erikseen. Näissä tapauksissa saattaa monikkokin olla mahdollinen, mutta merkitys tai ainakin sävy on toinen: silloin voisi ajatella lisäyksen ”kukin erikseen”. Raja tämän ja edellisen ryhmän välillä on osittain häilyvä. Toisaalta monikon käyttö saattaa tuntua turvallisemmalta, varmemmin ohjeiden mukaiselta, vaikka ohjeet ovatkin väljät.
  He kävelivät surullisena kotiin.

  Oppilaat ovat sairaana.

  Leivät paistuivat mustaksi.

  Jätä tavarat säilytettäväksi.

  He seuraavat asiaa kiinnostuneena.

  Vanhat säännöt otettiin esikuvaksi.

Aihetta käsittelee tarkemmin (ja hiukan eri tavalla eritellen) Matti Räsäsen kirjoitus Ovatko oppilaat sairaana vai sairaina? (Kielikello 2/2007).

Myös predikatiivin luku on herättää joskus kysymyksiä. Onko oikein sanoa ”osa heistä sanoi olevansa terve” vain onko sanottava ”terveitä”. Sen enempää kieliopit kuin kieli­taju­kaan ei anna tähän yksiselitteistä vastausta. Monikon käyttö on tavallisempaa ja ilmeisesti monien mielestä ainoa oikea vaihtoehto.

Hatut päässä vai päissä?

Suomen kielen tyypillisimpiin piirteisiin kuuluu yksikön käyttö puhuttaessa sellaisesta, joka jokaisella on vain yksi.

Monikon käyttö (Miehet panivat hatut päihinsä) on ilmeisesti yleistynyt englannin vaikutuksesta. On myös syntynyt epäselvyyttä siitä, onko yksikkö oikein – kun on ruvettu miettimään, mikä olisi joltakin kannalta loogista, eikä sitä, mikä on kielenmukaista.

Aikanaan vai aikoinaan?

Erityiskysymys monikon käytössä on, sanotaanko ”aikanaan” vai ”aikoinaan”. Muo­dos­tuk­sel­taan nämä ovat aika-sanan sijamuotoja, yksikön ja monikon essiivi, jossa on omistus­liite. Käytännössä ne ovat pitkälti kehittyneet adverbeiksi ja eriytyneet mer­ki­tyk­sil­tään:

• aikanaan tarkoittaa ’oikeaan aikaan, ajan tullen, ajallaan’, ja se viittaa tavallisimmin tulevaisuuteen
  Metrorataa jatkettaneen aikanaan Espooseen.

  Jokainen teki osuutensa aikanaan.
• aikoinaan viittaa menneisyyteen ja tarkoittaa suunnilleen ’joskus ennen’.
  Hän oli aikoinaan tunnettu urheilija.

Esiintyy kuitenkin paljon horjuvuutta, joka on erityisen haitallista siksi, että joskus kumpikin tulkinta on mahdollinen. Kielenoppaat kuvaavat näitä muotoja vaihtelevasti. Esimerkiksi Suomen kielen perussanakirja kuvaa ne muuten edellä esitetyllä tavalla mutta mainitsee, että sanalla ”aikanaan” on myös (harvinaisempi) merkitys ’aikoinaan’. Samoin kuvaa Uusi kieli­opas, joka toisaalta mainitsee, että käänteisesti voi sanalla ”aikoinaan” olla myös merkitys ’aikanaan’, vaikka kirja suosittaakin välttämään sellaista käyttöä. Nykysuomen sanakirja taas kuvaa nämä muodot (aika-sanan erityisinä käyttötapoina) niin, että kummallakin on mo­lem­mat edellä kuvattut merkitykset.

Pahimmillaan jää lukijan arvattavaksi, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Esiintyvän sekaannuksen takia ei oikean muodon käyttäminen aina riitä. Lisäksi on muotoiltava teksti kokonaisuutena niin, että väärä tulkinta ei ole mahdollinen tai että se ainakin vaatii erityisiä ponnisteluja. Esimerkiksi ”Saavuitko aikanaan perille?” on kaksitulkintainen kysymys. Yksiselitteisiä olisivat toisaalta ”Saavuitko lopulta perille?”, toisaalta ”Saavuitko ajoissa perille?”

Ilmaisussa ”omana aikanaan” ei ole kyse adverbintyyppisestä käytöstä, ja siinä yksikön käyttö on yleisten sääntöjen mukaista. Se on ehkä osaltaan lisännyt sekaannusta, koska se tavallaan vastaa adverbia ”aikoinaan”.

Sinä tai vaimosi voit/voi/voitte?

Jos lauseen subjekti koostuu useasta rinnasteisesta osasta, joihin kuuluu ainakin yksi persoonapronomini, niin predikaatin muodon määräytymisessä 1. persoona ”voittaa” muut ja 2. persoona 3. persoonan. Jos siis esimerkiksi mukana on minä-sana, niin predikaatti on 1. persoonassa. Se on monikollinen, jos subjektin osia yhdistää ja-sana tai vastaava.

Hankalampia tilanteita syntyy, jos subjektin osia yhdistää tai-sana tai vastaava. Ohjeet, kieliopit ja kielitaju antavat epäselviä ja vaihtelevia vastauksia, ja myös käytäntö vaihtelee. Kaikkia seuraavia vaihtoehtoja voi perustella ja kaikkia niitä voi myös pitää epäilyttävinä.

Tällaisessa tilanteessa syntyy väistämättä ristivetoa, kun subjektin yksi osa vaatii yhtä muo­toa ja toinen osa toista. Parasta onkin jakaa lause kahtia niin, että on kaksi predikaattia ja kullakin oma subjektinsa, jonka mukaan sen muoto määräytyy luontevasti. Ilmaisu hiukan pitenee mutta muuttuu ongelmattomaksi.

A- ja B-kohdat vai A- ja B-kohta?

Kun yhdyssanoilla on yhteinen jälkiosa, se on suomen kielessä vanhastaan yksikössä, jos kumpikin tai kukin yhdyssana on merkitykseltään yksiköllinen.

Tämäntapaisissa ilmauksissa on kuitenkin nykyisin tavallista käyttää monikkoa (Annan- ja Simonkatujen kulmassa). Vastaavia tilanteita syntyy myös silloin, kun rinnastetaan kaksi sanaliittoa (esimerkiksi ”Suomen pääministeri” ”Ruotsin pääministeri”) ja jätetään niiden yhteinen osa pois. Yksikkö olisi loogisempi, mutta monikko on tavallinen etenkin silloin, kun ilmaukseen liittyy predikaatti, joka on tietysti monikossa.

Aiheesta on laajahko kirjoitus Pääsanan yksikkö ja monikko eräissä attribuuttirakenteissa Kielikellossa 1/1988. Kielenhuolto ei tiettävästi ole ottanut selvää kantaa, mutta eri oppaissa ja ohjeissa on omia suosituksiaan.

Selvyyden kannalta voidaan joissakin tapauksissa perustella nimenomaan yksikköä, joissakin tapauksissa taas nimenomaan monikkoa. Tämä riippuu siitä, onko tarpeen torjua sellainen väärinkäsitys, että kukin ilmauksen osa olisi merkitykseltään monikollinen, vai sellainen, että ilmaus kokonaisuudessaan olisi merkitykseltään yksiköllinen.

On yleisesti tiedossa, että maalla on vain yksi pääministeri kerrallaan. Täten ilmausta ”Suomen ja Ruotsin pääministerit” ei voi ymmärtää niin, että tarkoitettaisiin useita Suomen pääministereitä tai useita Ruotsin pääministereitä. Muissa tilanteissa voi sentapainen väärinkäsitys syntyä. Näin on esimerkiksi seuraavassa lauseessa olettaen, että kumpaakin maata edustaa vain yksi henkilö eikä tämä muuten käy ilmi tekstiyhteydestä:

Tosin tällaisissa tilanteissakin voi kysyä, onko mahdollinen väärinkäsitys haitallinen, jos kirjoitetaan ”Suomen ja Ruotsin edustajat”. Saattaahan olla, että on asian kannalta yhden­teke­vää, paljonko edustajia oli.

