Nykyajan kielenopas, luku 8 Taivutus:

Taivutusmuodon valinta

Sisällys:

Tässä käsitellään sitä, mitä taivutusmuotoa (kuten mitä sijamuotoa) käytetään. Koh­das­sa Miten taivutusmuoto muodostetaan? tar­kas­tel­laan, miten muodostetaan se tai­vu­tus­muo­to, jota on päätetty käyttää. Siinä käsitellään myös tittelien ja muiden määritteiden tai­pu­mis­ta pääsanan mukaan.

Suomea äidinkielenään puhuva valitsee ja muodostaa taivutusmuodon yleensä luon­tai­sen kielitajunsa pohjalta, ajat­te­le­mat­ta. Pul­ma­tilan­tei­ta syntyy kui­ten­kin muun muas­sa siksi, että joissakin yh­teyk­sis­sä on käytössä usei­ta vaihtoehtoja, esi­mer­kik­si ”Kyproksella” ja ”Kyproksessa”.

Paikallissijat

Paikallissijoiksi sanotaan sellaisia muotoja kuin talossa, talosta, taloon (sisäpaikallissijat) ja talolla, talolta, talolle (ulkopaikallissijat). Nimityksestä huolimatta nämä muodot tar­koit­ta­vat usein muuta kuin paikallisuutta, esim. ”puhun tästä talosta” tai ”talolle annettiin uusi nimi”. Osittain tämän takia, osittain lyhyyden vuoksi tässä oppaassa käy­te­tään nimityksiä sisäsijat ja ulkosijat.

Suomalaisten paikannimien taivutus

Suomen paikannimistä joistakin käytetään ulkosijoja, joistakin sisäsijoja, esimerkiksi ”Tam­pe­reel­la”, mutta ”Turussa”. Joskus on epäselvää, kumpia sijamuotoja käytetään, esi­mer­kik­si kir­joi­te­taan­ko ”Muhoksella” vai ”Muhoksessa”. Toinen ongelma on, että jotkin nimet ovat perus­muodos­sa yksiköllisiä, muissa muodoissa monikollisia, esim. Kauniainen : Kau­niaisten.

Kotimaisten kielten keskus on julkaissut vuonna 1990 kirjan Alastarolla, Ylis­ta­ros­sa. Suo­men asutus­nimet ja niiden taivutus. Siitä löytyvät kaikkien Suomen kuntien, kylien ja kylä­kuntien ym. nimien taivutukset. Kuten kirjan otsikkokin osoittaa, keskenään saman­lais­ten­kin nimien taivutukset voivat vaihdella. Pääsääntö on, että noudatetaan paikka­kunnalla van­has­taan voimassa ollutta käytäntöä. Kyseisestä aineistosta on kehitetty verkkoversio Asutusnimi­hakemisto.

Kuntien nimien osalta tiedot löytyvät myös kielitoimiston sivulta Kuntien nimet ja niiden taivutus.

Kielenhuollon kannan mukaan paikkakunnan käytäntöä noudatetaan myös Ruotsissa sijaitsevan Haaparannan kaupungin nimen taivutuksessa: ollaan ”Haaparannalla”, ei ”Haaparannassa”, vaikka tällainen taivutus on yleinen paikkakunnan ulkopuolella.

Monikolliset nimet yleensä ulkosijoissa

Suomalaisista paikannimistä käytetään yleensä ulkosijoja silloin, kun nimi on monikollinen. Vastaavasti käytetään ulkomaisistakin monikollisista nimistä ulkosijoja.

Valassaaret : Valassaarilla
Virrat : Virroilla
Hebridit : Hebrideillä
Malediivit : Malediiveilla

Monikollisista valtioiden ja alueiden nimistä käytetään kuitenkin sisäsijoja, ellei kyseessä ole saaristo.

Alankomaat : Alankomaissa
Arabiemiirikunnat : Arabiemiirikunnissa
Yhdysvallat : Yhdysvalloissa

Vieraat paikannimet yleensä sisäsijoissa

Yleensä vieraista paikannimistä käytetään sisäsijoja. Sijamuodon muodostaminen (päätteen liittäminen) on joskus ongelmallista, mutta sitä käsitellään jäljempänä.

Tukholmassa
Kiinassa
Chamonix’ssa

Ulkosijoja eräissä maiden ja alueiden nimissä

Maannimistä muodostaa poikkeuksen Venäjä: siitä käytetään ulkosijoja.

Venäjällä, Venäjältä, Venäjälle

Maiden ja alueiden (esim. kuntien) nimistä, joiden viimeisenä osana on sana ”maa”, käy­te­tään yleensä ulkosijoja.

Ahvenanmaalla
Ambomaalla
Frans Joosefin maalla
Kuningatar Maudin maalla
Kuurinmaalla
Maksamaalla
Pertunmaalla
Saksanmaalla
Vaalimaalla

Joistakin tämän tyypin suomalaisista kuntien ym. nimistä käytetään kuitenkin sisäsijoja. Suurin osa niistä on pienehköjä alueita. Edellä mainitusta Asutusnimi­hakemistosta voi tarkistaa tilanteen.

Aasamaassa
Keminmaassa

Poikkeuksen muodostaa myös Thaimaa, joka on korvannut aiemman nimen Siam ja jota ei aina tajuta yhdyssanaksi, joka on muodostettu thai-kansan nimestä ja suomen maa-sanasta. Lisäksi muutama muu maa-loppuinen nimi taipuu sisäsijoissa.

Thaimaassa, Thaimaahan, Thaimaahan
Swazimaassa
Betšuanamaassa [vanhentunut; nyk. Botswana]

Skotlannin osaa tarkoittavasta Ylämaa-sanasta käytetään sisäsijoja (Ylämaassa), mutta suomalaisesta paikannimestä Ylämaa (entinen kunta) ulkosijoja (Ylämaalla).

Joissakin tapauksissa on vaihtelua: Tšekinmaassa ~ Tšekinmaalla. Yksin­kertaisinta on käyttää suositeltua suomen­kielistä nimeä: Tšekki : Tšekissä (monikollinen Tšekeissä on arkikielinen).

Sellaiset suomalaiset nimet kuin Loimaa ja Saimaa eivät ole yhdyssanoja. Niistä käytetään sisäsijoja.

Loimaalla
Saimaalla [esim. veneilystä; sen sijaan esim. ”uin Saimaassa”]

Saarten ja ”rantapaikkojen” nimien ulkosijat

Joissakin tapauksissa käytetään vieraiden mallien mukaan ulkosijoja silloin, kun sisäsija vastaisi kielen vanhaa käytäntöä. Sanotaan ”Caprilla”, vaikka suomessa vanhastaan käytetään saarien nimistä sisäsijoja kuten ”Kemiössä”. Itse asiassa ulkosijoja on käytetty luodoista, ja tältä kannalta ”Caprilla” on jopa koominen ilmaisu. Mutta muoto ”Caprilla” johtuu ruotsin ilmaisusta ”på Capri” ja siitä ajatuksesta, että ruotsin prepositioita vastaavat kaavamaisesti tietyt suomen sijamuodot.

Joissakin tapauksissa ulkosijat ehkä osittain johtuvat siitä, että matkailupaikoissa on usein hiekkarantoja. Ilmaisu ”Riminillä” ehkä mielletään Riminin rannoilla olemiseen viittaavaksi. Sellaiset tapaukset kuin ”Rivieralla” ja ”Mallorcalla” ovat kai jo kieleen vakiintuneet. Sen si­jaan esimerkiksi ”Kyproksessa” ja ”Kyproksella” vielä kilpailevat keskenään, samoin ”Goassa” ja ”Goalla”. Toisaalta ”Sri Lankassa” on paljon yleisempi kuin ”Sri Lankalla”.

Kielenhuolto on aiemmin suositellut saarten ja saarivaltioiden nimiin sisäsijoja (esim. ”Kreetassa”) Vuonna 1978 päätettiin sallia myös ulko­sijat (esim. ”Kreetalla”), kun puhutaan saaresta. Vuonna 2000 kielilautakunta otti kannan (ks. Kielikello 2/2001, artikkeli Maiden ja saarten nimien taivuttaminen), joka on vielä sal­li­vam­pi ja asiallisesti merkitsee ulkosijojen suosittamista moniin tapauksiin, koska ne mai­ni­taan vakiintuneiksi. Kannanotto Maiden ja saarten nimet ja niiden taivuttaminen esittää:

Useimmissa maanniminä käytettävissä ulkomaisissa saarennimissä on myös ulko­paikallis­sijaa pidettävä nykyään vakiintuneisuutensa vuoksi hyväksyttävänä. Ulko­maisten saarennimien taivutusta ei ole tarpeen erotella sen mukaan, käy­te­tään­kö nimeä valtiosta, muusta hallinnollisesta alueesta tai matkailukohteesta vai käy­te­tään­kö sitä muussa yhteydessä.

Kielikellon 2/2011 artikkeli Saarten nimien taivutus: Kaunissaaressa ja Caprilla mainitsee: ”Pienehköjen lomasaarten nimissä ulkopaikallissija alkaa olla lähes yksinomainen.” Artikkeli ottaa myös kantaa sellaisiin matkailu­kohteiden nimiin kuin Goa, Gibraltar ja Jalta. Se sanoo, että ne ”taipuvat periaatteessa sisäpaikallissijoissa kuten muutkin tämän­tyyppiset ulko­mais­ten paikkojen nimet” (esim. matkustetaan Goaan), mutta että niitä ”on alettu taivuttaa samalla tavalla ulkopaikallissijoissa kuin lomasaarten nimiä” (esim. matkustetaan Goalle). Varsinainen kannanotto on seuraava:

Yleisyytensä vuoksi tällainen ulkopaikallissija lienee näissä nimissä hyväksyttävä varsinkin turismista kertovissa teksteissä, mutta myöskään sisä­paikallis­sijan käyttö ei näissä nimissä ole jäänyt käytöstä, ja sitä voi pitää edelleen ensi­sijai­ses­ti suosi­tel­ta­va­na.

Käytännössä kielessä on sellaista vaihtelua, että yleensä käytetään muo­toa ”Goassa”, mutta matkailua ajateltaessa usein ”Goalla”. Taivutusmuodon valinnassa on siis hyvä ottaa huo­mioon, että ulkosija (Goalla) voidaan kokea nimenomaan turismiin viit­taa­vak­si. Sisäsija (Goassa) on asiatekstissä täten varmempi valinta.

Kielitoimiston ohjepankin sivu Nimien taivutus: saarten nimet kuvaa, että pelkästään ulkosijoissa käytetään

Ohjepankin sivu kuvaa myös, että lanti-loppuisia saarten nimiä taivutetaan vain sisäsijoissa. Se ei mainitse ia-loppuisia nimiä, mutta niidenkin taivutus vain sisäsijoissa on hyvin vakiin­tu­nut­ta; emme sano käyneemme Sisilialla emmekä yleensä myöskään Sardinialla, vaan Sisiliassa ja Sardiniassa.

Grönlanti : Grönlannissa
Sisilia : Sisiliassa

Paikallissijojen muita ongelmia

Muutoin kielenkäyttäjät eivät yleensä koe paikallissijojen käyttöä vaikeaksi. Kielenhuolto on kuitenkin usein puuttunut vierasvoittoiseen paikallissijojen käyttöön. Osittain kyse on asioista, jotka on aiheellistakin kokea ongelmiksi. Tapaukset voidaan luokitella kolmeen ryhmään:

Todellista monitulkintaisuutta syntyy harvoin. Jos joku haluaa ostaa lihapiirakan nakilla, niin vain vitsissä se voidaan ymmärtää niin, että vastataan ”meiltä voi ostaa vain rahalla”. Suo­ma­lai­sem­mat vaihtoehdot ovat toisaalta useimmiten turvallisia ja saattavat parantaa teks­tin ym­mär­ret­tä­vyyt­tä­kin. Seuraavassa on hiukan epäsuomalaista paikallissijan käyttöä ja parempi vaihtoehto:

suurella huolellisuudella
hyvin huolellisesti
toimintasuunnitelma vuodelle 2005
toimintasuunnitelma vuodeksi 2005 ~ vuoden 2005 toimintasuunnitelma
Tällä rodulla karva on erityisen tuuhea.
Tämän rodun karva on erityisen tuuhea. ~ Tämän rodun kissojen karva on erityisen tuuhea.

Toisaalta monen suomalaisen kielikorva on jo sen verran turmeltunut, että hyvä pai­kal­lis­sijo­jen käyttö vaatii erityistä opettelua ja pohdintaakin. Harkitsematon pai­kal­lis­sijo­jen korjailu johtaa usein ojasta allikkoon. Paikallissijojen ongelmia käsittelevät monet kieliopit ja kielen­oppaat sekä myös sivu Suomen kielen ns. paikallissijojen hyvästä käytöstä <http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/suomi/paik.html>. Seuraavassa käsi­tel­lään muutamia tavallisia kysymyksiä paikallis­sijoista.

Rakkaudella vai rakastavasti?

Kielenoppaissa on vuosikymmenten ajan paheksuttu sellaisia paikallissijan käyttötapoja kuin ”tyydytyksellä”, ”asiantuntemuksella” ja ”varmuudella”. Tällaiset tavan adessiiveiksi kutsutut ilmaisut on haluttu korvata muilla keinoin, kuten ”tyytyväisenä”, ”asian­tun­te­vas­ti” ja ”var­mas­ti”. Toisaalta on yleensä myönnetty, että osa tavan ades­sii­veis­ta, kuten ”tällä tavalla”, on kie­leen täysin vakiintuneita – olkoonkin, että niillekin voi löytyä hyvä vaihtoehto, kuten ”näin”.

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 2003 ottaa aiempaa paljon sallivamman kannan. Se toteaa yleisesti, että tapaa voidaan ilmaista myös adessiivilla, ja mainitsee esimerkkejä:

hyvällä syyllä
vähällä vaivalla
ilolla

Kannanotto jatkaa mainitsemalla, että jotkin tavan adessiivit ovat saaneet niin vakiintuneen aseman ja erikoismerkityksen, että niitä on vaikea korvata muulla tavalla. Se esittää tästä muutaman esimerkin. Ei ole kuitenkaan erityisen vaikeaa korvata niiden tavan adessiivit muilla ilmaisuilla. Seuraavassa on kannanoton esimerkit ja sulkeissa pari korvaus­ehdo­tus­ta­ni. Ehdotusten moninaisuus kuvastaa sitä, että näillä tavan adessiiveilla on monia merkitys­tehtä­viä, ja korvaaminen voi siis täsmentää ilmaisua.

kunnolla [kunnollisesti, oikein, sopivasti, hyvin, hyväksyttävästi]
sovinnolla [vapaaehtoisesti, yhteisymmärryksessä, sopimalla, sovinnon jälkeen]
rakkaudella [rakastavasti, kaihoisasti]

Päätös kuitenkin jatkaa kielenhuollon linjaa sikäli, että se muistuttaa, että ”tavan ilmai­se­mi­seen on olemassa muitakin vaihtoehtoja”. Voidaan sanoa ”ilolla”, mutta myös ”iloi­se­na”, ”iloisesti” tai ”iloiten”. Päätöstä ja sen taustaa on selostettu tarkemmin Kieli­kel­los­sa 4/2003 artikkelissa Rakkaudella – tavan adessiivista.

Kestää vuosikymmeniä, ennen kuin tieto sallivammasta linjasta menee perille ja hyväk­sy­tään. Tämänkin takia kannattaa huolitellussa tyylissä edelleen välttää tavan adessiiveja. Kun arvioidaan, minkä lukijat hyväksyvät, kannattaa ottaa huomioon kaksi osittain ristiriitaista ilmiötä. Toi­saal­ta monet yksisanaiset tavan adessiivit hyväksytään laajasti (esim. ”kunnolla”), toi­saal­ta taas kaksisanaiset, määritteelliset ilmaisut kuten ”vähällä vaivalla” hyväksytään hel­pom­min kuin yksisanaiset kuten ”vaivalla”. Selityksenä on, että yksisanaiset tavan ades­sii­vit ovat saattaneet muodostua niin yleisiksi, että kielenhuoltoa harrastava kansa­lai­nen­kaan ei koe niitä taivutusmuodoiksi.

Vaikka ”huolella” on virallisesti hyväksytty, ”huolellisesti” on huolellisempaa tyyliä ja useampien lukijoiden hyväksyttävissä.

Toisaalta muiden tekstejä korjailtaessa kannattaa olla sitä varovaisempi, mitä yleisempi kor­jat­ta­vak­si harkittu ilmaisu on yleiskielessä. Monille tavan adessiiveille on muodostunut eri­kois­tu­nei­ta merkityksiä, ja kielellinen korjaus voi muuttaa merkityksen tai ainakin vi­vah­teen toiseksi. Voi myös olla epäselvää, mitä kirjoittaja on tarkkaan ottaen tarkoittanut. Sil­loin on yleensä parempi jättää korjaamatta. Esimerkiksi ”ilolla” tai ”tyydytyksellä” esiintyy usein kuivakkaassa asiatyylissä, jossa niiden on tarkoituskin olla melko valjuja, joten elävämmät vas­ti­neet kuten ”iloisesti” tai ”tyytyväisinä” voisivat olla pahojakin tyylirikkoja.

Joissakin tapauksissa tavan adessiivilla on erikoismerkitys. Sen voi silloinkin yleensä kor­va­ta muulla ilmaisulla, mutta on syytä olla tarkkana, että merkitys pysyy oikeana. Esi­mer­kik­si sana ”kiireellä” on sävyltään ja merkitykseltäänkin toinen kuin ”kiireesti” tai ”kii­reel­li­ses­ti”, jotka siis eivät siis sovi vastineeksi. Sen sijaan on useita muita vaihtoehtoja, joilla on erilaisia sävyeroja.

Tämä juttu on selvästikin kirjoitettu kiireellä.
Tämä juttu on selvästikin kirjoitettu kiireessä.
Tämä juttu on selvästikin kirjoitettu hätäillen.
Tämä juttu on selvästikin kirjoitettu hosuen.

Kahvi kermalla, kerman kanssa vai ehkä kermoin?

Kielenhuollon kestoaiheisiin on kuulunut sellaisten ilmaisujen kuin ”kahvi kermalla” tor­ju­mi­nen. Tämäntyyppiset ilmaisut ovat erittäin tavallisia, ja niitä tulee kuin itsestään kään­nös­kie­leen, kun alkutekstissä on ruotsin med-sana, englannin with-sana tms. Niinpä sit­ten ha­lu­taan myös hampurilainen kaikilla mausteilla, kännykkä lisälaitteilla ja auto katto­teli­neellä.

Sellaisen kahvila-adessiiviksi tai myymälä­adessiiviksi kutsutun kielenkäytön torjuminen perustuu siihen, että vanhastaan suomen kielessä adessiivit (siis sellaiset sijamuodot kuin ”kermalla”) ovat verbin, eivät substantiivin määritteitä. Voidaan sanoa ”toin kahvin tar­jot­ti­mel­la”, koska ”tar­jot­ti­mel­la” liittyy verbiin ”toin” ja kertoo tuomisen välineen. Mutta lau­sees­sa ”tilasin kahvin kermalla” ei ole mitään sellaista, vaan ”kermalla” on tarkoitettu mää­rit­tä­mään sanaa ”kahvin”.

Kielenhuolto on säestänyt neuvojaan yrittämällä tehdä sellaiset ilmaisut kuin ”huone par­vek­keel­la” naurunalaisiksi. Todellisia väärinkäsityksiä tai edes hupaisia tilanteita ei kui­ten­kaan yleensä synny. Vain jos erityisesti saadaan ihminen pohtimaan ilmaisua ”huone par­vek­keel­la”, voi syntyä ahaa-elämys: hei, eihän huone sijaitse parvekkeella!

Usein kahvi kermalla -tyyppisten ilmaisujen välttely johtaa vielä huonompiin rat­kai­sui­hin. Saatetaan jopa käyttää sellaisia taivutusmuotoja kuin ”kermoin” (instruktiivi) ja ”ker­moi­neen” (komitatiivi), jotka ovat puhekielessä hyvin harvinaisia, paitsi lyhyissä sanon­nois­sa. Kirja­kieles­sä niitä monet käyttävät paljonkin. Hyvin usein kuitenkin kirjoittaja tulee rikko­neek­si yleiskielen sääntöjä siitä, mitä nämä muodot merkitsevät. Lisäksi ne saat­ta­vat antaa vai­ku­tel­man keinotekoisuudesta. Useimmiten on parasta unohtaa nämä muodot, ellei kyseessä ole vakiintunut ja tuttu sanonta kuten ”kaksin käsin”, ”kaikin voimin” ja ”niine hyvineen”.

Entä ”kahvi kerman kanssa”? Ankarin puhdaskielisyys ei ole hyväksynyt sitä eikä myöskään ilmaisua ”kahvi kerman kanssa”, koska kanssa-rakennettakin pitäisi oikeastaan käyttää vain verbin määritteenä ja koska kanssa-sanaa pitäisi käyttää vain ”ilmaisemassa kahden tasaveroisesti rinnasteisen tekijän suhdetta”, kuten Kielitoimiston sanakirja asian ilmaisee. Kuitenkin jopa puhdaskielisyysmies E. A. Saarimaa totesi, kirjoittaen ensi­sijai­ses­ti ruokalajien nimityksistä kuten ”hauki herkkusienikastikkeen kanssa”: ”Tätä juur­tu­nut­ta ilmausta, joka ei ole luontevasti suomalaistettavissa – – ei ole vastustettava.” Eipä sitä toisaalta ole kansa ottanut käyttöön puhekielessä.

Tilalle tarjottu ”kahvi ja kerma” ei sekään oikein ole sopiva. ”Kahvi ja pulla” on luonteva ilmaisu, koska kyse on kahdesta eri asiasta, mutta olisi vähän hassua pyytää kahvia ja kermaa, kun tarkoitan kahvia, johon on lorautettu tilkka kermaa. Tässä on todellinen aukko suomen kielen ilmaisuvalikoimassa. Luonnollisin menettely on hyväksyä se tapa, jota kielessä jo laajasti käytetään.

Saisinko kahvin kermalla, ilman sokeria.
Päivälliseksi on jauhelihapihvejä sienikastikkeella.
Päivälliseksi on jauhelihapihvejä sienikastikkeella.

Tällaisia adessiivi-ilmauksia kannattaa kuitenkin välttää, jos teksti menee ankaraan kielentarkistukseen. Ruokalistaanhan voi tarvittaessa kirjoittaa seuraavasti:

jauhelihapihvejä ja sienikastiketta

Kielenhuollon nykyinen kanta ”kahvila-adessiiviin” on epämääräinen. Vanhoja ohjeita ei ole kumottu, mutta niitä ei toistetakaan. Nykyiset ohjeet puhuvat mahdollisista moni­tulkin­tai­suuk­sis­ta ja mainitsevat joitakin yksikäsitteisiksi tai ainakin selvemmiksi sanottuja vaihto­ehto­ja. Vaihtoehdoilla on kuitenkin ongelmansa, ja joissakin tapauksissa ne ovat jopa aidosti kaksiselitteisiä. Uusimmiksi ohjeiksi lienee tulkittava Kielikellon 1/2016 artikkeli Laskiaispulla hillolla – maistuuko?.

Jossain määrin ”kahvila-adessiivin” kaltaista käyttöä on sellainen kuin ”yritin sitä useasti huonolla menestyksellä”. Siinä adessiivi on kyllä verbin määrite, mutta adessiivi ei ilmaise paikallisuutta, välinettä eikä oikein tapaakaan. Pikemminkin se on tässä ”tuloksen adessiivi” ja med-, with- tms. preposition vastine. Sitä kannattaa välttää erityisesti silloin, kun se saattaa aiheuttaa väärinkäsityksiä.

Esimerkiksi ilmaus ”potilas on käyttänyt lääkettä aiemmin huonolla kokemuksella” voidaan tulkita niin, että siinä on tavan adessiivi: potilas on käyttänyt lääkettä niin, että hänen kokemuksensa oli huono, siis kokemattomasti. Tässä kuitenkin todennäköisesti yritetään sanoa, että kokemukset (seuraukset) käytöstä olivat huonot. Asia olisi suomessa paljon selvempi sanoa kahdella lauseella: Potilas on käyttänyt lääkettä, mutta hänen kokemuksensa siitä olivat huonot.

Käytetäänkö lääkettä potilaalla vai potilaalle?

Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen Fimean verkkosivujen ohjeessa Käännöksistä ja kielenkäytöstä sanotaan:

Adessiivitautia on pyrittävä kitkemään ja suomen kielen sijamuotoja on käytettävä oikein. ”Tätä lääkettä käytetään potilailla, jotka sairastavat hypokondriaa” pitäisi kirjoittaa ” Tätä lääkettä käytetään potilaille, jotka sairastavat hypokondriaa”.

Paikallissijat (kuten sekä adessiivi että allatiivi) ovat suomen kielessä vanhastaan ennen muuta verbin määritteitä. Vaikka käyttöala on levinnyt, enimmäkseen vieraan vaikutuksen ja mekaanisten käännösten vaikutuksesta, sijajärjestelmä kuitenkin enimmäkseen on en­ti­sellään. Järjestelmään kuuluu, että voidaan sanoa ”annoin lääkettä potilaalle” tai ”käytin lääkettä potilaan hoitoon ”, mutta eipä juuri ”käytin lääkettä potilaalle” saati ”käytin lääkettä potilaalla”.

Ilmaustyyppiä ”lääkettä annettiin potilaalle” vältetään ehkä siksi, että pelätään sen synnyttävän liian konkreettisia mieli­kuvia: ajatuksen siitä, että lääke ojennetaan potilaalle, jonka oletetaan nauttivan sen. Lääkehän saattaa olla myös suonen­sisäisesti annettava, jolloin sitä ei lainkaan anneta potilaan käteen. Toisaalta annetaanhan vanhastaan hevosillekin lääkkeitä, myös ruiskeina.

Tarkastellaan seuraavaa esimerkkiä:

Lääkkeen annostusta ei tarvitse muuttaa niille potilaille ~ niillä potilailla, joilla on munuaisten vajaatoiminta.

Esimerkkitapauksessa tuntuisi melko kummalliselta ajatella, että ”potilailla” tai ”potilaille” olisi verbin ”käyttää” määrite. Vai tuntuisiko luontevalta sanoa ”muutan annoksen sinulla” tai ”muutan annoksen sinulle”? Emmeköhän sanoisi esimerkiksi ”muutan sinun annoksesi”? Jos tämäntapainen rakenne tuntuisi tässä liian erilaiselta kuin lähtötekstin rakenne tai liian raskaalta (”Niiden potilaiden annosta ei tarvitse muuttaa, joilla on munuaisten vajaa­toi­min­ta”), voisi kai käyttää kömpelöhköä, mutta usein siedettävää osalta-rakennetta (”niiden potilaiden osalta, joilla – –”).

Vaikka -lle-loppuinen muoto tuntuu vähemmän keinotekoiselta tällaisissa tapauksissa kuin -lla-​loppuinen muoto, se voi aiheuttaa jopa väärinkäsityksiä. Esimerkiksi ”lääkettä suositellaan vain yli 18-vuotiaille potilaille” tarkoittaisi suomen kielen vanhan järjestelmän mukaan sitä, että suositus esitetään vain yli 18-vuotiaille potilaille. Tällaisissa ilmauksissa suositus kuitenkin esitetään lähinnä lääkäreille. Luonnollinen ja selvä ilmaus olisi esimerkiksi ”lääkettä suositellaan vain yli 18-vuotiaiden potilaiden hoitoon”.

Saako saapua vaimoineen?

Edellä mainittiin sellaiset ilmaukset kuin ”kahvi kermoineen” kyseenalaisiksi. Ne ovat teen­näi­syyk­siä, joita on kehitelty korvaamaan vieraan mallin mukaisia ilmauksia.

Sellainen ns. komitatiivimuoto kuin ”vaimoineen” olisi periaatteessa sopiva esimerkiksi lauseeseen ”Ministeri vaimoineen saapui vierailulle.” Komitatiivimuoto on tässä määrite, joka yhdessä toisen sanan (ministeri) kanssa määrittää verbiä (saapui). Tässä ”ministeri vai­moi­neen” tarkoittaisi samaa kuin ”ministeri ja hänen vaimonsa”.

Komitatiivi sisältää aina monikon tunnuksen -i-, mutta se voi olla merkitykseltään yksiköllinen tai monikollinen. Kielenhuollon käsikirjan varoitus siitä, että ”ministeri vaimoineen” voitaisiin tulkita moni­avioi­suu­teen viittaavaksi, on turhaa varovaisuutta.

Komitatiivi on kuitenkin leimallisesti kirjakielen sijamuoto, jota ei juuri käytetä puhe­kie­les­sä, paitsi joissakin lyhyissä erikoissanonnoissa kuten ”siinä on puu poikineen” ​(’siinä on to­del­la paljon puita’). Asiatyylissä sitä voi käyttää, mutta varovaisesti. Komitatiivin käy­tös­sä teh­dään nimittäin helposti erilaisia virheitä. Lisäksi käsitykset sen oikeasta käytöstä vaih­te­levat.

Suomen kielen vanhan rakenteen ja kielenhuollon vanhojen ohjeiden mukaan komitatiivi on adverbiaalin, ei attribuutin sija. Tämä merkitsee, että esimerkiksi ”tyttö pitkine letteineen” on väärin, vaikka se esiintyy kuvailevassa Isossa suomen kieliopissa. Ei juuri ole ajateltavissa, että tällainen ilmaus esiintyisi lauseessa niin, että ”letteineen” on verbin määrite. Toisaalta muissa komitatiivitapauksissa sellainen tulkinta on ajateltavissa, mutta ei kovin luonteva.

Komitatiivi saatetaan kuvata myös sijamuodoksi, jonka oikeassa käytössä on kyse jossain mielessä erotettavuudesta. Ministeri voi saapua vierailulle myös ilman vaimoaan. Tällä pe­rus­teel­la olisi ”Näin miehen valkeine partoineen” ehkä juuri ja juuri hyväksyttävissä (’Näin mie­hen ja hänen valkean partansa’, ajatuksena se, että aina hänellä ei ole partaa), mutta se ei ole luon­te­va ilmaus, kun tarkoitetaan vain valkopartaisen miehen näkemistä. Aivan mah­do­ton olisi ”mies vahvoine käsivarsineen”, koska käsivarret eivät ole jotain, jota voi pitää muka­naan tai olla pitämättä. Erotettavuusvaatimusta ei kuitenkaan ilmeisesti esitetä missään viral­li­sis­sa ohjeissa. Toisaalta mitä selvemmin siitä poiketaan, sitä keinotekoisemmalta komitatiivi-ilmaus tuntuu.

Erityisen keinotekoisia ovat mainoskielessä usein esiintyvät maalailevat komitatiivit kuten ”siitä on kehkeytynyt viihtyisä lomakohde aivan rannan äärelle pikku hotelleineen, kah­vi­loi­neen, kauppoineen ja kotoisine tavernoineen”. Kyse ei välttämättä ole käännös­kie­les­tä, jossa on käännetty esimerkiksi englannin with-prepositio komitatiivilla, vaan sellaista kieltä myös matkitaan, koska sen luullaan olevan tyylikästä. Sujuvassa suomen kielessä käytettäisiin tällaisten rakenteiden tilalla yleensä sivulauseita, esimerkiksi ”siitä on keh­key­ty­nyt viihtyisä lomakohde, joka on aivan rannassa ja jossa on pikku hotelleja, kahviloita, kauppoja ja kotoisia tavernoita”.

Hinta euroina vai euroissa?

Kielenhuolto on pitkään, usein painokkaastikin, suosittanut sellaisia ilmaisuja kuin ”ilmoittaa matka metreinä” pikemminkin kuin ”ilmoittaa matka metreissä”. Käytännössä tällaisissa ilmauksissa inessiivin (esim. metreissä) käyttö on kuitenkin muodostunut yleisemmäksi kuin essiivin (esim. metreinä).

Syynä on varmaankin paljolti se, että meille tutuissa vieraissa kielissä käytetään vastaavissa ilmauksissa sellaisia prepositioita kuin i tai in, jotka usein suomennetaan kaavamaisesti inessiivillä. Vierasvoittoisuuden torjuminen onkin tärkein syy kielenhuollon vanhaan linjaan tässä asiassa.

Kielenhuollon vanha linja on kyseenalaistettu muun muassa Kielikello-lehden numerossa 4/2001 laajahkossa kirjoituksessa Maksetaanko euroina vai euroissa? Sen pohjalta suomen kielen lautakunta väljensi ohjeita seuraavasti:

Kielioppaiden ohjeiden mukainen essiivi on edelleen yleinen ja suositeltava etenkin sellaisissa konkreettisissa rahailmauksissa, joissa valuutta näkyy lukuna jossain laitteessa, hintamerkinnässä tms. ja varsinkin silloin, kun rahasumma on kädessä (tilitapahtumat näkyvät markkoina ja euroina; maksaessasi euroilla saat vaihtorahat euroina ja sentteinä; vrt. maksoi hinnan seteleinä). – –

Inessiivinen valuuttailmaus näyttää hakeutuvan etenkin sellaisiin, edellisiä abstraktisempiin rahailmauksiin, joissa valuutta on mittaamisen, laskemisen, hinnoittelun tms. väline (markoissa hinnoitellut postimerkit; auton hinta euroissa laskettuna). Monissa tällaisissa tapauksissa mitattuna, laskettuna ja vastaavat partisiippi-ilmaukset ovat mukana vain ajatuksessa (myynti kasvoi viime vuonna 7 % markoissa [mitattuna]; luottokorttien käyttäjät saavat siis laskut euroissa [ilmaistuna]). Yksi syy inessiivien yleisyyteen näissä tapauksissa saattaa olla pyrkimys välttää samasijaisuutta (markkoina mitattuna → mitattuna). Usein essiivi tosin on näissäkin aivan luonteva.

Kuitenkin essiivin käyttö on yleensä luontevaa ja sallittua molemmissa tapauksissa, ja rajan­veto on vaikeaa. Lisäksi lukijat saattavat olla kieltä koskevilta mielipiteiltään vanha­kantai­sem­pia kuin suomen kielen lautakunta. Huolitelluimmissa teksteissä on täten hyvä edelleen käyttää essiiviä, kun ilmaistaan, mitä yksikköä käyttäen jokin asia on esitetty. Toisaalta koko ongelma voidaan ehkä välttää. Esimerkiksi ilmaisussa ”myynti kasvoi 7 % euroissa” on tarpeetonta korostaa rahayksikköä, sillä olennaistahan on, mitä mitataan (rahallista arvoa), ei mittayksikkö.

Kaikki hinnat on ilmoitettu euroina.
Arvioikaa tuotannon kasvu prosentteina.
Tulostaululla näkyy kokonaisaika sekunteina.
Myynnin arvo kasvoi viime vuonna 7 %.

Huomattakoon kuitenkin ilmaisu maksaa euroilla, jossa siis käytetään muuta sijamuotoa (adessiivia). Ilmaisu voidaan tulkita niin, että euroilla ilmoittaa välineen pikemminkin kuin rahayksikön.

Tekstiksi ”Jauhoa” vai ”Jauho”?

Pakkauksien päällysteissä on suomen kielessä vanhastaan käytetty partitiivia: ”Vehnäjauhoa”, ”Silakoita” jne. Sama koskee toreilla ja kaupoissa käytettäviä lappuja ja muita merkintöjä, joissa usein on hintamerkintä mukana, esimerkiksi ”Omenoita 2,99€/kg”.

Perusmuodon eli nominatiivin käyttö on kuitenkin yleistynyt: ”Vehnäjauho”, ”Silakat”, ”Omenat 2,99€/kg”. Tämä sopii huonosti suomen kielen rakenteeseen, koska perusmuoto tällaisissa yhteyksissä viittaisi totaalisuuteen, ikään kuin pakkauksessa olisi jokin tietty erä vehnäjauhoa, tai myytäisiin tietyt silakat tai tietyt omenat.

Perusmuodon käyttö vaikuttaa jo olevan selvästi yleisempää. Kielenhuolto ei ole tainnut ottaa asiaan kantaa. Toistaiseksi on perusteltua suosia partitiivia, jos mahdollista.

Kevytmaitoa
Vihreitä papuja

Saako sanoa ”montaa”?

Kielenhuolto piti aiemmin sananmuotoa ”montaa” virheellisenä. Se onkin oudolla tavalla muo­dos­tet­tu, koska siinä on itse asiassa kaksi saman sijamuodon, partitiivin, päätettä pe­räk­käin. Muoto monta on partitiivi, mutta siihen siis vielä lisätään uusi partitiivin pääte -a. Kyseessä on tavallaan kaksoispartitiivi.

Sananmuoto montaa on kuitenkin koettu tarpeelliseksi joissakin tilanteissa. Kieli­lauta­kunta­kin hyväksyi v. 1995 montaa-muodon käyttämisen useissa tilanteissa. Tar­kem­min sanoen säännöt ovat seuraavat:

Montaa-muoto on hyväksyttävä

Aihetta käsittelee tarkemmin Maija Länsimäen artikkeli Montaa-partitiivi Kielikellossa 2/1995 s. 18–22.

Käytännössä on usein parempi muotoilla lause niin, että montaa-muotoon ei ole tarvetta, sillä osa lukijoista edelleen paheksuu sitä. Tosin joskus voidaan kysyä, muuttuuko vivahde, jos montaa-sana korvataan useaa-sanalla tai monikkomuodolla. Kannanoton mukaiset vaihtoehdot ”useaa” ja ”monta” eivät aina ole kovinkaan luontevia. Mutta useimmiten montaa-muodon käytön voi helposti välttää, kun muotoilee lauseen hiukan toisin.

Kielilautakunnan mainitsemat esimerkit, joissa montaa-muotoa on käytetty, voitaisiin hyvin korvata seuraavilla, jotka ovat selvempiäkin:

Pöydässä oli monia juustolaatuja.
Luin useaa kirjaa.
Tyttö löi useaa miestä.
Kovin monia uusia sopimuksia ei enää tehdä.
Kävin siellä vain muutaman kerran.
Tuskin meille montakaan vierasta tulee.
Liitto rankaisi monia urheilijoita.

Seuraavassa tapauksessa montaa-muodon korvaaminen samalla selventää asiasisältöä, ainakin muodollisesti:

Asiasta voi olla montaa mieltä.
Asiasta on monia mielipiteitä.

Kyllähän lauseella ”Asiasta voi olla montaa mieltä” tarkoitetaan, että mielipiteitä on monia, eikä vain sitä, että niitä voi olla monia.

Hiukan samantapainen tapaus on kauaa, jota käytetään erittäin yleisesti kielteisissä lauseissa, esim. ”ei kulunut kauaakaan”. Sitä kuitenkaan ei ole hyväksytty yleiskieleen, vaan Kielitoimiston sanakirja sanoo jopa jyrkästi: ”pitää olla: kauan”. Toisaalta moni länsi­suoma­lai­nen saattaa kokea ilmaisun ”ei kauankaan” vähän oudoksi. Ongelman voi toki useimmiten kiertää käyttämällä vähän toisenlaista ilmausta.

Hän ei viipynyt täällä kovinkaan kauaa.
Hän viipyi täällä vain vähän aikaa.

Vaatiiko komparatiivi aina vertailukohdan?

Kielenhuollon ohjeissa on usein ankarastikin tuomittu niin sanottu absoluuttinen kom­pa­ra­tii­vi. Tällöin tarkoitetaan ruotsinvoittoista komparatiivin käyttöä moderatiivisessa mer­ki­tyk­ses­sä eli tarkoittamassa ominaisuuden melko suurta astetta, ilman varsinaista vertailua. Esi­mer­kik­si ”pitempi matka” tarkoittaisi sellaisessa käytössä melko pitkää, pitkähköä matkaa.

Selvää onkin, että suomen kielessä ei ole tarvetta komparatiivin käytölle sellaisessa mer­ki­tyk­ses­sä. Ellei haluta käyttää melko-tyyppistä adverbia, voidaan käyttää -hko- tai -hkö-lop­puis­ta johdosta. Lisäksi voi syntyä epäselvyyksiä, jos lukija ei voi tietää, tarkoittaako esi­mer­kik­si ”vanhempi nainen” vanhahkoa naista vai naista, joka on vanhempi kuin joku toinen tai jokin vertailukohta.

Kielenhuollon ohjeet on kuitenkin usein ymmärretty yliampuvasti. Vääränlaisiksi kom­pa­ra­tii­veik­si on tulkittu sellaisiakin, joissa kyse on vertailusta. Suomessa komparatiivi kyllä yleensä edellyttää vertailua, mutta ei välttämättä julki lausuttua vertailukohtaa.

Komparatiivin käytöstä varsin suuri osa on sellaista, jossa vertailu on implisiittistä, usein suhteessa nykytilanteeseen. Olisihan aika hölmöä, jos emme saisi toivoa kauniimpia ilmoja tai parempaa palkkaa lisäämättä sanoja ”kuin nyt”.

Esimerkiksi seuraava on ymmärrettävissä ilman vertailukohdan mainitsemistakin: ”Crohnin tauti on korkean elintason maissa yleisempi.” Tarkoitetaan tietysti, että se on niissä yleisempi kuin keskimäärin maailmassa. Joskus vertailukohta on epämääräisempi, mutta epämääräisyys kuuluu kielen luonteeseen ja on joskus aivan tarkoituksellista.

Nykyiset ohjeet sallivat todellisen absoluuttisen komparatiivin eräissä ilmauksissa. Kielitoimiston ohjepankin sivu Adjektiivien vertailumuotoja: suurempi summa, vanhempi herra sanoo vakiintuneiksi joitakin absoluuttisia komparatiiveja:

Eräät komparatiivimuotoiset ilmaukset ovat kivettyneet ilmaisemaan ominaisuuden kohtalaisen suurta määrää. Tällaisia ovat mm. seuraavat:
vanhempi herra ’vanhahko’
suurempi summa rahaa ’suurehko’

Ohje ei täsmennä, mitä muita tällaisia ilmauksia on. Aiempien ohjeiden mukaan edellä mainitutkin ovat vältettäviä, ja niiden välttäminen on varsin helppoa.

Viimeisin

Myös muotoa ”viimeisin” pidettiin pitkään epäloogisena ja vääränä. Monet ajattelevat vielä­kin, ettei sanalla ”viimeinen” voi olla vertailumuotoja, koska viimeisen jälkeen ei enää tule mitään.

Kuitenkin kielilautakunta hyväksyi muodon ”viimeisin” yleiskieleen merkityksessä ’toistaiseksi viimeinen’ (ks. Kielikello 4/1999, artikkeli Viimeisin) Tässä merkityksessä sillä on oma tehtävänsä, jossa sitä on hankala korvata muilla ilmaisuilla.

On kuitenkin hyvä muistaa, että usein löytyy vaihtoehto, joka ei loukkaa kenenkään korvaa. Kyseeseen voi tulla mm. jokin sanoista ”viime”, ”uusin” ja ”tuorein”.

Kirjailijan viimeisin teos tuotti melkoisen pettymyksen.
Kirjailijan uusin teos tuotti melkoisen pettymyksen.

Tuliko tehtyä vai tehdyksi?

Länsimurteissa sanotaan ”tuli tehtyä”, itämurteissa ”tuli tehdyksi”. Aiemmin kielenhuolto hyväksyi vain jälkimmäisen, mutta jo 1970-luvulta alkaen on hyväksytty molemmat. Silti on vielä lukijoita, joiden mielestä vain ”tuli tehdyksi” on oikein. On myös lukijoita, joiden mielestä näillä ilmaisuilla on jokin vivahde-ero. Ainakin on varminta käyttää samassa kirjoituksessa vain toista näistä ilmaisutavoista.

Tulipa tehdyksi virhe.
Tulipa tehtyä virhe.

Erikoista on, että vaikka ”tuli tehdyksi” on siis hyväksytty, ”saada aikaiseksi” ei ole. Vielä Kielitoimiston sanakirja kehottaa välttämään sitä ja käyttämään tilalla ilmaisua ”saada aikaan”. (Nykysuomen sanakirja taas oikeastaan puolueettomammin mainitsee ilmaisun murteelliseksi.)

Saako alkaa tekemään?

Vanhastaan kielenhuolto on pitänyt ilmauksista ”alkaa tehdä” ja ”alkaa tekemään” vain edellistä hyväksyttävänä. Tämä kannanotto on jopa muodostunut oikeakielisyyden vertauskuvaksi. Siksi onkin erikoista, että 31.1.2014 suomen kielen lautakunta päätti muuttaa suositusta. Asiaa koskeva tiedote (PDF) on otsikoitu Suomen kielen lautakunnan uusi suositus: myös alkaa tekemään sopii yleiskieleen. Perustelut ovat suunnilleen samanlaiset kuin aiemmissa näkemyksissä, joissa on perusteltu, miksi ilmausta ei hyväksytä, esimerkiksi kirjoituksessa Kirjakieli ei ”ala rappeutumaan” (Kielikello 2/1984) ja Joko aletaan tekemään? (Kieli-ikkuna, julkaistu Helsingin Sanomissa 6.8.1996). Muutoksen perusteluksi viitataan oikeastaan vain siihen, että ”alkaa tekemään” on yleistynyt huolitellussakin kielessä (mikä ei pitäne paikkaansa) ja että vanhan normin noudattaminen on monille vaikeaa (mikä on kummallinen perustelu, koska kyseessä on hyvin yksinkertainen ja helposti sovellettava normi, toisin kuin esimerkiksi yhteen ja erikseen kirjoittamisen säännöt, pilkkusäännöt ja objektin sijaa koskevat säännöt).

Kielenkäyttäjien keskuudessa tulee kuitenkin pitkään säilymään käsitys, jonka mukaan ”aletaan tekemään” on väärin. Tiedot normien muutoksista leviävät hyvin hitaasti, usein virheellisissä muodoissa, ja niiden hyväksyminenkin voi olla hidasta. Siksi ”aletaan tekemään” koetaan edelleen huolimattoman kielen tunnusmerkiksi.

Ei ole yhtään hyvää syytä alkaa käyttää ilmaustyyppiä ”alkaa tekemään”.

Käytännössä kielen ilmaisuvoima ei heikkene, vaikka käytämme vain vaihtoehtoa ”alkaa tehdä”. Tosin se on monille hiukan epäluonteva ilmaisu, koska puhekielessä sanotaan ”alkaa tekeen”. Vaihtoehto ”rupeaa tekemään” on myös aina ollut kielenhuollon hyväksymä, mutta jotkut pitävät sitä rumana, ehkä siksi, että siitä tulee mieleen sana ”rupi”. Toisaalta usein ilmaisun voi muotoilla toiselta pohjalta.

Yrityksemme alkaa käyttää kannustuspalkkiojärjestelmää.
Yrityksemme ottaa käyttöön kannustuspalkkiot.

Saako sanoa ”tulen tekemään”?

Suomessa ei ole varsinaista tulevan ajan aikamuotoa eli futuuria. Sellaiset muodot kuin ”teen” voivat viitata niin tulevaan aikaan kuin nykyaikaankin.

Vieraiden esikuvien mukaan muodostettua eräänlaista liittofutuuria kuten ”tulen teke­mään” voi käyttää selvyyden vaatiessa. Kielitoimisto ei siis tuomitse sitä, vaikka monet innok­kaat kielenhuollon harrastajat sitä paheksuvatkin. Mutta yleensä selvyys ei vaadi liitto­futuuria, vaan asiayhteys ilmaisee, että kyse on tulevaisuudesta. Riittävän selvyyden voi myös saada aikaan lisäämällä ajan adverbin kuten ”vastedes”.

Kielitoimiston sanakirja kuvaa tulla-sanan tällaisen käytön seuraavasti:

tulevaan aikaan viittaamassa vars. tapauksissa, joissa preesensmuoto tulkittaisiin nykyhetkeen viittaavaksi. Tulet huomaamaan, että olen ollut oikeassa. Näin on aina ollut ja näin tulee myös aina olemaan. Taistelulla tuli olemaan tärkeä merkitys sodan kululle. Tulen käsittelemään [paremmin: Käsittelen] tätä asiaa myöhemmissä luen­nois­sa­ni. Virasto tulee lähettämään [paremmin: Virasto lähettää] teille aikanaan kirjeen.

Liittofutuuria käytettäessä on syytä olla varovainen senkin takia, että ilmaisu ei suomessa ole kieliopillistunut eli muuttunut pelkästään aikamuotoa ilmaisevaksi. Se saatetaan joissakin yhteyksissä tulkita kirjaimellisesti. Siis esimerkiksi ”tulen tekemään” voidaan tulkita ”tulen (jonnekin) ja teen”, ”saavun tehdäkseni”.

Toisenlainen liittofutuuri ”olen tekevä” on lähes hävinnyt nykykielestä. Sitä esiintyy vanhassa kirjakielessä ja joskus juhlallisessa kielessä.

Konditionaali on usein tarpeeton

Konditionaaliksi kutsutaan sellaisia verbinmuotoja, joissa on taivutuspääte -isi-, kuten ”menisin”, ”voitaisiin” ja ”olisi tullut”. Usein sanotaan, että konditionaalia käytetään ehtolauseissa, mutta sillä on monia muitakin merkityksiä. Se ilmaisee myös toivetta, kuviteltua asiaa ja kohteliasta pyyntöä tai ehdotusta.

Kunpa pian sataisi!
Lukemalla ohjeet olisit välttänyt virheen.
Saisinko puoli kiloa silakoita?

Konditionaalia ei suinkaan käytetä kaikissa ehtolauseissa, vaan sen käytöllä on niissä erityistehtävä. Seuraavista esimerkeistä ensimmäinen on toteamus tai lupaus. Jälkimmäinen taas on irreaaliseksi eli epätodelliseksi ajateltava toteamus, joka voitaisiin sanoa tilanteessa, jossa pidetään sääennusteen perusteella varmana, että huomenna sataa.

Jos huomenna ei sada, menen sieneen.
Jos huomenna ei sataisi, menisin sieneen.

Edellä kuvattu monikäyttöisyys ei yleensä tuota ongelmia suomea äidinkielenään puhuville. Mutta ongelmia aiheuttaa ”kiertelyn konditionaali”, jolla ilmaistaan joskus arvelua, mutta joka useimmiten kuuluu vain opittuun fraasimaiseen ilmaisutapaan. Osittain se on sekaantunut kohteliaan pyynnön konditionaaliin.

Haluaisin ehdottaa, että esitys hyväksytään.

Ehdottaisin, että esitys hyväksytään.

Ehdotan, että esitys hyväksytään.

Näkisin, että uudistus on toteutettava pikaisesti.

Mielestäni uudistus on toteutettava pikaisesti.

Sanoisin, että ehdotetut värit ovat liian tummia.

Minusta ehdotetut värit ovat liian tummia.

Ehdotetut värit ovat liian tummia.

Joskus ehkä ”kiertelyn konditionaalia” tarvitaan pehmentämään ilmaisua, ellei sitä osata muuten pehmentää. Mutta sen käytössä on vaarana sekaantuminen konditionaalin muihin merkityksiin. Esimerkiksi vain koko asiayhteys, jos sekään, auttaa päättelemään, tarkoittaako seuraava lause yksinkertaisesti kannatusta vai sisältyykö kannattamiseen jokin ehto, jota ei suoraan mainita:

Kannattaisin koulurakennuksen laajentamista.

Objektin sijamuoto

Suomea äidinkielenään puhuva tietää, että sanotaan ”ostin kirjan”, mutta ”en ostanut kirjaa”. Muille suomea opiskeleville tällaiset objektin sijamuodon vaihtelut (siis kirjan ~ kirjaa) aiheuttavat ongelmia. Nämä ongelmat kuuluvat suomen kielen hankalimpiin. Tätä osoittaa sekin, että monet suomea lähes täydellisesti puhuvat suomenruotsalaiset tekevät virheitä juuri objekteissa. Mutta suomea äidinkielenäänkin puhuva joutuu erikseen miet­ti­mään, mikä on oikea objektin sijamuoto esimerkiksi seuraavassa:

Hän alkoi taas toivoa saavansa tilaisuuden lähettää kirjeen ~ kirje.

Tällaisissa tapauksissa, joissa yksiköllinen objekti (tässä kirjeen ~ kirje) liittyy verbin infinitiiviin (tässä lähettää), on käytäntö usein horjuva ja säännöstö väljä. Kielikorvasta eli kielen äidin­kielisen puhujan kielitajusta ei ole apua, koska puhutussa kielessä ei käytetä tuollaisia rakenteita ja kirjoitetussa kielessä niissä on paljon horjuvuutta.

Aiemmin säännöt olivat pääosin päätteellisen muodon (esimerkkitapauksessa kirjeen) kannalla. Päätteetön (kirje) on vanhan säännön mukaan oikein seuraavissa tapauksissa:

Käske hänen ostaa auto.
Voidaanko ostaa auto?
Hänen piti ostaa auto. [ostaa on subjekti]
Heillä on varaa ostaa auto. [infinitiivi ostaa riippuu subjektista varaa]

Käytännössä päätteetön muoto on muo­dos­tu­nut yleisemmäksi kuin vanha normi sallii. Sääntöjä onkin asteittain väljennetty, muun muassa Kielikellossa 3/1986 artikkelissa Infinitiivin objektin muodosta niin, että monissa tilanteissa sallitaan molemmat vaihtoehdot:

Lisäksi objekti voi olla päätteettömässä muodossa myös sellaisissa tapauksissa, joissa infinitiivi objekteineen on etäällä ja lauseen rakenteen kannalta irrallaan lauseen predikaatista. Mitä etäämmällä ja mitä irrallisempi lauseen predikaatista infinitiivi on, sitä luontevampi on päätteetön muoto. Käytäntö kuitenkin horjuu, eikä täsmällisiä sääntöjä voida antaa.

Uusi sääntö on sekä hankalasti hahmottuva että hyvin tulkinnanvarainen. Onko lauseessa ”Hän alkoi taas toivoa saavansa tilaisuuden lähettää kirje” osa ”lähettää kirje” etäällä ja irrallaan predikaatista ”alkoi”? Onpa kai, mutta miten suuri pitää etäisyyden ja irrallisuuden olla, jotta päätteetön objekti olisi säännön mukaan sallittu tai jotta se olisi jopa parempi kuin päätteellinen? Objektisääntöjen väljennykset eivät siis todellakaan helpota kirjoittajan työtä silloin, kun on tavoiteltava mahdollisimman korrektia kielenkäyttöä.

Lisää ja osittain eri ajattelutavalle perustuvia väljennyksiä on tehty Kielitoimiston kieli­oppi­oppaassa, ks. dokumentin Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Objektin sija.

Tässäkin pätee, että jos kirjoittaja joutuu pohtimaan, niin pohtimaan tai ihmettelemään joutuvat monet lukijatkin: he alkavat ajatella tai epäillä, että tekstissä on objektivirhe. Silloin rikotaan sääntöä ”älä pane minua ajattelemaan” eli sitä periaatetta, että tekstin ei pitäisi saa­da lukijaa pohtimaan asioita, jotka eivät ole tekstin tarkoituksen kannalta olennaisia.

Hyvä sääntö onkin, että jos objektin sijamuotoa joutuu miet­ti­mään, on syytä muuttaa lauserakennetta. Esimerkkivirke on helposti korjattavissa, sillä seuraavassa vaihtoehdossa ei objektin sijan pitäisi aiheuttaa ongelmia suomea äidin­kiele­nään puhuvalle kirjoittajalle tai lukijalle.

Hän alkoi taas toivoa, että saisi tilaisuuden lähettää kirjeen.

Jos mutkikas, objektiongelman synnyttävä lauserakenne kuitenkin halutaan säilyttää, on parasta noudattaa vanhaa normia vanhoillisuusperiaatteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa ongelmatapauksissa yleensä päätteellisen muodon käyttöä.

Muita sijamuodon valinnan ongelmia

Suomen kieltä vieraana kielenä opiskelevan yksi ongelma on sen oppiminen, mitä sijamuotoa kussakin il­mauk­ses­sa tulee käyttää. Tämä vastaa niitä ongelmia, joita meillä on opiskellessamme esi­mer­kik­si englannin prepositioiden käyttöä. On paljon yksityiskohtia, jotka vain pitää oppia. Jos kieli on opittu äidin­kielenä, yksityis­kohdat on yleensä opittu huomaamattomasti. Vain jotkin tapaukset tuottavat ongelmia, paljolti siksi, että kieli on osittain muuttumassa.

Vastalauseena ~ vastalauseeksi

Joissakin tapauksissa on kaksi vaihtoehtoista sijamuotoa, joilla ei sääntöjen mukaan ole merkityseroa. Mutta ihmiset usein pyrkivät tulkitsemaan erot merkityksellisiksi. Ajatellaan ehkä, että jokin syyhän on ollut valita kahdesta vaihtoehdosta toinen.

Työntekijät poistuivat työpaikoiltaan vastalauseena irtisanomisille.
Työntekijät poistuivat työpaikoiltaan vastalauseeksi irtisanomisille.

Tarkoittavatko edellisen esimerkin virkkeet aivan samaa? Lukija ehkä kokee, että sana ”vasta­lau­seek­si” ilmaisee selvemmin poistumisen tarkoituksen. Tämäntapaisissa ilmauksissa on toisaalta -ksi-loppuinen muoto usein hiukan sujuvampi, sillä muoto ”vastalauseena” voi­tai­siin ymmärtää myös lauseen subjektiin, ”työntekijät”, viittaavaksi (kuten esim. lauseessa ”työn­teki­jät marssivat kulkueena”). Yksi perusta sijamuodon valinnalle onkin se, että lauseen pitäisi olla tulkittavissa teoriassakin vain yhdellä tavalla.

Voiko sinua tiedottaa?

Sanakirjojen mukaan suomessa sanotaan esimerkiksi ”tiedottaa henkilökunnalle”. Yleensä tiedottaa-verbillä ei ole objektia, vaan tiedottamisen sisältö kerrotaan -sta-​loppuisella muodolla, vastaanottaja taas -lle-​loppuisella muodolla: ”Uusista järjestelyistä tiedotettiin henkilökunnalle eilen.” Jos objektia kuitenkin käytetään, se sanakirjojen mukaan ilmoittaa tiedottamisen sisällön: ”Uudet hätänumerot tiedotettiin joukkoviestimissä.”

Nykyisin sanotaan kuitenkin yleisesti ”tiedottaa henkilökuntaa”. Se on toistaiseksi normien vastaista, mutta ei olisi ihme, jos normi muutettaisiin sallivammaksi.

Ilmauksen ”tiedottaa henkilökunnalle” taustalla tuntuu olevan kaksi erityyppistä asiaa. Ensinnäkin tiedottaa-verbi on suomalainen vastine informoida-verbille, ja sen yhteydessä ilmoitetaan vastaan­ottaja partitiivi­muotoisella objektilla: ”informoida henkilökuntaa”. Monen kirjoittajan mielessä on varmaan tämä rakenne tai vastaava englannin ilmaus, vaikka käy­te­tään­kin tiedottaa-sanaa. Toiseksikin ilmausta ”tiedottaa henkilökuntaa” voidaan käyttää ker­to­mat­ta mitään tiedottamisen sisällöstä. Ilmeisesti ”olemme tiedottaneet henkilökuntaa” koe­taan täydelliseksi lauseeksi, kun taas ”olemme tiedottaneet henkilökunnalle” tuntuu va­jaal­ta, ja vajaahan se onkin. Jos on pakko kertoa tiedottamisesta sanomatta edes, mistä tie­do­tet­tiin, on kielellisesti parempi käyttää sivistyssanaa: ”olemme informoineet henkilö­kuntaa”.

Vastaavia ongelmia on joskus muidenkin, merkitykseltään samantyyppisten verbien käy­tös­sä. Sanomalehdissäkin näkee huolimatonta kieltä kuten ”huomauttaa nuoria”. Oikein olisi ”huomauttaa nuorille”, mutta silloin pitäisi lisäksi kertoa, mistä huomautetaan. Ehkäpä mie­les­sä on ollut ilmaus ”moittia nuoria”, jota ei kuitenkaan uskallettu käyttää.

Voiko sanoa ”pilvin pimein”?

Suomen kielen niin sanotut vajaakäyttöiset eli marginaaliset sijat ovat abessiivi (esimerkiksi ”pilvettä”), instruktiivi (esimerkiksi ”pilvin”) ja komitatiivi (esimerkiksi ”pilvineen”). Ne ovat paitsi harvinaisia myös käyttöalaltaan suppeita. Useimmiten ne esiintyvät sanonnoissa, usein adverbin luonteisina, ja sanontoihin niiden käyttö yleensä kannattaa rajoittaa.

vaivatta
kaksin käsin
karvoineen päivineen

Sellainen ilmaus kuin ”pilvin pimein” voidaan lukea sanonnaksi, joskin ehkä vielä hiukan arkityyliseksi (kuten myös ”karvoineen päivineen”). Sanonnoissa vajaakäyttöisten sijojen merkitykset ovat usein hämäriä, ja sanonnat ymmärretään kokonaisuuksina, jäsentämättä, mikä on minkäkin sijamuodon merkitys.

Abessiivin merkitys on yleensä selvä: ”vaivatta” tarkoittaa samaa kuin ”ilman vaivaa”. Sen sijaan instruktiivin ja komitatiivin merkitykset ovat kirjavampia ja osittain myös sekaantuneet toisiinsa.

Instruktiivia voi pitää ensisijaisesti välineen tai keinon sijana. ”Kaksin käsin” tarkoittaa samaa kuin ”kahta kättä käyttäen”. Instruktiivi tarkoittaa kuitenkin usein myös tekemisen tapaa, varsinkin sanonnoissa, esimerkiksi ”iloisin mielin” (= mieli iloisena), tai aikaa, esimerkiksi hiukan runollinen ”illoin” (= iltaisin). Usein on vaikea sanoa, mikä instruktiivin merkitys varsinaisesti on, esimerkiksi ilmauksissa ”paikka paikoin”, ”keskimäärin” ja ”varkain”.

Vaikka instruktiivi siis sanonnoissa esiintyykin monissa merkityksissä (ks. myös ISK § 1263), sen muunlainen käyttö osuu yleensä harhaan tavalla tai toisella. Tämä koskee muun muassa käyttöä kahvila-adessiivin korvaajana. Jotenkin luontevana voidaan pitää ilmauksia, joissa komitatiivi ilmaisee välinettä jossakin mielessä, joskin adessiivi (”näyttelyillä” jne.) olisi ehkä sujuvampaa.

Tapahtumasarja esittelee afroamerikkalaista kulttuuria näyttelyin, elokuvin, työpajoin ja tapahtumin.

Muunlaisessa käytössä instruktiivi on yleensä korvattavissa paljon luontevammalla ilmaisulla.

Jälki-ilmoittautuminen pelipaikalla la 19.11 klo 8-8.45 5 EUR lisämaksuin. [kehnoa kieltä]
Jälki-ilmoittautuminen pelipaikalla la 19.11. klo 8–8.45, 5 euron lisämaksusta. [parempaa kieltä]

Komitatiivi ei samassa määrin esiinny vakiintuneissa sanonnoissa kuin instruktiivi. Toisaalta sitäkin käytetään usein teennäisesti ja kielen rakenteen kannalta väärin, osittain samanlaisiin tehtäviin kuin instruktiivia. Ks. kohtaa Saako saapua vaimoineen?. Lisäksi komitatiivia käytetään jopa maneerimaisesti maalailevissa kuvauksissa etenkin markkinointi- ja mainosteksteissä.

Kaunis, historiallinen Wien upeine jugendtaloineen ja houkuttelevine kahviloineen kutsuu viihtymään. [teennäinen ilmaisu]
Wien on kaunis, historiallinen kaupunki, jossa on upeita jugendtaloja ja houkuttelevia kahviloita. [tolkullisempi ilmaisu]

Yksikkö vai monikko?

Sisällys:

Valinta yksikkö- ja monikko­muodon välillä ei aina ole itsestään selvä. Jois­sa­kin tilanteissa yksikkö on mah­dol­li­nen tai jo­pa ai­noa oikea vaihto­ehto silloinkin, kun ilmauksen pää­sa­na on monikollinen muodoltaan tai mer­ki­tyk­sel­tään.

Seuraavassa tar­kas­tel­laan en­sin pre­di­kaa­tin (ver­bin) lu­kua eli yk­si­köl­li­syyt­tä tai monikollisuutta kuu­des­sa erilaisessa tapauksessa. Sen jälkeen tarkastellaan predikatiivin ja pre­di­ka­tii­vi­ad­ver­biaa­lin lukua ja sanan edes­sä olevan adjektiivi- tai muun mää­rit­teen lukua ja lopuksi muita luku­ky­sy­myk­siä.

Kirjakielessä pojat ovat, puhekielessä pojat on

Puhekielessä käytetään yleisesti ver­bin 3. persoonassa aina yk­sik­kö­muo­toa tyyliin ”pojat on” ja ”kirjeet lähtee”. Kirjakielessä tietysti kirjoitetaan ”pojat ovat” ja ”kirjeet lähtevät”. Predi­kaat­ti siis noudattaa subjektin lukua (lukukongruenssi).

Tämän useimmat varmaan osaavat, ja lähes kaikessa asiatyylissä on syytä noudattaa kir­ja­kie­len sääntöjä tällaisissa selvissä ja yksinkertaisissa tapauksissa. Yksikkömuodon käyttö koe­taan selvästi puhekielisyydeksi ja siten huolimattomuuden, jopa välinpitämättömyyden osoi­tuk­sek­si. Lipsahduksia saattaa sattua etenkin silloin, kun predikaatti on kaukana sub­jek­tis­ta.

Yhdysvallat on/ovat?

Hankalampia tilanteitakin syntyy, kun subjekti on muodoltaan monikollinen, mutta voidaan mieltää merkitykseltään yksikölliseksi. Pitäisikö kirjoittaa ”Yhdysvallat on”, koska kyse on yhdestä valtiosta, vai ”Yhdysvallat ovat”, koska nimi on monikkomuotoinen?

Yleensä käytetään yksikkömuotoista verbiä silloin, kun toimija ajatellaan yhdeksi koko­nai­suu­dek­si. Esimerkiksi ilmauksen ”Yhdistyneet kansakunnat” ei yleensä ajatella tarkoittavan kansakuntia monikossa, vaan niiden muodostamaa järjestöä.

Yhdysvallat on tehnyt asiasta aloitteen.
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous on hyväksynyt päätöslauselman.
Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta eilen.

Tällaiset ilmaisut voivat kuitenkin tuntua lukijasta hiukan oudoilta, jopa virheellisiltä, koska nimi on niin selvästi monikollinen. Ongelma kannattaakin usein kiertää muuttamalla lause­raken­net­ta. Joissakin tapauksissa yksiköllinen verbinmuoto on ainoa mahdollinen, jois­sa­kin taas sekä yksikkö että monikko on mahdollinen, mutta niillä on painotuksen ja näkö­kulman ero.

Jumppakylän urheilijat valitsi M. Meikäläisen puheenjohtajakseen.
Jumppakylän urheilijat valitsivat M. Meikäläisen puheenjohtajakseen.

Kahden viimeisen esimerkin erona on se, ajatellaanko yhdistystä, jonka nimi on ”Jumppa­kylän urheilijat”, yhtenä kokonaisuutena vai sen jäsenistöä joukkona. Ensin mainitussa tapauksessa voitaisiin kirjoittaa yksiselitteisesti, mutta hiukan paperinmakuisesti siten, että lyhenteen ”ry” ’rekisteröity yhdistys’ avulla tehdään ilmauksesta selvästi yksiköllinen, yhdistystä tarkoittava.

Jumppa­kylän urheilijat ry valitsi M. Meikäläisen puheenjohtajakseen.

Vaikka siis muodoltaan monikollista ilmaisua (kuten ”Yhdysvallat”) voidaan usein käsitellä yksiköllisenä, syntyy lauseeseen tällöin ainakin lievä jännitys. Se ei juuri haittaa, jos sana tai ilmaisu on yleisesti tunnettu ja käytetty. Mitä harvinaisempi ilmaisu, sitä todennäköisempää on, että lukija ei miellä sitä yhtä käsitettä ilmaisevaksi. Lisäksi esimerkiksi tapahtumien ni­mi­tyk­siä ei juuri voi käsitellä yksiköllisinä. Kirjoitetaan ”Cannesin filmijuhlat päättyivät”, ei ”päättyi”.

Joutsan joutopäivät alkoivat.

Opetus ja tutkimus on/ovat?

Kun subjekti sisältää ilmauksia, jotka on yhdistetty ja-sanalla tai vastaavalla, on predikaatti yleensä monikollinen.

Matti ja Maija lähtivät kalaan.

Jos ilmaukset kuitenkin yhdessä tarkoittavat jotakin yksikölliseksi käsitettävää, on yksi­köl­li­nen predikaatti mahdollinen, usein parempikin. Tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, kun ilmaukset käytännössä tarkoittavat samaa tai ainakin saman asian eri puolia.

Ilo ja riemu tarttui minuunkin.

Laila Lehikoinen kirjoittaa Kielikellossa 3/2001 artikkelissa Poika tulee ja pojat tulevat – subjektin ja predikaatin kongruenssi:

Monikkosubjektin veroinen on lauseessa oleva kahden tai useamman sellaisen rinnasteisen substantiivin muodostama lauseke, joita yhdistää jokin konjunktioista ja, sekä, sekä – että. Yleiskielen normien mukaan predikaatti on tällöin tavallisesti monikossa. Yhtä hyvin kuin kirjoitetaan Pojat tulevat, kirjoitetaan siis myös Poika ja tyttö tulevat. Jo Setälän lauseopista lähtien on kieliopeissa ja kielenhuollon oppaissa kuitenkin huomautettu, että predikaatti voi jäädä yksikköön, jos subjekti­substan­tii­vien voidaan katsoa kuuluvan läheisesti yhteen. Setälältä periytyvä esimerkki on Kasvojen kauneus ja vilkkaus on kadonnut.

Yleensä kieliopit ja oppaat eivät tarkemmin määrittele, mitä ”läheisesti yhteen kuuluminen” oikeastaan merkitsee. Millaisten rinnasteisten substantiivien voi katsoa kuuluvan läheisesti yhteen? Terho Itkonen tarkentaa Kielioppaassaan, että tällaiset sanat ”ilmaisevat saman asian eri puolia”, ja antaa esimerkeiksi lauseet Kaupungin meteli ja vilske häiritsi häntä; Silmäänpistävää oli Jukan neuvokkuus ja kekseliäisyys. Kielenkäyttäjien onkin käytännön kirjoitustilanteissa varsin hankala ratkaista, onko predikaatin tällaisissa lauseissa oltava yksikössä vai monikossa. Kun yksinkertaisia ohjeita ei ole, on turvauduttava vain omaan kielitajuun, ja intuitiot vaihtelevat.

Lehikoinen viittaa seuraaviin lisäseikkoihin, jotka saattavat vaikuttaa siihen, että valitaan yksiköllinen predikaatti:

Hiljaisuus ja rauha on alueemme voimavara.
Eettinen mainonta ja markkinointi antaa kuluttajalle todenmukaista tietoa.
Kuvaan astuu iva ja pilkka.

Esimerkiksi puhuttaessa yliopistoista mainitaan usein opetus ja tutkimus yliopiston toi­min­nan kahtena perusmuotona. Voiko niiden sanoa olevan saman asian eri puolia? Subjektin ”opetus ja tutkimus” yhteydessä usein pannaan predikaatti monikkoon – ainakin jos halutaan korostaa niiden yhteyttä (juhlapuheen omaisesti) eikä puhuta niistä kahtena eri asiana, joi­den vaatimukset voivat olla ristiriitaisia.

Trooppisen metsänhoidon opetus ja tutkimus on Helsingin yliopistossa laaja-alaista.
Naisoikeuden opetus ja tutkimus ovat käynnistyneet Helsingin yliopistossa 1990-luvulla.

Epäselvissä tilanteissa saattaa olla varminta käyttää monikkoa, kun subjekti sisältää ja-sanan. Se ei ehkä ole tyylillisesti sujuvinta, mutta se auttaa välttämään kieliopista huolehtivien lukijoiden hermostumista.

Opetus tai tutkimus on/ovat?

Jos subjekti koostuu tai-sanalla yhdistetyistä yksiköllisistä osista, on loogista panna predikaatti yksikköön. Uusi kieliopas esittää tämän mukaisen säännön ilman varauksia.

Isä tai äiti voi tehdä sen.

Tosin Iso suomen kielioppi esittää (§1279), että monikkokin on mahdollinen ja että asiassa ”on nähtävissä seuraava tulkintaero: Kun konjunktio tai kannattaa listaavaa merkitystä ’nämä kaksi esimerkkeinä’, kyseessä eivät ole toisensa poissulkevat vaihtoehdot ja verbi on monikollinen – –. Kun sen sijaan verbi on yksiköllinen, tai saa eksklusiivisen ’joko – tai’ .tulkinnan”. Kyseessä on kuitenkin vain kuvailevan kieliopin esitys.

Jos tai-sanalla yhdistetyistä ilmauksista toinen on yksiköllinen ja toinen monikollinen, on ehkä luontevinta, että verbi noudattaa sitä lähinnä olevan osan lukua.

Ryhmä tai sen jäsenet eivät näy siihen kuulumattomille.

Rakenteessa on kuitenkin väistämättä ristivetoa niin, että sekä yksikkö että monikko tuntuvat hiukan epäloogisilta – tai yksikön käyttö näyttää puhekielisyydeltä. Yleensä ongelma on vältettävissä muotoilemalla rakenne toisin. Esimerkkitapauksessa auttaisi tai-sanan vaihtaminen ja-sanaksi, joka paremmin vastaa lauseen ajatusta.

Ryhmä ja sen jäsenet eivät näy siihen kuulumattomille.

Mainittu kieliopin kohta esittää myös: ”Kun subjektina on rinnasteinen lauseke, jonka osia yhdistää konjunktio eli, verbi voi kongruoida kumman tahansa osan kanssa”. Siis jos eli-sanalla on yhdistetty yksiköllinen ja monikollinen ilmaus, voi verbi olla yksikössä tai monikossa. Tämä tulkittava niin, että esimerkiksi seuraavassa tapauksessa molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia:

Puhekieli eli kansanmurteet eli omaa vahvaa elämäänsä.
Puhekieli eli kansanmurteet elivät omaa vahvaa elämäänsä.

Viisi ehdokasta kohtasi/kohtasivat?

Kirjakielen erikoisuuksiin kuuluu, että verbin monikollisuudella tai yksiköllisyydellä voidaan joskus ilmaista olennaisia merkityseroja. Esimerkiksi lause ”Viisi presidenttiehdokasta koh­ta­si­vat TV:n vaalipaneelissa” on periaatteessa oikein muodostettu, joskaan ei kovin luonteva, jos tarkoitetaan, että eh­dok­kai­ta kaiken kaikkiaan oli viisi. Jos verbi olisi muodossa ”kohtasi”, niin lause sisältäisi pi­kem­min­kin sellaisen ajatuksen, että ehdokkaita oli enemmän ja heistä vain viisi kohtasi toisensa paneelissa. Mutta käytännössä ei ole kovinkaan turvallista jättää lauseen merkitystä tällaisen asian, predikaatin monikollisuuden, varaan.

Kaikki viisi presidenttiehdokasta kohtasivat toisensa TV:n vaalipaneelissa.
Presidenttiehdokkaista viisi kohtasi toisensa TV:n vaalipaneelissa.

Kun subjekti sisältää monikollisen lukusanan, kannattaa siis miettiä, tuleeko selväksi, tar­koi­te­taan­ko määrättyä joukkoa vai ilmoitettua lukumäärää yksilöitä jostakin joukosta. Usein ilmaisua kannattaa selventää niin, että tämä tulee selväksi. Seuraavassa on ensin kaksi muo­dol­li­ses­ti oikeaa, merkitykseltään erilaista lausetta ja sitten vaihtoehdot, jotka var­mem­min ymmärretään oikein.

Pekan kaksi poikaa opiskelee yliopistossa.
Pekan kaksi poikaa opiskelevat yliopistossa.
Pekan pojista kaksi opiskelee yliopistossa.
Pekan molemmat pojat opiskelevat yliopistossa.

Kun riittävän selvä ilmaisutapa on valittu, predikaatin muoto on vain oikea­kielisyys­asia, joka ei olennaisesti vaikuta ymmärrettävyyteen. Oikean muodon valintaa vaikeuttaa se, että yleis­puhe­kielessä predikaatti on aina yksikössä (”pojat opiskelee”), joten kielikorvasta ei aina ole apua. Säännöt voidaan tiivistää seuraavasti:

Sinä tai vaimosi voit/voi/voitte?

Jos lauseen subjekti koostuu useasta rinnasteisesta osasta, joihin kuuluu ainakin yksi per­soo­na­pro­no­mi­ni, niin predikaatin muodon määräytymisessä 1. persoona ”voittaa” muut ja 2. persoona 3. persoonan. Jos siis esimerkiksi mukana on minä-sana, niin predikaatti on 1. persoonassa. Se on monikollinen, jos subjektin osia yhdistää ja-sana tai vastaava.

Minä ja Ville lähdemme nyt kalaan.
Minä ja Ville lähdemme nyt kalaan.
Sinä ja Ville voitte lähteä kalaan.

Hankalampia tilanteita syntyy, jos subjektin osia yhdistää tai-sana tai vastaava. Ohjeet, kieli­opit ja kielitaju antavat epäselviä ja vaihtelevia vastauksia (esim. ISK § 1271), ja myös käytäntö vaihtelee. Kaikkia seuraavia vaihtoehtoja voi perustella ja kaikkia niitä voi myös pitää epäilyttävinä.

Sinä tai vaimosi voit haluta nähdä tämän elokuvan.
Sinä tai vaimosi voi haluta nähdä tämän elokuvan.
Sinä tai vaimosi voitte haluta nähdä tämän elokuvan.

Tällaisessa tilanteessa syntyy väistämättä ristivetoa, kun subjektin yksi osa vaatii yhtä muo­toa ja toinen osa toista. Parasta onkin jakaa lause kahtia niin, että on kaksi predikaattia ja kullakin oma subjektinsa, jonka mukaan sen muoto määräytyy luontevasti. Ilmaisu hiukan pitenee, mutta muuttuu ongelmattomaksi.

Sinä voit tai vaimosi voi haluta nähdä tämän elokuvan.

Esteenä on/ovat ennakkoluulot?

On sallittua käyttää joko yksikköä tai monikkoa eräissä lausetyypeissä, joissa olla-sana yhdistää yksiköllisen ilmaisun monikolliseen, esi­mer­kik­si ”esteenä on/ovat ennakkoluulot”. Tässä sana ”esteenä” on yksikössä, ”ennakkoluulot” monikossa, joten lauseessa on erään­laista risti­vetoa. Ks. Kielikellon kirjoitusta Eräs kongruenssi­ongelma.

Varovainen kielenkäyttäjä välttelee tällaisiakin tilanteita. Vaikka hän tietää, että molemmat ilmaisut kelpaavat, lukija voi jäädä miettimään, onko tekstissä kielivirhe. Lisäksi voi herätä kysymys, onko yksikön tai monikon valinnalla jokin painotus- tai vivahde-ero. Usein löytyy vaihto­ehtoi­nen ilmaisu­tapa. Seuraavassa kolmas vaihtoehto kiertää ongelman, ja verbiä vaihtamalla (esim. vaikeuttivat, haittasivat, hidastivat) voi vielä täsmentää, mitä oikeastaan tarkoitetaan.

Uudistuksen pahin este oli ennakkoluulot.
Uudistuksen pahin este olivat ennakkoluulot.
Uudistusta estivät ennen muuta ennakkoluulot.

Kolme lapsista on ylioppilaita/ylioppilasta

Myös predikatiivin luku herättää joskus kysymyksiä. Yleensä on selvää, että predikatiivi noudattaa subjektin lukua.

Hän on ylioppilas.
He ovat ylioppilaita.

Jos subjekti koostuu perusluvusta ja siihen liittyvästä substantiivista (esimerkiksi ”kolme lasta” tai ”kolme lapsista”), predikatiivi on yleensä monikossa. Tosin Uusi kieliopas esittää (4. painoksessa s. 63) sekä yksikön että monikon ”käypinä”, välttäen ottamasta kantaa paremmuuteen:

Lukusanan yhteydessä käytetään sekä yksikön että monikon partitiivia seu­raa­van­lai­sis­sa lauseissa: Kolme lapsista on ylioppilasta t. ylioppilaita. Kymmenen huo­neis­toa oli huonokuntoista t. huonokuntoisia. Molemmat ilmaisutavat ovat käypiä.

Kuvaileva Iso suomen kielioppi on samoilla linjoilla, mutta se lisää (§ 1285), että ta­val­li­sem­min predikatiivi on monikossa. Se merkitsee joissakin esimerkeissä yksiköllisyyden jopa epä­kieli­opil­li­sek­si (kielenvastaiseksi) tai epätodennäköiseksi.

Kolme menehtyneistä oli naisia.

Kun määrää ei ilmaista lukusanalla vaan ns. osasanalla kuten ”puolet” tai ”enemmistö”, on monikon käyttö normaalia, usein jopa ainoa kielenmukainen mahdollisuus. Iso suomen kie­li­op­pi sanoo (edellä mainitussa pykälässä), että tällöin ”predikatiivi määräytyy mo­ni­kol­li­sek­si subjektin tarkoitteen perusteella”. Esimerkeissä se tosin esittää mahdollisena vaih­to­eh­to­na ilmauksen ”puolet väestöstä on lukutaidotonta”, mutta yleensä siis vain mo­nik­ko on mah­dollinen.

Suurin osa yleisöstä on saksalaisia.

Voiko sanoa ”enemmistö sanoi olevansa terve” vai onko sanottava ”ter­vei­tä”? Sen enempää kieliopit kuin kieli­taju­kaan eivät anna tähänkään aivan yksiselitteistä vastausta. Mo­ni­kon käyt­tö on tavallisempaa ja ilmeisesti monien mielestä ainoa oikea vaihtoehto.

Yksinkertaisissa tapauksissa on melko ilmeistä, että predikatiivin pitää olla monikossa. Seuraavassa esimerkissä yksikkö (terve) tuntuisi jopa kielenvastaiselta.

Enemmistö työntekijöistä on terveitä.

Monimutkaisemmassa esimerkissä ”enemmistö sanoi olevansa terve” predikatiivi liittyy lau­seen­vas­tik­kee­na olevaan olla-verbiin (olevansa). Tässä yksikkö tuntuu mahdolliselta, ehkä eri­tyi­ses­ti siksi, että voidaan ajatella, että kukin enemmistöön kuuluva erikseen sanoi ole­van­sa terve.

A:n ja B:n tulee olla pätevä/päteviä

Edellisen kohdan mukaisesti on varminta käyttää monikollista predikatiivia sellaisissa ilmauksissa kuin ”tilintarkastajan ja hänen varamiehensä tulee olla kauppakamarin hyväksymiä tilintarkastajia”. Kielitoimistosta puhelimitse saadun kannanoton mukaan tähän kuuluu monikko. Yksikköä (hyväksymä tilintarkastaja) kuitenkin saattaa kielitajussa puoltaa se, että vaatimus esitetään kummallekin erikseen.

Ovatko he sairaana vai sairaina?

Yleensä monikollisen sanan määritteenä oleva sana on suomessa monikollinen, mutta tähän on joitakin poikkeuksia. Niin sanottu predikatiivi­adverbiaali saattaa olla yksiköllinen, vaikka se liittyy monikkomuotoiseen subjektiin. Kyse on tällöin lauseenjäsenestä, jonka sija on trans­la­tii­vi (esim. ”hyväksi”), essiivi (esim. ”hyvänä”) tai allatiivi (esim. ”hyvältä”); ks. ISK § 1286. Seuraavat eri­tyyp­pi­set tapaukset voidaan erottaa:

Aihetta käsittelee tarkemmin (ja hiukan eri tavalla eritellen) Matti Räsäsen kirjoitus Ovatko oppilaat sairaana vai sairaina? (Kielikello 2/2007).

Seuraavissa/seuraavassa kolmessa tapauksessa

Jos ilmaus sisältää lukusanan, pitäisikö sitä edeltävän adjektiivin, partisiipin tai pronominin olla ilmauksen merkityksen mukaan monikossa (seuraavissa kolmessa tapauksessa) vai sen muodon mukaan yksikössä (seuraavassa kolmessa tapauksessa)? Ongelma on useimmiten parasta välttää muuttamalla sanajärjestystä, jolloin on selvää, että määrite on yksikössä.

kolmessa seuraavassa tapauksessa

Joskus ongelman kiertäminen ei kuitenkaan onnistu, ja silloin voi noudattaa seuraavia periaatteita:

Viimeksi mainituissa tapauksissa adjektiivi liittyy ilmaistuun lukumäärään. Tällöin sanajärjestyksen muuttaminen muuttaisi ilmauksen merkityksen täysin tai tekisi sen mielettömäksi. Esimerkiksi ”kolme vajaata viikkoa” sisältäisi sen, että viikot olivat vajaita.

Vireä/Vireät Virrat?

Jos sana on muodoltaan monikollinen, mutta merkitykseltään yksiköllinen, esimerkiksi pai­kan­ni­mi ”Virrat”, niin miten siihen liitetään määritteeksi adjektiivi, esimerkiksi ”vireä”? Silloin ei yksikkö eikä monikko tunnu luontevalta. ”Vireä Virrat” on mahdoton ilmaisu, ”vireät Vir­rat” taas vie ajatukset aivan harhateille.

Ongelma on käytännössä pakko käsitellä siten, että kehitetään jokin kiertoilmaisu. Silloin kun ollaan antamassa nimeä jollekin yhteisölle tai paikalle, kannattaa muistaa, että monikko­muotoi­suu­des­ta seuraa tällaisia hankaluuksia.

Vireä Virtain kaupunki.

Sellainen ilmaus kuin ”aurinkoiset Kanariansaaret” olisi mahdollinen, koska voidaan ajatella, että tarkoitetaan saaria monikossa. Sen sijaan sanat, joissa muoto on monikollinen, mutta merkitys selvästi yksiköllinen, eivät oikein voi saada adjektiivi­määritettä suomen kielessä.

Vaikka Iso suomen kielioppi esittää (ISK § 1304), että monikkomuotoisen erisnimen määrite on yleensä yksikössä, tällaisia rakenteita on oikeampaa pitää kielenvastaisina virhemuodosteina. Sellaiset esimerkit kuin ”12 vuotta sitten esitetyssä Pohjalaisissa” ovat lähinnä teoreettisia; todellisuudessa kirjoitettaisiin ”12 vuotta sitten esitetyssä Pohjalaiset -näytelmässä” tai kierrettäisiin ongelma muulla tavalla. (Kyseinen ISK:n kohta viittaa Kielikello-lehden 1/1998 laajahkoon kirjoitukseen Pääsanan yksikkö ja monikko eräissä attribuuttirakenteissa, joka ei kuitenkaan lainkaan käsittele tällaisia tapauksia.)

Alullaan vai aluillaan?

Monissa sanonnoissa esiintyy monikon tunnus lähinnä tyylillisenä seikkana, ilman varsinaista merkitystehtävää. Kun sanotaan, että jokin on aluillaan, ei tarkoiteta useita alkuja. Nykysuomen sanakirja mainitsee sanonnan ”olla alullaan” yksiköllisenä, mutta tästä ei voi päätellä, että monikollinen ”olla aluillaan” olisi väärin; kielenhuolto ei näytä ottaneen asiaan kantaa.

Joissakin tapauksissa, kuten alkuaan ~ alkujaan, molemmat vaihtoehdot mainitaan ohjeissa hyväksyttävinä, mutta silti toinen voi olla selvästi yleisempi.

Suuntauksena näyttää olevan monikollisuuden yleistyminen tällaisissa tapauksissa. Syynä on ehkä se, että monikollinen muoto kuten ”aluillaan” tai ”alkujaan” helpommin koetaan erityiseksi sanonnaksi (adverbinomaiseksi) eikä varsinaisesti alku-sanan muodoksi.

Aikanaan vai aikoinaan?

Erityiskysymys monikon käytössä on, sanotaanko ”aikanaan” vai ”aikoinaan”. Muo­dos­tuk­sel­taan nämä ovat aika-sanan sijamuotoja, yksikön ja monikon essiivi, jossa on omistus­liite. Käytännössä ne ovat pitkälti kehittyneet adverbeiksi ja eriytyneet mer­ki­tyk­sil­tään:

Esiintyy kuitenkin paljon horjuvuutta, joka on erityisen haitallista siksi, että joskus kumpikin tulkinta on mahdollinen. Kielenoppaat kuvaavat näitä muotoja vaihtelevasti. Esimerkiksi Kielitoimiston sanakirja kuvaa ne muuten edellä esitetyllä tavalla, mutta mainitsee, että sanalla ”aikanaan” on myös (harvinaisempi) merkitys ’aikoinaan’. Samoin kuvaa Uusi kieli­opas, joka toisaalta mainitsee, että käänteisesti voi sanalla ”aikoinaan” olla myös merkitys ’aikanaan’, vaikka kirja suosittaakin välttämään sellaista käyttöä. Nykysuomen sanakirja taas kuvaa nämä muodot (aika-sanan erityisinä käyttötapoina) niin, että kummallakin on mo­lem­mat edellä kuvatut merkitykset.

Pahimmillaan jää lukijan arvattavaksi, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Esiintyvän sekaannuksen takia ei oikean muodon käyttäminen aina riitä. Lisäksi on muotoiltava teksti kokonaisuutena niin, että väärä tulkinta ei ole mahdollinen tai että se ainakin vaatii erityisiä ponnisteluja. Esimerkiksi ”Saavuitko aikanaan perille?” on kaksitulkintainen kysymys. Yksiselitteisiä oli­si­vat toisaalta ”Saavuitko lopulta perille?”, toisaalta ”Saavuitko ajoissa perille?”

Ilmaisussa ”omana aikanaan” ei ole kyse adverbintyyppisestä käytöstä, ja siinä yksikön käyttö on yleisten sääntöjen mukaista. Se on ehkä osaltaan lisännyt sekaannusta, koska se tavallaan vastaa adverbia ”aikoinaan”.

A- ja B-kohdat vai A- ja B-kohta?

Yksikkö vanha käytäntö

Kun yhdyssanoilla on yhteinen jälkiosa, se on suomen kielessä vanhastaan yksikössä, jos kumpikin tai kukin yhdyssana on merkitykseltään yksiköllinen.

Annan- ja Simonkadun kulmassa
Annan-, Simon- ja Lönnrotinkadulla

Tämäntapaisissa ilmauksissa on kuitenkin nykyisin tavallista ja sallittuakin käyttää monikkoa (Annan- ja Simonkatujen kulmassa), ja sekä kirjoittaja että lukija saattaa olla epävarma siitä, kumpi on oikein. Ongelman voi usein aika helposti kiertää kirjoittamalla kumpikin yhdys­sana kokonaan. Tällöin on selvää, että käytetään yksikköä.

Annankadun ja Simonkadun kulmassa

Sanaliittojen rinnastus

Yksikön tai monikon valinnan ongelma syntyy myös silloin, kun rinnastetaan kaksi sanaliittoa (esimerkiksi ”Suomen pääministeri” ”Ruotsin pääministeri”) ja jätetään niiden yhteinen osa pois. Toisin sanottuna kyse on siitä, että substantiivilla (tässä: pääministeri) on kaksi kes­ke­nään rinnakkaista määritettä.

Yksikkö olisi tässäkin loogisempi, mutta monikko on tavallinen etenkin silloin, kun il­mauk­seen liittyy predikaatti, joka on tietysti monikossa. Monikollisuuteen saattaa ajaa sekin, että halutaan välttää teoreettinenkin väärin­käsityksen mahdollisuus: puhtaasti kielelliseltä kan­nal­ta ”Suomen ja Ruotsin pääministeri” voisi tarkoittaa yhtä henkilöä, joka on Suomen ja Ruot­sin pääministeri.

Tilaisuuteen osallistuivat Suomen ja Ruotsin pääministeri.
Tilaisuuteen osallistuivat Suomen ja Ruotsin pääministerit.

Aiheesta on laajahko kirjoitus Pääsanan yksikkö ja monikko eräissä attribuuttirakenteissa Kielikellossa 1/1988. Kielenhuolto ei ole ottanut selvää kantaa, mutta eri oppaissa ja ohjeissa on omia suosituksiaan. Kielikellossa 1/2010 on Sari Maamiehen kirjoitus Yksikkö vai monikko: Liisan- ja Mariankadun kulmassa, jossa sanotaan:

Monikkomuodot ovat kielenkäytössä kuitenkin selvästi yleisempiä (niissä tapauksissa joissa yksikön ja monikon vaihtelu olisi mahdollista), ja nykyiset kielen­huolto-​oppaat jättävätkin kirjoittajalle valinnan­vapauden.

Erilaisten väärinkäsitysten torjuminen

Selvyyden kannalta voidaan joissakin tapauksissa perustella nimenomaan yksikköä, joissakin tapauksissa taas nimenomaan monikkoa. Tämä riippuu siitä, onko tarpeen torjua sellainen väärinkäsitys, että kukin ilmauksen osa olisi merkitykseltään monikollinen, vai sellainen, että ilmaus kokonaisuudessaan olisi merkitykseltään yksiköllinen.

On yleisesti tiedossa, että maalla on vain yksi pääministeri kerrallaan. Täten ilmausta ”Suomen ja Ruotsin pääministerit” ei voi ymmärtää niin, että tarkoitettaisiin useita Suomen pääministereitä tai useita Ruotsin pääministereitä. Muissa tilanteissa voi sentapainen vää­rin­kä­si­tys syntyä. Näin on esimerkiksi seuraavassa lauseessa olettaen, että kumpaakin maata edustaa vain yksi henkilö eikä tämä muuten käy ilmi tekstiyhteydestä:

Suomen ja Ruotsin edustaja neuvottelivat aiheesta.

Tosin tällaisissa tilanteissakin voi kysyä, onko mahdollinen väärinkäsitys haitallinen, jos kirjoitetaan ”Suomen ja Ruotsin edustajat”. Saattaahan olla, että on asian kannalta yhden­teke­vää, paljonko edustajia oli.

Muissa yhteyksissä voi yksikön käyttö luoda toisenlaisen riskin. Jos kirjoitetaan ”toimi­kun­taan valittiin myös Suomen ja Ruotsin edustaja”, niin tarkoitetaanko Suomen edus­ta­jaa ja Ruotsin edustajaa vai yhtä henkilöä, joka edustaa molempia maita? Jos on tär­keää ilmaista tällainen asia yksiselitteisesti, ei monikkokaan auta, koska silloin jäisi se mahdollisuus, että kummallakin maalla on useita edustajia. Tällöin jouduttaisiin toistoon: ”Suomen edustaja ja Ruotsin edustaja”.

Jos taas ilmauksen kokonaismerkitys on yksiköllinen, tilannetta on usein syytä selventää lisämääritteillä tai muutoin. Ei pidä olettaa, että ”Suomen ja Ruotsin edustaja” ilman muuta ymmärretään yhtä henkilöä tarkoittavaksi. Tällainen ilmaushan vanhastaan ja vanhojen ohjeiden mukaan tarkoittaa ensisijaisesti kahta henkilöä.

Suomen ja Ruotsin yhteinen edustaja

Ehdotus linjaksi

Tältä pohjalta voidaan suosittaa seuraavaa linjaa tapauksissa, joissa substantiivilla on rinnakkaisia määritteitä (erillisinä sanoina tai yhdyssanan alkuosana). Aihepiiri on siis kuitenkin kiistanalainen ja epäselvä, ja monet ohjeet ja käytännöt suosittavat monikon käyttöä tässä esitettyä laajemmin.

Adjektiivisten rakenteiden rinnakkaisuus

Jos rinnastetaan kaksi adjektiivi+substantiivi-rakennetta, joissa on sama substantiivi ja se mainitaan vain kerran, tulee substantiivi aina yksikköön.

uuden ja vanhan lautakunnan yhteiskokous [= uuden lautakunnan ja vanhan lautakunnan yhteiskokous]

Tällaisessa tapauksessa ei ole samanlaista vaihtelua ja sääntöjen epämääräisyyttä kuin edellä kuvatuissa tapauksissa. Joskus näihinkin ilmauksiin kuitenkin tulee monikko tai ainakin kir­joit­ta­ja alkaa epäröidä. Tämä koskee varsinkin tilanteita, joissa adjektiiviset määritteet ovat järjestyslukuja, jotka kirjoitetaan numeroin.

syyskuun 5. ja 6. päivänä [= syyskuun viidentenä ja kuudentena päivänä]
toukokuun 1., 2. ja 3. päivänä

Jos määritteet ilmaisevat lukuvälin, syntyy ongelma: mitään kovin luontevaa vaihtoehtoa ei ole. Jos väli ilmaistaan ajatusviivalla, on ehkä parasta silti panna substantiivi yksikköön, kos­ka lukuvälin ilmaus voidaan tulkita päivien luettelemista vastaavaksi – vaikka lukutapa on­kin toinen.

toukokuun 1.–3. päivänä [toukokuun ensimmäisestä kolmanteen päivänä]
5.–7. luokalla [viidennestä seitsemänteen luokalla]

Yleensä onkin parempi rakentaa ilmaus toisin, kuten kirjoittamalla päivämääräväli eri tavalla tai käyttämällä substantiivin jäljessä olevia peruslukuja.

toukokuun 1.–3. päivänä [toukokuun ensimmäisestä kolmanteen päivänä]
luokilla 5.–7. [luokilla viidennestä seitsemänteen]
luokilla 5–7 [luokilla viidestä seitsemään]

Kielikellossa 1/2010 esitetty näkemys (artikkelissa Yksikkö vai monikko: Liisan- ja Mariankadun kulmassa) on olennaisesti samoilla linjoilla, joskin sen mukaan käytettäisiin monikkoa, jos ad­jek­tii­vi­set määritteet on yhdistetty ajatusviivalla:

Rajakohtailmauksesta on vaikea saada toimivaa tällaisessa rakenteessa:
”Kerrataan 5.–7. luokilla opittuja asioita.”
Ääneen luettuna tästä tulisi luonnoton ”viidennestä seitsemänteen luokilla”. Parasta olisi rakentaa lause toisin: luokilla 5–7 (luetaan: luokilla viidestä seitsemään tai luokilla viisi seitsemän). Peräkkäiset luvut voi rinnastaa ja-sanalla: 5. ja 6. luokalla tai luokilla 5 ja 6.

Voiko väki olla he?

Pronomini on yleensä samassa luvussa kuin se sana, johon se viittaa, ja tällöin kyse on kieli­opillisesta luvusta, ei merkityksen monikollisuudesta.

Työväki koki asemansa uhatuksi. Vähitellen se alkoi järjestäytyä.

Jos pronomini viittaa yksikölliseen sanaan, joka tarkoittaa elollisten olentojen ryhmään, voi monikkokin kuitenkin olla mahdollinen. Tämä koskee tilannetta, jossa ajatellaan ryhmän jäseniä yksilöinä eikä ryhmää kokonaisuutena. Aiheesta kertoo tarkemmin artikkeli Onko kansa he?, Kielikello 1/1993.

Yksikkö on usein luonnollisempi silloin, kun puhutaan (yleensä pienehköstä) ryhmästä ihmisiä, joihin viitataan yksilöinä. Toisaalta yleissäännön mukainen monikkokin on usein mahdollinen.

Isäntäväki oli miellyttävää. He olivat minulle ystävällisiä.
Isäntäväki oli miellyttävää. Se oli minulle ystävällistä.

Seuraavassa esimerkissä yksikön käyttö (se lähti) tuntuisi suorastaan omituiselta.

Aviopari saapui Charles de Gaullen lentokentälle, josta he lähtivät taksilla hotelliin.

Kuitenkin tilanne, jossa monikollinen pronomini viittaa yksikölliseen sanaan, aiheuttaa ainakin pienen ristivedon lauseeseen. Sitä kannattaa välttää, jos luonteva tapa löytyy.

Aviopari saapui Charles de Gaullen lentokentälle ja lähti sieltä taksilla hotelliin.

Hatut päässä vai päissä?

Suomen kielen tyypillisimpiin piirteisiin kuuluu yksikön käyttö puhuttaessa sellaisesta, joka jokaisella on vain yksi.

Miehet panivat hatun päähänsä.
Jäikö asia varmasti kaikkien mieleen?

Monikon käyttö (Miehet panivat hatut päihinsä) on ilmeisesti yleistynyt englannin vai­ku­tuk­ses­ta. On myös syntynyt epäselvyyttä siitä, onko yksikkö oikein – kun on ruvettu miet­ti­mään, mikä olisi joltakin kannalta loogista, eikä sitä, mikä on kielenmukaista. Kielen­huoltokin on ru­ven­nut esit­tä­mään ohjeet epämääräisemmin. Kielikellossa 2/2010 artikkeli Painakaa mie­leen­ne – vai mieliinne? sanoo jopa näin: ”Yksikön käyttö ei siis ole ehdoton sääntö, vaan ohjeen muotoon on puettu kuvaus yleisestä kielen­käyttö­tavasta. Yksikön ja monikon vaihtelu on varsin tavallista, ja usein muodon valinta on pitkälti makuasia.”

Vanhaa sääntöä kannattaa edelleen noudattaa, mutta sellaista korjausta kuin mie­liim­me → mieleemme ei siis enää voi pitää kiistattomana oikea­kielisyys­korjauksena. Edes se, että tekstin sisällä käytetään tämäntapaisissa yhteyksissä milloin yksikköä, milloin monikkoa, ei todennäköisesti häiritse useimpia lukijoita.

Englannin vaikutus selittää ehkä senkin, että nykyisin puhutaan ”työurien pidentämisestä”, mutta toisaalta – samassa yhteydessäkin – ”eläkeiän nostosta”. Kielen perinteen pohjalta olisi luonnollista käyttää yksikköä molemmissa tapauksissa. Jokaisella on yksi työura ja yksi eläkeikä, kuten tietyllä hetkellä myös yksi hattu päässään, vaikka eri ihmisillä onkin erilainen työura, eläkeikä ja hattu.

Edellä mainitussa artikkelissa esitetään myös seuraavat esimerkit, joissa monikon käyttö on paitsi täysin hyväksyttävää myös ainoa oikea vaihtoehto. Vanhaan sääntöön on toki omat poikkeuksensa, vaikka niitä ei yleensä ole erikseen mainittu. Tässä on kyse siitä, että monikkoa käytetään, kun sana on lauseen subjektina.

Kissojen turkit olivat auringosta lämpimiä ja mahat rottia pullollaan.
Laitumella hevosten hännät heilahtelivat laiskasti.
Hirveästi aukenivat härkien mahat.

Artikkelissa on esimerkkinä myös poikkeus ”Minipossu Nikke sulatti sydämet.” Siinä puhutaan sydämistä yleensä, ilman määritettä, jolloin tilanne on toinen kuin edellä kuvatuissa tapauksissa. Yksikön käyttö voitaisiin tulkita niin, että kyse on yhdestä, tietyn ihmisen sydämestä.

Artikkelissa on mainittu myös seuraava poikkeus, joka on kuitenkin vain näennäinen: ”Etiketti edellyttää morsiusparin äideiltä hatulla kruunattua asua.” Morsiusparihan ei ole sellainen, jolla on vain yksi äiti.

Toinen toistaan vai toisiaan?

Vastavuoroisuus ilmaistaan vanhastaan joko monikkomuotoisella sanalla kuten ”toisiaan” tai painokkaammin yksikkömuotoisilla sanoilla ”toinen toistaan”.

He rakastavat toisiaan.
He rakastavat toinen toistaan.

Näiden ilmausten sekoittumisesta on syntynyt ilmaustyyppi ”toinen toisiaan”. Sitä on pidetty virheenä, mutta nykyisin sekin sallitaan (Kielikello 2/2012, artikkeli Luottavatko he toisiinsa, toinen toiseensa vai toinen tosiinsa?).

Kiikarit ja markkinat

Joitakin sanoja käytetään suomen kielessä vain monikossa, vaikka tarkoitetaan yhtä. Niistä käytetään nimitystä plurale tantum ’vain monikko’.

housut
housujen kaava
urut
soittaa urkuja
urkujensoitto
hohtimet
aivot

Sellaiset virheet kuin ”housun kaava” johtuvat ehkä osittain siitä, yhdyssanan perus­muo­toi­se­na alku­osana esiintyy muuten aina monikollinen sana yksikkö­muodossa: housu­kaava, urku­pilli, aivotoiminta.

Eräitä parillisia elimiä tarkoittavat sanat esiintyvät useimmiten monikossa, mutta tämä johtuu vain siitä, että yleensä puhutaan parista: munuaiset, keuhkot. Yksikölliset muodot (munuainen, keuhko) ovat kuitenkin täysin mahdollisia. Sen sijaan vaikka aivot ovat pa­ril­li­nen elin, ei aivo-sanaa käytetä yksikössä, vaan käytetään aivopuolisko-sanaa.

Myös ”markkinat” on plurale tantum -sana, vaikka arkikielessä se nykyisin esiintyykin myös yksikössä. Yksikön käyttö johtuu ehkä osaksi siitä, että sana on yleinen yhdyssanojen alkuosana (markkinatalous, markkinaosuus jne.).

Tuote on suunniteltu erityisesti Venäjän markkinoille.

Sen sijaan ”kiikari” esiintyy yksikössä, kun tarkoitetaan yhtä laitetta. Arkikielessä sitä kui­ten­kin usein käytetään plurale tantum -sanana: ”Ostin uudet kiikarit”. Vaikka tällainen on aika luonnollista, ehkä erityisesti sanan ”silmälasit” vaikutuksesta, se ei ole normien mukaista.

Ostin uuden kiikarin.

Omistusliitteet

Monet kielenhuollon harrastajat kantavat erityistä huolta omistusliitteistä eli possessiivi­suf­fik­seis­ta. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että omistusliitteet ovat häviämässä suomen kie­lestä. – Tässä käytetään kielioppien perinteen mukaisesti sanaa ”omistusliite”, vaikka nämä liitteet vain harvoin ilmaisevat omistamista.

Kirjakielisestä omistusliitteen käytöstä osa on aina ollut keinotekoista. Pelkän omistus­liitteen käyttö ei ole koskaan ollut sujuvaa kieltä kuin joissakin yhteyksissä. ”Työ­paik­ka­ni on kotisi lähellä” on kieltä, joka on olemassa vain paperilla. Lisäksi omistusliite usein hämärtää kieltä. Sana ”kirjani” voi tarkoittaa ’mun kirja’ tai ’mun kirjat’ tai ’mun kirjan’.

Mutta muutokseen, jossa omistusliitteistä luovutaan, menee kauan. Siirtymäkauden aikana on osattava käyttää niitä asiatyylissä. Tämä ei yleensä ole vaikeaa. Kyllä useimmat osaavat kirjoittaa ”uusi autoni”, mutta useinkaan ei viitsitä kirjoittaa. Tällöin on olennaista muistaa, että ”mun uus auto” on selvä puhekielisyys, ”minun uusi auto” taas kummallista sekakieltä ja ”minun uusi autoni” käytännössä hyväksyttyä kieltä. Periaatteessa on toki edelleen voimassa sääntö, jonka mukaan (kirjakielessä) persoonapronominia kuten ”minun” käytetään vain, jos se on painokas – siis ”minun uusi autoni” on lähinnä vastakohta jonkun toisen uudelle autolle.

Omistusliitteiden käyttöön on vanhastaan tehty se poikkeus, että sanojen ”meidän” ja ”teidän” pääsana on omistusliitteetön perhettä, omaa ryhmää tms. merkitsevissä tutta­val­li­sis­sa puhekielenomaisissa ilmauksissa. Kyse on siis oikeastaan puhekielisyyden salli­mi­ses­ta. Niinpä poikkeusta ei pidä soveltaa esimerkiksi kansakuntaa tarkoittaviin ilmauk­siin. Rajan voi ehkä vetää meidän kylän ja teidän kaupunkinne väliin.

meidän isä
teidän pihan lapset
teidän koulu
tämä meidän Kalle
meidän isänmaamme

Erikoistapaus on sellainen ilmaus kuin ”meidän kesken” (mutta ”heidän keskensä”).

Omistusliite jätetään usein pois myös silloin, kun persoonapronomini ei ole määritteenä yksinään, vaan siihen liittyy määrite, yleensä substantiivi, joskus adjektiivi. Tavallisesti omis­tus­lii­te jätetään pois, jos määrite on per­soo­na­pro­no­mi­nin jäljessä (”meidän kaikkien…”), mutta omistusliitettä käytetään, jos järjestys on päinvastainen (”kaikkien meidän…”), jolloin persoonapronomini on heti pääsanansa edessä. Käytäntö on kuitenkin horjuva, eikä yksi­selit­tei­siä virallisia ohjeita liene.

meidän kaikkien mielestä
kaikkien meidän mielestämme
meidän kaikkien elämään
meidän suomalaisten mielestä
meidän kaikkien edessä

Vielä yksi erikoistapaus on omistusliitteen jättäminen pois eräistä lauseenvastikkeista. Jos ns. kielteisessä modaalisessa lauseenvastikkeessa (jossa käytetään tekemättä-tyyppistä sanan­muotoa) on persoonapronominin genetiivi, joka ilmaisee tekijän, niin yleensä sen pää­sanaan tulee omistusliite. Jos pääsanalla kuitenkin on määrite, jää omistusliite pois.

Hän lähti minun huomaamattani.
Hän lähti minun sitä huomaamatta.

Hankaluuksia aiheuttavat usein kolmannen persoonan muodot. ”Hän lähti hänen autollaan” tarkoittaa periaatteessa sitä, että joku lähti jonkun toisen autolla. Käytännössä se yleensä tarkoittaa sitä, että joku ei ole oppinut suomea aivan täydellisesti. Suomeksihan sanotaan ”Hän lähti omalla autollaan” tai sitten ”Hän lähti Matin autolla”, tai kenen autolla nyt sitten lähdettiinkin.

Sellaiset ilmaukset kuin ”Matti ja vaimonsa” johtuvat todennäköisesti siitä, että kirjoittaja haluaa välttää puhekielisyyttä (”Matti ja sen vaimo”), mutta ei osaa tuottaa normaalia kirja­kielistä ilmausta ”Matti ja hänen vaimonsa”. Yllättävää kyllä kielilautakunta on kuitenkin ottanut sallivan kannan, jota selostetaan Kielikellossa 4/1999 artikkelissa Johtaja ja vaimonsa – eräs 3. persoonan omistusliitteen ongelma näin:

Lautakunta oli sitä mieltä, että normaaliin asiatyyliin kuuluu persoonapronomini (mies ja hänen vaimonsa), mutta joissain tekstilajeissa – esimerkiksi tavoiteltaessa kevyttä, rentoa, viihdyttävää sävyä – mies ja vaimonsa -rakenteella tuntuu olevan oma tehtävänsä, eikä sitä sen vuoksi voi täysin tuomita. Rakenteen käyttö vaatii kuitenkin kirjoittajalta tyylitajua, joten yksinkertaisinta on käyttää aina tällaisissa tapauksissa persoonapronominin genetiiviä, rakennetta mies ja hänen vaimonsa.

Kannanotto on outo ja jättää kirjoittajat epätietoisuuteen. Kevyessä ja rennossa kielessähän sanotaan esimerkiksi ”kaveri ja sen eukko”. Niinpä kannanotosta on syytä ottaa huomioon vain viimeinen lause.

Yhdyssanan alkuosan sija

Kokkihattu vai kokinhattu?

Yhdyssanan alkuosan sijamuodon valinnassa on useimmiten kyse valinnasta perusmuodon (nominatiivin) ja n-loppuisen muodon (genetiivin välillä). Olisiko kirjoitettava ”kokkihattu” vai ”kokinhattu”? Kumpikin on käytössä, ja vaikka ”kokinhattu” sopisi paremmin kielen vanhaan käytäntöön ja säännöstöön, ”kokkihattu” on jonkin verran yleisemmin käytössä.

Jos valitaan genetiivi, saattaa seu­raa­vak­si eteen tulla valinta yksikön ja monikon välillä. Joskus kaikki vaihtoehdot ovat käy­tös­sä ilman merkityseroa, mutta valintaa saatetaan silti pohtia ja siitä saatetaan kiistellä.

virustorjunta
viruksentorjunta
virustentorjunta

Jos alkuosa on genetiivissä, on vielä usein valittava yhdyssanan ja sanaliiton (esimerkiksi ”virusten torjunta”) välillä. Tätä aihetta käsiteltiin kohdassa Yhteen vai erikseen?

Yhdyssanojen alkuosassa on vanhastaan vaihtelua päätteettömyyden ja n-päätteellisyyden välillä. Keskenään samantyyppisiin sanoihin on voinut vakiintua erilaiset muodot: tienvarsi ~ olkavarsi, maantiede ~ kasvitiede, kansaneläke ~ taiteilijaeläke. Yhdyssanan alkuosan muoto onkin usein sanastotason asia, joka pitää tarvittaessa tarkistaa sanakirjasta. Yleisiin sääntöihin on nimittäin hyvin paljon poikkeuksia.

Jos sanaa ei löydy sanakirjoista, voi alkuosan muodon pyrkiä valitsemaan samantapaisten sanojen mallin mukaan. Lisäksi voi tarkistaa Internetin hakukoneilla, onko sana kuitenkin käytössä ja verrata vaihtoehtoisten muotojen yleisyyksiä.

Taipumattomuus valtaa alaa

Suuntaus näyttää olevan kohti alkuosan taipumattomuutta sellaisissa tapauksissa, joissa n-päätteinen alkuosakin olisi ajateltavissa. Osittain syynä on lyhyys, sillä esimerkiksi ”virus­torjunta” on tavun verran lyhyempi kuin vaihtoehdot. Samalla vältetään valinta yksikön ja monikon välillä. Tietysti perusmuoto on yksiköllinen, mutta se mielletään merki­tyk­sel­tään yleiseksi. Sen sijaan jotkut kokevat, että ”viruksentorjunta” viittaa vain yhden viruksen tor­ju­miseen.

Sijamuotojen käyttö yhdyssanojen alkuosissa on muodostunut melko sekavaksi. Joissakin tilanteissa syntyy myös monitulkintaisuutta, joka ratkeaa vain sillä, että ihmiset oppivat sanojen merkitykset erikseen. Esimerkiksi ”ohjustentorjunta”, ”ohjuksentorjunta” ja ”ohjus­torjunta” ovat kaikki käytössä. Viimeksi mainittu on selvästi yleisin, vaikka se on epäselvin. Sehän olisi tulkittavissa luontevammin ohjuksilla tehtäväksi (joidenkin kohteiden) tor­jun­nak­si, mutta se tarkoittaa ohjuksiin kohdistuvaa torjuntaa.

Genetiivialkuisia tapauksia

Yhdyssanan alkuosa on useimmiten perusmuodossa (päätteetön). Se on kuitenkin yleen­sä genetiivissä (n-päätteinen) seuraavissa tapauksissa:

Näitä tapauksia voidaan kuvata sanomalla, että niissä alkuosan genetiivi on luonteeltaan objektiivinen genetiivi (kohteen eli objektin ilmaisu), subjektiivinen genetiivi (toimijan eli subjektin ilmaisu) tai possessiivinen genetiivi (omistamisen tai omaamiseen eli possession ilmaisu).

Edellä mainittiin luetelman ensimmäisessä kohdassa, että tekemisen kohdetta ilmaiseva alkuosa on yleensä n-päätteinen, kun jälkiosa on tekemistä tai tekijää ilmaiseva. Hiukan epäloogisesti sama ei päde, jos jälkiosa ilmaisee tekopaikkaa.

autokorjaamo
veneveistämö

Horjuvuutta

Kielen epäjohdonmukaisuutta kuvastaa, että edellä mainituissa esimerkkisanoissakin on horjuvuutta (esimerkiksi ”väestölaskenta”). Lisäksi niitä luonteeltaan hyvin vastaavissa sanoissa on päätteetön alkuasu. Sanomme ”lumivyöry”, vaikka sanan ”maanvyöry” mallin luulisi ohjanneen muotoon ”lumenvyöry”.

Horjuvuutta osoittaa myös esimerkiksi se, että rakenteeltaan toisiaan hyvin vastaavista päähineiden nimityksistä, joissa alkuosa tarkoittaa arvoa, ammattia tms., osa on gene­tii­vi­al­kui­sia, osa nominatiivialkuisia.

kipparinlakki, lentäjänlakki, papinhattu, tohtorinhattu
cowboyhattu, kasakkalakki, merimieslakki, teekkarilakki, tonttulakki

Mainitunlaisten sanojen genetiivialkuisuutta voi perustella sillä, että niissä alkuosa ilmaisee, kenen päähineestä on kyse. Tosin ”omistaminen” on sikäli kuvaannollista, että tarkoitetaan päähinettä, joka on jollekin ryhmälle tunnusomainen ja useinkin vain erityisissä tilanteissa käytetty. Mitä epämääräisempi alku- ja loppuosan suhde on, sitä paremmin voidaan pe­rus­tel­la nominatiivialkuisuutta.

Yleisten sääntöjen vastaisia nominatiivialkuisiksi vakiintuneita sanoja ovat myös mm. aivopesu, asiakaspalvelu, eläinsuoja, eläinsuojelu, joutsenlaulu, muotisuunnittelu, suku­tutkimus ja säätiedotus. Osaa näistä on kielenhuolto aiemmin yrittänyt muuttaa genetiivi­alkui­sik­si (”aivojenpesu” yms.).

Esimerkiksi E. A. Saarimaan Kielenopas esittää vuoden 1964 painoksessa, että mm. seuraavien sanojen tulee olla genetiivialkuisia: kuninkaanajatus, matkustajanpaikka, nuorisonjohtaja, osakkeenmerkintä, sammakonuinti, tuonninrajoitus, veronvähennys. Ne ovat kuitenkin käytössä lähes yksinomaan nomi­na­tii­vi­alkui­si­na (kuningasajatus jne.).

Joskus merkitysero

Joissakin tapauksissa on samoista sanoista koostuville yhdyssanoille vakiintunut selvä merkitysero sen mukaan, onko alkuosa perusmuodossa vai n-päätteinen.

kotihoito ’kotona annettava hoito, kotona hoitaminen’
kodinhoito ’kodin hoitaminen’
hyvänäköinen ’hyvin näkevä’
hyvännäköinen ’hyvältä näyttävä, kaunis, komea’

Silloin, kun merkityseroa ei ole ja molemmat vaihtoehdot ovat käytössä, tuntuu alkuosan päätteettömyys yleistyvän, kuten edellä kuvattiin. Usein se on myös normien mukaista:

elämäkerta [ei: elämänkerta]
selvänäkijä [ei: selvännäkijä]
riviväli [yleisemmin kuin rivinväli].