Latinan pienoiskielioppi

Ääntämys

Suomessa usein klassillisena ääntämyksenä opetetun ääntämystavan mukaan latinassa

vokaali voi ääntyä pitkänä tai lyhyenä; eroa ei merkitä kirjoituksessa paitsi kieliopeissa ja sanakirjoissa
paino on yleensä toiseksi viimeisellä tavulla, mutta jos se on lyhyt, paino on sitä edeltävällä tavulla
C-kirjain ääntyy aina k:na
CH ääntyy k:na, TH t:nä ja PH f:nä
AE ja OE ääntyvät useimmiten pitkänä e:nä (suomen ee).

Tässä dokumentissa akuutti aksentti vokaalin päällä (esim. á) osoittaa, että vokaali ääntyy pitkänä. Sanakirjoissa ja kieliopissa käytetään samaan tarkoitukseen yleensä vokaalin päällä olevaa viivaa (tai sirkumfleksia: â), kun taas aksenttia saatetaan käyttää painon osoittamiseen!

Lisätietoja on erillisessä ohjeessa Latinan ääntämys.

Sanajärjestys

Sanajärjestys on "vapaa" suunnilleen samassa mielessä kuin suomessa: järjestyksen muuttaminen ei yleensä muuta lauseen perusmerkitystä, joskin mahdollisesti vivahteita.

Latinassa substantiivi on tavallisimmin ennen määritettään, esim. urbs aeterna 'ikuinen kaupunki' (oik. 'kaupunki ikuinen')

Varsinkin juhlallisessa tyylissä verbi on usein lauseen lopussa, esim. Concordia res parvae crescunt, discordia maximae dilabuntur, sananmukaisesti 'Yksimielisyydellä asiat pienet kasvavat, erimielisyydellä suuret raukeavat'.

Nominit

Latinassa on

kolme kieliopillista sukua eli genusta: maskuliini, feminiini ja neutri
kaksi lukua eli numerusta: yksikkö eli singulaari ja monikko eli pluraali
kuusi sijamuotoa eli kaasusta:
- nominatiivi (perusmuoto)
- akkusatiivi (mm. objektin sija)
- genetiivi
- datiivi (joka ilmaisee mm. kenelle jotakin annetaan)
- ablatiivi (monimerkityksinen sija, jota käytetään varsin monien prepositioiden jäljessä, mm. ex, de)
- vokatiivi (puhuttelusija, jota jäljempänä olevassa taulukossa ei ole esitetty; vokatiivimuoto on vain -us-loppuisilla II deklinaation substantiiveilla).

Substantiivin määritteenä oleva adjektiivi mukautuu pääsanan sukuun, lukuun ja sijamuotoon. Tätä kutsutaan kongruenssiksi. Usein tämä merkitsee, että adjektiivilla ja sen pääsanalla on samanlainen loppu, esim. Carolus magnus, Magna charta, bellum magnum, virorum magnorum. Kuitenkaan kongruenssi ei luonteeltaan ole päätteiden vaan kieliopillisten muotojen vastaavuutta. Niinpä sanotaan esimerkiksi Alnus acuminata (eikä acuminatus), koska sana alnus on (kuten useimmat muutkin puiden nimet) feminiinisukuinen ja vaatii siis feminiinimuotoisen adjektiivin.

Adjektiivilla on usein erilliset muodot maskuliinia, feminiiniä ja neutria varten, esim. bonus, bona, bonum. Varsin monilla adjektiiveilla on perusmuodossa kuitenkin sama muoto maskuliinia ja feminiiniä varten, esim. fortis (mask. ja fem.), forte (neutri). Joillakin nämä kaikki muodot ovat samat, esim. partisiippi repens.

Substantiivit

Latinassa on viisi substantiivien taivutusluokkaa eli deklinaatiota. Sanakirjoissa on usein deklinaatio merkitty roomalaisella numerolla. Toinen vaihtoehto on, että perusmuodon (yksikön nominatiivin) lisäksi on merkitty yksikön genetiivi tai akkusatiivi tai jokin muu muoto, josta deklinaatio on yleensä pääteltävissä.

Vaikka yksikön nominatiivia pidetään perusmuotona, se on varsin usein perusmuoto on epäsäännöllinen ja poikkeaa muissa muodoissa esiintyvistä taivutusvartaloista varsinkin III deklinaatiossa; esim. sanan, jonka yksikön nominatiivi on origo, taivutusvartalo on origin-, josta johtuvat originem, originis jne. ja myös sanan johdokset, esim. originalis. Kirjoitusasu voi vielä lisätä epäsäännöllisyyden vaikutelmaa; esim. sanan lex:legem vartalo siis leg- mutta nominatiivin rakenne on lek- + -s, joka kirjoitetaan lex.