Muissa yhteyksissä voi yksikön käyttö luoda toisenlaisen riskin. Jos kirjoitetaan ”toimikuntaan valittiin myös Suomen ja Ruotsin edustaja”, niin tarkoitetaanko Suomen edustajaa ja Ruotsin edustajaa vai yhtä henkilöä, joka edustaa molempia maita? Jos on tärkeää ilmaista tällainen asia yksiselitteisesti, ei monikkokaan auta, koska silloin jäisi se mahdollisuus, että kummallakin maalla on useita edustajia. Tällöin jouduttaisiin toistoon: ”Suomen edustaja ja Ruotsin edustaja”.

Jos taas ilmauksen kokonaismerkitys on yksiköllinen, tilannetta on usein syytä selventää lisämääritteillä tai muutoin. Ei pidä olettaa, että ”Suomen ja Ruotsin edustaja” ilman muuta ymmärretään yhtä henkilöä tarkoittavaksi. Tällainen ilmaushan vanhastaan ja vanhojen ohjeiden mukaan tarkoittaa ensisijaisesti kahta henkilöä.

Tältä pohjalta voidaan suosittaa seuraavaa linjaa tapauksissa, joissa substantiivilla on rinnakkaisia määritteitä (erillisinä sanoina tai yhdyssanan alkuosana). Aihepiiri on siis kuitenkin kiistanalainen ja epäselvä, ja monet ohjeet ja käytännöt suosittavat monikon käyttöä tässä esitettyä laajemmin.

• Jos niistä ilmauksista, joista rakenne on ajateltava lyhennetyksi, yksikin on monikollinen, on substantiivi tietenkin monikollinen.
  Robertin- ja Annankadut [= Robertinkadut ja Annankatu]
• Muutoin substantiivi on yleensä yksiköllinen.
  Simon- ja Annankatu

  Oulu- ja Kemijoen välissä

  A- ja B-kohta

  1970- ja 1980-luvulla

  suomen ja ruotsin kieli

  Espoon ja Vantaan kaupunki

  toukokuun 1. ja 2. päivänä

  Matematiikan ja fysiikan laitos muuttavat.
• Monikkoa käytetään kuitenkin seuraavissa tapauksissa:
  • Yksikkö voisi aiheuttaa väärinkäsityksen siitä, että ilmauksen kokonaismerkitys on yksiköllinen, siis yhtä kohdetta tarkoittava.
    Otettiin käsiteltäviksi Virtasen ja Lahtisen ehdotukset.
  • Ilmauksessa on kaksi eritasoista genetiivirakennetta. (Tässä tosin yksikötkin olisivat usein ajateltavissa.)
    Suomen ja Ruotsin eduskuntien puhemiehet tapasivat.
  • Ilmauksella on adjektiivi- tai partisiippi attribuutti (joka on tietysti monikossa).
    kauniit Espoon ja Vantaan kaupungit

    Suomi luopui miehittämistään Repolan ja Porajärven pitäjistä.

Omistusliitteet

Monet kielenhuollon harrastajat kantavat erityistä huolta omistusliitteistä eli possessiivi­suffikseista. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että omistusliitteet ovat häviämässä suomen kielestä.

Kirjakielisestä omistusliitteen käytöstä osa on aina ollut keinotekoista. Pelkän omistus­liitteen käyttö ei ole koskaan ollut sujuvaa kieltä kuin joissakin yhteyksissä. ”Työ­paik­ka­ni on kotisi lähellä” on kieltä, joka on olemassa vain paperilla. Lisäksi omistusliite usein hämärtää kieltä. Sana ”kirjani” voi tarkoittaa ’mun kirja’ tai ’mun kirjat’ tai ’mun kirjan’.

Mutta muutokseen, jossa omistusliitteistä luovutaan, menee kauan. Siirtymäkauden aikana on osattava käyttää niitä asiatyylissä. Tämä ei yleensä ole vaikeaa. Kyllä useimmat osaavat kirjoittaa ”uusi autoni”, mutta useinkaan ei viitsitä kirjoittaa. Tällöin on olennaista muistaa, että ”mun uus auto” on selvä puhekielisyys, ”minun uusi auto” taas kummallista sekakieltä ja ”minun uusi autoni” käytännössä hyväksyttyä kieltä. Periaatteessa on toki edelleen voimassa sääntö, jonka mukaan (kirjakielessä) persoonapronominia kuten ”minun” käytetään vain, jos se on painokas – siis ”minun uusi autoni” on lähinnä vastakohta jonkun toisen uudelle autolle.

