Kun on ratkaistu, mitä sijamuotoa käytetään, on joskus ongelmana se, mikä taivutusmuodon asu valitaan, tai se, taipuuko määrite pääsananssa mukaan. Tässä käsitellään joitakin suomen sanojen taivutuksen tavallisia ongelmia. Seuraavassa luvussa tarkastellaan erisnimien ja vieraiden sanojen taivutusta.
Tavallisimpia pulmatilanteita on monikon genetiivi. Kirjoitetaanko ”maiden” vai ”maitten”? ”Omenien”, ”omenain” vai ”omenoiden”? Nämä ovat esimerkkejä tapauksista, joissa kielenhuolto hyväksyy kaikki mainitut vaihtoehdot.
Jotkin muodot ovat kuitenkin selvästi vanhahtavia. Esimerkiksi ”omenain” on periaatteessa oikein, mutta nykykielessä ei juuri koskaan käytetä sentyyppisiä muotoja, paitsi joissakin yhdyssanoissa (esim. ”kansainvälinen”, ”harvainvalta”). Yleensä suomalaisen kielikorva kertoo, mitkä muodot eivät ole luontevia nykykielessä.
Sen sijaan esimerkiksi muodot ”maiden” ja ”maitten” ovat molemmat paitsi periaatteessa oikein myös nykykielessä käytettyjä. Kirjoittaja voi valita sen, joka tuntuu parhaalta. Tällaisista asioista on harvoin edes mitään yrityskohtaisia kirjoittamisohjeita.
Jos kirjoittaja kuitenkin kokee valinnan ahdistavaksi, niin hän voi katsoa jostakin suomen kielen sanakirjasta sanan taivutuskaavan numeron ja kirjan alusta vastaavan kaavan. Kaavoihin on pyritty kirjoittamaan vaihtoehdot yleisyysjärjestykseen. Niinpä niistä voi lukea, että ”maiden” ja ”omenien” ovat mainituista muodoista tavallisimmat. Varovainen kirjoittaja ehkä valitsee yleisimmän muodon siksi, että se ei todennäköisesti herätä huomiota saati ärtymystä.
Toisaalta yleisyystiedot ovat vain suuntaa-antavia. Taivutusmuodon valintaan vaikuttaa myös esiintymisyhteys ja äänteellinen ympäristö.
Myös Google-haut voivat valaista tilannetta. Esimerkkinä voisi mainita, että Google-hakujen perusteella muodoista ”tarpeiden” ja ”tarpeitten” on ensin mainittu hyvin paljon yleisempi. Mutta toisaalta omistusliitteisissä muodoissa käykin niin, että ”tarpeittesi” on yleisempi kuin ”tarpeidesi”.
Seuraavassa listassa on muutamien ongelmallisten sanojen taivutus esitettynä genetiivimuodolla (joka vastaa kysymykseen ’minkä’ tai ’kenen’).
On joitakin suomen kieleen vanhastaan kuuluvia sanoja, joita nykyisin usein taivutetaan eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi sanan ”ori” oikeana taivutuksena on pidetty sellaista, että monikko on ”oriit”, genetiivi ”oriin” jne. Koska tämä sana on kuitenkin taivutukseltaan poikkeuksellinen ja melko harvinainen useimpien kielessä, sitä on ruvettu taivuttamaan yksinkertaisemman mallin mukaan ori : orit : orin. Joskus väärä taivutus saattaa yleistyä niin, että se hyväksytään vanhan rinnalle, ehkä tilallekin. Näin on käynyt ori-sanalle, mutta varovainen kirjoittaja käyttää silti vanhaa taivutusta, jos kirjoittaa hevosalan lehteen. Sen lukijoista monet saattavat pitää vanhaa taivutusta ainoana oikeana.
