Nykyajan kielenopas, luku 8 Taivutus:

Miten taivutusmuoto muodostetaan?

Sisällys:

Kun on ratkaistu, mitä sijamuotoa käytetään, on joskus ongelmana se, mikä taivutusmuodon asu valitaan, tai se, taipuuko määrite pääsanansa mukaan. Tässä käsitellään joitakin suomen sanojen taivutuksen tavallisia ongelmia. Seuraavassa luvussa tar­kas­tel­laan erisnimien ja vieraiden sanojen taivutusta.

Vaihtoehtoiset muodot

Tavallisimpia pulmatilanteita on monikon genetiivi. Kir­joi­te­taan­ko ”maiden” vai ”maitten”? ”Omenien”, ”ome­nain” vai ”omenoiden”? Nämä ovat esimerkkejä ta­pauk­sis­ta, joissa kielenhuolto hyväksyy kaikki mainitut vaih­to­eh­dot.

Jotkin muodot ovat kuitenkin selvästi vanhahtavia. Esimerkiksi ”omenain” on peri­aat­tees­sa oikein, mutta nykykielessä ei juuri koskaan käytetä sentyyppisiä muotoja, paitsi jois­sa­kin yhdyssanoissa (esim. ”kansainvälinen”, ”harvainvalta”). Yleensä suomalaisen kieli­korva ker­too, mitkä muodot eivät ole luontevia nykykielessä.

Sen sijaan esimerkiksi muodot ”maiden” ja ”maitten” ovat molemmat paitsi periaatteessa oikein myös nykykielessä käytettyjä. Kirjoittaja voi valita sen, joka tuntuu parhaalta. Täl­lai­sis­ta asioista on harvoin edes mitään yrityskohtaisia kirjoittamisohjeita.

Jos kirjoittaja kuitenkin kokee valinnan ahdistavaksi, niin hän voi katsoa jostakin suomen kielen sanakirjasta sanan taivutuskaavan numeron ja kirjan alusta vastaavan kaavan. Kaa­voi­hin on pyritty kirjoittamaan vaihtoehdot yleisyysjärjestykseen. Niinpä niistä voi lukea, että ”maiden” ja ”omenien” ovat mainituista muodoista tavallisimmat. Varovainen kirjoittaja ehkä valitsee yleisimmän muodon siksi, että se ei todennäköisesti herätä huomiota saati ärty­mystä.

Toisaalta yleisyystiedot ovat vain suuntaa antavia. Taivutusmuodon valintaan vaikuttaa myös esiintymisyhteys ja äänteellinen ympäristö.

Myös Google-haut voivat valaista tilannetta. Esimerkkinä voisi mainita, että Google-ha­ku­jen perusteella muodoista ”tarpeiden” ja ”tarpeitten” on ensin mainittu hyvin paljon ylei­sem­pi. Mutta toisaalta omistusliitteisissä muodoissa käykin niin, että ”tarpeittesi” on ylei­sem­pi kuin ”tarpeidesi”.

Taivutustyypin valinta

Tavallisia ongelmatapauksia

Seuraavassa listassa on muutamien ongelmallisten sanojen taivutus esitettynä genetiivimuodolla (joka vastaa kysymykseen ’minkä’ tai ’kenen’).

ori : oriin tai ori : orin
tiili : tiilen
viini : viinin
ruis : rukiin
viive : viiveen tai viive : viipeen

Ori : oritta : oriin

On joitakin suomen kieleen vanhastaan kuuluvia sanoja, joita nykyisin usein taivutetaan eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi sanan ”ori” oikeana taivutuksena on pidetty sellaista, että monikko on ”oriit”, genetiivi ”oriin” jne. Koska tämä sana on kuitenkin taivutukseltaan poik­keuk­sel­li­nen ” ainoa laatuaan ” ja melko harvinainen useimpien kielessä, sitä on ruvettu taivuttamaan yk­sin­ker­tai­sem­man mallin mukaan ori : orit : orin. Joskus väärä taivutus saattaa yleistyä niin, että se hyväksytään vanhan rinnalle, ehkä tilallekin. Näin on käynyt ori-sanalle, mutta va­ro­vai­nen kirjoittaja käyttää silti vanhaa taivutusta, jos kirjoittaa hevosalan lehteen. Sen lu­ki­jois­ta monet saattavat pitää vanhaa taivutusta ainoana oikeana.

Hankala konsonanttien vaihtelu

Monet aivan suomalaisetkin sanat siis saattavat olla vaikeita, koska ne ovat harvinaisia eivätkä kuulu useimpien sanavarastoon ja koska niissä on vartalonvaihtelua, jota saattaa tuntua muuttavan sanaa oudosti.

Etenkin tämä koskee sanoja, joiden merkitykset viittaavat enimmäkseen menneen maailman ilmiöihin, kuten vanhaan maatalouskulttuuriin. On esimerkiksi olemassa kasvinnimi ”alpi”, mutta monet eivät sitä tunne eivätkä osaa tai­vut­taa sitä. Vanha taivutus on alpi : alven (kuten kilpi : kilven), mutta taivutus alpi : alpin on yleistynyt niin, että se hyväksytään jo Perussanakirjassa ja Kielitoimiston sanakirjassa. Vastaava koskee helpi-​sanaa (ks. Vuori ja vuorillinen). Kalannimi ”pallas” (tai ”ruijanpallas”) taivutetaan vanhastaan pallas : paltaan, mutta sitä paljon yleisemmäksi on käynyt pallas : pallaksen, ja Perus­sana­kirja­kin jo kuvaa sen ensimmäisenä vaihtoehtona. Sana tatar : tattaren esiintyy nykyisin jopa lehdissä taivutettuna tatar : tatarin, mutta tätä ei vielä ole hyväksytty yleis­kieleen.

Loppuvokaalin vaihtelu e ~ i

Ongelmia aiheuttaa astevaihtelun lisäksi etenkin loppuvokaalin vaihtelu -i ~ -e. Alpi-​sanas­sa on kyse molemmista. Siinä on astevaihtelu siten, että jois­sa­kin muodoissa on ”p”, joissakin ”v”. Lisäksi siinä on perusmuodossa ”i” lopussa, mutta useimpien taivutusmuotojen var­ta­lon lopussa on ”e”. Sääntöjen mukaan esimerkiksi sanassa ”tiili” loppuvokaali vaihtelee (tiilen, tiilet jne.), mutta vaihtelemattomuus (tiilin, tiilit jne.) on yleistä.

Hankaluuksia aiheuttaa se, että osassa i-loppuisista sanoista on tämän vaihtelu, osassa ei. Kielessä on jopa tapauksia, joissa kaksi perusmuodoltaan samaa sanaa taipuu eri tavalla.

laki : laen [esim. mäen laki tai päälaki]
laki : lain [laki säädöksenä tms.]
viini : viinen [nuolikotelo]
viini : viinin [tietynlainen juoma]
vuori : vuoren [korkea pinnanmuoto]
vuori : vuorin [esim. takin vuori]

Yleensä i-loppuisessa sanassa on vaihtelu i ~ e, jos kyseessä on omaperäinen sana tai vanha lainasana. Uudemmissa lainasanoissa vaihtelua ei ole. Usein on kuitenkin vaikea tietää, kummanlaisesta sanasta on kyse.

Useimmissa tapauksissa vanha, sanakirjoissa esitetty taivutus on ainoa oikea. Esimerkiksi taivutus tuppi : tupin : tuppia : tuppeja on virheellinen, ja oikea on tuppi : tupen : tuppea : tuppia (missä tuppia-muoto on monikon partitiivi). Vain joissakin tapauksissa on kielen­huol­to hyväksynyt toisenalaisen, uusien lainasanojen taivutuksen mallia noudattavan taivutuksen vaihtoehtona vanhalle. Silloinkaan taivutuskaavoja ei tietenkään pidä sekoittaa samassa teks­tis­sä.

Taivutukset ovat kuitenkin usein sekaantuneet toisiinsa, alkujaan osittain leikillisen kielenkäytön vaikutuksesta. On leikillisesti pyydetty viintä, kun tarkoitetaan viiniä, ja myöhemmin tällaista taivutusta on ehkä ruvettu pitämään oikeana.

Hämmennystä on aiheuttanut suomen kielen lautakunnan 31.1.2014 tekemä kannanotto, jonka mukaan vuori-sanaa voidaan taivuttaa vuori : vuoren myös merkityksessä ’pukineen tms. sisäpuolta verhoava kangas’. Sen mukaan ” vaikka vuori-sanan i:llinen taivutus on hyvin vakiintunut erikoisalalla mm. käsityöterminä, ei kahtalaisesta taivutustavasta ole yleiskielessä haittaa. Samoin voidaan käyttää rinnakkain johdoksia vuorillinen ja vuorellinen sekä vuoriton ja vuoreton”.

Hyvinkäähän vai Hyvinkääseen?

Jonkin verran epäselvyyksiä on pitkään vokaaliin loppuvien sanojen yksikön illatiivin muodostuksessa. Niissä päätteenä on yleensä -seen, esimerkiksi Saimaa : Saimaaseen, Korppoo : Korppooseen ja Hyvinkää : Hyvinkääseen ja Jos loppuvokaali kuitenkin on painollinen (pää- tai sivupainollinen), pääte on -hVn, missä V tarkoittaa perusmuodon loppuvokaalia lyhyenä. Tämä koskee toisaalta yksitavuisia sanoja, kuten Ii : Iiihin, toisaalta yhdyssanoja, joiden jälkiosa on yksitavuinen, kuten Maksamaa : Maksamaahan. Sen sijaan esimerkiksi Loimaa ei ole yhdyssana, vaan sen illatiivi on yleissäännön mukainen Loimaaseen.