Omistusliitteiden käyttöön on vanhastaan tehty se poikkeus, että sanojen ”meidän” ja ”teidän” pääsana on omistusliitteetön perhettä, omaa ryhmää tms. merkitsevissä tutta­val­li­sis­sa puhekielenomaisissa ilmauksissa. Kyse on siis oikeastaan puhekielisyyden salli­mi­ses­ta. Niinpä poikkeusta ei pidä soveltaa esimerkiksi kansakuntaa tarkoittaviin ilmauk­siin. Rajan voi ehkä vetää meidän kylän ja teidän kaupunkinne väliin.

Erikoistapaus on sellainen ilmaus kuin ”meidän kesken” (mutta ”heidän keskensä”).

Omistusliite jätetään usein pois myös silloin, kun persoonapronomini ei ole määritteenä yksinään vaan siihen liittyy määrite, yleensä substantiivi, joskus adjektiivi. Tavallisesti omis­tus­lii­te jätetään pois, jos määrite on per­soo­na­pro­no­mi­nin jäljessä (”meidän kaikkien…”), mutta omistusliitettä käytetään, jos järjestys on päinvastainen (”kaikkien meidän…”), jolloin persoonapronomini on heti pääsanansa edessä. Käytäntö on kuitenkin horjuva, eikä yksi­selit­tei­siä virallisia ohjeita liene.

Vielä yksi erikoistapaus on omistusliitteen jättäminen pois eräistä lauseenvastikkeista. Jos ns. kielteisessä modaalisessa lauseenvastikkeessa (jossa käytetään tekemättä-tyyppistä sanan­muotoa) on persoonapronominin genetiivi, joka ilmaisee tekijän, niin yleensä sen pää­sanaan tulee omistusliite. Jos pääsanalla kuitenkin on määrite, jää omistusliite pois.

Hankaluuksia aiheuttavat usein kolmannen persoonan muodot. ”Hän lähti hänen autollaan” tarkoittaa periaatteessa sitä, että joku lähti jonkun toisen autolla. Käytännössä se yleensä tarkoittaa sitä, että joku ei ole oppinut suomea aivan täydellisesti. Suomeksihan sanotaan ”Hän lähti omalla autollaan” tai sitten ”Hän lähti Matin autolla”, tai kenen autolla nyt sitten lähdettiinkin.

Sellaiset ilmaukset kuin ”Matti ja vaimonsa” johtuvat todennäköisesti siitä, että kirjoittaja haluaa välttää puhekielisyyttä (”Matti ja sen vaimo”) mutta ei osaa tuottaa normaalia kirja­kielistä ilmausta ”Matti ja hänen vaimonsa”. Yllättävää kyllä kielilautakunta on kuitenkin ottanut sallivan kannan, jota selostetaan Kielikellossa 4/1999 näin:

Lautakunta oli sitä mieltä, että normaaliin asiatyyliin kuuluu persoonapronomini (mies ja hänen vaimonsa), mutta joissain tekstilajeissa – esimerkiksi tavoiteltaessa kevyttä, rentoa, viihdyttävää sävyä – mies ja vaimonsa -rakenteella tuntuu olevan oma tehtävänsä, eikä sitä sen vuoksi voi täysin tuomita. Rakenteen käyttö vaatii kuitenkin kirjoittajalta tyylitajua, joten yksinkertaisinta on käyttää aina tällaisissa tapauksissa persoonapronominin genetiiviä, rakennetta mies ja hänen vaimonsa.

Kannaotto on outo ja jättää kirjoittajat epätietoisuuteen. Kevyessä ja rennossa kielessähän sanotaan esimerkiksi ”kaveri ja sen eukko”. Niinpä kannanotosta on syytä ottaa huomioon vain viimeinen lause.

Yhdyssanan alkuosan sija

Kokkihattu vai kokinhattu?