Monet aivan suomalaisetkin sanat siis saattavat olla vaikeita, koska ne ovat harvinaisia eivätkä kuulu useimpien sanavarastoon. Etenkin tämä koskee sanoja, joiden merkitykset viittaavat enimmäkseen menneen maailman ilmiöihin, kuten vanhaan maatalouskulttuuriin. On esimerkiksi olemassa kasvinnimi ”alpi”, mutta monet eivät sitä tunne eivätkä osaa taivuttaa sitä. Vanha taivutus on alpi : alven (kuten kilpi : kilven), mutta taivutus alpi : alpin on yleistynyt niin, että se hyväksytään jo Perussanakirjassakin. Vastaava koskee helpi-sanaa (ks. Miten ruokohelpi taipuu?). Kalannimi ”pallas” (tai ”ruijanpallas”) taivutetaan vanhastaan pallas : paltaan, mutta sitä paljon yleisemmäksi on käynyt pallas : pallaksen, ja Perussanakirjakin jo kuvaa sen ensimmäisenä vaihtoehtona.
Ongelmia aiheuttavat etenkin astevaihtelu sekä loppuvokaalin vaihtelu -i ~ -e. Alpi-sanassa on kyse molemmista. Siinä on astevaihtelu siten, että joissakin muodoissa on ”p”, joissakin ”v”. Lisäksi siinä on perusmuodossa ”i” lopussa, mutta useimpien taivutusmuotojen vartalon lopussa on ”e”. Sääntöjen mukaan esimerkiksi sanassa ”tiili” loppuvokaali vaihtelee (tiilen, tiilet jne.), mutta vaihtelemattomuus (tiilin, tiilit jne.) on yleistä.
Useimmissa tapauksissa vanha, sanakirjoissa esitetty taivutus on ainoa oikea. Esimerkiksi taivutus tuppi : tupin : tuppia : tuppeja on virheellinen, ja oikea on tuppi : tupen : tuppea : tuppia (missä tuppia-muoto on monikon partitiivi). Vain joissakin tapauksissa on kielenhuolto hyväksynyt toisenalaisen, uusien lainasanojen taivutuksen mallia noudattavan taivutuksen vaihtoehtona vanhalle. Silloinkaan taivutuskaavoja ei tietenkään pidä sekoittaa samassa tekstissä.
Suomen kielen vanhasta käytännöstä poikkeavaa astevaihteluttomuutta on myös monissa uusissa sanoissa, sekä lainasanoissa että kieleen sepitetyissä uusissa sanoissa, etenkin nimissä, esimerkiksi Marko : Markon. Aihetta käsitellään lainasanojen astevaihtelun yhteydessä.
Myös joissakin omaperäisissä sanoissa astevaihtelu tuottaa
ongelmia paitsi edellä kuvatun harvinaisuuden takia myös
murrevaihtelujen takia. Sanotaanko ”uhkat” vai
”uhat”? Molemmat ovat käytössä ja myös yleiskielessä
hyväksyttyjä.
Iso suomen kielioppi
kuvailee
Yhtymä hk on yleensä astevaihtelun ulkopuolella, mutta joissakin sanoissa esiintyy vaihtelua hk : h joko säännöllisesti (pyyhe : pyyhkee-, pyyhin : pyyhkime-, uhata) tai vaihtelemattomuuden ohella (nahka : nahan ~ nahkan; vihko, uhka, vihkiä, lohkoa).
Niinpä ”uhat” ja ”uhkat” ovat molemmat käytössä ja myös yleiskielessä hyväksyttyjä. Google-haun perusteella arvioiden ”uhat” on yli kaksi kertaa yleisempi ja siinä mielessä hiukan turvallisempi valinta asiatekstiin. Vielä selvempi ero on sanan ”tuhka” taivutuksessa: vaikka astevaihtelulliset muodot ”tuhan”, ”tuhat”, ”tuhassa” jne. ovat sallittuja, ne ovat paljon harvinaisempia kuin astevaihteluttomat ”tuhkan” ym.
Osa aika tavallisistakin sanoista tuottaa taivutusvaikeuksia, koska niitä on ruvettu leikillisesti taivuttamaan väärin. Tavallisin tapaus on kai viini : viinen, jossa on alkujaan kyse harvinaisen, nuolikoteloa tarkoittavan viini-sanan oikeasta taivutuksesta. Sitä ruvettiin leikillisesti käyttämään myös puhuttaessa viinistä, siis juomasta. Tapa levisi, ja sen omaksujat eivät aina edes tajunneet leikkiä.
On vaikea sanoa, onko taivutus ruis : ruiksen tai ruis : ruisin syntynyt sanoilla leikkimisestä vai siitä, että vanhaa taivutusta ruis : rukiin eivät kaikki enää tunne. Tämän sanan osalta on vanha taivutus toistaiseksi ainoa hyväksytty.
Leikillisiä taivutuksia kannattaa varoa, sillä ne koetaan helposti karkeiksi kielivirheiksi. Ehkäpä niitä ei kannata käyttää kovin paljoa kaveripiirissäkään, sillä ne saattavat yllättävästi levitä ja juurtua, ja sitä kautta niitä tulee sitten päästäneeksi suustaan ja paperille asialliseksi tarkoitettuunkin tekstiin.
Myös uudissanat tuottavat joskus vaikeuksia. Tutuin esimerkki on ehkä ”viive”, jota on käsitelty toisaalla tässä oppaassa ja jota on paras kokonaan välttää. Kun kohtaa uuden sanan, on hyvä seurata sen käyttöä, ennen kuin rupeaa itse sitä käyttämään. Muutoin saattaa taivutus mennä väärin.
Sama koskee joitakin nimiä, etenkin sellaisia, jotka vaikuttavat sepitetyiltä. Jos ei ole ilmeistä, minkä mallin mukaan nimeä taivutetaan, saattaa mikä tahansa taivutustapa tuntua kummalliselta osasta lukijoita. Pitäisikö yhtyeen nimi ”Piirpauke” taivuttaa e-loppuisten sanojen yleisen mallin mukaan ”Piirpaukkeessa” vai vieraan nimen tavoin ”Piirpaukessa”? Ongelma vältetään käyttämällä ilmaisua ”Piirpauke-yhtyeessä”.
On myös sanoja, joiden taivutusmuodot ovat liian outoja käytettäviksi. Esimerkiksi sanasta ”vuo” ei käytetä muita monikkomuotoja kuin monikon perusmuotoa ”vuot”. Tämä johtuu siitä, että ne olisivat ”voiden”, ”voilla” jne., kuten taivutetaan suo : soiden : soilla. Tosin fysiikan alalla, jossa sana ”vuo” on käytössä erikoisterminä, siitä on ruvettu käyttämään mainittuja monikkomuotojakin ja puhutaan esimerkiksi magneettivoista ja säteilyvoista. Sellainen taivutus on tietysti hyvin hämäävää siihen tottumattomille, mutta asiantuntijoiden kielessä siitä ei synny mitään epäselvyyksiä.
Joistakin verbeistä ei käytetä perusmuotoa (infinitiiviä) lainkaan. Voidaan sanoa, että laiva erkanee rannasta, mutta tämän verbin infinitiiviä (joka olisi erata) ei käytetä, vaan sen tilalla on käytettävä muuta verbiä, esimerkiksi erota tai loitota.
Suomen kielessä on pienehkö joukko taipuvia adjektiiveja kuten aimo ja pikku. Sanotaan ja kirjoitetaan otin aimo annoksen eikä otin aimon annoksen. Useiden sanakirjojen, myös Suomen kielen perussanakirjan mukaan tähän joukkoon kuuluu myös adjektiivi kelpo. Sitä on kuitenkin ruvettu taivuttamaan melko usein, ja Kielitoimiston sanakirja hyväksyy sen: voidaan sanoa kelpo kieltä tai kelpoa kieltä.
Kelpo-adjektiivin taivutusta kannattaa kuitenkin välttää. Ensinnäkin se on viime vuosiin asti ollut normien vastaista. Toiseksi taivutetun muodon voidaan ymmärtää tarkoittavan muuta kuin taivuttamattoman. Taipumaton kelpo tarkoittaa oikein hyvää, oivaa, mainiota, kun taas taipuva kelpo voidaan ymmärtää kelvollista, kelpaavaa tarkoittavaksi, jolloin ainakin sävy on toinen.
Adjektiivien vertailuasteet (kaunis : kauniimpi : kaunein) eivät yleensä tuota ongelmia, kun niitä käytetään yksinkertaisella tavalla. Tosin joskus kompastellaan niin, että taivutetaan matala : matalempi kuin paha : pahempi. Oikea taivutus on matala : matalampi. Kolmitavuisissa sanoissa ei vartalon a-vokaali muutu e:ksi.
Taivutusmuoto ”kivempaa” on selvästi yleisempi kuin ”kivempää”. Molemmille muodoille on perusteita, sillä kantasana ”kiva” on takavokaalinen, joten voisi olettaa, että vertailumuodot taipuvat takavokaalisesti. Toisaalta komparatiivissa ”kivempi” ei ole yhtään takavokaalia, ja sellainen sana saa yleensä etuvokaaliset päätteet.
Suomen kielen perussanakirja mainitsee kiva-sanan komparatiivin olevan ”kivampi t. kivempi”. Normit eivät aseta kumpaakaan etusijalle, eikä yleensä ole tapana edes ottaa normatiivista kantaa sanoihin, jotka kuuluvat vain arkikieleen.
Koska sana ”kiva” on takavokaalinen, on luonnollista taivuttaa myös sen johdoksia takavokaalisina, siis kivempi : kivemman. Takavokaalisuus on myös paljon yleisempää, kertoo Google:
| +kivempaa | 5 480 |
| +kivempää | 76 |
Plusmerkit saavat aikaan, ettei Google pidä a:ta ja ä:tä samana merkkinä, kuten se muuten saattaa tehdä – esim. pelkkä kivempää-haku tuottaa samat tulokset kuin kivempaa-haku, vaikka useimmilla sivuilla esiintyy vain kivempaa-muoto.)
Sanan ”hiljaa” (jonka on muodostukseltaan nominivartalon ”hilja-” partitiivi, nykykielessä adverbi) yhteydessä esiintyy samantapainen ongelma: onko vastaava komparatiinen muoto ”hiljempaa” vai ”hiljempää”? Perussanakirja mainitsee (sanan ”hiljaa”) kohdalla molemmat, kantaa ottamatta. Nykysuomen sanakirja tuntuisi ottavan kantaa, tosin lähinnä kai vain yleisyyteen: ”hiljempää” mainitaan hakasulkeissa. Tässäkin takavokaalinen asu on selvästi suositumpi, joskaan ei yhtä murskaavin lukemin (vain 664–147).
Vertailuasteiden taivutusmuodoissa komparatiivit (kauniimpi-muodot) sekaantuvat melko usein superlatiiveihin (kaunis-muotoihin), koska taivutettaessa erot ovat vähäisiä:
Tämä on
ymmärrettävää, koska superlatiivi on suomessa
kuten monessa muussakin kielessä melko
vähäpätöinen ja myöhäsyntyinen
ilmiö. Lisäksi vertailuasteiden taivutusmuodot ovat
muutenkin hankalia. Mutta huolitellussa kielessä on
muistettava, että jonkin ominaisuuden ylintä astetta
kuvaavaan muotoon kuuluu aina i-vokaali. Lisäksi on
muistettava, että mitä suurin
Ongelmallisena on pidetty myös pitkä-sanan komparatiivia. Oikeastaan ongelmaa ei ole, koska sekä ”pidempi” että ”pitempi” ovat kielenhuollon hyväksymiä. Molempia myös käytetään yleisesti. Mutta usein ihmisillä on sellainen käsitys, että kahdesta muodosta täytyy toisen olla oikea, toisen väärä. Jos haluaa toimia enemmistön mukaan, kannattaa valita ”pidempi”.
Kielenhuollon ohjeissa on usein ankarastikin tuomittu niin sanottu absoluuttinen komparatiivi. Tällöin tarkoitetaan ruotsinvoittoista komparatiivin käyttöä moderatiivisessa merkityksessä eli tarkoittamassa ominaisuuden melko suurta astetta, ilman varsinaista vertailua. Esimerkiksi ”pitempi matka” tarkoittaisi sellaisessa käytössä melko pitkää, pitkähköä matkaa.
Selvää onkin, että suomen kielessä ei ole tarvetta komparatiivin
käytölle sellaisessa merkityksessä. Ellei haluta käyttää melko-tyyppistä
adverbia, voidaan käyttää
Kielenhuollon ohjeet on kuitenkin usein ymmärretty yliampuvasti. Vääränlaisiksi komparatiiveiksi on tulkittu sellaisiakin, joissa kyse on vertailusta. Suomessa komparatiivi kyllä yleensä edellyttää vertailua mutta ei välttämättä julki lausuttua vertailukohtaa.
Komparatiivin käytöstä varsin suuri osa on sellaista, jossa vertailu on implisiittistä, usein suhteessa nykytilanteeseen. Olisihan aika hölmöä, jos emme saisi toivoa kauniimpia ilmoja tai parempaa palkkaa lisäämättä sanoja ”kuin nyt”.
Esimerkiksi seuraava on ymmärrettävissä ilman vertailukohdan mainitsemistakin: ”Crohnin tauti on korkean elintason maissa yleisempi.” Tarkoitetaan tietysti, että se on niissä yleisempi kuin keskimäärin maailmassa. Joskus vertailukohta on epämääräisempi, mutta epämääräisyys kuuluu kielen luonteeseen ja on joskus aivan tarkoituksellista.
Verbien taivutus on niin suomen kuin monen muunkin kielen hankalimpia osia oppia. Suomea äidinkielenään puhuville se ei yleensä aiheuta ongelmia. Muutama seikka kuitenkin:
Epäselvissä tapauksissa voi tarkistaa verbin taivutuksen esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjan taivutuskaavoista tai Verbixin taivutuspalvelun <http://www.verbix.com/languages/finnish.shtml> avulla.
Yhdyssanojen taivutus on useimmiten ongelmatonta: yleensä vain viimeinen osa taipuu, esimerkiksi kirjakauppa : kirjakaupassa.
Erikoisen poikkeuksen muodostavat -toista-loppuiset lukusanat, joissa taipuu tätä osaa edeltävä osa, esimerkiksi viisitoista : viidessätoista.
Adjektiivialkuisia yhdyssanoja taivutetaan kolmella eri tavalla:
Kun kyse on kielen tavallisista sanoista, ilmenee taivutustapa yleensä suomen kielen sanakirjoista. Yleinen periaate on, että mitä kiinteämmän ja terminomaisemman sanan yhdyssana muodostaa, sitä todennäköisemmin vain loppuosa taipuu. Aihetta käsittelee tarkemmin Kielikellon numerossa 4/1996 julkaistu kirjoitus Monimuotoiset yhdyssanat. Ks. myös kohtaa Yhdyssananimien ja yhdistelmänimien taivutus.
Yleinen suuntaus on alkuosan taivuttamattomuus. Monissa sanoissa molempien osien taivuttaminen on vanha käytäntö mutta alkuosan taivuttamattomuus jo hyvin yleistä. Esimerkiksi sana isomasto taipuu Nykysuomen sanakirjan mukaan niin, että alkuosakin taipuu, esimerkiksi isossamastossa. Sen sijaan Suomen kielen perussanakirja mainitsee molemmat taivutustavat, ja käytännössä isomastossa on paljon yleisempi.
Tämä aihe kuuluisi oikeastaan kohtaan Taivutusmuodon valinta, koska kyse on siitä, taipuuko määrite lainkaan. Kuitenkin laajemman ilmaisun (esimerkiksi ”johtaja Lahti”) kannalta kyse on siitä, miten se taipuu: taipuuko vain viimeinen sana (”johtaja Lahdelle”) vai myös määrite (”johtajalle Lahdelle”)?
Suomen kielessä sanan määritteen eli attribuutin taivutus on yleensä ongelmatonta. Siinä on kolme vaihtoehtoa:
Suomea äidinkielenään puhuville yleensä vain viimeksi mainittu tapaus aiheuttaa ongelmia. Milloin titteli taipuu? Tätä koskevat säännöt ovat melko mutkikkaat. Niitä on väljennetty siihen suuntaan, että taipumattomuus sallitaan yhä yleisemmin. Määritteen taipumattomuus on oikeastaan suomen kielen luonteelle vierasta, mutta siihen on käytännölliset syynsä.
Tosin myös toisen ryhmän tapauksissa on alkanut esiintyä horjuvuutta, lähinnä kaupallisista syistä. Esimerkiksi kauppakeskus Iso omena käytti nimestään aluksi taivutustapaa, jossa Iso-sana pidettiin taipumattomana, esimerkiksi Iso Omena : Iso Omenassa. Sekä yleisön että kielenhuoltajien kannanottojen johdosta tästä on enimmäkseen luovuttu. (Sen sijaan molempien osien kirjoittaminen versaalialkuisena, Iso Omena, on muodostunut tavalliseksi.)
Kielikello-lehden artikkelissa Taipuuko titteli? vuonna 1991 esitetyt, usein opetetut säännöt voidaan tiivistää seuraavasti:
Titteleihin liittyy myös erityisiä pilkkusääntöjä, joiden mukaan pilkun käyttö riippuu tittelin taivutuksesta. Nämä säännöt koskevat tilanteita, joissa nimen edessä on titteleitä. Jos tittelit ovat taipumattomia, niiden väliin tulee pilkku. Sen sijaan taipuvan ja taipumattoman tittelin väliin ei tule pilkkua. Taipuva titteli kirjoitetaan ennen taipumatonta.
Nimen edessä olevia muita substantiivisia määritteitä kuin ammattia, arvoa tms. osoittavia käsitellään nykyisin yleensä samaan tapaan kuin varsinaisia titteleitä. Niinpä ei tarvitse miettiä, onko puheenjohtaja, valtuutettu, eläkeläinen, koululainen tai maalivahti titteli vai jotain muuta, vaan niitä voi kohdella tittelien tavoin. Yleisesti ne jätetään taivuttamatta, vaikka vanhat säännöt vaativat taivuttamista. Tässäkin toisaalta tarvitaan taivutusta, jos määritteellä itsellään on määrite.
Titteleihin on rinnastettu myös muiden nimien kuin henkilönnimien edessä olevat substantiiviset määritteet. Niissäkin linjana on ollut, että määritteetön ei taivu, määritteellinen taipuu. Tällainen määrite voi esimerkiksi luonnehdia nimen tarkoittaman asian lajia.
Taivuttamattomuus on yleistynyt ilmauksissa, joissa nimen edessä on substantiivi ”tilapäisenä” määritteenä, esimerkiksi ”naapurikaupunki Espoo”. Tämän on sanottu johtuvan sääntöjen ja tulkintojen vaikeudesta.
Määritteiden taivutusten ongelmia ovat lisänneet kielenhuollon uudet kannanotot vuosina 2005 ja 2006. Niitä on selitetty verkkosivulla Nimikemääritteiden (tittelien) taipuminen. Kannanotoissa on otettu käyttöön titteli-sanan sijasta teennäinen sana ”nimikemäärite”, jolla käytännössä tarkoitetaan nimen edessä sen määritteenä olevaa nominatiivimuotoista substantiivia. Määritteettömistä titteleistä kannanotot esittävät yksiselitteisesti:
Nimikemääritteet, ts. tittelit, arvot, ammattinimikkeet, asemaa kuvaavat sanat tms., jotka tarkoittavat jotain roolia, ovat yksinäisinä (= määritteettöminä) esiintyessään yleensä taipumattomia. Esimerkkejä: lehtori Pirkko Mäkisen, asianomistaja Mattilalle, hyökkääjä Juha Lindiä, olympiakaupunki Ateenaan, puheenjohtajavaltio Suomea.
Määritteellisten tittelien osalta kannanotot eivät ota kantaa, vaan päätyvät seuraavaan lausumaan:
Koska rajanveto taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä on tullut käytännössä yhä hankalammaksi, lautakunta katsoi, että rajanvedosta voidaan luopua. Näin yksinkertaistetaan nimiin liittyvien attribuuttien, nimikemääritteiden, käyttöä. On kuitenkin aina mahdollista määritettä taivuttaa myös entisten ohjeiden mukaan.
Tätä lienee tulkittava niin, että määritteellisetkin tittelit ensisijaisesti jätetään taivuttamatta, mutta vanhojen sääntöjen mukainen taivuttaminenkin on sallittua.
Kotuksen sivuston virkakielipalstan artikkelissa ”Taipuuko ulkopolitiikan korkea edustaja?” kuvataan linjan muuttumista:
Koska on niin vaikeaa erottaa, pitäisikö titteliä taivuttaa vai ei, suomen kielen lautakunta päätti muuttaa suositusta niin, että määritteellisiäkin titteleitä voi joko taivuttaa tai jättää taivuttamatta. Kirjoittaja voi siis toimia siten kuin hänen kielikorvansa ohjaa.
Muotoilu on hämärä, koska -kin-liite tuntuisi viittaavan siihen, että kaikenlaisia titteleitä voi taivuttaa tai jättää taivuttamatta (siis jopa esimerkiksi ”herralle Virtaselle”?). Suositus siis oikeastaan vesittää kaikki aiemmat aiheesta annetut suositukset. Sama koskee pilkun käyttöä määritteiden välissä.
Toisaalta artikkelissa tosiasiallisesti esitetään yksi käytännöllinen lisäsääntö, vaikka se esitetäänkin pikemmin kuvauksena kuin ohjeena. Sen mukaan titteliä taivutetaan, ”jos siihen liittyy samassa sijassa taipuva etumäärite, olipa se sitten titteliin kiinteästi kuuluva tai varsinaista titteliä määrittävä”. ”Etumäärite” tarkoittaa tässä käytännössä adjektiivia tai järjestyslukua. Esimerkkinä mainitaan ”korkea edustaja”, jota eräissä yhteyksissä käytetään tittelinä, joka voidaan katsoa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Sen sisältämää adjektiivia siis taivutetaan.
Jos haluamme noudattaa suomen kielen vanhaa käytäntöä tittelien taivutuksessa, tarvitsemme jonkin yksinkertaisen säännön, jolla taipuvat ja taipumattomat tittelit erotetaan toisistaan. Vanhojen ohjeiden keskeinen ongelma on, että niissä puhutaan sanojen kiinteästä yhteenkuuluvuudesta. On melko selvää, että ”tekniikan tohtori” on titteli, joka koostuu kiinteästi yhteen kuuluvista sanoista, mutta entä ”eduskunnan oikeusasiamies”?
Lähtökohdaksi voidaan ottaa ilmausten asema lauseessa:
Kuten esimerkeistä ilmenee, molemmat vaihtoehdot ovat siis usein mahdollisia. Merkitys muuttuu siinä mielessä, että taipuva titteli on yleensä painokkaampi. Mitä pitempi ja tarkempi (yksilöivämpi) se on, sitä luontevampaa on tulkita se tärkeämmäksi jäseneksi ja sitä seuraava nimi vain lisämaininnaksi.