Pitkänä ääntyvään vokaaliin loppuvissa vieraissa nimissä ja sitaattilainoissa on illatiivin pääte yleensä -hVn, esimerkiksi Malmö : Malmöhön. Ks. kohtaa Vieraiden nimien ja sanojen taivutuksen perussäännöt.

Astevaihtelu ja sen puute

Suomen kielen vanhasta käytännöstä poikkeavaa astevaihteluttomuutta on myös monissa uusissa sanoissa, sekä lainasanoissa että kieleen sepitetyissä uusissa sanoissa, etenkin ni­mis­sä. Aihetta käsitellään lainasanojen astevaihtelun yhtey­dessä.

Alko : Alkon

Myös joissakin omaperäisissä sanoissa astevaihtelu tuottaa ongelmia paitsi edellä ku­va­tun harvinaisuuden takia myös murrevaihtelujen takia. Sanotaanko ”uhkat” vai ”uhat”? Mo­lem­mat ovat käytössä ja myös yleiskielessä hyväksyttyjä. Iso suomen kielioppi kuvailee (s. 74–):

Yhtymä hk on yleensä astevaihtelun ulkopuolella, mutta joissakin sanoissa esiintyy vaihtelua hk : h joko säännöllisesti (pyyhe : pyyhkee-, pyyhin : pyyhkime-, uhata) tai vaihtelemattomuuden ohella (nahka : nahan ~ nahkan; vihko, uhka, vihkiä, lohkoa).

Niinpä ”uhat” ja ”uhkat” ovat molemmat käytössä ja myös yleiskielessä hyväksyttyjä. Google-​haun perusteella arvioiden ”uhat” on yli kaksi kertaa yleisempi ja siinä mielessä hiukan tur­val­li­sem­pi valinta asia­tekstiin. Vielä selvempi ero on sanan ”tuhka” taivutuksessa: vaikka aste­vaih­te­lul­li­set muodot ”tuhan”, ”tuhat”, ”tuhassa” jne. ovat sallittuja, ne ovat paljon harvi­nai­sem­pia kuin astevaihteluttomat ”tuhkan” ym.

vihko : vihkot ~ vihot

Verbeissä, joiden perusmuoto on -aista-loppuinen, ei yleensä ole astevaihtelua. Jostakin syystä kielenhuolto on kuitenkin päättänyt, että rangaista-verbin tulee olla astevaihtelussa (ng ~ nk). Syynä voi olla, että astevaihtelu on siinä käytännössä selvästi yleisempää kuin vaih­te­le­mat­tomuus.

halkaista : halkaisee : halkaistu
rangaista : rankaisee : rangaistu

Leikin vaikutukset

Osa aika tavallisistakin sanoista tuottaa taivutusvaikeuksia, koska niitä on ruvettu leikillisesti taivuttamaan väärin. Tavallisin tapaus on kai viini : viinen, jossa on alkujaan kyse harvi­nai­sen, nuolikoteloa tarkoittavan viini-sanan oikeasta taivutuksesta. Sitä ruvettiin leikil­li­ses­ti käyttämään myös puhuttaessa viinistä, siis juomasta. Tapa levisi, ja sen omaksujat eivät aina edes tajunneet leikkiä.

On vaikea sanoa, onko taivutus ruis : ruiksen tai ruis : ruisin syntynyt sanoilla leik­ki­mi­ses­tä vai siitä, että vanhaa taivutusta ruis : rukiin eivät kaikki enää tunne. Tämän sanan osalta on vanha taivutus toistaiseksi ainoa hyväksytty.

Leikillisiä taivutuksia kannattaa varoa, sillä ne koetaan helposti karkeiksi kielivirheiksi. Ehkäpä niitä ei kannata käyttää kovin paljoa kaveripiirissäkään, sillä ne saattavat yllättävästi levitä ja juurtua, ja sitä kautta niitä tulee sitten päästäneeksi suustaan ja paperille asialliseksi tarkoitettuunkin tekstiin.

Uudissanojen taivutus

Myös uudissanat tuottavat joskus vaikeuksia. Tutuin esimerkki on ehkä ”viive”, jota on käsi­tel­ty toisaalla tässä oppaassa ja jota on paras kokonaan välttää. Kun kohtaa uuden sanan, on hyvä seurata sen käyttöä, ennen kuin rupeaa itse sitä käyttämään. Muutoin saattaa taivu­tus mennä väärin.