Yhdyssanan alkuosan sijamuodon valinnassa on useimmiten kyse valinnasta perusmuodon (nominatiivin) ja n-loppuisen muodon (genetiivin välillä). Olisiko kirjoitettava ”kokkihattu” ”kokinhattu”? Kumpikin on käytössä, ja vaikka ”kokinhattu” sopisi paremmin kielen vanhaan käytäntöön ja säännöstöön, ”kokkihattu” on jonkin verran yleisemmin käytössä.

Jos valitaan genetiivi, saattaa seu­raa­vak­si eteen tulla valinta yksikön ja monikon välillä. Joskus kaikki vaihtoehdot ovat käy­tös­sä ilman merkityseroa, mutta valintaa saatetaan silti pohtia ja siitä saatetaan kiistellä.

Jos alkuosa on genetiivissä, on vielä usein valittava yhdyssanan ja sanaliiton (esimerkiksi ”virusten torjunta”) välillä. Tätä aihetta käsiteltiin kohdassa Yhteen vai erikseen?

Yhdyssanojen alkuosassa on vanhastaan vaihtelua päätteettömyyden ja n-päätteellisyyden välillä. Keskenään samantyyppisiin sanoihin on voinut vakiintua erilaiset muodot: tienvarsi ~ olkavarsi, maantiede ~ kasvitiede, kansaneläke ~ taiteilijaeläke. Yhdyssanan alkuosan muoto onkin usein sanastotason asia, joka pitää tarvittaessa tarkistaa sanakirjasta. Yleisiin sääntöihin on nimittäin hyvin paljon poikkeuksia.

Jos sanaa ei löydy sanakirjoista, voi alkuosan muodon pyrkiä valitsemaan samantapaisten sanojen mallin mukaan. Lisäksi voi tarkistaa Internetin hakukoneilla, onko sana kuitenkin käytössä ja verrata vaihtoehtoisten muotojen yleisyyksiä.

Taipumattomuus valtaa alaa

Suuntaus näyttää olevan kohti alkuosan taipumattomuutta sellaisissa tapauksissa, joissa n-päätteinen alkuosakin olisi ajateltavissa. Osittain syynä on lyhyys, sillä esimerkiksi ”virus­torjunta” on tavun verran lyhyempi kuin vaihtoehdot. Samalla vältetään valinta yksikön ja monikon välillä. Tietysti perusmuoto on yksiköllinen, mutta se mielletään merki­tyk­sel­tään yleiseksi. Sen sijaan jotkut kokevat, että ”viruksentorjunta” viittaa vain yhden viruksen tor­ju­miseen.

Sijamuotojen käyttö yhdyssanojen alkuosissa on muodostunut melko sekavaksi. Joissakin tilanteissa syntyy myös monitulkintaisuutta, joka ratkeaa vain sillä, että ihmiset oppivat sanojen merkitykset erikseen. Esimerkiksi ”ohjustentorjunta”, ”ohjuksentorjunta” ja ”ohjus­torjunta” ovat kaikki käytössä. Viimeksi mainittu on selvästi yleisin, vaikka se on epäselvin. Sehän olisi tulkittavissa luontevammin ohjuksilla tehtäväksi (joidenkin kohteiden) tor­jun­nak­si, mutta se tarkoittaa ohjuksiin kohdistuvaa torjuntaa.

Genetiivialkuisia tapauksia

Yhdyssanan alkuosa on useimmiten perusmuodossa (päätteetön). Se on kuitenkin yleen­sä genetiivissä (n-päätteinen) seuraavissa tapauksissa:

• Jälkiosa on tekemistä tai tekijää ilmaiseva (tavallisesti verbin johdos) ja alkuosa on kyseisen tekemisen kohde. Tällaisten yhdyssanojen tilalla voi usein käyttää sanaliittoa.
  puunkaato

  väestönlaskenta

  asunnonostaja
• Jälkiosa on tekemistä tai teon tulosta ilmaiseva ja alkuosa on kyseisen tekemisen tekijä. Tällaisten yhdyssanojen tilalla voi joskus käyttää sanaliittoa, mutta yleensä silloin muut­tui­si merkitys eikä vain sävy.
  auringonlasku (= auringon lasku)

  maanvyöry

  kansannousu

  lääkärintodistus
• Alkuosa ilmaisee, kenen tai minkä jälkiosa on. Joskus kyseessä on varsinainen omis­ta­mi­nen mutta useammin johonkin tai jollekin (tai johonkuhun tai jollekulle) kuulu­mi­ses­ta. Kyse voi olla myös vain kokonaisuuden ja osan suhteesta. Tällöin siis genetiivillä on samantapainen merkitys kuin yleensä subs­tan­tii­vien mää­rit­tei­nä (lääkärin laukku, hameen helma, suonen sisäinen, päivän sankari). Yhdys­sanalle on kuitenkin varsin usein muodostunut erikoismerkitys, joka ei ole aivan sama kuin sana­liiton.
  lääkärinlaukku

  hameenhelma

  suonensisäinen

  päivänsankari

Näitä tapauksia voidaan kuvata sanomalla, että niissä alkuosan genetiivi on luonteeltaan objektiivinen genetiivi (kohteen eli objektin ilmaisu), subjektiivinen genetiivi (toimijan eli subjektin ilmaisu) tai possessiivinen genetiivi (omistamisen tai omaamiseen eli possession ilmaisu).

Edellä mainittiin luetelman ensimmäisessä kohdassa, että tekemisen kohdetta ilmaiseva alkuosa on yleensä n-päätteinen, kun jälkiosa on tekemistä tai tekijää ilmaiseva. Hiukan epäloogisesti sama ei päde, jos jälkiosa ilmaisee tekopaikkaa.

Horjuvuutta

Kielen epäjohdonmukaisuutta kuvastaa, että edellä mainituissa esimerkkisanoissakin on horjuvuutta (esimerkiksi ”väestölaskenta”). Lisäksi niitä luonteeltaan hyvin vastaavissa sanoissa on päätteetön alkuasu. Sanomme ”lumivyöry”, vaikka sanan ”maanvyöry” mallin luulisi ohjanneen muotoon ”lumenvyöry”.

Horjuvuutta osoittaa myös esimerkiksi se, että rakenteeltaan toisiaan hyvin vastaavista päähineiden nimityksistä, joissa alkuosa tarkoittaa arvoa, ammattia tms., osa on gene­tii­vi­al­kui­sia, osa nominatiivialkuisia.

Mainitunlaisten sanojen genetiivialkuisuutta voi perustella sillä, että niissä alkuosa ilmaisee, kenen päähineestä on kyse. Tosin ”omistaminen” on sikäli kuvaannollista, että tarkoitetaan päähinettä, joka on jollekin ryhmälle tunnusomainen ja useinkin vain erityisissä tilanteissa käytetty. Mitä epämääräisempi alku- ja loppuosan suhde on, sitä paremmin voidaan pe­rus­tel­la nominatiivialkuisuutta.

Yleisten sääntöjen vastaisia nominatiivialkuisiksi vakiintuneita sanoja ovat myös mm. aivopesu, asiakaspalvelu, eläinsuoja, eläinsuojelu, joutsenlaulu, muotisuunnittelu, suku­tutkimus ja säätiedotus. Osaa näistä on kielenhuolto aiemmin yrittänyt muuttaa genetiivi­alkui­sik­si (”aivojenpesu” yms.).

Esimerkiksi E. A. Saarimaan Kielenopas esittää vuoden 1964 painoksessa, että mm. seuraavien sanojen tulee olla genetiivialkuisia: kuninkaanajatus, matkustajanpaikka, nuorisonjohtaja, osakkeenmerkintä, sammakonuinti, tuonninrajoitus, veronvähennys. Ne ovat kuitenkin käytössä lähes yksinomaan nomi­na­tii­vi­alkui­si­na (kuningasajatus jne.).

Joskus merkitysero

Joissakin tapauksissa on samoista sanoista koostuville yhdyssanoille vakiintunut selvä merkitysero sen mukaan, onko alkuosa perusmuodossa vai n-päätteinen.

Silloin, kun merkityseroa ei ole ja molemmat vaihtoehdot ovat käytössä, tuntuu alkuosan päätteettömyys yleistyvän, kuten edellä kuvattiin. Usein se on myös normien mukaista: