Latinan ääntämys

Sisällys:

Tämä dokumentti kuvaa eräitä yleisesti opetettuja ja nouda­tet­tuja latinan ääntämistapoja. Ensin kuvataan Suomessa pitkään nou­da­tet­tu ääntämistapa, sitten muualla maailmassa latinistien kes­kuu­des­sa melko yleisesti kannatettu ääntämis­tapa.

Tiivistelmätaulukoita

Seuraavat taulukot esittävät ongelmallisimpien kirjainten ään­tä­myk­sen latinassa silloin, kun pyritään käyttämään klassillisen latinan ääntämystä. Merkki ŋ tarkoittaa äng-äännettä.

Klassillista latinaa vastaava ääntämistapa
ÄäntämistapaAECH GNOEPHQUTHVZ
Suomalainen perinteineneekgn, ŋn eefkvtvts
Muiden maiden latinistienai, aekh ŋnoi, oephkw, kw thwz, zz
C:n ääntämys E:n, I:n ja Y:n edellä latinan eri muodoissa
Klassillinen latina k
Antiikin loppuajan latina ja italialaistyyppinen ääntämys
Ranskalaistyyppinen ääntämys s
Saksalaistyyppinen ääntämys ts

Yleistä latinan ääntämyksestä

Latinaa äännetään varsin monin tavoin. Tämä dokumentti esittää kirjoittajan käsityksen siitä, mikä on Suomessa perinnäinen ääntämys latinanharrastajien keskuudessa. Sen oletetaan olevan suhteellisen lähellä klassillisen latinan ääntämystä, jota esim. Ylen Nuntii Latini pyrkii noudattamaan. Toisaalta muualla maailmassa latinistit esittävät ja noudattavat osittain varsin toisenlaisia käsityksiä klassillisesta latinasta. Nämä käsitykset ovat saaneet vastakaikua myös suomalaisten latinistien keskuudessa.

Laaja kuvaus latinan ääntämisen problematiikasta on Sami Janssonin pro gradu -työssä Desiderius Erasmus Rotterdamilaisen käsitys klassisen latinan ääntämisestä (PDF-muotoinen).

”Perinteinen” on tässä ymmärrettävä suhteellisessa mielessä. Suomessa katolisena aikana ja pitkään sen jälkeenkin noudatettu latinan ääntämys epäilemättä noudatti keskiaikaista käytäntöä. Mutta myöhemmin latinan opetukseen omaksuttiin renessanssiajan humanistien käsityksiin pohjautuva linja, josta tuli vallitseva suomalaisissa latinan oppikirjoissa ja kieliopeissa. Tämä linja ei siis kaikilta osin vastaa muiden maiden latinistien käsityksiä klassillisesta latinasta.

Klassillinen latina tarkoittaa suunnilleen Ciceron ja Caesarin ajan latinaa. Kyse on siis Rooman tasavallan loppuaikoina ja keisariajan alussa käytetystä latinasta sen ylätyylisessä muodossa.

Historiallisten nimien ääntämyksessä oikeimpana olisi kai pidettävä sitä, että ne lausutaan oman aikakautensa ja kulttuuriympäristönsä mukaan. Niinpä tietosanakirjat yleisesti esittävätkin tämän mukaisia ääntämisohjeita. Esimerkiksi klassillisella kaudella eläneen kirjailijan nimi Celsus lausutaan ”kelsus” mutta uudella ajalla eläneen ruotsalaisen tutkijan nimi Celsius, joka voidaan luokitella kieleltään latinaksi, lausutaan ”selsius”, uuden ajan alussa saksalaisella kielialueella vaikuttaneen henkilön nimi Paracelsus latinan saksalaisen ääntämyksen mukaan ”paratselsus” jne.

Suomessa on yleistä käyttää klassillisena pidettyä ääntämystä myös lausuttaessa lentäviä lauseita silloinkin, kun ne selvästi kuuluvat keskiajan tai uuden ajan latinaan. Esimerkiksi sanonta Ille faciet ’Hän on sen tekevä’ neuvotaan lausumaan ”ille fakiet”, mutta tarina siitä kuuluu ympäristöön, jossa se epäilemättä olisi lausuttu ”ille faasiet”.

Uuslatina on melko epämääräinen ilmaisu. Se tarkoittaa lähinnä nykyaikana käytettyjä ilmaisuja, jotka noudattavat latinan kielioppia ja perustuvat latinan vanhaan sanastoon, jota on täydennetty uusilla johdoksilla ja muiden kielten sanojen latinisoiduilla asuilla. Sanojen merkitykset saattavat poiketa klassillisen latinan mukaisista, koska sanoja on otettu termikäyttöön. Uuslatinaa äännetään Suomessa usein samojen periaatteiden mukaan kuin klassillista latinaa. Kuitenkin esimerkiksi lääketieteen latinankielisten termien ääntämys perinteisesti poikkeaa siitä, mm. c-kirjain ääntyy siinä s-äänteenä e:n, i:n ja y:n edellä. (Ks. Walter Nienstedtin kirjoitusta lääketieteen latinasta: Miksi ja miten latinaa?.) Latinankielistä musiikkia lauletaan yleensä samoin kuin keskiajan latinaa lausutaan italialaisen ääntämyksen mukaan. Muillakin erikoisaloilla voi olla omia ääntämistyylejään.

Muissa maissa on omia ääntämissääntöjään. Yleisesti voidaan sanoa, että latinan ääntämys eri ympäristöissä heijastelee sitä, miten eri kirjaimet äännetään niissä nykykielissä, joita ympäristössä puhutaan. Esimerkiksi englanninkielisissä maissa yleinen latinan ääntämys (latinistipiirien ulkopuolella) on yleensä suomalaisen korviin hyvin erikoista, englanninmukaista.

Vokaalien pituudet

Latinan ääntämys on suomalaiselle sikäli melko helppoa, että kirjainten äännearvot ovat suunnilleen samat kuin suomessa. Vaikeutena on kuitenkin se, että vokaalien pituutta ei latinassa merkitä, vaan esimerkiksi a-kirjain voi tarkoittaa joko lyhyttä a-äännettä (suomen a) tai pitkää a-äännettä (suomen aa). Vokaalien pituus voi vaikuttaa myös painon sijaintiin sanassa.

Pituuden merkitsemättömyys koettiin ongelmaksi jo antiikin aikoina. Itse asiassa erilaisia tapoja merkitä vokaali pitkäksi oli käytössä, mutta mistään niistä ei muodostunut kielen käytäntöä. Antiikin latinassa esiintyy eri aikoina ja eri kirjoittajilla muun muassa pitkän vokaalin kahdentamista (esim. leege), pitkän i:n kirjoittamista yhdistelmänä ”ei” tai muita kirjaimia isokokoisempana (esim. FELICI) ja etenkin erityinen pituusmerkki, apex, vokaalin päällä. Pituusmerkki oli aluksi koukkumainen, myöhemmin lähinnä akuuttia aksenttia vastaava, esim. annós. Tätä ei pidä sekoittaa akuutin aksentin nykyaikaiseen käyttöön painon merkitsemisessä!

Vokaalien pituudet on on tarkistettava sanavartaloiden osalta sanakirjoista ja päätteiden osalta kieliopeista. Joitakin säännönmukaisuuksia on, esim. ns-yhdistelmän edellä vokaali on aina pitkä ja toisen vokaalin edellä oleva vokaali useimmiten lyhyt, mutta pelkillä tällaisilla säännöillä ei pitkälle pärjää, jos haluaa ääntää latinaa oikein.

Vokaalien pituudet merkitään sanakirjoissa ja kieliopeissa yleensä siten, että pitkän vokaalin päällä on viiva. Joskus merkitään tällöin lyhyen vokaalin päälle lyhyysmerkki (breve) Web-sivuilla on kuitenkin merkistöongelmien takia menetelty toisin. Esimerkiksi Lewis and Short dictionary käytti sen sijaan sirkumfleksia, esim. mûtâbilis, mutta se on siirtynyt edellä mainittuun, painetuissa teksteissä tavalliseen käytäntöön, esim. mūtābĭlis, joka tosin ei näy oikein likikään kaikissa selaimissa.

Klassillisessa latinassa, kuten suomessakin, myös painottoman tavun vokaali voi olla pitkä. Esimerkiksi sana nationes ääntyy naatióonees. Sen sijaan keskiajan latinassa ja myös nykyisin yleisesti noudatetussa latinan ääntämyksessä (paitsi ehkä latinistien noudattamassa) kuitenkin painottomien tavujen vokaalit äännetään lyhyinä, esim. natióones tai pikemminkin natsióones (koska keskiajalla ti-yhdistelmä ruvettiin tällaisessa asemassa ääntämään tsi). Tällöin on myös varsin tavallista, että konsonanttiin päättyvän painollisen tavun vokaali on aina lyhyt (vaikka se klassillisessa latinassa voi olla pitkä) ja toisaalta vokaalin päättyvän painollisen tavun vokaali on aina pitkä. Esimerkiksi sana mensa ääntyy klassillisen ääntämyksen mukaan méensa mutta keskiajan latinassa ménsa, ja sana amo ääntyy klassillisessa latinassa ámoo mutta keskiajan latinassa ámo tai áamo. Keskiajan mukainen ääntämys on toki helpompi kuin klassillinen, koska yleensä ei tarvitse tarkistaa vokaalien pituuksia sanakirjoista ja kieliopeista. On kuitenkin huomattava, että painon määräytyminen on edelleen klassillisen latinan mukaista ja että siihen voi vaikuttaa se, onko toiseksi viimeisen tavun vokaali pitkä klassillisessa latinassa. Esimerkiksi sana legio ääntyy keskiajan latinassa léegio (eikä legíio), koska sen i-vokaali on lyhyt klassillisessa latinassa, minkä takia paino on sitä edeltävällä tavulla.

Paino

Tämän dokumentin ääntämisohjeissa on painollinen tavu merkitty siten, että sen ensimmäisen vokaalin päällä on akuutti aksentti ´, ja vokaalien pituus on merkitty kuten suomessa, esim. aa tarkoittaa pitkää a-äännettä. Oikea painotus on olennaista; suomalainen saattaa olla taipuvainen painottamaan latinaakin suomen tapaan, siis aina paino ensimmäisellä tavulla, mutta tämä johtaa helposti ongelmiin, koska muiden voi olla silloin vaikea tunnistaa sanoja. – Toisaalta etenkin silloin, kun latinan sanoja esiintyy ”uusiokäytössä” esimerkiksi eliöiden tieteellisissä nimissä, sekä painotus että osittain muukin ääntämys on Suomessa usein mukautunut suomen kieleen niin, että latinanmukainen painotus oudoksuttaisi useimpia kuulijoita.

Latinassa paino on sanan toiseksi viimeisellä tavulla, jos se on pitkä. Muutoin paino on sitä edeltävällä tavulla, siis kolmanneksi viimeisellä tavulla.

Tavu on pitkä, jos se sisältää pitkän vokaalin tai diftongin tai jos tavun vokaalia seuraa konsonanttiyhdistelmä (jollaiseksi lasketaan myös X ja Z). Diftongeja ovat vain au, ei, eu, ui; muutoin vierekkäiset vokaalit kuuluvat eri tavuihin, lukuun ottamatta tapauksia ae ja oe, jotka ääntyvät yleensä pitkänä e:nä. Esimerkiksi seuraavissa sanoissa toiseksi viimeinen tavu on pitkä ja siis painollinen: exhaustus [lausutaan eksháustus], propraetor [lausutaan proopréetor], mutandis [lausutaan muutándiis]. Jos toiseksi viimeisessä tavussa ei ole diftongia ja jos sen vokaalia seuraa toinen vokaali tai yksinäiskonsonantti, niin sanan kirjoitusasusta ei voi päätellä painon sijaintia, vaan on selvitettävä sanakirjoista ja kieliopeista, ääntyykö vokaali pitkänä. Esimerkiksi -ulus-loppuisissa sanoissa toiseksi viimeinen vokaali on useimmiten lyhyt ja paino siis on sitä edeltävällä tavulla, mutta poikkeuksia on; sanan cuculus toinen u ääntyy pitkänä, joten ääntämys on kukúulus.

Poikkeuksena siihen, että konsonanttiyhdistelmä tekee edeltävästä tavusta pitkän, on seuraava: tavu ei ole pitkä, jos vokaalia seuraa kahden konsonantin yhdistelmä, jossa jälkimmäinen konsonantti on L tai R taikka V (tai v:nä ääntyvä U). Täten esim. sanassa cathedra toinen tavu ei ole pitkä, joten ääntämys on kátedra.

Poikkeuksia painosääntöihin:

Kirjainten äännearvot

Kirjainten äännearvot ovat siis yleensä samat kuin suomessa, kuitenkin siten, että vokaalinmerkki voi tarkoittaa joko pitkää tai lyhyttä vokaalia. Lisäksi pätevät seuraavat säännöt:

AE ääntyy pitkänä e:nä (ee). Alkuperäinen ääntämys on ollut diftongi ai tai ae. Poikkeuksellisesti joissakin sanoissa, lähinnä kreikkalaisperäisissä, kirjainyhdistelmä AE (tai OE) tarkoittaa kahta erillistä, eri tavuihin kuuluvaa vokaalia. Tällöin yleensä A ääntyy lyhyenä ja E pitkänä. Usein näissä tapauksissa kirjoitetaan nykyisin E:n päälle treema (kaksi pistettä, engl. dieresis), esim. aër.

B ääntyy p:nä kirjainten S ja T edellä, esim. absens ääntyy ápseens. Varsin tavallista on kuitenkin ääntää se b:nä näissäkin tilanteissa.

C ääntyy aina k:na. Yhdistelmässä CH ei H-kirjain äänny eli koko yhdistelmä ääntyy k:na.

G ääntyy g:nä, mutta yhdistelmän GN ääntämyksessä esiintyy kahdenlaista tyyliä: joko siinäkin G ääntyy g-äänteenä tai sitten se ääntyy äng-äänteenä.

I voi ääntyä joko i:nä tai j:nä. Klassillisessa latinassa I-kirjain oli sekä i:n että j:n merkki. Nykyisin esiintyy sekä tämän mukaista kirjoitustapaa (kirjoitetaan esim. ius, äännetään juus) että sellaista kirjoitustapaa, jossa klassillisen I:n tilalla on J silloin, kun se merkitsee j-äännettä (esim. jus). Lisäksi I-kirjain joissakin sanoissa tarkoittaa äänneyhdistelmää ji, esim. inicio ääntyy injíkioo.

N ääntyy n:nä paitsi C:n ja G:n edellä, jolloin se ääntyy äng-äänteenä. Yhdistelmässä NG ääntyy myös g-äänne eli äänneasu on äng-äänne + g-äänne, toisin kuin suomessa, jossa se ääntyy kaksois-äng-äänteenä.

OE ääntyy pitkänä e:nä (ee). Joissakin tapauksissa kuitenkin O ja E ääntyvät erikseen, ks. AE-yhdistelmän kuvausta.

P ääntyy p:nä, mutta yhdistelmä PH ääntyy f:nä.

Q esiintyy vain yhdistelmässä QU, joka äännetään kv.

R ääntyy r:nä, mutta yhdistelmässä RH ei H äänny.

T ääntyy t:nä, mutta yhdistelmässä TH ei H äänny.

U voi ääntyä joko u:nä tai v:nä. Klassillisessa latinassa V-kirjain oli sekä u:n että v:n merkki. Nykyisin käytetään yleensä U:ta u:n merkkinä ja V:tä v:n merkkinä, mutta joissakin sanoissa U tarkoittaa v:tä, esim. suavis ääntyy sváavis.

V tarkoittaa yleensä v-äännettä, mutta joskus käytetään sellaista vanhempaa kirjoitustapaa, jossa V on sekä u:n että v:n merkki. Näin tehdään varsinkin silloin, kun halutaan jäljitellä antiikin aikaista kirjoitustyyliä ja käytetään vain versaalia (isoja kirjaimia). Tällöin esimerkiksi sanat Senatus populusque Romanus kirjoitetaan SENATVS POPVLVSQVE ROMANVS.

X ääntyy ks:nä.

Z ääntyy ts:nä.

Muualla vallitseva käsitys klassillisesta ääntämyksestä

Muualla maailmassa esiintyy suomalaisten latinistien vanhoista käsityksistä radikaalistikin poikkeavia oppeja siitä, millainen oli latinan klassillinen ääntämys. Tässä on puhe nimenomaan latinan tutkijoiden ja opettajien käsityksistä, joita ei sekoittaa niihin vaihteleviin tapoihin, joilla ihmiset yleensä käytännössä ääntävät latinaa.

Dokumentti Classical studies (humanities.classics) FAQ kuvaa ilmeisesti ainakin anglosaksisten latinistien keskuudessaan vallitsevan käsityksen.

Samoilla linjoilla on myös La pronuncia «neutra» del latino classico, joka lisäksi vertaa klassilliseksi katsottavaa ääntämystä myöhemmän latinan ääntämyksen italialaiseen muunnelmaan.

Käsitys poikkeaa edellä kuvatusta suomalaisten latinistien vanhasta käsityksestä useissa kohdissa:

Tämä noudattaa, kuten kyseinen dokumentti mainitsee, W. Sidney Allenin kirjassa Vox Latina esitettyä kuvausta klassillisesta ääntämyksestä.

Esimerkiksi AE:n ja OE:n ääntyminen diftongeina klassillisen kauden sivistyneessä latinassa lienee kiistatonta. Maalaismurteissa ne kehittyivät pitkiksi E:n tapaisiksi vokaaleiksi jo varhain, mutta sivistyneessä kielessä diftongit säilyivät vielä pitkään klassillisen kauden jälkeen. Epäselvää on lähinnä diftongien tarkempi luonne, mutta koska jo varhain, 2. vuosisadalla eKr. tapahtui kirjoitusasussa muutos AI > AE, on luultavaa, että klassillisen ajan ääntämys vastasi pikemminkin savon murteen ae-diftongia kuin suomen yleiskielen ai-diftongia.

Kansallista muuntelua

Kuten alussa mainitsin, latinan ääntämys eri maissa vaihtelee, ja siihen vaikuttaa maan kansallisen kielen ääntämys. Yleensä maailmalla noudatetaan keskiaikaista eikä klassillista ääntämystä. Kuitenkin latinan tutkijat, opettajat ja harrastajat saattavat tavoitella jonkin näkemyksen mukaista klassillista ääntämystä.

Useimmat englantia äidinkielenään puhuvat ääntävät latinaa karkeasti sanoen siten, että he lukevat latinan sanat ikäänkuin ne olisivat englantia. Joskus tämä johtaa suunnilleen samaan tulokseen kuin keskiaikainen ääntämys, joskus aika kauas siitä ja tietysti vielä kauemmas klassillisesta.

Keskiaikaista latinan ääntämystä voidaan luonnehtia mm. seuraavasti:

Italialaistyyppistä ääntämystä, jota voisi luonnehtia miltei latinan lukemiseksi italian sääntöjen mukaan, noudatetaan laajalti mm. kirkkomusiikissa ja muussa kirkollisessa käytössä. Siitä voidaankin käyttää nimitystä ”kirkollinen latina”.

Näiden vaihteluiden pääsyy on, että puhutussa latinassa alkoi jo antiikin aikana tapahtua äänteenmuutoksia, jotka olivat osittain erilaisia Rooman valtakunnan eri osissa. Valtakunnan hajoaminen lisäsi alueellisia eroja. Latina säilyi kirkon ja oppineiden kielenä samalla kuin latinasta vähitellen kehittyi erilaisia kansallisia kieliä (romaanisia kieliä). Kansallisten kielten ääntämys vaikutti myös siihen tapaan, jolla kirkonmiehet ja oppineet lausuivat latinaa eri maissa.

Nämä ilmiöt ovat voineet vaikuttaa myös kirjoitusasuun. Esimerkiksi Y:n sijasta kir­joi­tet­tiin usein I tai U. Toisaalta koska Y usein äännettiin I, saatettiin kirjoittaa Y sanoihin, joissa klassillisessa latinassa on I, esim. sylvanus eikä silvanus. Vastaavasti koska esim. klassillisen latinan sanan condicio ääntämykseksi tuli kondíitšio, se ruvettiin kirjoittamaan conditio.

Eri maissa ja muuten eri tahoilla on varsin vaihtelevia käsityksiä ja käytäntöjä latinan ääntämyksestä. Esimerkiksi ruotsalainen dokumentti Levande latin – uttal kuvailee ääntämyksen, joka on sekoitus erityyppisistä näkemyksistä. Sen mukaan esimerkiksi AE ääntyy diftongina ai ja konsonanttinen U (V) w:nä (kuten anglosaksisten latinistien mukaan) mutta CH k:na ilman aspiraatiota.

Katso myös koostetta Sami Janssonin latinan seminaarityöt lukuvuonna 2006-2007, joka sisältää linkkejä useisiin latinan ääntämystä käsitteleviin sivuihin kohdassa De pronuntiatione sermonis Latini et Hellenici.

Mistä tiedetään?

Usein ihmetellään, mistä voidaan tietää, miten muinaiset roomalaiset äänsivät latinaa. Eihän siltä ajalta ole äänitteitä. Tiedot ovat osittain epävarmoja ja kiistanalaisia, mutta ääntämyksen pääpiirteet tunnetaan melko hyvin. Tätä varten on yhdistelty erilaisia tietolähteitä: