Miten taivutusmuoto muodostetaan?

Kun on ratkaistu, mitä sijamuotoa käytetään, on joskus ongelmana se, mikä taivutusmuodon asu valitaan, tai se, taipuuko määrite pääsananssa mukaan. Tässä käsitellään joitakin suomen sanojen taivutuksen tavallisia ongelmia. Seuraavassa luvussa tar­kas­tel­laan erisnimien ja vieraiden sanojen taivutusta.

Vaihtoehtoiset muodot

Tavallisimpia pulmatilanteita on monikon genetiivi. Kir­joi­te­taan­ko ”maiden” vai ”maitten”? ”Omenien”, ”ome­nain” vai ”omenoiden”? Nämä ovat esimerkkejä ta­pauk­sis­ta, joissa kielenhuolto hyväksyy kaikki mainitut vaih­to­eh­dot.

Jotkin muodot ovat kuitenkin selvästi vanhahtavia. Esimerkiksi ”omenain” on peri­aat­tees­sa oikein, mutta nykykielessä ei juuri koskaan käytetä sentyyppisiä muotoja, paitsi jois­sa­kin yhdyssanoissa (esim. ”kansainvälinen”, ”harvainvalta”). Yleensä suomalaisen kieli­korva ker­too, mitkä muodot eivät ole luontevia nykykielessä.

Sen sijaan esimerkiksi muodot ”maiden” ja ”maitten” ovat molemmat paitsi periaatteessa oikein myös nykykielessä käytettyjä. Kirjoittaja voi valita sen, joka tuntuu parhaalta. Täl­lai­sis­ta asioista on harvoin edes mitään yrityskohtaisia kirjoittamisohjeita.

Jos kirjoittaja kuitenkin kokee valinnan ahdistavaksi, niin hän voi katsoa jostakin suomen kielen sanakirjasta sanan taivutuskaavan numeron ja kirjan alusta vastaavan kaavan. Kaa­voi­hin on pyritty kirjoittamaan vaihtoehdot yleisyysjärjestykseen. Niinpä niistä voi lukea, että ”maiden” ja ”omenien” ovat mainituista muodoista tavallisimmat. Varovainen kirjoittaja ehkä valitsee yleisimmän muodon siksi, että se ei todennäköisesti herätä huomiota saati ärty­mystä.

Toisaalta yleisyystiedot ovat vain suuntaa-antavia. Taivutusmuodon valintaan vaikuttaa myös esiintymisyhteys ja äänteellinen ympäristö.

Myös Google-haut voivat valaista tilannetta. Esimerkkinä voisi mainita, että Google-ha­ku­jen perusteella muodoista ”tarpeiden” ja ”tarpeitten” on ensin mainittu hyvin paljon ylei­sem­pi. Mutta toisaalta omistusliitteisissä muodoissa käykin niin, että ”tarpeittesi” on ylei­sem­pi kuin ”tarpeidesi”.

Taivutustyypin valinta

Seuraavassa listassa on muutamien ongelmallisten sanojen taivutus esitettynä genetiivimuodolla (joka vastaa kysymykseen ’minkä’ tai ’kenen’).

On joitakin suomen kieleen vanhastaan kuuluvia sanoja, joita nykyisin usein taivutetaan eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi sanan ”ori” oikeana taivutuksena on pidetty sellaista, että monikko on ”oriit”, genetiivi ”oriin” jne. Koska tämä sana on kuitenkin taivutukseltaan poik­keuk­sel­li­nen ja melko harvinainen useimpien kielessä, sitä on ruvettu taivuttamaan yk­sin­ker­tai­sem­man mallin mukaan ori : orit : orin. Joskus väärä taivutus saattaa yleistyä niin, että se hyväksytään vanhan rinnalle, ehkä tilallekin. Näin on käynyt ori-sanalle, mutta va­ro­vai­nen kirjoittaja käyttää silti vanhaa taivutusta, jos kirjoittaa hevosalan lehteen. Sen lu­ki­jois­ta monet saattavat pitää vanhaa taivutusta ainoana oikeana.

Monet aivan suomalaisetkin sanat siis saattavat olla vaikeita, koska ne ovat harvinaisia eivätkä kuulu useimpien sanavarastoon. Etenkin tämä koskee sanoja, joiden merkitykset viittaavat enimmäkseen menneen maailman ilmiöihin, kuten vanhaan maatalouskulttuuriin. On esimerkiksi olemassa kasvinnimi ”alpi”, mutta monet eivät sitä tunne eivätkä osaa tai­vut­taa sitä. Vanha taivutus on alpi : alven (kuten kilpi : kilven), mutta taivutus alpi : alpin on yleistynyt niin, että se hyväksytään jo Perussanakirjassakin. Vastaava koskee helpi-sanaa (ks. Miten ruokohelpi taipuu?). Kalannimi ”pallas” (tai ”ruijanpallas”) taivutetaan vanhastaan pallas : paltaan, mutta sitä paljon yleisemmäksi on käynyt pallas : pallaksen, ja Perus­sana­kirja­kin jo kuvaa sen ensimmäisenä vaihtoehtona. Sana tatar : tattaren esiintyy nykyisin jopa lehdissä taivutettuna tatar : tatarin.

Ongelmia aiheuttavat etenkin astevaihtelu sekä loppuvokaalin vaihtelu -i ~ -e. Alpi-sanas­sa on kyse molemmista. Siinä on astevaihtelu siten, että jois­sa­kin muodoissa on ”p”, joissakin ”v”. Lisäksi siinä on perusmuodossa ”i” lopussa, mutta useimpien taivutusmuotojen var­ta­lon lopussa on ”e”. Sääntöjen mukaan esimerkiksi sanassa ”tiili” loppuvokaali vaihtelee (tiilen, tiilet jne.), mutta vaihtelemattomuus (tiilin, tiilit jne.) on yleistä.

Useimmissa tapauksissa vanha, sanakirjoissa esitetty taivutus on ainoa oikea. Esimerkiksi taivutus tuppi : tupin : tuppia : tuppeja on virheellinen, ja oikea on tuppi : tupen : tuppea : tuppia (missä tuppia-muoto on monikon partitiivi). Vain joissakin tapauksissa on kielen­huol­to hyväksynyt toisenalaisen, uusien lainasanojen taivutuksen mallia noudattavan taivutuksen vaihtoehtona vanhalle. Silloinkaan taivutuskaavoja ei tietenkään pidä sekoittaa samassa teks­tis­sä.

Astevaihtelu ja sen puute

Suomen kielen vanhasta käytännöstä poikkeavaa astevaihteluttomuutta on myös monissa uusissa sanoissa, sekä lainasanoissa että kieleen sepitetyissä uusissa sanoissa, etenkin ni­mis­sä. Aihetta käsitellään lainasanojen astevaihtelun yhtey­dessä.

Myös joissakin omaperäisissä sanoissa astevaihtelu tuottaa ongelmia paitsi edellä ku­va­tun harvinaisuuden takia myös murrevaihtelujen takia. Sanotaanko ”uhkat” vai ”uhat”? Mo­lem­mat ovat käytössä ja myös yleiskielessä hyväksyttyjä. Iso suomen kielioppi kuvailee (s. 74–):

Yhtymä hk on yleensä astevaihtelun ulkopuolella, mutta joissakin sanoissa esiintyy vaihtelua hk : h joko säännöllisesti (pyyhe : pyyhkee-, pyyhin : pyyhkime-, uhata) tai vaihtelemattomuuden ohella (nahka : nahan ~ nahkan; vihko, uhka, vihkiä, lohkoa).

Niinpä ”uhat” ja ”uhkat” ovat molemmat käytössä ja myös yleiskielessä hyväksyttyjä. Google-haun perusteella arvioiden ”uhat” on yli kaksi kertaa yleisempi ja siinä mielessä hiukan tur­val­li­sem­pi valinta asia­tekstiin. Vielä selvempi ero on sanan ”tuhka” taivutuksessa: vaikka aste­vaih­te­lul­li­set muodot ”tuhan”, ”tuhat”, ”tuhassa” jne. ovat sallittuja, ne ovat paljon harvi­nai­sem­pia kuin astevaihteluttomat ”tuhkan” ym.

Verbeissä, joiden perusmuoto on -aista-loppuinen, ei yleensä ole astevaihtelua. Jostakin syystä kielenhuolto on kuitenkin päättänyt, että rangaista-verbin tulee olla astevaihtelussa (ng ~ nk). Syynä voi olla, että astevaihtelu on siinä käytännössä selvästi yleisempää kuin vaihtelemattomuus.

Leikin vaikutukset

Osa aika tavallisistakin sanoista tuottaa taivutusvaikeuksia, koska niitä on ruvettu leikillisesti taivuttamaan väärin. Tavallisin tapaus on kai viini : viinen, jossa on alkujaan kyse harvi­nai­sen, nuolikoteloa tarkoittavan viini-sanan oikeasta taivutuksesta. Sitä ruvettiin leikil­li­ses­ti käyttämään myös puhuttaessa viinistä, siis juomasta. Tapa levisi, ja sen omaksujat eivät aina edes tajunneet leikkiä.

On vaikea sanoa, onko taivutus ruis : ruiksen tai ruis : ruisin syntynyt sanoilla leik­ki­mi­ses­tä vai siitä, että vanhaa taivutusta ruis : rukiin eivät kaikki enää tunne. Tämän sanan osalta on vanha taivutus toistaiseksi ainoa hyväksytty.

Leikillisiä taivutuksia kannattaa varoa, sillä ne koetaan helposti karkeiksi kielivirheiksi. Ehkäpä niitä ei kannata käyttää kovin paljoa kaveripiirissäkään, sillä ne saattavat yllättävästi levitä ja juurtua, ja sitä kautta niitä tulee sitten päästäneeksi suustaan ja paperille asialliseksi tarkoitettuunkin tekstiin.

Uudissanojen taivutus

Myös uudissanat tuottavat joskus vaikeuksia. Tutuin esimerkki on ehkä ”viive”, jota on käsi­tel­ty toisaalla tässä oppaassa ja jota on paras kokonaan välttää. Kun kohtaa uuden sanan, on hyvä seurata sen käyttöä, ennen kuin rupeaa itse sitä käyttämään. Muutoin saattaa taivu­tus mennä väärin.

Sama koskee joitakin nimiä, etenkin sellaisia, jotka vaikuttavat sepitetyiltä. Jos ei ole ilmeistä, minkä mallin mukaan nimeä taivutetaan, saattaa mikä tahansa taivutustapa tuntua kummalliselta osasta lukijoita. Pitäisikö yhtyeen nimi ”Piirpauke” taivuttaa e-loppuisten sanojen yleisen mallin mukaan ”Piirpaukkeessa” vai vieraan nimen tavoin ”Piirpaukessa”? Ongelma vältetään käyttämällä ilmaisua ”Piirpauke-yhtyeessä”.

Liian oudot taivutusmuodot

On myös sanoja, joiden taivutusmuodot ovat liian outoja käytettäviksi. Esimerkiksi sanasta ”vuo” ei käytetä muita monikkomuotoja kuin monikon perusmuotoa ”vuot”. Tämä johtuu siitä, että ne olisivat ”voiden”, ”voilla” jne., kuten taivutetaan suo : soiden : soilla. Tosin fysiikan alalla, jossa sana ”vuo” on käytössä erikoisterminä, siitä on ruvettu käyttämään mainittuja monikkomuotojakin ja puhutaan esimerkiksi magneettivoista ja säteilyvoista. Sellainen taivutus on tietysti hyvin hämäävää siihen tottumattomille, mutta asiantuntijoiden kielessä siitä ei synny mitään epäselvyyksiä.

Joistakin verbeistä ei käytetä perusmuotoa (infinitiiviä) lainkaan. Voidaan sanoa, että laiva erkanee rannasta, mutta tämän verbin infinitiiviä (joka olisi erata) ei käytetä, vaan sen tilalla on käytettävä muuta verbiä, esimerkiksi erota tai loitota.

Onko kelpo-sanan taivutus kelpoa kieltä?

Suomen kielessä on pienehkö joukko taipuvia adjektiiveja kuten aimo ja pikku. Sanotaan ja kirjoitetaan otin aimo annoksen eikä otin aimon annoksen. Useiden sanakirjojen, myös Suomen kielen perussanakirjan mukaan tähän joukkoon kuuluu myös adjektiivi kelpo. Sitä on kuitenkin ruvettu taivuttamaan melko usein, ja Kielitoimiston sanakirja hyväksyy sen: voidaan sanoa kelpo kieltä tai kelpoa kieltä.

Kelpo-adjektiivin taivutusta kannattaa kuitenkin välttää. Ensinnäkin se on viime vuosiin asti ollut normien vastaista. Toiseksi taivutetun muodon voidaan ymmärtää tarkoittavan muuta kuin taivuttamattoman. Taipumaton kelpo tarkoittaa oikein hyvää, oivaa, mainiota, kun taas taipuva kelpo voidaan ymmärtää kelvollista, kelpaavaa tarkoittavaksi, jolloin ainakin sävy on toinen.

Vertailuasteet

Matalampi, ei matalempi

Adjektiivien vertailuasteet (kaunis : kauniimpi : kaunein) eivät yleensä tuota ongelmia, kun niitä käytetään yksinkertaisella tavalla. Tosin joskus kompastellaan niin, että taivutetaan matala : matalempi kuin paha : pahempi. Oikea taivutus on matala : matalampi. Kolmi­tavui­sis­sa sanoissa ei vartalon a-vokaali muutu e:ksi.

Kivempaa vai kivempää?

Taivutusmuoto ”kivempaa” on selvästi yleisempi kuin ”kivempää”. Molemmille muodoille on perusteita, sillä kantasana ”kiva” on takavokaalinen, joten voisi olettaa, että vertailumuodot taipuvat takavokaalisesti. Toisaalta komparatiivissa ”kivempi” ei ole yhtään takavokaalia, ja sellainen sana saa yleensä etuvokaaliset päätteet.

Suomen kielen perussanakirja mainitsee kiva-sanan komparatiivin olevan ”kivampi t. kivempi”. Normit eivät aseta kumpaakaan etusijalle, eikä yleensä ole tapana edes ottaa normatiivista kantaa sanoihin, jotka kuuluvat vain arkikieleen.

Koska sana ”kiva” on takavokaalinen, on luonnollista taivuttaa myös sen johdoksia taka­vokaalisina, siis kivempi : kivemman. Takavokaalisuus on myös paljon yleisempää, kertoo Google:

Plusmerkit saavat aikaan, ettei Google pidä a:ta ja ä:tä samana merkkinä, kuten se muuten saattaa tehdä – esim. pelkkä kivempää-haku tuottaa samat tulokset kuin kivempaa-haku, vaikka useimmilla sivuilla esiintyy vain kivempaa-muoto.)

Sanan ”hiljaa” (jonka on muodostukseltaan nominivartalon ”hilja-” partitiivi, nykykielessä adverbi) yhteydessä esiintyy samantapainen ongelma: onko vastaava komparatiinen muoto ”hiljempaa” vai ”hiljempää”? Perussanakirja mainitsee (sanan ”hiljaa”) kohdalla molemmat, kantaa ottamatta. Nykysuomen sanakirja tuntuisi ottavan kantaa, tosin lähinnä kai vain ylei­syy­teen: ”hiljempää” mainitaan hakasulkeissa. Tässäkin takavokaalinen asu on selvästi suosi­tum­pi, joskaan ei yhtä murskaavin lukemin (vain 664–147).

Komparatiivin ja superlatiivin sekaantuminen

Vertailuasteiden taivutusmuodoissa komparatiivit (kauniimpi-muodot) sekaan­tu­vat melko usein super­latii­vei­hin (kaunis-muotoihin), koska taivutettaessa erot ovat vähäisiä:

Tämä on ymmärrettävää, koska superlatiivi on suomessa kuten monessa muussakin kielessä melko vähäpätöinen ja myöhäsyntyinen ilmiö. Lisäksi vertailuasteiden taivutusmuodot ovat muutenkin hankalia. Mutta huolitellussa kielessä on muistettava, että jonkin ominaisuuden ylintä astetta kuvaavaan muotoon kuuluu aina i-vokaali. Lisäksi on muistettava, että mitä suurin -tyyppisessä ilmaisussa on käytettävä superlatiivia myös taivutusmuodoissa.

Pitempi vai pidempi?

Ongelmallisena on pidetty myös pitkä-sanan komparatiivia. Oikeastaan ongelmaa ei ole, kos­ka sekä ”pidempi” että ”pitempi” ovat kielenhuollon hyväksymiä. Molempia myös käy­te­tään yleisesti. Mutta usein ihmisillä on sellainen käsitys, että kahdesta muodosta täytyy toi­sen olla oikea, toisen väärä. Jos haluaa toimia enemmistön mukaan, kannattaa valita ”pidempi”.

Verbien taivutus

Verbien taivutus on niin suomen kuin monen muunkin kielen hankalimpia osia oppia. Suo­mea äidinkielenään puhuville se ei yleensä aiheuta ongelmia. Muutama seikka kuitenkin:

• Joidenkin verbien menneen ajan muodossa voi esiintyä joko t tai s, esimerkiksi souti ~ sousi. Useinkin molemmat vaihtoehdot ovat hyväksyttäviä, mutta esimerkiksi ”souti” on asiatyylissä selvästi yleisempi kuin ”sousi”.
• Teitittelymuodot eroavat osittain varsinaisista monikkomuodoista. ”Te teitte” voi viitata yhteen tai useampaan, mutta ”te olette tehneet” viittaa aina useaan, kun taas yhtä ih­mis­tä teititeltäessä sanotaan ”te olette tehnyt”. Nämä tuottavat kirjoittajille hanka­luuk­sia, koska puhekielessä käytetään yleisesti yksikköä kaikissa on tehnyt -tyyppisissä il­mai­suis­sa (”mä oon tehny”, ”te ootte tehny” jne.).
• Eräät ns. passiivimuodot esiintyvät arkikielessä usein typistyneinä tavalla, jota ei hy­väk­sy­tä kirjakielessä. Ei ”suunnitelma voitaisi toteuttaa” tai ”suunnitelma voitanee to­teut­taa”, vaan oikeat muodot ovat ”voitaisiin” ja ”voitaneen”. (Sen sijaan kielto­muo­dois­sa sanotaan ”ei voitaisi” ja ”ei voitane”.)
• Ns. passiivin liittomuodoissa esiintyy hyvin yleisesti kaksoispassiiviksi kutsuttua ilmiötä kuten ”ollaan tehty” ja ”ei oltu tehty”, vaikka kirjakielen sääntöjen mukaan olisi sa­not­ta­va ”on tehty” ja ”ei ollut tehty”. Tilanne on vaikea, koska kirjakielinen taivutus on pu­hees­sa harvinainen ja voi kuulostaa oudolta. Kielilautakunta on epämääräisesti suun­tau­tu­nut sallimaan ns. kaksoispassiivin ainakin joissakin tilanteissa; ks. kuvausta sivulla Ovatko puhuttu ja kirjoitettu kieli erkaantuneet toisistaan?

Epäselvissä tapauksissa voi tarkistaa verbin taivutuksen esimerkiksi Suomen kielen perus­sana­kirjan taivutuskaavoista tai Verbixin taivutuspalvelun <http://www.verbix.com/languages/finnish.shtml> avulla.

Yhdyssanojen taivutus

Yhdyssanojen taivutus on useimmiten on­gel­ma­ton­ta: yleensä vain viimeinen osa taipuu, esimerkiksi kirjakauppa : kirjakaupassa.

Adjektiivialkuisia yhdyssanoja taivutetaan kolmella eri tavalla:

1. Vain alkuosa taipuu, esimerkiksi isoisä : isoisälle.
2. Sekä alku- että loppuosa taipuvat, esimerkiksi nuoripari : nuorelleparille.
3. Molemmat mainituista vaihtoehdoista ovat mahdollisia, esimerkiksi mustapippuri : mustaanpippuriin tai mustapippuriin.

Kun kyse on kielen tavallisista sanoista, ilmenee taivutustapa yleensä suomen kielen sanakirjoista. Yleinen periaate on, että mitä kiinteämmän ja terminomaisemman sanan yhdyssana muodostaa, sitä todennäköisemmin vain loppuosa taipuu. Aihetta käsittelee tarkemmin Kielikellon numerossa 4/1996 julkaistu kirjoitus Monimuotoiset yhdyssanat. Ks. myös kohtaa Yhdyssananimien ja yhdistelmänimien taivutus.

Yleinen suuntaus on alkuosan taivuttamattomuus. Monissa sanoissa molempien osien taivuttaminen on vanha käytäntö, mutta alkuosan taivuttamattomuus on jo hyvin yleistä. Esimerkiksi sana isomasto taipuu Nykysuomen sanakirjan mukaan niin, että alkuosakin taipuu, esimerkiksi isossamastossa. Sen sijaan Suomen kielen perussanakirja mainitsee molemmat taivutustavat, ja käytännössä isomastossa on paljon yleisempi.

Lukusanojen taivutus

Suomen kielessä lukusanojen taivuttaminen on usein varsin hankalaa. Tämän aiheuttaa eri­tyi­ses­ti se, että suomessa taivutetaan moniosaisen lukusanan eri osia. Lukusana ”viisi­sataa­kaksi­kymmentä­kolme” on aika helppo kirjoittaa ja sanoa. Mutta taivutusmuoto ”vii­des­sä­sadassa­kahdessakymmenessä­kolmessa” on hankala. Vielä hankalampi on vastaava jär­jes­tys­luvun muoto ”viidennessä­sadannessa­kahdennessakymmenennessä­kolmannessa”.

Erikoisen ryhmän muodostavat -toista-loppuiset lukusanat, joissa taipuu tätä osaa edel­tä­vä osa, esimerkiksi viisitoista : viidessätoista. Vanhassa kielessä käytettiin vastaavia isom­pia­kin lukusanoja kuten viisikolmatta : viidessäkolmatta. Vaikka ne olivat taivutukseltaan hel­pom­pia kuin pitemmät sanat kuten kaksikymmentäviisi, vanha taivutus on käytännössä hä­vin­nyt; viimeiseksi sitä käytti julkisessa kielenkäytössä presidentti Kekkonen.

Vaikka kielenhuollon ohjeissa on pitkään ollut sallittua taivuttaa pitkissä luvuissa vain viimeistä osaa (esim. ”viisi­sataa­kaksi­kymmentä­kolmannessa”), tämä tapa ei ole yleinen eikä luonteva. Kielikellossa 3/1998 sanotaan:

Moniosaisten lukujen, etenkin järjestyslukujen, taivutusmuodoista tulee helposti kovin pitkiä. Siksi pitkät luvut, ainakin kolminumeroiset ja niitä pitemmät, voidaan lukea myös niin, että vain viimeinen osa taipuu. Järjestysluvuissa myös jär­jes­tys­lu­vun tunnus voidaan lukea samaan tapaan vain viimeisessä osassa.

Ohjeessa siis viitataan ensi sijassa kolmi- ja useampinumeroisiin lukuihin, mutta sana ”eten­kin” sisältää sen, että kaksinumeroisiakin voisi taivuttaa tähän tapaan: kaksi­kymmentä­vii­des­sä. Kuitenkin uudemmassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa sanotaan yks­kan­taan, et­tä kaksi­numeroisten lukujen molemmat osat taipuvat, ja rajataan vain viimeisen osan tai­vut­ta­mis­en mahdollisuus kolmi- ja useampinumeroisiin. Koko mahdollisuus on kuitenkin aivan teo­reet­ti­nen. Yleinen kielitaju varmaankin kokee sellaiset sanat kuin ”sata­kaksi­kymmentä­viidessä” lipsahduksiksi tai virheiksi.

Niinpä onkin hyvä välttää pitkien lukusanojen taivutusta, tarvittaessa muotoilemalla lause tai jopa koko virke uudestaan. Tämä koskee etenkin sellaisia tekstejä, jotka luetaan ääneen. Seuraavissa esimerkeissä on luvut kirjoitettu numeroin, koska se on normaali käytäntö, kun luvut ovat näin isoja. Tällaisten uudelleen­muotoilujen sopivuus ei ole kiistatonta, koska usein sävy ja tyyli muuttuvat aika lailla, joskaan eivät välttämättä huonompaan suuntaan.

Jos luku kirjoitetaan numeroin, syntyy usein lisäongelmia, koska lukumerkinnän tai­vu­tuk­ses­sa pitää osata tunnistaa, mikä osa lukusanasta on päätettä. Toisaalta usein lukua seu­raa sa­mas­sa sijassa oleva sana, jolloin pääte jätetään merkitsemättä, jolloin tilanne helpottuu.

Määritteiden taivutus

Tämä aihe kuuluisi oikeastaan kohtaan Taivutusmuodon valinta, koska kyse on siitä, taipuuko määrite lainkaan. Kuitenkin laajemman ilmaisun (esimerkiksi ”johtaja Lahti”) kannalta kyse on siitä, miten se taipuu: taipuuko vain viimeinen sana (”johtaja Lahdelle”) vai myös määrite (”johtajalle Lahdelle”)?

Määritteiden taivutuksen vaihtoehdot

Suomen kielessä sanan määritteen eli attribuutin taivutus on yleensä ongelmatonta. Siinä on kolme vaihtoehtoa:

• Määrite voi olla kiinteästi jossakin taivutusmuodossa niin, että muoto kuuluu määritteen merkitykseen. Useimmiten tämä muoto on genetiivi. Jos pääsanaa taivutetaan, niin mää­ri­te tietysti pysyy omassa muodossaan.
  pojan kissa : pojan kissalle : pojan kissoista

  kirkossa käynti : kirkossa käynnille : kirkossa käynneistä
• Jos määrite on adjektiivi, se lähes aina taipuu pääsanan mukaan eli on samassa sijassa ja luvussa kuin pääsana (ns. kongruenssi). Tämä pätee silloinkin, kun ilmaisu koko­nai­suu­te­na on erisnimi. Sama koskee adjektiivialkuisia yhdyssananimiä, joskin niissä esiintyy myös alkuosan tai­vut­ta­mat­to­muutta.
  musta kissa : mustalle kissalle : mustista kissoista

  Iso omena : Isossa omenassa

  Iso-Britannia : Isossa-Britanniassa (~ Iso-Britanniassa)
• Muutamissa tapauksissa määrite on taipumaton. Jotkin adjektiivit ovat taipumattomia. Lisäksi muun muassa arvonimeä ja ammattia tarkoittavaa sanaa käytetään usein taipumattomana määritteenä.
  pikku kissa : pikku kissalle : pikku kissoista

  johtaja Lahti : johtaja Lahdelle

Suomea äidinkielenään puhuville yleensä vain viimeksi mainittu tapaus aiheuttaa ongelmia. Milloin titteli taipuu? Tätä koskevat säännöt ovat melko mutkikkaat. Niitä on väljennetty sii­hen suuntaan, että taipumattomuus sallitaan yhä yleisemmin. Määritteen taipumattomuus on oikeastaan suomen kielen luonteelle vierasta, mutta siihen on käytännölliset syynsä.

Tosin myös toisen ryhmän tapauksissa on alkanut esiintyä horjuvuutta, lähinnä kaupallisista syistä. Esimerkiksi kauppakeskus Iso omena käytti nimestään aluksi taivutustapaa, jossa Iso-sana pidettiin taipumattomana, esimerkiksi Iso Omena : Iso Omenassa. Sekä yleisön että kielenhuoltajien kannanottojen johdosta tästä on enimmäkseen luovuttu. (Sen sijaan molempien osien kirjoittaminen versaalialkuisena, Iso Omena, on muodostunut tavalliseksi.)

Tittelien taivutuksen vanhat säännöt

Kielikello-lehden artikkelissa Taipuuko titteli? vuonna 1991 esitetyt, usein opetetut sään­nöt voidaan tiivistää seuraavasti:

• nimen edessä oleva oppiarvoa, virkaa, ammattia, tehtävää tms. tarkoittava substantiivi ei taivu
  johtaja Miia Meikäläiselle
• sellainen substantiivi kuitenkin taipuu, jos sillä itsellään on määrite
  yhtiön johtajalle Miia Meikäläiselle
• poikkeuksen poikkeus: jos sellaisen substantiivin määrite kuuluu kiinteästi yhteen substantiivin kanssa, substantiivi ei taivu; tällöin on kyse sanaliitosta, jonka sanojen väliin ei voi ajatella kolmatta sanaa
  tekniikan tohtori Miia Meikäläiselle

  tasavallan presidentti Urho Kekkosta
• jos nimen edessä oleva substantiivi kuvaa asianomaisen tilapäistä, tilanteesta johtuvaa asemaa, sitä voidaan käyttää taivutettuna tai taivuttamattomana; taivuttaminen oli ennen sääntöjen vaatimus, mutta taivuttamattomuus on nykyisin tavallisempaa
  syytetty Meikäläiselle ~ syytetylle Meikäläiselle
• -nen-loppuisia substantiivimääritteitä on yleensä käytetty taivutettuina, mutta niitä voidaan myös käyttää taivuttamattomina.
  kirjastoapulainen Meikäläiselle ~ kirjastoapulaiselle Meikäläiselle

Pilkku tittelien välissä

Titteleihin liittyy myös erityisiä pilkkusääntöjä, joiden mukaan pilkun käyttö riippuu tittelin taivutuksesta. Nämä säännöt koskevat tilanteita, joissa nimen edessä on titteleitä. Jos tittelit ovat taipumattomia, niiden väliin tulee pilkku. Sen sijaan taipuvan ja taipumattoman tittelin väliin ei tule pilkkua. Taipuva titteli kirjoitetaan ennen taipumatonta.

Tittelikäsitteen laajentuminen

Nimen edessä olevia muita substantiivisia määritteitä kuin ammattia, arvoa tms. osoittavia käsitellään nykyisin yleensä samaan tapaan kuin varsinaisia titteleitä. Niinpä ei tarvitse miet­tiä, onko puheenjohtaja, valtuutettu, eläkeläinen, koululainen tai maalivahti titteli vai jotain muu­ta, vaan niitä voi kohdella tittelien tavoin. Yleisesti ne jätetään taivuttamatta, vaikka van­hat sään­nöt vaativat taivuttamista. Tässäkin toisaalta tarvitaan taivutusta, jos määritteellä it­sel­lään on määrite.

Titteleihin on rinnastettu myös muiden nimien kuin henkilönnimien edessä olevat subs­tan­tii­vi­set määritteet. Niissäkin linjana on ollut, että määritteetön ei taivu, mää­rit­teel­li­nen taipuu. Tällainen määrite voi esimerkiksi luonnehdia nimen tarkoittaman asian lajia.

Uudet kannanotot

Taivuttamattomuus on yleistynyt ilmauksissa, joissa nimen edessä on substantiivi ”tila­päi­se­nä” määritteenä, esimerkiksi ”naapurikaupunki Espoo”. Tämän on sanottu johtuvan sään­tö­jen ja tulkintojen vaikeudesta.

Määritteiden taivutusten ongelmia ovat lisänneet kielenhuollon uudet kannanotot vuosina 2005 ja 2006. Niitä on selitetty verkkosivulla Nimikemääritteiden (tittelien) taipuminen. Kan­nan­otois­sa on otettu käyttöön titteli-sanan sijasta teennäinen sana ”nimikemäärite”, jolla käy­tän­nös­sä tarkoitetaan nimen edessä sen määritteenä olevaa nominatiivimuotoista subs­tan­tii­via. Määritteettömistä titteleistä kannanotot esittävät yksiselitteisesti:

Nimikemääritteet, ts. tittelit, arvot, ammattinimikkeet, asemaa kuvaavat sanat tms., jotka tarkoittavat jotain roolia, ovat yksinäisinä (= määritteettöminä) esiintyessään yleensä taipumattomia. Esimerkkejä: lehtori Pirkko Mäkisen, asianomistaja Mattilalle, hyökkääjä Juha Lindiä, olympiakaupunki Ateenaan, puheenjohtajavaltio Suomea.

Määritteellisten tittelien osalta kannanotot eivät ota kantaa, vaan päätyvät seuraavaan lausumaan:

Koska rajanveto taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä on tullut käy­tän­nös­sä yhä hankalammaksi, lautakunta katsoi, että rajanvedosta voidaan luo­pua. Näin yksinkertaistetaan nimiin liittyvien attribuuttien, nimikemääritteiden, käyt­töä. On kuitenkin aina mahdollista määritettä taivuttaa myös entisten ohjeiden mukaan.

Tätä lienee tulkittava niin, että määritteellisetkin tittelit ensisijaisesti jätetään taivuttamatta, mutta vanhojen sääntöjen mukainen taivuttaminenkin on sallittua.

Kotuksen sivuston virkakielipalstan artikkelissa ”Taipuuko ulkopolitiikan korkea edus­ta­ja?” kuvataan linjan muuttumista:

Koska on niin vaikeaa erottaa, pitäisikö titteliä taivuttaa vai ei, suomen kielen lauta­kunta päätti muuttaa suositusta niin, että määritteellisiäkin titteleitä voi joko tai­vut­taa tai jättää taivuttamatta. Kirjoittaja voi siis toimia siten kuin hänen kieli­korvan­sa ohjaa.

Muotoilu on hämärä, koska -kin-liite tuntuisi viittaavan siihen, että kaikenlaisia titteleitä voi taivuttaa tai jättää taivuttamatta (siis jopa esimerkiksi ”herralle Virtaselle”?). Suositus siis oikeastaan vesittää kaikki aiemmat aiheesta annetut suositukset. Vrt. kannanottoihin, jotka koskevat pilkun käyttöä määritteiden välissä.

Toisaalta artikkelissa tosiasiallisesti esitetään yksi käytännöllinen lisäsääntö, vaikka se esitetäänkin pikemmin kuvauksena kuin ohjeena. Sen mukaan titteliä taivutetaan, ”jos siihen liittyy samassa sijassa taipuva etumäärite, olipa se sitten titteliin kiinteästi kuuluva tai var­si­nais­ta titteliä määrittävä”. ”Etumäärite” tarkoittaa tässä käytännössä adjektiivia tai jär­jes­tys­lukua. Esimerkkinä mainitaan ”korkea edustaja”, jota eräissä yhteyksissä käytetään tit­te­li­nä, joka voidaan katsoa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Sen sisältämää adjektiivia siis tai­vutetaan.

Tulkintojen avuksi: määrite vai rinnakkaisilmaus?

Jos haluamme noudattaa suomen kielen vanhaa käytäntöä tittelien taivutuksessa, tar­vit­sem­me jonkin yksinkertaisen säännön, jolla taipuvat ja taipumattomat tittelit erotetaan toi­sis­taan. Vanhojen ohjeiden keskeinen ongelma on, että niissä puhutaan sanojen kiinteästä yhteen­kuulu­vuu­des­ta. On melko selvää, että ”tekniikan tohtori” on titteli, joka koostuu kiin­teäs­ti yhteen kuuluvista sanoista, mutta entä ”eduskunnan oikeusasiamies”?

Lähtökohdaksi voidaan ottaa ilmausten asema lauseessa:

• Jos nimen edessä oleva substantiivi mahdollisine määritteineen on selvästi nimen määritteenä, sitä täydentävänä, sitä käsitellään taipumattomana tittelinä.
  Asiasta kerrottiin eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Pauniolle.
• Jos taas substantiivi mahdollisine määritteineen on nimelle rinnasteinen siinä mielessä, että se kuvaa saman kohteen kuin nimi yksilöi (appositiorakenne sanan suppeassa merkityksessä), sitä taivutetaan. Tällöin substantiivi ja nimi ovat samanlaisena lauseen­jäse­ne­nä, ja lauseessa voisi usein olla myös kumpi tahansa niistä yksinäänkin. Tällöin niiden välissä voisi olla myös pilkku, jolloin ilmauksen luonne hiukan muuttuu.
  Asiasta kerrottiin eduskunnan oikeusasiamiehelle Riitta-Leena Pauniolle.
  Asiasta kerrottiin eduskunnan oikeusasiamiehelle, Riitta-Leena Pauniolle.
  

Kuten esimerkeistä ilmenee, molemmat vaihtoehdot ovat siis usein mahdollisia. Merkitys muuttuu siinä mielessä, että taipuva titteli on yleensä painokkaampi. Mitä pitempi ja tarkempi (yksilöivämpi) se on, sitä luontevampaa on tulkita se tärkeämmäksi jäseneksi ja sitä seuraava nimi vain lisämaininnaksi.