Sama koskee joitakin nimiä, etenkin sellaisia, jotka vaikuttavat sepitetyiltä. Jos ei ole ilmeistä, minkä mallin mukaan nimeä taivutetaan, saattaa mikä tahansa taivutustapa tuntua kummalliselta osasta lukijoita. Pitäisikö yhtyeen nimi ”Piirpauke” taivuttaa e-loppuisten sanojen yleisen mallin mukaan ”Piirpaukkeessa” vai vieraan nimen tavoin ”Piirpaukessa”? Ongelma vältetään käyttämällä ilmaisua ”Piirpauke-yhtyeessä”. Aiheesta on pari lisäesimerkkiä kohdassa Nimet, joita ei voi taivuttaa.

Liian oudot taivutusmuodot

On myös sanoja, joiden taivutusmuodot ovat liian outoja käytettäviksi. Esimerkiksi sanasta ”vuo” ei käytetä muita monikkomuotoja kuin monikon perusmuotoa ”vuot”. Tämä johtuu siitä, että ne olisivat ”voiden”, ”voilla” jne., kuten taivutetaan suo : soiden : soilla. Tosin fysiikan alalla, jossa sana ”vuo” on käytössä erikoisterminä, siitä on ruvettu käyttämään mainittuja monikkomuotojakin ja puhutaan esimerkiksi magneettivoista ja säteilyvoista. Sellainen taivutus on tietysti hyvin hämäävää siihen tottumattomille, mutta asiantuntijoiden kielessä siitä ei synny mitään epäselvyyksiä.

Häiritsevää samanlaisuutta voi olla myös sanan eri taivutusmuotojen välillä. Esimerkiksi sanan ”hai” useimmat monikkomuodot eivät ero vastaavista yksikkömuodoista; niinpä ”hailla” voi olla yksiköllinen tai monikollinen. Jos monikollisuus halutaan saada esille, joudutaan käyttämään pitempää sanaa: ”haikaloilla”.

Joistakin verbeistä ei käytetä perusmuotoa (infinitiiviä) lainkaan. Voidaan sanoa, että laiva erkanee rannasta, mutta tämän verbin infinitiiviä (joka olisi erata) ei käytetä, vaan sen tilalla on käytettävä muuta verbiä, esimerkiksi erota tai loitota.

Sentyyppisten sanojen kuin ”nukke” ja ”nalle” monikon genetiivit ovat ongelmallisia. Sanakirjojen kannanototkin ovat vaihdelleet. Nykysuomen sanakirjassa on nukke-sanan taivutuskaavassa monikon genetiivin kohdalla vain ”(-in)”, eli ”nukkein” olisi ainoa muoto ja sekin harvinainen (eli käytännössä vältettävä). Sanan ”nukke” kohdalla kuitenkin mainitaan, että monikon genetiivi on usein nukki-sanan paradigmasta otettu ”nukkien”. Iso suomen kielioppi taas esittää (§ 84) ”Myös nalle-tyypin e-vartaloiset nominit saavat monikon gene­tii­vin en-päätteen: nalle-j-en, nukke-j-en, mediapelle-j-en, kylmäkalle-j-en (mahdollinen on eräistä sanoista myös in-pääte: nalle-in » § 86).” Kielitoimiston sanakirja esittää vaihto­ehdot ”nukkejen”, ”nukkien” ja ”nukkein” kuvaamatta niiden yleisyyttä tai suositeltavuutta. Käytännössä ”nukkejen” on selvästi yleisin.

Onko kelpo-sanan taivutus kelpoa kieltä?

Suomen kielessä on pienehkö joukko taipumattomia adjektiiveja kuten aimo ja pikku. Sanotaan ja kirjoitetaan otin aimo annoksen eikä otin aimon annoksen. Useiden sanakirjojen, myös Suomen kielen perussanakirjan mukaan tähän joukkoon kuuluu myös adjektiivi kelpo. Sitä on kuitenkin ruvettu taivuttamaan melko usein, ja Kielitoimiston sanakirja hyväksyy sen: voidaan sanoa kelpo kieltä tai kelpoa kieltä.

Kelpo-adjektiivin taivutusta kannattaa kuitenkin välttää. Ensinnäkin se on viime vuosiin asti ollut normien vastaista. Toiseksi taivutetun muodon voidaan ymmärtää tarkoittavan muuta kuin taivuttamattoman. Taipumaton kelpo tarkoittaa oikein hyvää, oivaa, mainiota, kun taas taipuva kelpo voidaan ymmärtää kelvollista, kelpaavaa tarkoittavaksi, jolloin ainakin sävy on toinen.

Vertailuasteet

Matalampi, ei matalempi

Adjektiivien vertailuasteet (kaunis : kauniimpi : kaunein) eivät yleensä tuota ongelmia, kun niitä käytetään yksinkertaisella tavalla. Tosin joskus kompastellaan niin, että taivutetaan matala : matalempi kuin paha : pahempi. Oikea taivutus on matala : matalampi. Kolmi­tavui­sis­sa sanoissa ei vartalon a-vokaali muutu e:ksi.

Kivempaa vai kivempää?

Taivutusmuoto ”kivempaa” on selvästi yleisempi kuin ”kivempää”. Molemmille muodoille on perusteita, sillä kantasana ”kiva” on takavokaalinen, joten voisi olettaa, että vertailumuodot taipuvat takavokaalisesti. Toisaalta komparatiivissa ”kivempi” ei ole yhtään takavokaalia, ja sellainen sana saa yleensä etuvokaaliset päätteet.

Kielitoimiston sanakirja mainitsee kiva-sanan komparatiivin olevan ”kivampi t. kivempi”. Normit eivät aseta kumpaakaan etusijalle, eikä yleensä ole tapana edes ottaa normatiivista kantaa sanoihin, jotka kuuluvat vain arkikieleen.

Koska sana ”kiva” on takavokaalinen, on luonnollista taivuttaa myös sen johdoksia taka­vokaalisina, siis kivempi : kivemman. Takavokaalisuus on myös paljon yleisempää, kertoo Google:

+kivempaa 5 480
+kivempää 76

Plusmerkit saavat aikaan, ettei Google pidä a:ta ja ä:tä samana merkkinä, kuten se muuten saattaa tehdä – esim. pelkkä kivempää-haku tuottaa samat tulokset kuin kivempaa-haku, vaikka useimmilla sivuilla esiintyy vain kivempaa-muoto.)

Sanan ”hiljaa” (jonka on muodostukseltaan nominivartalon ”hilja-” partitiivi, nykykielessä adverbi) yhteydessä esiintyy samantapainen ongelma: onko vastaava komparatiivinen muoto ”hiljempaa” vai ”hiljempää”? Kielitoimiston sanakirja mainitsee (sanan ”hiljaa”) kohdalla molemmat, kantaa ottamatta. Nykysuomen sanakirja tuntuisi ottavan kantaa, tosin lähinnä kai vain ylei­syy­teen: ”hiljempää” mainitaan hakasulkeissa. Tässäkin takavokaalinen asu on selvästi suosi­tum­pi, joskaan ei yhtä murskaavin lukemin (vain 664–147).

Komparatiivin ja superlatiivin sekaantuminen

Vertailuasteiden taivutusmuodoissa komparatiivit (kauniimpi-muodot) sekaan­tu­vat melko usein super­latii­vei­hin (kaunis-muotoihin), koska taivutettaessa erot ovat vähäisiä:

kauniimpi : kauniimman : kauniimmassa
kaunein : kauneimman : kauneimmassa

Tämä on ymmärrettävää, koska superlatiivi on suomessa kuten monessa muussakin kielessä melko vähäpätöinen ja myöhäsyntyinen ilmiö. Lisäksi vertailuasteiden taivutusmuodot ovat muutenkin hankalia. Mutta huolitellussa kielessä on muistettava, että jonkin ominaisuuden ylintä astetta kuvaavaan muotoon kuuluu aina i-vokaali. Lisäksi on muistettava, että mitä suurin -tyyppisessä ilmaisussa on käytettävä superlatiivia myös taivutusmuodoissa.

Tämä on yksi kaikkein vaikeimpia [ei: vaikeampia] kysymyksiä.
Hän teki niin mitä parhaimmassa [ei: parhaammassa] tarkoituksessa.

Pitempi vai pidempi?

Ongelmallisena on pidetty myös pitkä-sanan komparatiivia. Oikeastaan ongelmaa ei ole, kos­ka sekä ”pidempi” että ”pitempi” ovat kielenhuollon hyväksymiä. Molempia myös käy­te­tään yleisesti. Mutta usein ihmisillä on sellainen käsitys, että kahdesta muodosta täytyy toi­sen olla oikea, toisen väärä. Jos haluaa toimia enemmistön mukaan, kannattaa valita ”pidempi”.

Verbien taivutus

Verbien taivutus on niin suomen kuin monen muunkin kielen hankalimpia osia oppia. Suo­mea äidinkielenään puhuville se ei yleensä aiheuta ongelmia. Muutama seikka kuitenkin:

Epäselvissä tapauksissa voi tarkistaa verbin taivutuksen esimerkiksi Suomen kielen perus­sana­kirjan taivutuskaavoista tai Verbixin taivutuspalvelun <http://www.verbix.com/languages/finnish.shtml> avulla.

Yhdyssanojen taivutus

Yhdyssanojen taivutus on useimmiten on­gel­ma­ton­ta: yleensä vain viimeinen osa taipuu, esimerkiksi kirjakauppa : kirjakaupassa.

Adjektiivialkuisia yhdyssanoja taivutetaan kolmella eri tavalla:

  1. Vain alkuosa taipuu, esimerkiksi isoisä : isoisälle.
  2. Sekä alku- että loppuosa taipuvat, esimerkiksi nuoripari : nuorelleparille.
  3. Molemmat mainituista vaihtoehdoista ovat mahdollisia, esimerkiksi mustapippuri : mustaanpippuriin tai mustapippuriin.

Kun kyse on kielen tavallisista sanoista, ilmenee taivutustapa yleensä suomen kielen sanakirjoista. Yleinen periaate on, että mitä kiinteämmän ja terminomaisemman sanan yhdyssana muodostaa, sitä todennäköisemmin vain loppuosa taipuu. Aihetta käsittelee tarkemmin Kielikellon numerossa 4/1996 julkaistu kirjoitus Monimuotoiset yhdyssanat. Ks. myös kohtaa Yhdyssananimien ja yhdistelmänimien taivutus.

Yleinen suuntaus on alkuosan taivuttamattomuus. Monissa sanoissa molempien osien taivuttaminen on vanha käytäntö, mutta alkuosan taivuttamattomuus on jo hyvin yleistä. Esimerkiksi sana isomasto taipuu Nykysuomen sanakirjan mukaan niin, että alkuosakin taipuu, esimerkiksi isossamastossa. Sen sijaan Kielitoimiston sanakirja mainitsee molemmat taivutustavat, ja käytännössä isomastossa on paljon yleisempi.

Lukusanojen taivutus

Suomen kielessä lukusanojen taivuttaminen on usein varsin hankalaa. Tämän aiheuttaa eri­tyi­ses­ti se, että suomessa taivutetaan moniosaisen lukusanan eri osia. Lukusana ”viisi­sataa­kaksi­kymmentä­kolme” on aika helppo kirjoittaa ja sanoa. Mutta taivutusmuoto ”vii­des­sä­sadassa­kahdessakymmenessä­kolmessa” on hankala. Vielä hankalampi on vastaava jär­jes­tys­luvun muoto ”viidennessä­sadannessa­kahdennessakymmenennessä­kolmannessa”.

Erikoisen ryhmän muodostavat -toista-loppuiset lukusanat, joissa taipuu tätä osaa edel­tä­vä osa, esimerkiksi viisitoista : viidessätoista. Vanhassa kielessä käytettiin vastaavia isom­pia­kin lukusanoja kuten viisikolmatta : viidessäkolmatta. Vaikka ne olivat taivutukseltaan hel­pom­pia kuin pitemmät sanat kuten kaksikymmentäviisi, vanha taivutus on käytännössä hä­vin­nyt; viimeiseksi sitä käytti julkisessa kielenkäytössä presidentti Kekkonen.

Vaikka kielenhuollon ohjeissa on pitkään ollut sallittua taivuttaa pitkissä luvuissa vain viimeistä osaa (esim. ”viisi­sataa­kaksi­kymmentä­kolmannessa”), tämä tapa ei ole yleinen eikä luonteva. Kielikellossa 3/1998 sanotaan kohdassa Lukusanojen taivuttaminen:

Moniosaisten lukujen, etenkin järjestyslukujen, taivutusmuodoista tulee helposti kovin pitkiä. Siksi pitkät luvut, ainakin kolminumeroiset ja niitä pitemmät, voidaan lukea myös niin, että vain viimeinen osa taipuu. Järjestysluvuissa myös jär­jes­tys­lu­vun tunnus voidaan lukea samaan tapaan vain viimeisessä osassa.

Ohjeessa siis viitataan ensi sijassa kolmi- ja useampinumeroisiin lukuihin, mutta sana ”eten­kin” sisältää sen, että kaksinumeroisiakin voisi taivuttaa tähän tapaan: kaksi­kymmentä­vii­des­sä. Uudemmassa Kielikellon 2/2006 taivutusohjeessa ja Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa rajataan pelkän viimeisen osan tai­vut­ta­mi­sen mahdollisuus kolmi- ja useampinumeroisiin lukuihin. Koko mahdollisuus on kuitenkin aivan teo­reet­ti­nen. Yleinen kielitaju varmaankin kokee sellaiset sanat kuin ”sata­kaksi­kymmentä­viidessä” lipsahduksiksi tai virheiksi.

Niinpä onkin hyvä välttää pitkien lukusanojen taivutusta, tarvittaessa muotoilemalla lause tai jopa koko virke uudestaan. Tämä koskee etenkin sellaisia tekstejä, jotka luetaan ääneen. Seuraavissa esimerkeissä on luvut kirjoitettu numeroin, koska se on normaali käytäntö, kun luvut ovat näin isoja. Tällaisten uudelleen­muotoilujen sopivuus ei ole kiistatonta, koska usein sävy ja tyyli muuttuvat aika lailla, joskaan eivät välttämättä huonompaan suuntaan.

Olemme varanneet paikat 125:lle [sadallekahdellekymmenelleviidelle]. ~
Olemme varanneet 125 paikkaa.
Seuramme on yksi noin 130:stä Suomessa toimivasta ystävyysseurasta. ~
Seuramme on yksi monista Suomessa toimivista ystävyysseuroista; niitä on noin 130.
Erikoisruokavalio on 36:lla yläasteen oppilaalla. ~
Erikoisruokavaliota noudattaa yläasteen oppilaista 36.

Jos luku kirjoitetaan numeroin, syntyy usein lisäongelmia, koska lukumerkinnän tai­vu­tuk­ses­sa pitää osata tunnistaa, mikä osa lukusanasta on päätettä. Toisaalta usein lukua seu­raa sa­mas­sa sijassa oleva sana, jolloin pääte jätetään merkitsemättä, jolloin tilanne helpottuu.

Näin kävi tapauksista neljässäkymmenessäkahdessa.
Näin kävi tapauksista 42:ssa.
Näin kävi neljässäkymmenessäkahdessa tapauksessa.
Näin kävi 42 tapauksessa.

Määritteiden taivutus

Tämä aihe kuuluisi oikeastaan kohtaan Taivutusmuodon valinta, koska kyse on siitä, taipuuko määrite lainkaan. Kuitenkin laajemman ilmaisun (esimerkiksi ”johtaja Lahti”) kannalta kyse on siitä, miten se taipuu: taipuuko vain viimeinen sana (”johtaja Lahdelle”) vai myös määrite (”johtajalle Lahdelle”)?

Määritteiden taivutuksen vaihtoehdot

Suomen kielessä sanan määritteen eli attribuutin taivutus on yleensä ongelmatonta. Siinä on kolme vaihtoehtoa:

Suomea äidinkielenään puhuville yleensä vain viimeksi mainittu tapaus aiheuttaa ongelmia. Milloin titteli taipuu? Tätä koskevat säännöt ovat melko mutkikkaat. Niitä on väljennetty sii­hen suuntaan, että taipumattomuus sallitaan yhä yleisemmin. Määritteen taipumattomuus on oikeastaan suomen kielen luonteelle vierasta, mutta siihen on käytännölliset syynsä.

Tosin myös toisen ryhmän tapauksissa on alkanut esiintyä horjuvuutta, lähinnä kaupallisista syistä. Esimerkiksi kauppakeskus Iso omena käytti nimestään aluksi taivutustapaa, jossa Iso-sana pidettiin taipumattomana, esimerkiksi Iso Omena : Iso Omenassa. Sekä yleisön että kielenhuoltajien kannanottojen johdosta tästä on enimmäkseen luovuttu. (Sen sijaan molempien osien kirjoittaminen versaalialkuisena, Iso Omena, on muodostunut tavalliseksi.)

Tittelien taivutuksen vanhat säännöt

Kielikello-lehden artikkelissa Taipuuko titteli? vuonna 1991 esitetyt, usein opetetut sään­nöt voidaan tiivistää seuraavasti:

Pilkku tittelien välissä

Titteleihin liittyy myös erityisiä pilkkusääntöjä, joiden mukaan pilkun käyttö riippuu tittelin taivutuksesta. Nämä säännöt koskevat tilanteita, joissa nimen edessä on titteleitä. Jos tittelit ovat taipumattomia, niiden väliin tulee pilkku. Sen sijaan taipuvan ja taipumattoman tittelin väliin ei tule pilkkua. Taipuva titteli kirjoitetaan ennen taipumatonta.

johtaja, tohtori Miia Meikäläiselle
yhtiön johtajalle tohtori Miia Meikäläiselle
yhtiön johtajalle tekniikan tohtori Miia Meikäläiselle

Tittelikäsitteen laajentuminen

Nimen edessä olevia muita substantiivisia määritteitä kuin ammattia, arvoa tms. osoittavia käsitellään nykyisin yleensä samaan tapaan kuin varsinaisia titteleitä. Niinpä ei tarvitse miet­tiä, onko puheenjohtaja, valtuutettu, eläkeläinen, koululainen tai maalivahti titteli vai jotain muu­ta, vaan niitä voi kohdella tittelien tavoin. Yleisesti ne jätetään taivuttamatta, vaikka van­hat sään­nöt vaativat taivuttamista. Tässäkin toisaalta tarvitaan taivutusta, jos määritteellä it­sel­lään on määrite.

puheenjohtaja Liisa Teikäläiselle
yhdistyksen puheenjohtajalle Liisa Teikäläiselle

Titteleihin on rinnastettu myös muiden nimien kuin henkilönnimien edessä olevat subs­tan­tii­vi­set määritteet. Niissäkin linjana on ollut, että määritteetön ei taivu, mää­rit­teel­li­nen taipuu. Tällainen määrite voi esimerkiksi luonnehtia nimen tarkoittaman asian lajia.

aikakauslehti Kanavassa
tunnetussa aikakauslehdessä Kanavassa
hotelli Vaakunaan
kaupungin parhaaseen hotelliin Vaakunaan

Uudet kannanotot

Taivuttamattomuus on yleistynyt ilmauksissa, joissa nimen edessä on substantiivi ”tila­päi­se­nä” määritteenä, esimerkiksi ”naapurikaupunki Espoo”. Tämän on sanottu johtuvan sään­tö­jen ja tulkintojen vaikeudesta.

Määritteiden taivutusten ongelmia ovat lisänneet kielenhuollon uudet kannanotot vuosina 2005 ja 2006. Niitä on selitetty verkkosivulla Nimikemääritteiden (tittelien) taipuminen. Kan­nan­otois­sa on otettu käyttöön titteli-sanan sijasta teennäinen sana ”nimikemäärite”, jolla käy­tän­nös­sä tarkoitetaan nimen edessä sen määritteenä olevaa nominatiivimuotoista subs­tan­tii­via. Määritteettömistä titteleistä kannanotot esittävät yksiselitteisesti:

Nimikemääritteet, ts. tittelit, arvot, ammattinimikkeet, asemaa kuvaavat sanat tms., jotka tarkoittavat jotain roolia, ovat yksinäisinä (= määritteettöminä) esiintyessään yleensä taipumattomia. Esimerkkejä: lehtori Pirkko Mäkisen, asianomistaja Mattilalle, hyökkääjä Juha Lindiä, olympiakaupunki Ateenaan, puheenjohtajavaltio Suomea.

Määritteellisten tittelien osalta kannanotot eivät ota kantaa, vaan päätyvät seuraavaan lausumaan:

Koska rajanveto taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä on tullut käy­tän­nös­sä yhä hankalammaksi, lautakunta katsoi, että rajanvedosta voidaan luo­pua. Näin yksinkertaistetaan nimiin liittyvien attribuuttien, nimikemääritteiden, käyt­töä. On kuitenkin aina mahdollista määritettä taivuttaa myös entisten ohjeiden mukaan.

Tätä lienee tulkittava niin, että määritteellisetkin tittelit ensisijaisesti jätetään taivuttamatta, mutta vanhojen sääntöjen mukainen taivuttaminenkin on sallittua.

Kotuksen sivuston virkakielipalstan artikkelissa Taipuuko ulkopolitiikan korkea edus­ta­ja? kuvataan linjan muuttumista:

Koska on niin vaikeaa erottaa, pitäisikö titteliä taivuttaa vai ei, suomen kielen lauta­kunta päätti muuttaa suositusta niin, että määritteellisiäkin titteleitä voi joko tai­vut­taa tai jättää taivuttamatta. Kirjoittaja voi siis toimia siten kuin hänen kieli­korvan­sa ohjaa.

Muotoilu on hämärä, koska -kin-liite tuntuisi viittaavan siihen, että kaikenlaisia titteleitä voi taivuttaa tai jättää taivuttamatta (siis jopa esimerkiksi ”herralle Virtaselle”?). Suositus siis oikeastaan vesittää kaikki aiemmat aiheesta annetut suositukset. Vrt. kannanottoihin, jotka koskevat pilkun käyttöä määritteiden välissä.

Toisaalta artikkelissa tosiasiallisesti esitetään yksi käytännöllinen lisäsääntö, vaikka se esitetäänkin pikemmin kuvauksena kuin ohjeena. Sen mukaan titteliä taivutetaan, ”jos siihen liittyy samassa sijassa taipuva etumäärite, olipa se sitten titteliin kiinteästi kuuluva tai var­si­nais­ta titteliä määrittävä”. ”Etumäärite” tarkoittaa tässä käytännössä adjektiivia tai jär­jes­tys­lukua. Esimerkkinä mainitaan ”korkea edustaja”, jota eräissä yhteyksissä käytetään tit­te­li­nä, joka voidaan katsoa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Sen sisältämää adjektiivia siis tai­vutetaan.

Käsiteltäväksi otettiin korkean edustajan Javier Solanan ehdotus.

Tulkintojen avuksi: määrite vai rinnakkaisilmaus?

Jos haluamme noudattaa suomen kielen vanhaa käytäntöä tittelien taivutuksessa, tar­vit­sem­me jonkin yksinkertaisen säännön, jolla taipuvat ja taipumattomat tittelit erotetaan toi­sis­taan. Vanhojen ohjeiden keskeinen ongelma on, että niissä puhutaan sanojen kiinteästä yhteen­kuulu­vuu­des­ta. On melko selvää, että ”tekniikan tohtori” on titteli, joka koostuu kiin­teäs­ti yhteen kuuluvista sanoista, mutta entä ”eduskunnan oikeusasiamies”?

Lähtökohdaksi voidaan ottaa ilmausten asema lauseessa:

Kuten esimerkeistä ilmenee, molemmat vaihtoehdot ovat siis usein mahdollisia. Merkitys muuttuu siinä mielessä, että taipuva titteli on yleensä painokkaampi. Mitä pitempi ja tarkempi (yksilöivämpi) se on, sitä luontevampaa on tulkita se tärkeämmäksi jäseneksi ja sitä seuraava nimi vain lisämaininnaksi.