Substantiivin sukua ei voi päätellä yksinomaan sen perusmuodon lopusta. Esimerkiksi vaikka hyvin -us-loppuiset substantiivit ovat maskuliineja, tähän on varsin monia poikkeuksia.

Taivutuskaavan lisäksi siis myös substantiivin suku on opittava erikseen, ja se on yleensä ilmoitettu sanakirjoissa. Joitakin yleissääntöjä, joista on lukuisia poikkeuksia:

sananloppu	kieliopillinen suku useimmiten
-a	feminiini
-ió	feminiini
-men	neutri
-or	maskuliini
-tás	feminiini
-ú	neutri
-um	neutri
-us	maskuliini

Perustaivutuskaavat (tässä ja jäljempänä vain sananloput merkitty; esitys on varsinkin III deklinaation osalta yksinkertaistettu):

        I       II      III     IV      V

Sing.   
Nom.    a       us/um   (s)     us/ú    és
Acc.    am      um      em      um/ú    em
Gen.    ae      í       is      ús      és
Dat.    ae      ó       í       uí/ú    eí
Abl.    á       ó       e       ú       eí

Plur.
Nom.    ae      í/a     és      us/ua   és
Acc.    ás      ós/a    és      ús/ua   eí
Gen.    árum    órum    um      uum     érum
Dat.    ís      ís      ibus    ibus    ébus
Abl.    ís      ís      ibus    ibus    ébus

Vaikka deklinaatio usein voidaan päätellä sanan perusmuodon lopusta, niin -us-loppuiset voivat siis kuulua joko II tai IV deklinaatioon.

Sanat, joiden perusmuodon loppu on jokin muu kuin -a, -us, -um, -ú tai -és, kuuluvat yleensä III deklinaatioon. Tällöin perusmuoto on useimmiten epäsäännöllinen, kuten edellä selostettiin.

Verbit

Aktiivin 3. persoonan muodot (indikatiivi ja konjunktiivi)

           olla-verbi    I konjug.    II konjug.   III konjug.  IV konjugaatio

inf.          esse           áre          ére          ere           íre
prees. Y   est   sit     at    et     et    eat    it    at     it     iat
prees. M   sunt  sint    ant   ent    ent   eant   unt   ant    iunt   iant
imperf. Y  erat  esset   ábat  áret   ébat  éret   ébat  eret   iébat  íret
imperf. M  erant essent  ábant árent  ébant érent  ébant erent  iébant írent
I fut. Y   erit          ábit         ébit         et           iet
I fut. M   erunt         ábunt        ébunt        ent          ient

Perfektivartalon muodot (indikatiivi ja konjunktiivi)

Nämä ovat samat kaikissa konjugaatioissa:

perf. Y    -it    -erit
perf. M    -érunt -erint
pl.p. Y    -erat  -isset
pl.p. M    -erant -issent
II fut. Y  -erit           
II fut. M  -erint

Selityksiä verbien taivutukseen

Verbeillä on neljä taivutusluokkaa eli konjugaatiota, minkä lisäksi on olemassa säännöttömiä verbejä, mm. olla-verbi.

Taulukossa on esitetty vain aktiivin 3. persoonan muodot yksikössä (Y) ja monikossa (M). Muita persoonamuotoja muodostettaessa on lisäksi otettava huomioon persoonapäätteet.

Verbien ns. teemamuotoina, joista kaikki muut muodot ovat johdettavissa suhteellisen mekaanisten sääntöjen mukaan, esitetään sanakirjoissa yleensä infinitiivi, preesensin yksikön 1. persoonan muoto, perfektin yksikön 1. (ja 3.) persoonan muoto sekä passiivin partisiippi. Esimerkiksi teema scribere:scribo:scripsi:scriptum esittää täten muodot, jotka voidaan yleensä suomentaa seuraavasti: kirjoittaa, kirjoitan, kirjoitin (olen kirjoittanut), kirjoitettu.

Varsinkin vanhemmissa sanakirjoissa saattaa hakusanana olla infinitiivin, esim. scribere, asemesta preesensin yksikön 1. persoonan muoto, esim. scribo. Tässä teemamuodossa on persoonapäätettä -o, ja sitä edeltävä osa on preesensvartalo, johon perustuvat useat taivutusmuodot: preesens, imperfekti ja tavallinen eli I futuuri.

Perfektin, pluskvamperfektin ja II futuurin muodot perustuvat perfektivartaloon. Teemassa esitettävä perfektimuoto sisältää persoonapäätteen -i, joten esim. scribere-verbin perfektivartalo on scrips-.

Teeman viimeiseen muotoon, passiivin partisiippiin, perustuvat monet johdokset, esim. scriptor 'kirjoittaja' ja scriptura 'kirjoitus'.