Erisnimien ja vieraiden sanojen taivutus

Nimien taivutuksen perusteet

Erisnimien taivutus on useimmiten on­gel­ma­ton­ta. Jos ihmisen sukunimi tai ta­va­ra­mer­kin nimi on ”Karhu”, niin tätä sa­naa taivutetaan aivan kuten yleis­nimeä ”karhu”.

Erisnimet tuottavat kuitenkin tai­vu­tus­on­gel­mia. Joitakin nimiä ei jostain syystä haluta taivuttaa kuten vastaavaa yleis­kie­len sanaa. Vieraan nimen loppuosa sopii huonosti suo­men kielen taivutus­jär­jes­tel­mään.

Usein väitetään, että ihmisellä on oi­keus määrätä nimensä tai­vu­tuk­ses­ta. To­del­li­suu­des­sa nimet ovat kui­ten­kin osa kiel­tä eivätkä kenen­kään omai­suutta.

Suomenkielisten sukunimien taivutus

Suomenkielisiä sukunimiä taivutetaan yleensä yleisnimien tavoin. Usein sukunimi jopa on myös yleisnimenä käytetty. Muissa tapauksissa sukunimen taivutus perustuu yleisnimien taivutuksen yleisiin malleihin.

Taivutusmallin valinta

Joissakin tapauksissa ei ole selvää, mikä on oikea taivutusmalli. Tämä koskee etenkin e-, i- ja s-loppuisia sukunimiä. Vastaavilla yleisnimillä on eri taivutuskaavoja. Jos sukunimi ei suoraan vastaa jotain yleisnimeä, ei ole aina selvää, taivutetaanko esimerkiksi mallin vene : veneen vai nalle : nallen mukaan. Laajahko katsaus sukunimien taivutukseen on Kielikello-lehden (1/1991) artikkelissa Kenpä Sutta pelkäisi <http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielikello/sukunim.html>. Se käsittelee myös tällaisia taivutuskaavan valinnan kysymyksiä. Yleisinä linjoina voidaan pitää seuraavia:

• Jos nimi on käytössä myös yleisnimenä, taivutus on sen mukainen.
• Muutoin i-loppuiset nimet taipuvat mallin lasi : lasin mukaan eli i ei muutu e:ksi.
• Eräitä mi-loppuisia nimiä vastaavissa yleisnimissä on kaksi taivutustapaa (esim. loimea tai lointa), erisnimissä vain yksi (esim. Loimea). Tällaisia tapauksia ovat Loimi : Loimea, Luomi : Luomea ja Tuomi : Tuomea. Niihin voidaan rinnastaa Niemi : Niemeä sekä niemi-loppuiset yhdyssanat. (Tosin artikkeli mainitsee taivutuksen Niemi : Nientä mahdol­li­sek­si mutta harvinaiseksi.)
• Useimmat e-loppuiset nimet taipuvat mallin virke : virkkeen mukaan. Tällöin astevaihtelu usein muuttaa sanan vartaloa. Jotkin nimet kuitenkin taipuvat mallin nalle : nallen mu­kaan, mm. Arve, Talve, Harre, Manne, Valle.
• Vanhat et-loppuiset nimet kuten Alaperet, Halmet, Kaarret,
• Vastaava koskee eräitä vanhoja es-loppuisia nimiä, kuten Ahdes, Kortes, Lähdes ja Ojares.
• Useimmat muut es-loppuiset sanat taivutetaan kuten ilves : ilveksen, ellei sana ole käy­tös­sä myös yleisnimenä, jolla on toinen taivutus (esim. Kirves : Kirveen). Lähdet ja Viirret taivutetaan kuten loppu-t puuttuisi; loppu-t on niissä murretaustainen.
• Kaikki os-, ös-, us- ja ys-loppuiset nimet taipuvat mallin ostos : ostoksen mukaan.
• Sellaiset is-loppuiset nimet, jotka eivät esiinny yleisniminä, taipuvat mallin jänis : jäniksen mukaan, esim. Launis : Launiksen. Sen sijaan esimerkiksi Aulis : Auliin vastaavan ad­jek­tii­vin tavoin. (Tästä tosin on ruvettu poikkeamaan nimen Kallis osalta; taivutus ei usein­kaan ole Kalliin vaan Kalliksen.)
• Monet as- tai äs-loppuiset nimet taipuvat mallin patsas : patsaan mukaan, mutta varsin monet taipuvat kuten kannas : kannaksen. Osa näistä merkitsee jopa poikkeamista yleisnimen mallista, esim. Talas : Talaksen vaikka talas : talaan.
• Muutamat in-loppuiset nimet (mm. Härkin, Kovasin, Nätkin, Siitoin) taipuvat mallin avain : avaimen mukaan mutta useimmat vieraiden sanojen tavoin.
• adjektiivialkuisen yhdyssanan alkuosa ei yleensä taivu, toisin kuin usein yleisnimissä, paikannimissä jne.

Poikkeuksellisia sukunimien taivutuksia

Varsinaisia poikkeuksia sukunimien taivutuksen yleissääntöön on melko vähän, joskin ne muodostavat kirjavan ja hiukan hankalan kokonaisuuden. Muutamien nimien taivutus yleis­nimen tapaan (esim. tanner : tanteren) koetaan sellaiseksi, että se liiaksi muuttaisi nimen asua tai toisi liiaksi esille yleisnimen merkityksen, ja siksi taivutetaan mm. Tanner : Tannerin. Esimerkkitapauksessa taivutustapaan vaikuttaa sekin, että vältetään sekaantuminen nimeen Tantere : Tantereen. Jotkin uudehkot, etenkin nimiä aikoinaan suomalaistettaessa sepitetyt sukunimet jätetään astevaihtelun ulkopuolelle, esimerkiksi Arko : Arkon, vaikka tämän takia taivutusmuodot saattavat langeta yhteen toisen nimen muotojen kanssa (esim. Arkko : Arkon). Edellä mainitun artikkelin mukaan poikkeavasti taivutettavia nimiä ovat seuraavat:

• Eräät i-loppuiset nimet taipuvat partitiivissa toisin kuin vastaavat yleisnimet: Lohi : Lohea (vrt. lohta), Suksi : Suksea, Louhi : Louhea.
• Nimistä Joutsi ja Peitsi käytetään partitiiveja Joutsia ja Peitsiä, joskus Joutsea ja Peitseä.
• Eräissä muissakin i-loppuisissa nimissä i useimmiten säilyy eikä muutu e:ksi kuten vas­taa­vis­sa yleisnimissä. Näitä nimiä ovat lähinnä Aarni : Aarnin, ja Tiili : Tiilin.
• Eräissä i-loppuisissa nimissä i säilyy näiden sukunimien alkuperäisten alueiden murteen mukaisesti: Kiiski : Kiiskin. Lammi : Lammin. Närhi : Närhin. Edellä mainittu artikkeli pitää hyväksyttävänä sekä tällaista että e:llistä ääntämystä (esim. Kiisken).
• Joissakin otetuissa sukunimissä, jotka ovat sepitettyjä sanoja, jää yksinäisklusiili (k, p tai t) astevaihtelun ulkopuolelle, esim. Arko : Arkon, Merko : Merkon, Larpa : Larpan, Tuompo : Tuompon.
• Eräät konsonanttiloppuiset nimet taipuvat kuten vieraat nimet, i-sidevokaalia käyttäen: Auer : Auerin, Manner : Mannerin, Tanner : Tannerin, Ketvel : Ketvelin, Kimmel : Kimmelin Mallat : Mallatin.
• Monikkomuodoissa nimet Kannel, Sammal, Sävel ja Taival taipuvat ensisijaisesti kuten vastaavat e-loppuiset nimet (Kantele jne.), siis esimerkiksi Kannel : Kanteleita.

Saako nimen haltija määrätä taivutuksen?

Joitakin nimiä on taivutettu yleisten sääntöjen vastaisesti vain sen takia, että niiden kuuluisat kantajat ovat niin halunneet. Näitä ovat ”Ryti” ja ”Raade”, joita on toivottu taivutettavan niin, että genetiivit ovat ”Rytin” ja ”Raaden” eikä normaalien sääntöjen mukaan ”Rydin” ja ”Raa­teen”. Näin usein taivutetaankin, ja niinpä on syntynyt tilanne, jossa kirjoittaja ei oikeatsaan voi lainkaan taivuttaa näitä nimiä ilman, että lukijoiden merkittävä osa pitää taivu­tus­ta vääränä. Jos tekstissä mainitaan Risto Ryti tai Uolevi Raade vain kerran, voidaan teksti yleensä muotoilla niin, että nimet esiintyvät vain perusmuodossa.

Edellä mainitussa artikkelissa annetaan perusohjeeksi, että sukunimiä taivutetaan kuten yleisnimiä, mutta sitten on poikkeus: ”Jos sanalla on kielessä kaksi taivutustapaa, on parasta valita sama tapa, jota nimenhaltija itse käyttää, jos se on tiedossa. Toisaalta on syytä muistaa, että yleiskielen mukainen taivutus on moitteeton, vaikka nimenhaltija itse ei sitä käyt­täi­sikään.”

Sekaannuksia on aiheuttanut kielenopetus ja -ohjailu, jossa on väitetty, että nimen­hal­ti­jal­la on oikeus määrätä nimestään. Kielenhuollon käsikirja esittää (5. laajennetussa ja muute­tus­sa painoksessa v. 2003 s. 171): ”Nimenhaltijan omaa toivetta on syytä kunnioittaa suku­nimien taivutuksessa.” Reunahuomautuksessa se sanoo vielä voimakkaammin: ”Omaa mieli­pidettä kunnioitettava”. Tämä kielenhuollon kannaksi väitetty näkemys ei siis ole viral­linen, ja se on suorastaan absurdi. Kielenhuollon kantahan on, että jos nimelle on kaksi taivutus­tapaa, voidaan ottaa huomioon asianomaisen oma tapa.

Käytännössä huomioon otettavia tapauksia ovat lähinnä edellä mainitut ”Ryti” ja ”Raade”, joissa niissäkin on kyse lähinnä mukautumisesta kieliyhteisön vallitsevaan käytäntöön, joka puolestaan on aikoinaan mukautunut kahden tunnetun henkilön toivomuksiin. Poikkeus­nimien joukkoa ei ole syytä laajentaa. Esimerkiksi taivutus Lonka : Lonkan (oikean tai­vu­tuk­sen Lonka : Longan sijasta) synnyttää turhia epäselvyyksiä siitä, mikä on nimen perusmuoto.

Suppeankin vaihtelun salliminen on epäkäytännöllistä ja häiritsevää. Vaikka vaihtelu pe­rus­tui­si kielessä jo oleviin eroihin, ennen muuta murrevaihteluun (esim. Närhen ~ Närhin), ei ole perusteltua yleiskielessä sallia kirjavuutta sen enempää kuin sanojen taivu­tuk­ses­sa yleensäkään. Sellaisessa kielenkäytössä, joka muutenkin on murresävytteistä, tilanne on toinen. Sukunimeä taivutetaan yleiskielen vastaisesti perhepiirissä ja muussa paikal­li­ses­sa kielenkäytössä. Kun ruvetaan kirjoittamaan tai puhumaan yleiskieltä, pitää selvistä mur­teel­li­suuk­sis­ta luopua myös nimissä. Tämä linja edellyttää, että nimen haltija tarvittaessa hal­lit­see nimen kaksi eri taivutusta. Vaatimus on paljon kohtuullisempi kuin se, että kaikkien muiden pitäisi tietää, miten itse kukin haluaa nimeään taivuttavan tai mistä itse kukin on kotoi­sin ja miten nimeä taivutetaan seudun murteessa.

Osmo Ikolan toimittama Nykysuomen käsikirja tiivistää ja perustelee hyvin, miksi ihmisellä ei ole oikeutta määrätä nimensä taivutuksesta:

Kolmas periaate, jota kuulee puollettavan, on se, että nimen haltija itse saisi määrätä, miten hänen nimeään taivutetaan. Niinpä on tunnettua, että presidentti Ryti aikoi­naan halusi nimensä taivutettavaksi astevaihteluttomana: Ryti : Rytin. Tämänkin peri­aatteen noudattaminen johtaisi mahdottomuuksiin, koska saman nimen halti­joita tavallisesti on useita. Tultaisiin siihen, että samaa nimeä olisi taivutettava eri tavoilla sen mukaan, ketä nimen haltijoista tarkoitetaan. Ehkäpä pitäisi nimen taivutus ilmoittaa jo virkatodistuksessa. Jokaisen on näin ollen tyydyttävä siihen tosi­asiaan, että hänen nimensä on kielen aines, joka taivutettaessa seuraa kielen sääntöjä; nämä säännöt eivät kuitenkaan ole joka kohdassa samat kuin ne, jotka koskevat appellatiivien taivutusta.

Suomenkielisten etunimien taivutus

Perussääntö on, että suomenkielisiä etunimiä taivutetaan suomen kielen yleisten sääntöjen mukaan. Tähän on kuitenkin useita poikkeuksia. Joitakin nimiä taivutetaan toisin kuin yleisnimiä, lähinnä siksi, että mielle­yhtymä vastaavaan yleisnimeen koettaisiin liian häiritseväksi. Ehkäpä kuvaavin esimerkki on Veli : Velin. Jos sitä taivutettaisiin kuten yleisnimeä veli : veljen, voisi puheessa (ja joskus kirjoituksessakin) syntyä todellisia väärinkäsityksiä.

Monissa etunimissä ei tämän takia ole astevaihtelua. Lisäksi usein loppu-i säilyy taivu­tus­muodoissa, vaikka vastaavassa yleisnimessä se vaihtelee e:n kanssa. Taivutetaan esi­mer­kik­si Lempi : Lempin, vaikka yleisnimi taipuu lempi : lemmen.

Joissakin tapauksissa on kaksi vaihtoehtoa, esimerkiksi Satu : Sadun ja Satu : Satun. Vaik­ka kielenhuolto hyväksyy molemmat, on järkevää yleiskielessä taivuttaa tällaiset nimet kuten vastaavat yleisnimet. Perustelut ovat samat kuin sukunimien osalta: nimi ei ole kan­ta­jan­sa omaisuutta vaan osa kieltä.

Kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat suomalaisissa nimissä aina astevaihtelussa.

Joskus halutaan, että esimerkiksi Markko-nimeä taivutettaisiin Markko : Markkon, jotta se eroaisi Marko-nimestä. Tämä on kuitenkin aika lailla suomen kielen järjestelmän vastaista, sillä kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa kaikissa suomen kielen sanoissa.

Vieraskielisiä nimiä taivutetaan kuten vieraita sanoja yleensä, vaikka asianomainen henkilö olisi suomenkielinen. Joskus on tul­kin­nan­varais­ta, onko nimi ”suomenkielinen”, etenkin jos kyse on sepitetystä nimestä tai jos nimi esiintyy samassa kirjoitusasussa eri kielissä.

Lisätietoja on Kielikello-lehden numerossa 3/2002 artikkelissa Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa. Siinä käsitellään erityisesti seuraavanlaisia tapauksia:

• Lempi : Lempin. Lähes kaikkia i-loppuisia etunimiä taivutetaan niin, että taivutusmuodoissakin on i eikä e kuten vastaavassa yleisnimessä (lempi : lemmen). Poikkeuksena on nimi Tähti : Tähden, ja lisäksi ainakin Lumi, Pilvi, Pälvi ja Suvi esiintyvät molemmilla tavoilla taivutettuina (Lumin ~ Lumen), mutta i-taivutus on jatkuvasti yleistynyt.
• Tuire : Tuiren. Monet e-loppuiset etunimet taipuvat näin. Sen sijaan yleisnimen tavoin taipuvat Aihe (: Aiheen), Kaste, Laine, Rae ja Säde sekä usein Toive ja Tuike.
• Satu : Sadun. Artikkeli esittää tämän ainoana taivutuksena, huomauttaen, että ”kaunis merkitys on lisännyt halua säilyttää yhteys nimen ja appellatiivin välillä”. Se siis ei viittaa siihen, että nimeä käytännössä taivutetaan myös ilman astevaihtelua. Yleisesti artikkeli sanoo:

  Kun nimen rinnalla on astevaihtelun alainen yleissana, pääohjeena on taivuttaa nimeä sanan mallin mukaan. Kuitenkin usein joko ei tunnisteta yleissanaa tai halutaan ottaa etäisyyttä sanan merkitykseen ja korostaa erisnimen luonnetta. Mitä konkreettisempi nimen rinnalla olevan sanan merkitys on, sitä suurempi on tarve nimen taivutuksella irrottautua sanan merkityksestä.

  Erityisesti se esittää, että seuraavat nimet taipuvat (aina tai lähes aina) ilman astevaihtelua: Ilta, Into, Kunto, Outi, Pirta, Taika, Taito, Touko, Tähkä, Ulpu, Varpu, Virpa, Virpi. Molemmat taivutustavat ovat käytössä seuraavissa tapauksissa: Aapa, Ahti, Ohto, Sampo, Sarka.

Vieraiden nimien ja sanojen taivutus

Tässä käsitellään vieraasta kielestä peräisin olevien sanojen taivutusmuotojen muodostamista. Maantieteellisten nimien sijamuodon valintaa (esim. Kyproksessa ~ Kyproksella) käsitellään erikseen kohdassa Paikallissijat.

Mukautetaan suomeen äänneasun mukaan

Vieraita nimiä ja sanoja taivutetaan suomen sääntöjen, ei vieraan kielen sääntöjen mukaan. Tähän käytännössä pakottaa jo se, että suomen taivutusjärjestelmä on omalaatuisensa. Yleensä suomen sijamuodoilla ei ole vastineita vieraassa kielessä, joten ne täytyy muodostaa vieraasta sanastakin suomen sääntöjen mukaan.

Periaatteessa lähtökohtana on vieraan nimen äänneasu, ei kirjoitusasu. Pääte kirjoitetaan sen mukaisena, kuin se ääntyy. Tästä tosin usein poiketaan, ja osittain poikkeukset kuuluvat virallisiin sääntöihinkin.

Huolitellussa kielessä periaatetta noudatetaan useimmissa tapauksissa. Esimerkiksi rans­ka­lai­nen nimi ”Mirabeau” ääntyy niin, että lopussa on pitkä o-vokaali: [miraboo]. Jos siis ha­luamme verrata jotakuta tähän henkilöön, kirjoitamme, että vertaamme häntä Mirabeauhon. Päätteen -hon vokaali on siis äänneasun loppuvokaali, ei kirjoitusasun loppuvokaali u.

Kyseisestä periaatteesta poikkeaminen johtuu yleensä tietämättömyydestä: ei tunneta pe­ri­aatet­ta tai ei tiedetä jonkin nimen ääntämystä. Äänneasun selvittäminen onkin usein vai­keaa tai ainakin työlästä. Siksi nimiä usein taivutetaan ikään kuin ne luettaisiin kuten kir­joi­te­taan (esim. ”Bordeauxiin”, vaikka oikein on ”Bordeaux’hon”). Kuitenkin voidaan kir­joit­ta­jal­ta yleensä edellyttää, että hän tuntee nimet, joita käyttää, ja tätä varten tarvittaessa selvittää niiden ääntämyksen. Tunnettujen nimien äänneasu löytyy yleensä tietosanakirjoista, joskin niiden ääntämisohjeissa on yllättävän usein virheitä. Niissä ei yleensä ole etunimien ään­tä­mis­oh­jei­ta, mutta sivustosta Behind the Name voi ainakin etsiä tiedon siitä, mitä kieltä nimi todennäköisesti on, jolloin äänneasu on ehkä pääteltävissä kyseisen kielen melko vähäi­sel­lä­kin osaamisella. Kansain­välisesti tunnettujen henkilöiden nimien ääntämyksestä on tietoja myös sivulla Say How? A Pronunciation Guide to Names of Public Figures. Tosin sen tiedot ovat melko summittaisia ja osittain virheellisiäkin.

Esiintyy myös käsityksiä, joiden mukaan säännöt ovat tarpeettoman hankalat ja sana pitäisi taivuttaa lisäämällä siihen päätteet ikään kuin sana luettaisiin suomen sääntöjen mukaan. Tällaista linjaa noudatetaankin melko usein etenkin kaunokirjallisuudessa. Tällöin sen enempää kirjoittajan kuin lukijankaan ei tarvitsisi tuntea vieraan sanan ääntämystä lainkaan. Tosin ääneen luettaessa pitäisi lukijan tällöin osata vaihtaa kirjoitettu pääte usein aivan toiseksi, esimerkiksi lukea sana ”Bordeauxiin” suunnilleen [bordoohon] – tai sitten ”lukea niin kuin kirjoitetaan”, siis [bordeauksiin].

Sellaista linjaa on vastustettu ja nykyisin edelleen virallista linjaa puolustettu Matti Sadeniemen kirjoituksessa varsin voimakkaasti jo vuonna 1962 esitetyssä kielipakinassa (julkaistu kirjasessa Toinen kielivartio):

Usein näitä [vieraita] nimiä taivutellaan kirjoituksessa aivan kuin ne luettaisiin suomalaisittain kirjain kirjaimelta. Shaw’ta nimi kirjoitetaan tällöin Shawia, Bordeaux’hon taas Bordeauxiin. Siis kirjoitetaan aivan toiset päätteet kuin luetaan. Tämä on luonnotonta.

Vieraiden nimien taivutus poikkeaa joissakin suhteissa suomen tavallisesta taivu­tuk­ses­ta. Jäljempänä tarkastellaan astevaihtelua, päätteen vokaaleita ja päätteen liittämistä sanaan sidevokaalin (i:n) tai heittomerkin avulla. Lisäksi esiintyy horjuvuutta siinä, miten sanan loppu vaihtelee.

Perussäännöt

Laaja yleisesitys vieraiden nimien taivuttamisesta on Kielikello-lehden numerossa 2/1985 artikkelissa Vieraiden nimien taivuttaminen. Se ei kaikilta osin vastaa nykyisiä käsityksiä eikä yleistä käytäntöä, mutta uudempaakaan yleisohjetta ei ole. Seuraavaan on koottu sen keskeiset säännöt, lukuun ottamatta monikkotaivutusta:

• Vieraiden nimien taivutus perustuu niiden ääntämykseen. Ääntämys on yleensä alku­kielen mukainen, mutta monet nimet vanhastaan äännetään suomalaistettuina ja myös taivutetaan tämän mukaan. Erityisesti a- ja o-loppuisia englanninkielisiä ja useimpia muunkinkielisiä nimiä käsitellään ainakin loppuvokaalin osalta suoma­lais­tet­tui­na, esim. San Francisco : San Franciscoon.
• Päätteessä vaihtelu a ~ ä tai o ~ ö kirjoitusasussa määräytyy kuitenkin tavallisesti kirjoitusasun, ei äänneasun mukaan, esim. Thames [temz] : Thamesia [temziä]. Jos ääntämys loppuu painolliseen vokaaliin, joka on y, ä tai ö, ovat myös takavokaaliset päätteet mahdollisia, esim. Camus [kamyy] : Camus’ta ~ Camus’tä [kamyytä]. (Hakasulkeissa on tässä esityksessä osoitettu nimen ääntämys summittaisesti.)
• Jos ääntämys loppuu pitkään vokaaliin tai diftongiin, niin illatiivin (eli kysymykseen ”mihin, minne” tai ”kehen” vastaavan sijan) pääte on aina tyyppiä h + vokaali + n, esim. Malmö [malmöö] : Malmöhön (ei siis Malmöseen), Poe [pou] : Poehun, San José : San Joséhen.
• Jos ääntämys loppuu lyhyeen painottomaan i:hin, joka on kirjoituksessa merkitty ay:llä, ey:llä tai y:llä, kirjoitetaan illatiivin päätteeksi kirjoitusasun loppuvokaali ja n, esim. Barclay [baakli] : Barclayyn [baakliin]. Jos taas painoton loppu-i on kirjoituksessa merkitty ee:llä, kirjoitetaan päätteeksi ”-hin”, esim. Atlee [ätli] : Atleehin [ätliin].
• Jos kirjoitus- ja äänneasu päättyvät konsonanttiin, käytetään perusmuodon ja päätteen välissä sidevokaalina i:tä, esim. Caracas : Caracasissa.
• Jos äänneasu päättyy konsonanttiin mutta kirjoitusasussa on sen jäljessä -e, joka siis ei äänny, kirjoitetaan pääte käyttäen e:tä sidevokaalina, siis kuten -e ääntyisi. Kyseinen -e- voi ääntyä joko e:nä tai i:nä. Esim. Loire [luaar]: Loiren [luaarin ~ luaaren].
• Englanninkielisten -re-loppuisten nimien illatiivi kirjoitetaan -reen-loppuiseksi. Ääntämys voi vaihdella. Tällaisten sanojen taivutusmuodoissa voidaan -r- ääntää, vaikka sitä ei perusmuodossa äännettäisikään Esim. Baltimore [booltimoo(r)] : Baltimore [booltimooria ~ booltimoorea].
• Jos ranskankielisen ääntämys päättyy nasaalivokaaliin, niin kirjoitusasussa käytetty n-kirjain äännetään suomalaisissa taivutusmuodoissa ja sanaa käsitellään konso­nantti­loppui­se­na. Esim. Danton [dãtõ] : Dantonin [dãtõnin]. Näin toimitaan myös silloin, kun kirjoitusasussa on n:n jälkeen vielä ääntymätön konsonantti, esimerkiksi Dupont [dypõ]: Dupontin [dypõnin], Briand : Briandin, Amiens : Amiensin. (Käytännössä saatetaan suomessa tällöin ääntää n:n jälkeinen konsonantti, esimerkiksi [dypõtin] tai jopa [dypontin], mutta tämä ei ole normien mukaista.)
• Jos englanninkielinen nimi loppuu r:ään tai h:hon, joka ei äänny, niin taivutuksessa ky­seis­tä konsonanttia käsitellään ääntyvänä, esim. Baker : Bakerin, Savannah : Savannahin. (Esiintyy myös taivutusta, joka perustuu h:n käsittelemiseen äänty­mät­tö­mä­nä: Oprah [oupra] : Oprah’n : Oprah’aan).
• Englanninkielisten -borough-, -burgh- ja brugh-loppuisten nimien taivutusmuodot kirjoitetaan ikään kuin ne olisivat konsonanttiloppuisia, esim. Edinburgh : Edinburghin. Sen sijaan esim. Greenough [griinou] : Greenough’n [griinoun].
• Jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin mutta äänneasu vokaaliin, kirjoitetaan perusmuodon ja päätteen väliin heittomerkki, esim. Mortier [mortjee] : Mortier’n [mortjeen], Marat [maraa] : Marat’n [maraan]. Heittomerkkiä ei käytetä vain sen takia, että sanan lopussa on ääntymättömiä kirjaimia. Kirjoitetaan esim. Descartes [dekart] : Descartesin [dekartin], koska sekä kirjoitusasu että äänneasu päättyvät konsonanttiin (vaikkakin eri konsonantteihin). Kirjoitusasun katsotaan päättyvän konsonanttiin, jos loppukirjain on suomen kielen perinnäisen aakkoston kannalta konsonantti, joten esimerkiksi nimiä Glasgow ja Kaj tulisi käsitellä kirjoitusasultaan konsonanttiloppuisina, vaikka niissä w ja j ääntyvät vokaalisina.
• Joskus heittomerkkiä voi käyttää selvyyden vuoksi, esimerkiksi silloin, kun i-loppuinen nimi muutoin voisi sekaantua toiseen, yleiseen nimeen, joka poikkeaa siitä vain i:n puuttumisen takia. Esim. Paul : Paulin, Pauli : Pauli’n (tässä tarkoitettaneen ulko­maa­lais­ta sukunimeä Pauli), Toini : Toini’n (italialainen nimi, erotukseksi tutusta suoma­lai­ses­ta etunimestä Toini : Toinin).

Ranskalaiset nimet, joiden loppu on -ille(s)

Sellaiset ranskalaiset nimet kuin Versailles, ja Marseille, joiden lopuissa on -ille(s) vokaalin jäljessä, tulkittiin aiemmin yleisesti ääntämykseltään i-loppuisiksi: [versai], [marsei] (paino usein lopputavulla). Tämä tulkinta on edelleen mahdollinen ja monien mielestä oikea. Tällöin pääte kirjoitetaan ääntämyksen mukaisena nimen perään. Heitto­merk­kiä käytetään yleisten sääntöjen mukaisesti: vain, jos kirjoitusasu päättyy s:ään.

Edellä esitetty taivutustapa sopii suomen kieleen paljon paremmin ja vastaa sitä, miten tällaiset nimet tosiasiassa lausutaan suomessa.

Toinen, uudempi tulkinta pitää i-loppuista ääntämystä vääränä (ehkä saksan vaiku­tuk­ses­ta johtuvana) ja tulkitsee, että ääntämys on j-loppuinen: [versaj], [marsej] tai jopa [versaaj], [marseej]. Tällöin tarvitaan taivutukseen sidevokaali. Edellä mainittujen Kieli­kellon ohjeiden mukaan sidevokaalina käytetään kirjoituksessa e:tä, joka luetaan i:nä. Tosin tämä koskee vain -ille-loppuisia tapauksia. Sen sijaan -illes-loppuiset on ajateltu käsi­teltä­viksi niin, että niissä sidevokaalina on sekä kirjoituksessa että puheessa i. Koska nimen perus­muodon äänneasu ajatellaan konsonanttiloppuiseksi, ei heittomerkkiä tällöin käytetä.

Kielikello 2/1985 esittää melko omituisesti, että Marseille ääntyy perusmuodossa j-loppuisena mutta taivutuksessa joko i- tai j-loppuisena, oletettavasti kielenkäyttäjän valinnan mukaan. Niinpä se esittää molempia edellä kuvattuja taivutustapoja vastaavat kirjoitus- ja äänneasut. Kuitenkin nimestä Versailles se esittää vain j-loppuisen tulkinnan mukaisen taivutuksen. Alaviitteessä se lisää: ”Nimestä ovat olleet käytössä myös saksankieliseen ääntöasuun [vɛr'zai] perustuvat taivutusmuodot: Versailles’n [ver'sain] ja Versailles’hin [ver'saihin].”

Kreikkalaiset ja muut s-loppuiset nimet

Paljon horjuntaa on -s-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa. Erityisesti tämä koskee kreikkalaisia nimiä. Niitä voidaan taivuttaa esimerkiksi Hermes : Hermeen tai Hermes : Hermeksen eli taivutusmalliksi voidaan ottaa joko kirves : kirveen tai ilves : ilveksen. Monissa antiikin nimissä voidaan vain yhdenlaista taivutusta pitää hyväksyttävänä, esimerkiksi Isis : Isiksen, Aristoteles : Aristoteleen.

Nyky­aikai­sis­sa kreikka­lai­sis­sa nimissä ja muissa taivutus on usein sellainen kuin Kostas : Kostasin. Tällainen taivutus, jossa s:n perään tulee sidevokaaliksi i, vastaa konso­nantti­lop­puis­ten vieraiden sanojen yleistä taivutustapaa.

Joissakin vanhoissa runosuomennoksissa yms. voi vielä nähdä sellaisenkin poik­keuk­sel­li­sen taivutuksen, jossa perusmuodon loppu-s (joka usein voidaan kreikassa tulkita nomi­na­tii­vin päät­teek­si), jää pois taivutus­muodois­ta, esimerkiksi Zeus : Zeun tai Kypros : Kypron. Nyky­suomessa näiden nimien taivutus on -kse-vartaloinen (Zeuksen, Kyproksen). Tosin vielä saattaa esiintyä esimerkiksi taivutusta Efesos : Efeson : Efesossa, ehkä vanhempien raamatun­käännösten vaikutuksesta.

Vaikka historialliset polis-loppuiset nimet taivutetaan tyyliin Akropolis : Akropoliin, niin saman kreikkalaisperäisen lopun sisältävät nykyaikaiset nimet taivutetaan vierassanojen yleiseen taivutustapaan, esimerkiksi Minneapolis : Minneapolisin (tai Minneapoliksen). Vas­taa­vas­ti jos jonkun nykykreikkalaisen etunimi on Zeus, sopiva taivutus on varmaankin Zeusin, Zeusille jne., riippumatta siitä, yritetäänkö nimi ääntää nykykreikan mukaan [zuus] vai antiikin nimen mukaisesti [tseus], [dzeus], [zeus] tms.

Tilanne on hankala, koska s-loppuisia nimiä siis taivutetaan kolmen tai jopa neljän eri periaatteen mukaan. Erisnimien taivutuksesta ei yleensä edes voi löytää järjestelmällisesti tietoja hakuteoksista. Esimerkiksi tietosanakirjoissa ei ole taivutustietoja, mutta nimi saattaa sattumalta esiintyä myös lauseyhteydessä, josta taivutustapa voidaan päätellä.

Seuraavaan taulukkoon on otettu vertailun vuoksi tietoja myös s-loppuisten yleisnimien (lainasanojen) taivutuksesta.

• Suomen kieleen mukautuneet, yleislainoihin rinnastettavat nimet taipuvat yleensä joko s-loppuisten yleisnimien tai antiikin nimien tavoin. Osa niistä taipuu vain yleislainan tavoin, osassa (esim. Tuomas, Juudas) molemmat ovat yleisesti käytössä.
  Iiris : Iiriksen

  Tuomas : Tuomaan [vanha taivutustapa]

  Tuomas : Tuomaksen [uudempi, myös hyväksytty]

  Me lähetämme siis Juudaan ja Silaan [Ap. t. 15:27, vuoden 1938 suomennos]

  Lähetämme siis Juudaksen ja Silaksen [Ap. t. 15:27, vuoden 1992 suomennos]
• Muutoinkin saatetaan tuttuihin s-loppuisiin nimiin soveltaa taivutusta -s : -kse-, vaikka ne eivät muutoin ole muuntuneet.
  Torremolinos : Torremolinoksen
• Jotkin antiikin as-, es- tai is-loppuiset nimet taipuvat (ainakin useimmiten) yleis­nimen tavoin. Usein nämä nimet ovat niin lyhyitä, että toinen vaihtoehto johtaisi oudohkoihin asuihin (”Midaan”, ”Haadeen”, ”Isiin”).
  Midas : Midaksen

  Haades : Haadeksen

  Isis : Isiksen
• Antiikin paikannimien taivutustapaa sovelletaan yleensä myös näiden nimien käyttöön nykyajan maantieteellisinä niminä.
  Kypros : Kyproksen
• Antiikin nimet taipuvat yleensä uusien nimien tavoin silloin, kun niitä käytetään nyky­aikaisina yrityksen, tuotteen, hankkeen tms. niminä. Sama koskee niiden esiintymistä muissa kielissä, jolloin kirjoitusasukin on usein suomesta poikkeava.
  Hellas : Hellaksen [makeistehtaasta puhuttaessa]

  Lucas : Lucasin
• Illatiivimuoto muodostetaan usein eri taivutuskaavasta kuin muut muodot. Yleisesti taivutetaan esimerkiksi Akropolis : Akropoliin : Akropoliilla jne., mutta tämän taivutus­kaavan mukaista illatiivia Akropoliiseen tai Akropoliihin käytetään harvoin. Tavallisemmin illatiivi otetaan toisesta, monien mielestä muutoin vähemmän tyylikkäästä kaavasta Akropolis : Akropoliksen : Akropoliksella : Akropolikseen.
• Vironkieliset s-loppuisiin nimiin sovelletaan yleensä taivutusta -s : -si-, kuten seu­raa­vas­sa tarkemmin kuvataan.

Vironkieliset nimet

Vironkielisiä nimiä on aiemmin pyritty taivuttamaan niin, että suomen ja viron läheinen sukulaisuus otetaan huomioon. Taivutettiin esimerkiksi Rand : Rannan, koska kyseinen nimi on samaa alkuperää kuin suomalainen nimi Ranta ja taipuu virossa samaan tapaan kuin suomessa.

Linjaa kuitenkin muutettiin vuonna 2004, jolloin suomen kielen lautakunta antoi uuden suosituksen virolaisten nimien taivutuksesta suomessa. Periaatteet ovat seuraavat:

• Pääsääntö on, että virolaisia nimiä taivutetaan kuten täysin vieraita nimiä, esimerkiksi Saar : Saarin, Rand : Randin, Tasane : Tasanen : Tasanea, Viidalepp : Viidaleppin, Maasikas : Maasikasin jne.
• Kuitenkin tunnustetaan joukko sovinnaisnimiä (Tallinna, Tartto, Hiidenmaa ym.) eli suomeen mukautuneita asuja, jotka tietysti taivutetaan suomen mukaan (esim. Tartto : Tartossa).
• Lisäksi sallitaan kokonaan suomen mukaisten nimien taivutus suomen mukaan, esi­mer­kik­si Kuningas : Kuninkaan, Meri : Meren. Kielitoimiston ohje Miten virolainen nimi Ilves taipuu? antaa jopa sen mielikuvan, että tällaisissa tapauksessa suomen mukai­nen tai­vu­tus olisi suositeltavinta: ”Siksi presidentin sukunimi taipuu Ilves : Ilveksen : Ilvestä.”
• Joidenkin yhdyssananimien jälkiosaan on vakiinnutettu suomalainen muoto, esimerkiksi Peipsijärvi : Peipsijärven.
• Ilmansuuntaa tarkoittava määriteosa käännetään kuten useimmiten muutenkin ulko­mai­den paikannimissä, esim. Itä-Virumaa (viroksi Ida-Virumaa).

Varsin epäselvä on kielilautakunnan kannanoton seuraava kohta:

Muutamat sukunimet ovat tulleet Suomessa tutuiksi jo aikana, jolloin yleensä suosittiin nykyistä enemmän virolaisnimien suomeen mukauttamista. Ne taipuvat edelleen suomalaisittain kuten [Aino] Kallas : Kallaksen, Tuglas : Tuglaksen (tosin nykyään rinnalla myös Tuglasin).

Kun kyseisen kohdan edellä on esimerkkinä ”Kallas : Kallasin : Kallasia : Kallasiin”, on kohtaa kai tulkittava niin, että vakiintuneissa käyttöyhteyksissä käytetään vanhaa taivutustapaa. Siis puhutaan Aino Kallaksesta (etenkin kun nimi voidaan tulkita suomalaistuneeksi), mutta virolaista Kallas-nimistä henkilöä kutsutaan Kallasiksi.

Kotuksen verkkosivulla, jolla suositus on julkaistu, on suosituksen jälkeen sen tii­vis­tel­mäk­si sanottu esitys. Siinä on lopussa seuraava kohta, jolle ei näytä olevan vastinetta itse suosituksessa:

7. Viroa osaavien on kuitenkin edelleen mahdollista taivuttaa viron nimiä sitaattiperiaatteesta poikkeavalla, suomen kielen mukaisella tavalla.

Yhdyssana- ja yhdistelmänimien taivutus

Sellaisten yhdyssanojen kuin ”Iso-Britannia” taivutus on suomen kielessä vanhastaan sellainen, että myös alkuosana oleva adjektiivi taipuu.

Tätä taivutusta, joka mainitaan myös kielitoimiston ohjeissa, on edelleen pidettävä edelleen oikeana, vaikka jopa ulkoministeriön teksteissä esiintyy ”Iso-Britannian” (mutta esim. EU:n tekstinlaadinnan ohjeissa oikein ”Ison-Britannian”). Osa tällaisista nimistä voitaisiin tulkita myös sanaliitoiksi: ks. kohtaa maantieteellisten nimien kirjoittamisesta yhdyssanoiksi.

Joissakin kotimaisissa nimissä esiintyy alkuosana taipumaton adjektiivi, esimerkiksi Isojoki : Isojoella. Tällöinkin on yleensä myös pääsäännön mukainen taivutus mahdollinen ja käytössä, esimerkiksi Isojoki : Isollajoella. Ks. kohtaa Suomalaisten paikannimien taivutus.

Itse nimeä ”Iso-Britannia” käsitellään kohdassa Paikannnimet. Käyttämällä sujuvampaa asua ”Britannia” voidaan välttää taivutusongelma, mutta se ei sovi kaikkiin tilanteisiin.

Sen sijaan sellaisissa yhdyssananimissä, joissa molemmat osat ovat nimiä tai alkuosa ei ole itsenäinen sana, tietysti vain loppuosa taipuu, kuten kotoisissakin nimissä. Esimerkkejä: ”Ruotsi-Suomessa” (historiallinen nimitys), ”Lähi-idässä”.

Useasta sanasta koostuvat yhdistelmänimet kuten ”Bosnia ja Hertsegovina” suomen kielen lautakunta suosittelee taivutettaviksi niin, että vain viimeinen osa taipuu. Tämä tekee oudon vai­ku­tel­man, mutta tarkoitus lienee korostaa, että kyse on yhdestä kokonaisuudesta, kuten yhdestä valtiosta. Lisäksi se vastaa vanhan yhdistelmänimityypin kuten ”Itävalta-Unkari” taivutusta. Ongelma oikeastaan johtuukin siitä, että tämä tyyppi on korvattu uudella, jossa on vieraiden esikuvien mukaisesti sidesana ”ja”; aiemmin käytettiin nimeä ”Bosnia-Hertsegovina”, joka on nykyisinkin yleinen käytännöllisyytensä vuoksi. Usein oudot taivutukset voi välttää käyttämällä muuta nimitystä, kuten valtion pitkää virallista nimeä. Esimerkkitapauksessa se ei onnistu, koska ”Bosnia ja Hertsegovina” on valtion koko nimi. Tällaisista nimistä johdettu adjektiivi kirjoitetaan yhdeksi sanaksi ilman ja-sanaa ja yhdysmerkkiä. Arkikielessä tällaisia sanoja ymmärrettävästi vältetään, ja niiden tilalla käytetään sellaisia kuin ”bosnialainen”.

Katso kielilautakunnan kannanottoa Maiden ja saarten nimet ja niiden taivuttaminen. Lisätietoja maiden nimistä myös taivutuksen ja johdosten kannalta löytyy sivun Maailman maat – nimet, koodit, kuvauksia kautta.

Astevaihtelu

Vanhimmat lainasanat ovat täysin mukautuneet suomen kielen ominaispiirteisiin kuten astevaihteluun. Niissä siis myös yksinäiskonsonantit k, p ja t ovat astevaihtelussa,

Poikkeuksia yksinäiskonsonanttien vaihteluun

Sivistyssanat ja muut uudehkot lainasanat ovat osittain astevaihtelun ulkopuolella. Niissäkin kaksoiskonsonantit kk, pp ja tt ovat astevaihtelussa, mutta yksinäiskonsonantit k, p ja t ovat useimmiten vaihtelemattomia.

Myös monet kieleen sepitetyt uudehkot sanat, kuten keksityt nimet, jäävät samalla tavalla yksinäiskonsonanttien astevaihtelun ulkopuolelle. Sama koskee monia vanhahkojakin sanoja, jotka ovat hellittelynimen tyyppisiä tai lastenkielen tapaisia. Kieleen ei enää juurikaan tule uusia sanoja, joissa olisi astevaihtelussa oleva konsonantti muuten kuin kaksois­konso­nant­ti­na. Tämä koskee myös sellaisia lyhentämällä muodostettuja nimiä, jotka muodoltaan vastaavat kielessä ennestään olevia, astevaihtelussa olevia sanoja. Jopa sana, joka on yleisnimenä astevaihtelussa, on usein vaihtelematon, kun sitä käytetään erisnimenä.

Kuitenkin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa myös sepitetyissä nimissä. Suomen kielen sääntöjen mukaan ei siis ole mahdollista erottaa nimen Markko useimpia taivutettuja muo­to­ja tavallisemman nimen Marko muodoista. Muoto Markkon on kielenvastainen.

Katso myös kohtaa Astevaihtelu ja sen puute, jossa käsitellään vanhojenkin sanojen putoamista pois astevaihtelusta (esim. alpi : alpin, aiemmin alpi : alven).

Vieraat nimet astevaihtelun ulkopuolella

Täysin vieraisiin nimiin ei yleensä sovelleta astevaihtelua. Puheessa saattaa tällöin esiintyä kaksoiskonsonantin astevaihtelua (esim. ”Canettin” voi ääntyä [kanetin]), mutta kirjoitus­asus­sa ja myös suositellussa ääntämisasussa säilytetään alkukielen kirjoitusasu tältäkin osin.

Kuten edellä mainittiin, vironkielisten nimien taivutukseen ei useimmissa tapauksissa enää suositella astevaihtelua.

Sellaisia vieraiden kielten sanoja, jotka eivät ole mukautuneet suomen kieleen vaan joita käytetään sitaattilainoina, taivutetaan kuten vieraita nimiä.

Sovinnaisnimet astevaihtelussa

Vieraina niminä ei pidetä suomen kieleen sopeutuneita vierasperäisiä erisnimiä, ns. sovinnaisnimiä. Niitä ovat ennen muuta sellaiset nimet, joiden kirjoitusasukin poikkeaa alkukielestä. Poikkeamisena ei tällöin pidetä kirjoitusjärjestelmän muuttamista kuten translitterointia (ks. kohtaa Nimien siirtäminen kirjoitusjärjestelmästä toiseen).

Viimeksi mainittua nimeä on vaadittu korvattavaksi nykyisellä virallisella paikallisella nimellä ”Kolkata”, jota tietysti taivutettaisiin vieraana nimenä.

Joitakin hyvin tuttuja vieraita nimiä taivutetaan kuten suomalaisia nimiä, vaikka niiden kirjoitusasu ei olekaan erityisesti suomeen mukautunut. Tällöin kaksoiskonsonantit ovat astevaihtelussa. Usein kyseessä on vieraskielinen nimi, joka on samassa kirjoitusasussa käytössä myös suomalaisena, suomen sääntöjen mukaan taivutettavana nimenä. Olisihan outoa, jos esimerkiksi Birgitta-nimen taivutus riippuisi siitä, onko kyseessä suomalainen, ruotsalainen vai muunmaalainen.

Jotkin etunimet ovat asemaltaan tulkinnanvaraisia. Esimerkiksi ”Anette” pitää monen mie­les­tä taivuttaa vieraiden nimien tavoin Anette : Anetten, mutta taivutus Anette : Aneten on jo yleistä. Rajatapauksissa sopii virallisiin teksteihin astevaihteluton taivutus.

Konsonantin kahdennus: poppia vai popia?

Jos vieraskielisen sanan lopussa lopussa on k, p tai t, sana voi esiintyä suomessa kolmella tavalla:

• Sana on suomeen mukautunut siten, että perusmuodossa on kaksi konsonanttia ja loppu-i ja sana on normaalin astevaihtelun alainen (esim. netti : netin : nettiä). Vanhat lainasanat kuuluvat tähän ryhmään.
• Kaikissa taivutusmuodoissa kirjoitetaan yksi konsonantti mutta joissakin lausutaan kaksi (esim. pop : popin : popia [poppia]). Selvien erisnimien lisäksi tähän ryhmään kuuluu myös uudehkoja lainasanoja sekä omaperäisistäkin aineksista muodostettuja lyhenne­sanoja.
• Sekamuoto, jossa perusmuoto kirjoitetaan (ja lausutaan) konsonanttiloppuisena mutta taivutetut muodostetaan ikään kuin perusmuodon loppu olisi -kki, -ppi tai -tti, esimerkiksi pop : poppia.

Joissakin tapauksissa kahdentuminen voi koskea muitakin konsonantteja, etenkin s:ää. Lisäksi ilmiö esiintyy myös lyhennesanoissa eli sanojen alkukirjaimista muodostetuissa sanoissa. Ks. kohtaa SASia vai SASsia?

Virkakielessä on varminta käyttää taivutustapaa pop : popia, kun taas arkikieleen sopii paremmin ääntämyksenmukainen pop : poppia. Selvissä erisnimissä ja ulkoasultaan sitaattilainoina kirjoitettavissa sanoissa on ehkä arkikielessäkin turvallisinta käyttää ääntämyksenvastaista asua, koska monet ovat tottuneet siihen, esimerkiksi cup : cupia.

Ensin mainittu vaihtoehto on ollut oikeastaan ainoa tilanne, jossa kielenhuolto tunnustanut ristiriidan kirjoitus- ja äänneasun välillä yleislainoissa. Kielikellon numerossa 1 vuonna 1968 Matti Sadeniemi kirjoitti:

Beatnikeja – beatnikkeja?

Useiden k-, t-, p-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa esiintyy puheessa astevaihtelua, jota ei oikeinkirjoituksessa osoiteta: Falk : Falkin : Falkia ääntyy falk : falkin : falkkia, Finnpulp : Finnpulpin : Finnpulpia ääntyy finpulp : finpulpin : finpulppia, samoin Tiibet : Tiibetin : Tiibetiä ääntyy tiibet : tiibetin : tiibettiä. Muutakin poikkeamista kirjoituksen mukaisesta ääntämyksestä esiintyy. Nimenloppuinen s äännetään soinnillisen äänteen jälkeen usein kahdentuneena: Hus : Husin (hus : hussin), Mars : Marsissa (mars : marssissa), mutta sen sijaan esim. Burgos : Burgosin. f:n kahdentumista esiintyy niin ikään: Lifea (laiffia), Tšehovia (tšeehoffia tai tšeehovia). Myös soinnillinen konsonantti kahdentuu usein lyhyen pääpainollisen tavun jälkeen: Mumia (mummia), Lavalin (lavállin). – Ääntämys kuitenkin horjuu, ja kirjoituksen mukaistakin ääntämystä esiintyy.

Tämä vaihtelu ei siis ilmene erisnimien eikä niiden johdosten oikeinkirjoituksessa (esim. newyorkilainen kirjoitetaan yhdellä k:lla). Mutta miten yleisnimissä? Kir­joi­te­taan­ko cis : cisin vai cissin, pop : popia vai poppia, beatnik : beatnikeja vai beatnikkeja, jne.? Käytäntö vaihtelee. Kielitoimisto suosittelee samaa menetelmää, joka on käy­tös­sä erisnimissä, siis vaihtelun merkitsemättä jättämistä (cisin, popia, beatnikeja).

Epäselvää on, mikä on kielenhuollon nykyinen kanta kahdennuksen merkitsemiseen eri tilanteissa. Nykyisin normit saattavat ottaa sanakohtaisesti kantaa siihen, kumpaa mainituista vaihtoehdoista käytetään; niinpä normit vaativat kirjoittamaan internet : internetin : inter­netiä, vaikka ääntämyksen myönnetäänkin olevan ”internettiä”. Toisaalta esimerkiksi Suomen kielen perussanakirja jo hyväksyy muodon ”poppia”, vieläpä ainoana vaihtoehtona.

Nykyisin kahdentuminen lienee huolitellussa kielessä melko harvinaista muiden kuin k:n, p:n ja t:n tapauksessa. Ainakaan ei liene syytä ruveta kirjoittamaan s:ää, f:ää yms. kah­den­tu­nei­na, koska kahdentumista esiintyy puheessa epäsäännöllisesti ja se on vähenemään päin. Lisäksi niiden kahdentumisessa on kyse eräänlaisesta ruotsin ääntämyksen vaikutuksesta, kun taas k:n, p:n ja t:n kahdentuminen liittyy sanojen mukauttamiseen suomen astevaihteluun (pop : popin : poppia). On siis parasta kirjoittaa ja sanoa Husin, Marsissa ja cisin. Lehden nimestä puhuttaessa voi kirjoittaa Lifea ja lausua [laifia], mutta arkityyliä lainattaessa kirjoitetaan tietysti elämä on laiffia.

Joskus myös k:n, p:n ja t:n soinnilliset vastineet g, b ja d kahdentuvat, esimerkiksi web : webbiin. Vaikka nämä äänteet saattavat osallistua astevaihteluun, on parempi joko noudattaa vieraiden nimien taivutuksen yleisiä sääntöjä (web : webiin) tai mukauttaa sana kunnolla suomeen (veppi : veppiin).

Päätteen vokaali – Marya vai Maryä?

Suomen kielessä voi taivutuspäätteen tai johtimen vokaali riippua siitä, onko sana etu- vai takavokaalinen, esim. kala : kalassa mutta kylä : kylässä. Jotkin sivistyssanat, esimerkiksi ”marttyyri”, aiheuttavat ongelmia, koska niissä esiintyy suomen kielen yleisen rakenteen vastaisesti sekä takavokaali (a, o tai u) että jokin etuvokaaleista y, ä tai ö. Etuvokaalit e ja i ovat siinä mielessä ”puolueettomia”, että ne voivat esiintyä sekä muiden etuvokaalien että takavokaalien kanssa samassa sanassa. Joissakin sivistyssanoissa saatetaan käyttää etu­vokaa­li­sia päätteitä, koska niitä käsitellään yhdyssanojen tapaan.

Useissa sivistyssanakirjoissa on erityisillä merkinnöillä kunkin ongelmatapauksen koh­dal­la osoitettu, käytetäänkö etu- vai taka­vokaalisia päätteitä. Tämän tarpeellisuus on kuitenkin kyseenalainen. Usein molemmat vaihtoehdot ovat hyväksyttäviä tai perus­tel­ta­vis­sa, ja valinta voi olla jopa tyylikysymys. Niinpä riittänee todeta muutama yleinen sääntö:

• Mitä selvemmin sana on hahmotettavissa yhdyssanaksi, sitä yleisemmin päätteiden vo­kaa­lit valitaan sen mukaan. Esimerkiksi "antiteesi" taivutetaan yleensä ”antiteesiä”, kos­ka se on jäsennettävissä yhdysosista ”anti” ja ”teesi” koostuvaksi. Sen sijaan yhdys­sa­nan tapaan taivuttamista pitäisi välttää, jos siihen ei ole muuta aihetta kuin sanan pituus; esimerkiksi mieluummin ”karamellia” kuin ”karamelliä”. Sellaiset sanat kuin ”barometri” ja ”diakriittinen” ovat ongelmallisia: kielenhuolto suosittelee taka­vokaa­li­sia asuja (barometria, diakriittista), mutta käytännössä etuvokaaliset (barometriä, diakriittistä) ovat yleisempiä, koska ”metri” ja ”kriittinen” ovat tuttuja sanoja. Luonnollisestikin taivutetaan esim. ”nanometriä”, koska tässä on ilman muuta kyse yhdyssanasta.
• Jos sanan viimeinen vokaali, ”puolueettomia” vokaaleja e ja i lukuun ottamatta, on ä tai ö, pääte on etuvokaalinen: ”miljonääriä”.
• Jos viimeinen ”ei-puolueeton” vokaali on y, niin sekä etu- että takavokaalisuus ovat yleensä mahdollisia, eli ”analyysiä” ja ”analyysia” käyvät molemmat. Käytännössä vaihtoehdot ovat suunnilleen yhtä yleisiä, ä:lliset muodot ehkä hiukan yleisempiä.
• Jos viimeinen ”ei-puolueeton” vokaali on a, o tai u, pääte on takavokaalinen muutoin pääte on takavokaalinen, esim. ”ödeemaa”, ”hyasinttia” (joista jälkimmäinen joskus puhekielessä kuitenkin esiintynee muodossa ”hyasinttiä”, ehkä yhdyssananomaiseksi hahmottumisen takia).
• Jos sana kirjoitetaan takavokaalisena mutta äännetään etuvokaalisena, esim. ”camping”, päätteet tietenkin ääntyvät etuvokaalisina (esim. [kämppiŋŋiä]). Luonnollista olisi myös kirjoittaa ne tämän mukaisesti esimerkiksi ”campingiä”. Usein tätä kuitenkin vieras­te­taan, ehkä siksi, että siten kirjoitettuna sana näyttää rikkovan ns. vokaalisointua. Niinpä tällaiset nimet useimmiten taivutetaan seuraavassa kuvattavien vieraiden nimien tavoin, esimerkiksi ”campingia”.

Vieraat nimet ja sitaattilainat aiheuttavat erityisen ongelman siksi, että sanan vartalossa usein kirjoitetaan esimerkiksi ”a” mutta lausutaan ”ä”. Toisin sanoen sana ehkä kirjoitetaan takavokaalisena mutta lausutaan etuvokaalisena. Koska ”Mary” äännetään suunnilleen ”meöri”, niin päätteet lausutaan etuvokaalisina (esim. ”meörillä”), joten kirjoitusasu ”Maryllä” vastaisi ääntämystä. Kuitenkin on varsin tavallista kirjoittaa ”Marylla”. Jonkinlainen visuaa­li­sen vokaalisoinnun tarve on ehkä johtanut tällaiseen käytäntöön.

Vanha kielenhuolto piti yleisesti luonnottomana, että kirjoitetaan yhdenlainen pääte ja luetaan toisenlainen, joskin tässä tapauksessa sallittiin molemmat vaihtoehdot (Kielikello 1 v. 1968: Voltaireä tai Voltairea). Nykyisin kanta on toisensuuntainen. Kielikellossa 2/1985 julkaistut ohjeet sanovat:

Vokaalisointu merkitään samoin kuin kotoisissa sanoissa: etuvokaalisessa kir­joi­tus­asus­sa sijapääte on etuvokaalinen (Münchenissä) ja taka­vokaa­li­ses­sa kir­joi­tus­asus­sa takavokaalinen (Oberammergauhun). Jos nimi kirjoitetaan taka­vokaa­li­se­na mut­ta äännetään etuvokaalisena, pääte liitetään tavallisesti takavokaalisena, esi­mer­kik­si Lake Placidia [leik pläsidiä] ja Thamesia [Temziä]. Jos pai­nol­li­nen loppu­vokaa­li on äännettäessä ä, ö tai y, mahdollisia ovat sekä etu- että taka­vokaa­li­nen asu, esi­mer­kik­si Camus’ta ~ Camus’tä [kamyytä], Richelieuhon ~ Richelieuhön [rišəljööhön].

Ohje ei ole täysin yksiselitteinen. Sana ”tavallisesti” voidaan tulkita niin, että etuvokaalinenkin pääte on mahdollinen. Toinen tulkinta on, että päätteen pitää olla takavokaalinen muissa ta­pauk­sis­sa kuin erikseen mainitussa poikkeuksessa, joka on ohjeen seuraavassa virkkeessä.

Esimerkiksi eräiden yliopistojen suomen kielen lehtorien tekemässä kirjoitusviestinnän verkko­kurs­sis­sa otetaan (osassa Vierassanat) ehdoton kanta, jonka mukaan ei saa kirjoittaa ”Bakeriä”, ”Placidiä”. Käy­tän­nös­sä­kin on ääntämyksenvastainen takavokaalisten päätteiden käyttö kuten Lake Placidia, Thamesia ja Marya nykyisin monta kertaa yleisempää kuin ääntämyksenmukaiset ä:tä käyttävät muodot. Sen sijaan esimerkiksi Richelieuhon lienee täysin teoreettinen muoto. Ellei kirjoiteta ääntämyksen­mukai­ses­ti Riche­lieu­hön, niin todennäköisesti kirjoitetaan (virheellisesti) kirjoitusasun mukaan Richelieuhun.

Uudemmassa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa esitetään (s. 249) kuitenkin yleisesti: ”Päätteen voi kuitenkin merkitä myös etuvokaalisena ääntämisen perusteena.” Esimerkkeinä esitetään edellä mainittujen tapausten (Camus ja Richelieu) lisäksi Casey [keisi] : Casayä [keisiä].

”Visuaalisen vokaalisoinnun” kannalta olisi luonnollista, että jos nimessä on vain e- ja i-vokaaleja, päätteet ovat etuvokaalisia ääntämyksestä riippumatta, esimerkiksi Heidegger : Heideggeriä. Tällaista ajatusta ei sääntöihin kuulu, ja tällainen taivutus on selvästi har­vi­nai­sem­paa kuin sellainen, jossa otetaan huomioon tällaisten sanojen ääntämys. Seu­raa­viin esimerkkeihin on merkitty ääntämys sellaisena kuin nimet suomenkielisessä puheessa yleensä lausutaan, ei tarkoin alkukielen mukaan.

Monissa tapauksissa taivutusongelma voidaan välttää muotoilemalla lause niin, että hankalaa sanaa ei tarvitse taivuttaa. Jos ongelmaa ei voi välttää, niin takavokaalinen taivutus aiheut­ta­nee vähemmän hämminkiä lukijoissa.

Vieraat nimet voitaisiin joissakin tapauksissa tulkita yhdyssanoiksi ja taivuttaa tämän mukai­ses­ti. Kuitenkin esimerkiksi ruotsinkieliset -qvist- ja -kvist-loppuiset sukunimet tulkitaan yleen­sä yhdistämättömiksi eli niiden päätteiden vokaalit määräytyvät sanan kokonais­hah­mon mukaan. Jos ne käsitetään yhdyssanoiksi, päätteet ovat aina etuvokaalisia, esi­mer­kik­si -qvist : -qvistiä, mutta tällainen taivutus on melko harvinaista.

Sidevokaali

Jos vieras sana tai nimi loppuu konsonanttiin, käytetään usein sidevokaalina i:tä, jotta sanaan voidaan liittää pääte. Periaate on sama kuin se, mitä hyvin yleisesti on käytetty lainasanoissa, kun esimerkiksi sanasta ”film” on suomessa tullut ”filmi”, taivutettuna ”filmin”, ”filmissä” jne., mutta erisnimissä i:tä ei lisätä perusmuotoon, ainoastaan taivutettuihin muotoihin.

Monet lähinnä ranskan- tai englanninkieliset nimet loppuvat ”mykkään e:hen” eli e:hen, jota ei äännetä. Tällöin menetellään yleensä niin, että pääte liitetään suoraan kirjoitusasuun ja e-kirjain luetaan kirjoitusasun mukaan. Toisin sanoen sidevokaalina käytetään tällöin e:tä.

Tosin usein mykkään e:hen päättyvää nimeä käytännössä taivutetaan niin, että ääntä­myk­ses­sä sidevokaalina on i. Esimerkiksi nimen ”Dale” (lausutaan ”deil”) genetiivi lausutaan usein ”deilin”, joten looginen kirjoitusasu olisi ”Dalein” tai heittomerkillä selvennettynä ”Dale’in”. Sellaisia asuja on joskus käytettykin, jopa kielenoppaissa, mutta useimpia lukijoita ne varmaan ihmetyttävät. Käytännössä on ehkä parasta kirjoittaa tällaisten nimien taivutus­muodot järjestelmällisesti ikään kuin sidevokaalina olisi e. Kielikellon numerossa 2/1985 annetut ohjeet sisältävät käytännössä tällaisen periaatteen, sillä ohjeissa on useita esi­merk­ke­jä taivutuksesta, jossa loppu-e säilyy kirjoitetuissa taivutusmuodoissa, vaikka ääntä­myk­ses­sä on i.

Taivutusohjeissa mainitaan sellainen tapaus kuin Nagy : Nagyn : Nagyyn, vaikka unkarin kielessä gy-yhdistelmä on yhden äänteen (karkeasti merkittynä d^j) merkki. Käytännössä tämä merkitsee, että taivutetuissa muodoissa käytetään sidevokaalina i:tä ja y-kirjain käsi­te­tään sen merkiksi. Luonnollisempaa olisi tulkita, että tällaisessa sanassa loppu-y on osa konsonantin merkintään. Tällöin sidevokaali tulisi kirjoittaa näkyviin: Nagy : Nagyin : Nagyiin.

Hankalia partitiiveja: Sydneytä vai Sydneyä?

Sääntöjen mukaan on suhteellisen selvää, että partitiivin pääte -a, -ä, -ta tai -tä liitetään vieraaseen nimeen ääntämyksen mukaisesti, kuitenkin ottaen huomioon aiemmin mainittu mahdollinen vokaalin merkitseminen vieraan nimen kirjoitusasun mukaan.

Käytännössä esiintyy kuitenkin varsin yleisesti myös partitiivimuotoja, jotka on kirjoitettu äänneasun mukaan, kuten ”Sydneytä”, ”Jerseytä”, ”Karolyita”, ”Marlowea”, ”Åbo akademia”, ”Abbeyta”, ”Barclayta”, ”Attleeta” ja jopa ”Lászlóa”. Niitä on vaikea pitää isoina virheinä, koska ne ovat tavallisia ja koska monet lukijat voivat pitää niitä jopa parempina kuin oikeita muotoja, varsinkin jos eivät tunne nimen ääntämystä tai eivät ajattele sitä.

Myös joissakin muissa tapauksissa on ääntämyksen mukainen (ja Kielikellon ohjeissa suositeltu) partitiivin kirjoitusasu kirjoitusasultaan outo, jos ääntämystä ei tunneta tai ei ajatella.

Toisentyyppinen ongelma syntyy silloin, kun sanan ääntämys loppuu painottomaan a:han tai ä:hän taikka niihin rinnastattavaan äänteeseen mutta kirjoitusasu on suomen kielestä poik­kea­va. Esimerkiksi venäjän sana proizvodstvo äännetään lähinnä a-lop­pui­se­na, ja ro­ma­nian sanassa mămăligă tarkoittavat ă-kirjaimet epämääräisiä vokaa­lei­ta, jotka suoma­lai­nen kuitenkin ääntänee a:n tapaisena kirjoitusasun vaiku­tuk­ses­ta. Silloin illatiivin muodostus on hankalaa (ks. Hankalat illatiivit kuten ”Sydneyyn”), mutta ongelmia on parti­tii­vis­sa­kin. Se voidaan muodostaa kahdella tavalla, joista kumpikin on outo:

• Loppuvokaali tulkitaan a:ksi tai ä:ksi, jolloin partitiivin päätteenä on tämän vokaalin pi­den­ty­minen (kuten koira : koiraa). Kirjoitusasu voisi olla sellainen, että loppuvokaali kirjoitetaan kahdennettuna (kuten illatiivin päätteessä vastaavassa tapauksessa), esi­mer­kik­si proizvodstvoo ja mă­mă­li­găă. Jos kirjoitusasussa käytetään a:ta (proizvodstvoa, mămăligăa), se ehkä näyttää paremmalta mutta on ääntämisen kannalta oudompaa.
• Loppuvokaali tulkitaan muuksi äänteeksi, jolloin partitiivin pääte on -ta tai -tä, esi­mer­kik­si proizvodstvota ja mămăligăta.

Jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin vaikka äänneasu päättyy lyhyeen painottomaan a:han tai ä:hän, täytynee päätteeksi kirjoittaa aa tai ää heittomerkin jälkeen, esimerkiksi Qvigstad : Qvigstad’aa [kviksta : kvikstaa]. Virallisia sääntöjä lienee tulkittava niin, että niiden mukaan kirjoitettaisiin päätteeseen vain yksi a-kirjain, esim. Qvigstad’a. Käytännöllisintä on ehkä tulkita, että vaikka loppuvokaali ei alkukielessä äänny, se ääntyy suomen kielessä ainakin sanaa taivutettaessa, jolloin voi lausua ja kirjoittaa esim. Qvigstadia. Tällaiset tapaukset ovat onneksi sangen harvinaisia.

Jos sana loppuu pitkään (ja ainakin alkukielessä usein painolliseen) vokaaliin, ei partitiivin muodostuksessa ole isoja ongelmia. Tällöin pääte on -ta tai -tä. Heittomerkkiä käytetään yleisten sääntöjen mukaan.

Jos ranskankielisen nimen ääntämys loppuu vokaaliin, tämä vokaali ääntyy ranskassa painollisena ja pitkähkönä ainakin silloin, kun nimi lausutaan erikseen. Yleensä sen tulkitaan vastaavan suomen pitkää vokaalia, joten illatiivin pääte on -han, missä a:n tilalla on kyseinen loppuvokaali (lyhyenä). Tämän mukaisesti on muodostettu mm. edellä esitetyt illatiivimuodot. Kuitenkin vieraiden nimien taivutusta koskevassa Kielikellon numerossa 2/1985 on esitetty rinnakkaisena vaihtoehtona taivutus, joka perustuu lyhytvokaaliseen tulkintaan, esimerkiksi Aubry : Aubrya ~ Aubryta. (Tämä näyttäisi koskevan vain tapauksia, joissa kirjoitusasu loppuu yhteen tarkkeettomaan vokaaliin; sen sijaan esitetään vain yksi vaihtoehto tapauksissa Beaulieu : Beualieuta ja Carné : Carnéta.) Vaikka mainitun tulkinnan mukainen taivutus esitetään ensimmäisenä ja vaikka se voi vaikuttaa luonnollisemmalta, ellei tunne ääntämystä, se on suorastaan luonnoton. Siinähän joko kirjoitetaan eri pääte kuin luetaan (kirjoitetaan Aubrya, vaikka lausutaan suunnilleen [obriita]) tai äännetään nimi kovin erityyppisesti kuin ranskassa (siis [obria], vaikka ranskassa siis toinen tavu on painollinen).

Ranskan vuonna 2007 valitun presidentin sukunimi Sarkozy näyttää jo vakiintuneesti ääntyvän suomenkielisessä puheessa [sarkosi] eikä ranskanmukaisemmin [sarkozii]. Myös taivutus on lähes aina tämän mukainen. Se lienee hyväksyttävä toisaalta yleisyytensä, toisaalta edellä mainitun kannanoton takia.

Mainitunlaisissa sanoissa esiintyy usein myös edellä käsitelty kysymys siitä, kirjoitetaanko päätteen vokaaliksi a tai ä päätteen ääntämyksen vain ”visuaalisen vokaalisoinnun” mukaan. Seuraavissa esimerkeissä on tarvittaessa mainittu molemmat vaihtoehdot. Perusmuodon ääntämys on tässä merkitty karkeasti ja osoittamatta, että paino on lopputavulla.

Pääteongelmia: Fermatin vai Fermat’n?

Vieraissa sanoissa ja nimissä on mahdollista, että kirjoitusasu loppuu konsonanttiin mutta äänneasu vokaaliin. Tällöin käytetään nimen ja päätteen välissä heittomerkkiä. Esimerkiksi ranskankielinen nimi ”Fermat” lausutaan ”Fermaa”. Koska kirjoitusasu ”Fermatn” olisi outo, kirjoitetaan ”Fermat’n”.

Tavallisimmin tällaisia tilanteita syntyy ranskankielisissä nimissä, jotka loppuvat mykkään (ääntymättömään) konsonanttiin kuten r, s, t tai x. Lisätietoja ja runsaasti esimerkkejä on Markus Långin sivulla Ranskalaisten nimien taivutus suomen kielessä <http://www.elisanet.fi/mlang/francais.html>. Sääntö koskee myös tilanteita, joissa sanan lopussa oleva konsonanttikirjain ääntyy vokaalina, esim. ”show’ssa”, ”Kaj’ta”. Käytännössä on paljon tavallisempaa jättää heittomerkki pois tällaisissa tapauksissa (esim. showssa, Kajn).

Esimerkiksi sanomalehdissä kuitenkin usein taivutetaan nimiä ikään kuin ne äännettäisiin suomen kielen järjestelmän mukaisesti, esimerkiksi ”Fermatin”. Osasyynä on varmaankin se, että sääntöjen mukainen kirjoitustapa edellyttää, että kirjoittaja tuntee nimen ääntämyksen edes suurin piirtein. Toisaalta koska lukijat eivät useinkaan tunne äänneasua, he saattavat pitää sääntöjen mukaista asua hiukan kummallisena. Jos taivutusta ei voi luontevasti välttää, on sääntöjen mukainen taivuttaminen yleensä kuitenkin paras vaihtoehto.

Joskus on tulkinnanvaraista, äännetäänkö vierassana vokaali- vai konsonanttiloppuisena. Esimerkiksi paikannimi Versailles on yleensä ajateltu vokaaliloppuiseksi, ”versai”. Jonkin verran on kuitenkin esiintynyt – myös kielitoimiston julkaisemissa ohjeissa – tulkintaa, jonka mukaan oikeampi kuvaus ääntämyksestä olisi ”versaj”. Tällöin käytettäisiin esim. taivutus­muotoa Versaillesissa (versajissa). Tämä on kuitenkin harvinaista.

Lisäongelmia tuottaa se, että mm. tanskankielisissä nimissä on usein loppukonsonantti, joka alkukielessä ei äänny tai ääntyy glottaaliklusiilina tai vain loppuvokaalin glottalisoitumisena. Esimerkiksi nimi ”Ålborg” voi ääntyä tanskassa vokaaliloppuisena, suunnilleen ”olbo’o”, ja teoriassa oikea taivutustapa olisi tällöin ”Ålborg’ssa”. Tämä olisi kuitenkin niin outoa suoma­lai­sil­le, että käytännössä sana kirjoitetaan ikään kuin se ääntyisi g-loppuisena, kuten se suomalaisen suussa lähes aina ääntyykin. Siis: ”Ålborgissa”. Tätä voidaan perustella myös sillä, että nimi voi tanskassa ääntyä konsonanttiloppuisena, vaikka konsonantti ei olekaan g. Vastaavasti esimerkiksi nimi Gribskov saattaa tanskassa ääntyä eri tavoin, myös vokaali­loppui­sena, mutta suomenkielinen lukija luultavasti hämmentyisi sellaisesta taivutuksesta kuin ”Gribskov’ssa”.

Tämä järkeväntuntuinen linja voidaan kuitenkin tulkita normien vastaiseksi. Ohjeet vieraiden nimien taivuttamisesta (Kielikello 2/1985) eivät sisällä tanskalaisten nimien osalta poikkeuksia siihen sääntöön, että jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin mutta äänneasu vokaaliin, kirjoitetaan pääte äänneasun edellyttämään muotoon ja sen edelle kirjoitetaan heittomerkki. Lisäksi ohjeissa on yksi tanskankielinen esimerkki, nimi Ploug. Sen taivutus on ohjeen mukaan Ploug’n, Ploug’ta, Ploug’hun. Kuitenkin esimerkkiin liittyy seuraava tieto ääntämyksestä: ”tansk. plɔu’”. Kun ohjeen ääntämistiedoissa ei yleensä ole sellaisia mainintoja kuin ”tansk.” vaan pelkkä ääntämistieto, tämä lienee tulkittava niin, että tanskassa nimi ääntyy noin, mutta ei välttämättä suomessa, ja että heittomerkki tarkoittaa glottaaliklusiilia (mitä muuta se voisi siinä tarkoittaa?). Kun kuitenkin taivutukseksi esitetään tuo mitä esitetään ja taivutusmuodoille ään­tä­mis­tiedot ”ploun”, ”plouta”, ”plouhun”, niin tässä ilmeisesti on kyseessä hyvin implisiittinen poikkeus­sääntö: tanskalaisia nimiä, ja kenties muunkinkielisiä nimiä, jotka ääntämyksessä päättyvät glottaali­klusiiliin, käsitellään suomen taivutuksessa ikään kuin tätä klusiilia ei olisi (ainakaan taivutus­päätteitä liitettäessä).

Tämä olisi ehkä jonkun mielestä foneettisesti sikäli luonnollista, että glottaaliklusiili ei kuulu suomen normaaliin äänteistöön – mutta säilytetäänhän vieraissa nimissä muutenkin vieraita äänteitä, ja sitäpaitsi glottaaliklusiili kyllä esiintyy monissa suomen muodoissa. Todellinen selitys tälle erikoisuudelle on ehkä se, että glottaaliklusiilia ei ymmärretä konsonantiksi kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä ”jäännös­lopuk­keen” ympärillä on esiintynyt; ks. sivua Consonant assimilation at word boundaries in Finnish. (Esimerkiksi ”jäännöslopuke” itsessään kuvataan usein glottaaliklusiiliksi arvovaltaisissakin esityksissä!) Foneettisesti glottaaliklusiili on selvä konsonantti, joten suomen taivutuksessa olisi loogista käyttää sidevokaalia (i), ja kirjoitusasu olisi sellainen kuin yleensä sanoissa, jotka loppuvat konsonanttiin niin kirjoituksessa kuin puheessakin. Näin päädyttäisiin asuihin Ålborgissa, Gribskovissa jne. Virallisten normien lienee kuitenkin tulkittava olevan toisella kannalla.

Tällaiset nimet aiheuttavat ongelmia erityisesti illatiivin muodostuksessa; ks. kohtaa Ääntymätön konsonantti lyhyen vokaalin jäljessä.

Jos nimen kirjoitusasun perusmuoto päättyy vokaaliin, ei heittomerkkiä käytetä. Tämä pätee silloinkin, kun nimen lopussa on ääntymätön osa.

Ranskassa ja englannissa on paljon e-loppuisia nimiä, joissa e ei äänny. Niissä yleensä kui­ten­kin nimeä suomen kielessä taivutettaessa käytetään e:tä sidevokaalina, joten taivu­te­tuis­sa muodoissa e ääntyy (esimerkiksi Hume [hjuum] : Humen [hjuumen]). Ks. myös -ille(s)-loppuisten nimien taivutusta. Riippumatta ääntämyksestä pääte liitetään siis suoraan sanan perusmuotoon, ilman heittomerkkiä.

Heittomerkin käyttö selvyyssyistä

Edellä käsitelty heittomerkin käyttö sentapaisissa muodoissa kuin ”Bordeaux’n” on sään­tö­jen mukaan pakollista. Sääntöjen mukaan on sallittua käyttää muulloinkin nimen ja päätteen välissä, jos se on selvyyden vuoksi tarpeen. Tällä tarkoitetaan lähinnä tilanteita, joissa i-loppui­nen nimi (esim. Martini  Martinin) muutoin voisi sekaantua toiseen, usein taval­li­sem­paan nimeen, jonka perusmuodossa ei ole loppu-i:tä (esim. Martin : Martinin).

Säännöissä (Kielikello 3/1998 ja 2/2006) korostetaan: ”Tämä käyttö on harvinaista, eikä puolilainausmerkkiä pidä käyttää tähän tapaan, jos sanan tai nimen perusmuoto on päätel­tä­vis­sä yleis­tiedon tai teksti­yhteyden perusteella.” Lisäksi mainitaan: ”puoli­lainaus­merkin käytön sijasta [on] usein parempi muokata lausetta niin, että epäselvä nimi tai sana saadaan perusmuotoon”. Käytännössä muokkaaminen ei aina onnistu, mutta nimi voidaan ehkä luontevasti toistaa perusmuotoisena eri lauseessa.

Hankalat illatiivit kuten ”Sydneyyn”

Illatiiviksi sanotaan sijamuotoa, joka vastaa kysymykseen ”mihin” tai ”keneen”. Se on monella tapaa hiukan hankala sijamuoto muun muassa siksi, että sen päätteet ovat eri sanoissa erilaiset. Tavallisesti päätteenä on loppuvokaalin pidentyminen ja n-kirjain, esimerkiksi kissa : kissaan, loppu : loppuun. Edellä vieraiden nimien taivutusta yleisesti käsiteltäessä mainittiin jo eräitä illatiivin muodostuksen periaatteita.

Vokaalin pituuden merkitseminen kahdentamalla

Jos vieraan nimen loppuosa lausutaan eri tavalla kuin se suomen kielen mukaan lau­sut­tai­siin, syntyy melkoisen hankalia tilanteita, varsinkin, jos ääntämys loppuu lyhyeen vokaaliin. Joskus joudutaan kahdentamaan vokaali, joka ei vastaa ääntämystä, tai suomen kielelle vie­ras vokaalimerkki. Vielä hankalampi on sellainen sana kuin ”Sydney”. Koska se ääntyy ”sidni”, niin illatiivin äänneasu on ”sidniin”. Sanan lopun kirjainpari ”ey” on i-äänteen merkki, mutta sääntöjen mukaan kirjoituksessa kahdennetaan vain viimeinen kirjain.

Viimeksi mainittu nimi voitaisiin ajatella myös äännettäväksi ranskan kielen mukaisesti niin, että loppu­vokaali on painollinen ja pitkä. Tällöin illatiivi olisi ”Ouagadougouhun”.

Joissakin tapauksissa, kuten nimessä Nagy on tulkinnanvaraista, onko kirjoitusasun lo­pus­sa oleva vokaalikirjain vokaaliäänteen merkki vai osa muuta merkintää. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten illatiivin pääte kirjoitetaan (Nagyyn t. Nagyiin).

Ääntymättömään e:hen loppuvat nimet

Englanninkielisten -re-loppuisten nimien illatiivi kirjoitetaan -reen-loppuiseksi ääntä­myk­ses­tä riippumatta.

Muutoinkin käsitellään ääntymättömään e:hen loppuvia sanoja yleensä siten, että illatiivissa kuten muissakin muodoissa sidevokaalina on kirjoituksessa e, vaikka ääntämyksessä on usein i.

Loppuvokaalin tulkitseminen pitkäksi tai lyhyeksi

Sellaiset nimet kuin ”Toynbee” [toinbi], jotka loppuvat kahdella vokaalimerkillä merkittyyn lyhyeen vokaaliin, on ehkä parasta käsitellä illatiivin muodostuksessa pitkään vokaaliin päättyvien sanojen tapaan: kirjoitetaan ”Toynbeehin”, ajateltiinpa ääntämykseksi sitten [toinbiihin] tai [toinbihin]. Kirjoitusasu ”Toynbeeen” [toinbiin] olisi varmaankin liian outo.

Kolumbian pääkaupungin nimessä ”Bogotá” loppuvokaalia tulisi yleisten sääntöjen mu­kai­ses­ti käsitellä pitkänä, ja kielitoimiston ohje Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet erikseen mainitsee tämän mukaisen taivutusmuodon ”Bogotáhan”. Käytännössä nimi kuitenkin yleisesti kirjoitetaan ilman akuuttia ja äännetään ja taivutetaan niin, että loppu­vokaa­li on lyhyt: Bogota : Bogotaa : Bogotaan eikä Bogotá : Bogotáta : Bogotáhan.

Yksitavuiset sanat, joiden kirjoitusasu loppuu yhteen vokaalimerkkiin, on tulkittava pitkävokaalisiksi taivutuksen kannalta. Suomen kielessähän ei esiinny substantiiveja, jotka koostuisivat vain konsonantista ja lyhyestä vokaalista, vaan ka-tyyppinen sana ääntyy kaa-tyyppisenä – ainakin taivutusmuodoissa.

Kiinalaisten nimien viimeistä tavua lienee paras käsitellä taivutuksen kannalta kuten erillistä sanaa, vaikka se kirjoitettaisiin yhteen edeltävän osan kanssa. Jos nimi siis loppuu yksinäis­vokaaliin, sitä pidetään taivutuksessa pitkänä. Tämä on kiinan kielen rakenteeseen sopivaa ja eduksi etenkin silloin, kun nimi ajatellaan luettavan kiinan mukaisesti, tooneja käyttäen.

Tällainen tulkinta vaikuttaa tietysti myös partitiivin muodostukseen: Litä, Jingditä.

Tarkkeelliseen lyhyeen vokaalin loppuvat sanat

Jos sana päättyy lyhyeen painottomaan vokaaliin, jonka kirjoitusasussa on tarkemerkki, on illatiivin muodostuksessa tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja. Niistä johdonmukaisempi ja paremmin muodollisten sääntöjen mukainen tapa on se, että vokaali kirjoitetaan kah­den­net­tu­na tarkkeineen.

Outoa tässä on se, että suomen kielen päätteessä tällöin käytetään suomen kielelle vierasta merkkiä. Toisaalta oudolta tuntuisi myös tarkkeen pois jättäminen, etenkin kun se voisi antaa väärän käsityksen ääntämyksestä, kuten sellaisen, että eri tavoin kirjoitetut vokaalit ääntyvät erikseen eivätkä pitkänä vokaalina.

Tarkkeellinen vokaali voi tarkoittaa myös äännettä, jota ei esiinny suomessa. Tällöin jää ääneen luettaessa lukijan päätettäväksi, lausuuko hän illatiivin päätteessä vieraan kielen vokaalin suomalaisittain pidennettynä vai jotenkin muuten, Esimerkkisanana on seuraavassa romanian kielen sana, ja romaniassa a-kirjain, jossa on lyhyysmerkki, tarkoittaa neutraalia, epämääräistä vokaalia, samantapaista kuin englannin sanan about alussa.

Samanlainen ongelma syntyy, kun sanan loppuvokaali on lyhyt ja se on merkitty suomen kielelle vieraalla kirjaimella. Esimerkiksi tanskalaisen saarennimi ”Bogø” (lausutaan: Boogö) voidaan taivuttaa kahdella tavalla, joista kumpikaan ei vaikuta hyvältä; niistä edellinen esiintyy CD-Factassa (s.v. Møn), mutta jälkimmäinen tuntuisi luontevammalta ja myös paremmin sääntöjen mukaiselta. Jos suinkin mahdollista, ongelma kannattaa kiertää esimerkiksi ilmauksella ”Bogøn saarelta”.

Joissakin tapauksissa myös partitiivin muodostus on ongelmallista vastaavista syistä. Jos esimerkiksi sananloppuinen ă-kirjain rinnastetaan taivutuksen kannalta suomen a-kir­jai­meen, tulisi taivuttaa ciorbă : ciorbăă. Jos se taas katsotaan suomelle vieraaksi kirjaimeksi, olisi partitiivin päätteen oltava -ta tai -tä, esimerkiksi ciorbăta. Ks. kohtaa Hankalia partitiiveja.

Sananloppuinen ü-kirjain, joka esiintyy mm. unkarissa ja turkissa, lienee joka tapauksessa luontevinta tulkita suomalaisen kirjaimiston eräänlaiseksi liitännäisjäseneksi. Tällöin se kahdennetaan sellaisenaan, eikä siis jätetä tarketta pois (esküun) eikä myöskään kirjoiteta päätteeseen ääntämyksen mukaista y-kirjainta (esküyn).

Fermat-tyyppisten sanojen illatiivi

Lisää hankaluuksia syntyy, jos sana loppuu kirjoituksessa konsonanttiin mutta ääntä­myk­ses­sä vokaaliin, esimerkiksi ”Bordeaux” (luetaan: bordoo). Tällöin käytetään heittomerkkiä, kuten edellisessä kohdassa kuvattiin. Loppuvokaali on käytännössä yleensä pitkä ja pai­nol­li­nen, jolloin illatiivin muodostus on mallien maa : maahan, puu : puuhun jne. mukai­nen.

Joissakin tilanteissa syntyy edellä mainittu vokaalisointukysymys: kirjoitetaanko ään­tä­myk­sen mukainen vokaali vai sellainen vokaali, joka saa sanan näyttämään vokaali­soin­nun mukaiselta?

Ks. myös huomautuksia -ille(s)-loppuisista sanoista.

Mikä vokaali yhdistelmään h+vokaali+n?

Jos illatiivin pääte on h+vokaali+n, kirjoitetaan vokaali suomen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Esimerkiksi nimi ”Ray” ääntyy suunnilleen ”rei”, joten voidaan ajatella loppu-y:n ääntyvän i:nä. Joskus päätellään, että kun päätteessä h+vokaali+n käytetään samaa vokaalia kuin sanan perusmuodossa, pitäisi vokaali kirjoittaakin samalla tavalla. Näin päädytään sellaisiin asuihin kuin ”Rayhyn”. Ajatus vokaalin kirjoitusasun säilyttämisestä kannattaa kuitenkin unohtaa, koska sitä ei kuitenkaan voisi soveltaa johdonmukaisesti. (Vai haluaako joku taivuttaa esimerkiksi Mirabeau : Mirabeauheaun? Tässähän eau-yhdistelmä on luetaan yhtenä vokaalina, o:na.)

Illatiivien yksinkertaistaminen?

Vieraiden nimien illatiivit ovat siis usein varsin omituisen näköisiä kirjoitusasultaan. Lisäksi kirjoittajan pitää tuntea sanan ääntämys, tai ainakin sanan lopun ääntämys. Onkin usein ehdotettu, että illatiivi kirjoitettaisiin tällaisissa tapauksissa ikään kuin sana luettaisiin kirjoitusasun mukaan, esimerkiksi Sydney : Sydneyhyn, Bordeaux : Bordeauxiin. Näin myös usein tehdään. Nämä kirjoitusasut ovat kuitenkin toisella tapaa omituisia, ja tekstin oikea lukeminen ääneen vaikeutuu. Ne herättävät monien lukijoiden mielessä kysymyksen, eikö kirjoittaja tunne käyttämiensä sanojen ääntämystä.

Voidaankin todeta, että tällaisissa tapauksissa kannattaa illatiivimuodon käyttöä välttää melkein mihin hintaan hyvänsä.

Ääntymätön konsonantti lyhyen vokaalin jäljessä

Hankalia ovat myös sellaiset nimet, joiden kirjoitusasu päättyy ääntymättömään konso­nant­tiin ja äänneasu lyhyeen vokaaliin. Tällainen on esimerkiksi nimi ”Aceh”, jos se äännetään alkukielen mukaisesti: ”atše”. Kielikellossa 2/2005 on suositus, jonka mukaan illatiivi­muodon (ääntämys: ”atšeen”) kirjoitusasu on ”Aceh’een”. Tällöin siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan, kahdella vokaalikirjaimella, heittomerkin jälkeen, vaikka vokaali jo esiintyy sanan vartalossa.

Käytännössä kuitenkin tällaisia nimiä varmaan vastai­suudes­sa­kin käsitellään käytännössä niin, että kirjoitusasun loppukonsonantti äännetään ja kirjoitusasu valitaan tämän mukaan, esimerkiksi genetiivissä ”Acehin” eikä ”Aceh’n”, illatiivissa ”Acehiin” eikä ”Aceh’een”. Tähän johtaa sekä toisen vaihtoehdon hankaluus taivutuksessa että se, ettei alkuperäistä ääntämystä edes tunneta. Lisäksi englannin­kielisiä h-loppuisia nimiä vanhastaan käsitellään yleensä niin, että h ääntyy, kuten edellä jo mainittiin (esim. Sarah : Sarahin).

Ohjeissa kuitenkin mainitaan seuraavat esimerkit, joissa siis pitäisi noudattaa alkukielen ääntämystä ja sen mukaista taivutusta.

Käytännössä voi tällaisissa tapauksissa olla parasta hiukan rikkoa sääntöjä silloin, kun päätteenä olisi vokaalin pidentymä. Voimme tulkita, että ääntymätön loppukonsonantti kuitenkin illatiivissa ääntyy, ja kirjoittaa (ja lausua) päätteen tämän mukaisesti: Bülow : Bülowiin [byylo : byyloviin], Qvigstad : Qvigstadiin [kviksta : kvikstadiin].

Sääntöjen ongelmallisuutta osoittaa sekin, että ne ovat sisäisesti ristiriitaisia. Esimerkeissä nimittäin on myös partitiivimuoto Qvigstad’a [kviksta : kvikstaa]. Jos kerran illatiivissa kirjoitetaan pitkä vokaali kahdella vokaalimerkillä, pitäisi toki partitiivissa tehdä samoin: Qvigstad’aa.

Loppukonsonantti, joka ääntyy vokaalina

Hyvin hankalia ovat sellaiset (varsin harvinaiset) sanat, jotka loppuvat kirjaimeen, joka on suomen järjestelmässä konsonanttikirjain mutta ääntyy vokaalina. Tällainen on joissakin walesinkielisissä nimissä lopussa esiintyvä w, joka ääntyy u:na, esimerkiksi sanassa ”Tarw”. Jos vokaali tulkitaan pitkäksi, on taivutus melko ongelmaton: genetiivi on ”Tarw’n” [taruun], illatiivi ”Tarw’hun” [taruuhun]. Jos taas vokaali tulkitaan lyhyeksi, pitäisi illatiivin päätteen olla vokaalin pidentymä ja n, ja pidentymä merkitään kahdentamalla kirjain. Tässä pitäisi toisaalta yleisten sääntöjen mukaan olla heittomerkki (”Tarw’wn”), mutta se antaisi väärän kuvan ääntämyksestä. Näin päädyttäisin asuun ”Tarwwn” [taruun], jota ei sitäkään voi pitää kovin selkeänä.

Vielä yksi vaihtoehto on ”Tarw’uun”, jossa siis pidentynyt vokaali kirjoitetaan kokonaan. Tämä on ehkä kaikkein ymmärrettävin kirjoitusasu, koska nimen ääntämystä tuntematonkin osannee päätellä, että kyse on illatiivista.

Monikkomuodot

Kielikello-lehden numerossa 2/1985 kuvataan muiden taivutusohjeiden lisäksi vieraiden nimien monikkotaivutus. Siinäkin lähtökohtana on, että taivutettu muoto kirjoitetaan ääntämyksen mukaan niin, että itse nimi (perusmuoto) on vieraan kielen kirjoitusasun mukainen, pääte taas kirjoitetaan suomen mukaan. Tämä kuitenkin johtaa monikko­muodois­sa usein niin outoihin asuihin (esim. Toynbee : Toynbeejen tai Toybeein), että melkein mitä tahansa kannattaa tehdä sellaisten muotojen välttämiseksi.

Yleisnimissä, jotka kirjoitetaan sitaattilainoina, syntyy joskus hankalia ongelmia. Kun pitäisi taivuttaa monikossa esimerkiksi sana husky [haski], niin äänneasua [haskien] vastaava ja siten periaatteessa oikea kirjoitusasu olisi ”huskyen”.

Jos vieras nimi on itsessään monikkomuotoinen, sitä tulisi ohjeiden mukaan (ks. kielitoimiston ohjetta Miten Beatles ja Baker’s taipuvat?) taivuttaa kuten yksiköllistä sanaa, lisäämättä suomen monikon päätteitä. Niin myös yleensä mene­tel­lään. Melko paljon esiintyy kuitenkin monikollista taivutusta, esim. Beatles : Beatlesien.

Erisnimen tapaisten ilmaisujen taivutus

Joissakin tapauksissa pitäisi liittää erisnimen tapaiseen ilmaisuun pääte normaalisti, mutta tulos on enemmän tai vähemmän epäselvä. Kielen säännöt eivät tältä osin ole selvät, sillä on kiistanalaista, pätevätkö nimiä koskevat säännöt myös lyhenteiden, symbolien yms. tai­vu­tukseen.

Tässä käsitellään sellaisia ilmaisuja, jotka luetaan sanana ainakin loppuosaltaan. Tämä tie­tys­ti edellyttää, että ilmaisun rakenne sallii tämän. Esimerkkejä: temp, GET, com, .org [piste org]. Jos ilmaisu luetaan lyhenteenä kirjaimittain, noudatetaan lyhenteiden taivutuksen sään­tö­jä: käytetään kaksoispistettä, jonka jälkeen kirjoitetaan pääte (esim. xqt:n [äks kuu teen]). Monissa tapauksissa olisivat molemmat lukutavat mahdollisia, ja kirjoittajan pitäisi tuntea alan käytäntö.

Jos tietokonealalla kirjoitetaan esimerkiksi temp-hakemistosta, ei taivutusvaikeuksia ole. Mutta jos halutaan käyttää lyhyempää ilmaisua, voiko kirjoittaa esimerkiksi ”kopioi tiedostot tempiin”? Usein tuntuu siltä, että olisi tarpeen osoittaa, mikä on hakemiston oikea nimi ilman taivutuspäätettä. Onkin käytetty sellaisia ilmaisuja kuin ”temp:iin”, joka ei ole minkään sään­nön mukainen. Mallina on tällöin ollut lyhenteiden taivutus.

Oikeampi olisi ilmaisu ”temp’iin”. Sitä voidaan perustella säännöllä, jonka mukaan nimen perusmuoto voidaan tarvittaessa osoittaa heittomerkillä. Mutta monet eivät varmaankin sitäkään pidä ihan oikeana kirjoitusasuna, eikä ole mitenkään selvää, että sääntö koskee heittomerkin käyttöä tällaisessa tapauksessa.

Lisäksi on käytössä kirjoitustapoja, joita ei mitenkään voi pitää hyväksyttävinä, kuten ”temp:n”, ”temp:in” ja ”temp’n”.

Esimerkiksi tiedostojen ja hakemistojen nimet kirjoitetaan usein eri fontilla kuin muu teksti, esimerkiksi tasalevyisellä fontilla (temp) tai kursiivilla (temp). Vaikka fontin eron voisi ajatella erottavan nimen päätteestä (tempiin), ero ei olisi mitenkään selvä, ja typografiassa pidetään huonona ajatuksena kirjoittaa sanan (tai sananveroisen ilmauksen) osa eri fontilla kuin muu sana. Jos siis ilmaus kirjoitetaan erityisellä fontilla, ei taivutuspäätettä pitäisi liittää suoraan ilmaukseen vaan siihen liittyvään sanaan.

Internet-nimet eli verkkotunnukset (engl. domain names) on luonnollista tulkita erisnimen kaltaisiksi ilmauksiksi, joskin ne on tapana aloittaa gemenalla. Taivutettaessa on tietysti viimeinen osa, ns. ylimmän tason verkkotunnus, ratkaisevassa asemassa. Monet niistä luetaan vakiintuneesti sanoina, esimerkiksi com ja org.

Usein voidaan ajatella lukijan tietävän, mihin verkkotunnus loppuu ja mistä pääteaines alkaa. Tämä koskee etenkin tunnuksia, jotka loppuvat yleisesti tunnettuihin osiin kuten .com. Hankalampia voivat olla vähemmän tunnetut loppuosat: onko esimerkiksi ilmauksessa ”amazon.mobiin” loppuosana .mob vai .mobi? Tällaisissa tilanteissa voisi verkkotunnuksen (tai muun koodinomaisen ilmauksen) rinnastaa erisnimeen, jossa heittomerkin käyttö on sallittua selvyyssyistä.

Toisaalta monet maatunnukset, kuten fi (Suomi) ja de (Saksa) voidaan lukea joko kir­jai­mit­tain (äf ii, dee ee) tai yksitavuisina sanoina. Kirjaimittain lukeminen on luon­nol­li­sem­paa, koska konsonantin ja lyhyen vokaalin yhdistelmä ei sovi suomen subs­tan­tii­vien taivutus­järjestelmään. Käytännössä vokaali yleensä pitenee ääntämyksessä (fii, dee), mikä voi aiheuttaa epäselvyyksiä.

Nimet, joita ei voi taivuttaa

Joskus nimi on sellainen, ettei sille ole mitään järkevää taivutusmahdollisuutta. Esimerkiksi asunto-osakeyhtiölle on saatettu antaa nimi ”Kolmisin” ja ravihevoselle nimi ”Säkenöi voimaa”. Joskus tällaisia nimiä taivutetaan ikään kuin ne olisivat vieraskielisiä, esimerkiksi ”Kolmisinille” ja ”Säkenöi voimaalle”. Parempi on kuitenkin kiertää ongelma joko muo­toi­le­mal­la lause niin, että nimi esiintyy perusmuodossa, tai käyttämällä sopivaa yhdys­sana­raken­netta.

Usein kirjan, elokuvan tms. nimi on luonteeltaan lause tai lauseentapainen tai muutoin mahdoton taivuttaa nimen tavoin. Esimerkiksi nimestä ”Neito kulkee vetten päällä” on mahdotonta muodostaa sijamuotoja. Eihän se edes lopu nominiin. Ilmaisun taivuttamiseksi siihen on liitettävä substantiivi niin, että siitä tulee ilmaisun kieliopillinen pääsana.

Vieraskielistä nimeä voidaan joskus taivuttaa ikään kuin se loppuisi nominiin. Näissäkin tapauksissa on kiertoilmaisun käyttö yleensä luontevampaa.

Rinnakkain mainittujen nimien taivutus

Jos mainitaan rinnakkain esimerkiksi teoksen kaksi tekijää tai teorian kaksi keksijää, käy­te­tään usein ajatusviivaa, esimerkiksi ”Korpela–Linjama: Web-suunnittelu”. Jos näitä nimiä tai­vu­te­taan, pitäisi sääntöjen ja logiikan mukaan taivuttaa molempia.

Hyvin tavallista on kuitenkin jättää ensimmäinen nimi taivuttamatta, esimerkiksi ”Bose–Einsteinin”. Niinpä sääntöjen mukainen asu voikin hämmentää. Koska lukija on tottunut säännöistä poikkeavaan käytäntöön, niin hän saattaa luulla, että Bosen–Einsteinin statistiikan luojat ovat Bosen ja Einstein.

Ajatusviivan kuvauksessa perusteltiin, miksi tällaiset ilmaisut olisi parempi kirjoittaa ja-sanaa käyttäen. Tällöin vältetään myös tämä taivutusongelma, koska on selvää, että molemmat nimet taipuvat.