Suomen kielen normien muutoksia

Tässä dokumentissa kuvataan, miten suomen kielen normeja on muutettu. Tarkastelu rajoittuu pääosin vuoden 2000 jälkeen tehtyihin muutoksiin. Tarvittaessa tarkastellaan myös normien välisiä ristiriitoja.

Dokumentin lopussa esitetään kuvaus siitä, mitä tarkoitetaan suomen kielen normeilla.

Sisällys

Sanojen kirjoitusasu

Tässä osassa käsiteltävät asiat saattavat vaikuttaa myös sanojen ääntämykseen ainakin peri­aatteessa, mutta enimmäkseen kyseessä on vain kirjoitus­asu. Vierasperäisistä sanoista esitetään lähinnä esimerkkejä. Yleinen suuntaus on, että kielen­huolto suosittaa niiden kirjoittamista suomen kirjoitus­järjestelmän mukaan. Esimerkiksi alku­kielen mukainen kirjoitus­asu couscous on vielä PSK:ssa sallittu rinnakkais­asu (ja ääntämis­merkinnän mukaan siinä olisi paino toisella tavulla), mutta KSK:ssa on kannan­otto: ”paremmin: kuskus”. Tällaisia tapauksia lienee aika paljon.

Alas päin ~ alaspäin ja muut päin-loppuiset adverbit

Aiemman normin mukaan adverbin (tai muun partikkelin) ja päin-sanan yhdistelmä pitää kirjoittaa yhteen, esimerkiksi alaspäin. Kielikellon 4/1996 artikkeli Yhdyssanat antaa seuraavan ohjeen:

Yhteen kirjoitetaan partikkeli + päin, esimerkiksi
alaspäin, eteenpäin, poispäin, tännepäin, päinvastoin

Uuden normin mukaan myös erikseen kirjoittaminen on mahdollista, esimerkiksi alas päin. Tämä mainitaan muutoksena Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja. Lisäksi se nykyisin esitetään myös KOP:ssa, kohdassa Yhdyssana vai ei: nurin päin vai nurinpäin?:

Jos sanaparin alkuosana on alas-, pois-, nurin-tyyppinen pikkusana (adverbi tai partikkeli) ja jälki­osana päin, voi kokonaisuuden kirjoittaa yhteen tai erilleen.

Mitään muutosta ei ole tapahtunut siinä, että päin-sanan ja substantiivin (tai pronominin) yhdistelmä kirjoitetaan kahdeksi sanaksi, esimerkiksi Helsinkiin päin.

Asteekki ← atsteekki yms.

Keskiamerikkalaiseen kansaan viittava sana atsteekki muutettiin vuonna 1997 muotoon asteekki. Ilmeisesti tämä on tapahtunut suomen kielen lautakunnan kirjeenvaihdossa, eikä sitä ole varsinaisesti julkistettu.

Harri J. Kettusen kirjoituksesta Mixteekki, misteekki vai kielenhuollon misteikki? (josta on verkossa enää arkistoversio) voidaan päätellä hänen kirjoittaneen asiasta lautakunnalle ja saaneen vastauksen, jossa ”lautakunta suosittelee uusia kirjoitusasuja mm. sanoista asteekki, misteekki ja sapoteekki”. Kaksi viimeksi mainittua on tarkoitettu korvaamaan vanhat asut mixteekki tai miksteekki ja zapoteekki. Avoimeksi jää, mihin muuhun lautakunta on ottanut kantaa.

Kannanottoon viitataan Hiidenkivi-lehdessä 4/2011 ilmestyneessä Riitta Erosen kirjoituksessa Voodoosta vodou. Sekään ei tarkenna kannanoton sisältöä. (Kirjoituksen otsikon mukaista muutosta normeihin ei ole tehty. Tosin KSK:aan on tullut asu vodou, mutta se on vain viittaus hakusanaan voodoo.)

PSK:ssa on vielä ainoana muotona atsteekki. KSK:ssa on sen sijaan asteekki, ja sanan atsteekki selityksenä on vain ”paremmin: asteekki”.

Kielikello-lehdessä näitä sanoja ei näytä esiintyvän kuin numeron 4/2004 artikkelissa Omenasta on moneksi, jossa käytetään nimitystä atsteekit.

Kuriositeeettina voidaan mainita, että ainakin Microsoft Word 2007 pitää asua asteekki virheellisenä ja asua atsteekki oikeana.

Asvaltti ~ asfaltti

Kirjoitusasun asfaltti ohella hyväksytään PSK:ssa myös asvaltti. Vastaava koskee sanoja asvaltoida, asvaltointi ja asvalttinen.

Tätä voidaan pitää lähinnä kirjoitusasua koskevana muutoksena, koska sanassa asfaltti yleensä lausutaan v-äänne eikä f-äännettä, vaikka tätä ei sanakirjoissa sanota.

Bigband ~ big band

Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja kerrotaan, että nykyisin hyväksytään sekä kirjoitusasu bigband että asu big band. PSK:ssa on niistä vain edellinen.

Artikkelista saa sen käsityksen, että tämä on vain esimerkki muutoksista, jotka koskevat kaksisanaisia vierasperäisiä ilmauksia. Toisena esimerkkinä mainitaan all stars -joukkue ~ allstars-joukkue. Taustalla on ehkä ajatus siitä, että englannin­kieliset sana­liitot voitaisiin kirjoittaa suomessa yhdys­sanoiksi.

Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja kertoo, että KSK:ssa (CD-versios­sa) hakusanan taxfree käyttö ”tuo ruutuun oikean tax-freen”. Kuitenkin KSK:ssa on haku­sanan tax-free selityksessä ”(myös: taxfree)”, eli taxfree on siinä sallittu muoto.

Brändi ~ brandi

Kielikellon 1/1998 kirjoitus Brandi on seuraava:

Brandi on mainosalan sanastoa ja tarkoittaa suunnilleen tavaramerkkiä, tuotenimeä (< engl. brand ’(tavara)merkki; polttomerkki, poltinrauta’). Kirjoitusasuksi on suo­si­tet­tu taka­vokaalista asua brandi; sana on yksinkertaisinta myös ääntää a:llisena. Englannin ääntämyksen mukaista kirjoitusasua brändi on myös näkynyt jonkin verran lehdissä.

Kielikellon 4/2002 artikkelin Kielenhuollon uudet haasteet esittää: ”Yksi vaihtoehto vierassanojen mukauttamisessa voisi olla, että suosittaisiin ääntämyksen mukaista kirjoitusasua. – – Jostain syystä suomalaiset näyttävät vierovan tätä tapaa, joskin joitakin esimerkkejä on: brändi kirjoitetaan yhä useammin ä:llä – –.” Tässä ilmeisesti pidetään ääntämystä brändi vallitsevana, jollainen se lienee aina ollutkin.

Kielikellon 3/2003 kirjoituksessa Valtionhallinnon nimien alkukirjaimet käytetään jo asua brändi. Aiemmin sanaa oli muutaman kerran käytetty Kielikellossa asussa brandi.

Kielikellon 2/2005 kirjoituksessa Vieraita kieliä sanojen takana esitetään: ”Osa laina­sanois­ta mukautetaan suomen kielen äänne- ja kirjoitus­järjes­tel­mään (esim. brändi)”. Kielikellon 2/2007 artikkeli Urpaanit parpaarit – Oikeinkirjoituksen ja oikeinääntämyksen kysymyksiä kuitenkin esittää molemmat asut mahdollisina: ”Kahtalaista kirjoitustapaa onkin käytössä mm. sellaisissa tapauksissa kuin vaikkapa brandi ja brändi, maili ja meili, fleace ja fliisi.”

PSK:ssa sanaa ei ole lainkaan. KSK:ssa on päähakusanana brändi, ja sana brandi on vain viittauksena siihen: ”tavallisemmin: brändi.”

Sanan merkityksen kuvauskin on muuttunut. Edellä lainatusta tavara­merkin merkityksestä on nyt tultu kuvaukseen ”tuote(merkki), yritys, henkilö tms., jolle on markkinoinnin yms. avulla luotu t. syntynyt laaja (myönteinen) tunnettuus”.

Darwinismi ~ darvinismi

NSK:ssa, NSSK:ssa, PSK:ssa ja useissa kielenoppaissa yms. on ainoana kirjoitusasuna darvinismi. KSK:ssa on otettu rinnakkais­muodoksi darwinismi. Se on Yleisen suomalaisen asiasanaston (YSA) suosittama muoto.

Erisnimen johdoksen alkukirjain: Twitteritse ~ twitteritse

Vanhojen sääntöjen mukaan erisnimen johdos aloitetaan pienellä alku­kirjai­mel­la, esi­mer­kik­si kiinalainen (maannimestä Kiina). KKOO kuitenkin esittää (s. 151) vaihtelun twitteritse ~ Twitteritse, vaikka Twitter on erisnimi. Siinä on myös esimerkki bussi kulkee Tampereitse.

Kielikellon 1/2015 Kysyttyä-osaston kirjoituksessa Twitteritse ja Tampereitse mai­ni­taan ensin esimerkit Tampereitse ja Kuopioitse ja esitetään, että ”tällaiset erisnimistä muodostetut pro­la­tii­vit ovat harvinaisia ja ehkä usein leikillisesti käytettyjä”, ja otetaan se kanta, että ”tällaiset nimet säilyttävät selvän erisnimen luonteensa -itse-muodoissakin, joten iso alku­kirjain on ensi­sijainen kirjoitus­tapa”. Sitten kirjoitus käsittelee sellaisten nimien kuin Facebook, Twitter ja Wilma-itse-muotoja” ja sanoo, että ilmaisevat välinettä tai keinoa, mikä ”jossain määrin etäännyttää ilmausta erisnimestä”. Näin se päätyy siihen, että ”molempia kirjoitustapoja – esim. Twitteritse tai twitteritse – voidaan pitää hyväk­syt­tä­vinä”.

Kielikellon 2/2015 Keskustelua-osaston kirjoituksessa Mennäänkö kuopioitse vai sittenkin Kuopioitse? Erkki Lyytikäinen viittaa Ison suomen kieliopin kantaan (§ 385 itse-adverbit eli prolatiivi) ja esittää:

Tähän asti on ollut voimassa sääntö tai ainakin käytäntö, että 1) erisnimet kir­joi­te­taan isolla alkukirjaimella kaikissa sijamuodoissa (Kuopiossa, Kuopiolle, Kuopioksi jne.) ja 2) erisnimikantaiset johdokset kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella (kuo­pio­lai­nen, kuopiomainen, kuopious, kuopioistaa jne.). Tämän säännön mukaisesti kir­joi­te­taan myös prolatiivi­johdos kuopioitse pienellä alkukirjaimella.

Kommentissaan tähän Sari Maamies esittää, että ”varsinkin paikannimestä muodostetut prolatiivit hahmottuvat hyvin sijamuotomaisiksi, ja siksi iso alkukirjain tuntuu niissä monen mielestä ensisijaiselta”. Hän esittää seuraavan rinnastuksen, joka merkitsee normin muutoksen ulottamista eris­nimien -ittain-johdoksiin:

-(i)tse-johdoksia voi verrata -ittain-loppuisiin muotoihin, jotka ovat kiistatta johdoksia. Niitä muodostetaan joskus harvoin myös eris­nimistä, esim. ”Valikoimat vaihtelevat Anttiloittain.” Tässäkin pienen alkukirjaimen käyttö tuntuisi oudolta.

Kielenhuollon kannanotoissa ei ole puututtu siihen, että -itse-johdoksia ei ole aiemmin muodostettu erisnimistä. Niitä ei ole erikseen kiellettykään, vaikka on todettu, että kyseisiä johdoksia voidaan ”muodostaa vain eräistä määrätyyppisistä substantiiveista” (Kielikello 1/1992, artikkeli Kirjeitse annettu määräys. Suomen kielen prolatiiveista). Ilmeisesti on pidetty itsestään selvänä, että erisnimistä niitä ei voi muodostaa. Täten normin lienee katsottava muuttuneen, koska KKOO taas tuntuu pitävän itsestään selvänä, että niitä voi, vaikka se onkin harvinaista.

Evankelis-luterilainen ~ evankelisluterilainen

Suomen kielen lautakunta päätti 13.5.2016, että aiemmin suositellun kirjoitusasun evankelisluterilainen lisäksi hyväksytään myös yhdys­merkillinen evankelis-luterilainen. Päätöstä on selostettu Kielikellon 2/2016 artikkelissa Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? ja sen taustaa Kielikellon 1/2016 artikkelissa Evankelisluterilainen: suosituksen taustaa.

Yhdysmerkillinen asu on ainoana asuna NSK:ssa, ja se on myös evankelis-luterilaisen kirkon käyttämä asu. Lautakunnan aiempi, vuonna 1986 tekemä kannanotto merkitsi siis selvää muutosta normiin, joskaan tätä kannanottoa ei ilmeisesti ole julkisuudessa tar­kem­min selostettu. Se on kuitenkin vaikuttanut lainsäädäntöön niin, että lakiteksteissä esiin­tyy molempia kirjoitusasuja – säädöksiin tehtyjen muutosten takia jopa saman sää­dök­sen sisällä, esimerkiksi kirkkojärjestyksessä.

Faarao ~ farao

Kielikellon 2/1980 jutussa Sanasuosituksia sanotaan:

Suositetaan kirjoitusasua farao (asun faarao sijasta), joka on alkukielen mukainen ja jota käytetään mm. Raamatussa. Toivotaan että myös ääntämys mukautuu tähän lyhytvokaaliseen asuun.

Asu farao esiintyy kyllä 1930-luvun raamatunsuomennoksessa ja myös uusimmassa, vuoden 1992 suomennoksessa. Sen sijaan vuoden 1776 Bibliassa asu oli vielä van­hah­ta­vam­pi, Pharao, joka on jo Agricolan käyttämä muoto. Kyseessä on selvästikin vanhan kirjoitustavan jäänne, ja ääntämys lienee aina ollut faarao. Muu kirjallisuus kuin Raamattu käytti enimmäkseen myös kirjoitusasua faarao, kunnes suomen kielen lautakunta vuonna 1979 päätti suosittaa asua farao. Muun muassa NSK:ssa asuna on faarao, joskin farao on rinnakkaismuotona; NSSK:ssa on vain asu faarao.

Kielikellon 4/1993 artikkeli ”Armeenian invaliidit” – Pitkä vai lyhyt vokaali vieras­sanois­sa? perustelee asun farao säilyttämistä pitkähkösti:

Profaanin nykykielisen ”faaraon” sijasta on raamatullisessa tekstissä kirjoitettu halki vuosisatojen ensin Pharao, sitten farao, ja tämä asu on tuttu myös Waltarin Sinuhen lukijoille. Uusimmassakin raamatunsuomennoksessa tämä kirjoitustapa (vrt. krei­kan ääntämykseen [pharaō']) on säilytetty; raamatun­käännös­komitean asian­tunti­joi­den ehdotuksesta sen taakse asettui myös kieli­lauta­kunta.

Kuitenkin Kielikellon 1/2017 kirjoituksen Sekä farao että faarao käypiä kirjoitusasuja mukaan suomen kielen lauta­kunta muutti normia niin, että myös faarao on sallittu. Kirjoituksen mukaan ”avoitteena on ollut vakiinnuttaa yksi kirjoitus- ja ääntöasu”, mutta tästä siis on luovuttu, eikä kirjoitus edes aseta kumpaakaan asua etusijalle. KSK:n vuoden 2017 versiossa päähakusanana on faarao.

Haltia ~ haltija

PSK:ssa on kirjoitusasu haltija myös silloin, kun sana tarkoittaa uskomus­olentoa; asua haltia ei edes mainita. KSK:ssa oli aluksi sama linja. Vuonna 2013 suomen kielen lauta­kunta kuitenkin hyväksyi kirjoitusasun haltia (vaihtoehtoisena) tähän merkitykseen. Päätöstä on selostettu Kielikellon 4/2013 artik­ke­lis­sa Haltija ja haltia. Vastaavasti sallitaan haltiatar asun haltijatar vaihto­ehtona.

PSK:n kanta poikkeaa NSK:n kannasta: NSK mainitsee (ilman kannan­ottoa) asun haltia vaihtoehtona asulle haltija, kun tarkoitetaan mytologista olentoa. NSK:n linja taas poikkesi kielenhuollon aiemmista kannanotoista, joiden mukaan oli käytettävä johdonmukaisesti asua haltija. Tätä ja kysymyksen aiempaa historiaa yleisesti käsittelee Kielikellon 1/2009 artikkeli Haltija vai haltia?

Vaikka suomen kielen lautakunnan kannanotto vain sallii asun haltia vaihtoehtona, KSK:n esitystapa merkitsee asiallisesti sen suosimista. KSK:ssa haltia on varsinaisena hakusanana, ja sanan haltija kuvauksessa mytologinen merkitys mainitaan vain viit­tauk­se­na sanaan haltia.

Kyse on nimenomaan kirjoitusasua koskevasta normista. Ääntämyksessä ei ole edes väitetty olevan eroa. Tosin asiaa koskevassa vapaassa keskustelussa on esitetty näkemys, että ero olisi kuultavissa.

Horjunta on vanhaa perua. Isossa tietosanakirjassa (1909–1922) on hakusanat haltija ja haltijat ja siten j:llinen asu molemmissa merkityksissä, mutta esimerkiksi hakusanassa hiisi esiintyy muoto metsänhaltia.

Ikään kuin, ei ikäänkuin

Joidenkin ilmausten erikseen kirjoittamisen säännöt tiukkenivat PSK:ssa NSK:aan verrattuina, kuten Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sanoja, merkityksiä, ohjeita – Eräs näkökulma Perussanakirjaan kuvaillaan:

Perussanakirjan kanta on näissä asioissa sama kuin nykyisten kielioppaiden. Nyky­suomen sanakirjassa asiat esitetään hieman toisin; erikseen kirjoittamista pide­tään parempana mutta vaihtoehtoista tapaa ei torjuta ja joissakin tapauksissa (esi­mer­kik­si ikään kuin, lukuun ottamatta, suomen kieli) annetaan molemmat mah­dol­li­suu­det, vaikka erikseen kirjoittamisen ilmoitetaan olevan tavallisempaa.

Käytännössä normien muutokset olivat tapahtuneet vaikeasti ajoitettavissa olevalla tavalla: säännöt oli opittu kieli­oppaista tai koulu­opetuksesta paljon useammin kuin NSK:sta.

NSK oli joissakin yhteen tai erikseen kirjoittamisen asioissa epämääräinen. Esimerkiksi ilmauksista ennen kuin ~ ennenkuin se sanoo: ”erilleen kirjoittaminen yl. suotavampaa”.

internet ~ Internet

Suomen kielen lautakunnan kannanotto Internet tai internet vuodelta 2007 sallii sekä asun internet että asun Internet. Se totesi: ”Tähän asti on suositettu isoa alkukirjainta, mutta lautakunta ei ole aiemmin ottanut asiaan kantaa.”

Lautakunta myös toteaa: ”Jos kirjoitetaan Internet isolla alkukirjaimella ja sana esiintyy yhdyssanan alkuosana, se liitetään loppuosaan aina yhdysmerkin välityksellä samaan tapaan kuin muutkin erisnimet”, esimerkiksi Internet-sivusto. Se jatkaa:

Jos kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella internet, sana ei ole erisnimi. Yhdys­merkkiä ei siksi yleensä tarvita, vaan yhdys­sanan osat kirjoitetaan suoraan yhteen:
internetselain
internetsivusto
internettuote
Osien hahmottamista helpottamaan yhdysmerkkiä voi kuitenkin käyttää etenkin silloin, kun yhdyssanan loppuosa alkaa vokaalilla: internet-asetus.

Tämä ei varsinaisesti poikkea aiemmista yhdysmerkkiä koskevista normeista, mutta aiem­mis­sa ohjeissa ei ole mainittu, että loppuosan vokaalialkuisuus vaikuttaisi asiaan.

Kannanoton taustaa on kuvattu Kielikellon 2/2007 artikkelissa Internet suomen kielen lautakunnassa.

Itsestään selvä ~ itsestäänselvä

Aiemmin hyväksyttiin vain kahdeksi sanaksi kirjoitettu itsestään selvä. Nykyisin hyväk­sy­tään myös yhdyssana itsestäänselvä, vuonna 2014 annettujen uusien taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosi­tus­ten mukaan.

Vanha normi noudattaa yleissääntöä, jonka mukaan yhdyssanaksi kir­joi­te­taan tämäntapaisista ilmauksista ne, joiden merkitys on erikoistunut ja käsitteellistynyt, esimerkiksi silmäänpistävä, joka ei tarkoita sanan­mukai­ses­ti silmään pistävää.

Jugurtti ~ jogurtti

Sanan jogurtti rinnakkaismuodoksi otettiin KSK:n vuoden 2012 versiossa jugurtti. Kieli­kellon 1/2012 artikkelissa Mitä uutta Kielitoimiston sanakirjassa? muutosta selitetään näin:

Jogurtti on aikoinaan mukautettu suomeen yleisten periaatteiden mukaan. Sana sekä kirjoitetaan että äännetään muissa kielissä o:llisena (enimmäkseen myös ruotsissa, vaikka jonkin verran ruotsin puhekielessä esiintyy myös u:llista ääntämystä). Tässä suomalaiset ovat kuitenkin sitkeästi valinneet oman tien. Jostain syystä tässä ei englannin ja muiden kielten malli olekaan ollut ohjaavana, vaan läpi vuosien sana on ääntynyt puheessa ”jugurttina”, ja kirjoitettunakin u:llinen asu on elänyt jogurtin rinnalla ainakin epävirallisemmissa yhteyksissä. Siksi jugurtti on nyt otettu sana­kirjaan jogurtin rinnakkais­asuksi.

Artikkeli ei mainitse, että jo PSK:ssa on rinnakkais­muotona jukurtti, joka vastaa todellista ääntämystä. PSK mainitsee myös muodon jugurtti, mutta sanoo siitä: ”paremmin: jogurtti, jukurtti”. NSSK:kin mainitsee sen, mutta hylättävänä.

Kuumottaa ~ kuumoittaa

Sanan kuumoittaa ’aiheuttaa t. tuntea kuumuutta’ kirjakielisessä asussa on vanhastaan ollut yleisten sääntöjen mukaisesti i, koska se perustuu a-loppuiseen kantasanaan kuuma. KSK:n vuoden 2017 versiossa on vaihtoehtoiseksi asuksi otettu kuumottaa. Itse asiassa kuumoittaa ja kuumottaa on esitetty kahtena eri sanana, joilla on erilaiset, mutta pääosin samansisältöiset kuvaukset. Päätöstä on selostettu Kielikellon 1/2017 artikkelissa Kuumottava muutos.

Vanhassa kirjasuomessa, esimerkiksi vuoden 1642 Bibliassa, sana esiintyi ilman i:tä

Merkityksessä ’näkyä jonkin läpi, kaukaa tai himmeänä, kajastaa, kuultaa’ käytetty verbi kuumottaa on aina kirjoitettu ilman i:tä. Se on suhteellisen harvinainen, joten normin muutos tuskin lisää sekaannuksia.

Lavuaari ← lavoaari

NSK:ssa on sana lavoaari, joka lienee yleensä ääntynyt [lavuaari]. Sanaan ei liity tyyli­laji­merkin­tää. PSK:ssa sen tilalla on lavuaari, joka on merkitty arki­kieliseksi; sana on säilytetty KSK:ssa, mutta merkintä arki­kielisyydestä on poistettu.

Lyhenteet: alv ~ ALV, srk ~ srk.

Suomen kielen lautakunta teki vuonna 2006 päätöksen, jota on kuvattu Kielikellon 1/2006 artikkelissa Uusia ohjeita lyhenteiden käyttöön. Osittain on epäselvää, mitkä ovat ne van­hat ohjeet, joita muutettiin. Muutoksina esitetään seuraavat:

1.

Yleisnimistä ja adjektiiveista muodostettujen isokirjaimisten (kirjaimittain luet­ta­vien) lyhenteiden rinnalla voidaan käyttää pienikirjaimisia; molemmat ovat pis­teet­tö­miä. Tällaisia lyhenteitä ovat esimerkiksi ALV ~ alv, BKT ~ bkt, DNA ~ dna, LVI ~ lvi. Usein ne esiintyvät yhdyssanan osina: alv-numero, pk-yritys, yt-neuvottelut ja taulu-tv.

Poikkeuksena ovat erisnimiin (ja niitä vastaaviin organisaationimiin) perustuvat lyhenteet, kuten EU, TKK, UM, VR, sekä tutkintonimikkeisiin ja oppiarvoihin perus­tu­vat iso­kirjain­lyhenteet, esimerkiksi FM, HTM .

2.

Kun yleisnimestä tai adjektiivista muodostettu koostelyhenne on yhdyssanan osana, käytetään yhdysmerkkiä ja jätetään lyhenteestä piste pois, esimerkiksi pj-kausi, yo-kokelas.

3.

Nimen yhteydessä sellaisista lyhenteistä kuin kh. (kaupunginhallitus) ja srk. (seu­ra­kun­ta) voidaan jättää piste pois (esim. Espoonlahden srk).

Artikkeli mainitsee, että myös lyhenne mlk (= maalaiskunta) voisi olla pisteetön. Sitä ei ole lautakunnan ohjeiden 3. kohdassa, mutta Kielikellossa 4/2009 julkaistussa lyhenne­luette­los­sa se on mukana: ”mlk. (~ mlk) maalaiskunta”. Tämä lyhenne esiintyy nykyisin vain historiallisissa yhteyksissä.

Mainittu lyhenneluettelo on ristiriidassa ohjeen 1. kohdan pisteet­tö­myys­sään­nön kans­sa, koska luettelossa on ”alv. ~ alv ~ ALV arvonlisävero” (siis vieläpä niin, että ohjeen vastainen muoto on ensin). Syynä on ehkä se, että pisteellistä lyhennettä alv. on suositeltu aiemmin ensisijaisena; Kielikellon 2/1994 kirjoitus alv. on seuraava: ”Suositettu arvon­lisä­veron lyhenteeksi, vrt. lvv. ’liike­vaihto­vero’.”

Ohjeilla ei liene ollut tarkoitus sallia isojen kirjainten käyttöä sellaisissa vakiintuneissa lyhenteissä kuin evp (erossa vakinaisesta palveluksesta). Ohjeiden 1. kohdassa tarkoi­tet­ta­neen vain sel­lai­sia ter­min luonteisia lyhenteitä, joita käytetään substantiivin tavoin.

Artikkelin voi tulkita niin, että isokirjainlyhenteen sijasta voidaan aina käyttää vas­taa­vaa pieni­kirjaimista lyhennettä. Kuitenkin esimerkiksi Kielikellon artikkeli Viher­pesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­khivirja erikseen mainitsee: ”Uusien ohjeiden mukaisesti voidaan nykyään kirjoittaa sekä HIV-infektio että hiv-infektio”. Yhden tapauksen mainitseminen voidaan tulkita niin, että pienten kirjainten käyttöön tarvitaan erikseen ”lupa” kussakin tapauksessa.

Uudet ohjeet on selostettu hiukan eri muodossa Kielikellon 4/2009 artikkelissa Lyhenteiden loppupiste. Se käsittelee myös lyhenne­ohjeiden varhaisempaa historiaa.

Eri asia ovat sellaiset ilmaukset kuin T-palkki, joissa kirjain ei ole lyhenne, vaan esittää tiettyä muotoa. Käytännössä kyse on ison kirjaimen muodosta, ja KSK:ssa on edelleen esimerkiksi vain kirjoitusasu T-palkki. Poikkeuksena on kuitenkin t-paita ~ T-paita.

Mestaruussanat: suomenmestari ~ Suomen-mestari

Yleinen ohje on ollut ja on seuraava (KOP:n sivulta Suomen mestaruus, Suomen-mes­ta­ruus, suomenmestaruus):

Erisnimen sisältävät mestari- ja mestaruus-ilmaukset voi kirjoittaa kahdella tavalla. Ne aloitetaan isolla kirjaimella ja joko kirjoitetaan kahdeksi eri sanaksi tai yhdis­te­tään yhdys­merkillä:
– –
Kenian mestaruus ~ Kenian-mestaruus
– –
Kenian mestari ~ Kenian-mestari
– –

Sääntöön on kuitenkin tehty seuraava lisäys KSK:n toimitus­työn aikana (muutoksen mainitsee Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja; sääntö tässä lainattuna KOP:sta):

Suomessa yleiset mestaruuden ilmaukset (SM ja EM) on mahdollista kirjoittaa myös kuten maailmanmestaruus ja maailmanmestari eli pienellä alkukirjaimella ja yhteen:
suomenmestaruus, suomenmestari euroopanmestaruus, euroopanmestari

Nämä poikkeukselliset asut poikkeavat vanhoista yhdyssana-asuista kuten suomenmestari vain kirjoitusasultaan.

Pikku hiljaa ~ pikkuhiljaa

Aiemmin hyväksyttiin vain yhdeksi sanaksi kirjoitettu pikkuhiljaa. Nykyisin hyväksytään myös sanaliitto pikku hiljaa, vuonna 2014 annettujen uusien taivutus- ja oikein­kirjoitus­suositusten mukaan.

Pitsa ~ pizza ja pitseria ~ pizzeria

NSSK:ssa on sitaatti­lainaksi merkitty pizza, ääntämis­ohjeena [pitsa]. Jo Uudissanasto 80:ssä sen rinnalla on asu pitsa. PSK:ssa pitsa on päähakusanana ja pizza vain viittauksena siihen.

Käytännössä pizza on säilynyt vallitsevana asuna ravintola-alalla. Sen sijaan esimerkiksi Helsingin Sanomat on siirtynyt asuun pitsa.

Uudissanasto 80:ssä pizzeria on ainoana kirjoitus­asuna. PSK:ssa se on vain viittauksena päähakusanaan pitseria.

Päin vastoin ~ päinvastoin

Aiemmin hyväksyttiin vain yhdeksi sanaksi kirjoitettu päinvastoin. Nykyisin hyväksytään myös sanaliitto päin vastoin, vuonna 2014 annettujen uusien taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosi­tus­ten mukaan.

Repertuaari ~ repertoaari

NSK:ssa ja PSK:ssa on sana repertoaari, joka lienee yleensä ääntynyt [repertuaari]. KSK:ssa sen synonyymiksi ja pää­haku­sanaksi on tullut repertuaari.

Saman aikainen ~ samanaikainen yms. inen-loppuiset ilmaukset

Vanhojen normien mukaan samanaikainen kirjoitetaan yhteen; vielä PSK:ssa se on ainoa kirjoitusasu. Uusien normien mukaan myös erikseen kirjoitettu saman aikainen on mah­dol­linen.

Normimuutos on varsin laaja. KOP:n kohta Yhdyssana vai ei: tämäntyyppinen vai tämän tyyppinen? kuvaa nykysäännön lyhyesti näin:

-inen-loppuiset adjektiivit voidaan kirjoittaa genetiivimuotoisen pronominin (esim. tämän, tuon, sen) kanssa joko yhteen tai erilleen:
tämäntyyppinen ~ tämän tyyppinen
tuonnäköinen ~ tuon näköinen

Se tosin lisäksi kuvailee vaihtelua, mutta erikseen korostaa, että sekä yhteen että erikseen kirjoittaminen on sallittua:

Eri pronominien kesken on kuitenkin vaihtelua: esimerkiksi saman ja muun kir­joi­te­taan adjektiivin kanssa yleisemmin yhteen, kun taas persoona­pronominit minun, sinun, hänen, meidän, teidän, heidän ja kysymys­pronomini kenen on tavallisempaa kirjoittaa erilleen. Molemmat kirjoitus­tavat ovat yleis­kielen mukaisia.

Ohje merkitsee tarkkaan ottaen, että voitaisiin kirjoittaa myös esimerkiksi tuon puoleinen, vaikka sanalla tuonpuoleinen on vakiintunut erikoismerkitys (ja se on KSK:ssa ilman mainintaa erikseen kirjoittamisen mahdollisuudesta).

On epäselvää, mikä oli vanhan normin sisältö. Ilmeisesti on tulkittava, että yhteen tai erikseen kirjoittamisen määräsi sana­kirjoissa oleva tieto, ei yleinen sääntö. Esimerkiksi Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (3. painos vuonna 2007) esittää:

Genetiivialkuiset -inen-loppuiset yhtymät ovat horjuvampia. Yhteen kirjoitetaan yleensä vakiintuneet tapaukset, joiden alkuosana on pronomini tai lyhyehkö adjektiivi, esim. monenlaatuinen, senhetkinen, samansuuruuinen, minkäkokoinen (myös minkä kokoinen), tämänkaltainen (myös tämän kaltainen); – –.

Vielä PSK:ssa esimerkiksi tämän-alkuisista ilmauksista osa on merkitty vain yhteen kir­joi­tet­ta­vik­si (esimerkiksi tämänaamuinen ja tämänvuotinen), osa taas esitetään samoin kuin nykynormissa (esimerkiksi tämänkaltainen ~ tämän kaltainen ja tämäntapainen ~ tämän tapainen). Toisaalta NSK:ssa on hakusanan tämän- kohdalla merkintä ”us. myös ⌒”, joka tarkoittaa, että ilmaus kirjoitetaan usein myös kahdeksi sanaksi. Kun tämän-alkuisten sanojen kohdalla ei mainintaa erikseen kirjoittamisesta, paitsi hakusanoissa tämäntästä ja tämänvuoksi merkintä ”par.  ⌒”, voidaan tulkita, että NSK salli aivan yleisesti pronominin tämän ja -inen-loppuisen adjektiivin kirjoittamisen yhteen tai erikseen. Ainakin tämän tyypin osalta normi olisi siis tiukentunut NSK:sta PSK:aan ja sitten taas väljentynyt aiem­man laiseksi.

Sanatyyppi suomirock ~ Suomi-rock

Kielikellon 3/2006 artikkelissa Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 kerrotaan, että vuonna 2003 on tehty seuraava päätös:

Käsiteltiin sanatyyppiä Suomi-rock ~ Suomirock ~ suomirock. Pidettiin hyväk­syt­tä­vä­nä Suomi-rockin lisäksi myös pieni­alku­kirjai­mis­ta muotoa suomirock (samoin esim. suomi-iskelmä, suomirap).

Epäselvää on, millaista sanatyyppiä tarkoitetaan. Mitään hyväksyttäviksi sanotuista sanoista ei ole KSK:ssa.

Päätöksen kuvauksessa ei edes mainita sanan rock vaihtoehtoista asua rokki. Vrt. kohtaan Rokki ~ rock.

Š-kirjain – sokki ~ šokki

Hattu-s:ää š on suositeltu jo yli sadan vuoden ajan, kuten Kielikellon 3/200 artikkelissa Ortografian ikuisuuskysymys kuvataan. Sen käytön sääntöjä on kuitenkin useaan otteeseen muutettu. Silloin, kun š tai sh korvataan s:llä, kyseessä on periaatteessa myös äänneasun muutos: suhu-s:n korvaaminen tavallisella s:llä. Käytännössä suomea puhut­taes­sa ero suhu-s:n ja s:n välillä on yleensä pieni tai olematon ja vaihtelee tilanteen mukaan.

Muutoksissa on yleensä vähennetty käyttöä korvaamalla hattu-s tavallisella, mutta joissakin tapauksissa on palattu tai muuten siirrytty sh-asuun. Seuraava kuvaus perustuu vuoteen 1969 asti NSSK:n alussa olevaan selos­tuk­seen Vierasperäisten sanojen asu:

Kirjavuus on ollut suurempaa kuin edellä esitetystä voisi päätellä. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Šamaani, shamaani vai samaani? Suhuäänteet suomen oikeinkirjoituksessa on kuvattu sivistys­sana­kirjojen käytäntöä ja todettu horjuvuuden lisääntyneen.

Kotus esitti vuonna 1998 kannanoton Kirjaimet š ja ž suomen kielen oikein­kirjoi­tuk­ses­sa. Se sisältää muun muassa seuraavan: ”Koska suomea kirjoitettaessa yhtä äännettä vastaa yksi kirjain, on käytettävä merkkejä š ja ž, esimerkiksi šakki, šaahi, šeikki, šillinki, tšeremissi, šamaani; džonkki, maharadža.” Siinä mainituista sanoista šamaani on KSK:ssa vain asun samaani rinnakkaismuoto ja tšeremissi on ”marin aiempi nimitys”. Asu šillinki on esiintynyt sanakirjoissa johdonmukaisesti, joskin NSK:ssa sille on rinnakkais­muoto shillinki ja NSSK:ssa taas rinnakkainen sitaatti­laina­muoto shilling. Käytännössä shillinki on pysynyt selvästi yleisimpänä asuna.

Kielikellossa 3/2000 on provosoiva lukijan kirjoitus Naurettava š ja vastaus siihen. Vastauksessa sanotaan muun muassa:

Nykysuomessa on luontevaa kirjoittaa ja ääntää bolsevikki, samppanja, sekki, sokki, seriffi ja sovinismi, mutta halutessaan voi käyttää myös muotoja bolševikki, šekki ja šokki (šovinismi tai chauvinismi alkavat olla vanhentuneita kirjoitusasuja). Mitä vieraammasta käsitteestä on kyse, sitä herkemmin lainasana säilyttää äänteellisen erikoisuutensakin; siispä kirjoitetaan ja äännetään geiša, šaahi, šeikki ja šiialainen. Lainasanan š:ää ei siis automaattisesti korvata suomessa s:llä, vaan ratkaisu vaih­te­lee sanoittain.

Maininta samppanja-sanasta on harhaanjohtava, koska tässä sanassa on käytetty s:ää 1900-luvun alun Tietosanakirjasta alkaen. Sanalle sovinismi ei KSK enää mainitse rinnak­kais­muoto­ja. Sanalle seriffi taas ei ole rinnakkaismuotoa PSK:ssa, mutta kylläkin KSK:ssa šeriffi. Kuten japanin sanojen kuvauksessa mainitaan, asu geiša esitetään nykyisin asun geisha rinnakkaismuotona.

Erikoistapaus on šakkipelin nimi. Suositukset ovat ristiriitaisia:

Suomen kielen lautakunnan suositus Suhuäänteiden š ja ž merkintä vierasnimissä vuodelta 2005 käsittelee vierasperäisiä erisnimiä eli vierasnimiä. Se mainitsee esimerkit Tšaikovski, Tšehov, šostakovitš, Puškin, Hovanštšina, Živago, Tšetšenia, Sotši, Taškent, Joškar-Ola, Tšad, Tadžikistan, Azerbaidžan, Tšuktšienmeri, Tšuvassia, Tšekki, škoda, Kašmir, Hatšaturjan, Fidži, Kambodža. Osa niistä on tulkittavissa sovinnaisnimiksi, mutta esi­mer­kik­si Kašmir on aiem­min esiintynyt monissa hakuteoksissa, mm. NSSK:n liitteessä, asussa Kashmir.

Suosituksen esimerkeissä ei ole esimerkiksi japanin-, kiinan- tai arabian­kielisiä nimiä, joiden osalta nykyiset suositukset ja käytännöt ovat suurelta osin sh:n eivätkä š:n kannalla; ks. kohtaa Siirtokirjoitus.

Suhtautuminen š:n korvaamiseen sh:lla on vaihdellut:

Myös š:n asema aakkostuksessa on vaihdellut. Yleensä se on aakkostettu kuten s-kirjain. Kuitenkin NSK:ssa se on omana kirjaimenaan muun muassa niin, että kaikki š-alkuiset sanat ovat omana ryhmänään s-alkuisten jälkeen.

t-paita ~ T-paita

Vielä PSK:ssa on vain kirjoitusasu T-paita, mutta KSK:ssa on rinnakkaismuotona t-paita. Syynä lienee se, että ei ole ajateltu (ehkä ei tiedettykään), että T-kirjain viittaa tässä tiet­tyyn muotoon. Sanakirjoissa ei tätä selitetä, vaikka muiden vastaavien sanojen kuten selityksissä mainitaan muoto esimerkiksi seuraavasti: ”T-palkki tekn. poikki­leik­kauk­sel­taan T-kirjainta muistuttava teräspalkki.”

Tarkoitus ei siis liene yleisesti sallia pienten kirjainten käyttö tämäntapaissa ilmauk­sis­sa. Esimerkiksi sanoille T-palkki ja U-keittiö ei esitetä pienikirjaimista vaihtoehtoa. Tosin sanalle U-käännös esitetään KSK:ssa (toisin kuin PSK:ssa) vaihtoehto u-käännös; tämä johtuu ehkä siitä, että pienen u:n ajatellaan ilmaisevan muodon yhtä hyvin.

Valtionhallinnon nimien alkukirjain: Metsähallitus ← metsähallitus

Suomen kielen lautakunta teki vuonna 2003 päätöksen, jota on selostettu Kielikellon 3/2003 artikkelissa Valtionhallinnon nimien alkukirjaimet. Siinä esitetyt ”käytännön­läheiset peri­aatteet” vastaavat enimmäkseen vanhoja sääntöjä. Normien muutokset onkin paljolti pääteltävä esitetyistä esimerkeistä ja vertaamalla aiempiin ohjeisiin. Muutoksiksi voidaan tulkita seuraavat:

Muutosta ei ole tapahtunut sellaisten nimien kuin puolustus­ministeriö, korkein oikeus ja keskus­rikos­poliisi asussa. Kannanotossa sanotaan: ”Vakiintuneen tavan mukaan käytetään pientä kirjainta ministeriöiden ja oikeus­istuinten nimissä, samoin erillis­laitosten yksiköiden ja osastojen nimissä.” Esimerkeistä ilmenee, että sama koskee poliisiorganisaatioita kuten suojelupoliisi. Kielikellon 1/1996 artikkelissa Julkishallinnon nimien oikeinkirjoitus sanotaan: ”Itse asiassa tuomioistuinten ja poliisiviranomaisen nimet olisi nekin voitu yhtä hyvin kuin muiden virastojen ja laitosten nimet kirjoittaa isolla, mutta kun näistä kaikki kyselyyn vastanneet olivat tyytyväisiä pieni­kirjai­mi­seen nimiasuunsa, lautakunta ei halunnut muuttaa niiden kirjoitus­asua vastoin niiden omaa tahtoa.”

Kannanotto ei puutu siihen käytäntöön, että lyhennelmä­nimi kuten Supo kirjoitetaan isolla alku­kir­jai­mel­la, vaikka koko nimi kuten suojelupoliisi kirjoitetaan pienellä. KSK:ssa on päähakusanana Supo ja sen seli­tyk­ses­sä maininta ”myös: supo, SUPO”. Sana­kirjaan ottaminen voidaan tulkita tämän lyhenne­sanan hyväk­sy­mi­sek­si.

Kannanoton selostuksen mukaan isolla alkukirjaimella kirjoitetaan valtion­yhtiöiden (esim. Rahapaja; virallisesti Suomen Rahapaja Oy), valtion liikelaitosten (esim. Metsä­halli­tus) ja ”erillistehtäväisten laitosten” (esim. Onnettomuustutkintakeskus) nimet. Tämä merkitsee muutosta vain joidenkin viimeksi mainittujen osalta.

Nimien kirjoitusasun muutokseen liittyy usein itse nimen muuttuminen tai organi­saatio­muodon muuttuminen, tyypillisesti virastosta tai valtion liike­laitoksesta valtion­yritykseksi. Niinpä esimerkiksi kannanoton selostuksessa valtion liike­laitoksena mainittu Ilmailulaitos on nykyisin valtionyhtiö Finavia.

Pelkästä kirjoitusnormien muutoksesta on kuitenkin kyse esimerkiksi Opetus­halli­tuk­sen tapauksessa. Se on kouluhallituksen ja ammatti­kasvatus­hallituksen seuraaja ja niiden tavoin virasto. Laki opetushallituksesta (182/1991) sisältää nimen sekä muodossa opetushallitus (lain nimessä ja alkuperäisen lain mukaisissa kohdissa) että muodossa Opetushallitus (vuonna 2015 muutetuissa lain kohdissa).

Yhdysmerkki rakennusten yms. nimissä: Tampere-talo ← Tamperetalo

Vuonna 2006 suomen kielen lautakunta antoi uuden suosituksen sellaisista rakennusten, toimitilojen ja salien nimistä, jotka aiemmin suositettiin kirjoitettavaksi yhteen ilman yhdysmerkkiä, esimerkiksi Tamperetalo ja Topeliussali. Lautakunnan toimintaa vuosina 2000–2009 kuvaava sivu esittää: ”Uuden suosituksen mukaan tällaiset nimet voidaan kirjoittaa myös yhdysmerkillisinä Tampere-talo, Topelius-sali.” Myös Kielikellon 1/2010 artikkeli Yhdysmerkin käytön ja paikannimien oikeinkirjoituksen vaiheita esittää muu­tok­sen väljennyksenä: ”yhdysmerkkiä voidaan käyttää sellaisissa nimissä kuin Tampere-talo, Mannerheim-museo, Aalto-keskus”. Se kuitenkin viittaa Kielikellon 4/2006 artikkeliin Antintalosta Hartwall-areenalle, jonka mukaan lauta­kunta nimenomaan suosittaa yhdysmerkin käyttöä, joskin kuvausta pehmentävät myöhemmin ”voidaan kirjoittaa” -ilmaukset:

Kielilautakunta päätti kokouksessaan 20.11.2006 suosittaa julkisten rakennusten, toimitilojen ja salien nimissä käytettäväksi yhdysmerkkiä, kun nimessä on alkuosana perusmuotoinen (nominatiivimuotoinen) erisnimi ja jälkiosana nimettävän kohteen lajia ilmaiseva sana (esim. talo tai sali). Aiemmin tämäntyyppiset nimet on suositettu kirjoittamaan ilman viivaa (esim. Topeliussali). Nyt hyväksytään siis (jo aiemmin yleistynyt) kirjoitustapa Kerava-talo, Topelius-sali, Eiffel-torni, Hartwall-areena, Pohjola-stadion ja Turku-halli. – –

Edelleen voidaan kirjoittaa entisen ohjeen mukaan Karjalatalo ja Kokkolasali; vakiintuneita kirjoitusasuja ei ole syytä ruveta muuttamaan. Tällä tavoin kieleen jää rinnakkaisuutta, mutta nykyinen sekava kirjoitusasujen kirjo kuitenkin vähitellen yhdenmukaistuu.

– –

Uudella suosituksella yksinkertaistetaan ohjetta: rakennusten ja toimitilojen nimet voidaan kirjoittaa samalla tavoin kuin muutkin erisnimen sisältävät yhdys­sanat (Matti-setä, Päijänne-purjehdus, loma-Suomi). Tämäntapaiset yhdyssanat ovat olleet kielenkäyttäjille mallina, kun on alettu kirjoittaa Järvenpää-talo, Snellman-sali jne. Nyt ohje ja käytäntö kohtaavat toisensa.

Täytyy kuitenkin muistaa, että maantieteelliset nimet, esimerkiksi Tenojoki ja Araljärvi, sekä nimityyppi Helsinkipuisto (kuten asemakaavanimetkin) kuuluvat eri ryhmään ja erilaisten ohjeiden piiriin.

Käytännössä suositus on muutettu aiemmasta poikkeavaksi, koska kyseessä ovat eris­nimet. Yhdysmerkin käytöstä päättää nimen antaja. Ei juuri voitane ajatella, että nimen antamisen jälkeen itse kukin kirjoittaja itse ratkaisisi, käyttääkö hän nimessä yhdys­merkkiä.

Aiempaa kantaa edustavat ja perustelevat Kielikellossa 3/1998 julkaistut yhdysmerkin käytön ohjeet:

Jos yhdyssanan jälkiosa kuuluu kiinteästi itse nimeen, ei yhdysmerkkiä käytetä. Tähän ryhmään kuuluvat monet maantieteelliset sekä rakennusten nimet.

Oulujoki
Tamperetalo
Alminsali
– –

Oulujoen nimi ei ole ”Oulu” (”Oulu-joki”) eikä talon nimi ”Tampere”, vaan sanat joki ja talo ovat osa nimeä.

Vapaa-ajanasunto ~ vapaa-ajan asunto

PSK:ssa on hakusanan vapaa-aika kohdalla mainittu esimerkkinä ilmaus vapaa-ajan asunto. KSK:ssa on päähakusanana yhdyssana vapaa-ajanasunto, mutta siihen liittyy maininta ”myös ←→”, joka tarkoittaa, että ilmaus voidaan kirjoittaa myös erikseen.

Kielikellon 4/2005 artikkelissa Mä mistä löytäisin sen ohjeen? Kirjoittajan oma-apuopas kuitenkin on luettelossa ”kysymyksiä, joihin löytyy vastaus yleiskielen sanakirjasta” seu­raa­va kohta:

Kirjoitetaanko erikseen vapaa-ajan asunto vai yhteen vapaa-ajanasunto? (Vapaa-ajanasunto.)

Tämä näyttäisi antavan yksiselitteisen ohjeen, jonka mukaan yhteen kirjoittaminen on ainoa oikea tapa. KSK on siis kuitenkin eri linjalla.

Finlexiin tallennetussa lainsäädännössä on yksi laki, Aluevalvontalaki (18.8.2000/755), jossa esiintyy yhteen kirjoitettu vapaa-ajanasunto, ja viisitoista säädöstä, uusimpina tietoyhteiskuntakaari (7.11.2014/917) ja valtiovarainministeriön asetus rakennusten jälleenhankinta-arvon perusteista (3.12.2015/1426), joissa on käytetty sanaliittoa vapaa-ajan asunto.

Yritysten ja tuotteiden nimet

Suomen kielen lautakunta antoi vuonna 2000 suo­si­tuk­sen yritysnimien kirjoitus­asusta. Sen mukaan ”julkisessa viestinnässä yritysnimien kir­joit­ta­mi­seen voi soveltaa” seuraavia periaatteita (sulkeissa olevat esi­mer­kit ovat Kielikellon 2/2001 artikkelista Yritysnimien oikeinkirjoitus):

Yritysten nimet muuttuvat nykyisin melko usein, joten esimerkit saattavat vanhentua. Sampo Pankki on nykyisin Danske Bank, ja TietoEnator on on nykyisin Tieto.

Suositus loppuu huomautukseen, jonka mukaan ”suositusta voi soveltaa myös muihin vastaaviin tapauksiin, esimerkiksi tuote­ni­miin”.

Suositus poikkeaa aiemmasta ja edelleen vallitsevasta käytännöstä, jonka mukaan yritysten nimet kirjoitetaan yleensä siinä asussa, jota yritys itse käyttää.

Suosituksen ilmaus ”voi soveltaa” voidaan tulkita niin, että sekä yrityksen itsensä käyttämä asu että ohjeen mukaisesti muutettu asu ovat hyväksyttäviä. Tähän viittaa seuraava KKOO:n kohdassa ”Alkukirjain” oleva ohjeisto:

Monesta sanasta koostuvissa nimissä suositellaan käytettäväksi isoa alkukirjainta vain ensimmäisen sanan alussa, elleivät muutkin osat ole erisnimiä:
Kolmen sepän kirjakauppa
– –
Insinööritoimisto Virtanen ja Lahtinen oy
Järjestöjen ja yritysten yms. nimissä on paljon sellaisia, jotka on rekisteröity tästä ohjeesta poikkeavassa asussa tai joiden osat järjestö tai yritys muuten kirjoittaa itse isolla alkukirjaimella:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Suomen Kirjapalvelu Oy
Tällaisetkin nimet voi periaatteessa kirjoittaa myös yleisten alku­kirjain­suosi­tus­ten mukaan niin, että vain ensimmäinen osa kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, tar­vit­se­mat­ta tarkistaa, mitä asua yritys tai järjestö itse käyttää.

Kielikellon 4/2013 artikkelissa Iphoneista sanotaan, että tuotenimeen iPhone ”voidaan soveltaa” edellä kuvattua suositusta siten, että kirjoitetaan I-phone tai Iphone. (Niistä edellistä ei käytettäne missään, ja jälkimmäinenkin on harvinaisuus.)

X-kirjain ja ks eräissä sanoissa

NSK:n mukaan marxilainen on parempi kirjoitusasu kuin marksilainen. PSK:ssa molemmat ovat mukana vieläpä niin, että ks:llinen on päähakusanana. Siinä on myös muita Karl Marxin nimestä johdettuja sanoja kuten marksismi, nekin ensisijaisesti ks:llisinä. KSK:n vuoden 2016 versiossa linjaa on taas muutettu: x:lliset muodot ovat päähakusanoina.

PSK:ssa on päähakusanana teksasilainen, ja texasilainen on vain viittauksena siihen. KSK:n vuoden 2016 versiossa osat ovat vaihtuneet.

Nämä sanat lienevät ainoita, joissa erisnimen x on vaihdettu ks:ksi ilman, että erisnimen kirjoitusasua on vastaavalla tavalla suomalaistettu. (Tosin ”omakielisten” paikannimien yhteydessä puhuttu nimen Teksas palauttamisesta asuun Texas, mutta Teksas ei liene koskaan ollut sen enempää virallinen kuin yleinenkään.) On epäselvää, miksi teksasilainen ylipäänsä otettiin sanakirjaan, koska siinä ei yleensä ole erisnimestä johdettuja lainen-loppuisia sanoja. Ehkä syynä oli, että haluttiin antaa lievä suositus ks:llisen muodon puolesta – jostakin syystä.

Vierasperäisten sanojen mukauttaminen

Edellisessä osassa Sanojen kirjoitusasu käsiteltiin useita tapauksia, joissa vierasperäisen sanan kirjoitus­asu on suomalaistettu, kuten pitsa ~ pizza. Tässä osassa käsitellään sellaista mukauttamista, jossa sanan äänne­asukin muuttuu.

Abatsi ← abachi

NSSK:ssa on erään afrikkalaisen puun puuaineen nimityksenä sitaatti­lainaksi merkitty abachi, ääntämis­ohjeena [tši]. PSK:ssa tätä muotoa ei mainita, vaan nimenä on abatsi.

Kielikellon 3/1994 artikkelissa Perussanakirja kielineuvonnan apuvälineenä sanotaan:

Perussanakirja ohjaa kirjoittamaan abatsi (eräs puulaji) eikä ”abachi”, ”abassi” tms.

PSK (tai KSK) ei kuitenkaan mainitse muita muotoja kuin abatsi. Käytössä ovat yleisesti olleet myös ainakin muodot apachi ja apassi.

Bleiseri, ei blazer

Uudissanasto 80:ssä on rinnakkain bleiseri ja blazer [bleiser]. PSK:sta alkaen on sanan blazer kohdalla merkintä ”paremmin: bleiseri”

Chinchilla

NSK:ssa on hakusana chinchilla, ääntämisohjeena [tšintšilla] ja rinnakkaismuotoina tšintšilla ja sinsilla. NSSK:ssa taas sinsilla on hakusanana, chinchilla on sitaattilainaksi merkittynä rinnakkaismuotona ja tšintšilla hylättäväksi merkittynä. PSK on samalla linjalla kuin NSSK, paitsi että muotoa tšintšilla ei edes mainita. KSK:ssa hakusanana on tsintsilla, rinnakkaismuotona chinchilla.

Dalai-lama ← dalai laama

NSSK:ssa on asu dalai laama, selityksenä ”laamalaisten hengellinen johtaja”. KSK:ssa asu on dalai-lama, rinnakkaismuotona Dalai-lama, selityksenä ”lamalaisuuden hengellinen joh­ta­ja”. Myös uskonsuuntauksen nimi on siis muuttunut ainakin kirjoitusasultaan: laama­lai­suus ← lamalaisuus.

Kielikellon 1/1994 artikkelissa Legio ja dalai-lama: pari täsmennystä Terho Itkonen suosittaa asua dalai-lama; hän korjaa aiemmin esittämänsä asun Dalai-lama sillä perus­teel­la, että kyseessä on yleisnimi, ei erisnimi.

Empiiri

NSK:aan otettiin sana empiiri sanojen empire ja empiretyyli rinnakkais­muodoksi. PSK:ssa empiiri on pää­haku­sanana, kuten se oli jo NSSK:ssa. Tämä linjaus on aiheuttanut kritiikkiä, josta on julkaistu lukijan puheen­vuoro ja vastaus siihen Kieli­kellossa 3/1994: Sekaan­nut­ta­va empiiri. Vastauksessa sanotaan: ”Se, että sanan merkitys on myös Perus­sana­kirjassa selitetty kirjoitus­asun empiiri kohdalla, ei merkitse kyseisen muodon asettamista selvästi etusijalle; sitaattilaina-asu lienee päinvastoin käytännössä yleisempi.” Epäselväksi jää, mikä muutoksen syy ja tarkoitus sitten on; kenties empiirin asettaminen etusijalle, vaikkakaan ei selvästi etusijalle.

Toisaalta empiiri on jäänyt vähälle huomiolle; sitä on tuskin lainkaan käytetty. Se on kuitenkin säilytetty KSK:ssa.

File : filettä ~ filee : fileetä

Aiemmin hyväksyttiin vain perusmuoto filee ja sen mukainen taivutus, esimerkiksi fileetä. Käytännössä on yleistä sopeuttaa tämä sana useimpien e-loppuisten sanojen (esimerkiksi ihme : ihmettä) malliin, siis file : filettä. Tämä vaihtoehto on hyväksytty vuonna 2014. Asia on kuvattu Kielikellon 1/2014 artikkelissa Uusia taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosituksia.

Jatsi ja jazz

NSK:ssa on päähakusanana jatsi, ja sanan jazz selitys on: ”par. jatsi”. PSK:ssa jazz on sallittu rinnakkais­muoto. KSK:ssa jazz on pää­haku­sanana, ja jatsi on vain rinnakkais­muoto; yhdys­sanat kuten jazzklubi esitetään siinä vain jazz-alkuisina.

Kielikellon 2/1981 artikkeli Musiikista kirjoittavan ongelmia kuvaa, miten jatsi oli kielen­huollon vuosi­kymmeniä suosittama asu, jota ei käytännössä hyväksytty ainakaan asia­tyyliin:

Aina eivät suomalaistamispyrkimykset kuitenkaan onnistu eivätkä kielenhuoltajien suositukset saa suuren yleisön hyväksymistä. Hyvä esimerkki siitä on jazz, jota jo 1930-luvulla yritettiin suomalaistaa jatsiksi. Vaikka se pääsi sellaiseen kielen auktoriteettiin kuin Nykysuomen sanakirja ja moniin musiikkitietoteoksiin, ei kieliyhteisö jostain syystä hyväksynyt sitä. Ehkä se osaksi johtui siitä, ettei tämä musiikkityyli sinänsä ole koskaan oikein ”suomalaistunut”. Vaikka uudet musiikin tietoteokset ovatkin yksimielisesti jazzin kannalla, näkee jatsi-muotoa toisinaan ainakin lehdissä, tosin hieman leikkimielisissä yhteyksissä. Kielenkäytön kannalta olisi suotavaa, että jatsi-muodosta vähitellen karisisi leikillinen tyylivivahde ja se yleistyisi aivan asiallisiin yhteyksiin.

Jiddiš ja jiddi

Kielikellon 4/1986 kirjoituksen jiddiš – jiddi mukaan ”juutalais­Msaksan kielestä on suomessa käytetty saksan mukaan nimeä jiddiš”, mutta suomen kielen lautakunta on päättänyt ”suosittaa käyttöön nimiasua jiddi, jiddin kieli”, joskin ”sen rinnalla on käypä jiddiš, jiddišin kieli”. Tämän suosituksen muuttamisesta ei ole ilmoitettu, mutta KSK:ssa on hakusanana jiddiš, ja jiddi on merkitty vanhentuneeksi, ja Kielikellossa on vuodesta 2000 alkaen käytetty vain asua jiddiš.

Kiivi, ei kivi eikä kiwi

NSK:ssa on sana kivi (: kivin) tarkoittamassa tiettyä lentokyvytöntä lintua. Rinnak­kais­muoto­na mainitaan kiivi. NSSK:ssa on hakusanana kiivi, ja kivi esitetään sanan hylättävänä muotona. Siinä on mainittu myös toinen merkitys, eräs hedelmä. PSK ei lainkaan mainitse muotoa kivi, mutta siinä on muoto kiwi, kuvauksena vain ”paremmin: kiivi”; samalla linjalla oli jo Uudissanasto 80.

Vaikka kiwi on ollut laajassa käytössä, se siis ei ole koskaan ollut normin­mukainen muoto. Jo vuosina 1909–1922 ilmestyneessä Tietosanakirjassa oli asu kivi.

Kraavi vai graavi lohi?

Sanaa kraavi tai graavi ei ole NSK:ssa. NSSK:ssa niistä on graavi, vaikka kyseessä ei ole varsinainen sivistyssana (kansainvälinen sana), vaan vain ruotsista suomeen lainattu sana. Uudissanasto 80:ssä taas on hakusanana kraavi, ja graavi on vain viittauksena siihen. Samoin on PSK:ssa, ja siinä on vastaavasti myös ensisijaisena kraavata, toissijaisena graavata sekä lisäksi yhdyssana kraavilohi (ilman rinnakkaismuotoa). Samoin vielä ruoka-aiheisen Kielikellon 1/2007 sanastossa on ensisijaisena kraavi. KSK:ssa taas on haku­sanoi­na graavata, graavi, graavikala ja graavilohi, ja vastaavat k-alkuiset sanat ovat rinnakkaismuotoina.

Sanakirjojen perusteella näyttäisi siis siltä, että sana on ensin lainautunut asussa graavi, sitten suomalaistunut muotoon kraavi vanhan asun säilyessä rin­nak­kais­muo­to­na, mutta sen jälkeen suhde on kääntynyt toisinpäin.

Onyksi ← onyks

NSK:ssa on hakusana onyks, selityksenä ”akaatti, jossa mustat ja valkoiset kerrokset vuorottelevat” Sanan muoto on sama kuin alkuperä­kielen kreikan sana suomalaisen kaavan mukaan siirtokirjoitettuna. NSSK:ssa ja PSK:ssa sanan loppuun on lisätty i-kirjain: onyksi.

Vaikka norminmuutos on siis tehty aika kauan sitten, onyks on edelleen melko tavallinen asu. Sitä käytti myös 1930-luvun raamatunsuomennos, joko sellaisenaan tai (useammin) yhdyssanana onyks-kivi. Vuoden 1992 suomennoksessa asu on onykskivi, paitsi yhdessä kohdassa onyksi.

Pyre : pyrettä ~ pyree : pyreetä

Aiemmin hyväksyttiin vain perusmuoto pyree ja sen mukainen taivutus, esimerkiksi pyreetä. Käytännössä on yleistä sopeuttaa tämä sana useimpien e-loppuisten sanojen (esimerkiksi ihme : ihmettä) malliin, siis pyre : pyrettä. Tämä vaihtoehto on hyväksytty vuonna 2014 samalla kun hyväksyttiin vaihtelu file ~ filee.

Ringette, ei ringetti

Kielikellon 3/1994 artikkeli PSK:n urheilusanoista toteaa: ” Drag racing, baseball, ringette ja speedway ovat laina­sanoina suomen kieleen tulleita lajin­nimiä.” Asua ringette käytetään muissakin Kielikellon artikkeleissa, joissa laji mainitaan.

Kuitenkin PSK:ssa päähakusanana on ringetti, ja ringette on vain viittaus siihen. Toisaalta KSK:sta ringetti on kokonaan poistettu.

Tässä tapauksessa siis sanan asun eräänlainen suomalaistaminen peruttiin.

Rokki ~ rock

Uudissanasto 80:ssä on seuraava kuvaus, mutta ei selitystä ilmaukselle rock and roll:

rokki * (ark.) rock and roll

Asteriski * tarkoittaa, että sana esiintyy jo NSK:ssa, mutta ei samassa merkityksessä. NSK:ssa rokki on toisaalta itämaisen tarulinnun nimitys, toisaalta kansanomainen nimitys takille.

PSK:ssa on selitetty rock and roll, ja sana rock on vain viittauksena sanaan rokki, joka on selitetty seuraavasti:

ark. rock and roll -musiikin pohjalta kehittyneitä erik. nuoriso­musiikin tyylejä, rock(musiikki).

KSK:ssa määrittely on sama, mutta arkisuusmerkintä on poistettu. Vaikka KSK:ssa siis asu rokki esitetään ensi­sijaisena, yhdyssanoissa on kirjavuutta: rokkimusiikki, rokkivideo, rokkiyhtye, mutta toisaalta rockelokuva, rockfestivaali, rockmusiikki, rockooppera, rocktähti, rockvideo, rockyhtye.

Monet ilmeisesti pitävät sanaa rokki edelleen arkisena, ehkä jopa väheksyvänä.

Schablon-sanan mukautuminen

Saksasta ruotsiin lainautunut sana schablon on lainautunut edelleen suomeen ja kokenut siinä monia vaiheita:

Myös merkitys on muuttunut. Alun perin sana tarkoittaa levyä, jonka ääriviivojen tai reikien mukaan voidaan tehdä tietty kuvio tai kappale. Rinnalle on tullut kuvaannollinen merkitys, jonka PSK kuvaa ilmaisulla ’kaavamaisuudet, (orjallisesti noudatetut) mallit’, jota myös KSK käyttää, mutta vain sanan sabluuna kohdalla. Todellinen merkitys on tätä laajempi: sana viittaa kaavaan, malliin tms. useimmiten ilman kielteistä sävyä.

Siksakki ← siksak

NSK:ssa on muoto siksak, joskin vain yhdyssanan alkuosana: siksakompelu, siksakpisto, siksakviiva (joista kahteen ensimmäiseen liittyy suositus käyttää siksak-alun sijasta polveke-alkua).

PSK:ssa sana on muodossa siksakki

Sinooperi tai sinooberi, ei sinoperi

Sinooperi esiintyy sanakirjoissa erään punaisen mineraalin, elohopeasulfidin, nimenä. Eroa on siinä, mitä rinnakkaismuotoja sille esitetään: NSK:ssa sinoberi (joka esiintyy myös mm. 1990-luvulla julkaistussa Suomalaisessa tietosanakirjassa, NSSK:ssa, PSK:ssa ja KSK:ssa sinooberi. Lisäksi esiintyy yleisesti (myös Wikipediassa) sinoperi.

Uudemmissa sanakirjoissa on ilmeisesti tulkittu, että NSK:n kirjoitusasu oli virheellinen. Sivistyssanojen vokaalien pituutta koskevissa säännöissä sanotaan, että vokaali on yleensä lyhyt b:n, d:n, g:n ja f:n edellä vähintään kolmitavuisissa sanoissa, mutta vain toiseksi viimeisessä tavussa. Sääntöjen joissakin versioissa (kuten KOP:n kohdassa Vierassanat: laser, moduuli (lyhyt ja pitkä vokaali)) esitetään tämän sijasta tai ohella erityissääntö, joka loogisesti seuraa siitä: vokaali on pitkä sanan­loppujen -beli, -berija -deri edellä (esim. inkunaabeli, makaaberi, kateederi). Tässä mielessä voidaan sanoa, että muutos sinoberi → sinooberi merkitsi vain sitä, että tähänkin sanaan sovelletaan yleisiä sääntöjä.

Slogan ~ slogaani

Sanakirjoissa on pitkään ollut sana slogaani, jota on tuskin lainkaan käytetty. KSK:n vuoden 2012 versiossa sen synonyymiksi ja pää­haku­sanaksi otettiin slogan, ääntämisohjeena [slougan].

Tuutori ~ tutor

Sana tutor esiintyy PSK:ssa vain tässä sitaattilaina-asussa, ja ääntämis­ohjeena on [tuu-]. Sen sijaan KSK:ssa on myös suomeen mukautettu asu tuutori, ja se on pää­haku­sanana. Muutosta on selostettu lyhyesti Kielikellon 2/2000 kirjoituksessa Tuutori tuutoroi.

Myös sanan merkitys on muuttunut (laventunut) sikäli, että PSK:n mukaan tutor on ’opiskelijoita ohjaava vanhempi opiskelija’, mutta KSK:n mukaan ’opiskelijaa hänen opinnoissaan neuvova vanhempi opiskelija t. opettaja’.

Swahili ~ suahili

Kielikellon 3/2006 kirjoituksen Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 mukaan vuonna 2002 hyväksyttiin ”kielennimen suahili rinnalle kansainvälisempi muoto swahili Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielen ja kulttuurin laitoksen aloitteesta”. Tämän mukaisesti KSK:ssa on hakusanana swahili, lausuntaohjeena [sva-], ja suahili on rinnakkaismuotona. Kuitenkin Kielikellon 4/2002 artikkelissa Kielenhuollon uudet haasteet lautakunnan puheenjohtaja kirjoitti: ”Vanha sovinnaisasu suahili muutettiin kokouksessa 15.4.2002 asuun swahili (äännetään svahili) kansainvälisen käytännön mukaisesti.”

Kotoistushankkeessa päätetyssä kielten nimistössä (PDF) nimenä on swahili, eikä muuta mainita edes esillä olleena vaihtoehtona. Kyseinen nimistö sisältää muitakin muutoksia aiemmin käytössä olleisiin nimiin, joskin useimmiten kyseessä ovat olleet vakiintumattomat nimet.

Taivutusmuotojen muodostus

Yleistä taivutuksen muutoksista

Sanakirjoissa (KSK, PSK ja NSK) kuvataan sanojen taivutus viittaamalla numeroituihin taivutus­kaavoihin. Jossain määrin tätä kuvausta täydennetään sanallisilla huomautuksilla.

Eri sanakirjoissa esitetään taivutuskaavat ja niiden numerointi poikkeavat toisistaan monin tavoin. Siksi esimerkiksi se, että sanaan liittyy sama taivutus­kaavan numero, ei välttämättä merkitse, että taivutus olisi samanlainen.

Taivutusnormien muutosten selvittäminen on täten hankalaa. Vaikuttaa siltä, että suurin osa muutoksista on sellaisia, joissa aiempi, usein muita harvinaisempi taivutus­tapa on poistettu.

Esimerkiksi sanan lemmikki taivutus on NSK:n mukaan sellainen, että monikon partitiivi voi olla tai lemmikeitä tai lemmikkejä (tässä järjestyksessä mainittuina). PSK:ssa ja KSK:ssa on vain lemmikkejä. Tämä mer­kit­see normin­muutosta, jonka mukaan lemmikeitä ei enää ole normin­mukainen. Vastaa­va koskee sanan lennokki taivutusta.

Missään ei liene julkisesti perusteltu näitä muutoksia, joissa on erikoista se, että vaihtoehdot kokonaan poistettiin sen sijaan, että ne olisi merkitty harvinaisiksi. Kyse ei edes ole erityisen harvinaisista muodoista; varmasti lemmikeitä ja lennokeita ovat yleisempiä kuin esimerkiksi monikon genetiivi omenain, joka on säilytetty sanakirjoissa.

Toinen esimerkki on sanan etana monikon partitiivi: PSK:n (ja KSK:n) mukaan vain etanoita, NSK:n mukaan myös etanoja ja harvinaiseksi merkittynä etania.

Periaatteessa hyvin laaja-alaisia ovat sellaiset muutokset, että NSK:n taivutuskaavan 1 (tyyppisanana valo) monikon genetiivi on PSK:n ja KSK:n mukaan vain valojen, vaikka NSK mainitsee myös vaihtoehdon valoin, joskin se on jo siinä pantu sulkeisiin eli osoitettu normaalityyliin kuulumattomaksi tai harvinaiseksi. Samanlainen muutos on NSK:n taivutuskaavassa 8 (PSK:n ja KSK:n taivutuskaavassa 7): esimerkiksi sanan lovi monikon genetiivinä on nyt vain lovien, vaikka NSK:ssa oli sulkeissa myös lovein.

Alpi : alpin ~ alven

Kasviryhmän nimitys alpi on vanhastaan taipunut kuten kilpi : kilven. Sana on melko harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan uusien lainasanojen tavoin, siis ilman aste­vaih­te­lua ja ilman i:n vaihtumista e:ksi. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona.

Muutoksen taustasta ks. Helvestä helpiin (Kielikello 2/1996).

Arkkitehtiä ~ arkkitehtia – sivistyssanojen päätevokaali

Vielä KSK:n vuoden 2014 versiossa oli yksinomaisena taivutus arkkitehti : arkkitehtia. Kuitenkin KKOO esittää (s. 76), että myös etuvokaalinen taivutus kuten arkkitehtiä on yleiskielen mukainen. Saman se esittää sanoista karamelli, kompromissi ja krokotiili, ja merkintä ”mm.” antaa ymmärtää, että tällaisia tapauksia on muitakin. Kyse on sen mukaan neli­tavui­sis­ta sanoista, jotka eivät ole yhdyssanoja, mutta ”hahmottuvat vahvasti kaksi­osaisiksi”.

KKOO luettelee (s. 75) joukon sanatyyppejä, jotka ovat sen mukaan ”kaksi­hahmot­tei­sia” eli ne voidaan tulkita yhdyssanoiksi tai yhdis­tä­mät­tö­mik­si. Tämä vaikuttaa siihen, tuleeko päätteeseen a vai ä. Sanatyypit ovat sellaisia, jotka ”ovat pääosin vähintään nelitavuisia” ja joiden loppu on jokin seuraavista:

Vaihtelu koskee myös edellä mainituista sanoista muodostettuja adjektiiveja, esimerkiksi antiseptinen : antiseptista ~ antiseptistä.

KKOO:n mukaan päätevokaalin vaihtelu hyväksytään myös sanassa adverbi : adverbia ~ adverbiä.

KSK:n v:n 2014 versio kuvasi takavokaaliset päätteet ainoana mah­dol­li­suu­te­na kaikille edellä esimerkkeinä mainituille sanoille, paitsi sanalle hypoteesi ja sanalle polyteismi, jolle se esitti vain etuvokaalisen taivutuksen (polyteismiä)! KSK:n v:n 2016 versio noudattaa KKOO:n kantaa.

Collie : collieta ← colliea – hankalaloppuiset vieraat sanat

Vieraskielisten nimien ja sitaattilainojen taivutus on usein erittäin hankalaa silloin, kun sanan loppu lausutaan eri tavalla kuin kirjoitetaan. On epäselvää, missä määrin voidaan puhua normien muuttumisesta, koska normit ovat olleet niin epämääräisiä. Osa näistä tapauksista voidaan luokitella myös sanojen (taivutusmuotojen) kirjoitusasua koskevaksi.

Normin muutos on näennäisen selvä esimerkiksi sanan collie tapauksessa: NSK:n mu­kaan se lausutaan [kolli] ja taivutetaan kuten nalle, joten partitiivi olisi colliea (lau­su­taan [kollia]). KSK:n mukaan se lausutaan [kollie] ja taivutetaan kuten valtio, joten partitiivi on collieta (lausutaan [kollieta]). KSK on tässä epäilemättä realistisemmalla linjalla.

Toisaalta on paljon sitaattilainoja ja vieraita nimiä, joiden lopussa on -ie, joka lausutaan ainakin KSK:n mukaan [i]. KKOO esittää (s. 71):

Englannista peräisin olevia lainasanoja, joiden kirjoitusasun lopussa on -ie, voi peri­aat­tees­sa taivuttaa ääntöasun (smoothiea ”smuuthia”) tai kirjoitusasun (smoothieta) mukaan.

Tämä ei suoranaisesti kumoa mitään aiempaa normia, koska asia on ollut säätelemätön. Se on kuitenkin vastoin sitä vanhaa periaatetta, että pääte kirjoitetaan ääntämyksen mukaan. Esimerkiksi Matti Sade­niemen vuonna 1962 esittämässä kielipakinassa (jul­kais­tu kir­ja­ses­sa Toinen kielivartio) esitetään vieraiden nimien taivutuksesta seuraava:

Usein näitä [vieraita] nimiä taivutellaan kirjoituksessa aivan kuin ne luettaisiin suoma­lai­sit­tain kirjain kirjaimelta. Shaw’ta nimi kirjoitetaan tällöin Shawia, Bordeaux’hon taas Bordeauxiin. Siis kirjoitetaan aivan toiset päätteet kuin luetaan. Tämä on luon­no­ton­ta.

Nykyisinkin normit ovat vieraiden nimien osalta pääosin sellaiset, että pääte kir­joi­te­taan tarkoitetun lukutavan mukaan. Lainasanoissa siis linja on toinen: ainakin joitakin niistä voidaan taivuttaa kirjoitusasun mukaan.

KKOO esittää (s. 70), että joitakin ranskalaisperäisiä, ääntämyksessä pitkään vokaaliin päättyviä sanoja voidaan kirjoittaa kahdella tavalla, esimerkiksi ranskan mukaisessa asussa fondue tai suomeen mukautetussa asussa fondyy. Lisäksi se esittää ensin mainitun asun taivuttamisesta vaihtoehdot fonduehyn ja fonduehen, jotka on epäilemättä tarkoitettu luettaviksi fondyyhyn. Tähän näyttäisi sisältyvän sellainen periaate, että tällaisissa tapauk­sis­sa voidaan illatiivin päätteeseen h + vokaali + n sisältyvä vokaali kirjoittaa joko äänne­asun mukaan tai käyttäen sitä vokaali­kirjainta, johon perusmuoto loppuu.

Etunimien taivutus – Satu : Sadun vai Satu : Satun?

Monien etunimien taivutuksen ohjeet ovat muuttuneet, useimmiten siihen suuntaan, että nimeä taivutetaan vieraan sanan tavoin. Esimerkiksi Kielikellon 8 (1976) artikkelin Suku- ja etunimien taivutus ja oikeinkirjoitus mukaan taivutetaan Satu : Sadun, ja Kielikellon 3/2002 artikkeli Pilvin vai Pilven – etunimien ja appellatiivien ristivetoa on samoilla linjoilla ja esittää myös perustelun: ”Kaunis merkitys on lisännyt halua säilyttää yhteys nimen ja appellatiivin välillä.”. Kuitenkin vuonna 2014 perustetun sivuston Etunimien taivutus mukaan se voidaan taivuttaa myös ilman astevaihtelua Satu : Satun. (Tämä koskee nimeä Satu kuvaavaa tietuetta hakemistossa. Sen sijaan sivuston sivu Yleistä taivutuksesta mainitsee vain taivutuksen Satu : Sadun.)

Kielikellon 2/1997 kirjoitus Klaus : Klauksen ~ Klausin (~ Klaun) on seuraava: ”Vanhastaan on neuvottu taivuttamaan Klaus : Klaun tai Klauksen. Aika näyttää kuitenkin ajaneen Klaun ohitse, ja Klauksen rinnalla on nykyisin mahdollinen myös vierasperäisten nimien taivutusmallia noudattava asu Klausin.” Tekstin mukaan siis Klaun olisi jäänyt pois käytöstä. Kuitenkin Kotuksen Etunimien taivutus -sivuston sivulla Klaus on mainittu tasa­vertaisina genetiivimuodot ”Klausin ~ Klaun ~ Klauksen”.

Muutoksia on tapahtunut myös ainakin seuraavien nimien taivutuksen ohjeissa: Aapa, Ahti, Laine, Ohto, Pälvi, Rae, Sarka, Suvi, Taito, Tuike.

Havas : havaksen ~ hapaan

Kalanpyydyksen verkkokudosta tarkoittava havas on vanhastaan taipunut aste­vaih­te­lul­li­se­na ja muutoin kuten valas : valaan. Sana on harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan havas : havaksen. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona; asia mainitaan jo Kielikellon 2/1990 kirjoituksessa Kielitoimisto neuvoo. Tämä vastaa sukunimen Havas taivutusta.

Helpi : helpin ~ helven

Kasviryhmän nimitys helpi on vanhastaan taipunut kuten kilpi : kilven. Sana on melko harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan uusien lainasanojen tavoin, siis ilman aste­vaihtelua ja ilman i:n vaihtumista e:ksi. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona.

Vrt. Alpi : alpin ~ alven.

Hyväksyntiä ← hyväksyntöjä, hyväksyntien ← hyväksyntöjen

Useimmat -ntä-loppuiset sanat taipuvat monikossa niin, että partitiivi on -ntöjä-loppuinen ja genetiivi -ntöjen-loppuinen, esimerkiksi liitäntä : liitäntöjä : liitäntöjen. Näin taipuvat NSK:n mukaan myös hyväksyntä ja väheksyntä. Tosin edellinen (joka kuvataan hakusanan hyväksyä kohdalla) taipuu NSK:n mukaan kuten karahka, jolloin monikon partitiivi voisi olla myös hyväksynnöitä, mutta tämä johtunee erehdyksestä taivutustyypin mer­kit­se­mi­sessä.

PSK:n ja KSK:n mukaan hyväksyntä ja väheksyntä noudattavat taivutustyyppiä 10, jonka mallisanana on koira, joten taivutus on hyväksyntä : hyväksyntiä : hyväksyntien (harvoin hyväksyntäin) ja väheksyntä : väheksyntiä : väheksyntien (harvoin väheksyntäin).

Isosisko : isosiskon ~ isonsiskon – taipuuko yhdyssanan alkuosa?

Yhdyssanoissa, joiden alkuosa on adjektiivi, on vanhastaan vaihtelua. Joissakin alkuosa taipuu, esimerkiksi omatunto : omantunnon, joissakin ei, esimerkiksi pyhäpäivä : pyhänpäivän. Joissakin tapauksissa NSK sallii molemmat vaihtoehdot, esimerkkinä harmaahanhi : harmaahanhen ~ harmaanhanhen; näissä tapauksissa alkuosan tai­vut­ta­mat­to­muus on muodostunut vallitsevaksi.

KKOO esittää (s. 47):

Alkuosan taipuminen on yleiskielessä nykyisin ylipäänsä har­vi­nai­sem­paa kuin ennen. Monet sellaiset sanat, joiden alkuosaa aiemmin aina yleiskielessä taivutettiin, esim. isosisko, isollesiskolle, ovat siirtyneet vaihtelevasti taipuvien ryhmään. Nykyisin siis sekä isollesiskolle että isosiskolle ovat yleiskielisiä taivutustapoja.

KKOO ei esitä kattavaa luetteloa yhdyssanoista, joita muutos koskee. Sen mainitsemista sanoista, joissa sallitaan alkuosan taivuttamattomuus, seuraavissa vanhat normit vaativat sen taivuttamista: isosisko, isovarvas, isoveli, omakuva. Sanoja isotaivot ~ isoaivot ja musta­makkara ei ole NSK:ssa, mutta niissäkin alkuosan taipuminen on ollut vanha käytäntö. Muita sanoja, joita muutos koskee, ovat ainakin isomasto, isopurje, isorokko, isorumpu ja isoviha.

Lisäksi PSK:ssa ja KSK:ssa on kuvattu useat yhdyssanat, kuten harmaakarhu, kylmä­varasto, ohutsuoli ja paksusuoli, alku­osal­taan tai­pu­mat­to­mik­si, vaikka NSK:ssa ne kuuluvat taivutustyyppiin 85, jossa alkuosa voi taipua tai olla taipumatta. Tällaisista sanoista valtaosa lienee sellaisia, että alkuosan tai­vut­ta­mat­to­muus on jo kauan ollut vallitseva käytäntö. (Kielikellon 4/1984 artikkeli Omantunnon kysymys mainitsee sanan ohutsuoli alkuosaltaan -ut-loppuisten sanojen joukossa ja sanoo, että niiden ”alku­osan tai­pu­mat­to­muus tuntuu meistä itsestään selvältä”. Kielikellon 4/1996 artikkeli Moni­muotoi­set yhdys­sanat taas perustelee sanan ohutsuoli alkuosan taivuttamattomuutta termi­mäisyydellä ja sillä, että ”varsinkin luonnontieteen, vaikkapa lääketieteen tai biologian, termeissä määrite­osa ei yleensä taivu”.)

Iso suomen kielioppi kuvaa kohdassa § 420 Kongruenssin esiintymisympäristöjä, että NSK:ssa on yhdysosiltaan kongruoivia yhdyssanoja (eli sellaisia yhdyssanoja, joissa alkuosakin taipuu) 276, mutta PSK:ssa vain 93. Vaikka PSK onkin hakusanamäärältään noin puolet suppeampi, suuntaus on selvä.

Montaa

Taivutusmuoto montaa hyväksyttiin vasta vuonna 1995. Aiemmin sitä pidettiin vir­heel­li­se­nä kaksois­parti­tii­vi­na, koska se on partitiivi­muoto sanasta monta, joka on sanan moni partitiivi­muoto.

Muotoa montaa käytetään muodon monta sijasta silloin, kun lauserakenne tai tar­koi­tet­tu merkitys vaatii partitiivi­muotoa, esimerkiksi Voiko rakastaa montaa ihmistä samaan aikaan? Tähän ei sovi monta, ei vanhojen eikä uusien sääntöjen mukaan, vaan vanhojen sääntöjen aikana ainoa mahdollisuus oli välttää ongelma käyttämällä toisenlaista ilmausta, esimerkiksi Voiko rakastaa useaa ihmistä samaan aikaan?

Hyväksyttävät montaa-muodon käyttötilanteet on kuvattu Kieli­kellon 2/1995 artik­ke­lis­sa Montaa-partitiivi. Artikkeli tiivistää säännöt näin: ”montaa-muoto hyväksytään yleensä silloin, kun partitiivisuuden osoittaminen on ymmärrettävyyden kannalta tarpeen”.

Nalle-tyyppisten sanojen monikon genetiivi: nallejen ~ nallein

NSK:ssa nominien taivutustyypissä 9, jonka mallisana on nalle, ainoa monikon genetiivin pääte on -in, siis esimerkiksi nallein. Sekin on sulkeissa; tämän merkitys on selitetty seuraavasti: ”Normaali­tyyliin kuulumattomat tai harvinaiset taivutusmuodot on pantu sulkeisiin.”

PSK:ssa vastaavan taivutustyypin (numero 8) monikon genetiiviksi on ilmoitettu nallejen ja sen jälkeen sulkeissa nallein. Sulkeiden merkitystä tässä yhteydessä ei ole kuvattu.

KSK:ssa taivutustieto on esitetty samoin kuin PSK:ssa, mutta siinä sulkeiden merkitys on selitetty: ”Taivutusmuodon ympärillä olevat sulkeet osoittavat kyseisen muodon muita harvinaisemmaksi.”

Erikoisasemassa on sana nukke. Siitä NSK esittää: ”mon. gen. us. nukkien (nukki-sanan paradigmasta)”. PSK ja KSK esittävät ilman kommentteja monikon genetiiveinä seuraavat: nukkejen, nukkein, nukkien.

Käytännössä sellaiset muodot kuin nallein ja nukkein lienevät hyvin harvinaisia ja koettaisiin oudoiksi tai runollisiksi. Tosin Kielikellon 1/1982 artikkelissa Nukkejen ja nallejen asialla kerrotaan, että vuonna 1979 tehdyn tutkimuksen mukaan nallein oli vielä käytössä (13,7 %) ja jossain määrin (6,5 %) myös nukkein. Artikkeli kuvaa myös suomen kielen lautakunnan vuonna 1982 tekemää päätöstä seuraavasti:

Lautakunta päätti esittää, että sanojen nalle, nukke, pelle ja polle monikon genetiivi on tyyppiä nallein, kuten Nykysuomen sanakirjassa mainitaan. Tämän tyypin rinnalla voidaan kuitenkin käyttää genetiivimuotoja nallejen, nukkejen, pellejen ja pollejen. Sanan nukke monikon genetiiviksi hyväksyttiin edelleen myös muoto nukkien.

Lautakunnan mukaan siis ensisijainen muoto olisi edelleen nallein, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa se on esitetty selvästi toissijaisena.

Närhi : närhen, ei närhin; tilhi : tilhen, ei tilhin

NSK esittää taivutuksen närhi : närhen : närhellä (monikossa närhillä) jne. ensisijaisena, mutta taivutuksen närhi : närhin : närhillä (monikossa närheillä) jne. myös mahdollisena. Vastaava koskee sanaa tilhi.

Uudemmissa sanakirjoissa PSK:sta alkaen vaihtoehtoisia taivutuksia ei ole. Tätä muutosta, joka poikkeaa yleisestä sallivuuden lisääntymisestä, ei ole perusteltu sitä kuvaavassa Kielikellon 3/2007 artikkelissa Närhen vai närhin? Sen mukaan kyseiset nyt yleis­kieleen kuulumattomat taivutukset ovat murteissa yleisempiä kuin yleis­kielen mukainen taivutus. Artikkeli on kirjoitettu ensi sijassa kuvaamaan, miksi nimistössä esiintyy sellaisia nimiä kuin Närhintie.

Ori : orin : oria ~ ori : oriin : oritta

Ori-sanaa on vanhastaan taivutettu omalla erikoisella tavallaan, joka muistuttaa sana­tyypin vene : veneen : venettä taivutusta: genetiivi on oriin, partitiivi oritta, adessiivi oriilla jne. Tämä on NSK:ssa ainoana taivutuksena. Se on jo laajasti korvautunut sään­nöl­li­sel­lä taivutuksella ori : orin : oria : orilla jne., ja PSK ja KSK esittävät tämän sallittuna vaihto­ehtona.

Muutosta on eri tavoin selitetty ja perusteltu Kielikellon 3/1994 artikkelissa Taivu­tuk­sen osoittaminen Perussanakirjassa ja Kielikellon 4/1994 artikkelissa Kielen­huol­lon teh­tä­vät nyky­hetkellä. Edellisessä sanotaan suomen kielen lauta­kunnan hyväk­sy­neen uuden taivutuksen 25.5.1988.

Vanha taivutus on edelleen yleisessä käytössä hevosalalla.

Pallas : pallaksen ~ paltaan

Kalannimi pallas (= ruijanpallas) on vanhastaan taipunut kuten allas : altaan. Sana on harvinainen, ja siksi se usein taivutetaan pallas : pallaksen. KSK esittää tämän sallittuna vaihtoehtona ja vanhan taivutuksen harvinaisena.

Taivutuksen pallas : pallaksen hyväksyttävyys mainitaan jo Kielikellon 2/1990 kirjoituksessa Kielitoimisto neuvoo.

Vrt. Alpi : alpin ~ alven.

Pallas on myös runokielessä eräistä maastomuodoista käytetty nimitys. NSK:n mukaan se taipuu pallas : paltaan. Sanaa ei ole KSK:ssa.

Radio : radioa? – -io-, -iö- ja -eo-loppuisten sanojen partitiivi

KKOO esittää (s. 62), että sanoilla, joiden loppu on -io, -iö tai -eo, on yleis­kieles­sä yksikön partitiivissa aina pääte -ta tai -tä, esimerkiksi radio : radiota. Se kuitenkin lisää, että jonkin verran käytetään lyhyempää muotoa, jossa päätteenä on vain -a tai , esimerkiksi radioa, ja että NSK:ssa tämä esitettiin ”mahdollisena yleiskielisenäkin vaihtoehtona, tosin sul­kei­siin merkittynä”.

PSK:ssa ja KSK:ssa sanan radio yksikön partitiivina on vain radiota.

Ilmeisesti on tulkittava, että radioa-tyyppiset partitiivit ovat muuttuneet normin­vastaisiksi.

Seipi : seipin ← seivin

Kalannimessä seipi on NSK:n mukaan astevaihtelu; esimerkiksi genetiivi on seivin. Tällainen taivutus esiintyy muun muassa kirjan Suomen eläimet 12. painoksessa vuonna 1991.

PSK:n ja KSK:n mukaan astevaihtelua ei ole, vaan esimerkiksi genetiivi on seipin.

Murteissa esiintyy molempia taivutustapoja ja myös e-vartaloista taivutusta seipi : seiven.

Siitake : siitakkeen ~ siitaken

Kielikellon 2/1982 sanasuosituksissa esitetään:

Sana ei taivu omien ke-loppuisten sanojen mallin mukaan (otsake: otsakkeen) vaan vieraiden sanojen taivutustavan mukaan (kuten sake): siitake : siitakea : siitaken : siitakeen; mon. siitaket : siitakeja : siitakejen tai siitakein : siitakeihin.

Kielikellon 1/1989 artikkelissa todetaan, että ”useimmat tavalliset kielen­käyttäjät taivuttavat sanaa siitakkeen : siitaketta”.

PSK:ssa on jo esitetty molemmat taivutustavat. Lisäksi Kielikellossa 1/2014 julkaistu kuvaus Uusia taivutus- ja oikeinkirjoitussuosituksia viittaa mukautettuun taivutukseen hyväksyvästi. Se esittää, perusteluna sanoja file ja pyre koskeville muutoksille:

Suomen kielen lautakunta katsoi, että ei ole syytä pyrkiä estä­mään tämänkaltaista muutosta. Kyse on vierasperäisten sanojen sopeu­tu­mi­ses­ta suomen sanojen hah­moon ja taivutus­järjes­tel­mään. Vertailu­kohdaksi sopii mm. lainasana siitake, jota jo kauan on taivutettu kahdelle tavalla: joko vierassanojen tapaan siitaken, siitakea tai omaperäisten sanojen tavoin siitakkeen, siitaketta.

Sukunimien taivutus – Talas : Talaan ~ Talaksen

Joidenkin sukunimien taivutuksen ohjeet ovat muuttuneet. Esimerkiksi Kielikellon 1/1991 artikkelin Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus mukaan taivutetaan Talas : Talaksen, mutta vuonna 2011 perustetun sivuston Sukunimien taivutus mukaan tätä sukunimeä voidaan taivuttaa myös kuten yleisnimeä talas, siis Talas : Talaan, ja tämä jopa mainitaan vaihtoehdoista ensin.

Mainitun artikkelin mukaan taivutetaan Lohi : Lohea, ”ei juuri Lohta”, kun taas mainitun sivuston mukaan vain Lohta on mahdollinen. Aiemmin taivutus Niemi : Nientä mainittiin mahdolliseksi, joskin harvinaiseksi; sivuston mukaan vain Niemeä on mahdollinen. Vas­taa­vas­ti nimen Joutsi partitiiviksi esitetään nyt vain Joutsia, ei enää vaihtoehtoa Joutsea. Taivutus Kallis : Kalliin on vaihdettu taivutukseksi Kallis : Kalliksen.

Muita muutoksia ovat seuraavat tapaukset, joissa aiemmin oli vain yksi taivutustapa, nyt myös toinen (listassa ensimmäisenä mainittu): Ahdes : Ahdesta ~ Ahdetta (vastaavasti Kortes, Lähdes, Ojares), Aulis : Auliksen ~ Auliin, Härkin : Härkinin ~ Härkkimen (vas­taa­vas­ti Kovasin, Siitoin), Tiili : Tiilen ~ Tiilin.

Vertailumuodot: saidampi ~ saidempi, tanakoin ~ tanakin

Suomen kielen lautakunta päätti vuosina 1999 ja 2000 väljentää adjektiivien vertailu­muotojen muodostuksen sääntöjä. Päätöstä kuvailevat verkko­sivu Adjektiivien kompa­raa­tio ja osittain eri tavalla KKOO (s. 344). Päätöksen sisältö on seuraava:

Lautakunta käsitteli asiaa PSK:n toimituksen aloitteesta, ja kannanotto on muotoiltu niin, että ”tulevissa CD-Perussanakirjan versioissa voidaan antaa sanojen komparaatio­muodoil­le nykyistä useampia rinnakkaismuotoja”. CD-perussanakirjasta ei kuitenkaan tehty uusia versioita. (CD-perussanakirjassa ei ole tietoja vertailumuodoista, joten ilmaus ”nykyistä useampia” jää epäselväksi. Aiemmin adjektiivien vertailumuotojen muodostusta käsiteltiin vain kieliopeissa, ei sanakirjoissa.)

PSK:n seuraajassa KSK:ssa on vain vertailumuodot saita, saidempi, saidin ~ saidoin, eli komparatiivista puuttuu vaihtoehto saidampi (joka puuttuu myös KKOO:sta). Sanan tanakka superlatiiviksi ilmoitetaan ”tanakin, (tanakoin)”. Vastaavasti sanan kuivakka superlatiivi on siinä ”kuivakin, (kuivakoin)” ja sanan solakka superlatiivi ”solakin, (solakoin)”. Kirjan ohjeissa ei määritellä, mitä sulkeet tässä yhteydessä tarkoittavat. Sen sijaan taivutustiedoissa ”sulkeet osoittavat kyseisen muodon muita harvinaisemmaksi”.

Viive : viiveen ~ viipeen

Sanalle viive suositeltiin aiemmin nimen­omaan sellaista taivutusta, jossa on astevaihtelu, esimerkiksi viipeen, koska sen sanotaan olevan johdettu verbistä viipyä. Tällainen taivutus ei koskaan ole ollut tavallinen. Vuonna 1993 suomen kielen lautakunta hyväksyi myös astevaihteluttoman taivutuksen, esimerkiksi viiveen.

Muutosta on käsitelty Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sanoja, merkityksiä, ohjeita – Eräs näkökulma Perussanakirjaan. Sen mukaan sana viive on aiheuttanut kielen­huoltajille pään­vaivaa 1960-luvulta alkaen. Kielikellon 2/1995 artikkelissa viive esitetään, että ”lautakunta katsoi, että molemmille taivutustavoille on perusteet ja että taivutuksessa on paras esittää ensin astevaihtelulliset, sitten astevaihteluttomat muodot”. Kun tällainen asia erikseen sanotaan, se lienee tulkittava kannanotoksi aste­vaihtelullisen taivutuksen viive : viipeen ensi­sijaisuudesta. Artikkeli mainitsee myös lautakunnan ottaneen kannan, jonka mukaan sana viive on ”kelvollista nykysuomea”.

Sana viive on uudehko, eikä sitä ole NSK:ssa. Uudissanasto 80:ssä se on mukana, ilman mainintaa tai­vu­tuk­ses­ta, mutta sanaan liittyy huomautus: ”paremmin: viivästys, viivästymä, viipymä tms.”. Aiemmin oli Kieli­kellossa 1977 otettu kanta, jonka mukaan viive-sanaa ei tarvita, vaan ”ilmaisutarpeen riittävät täyt­tä­mään sanat viipymä ja viivästys”. PSK:ssa on vielä maininta siitä, että ilmaukset valmistui huomattavalla viipeellä ja vaikuttaa lyhyellä viipeellä olisi parempi korvata muilla, mutta KSK:ssa ei enää ole mitään tällaisia huo­mau­tuk­sia. Normi on siis muuttunut useaan kertaan senkin osalta, tulisiko tätä sanaa lainkaan käyttää.

Toisaalta Kielikellon 3/1994 artikkelissa Taivutuksen osoittaminen Perussanakirjassa todetaan, että sellainen taivutus kuin viipeen ”on monen kielitajussa mahdoton”.

Vimpa : vimpan ~ vimman

Kalalajin nimessä vimpa on NSK:n mukaan aina astevaihtelu; esimerkiksi genetiivi on vimman. PSK:ssa ei ole koko sanaa. KSK:n mukaan sanassa voi olla aste­vaihtelu tai se voi puuttua; genetiivi voi siis olla myös vimpan.

Sana on lainasana, peräisin ruotsinkielisestä nimestä vimba, johon myös tieteellinen nimi Vimba vimba perustuu. Kehitys on siis mennyt poikkeukselliseen suuntaan: lainasana, joka aiemmin taivutettiin kuten omaperäiset sanat, voidaan nyt taivuttaa myös vieraan sanan tavoin.

Vironkielisten nimien taivutus

Vironkielisiä nimiä on aiemmin taivutettu suomessa usein suomen sanojen tapaan. Tai­vu­tet­tiin esimerkiksi Rand : Rannan, koska kyseinen nimi on samaa alkuperää kuin suo­ma­lai­nen nimi Ranta ja taipuu virossa samaan tapaan kuin suomessa. Tällä linjalla on vielä muun muassa Kieli­kellon 4/1990 artikkeli Miten virolaisia sukunimiä taivutetaan suomen kielessä?

Nykyisten suositusten mukaan viron­kielisiä nimiä taivutetaan kuten täysin vieraita nimiä, esi­mer­kik­si Rand : Randin ja Laht : Lahtin, paitsi jos nimi on perus­muodossaan kir­joi­tet­tu­na täs­mäl­leen sama kuin suomen kielen sana, esimerkiksi Meri : Meren.

Asiassa on kuitenkin poikkeuksia ja horjuntaa. Sitä koskevasta suomen kielen lauta­kunnan kannan­otosta on esitetty erilaisia kuvauksia ja tulkintoja:

Eroja on muun muassa siinä, onko suomenmukainen taivutus kuten Meri : Meren vain sallittu vaihtoehto (taivutukselle Meri : Merin) vai nimenomaan oikea taivutus. Eroja on myös tulkinnoissa siitä, voidaanko sellaista soveltaa myös sanoihin, jotka eivät täysin vastaa suomen sanoja, kuten Rõivas. Juuri tätä nimeä koskeva sivu pitää taivutusta Rõivas : Rõivaksen mahdollisena ja luontevana, mutta lautakunnan kannanotto sanoo korostetusti, että ”vokaali + s -loppuisiin ei sovelleta suomen -ks-vartaloista taivutusta”.

Kotuksen sivulla suomen kielen lautakunnan toiminnasta vuosina 2000–2009 kuvataan vuoden 2004 päätöstä seuraavasti: ”Käsiteltiin viron nimien taivuttamista ja päätettiin suosittaa taivuttamaan mahdollisimman pitkälle sitaatti­laina­periaatteita noudattaen.”

Periaatteessa täysin erillinen kysymys on suomenkielisten sovinnaismuotojen käyttö. Lautakunnan kannanoton ”tiivistelmä” esittää seuraavan: ”Vanhat sovinnaisnimet eli suomeen vanhastaan mukautuneet nimet säilytetään (niitä ei ole paljon), esimerkiksi Tallinna, Tartto, Hiidenmaa, Saarenmaa.” Kuitenkin KOP:n sivu Viron paikannimet: suomeen mukautettu vai vironkielinen nimiasu? luettelee kolmisen­kymmen­tä muutakin sovinnais­nimeä. Tosin valtaosa niistä vastaa seuraavaa lautakunnan suosituksen kohtaa: ”Joihinkin nimiin on vakiinnutettu perusosaan suomalainen muoto: Emajoki, Peipsijärvi, Ülemistejärvi, Võrtsjärvi. Ilmansuunnat nimien määriteosassa käännetään kuten kaikissa muissakin ulkomaiden paikannimissä: Itä-Virumaa (Ida-Virumaa), Länsi-Virumaa (Lääne-Virumaa).”

Vuo-sanan monikkovartaloiset muodot kuten ”voissa”

NSK:n mukaan sanan vuo monikkovartaloisia muotoja ei käytetä. PSK sanoo saman asian toisin sanoin: ”monikossa vain nominatiivi­muoto”. Sen sijaan KSK sanoo ”mon. nominatiivi vuot, muut monikkomuodot harv.” ja esittää monikko­vartaloisista muodoista esimerkkeinä voiden, voitten, voita, voihin.

Kielen käytäntö on muuttunut sikäli, että sanan vuo monikko­vartaloisia muotoja on ruvettu käyttämään fysiikan alalla, jossa vuo on käytössä terminä (magneettivuo, sähkövuo). Sellaisen termikäytön tuntee jo NSK.

Taustalla on tietenkin se, että sanan vuo monikkovartaloiset muodot ovat samat kuin sanan voi vastaavat muodot. Lisäksi niille olisi varsin harvoin tarvetta. Fysiikan alalla tarvetta on kuitenkin koettu olevan, ja niinpä on ruvettu – ehkä aluksi vain leikillisesti – puhumaan esimerkiksi magneettivoista.

Vuori : vuoren ~ vuorin merkityksessä ’vaatteen sisäpuoli’

Vanhastaan on erotettu toisistaan sanat vuori : vuoren, joka tarkoittaa korkeaa maasto­kohoumaa, ja vuori : vuorin, joka tarkoittaa vaatteen sisäpuolta. Vuonna 2014 suomen kielen lautakunta hyväksyi sen, että jälkimmäisessäkin merkityksessä taivutetaan vuori : vuoren. Asia on kuvattu Kielikellon 1/2014 artikkelissa Uusia taivutus- ja oikein­kirjoitus­suosituksia.

KSK:ssa on yhdenmukaisesti tämän muutoksen kanssa sana vuorellinen vanhan sanan vuorillinen synonyymina.

Väräjää-tyyppinen taivutus

NSK:n mukaan verbien taivutustyypissä 41 (mallisanana kihistä) on rinnakkaismuotoja, joissa verbin vartalo muuttuu merkittävästi: kihisen ~ kihajan, kihisi ~ kihaji, kihisisi ~ kihajaisi. Tähän ei liity tyylilaji-, murteellisuus- tms. huomautusta, ainoastaan se, että kihaji on sulkeissa, ja selitysten mukaan ”normaali­tyyliin kuulumattomat tai harvinaiset taivutus­muodot on pantu sulkeisiin”. PSK:ssa ja KSK:ssa ei kihajan-tyyppisiä muotoja edes mainita taivutuskaavoissa.

Sana heläjää on kuitenkin KSK:ssa hakusanana, mutta vain viittauksena sanaan helistä, jonka kuvauksessa on seuraava esimerkki: ”Sävel, soitto, nauru helisee, harv. heläjää.

Kyseiset taivutusmuodot ovat nykykielessä harvinaisia, mutta niitä esiintyy runokielessä ja joissakin sanonnoissa. Esimerkiksi väräjää, joka on muodon värisee rinnakkaismuoto, esiintyy 1930-luvun raamatunsuomennoksessa neljä kertaa, ja ilmaus väräjävällä äänellä on edelleen käytössä; väräjävä on tietysti partisiipin värisevä rinnakkaismuoto.

Samanlainen tapaus on NSK:n verbien taivutustyyppi 40, mallisanana palata. NSK:n mukaan siinä on vaihtoehtoisia taivutusmuotoja: palaan ~ palajan, palaisi ~ palajaisi, ilman tyylilaji- tms. merkintää. KSK:n taivutus­kaavoissa palajaa-tyyppisiä muotoja ei ole. Sanan palata kuvauksessa on kyllä erikseen seuraava huomautus: ” (vanh., ylät. myös taivutusmuotoja palajan, palajat, palajaisi jne.)#8221; Verbille halata merkityksessä ’haluta (hartaasti), toivoa, kaivata, ikävöidä’ mainitaan muodon halaa rinnalla muoto halajaa, jota kohdan molemmissa esimerkeissä käytetään. Se lieneekin tavallisempi, varmaankin erotukseksi verbistä halata merkityksessä ’syleillä’.

Taivutusmuotojen käyttö

Aihe epäilylle ~ epäilyyn

Sanaan aihe liittyy yleensä joko verbin perusmuoto, esimerkiksi on aihetta epäillä, tai substantiivin illatiivi, esimerkiksi on aihetta epäilyyn. KKOO:n mukaan (s. 103) ”ulko­paikallis­sijojen yleistyminen näkyy myös aihe-sanan yhteydessä siten, että -lle-päätteiset allatiivimuodot (aihetta epäilyille) ovat kohtalaisen tavallisia”. KKOO:n kannan mukaan sellaista ilmausta ”voi pitää yleiskielisenä, mutta rajatapauksena”.

Alkaa tekemään ~ alkaa tehdä

Vanhojen, kauan voimassa olleiden sääntöjen mukaan alkaa-verbiin liittyvä verbi on I infi­ni­tii­vis­sä, esimerkiksi alkaa tehdä.

Vuonna 2014 kielilautakunta päätti hyväksyä myös III infinitiivin (MA-infinitiivin) illatiivin käytön tässä yhteydessä, esimerkiksi alkaa tekemään. Kyseinen kannanotto sisältää maininnan ”kahden kutakuinkin samaa mer­kit­se­vän muodon vaihtelusta”. Tämä jättää avoimeksi sen, voiko ilmauk­sil­la alkaa tekemään ja alkaa tehdä olla jonkin merkitys- tai vivahde-ero.

Hinta euroissa ~ euroina

Aiempien ohjeiden mukaan käytetään rahayksikköä tarkoittavasta sanasta essiiviä (-na, -nä) silloin, kun tarkoitetaan hinnoittelua tai rahallisen arvon laskemista. Vuonna 2001 suomen kielen lautakunta päätti sallia myös inessiivin (-ssa, -ssä) käytön.

Hinta nousi viidellä eurolla ~ viisi euroa – määrän adessiivi

Muutoksen tai eron suuruutta osoittava ilmaus voi usein olla perusmuodossa eli nomi­na­tii­vis­sa, esimerkiksi Hinta nousi viisi euroa, tai genetiivissä, esi­mer­kik­si Oikotie lyhensi matkaa kilometrin. KKOO kuvaa (s. 95) lisäksi (itse asiassa ensimmäisenä vaihto­ehto­na) adessiivin eli -lla-sijan käytön: Hinta nousi viidellä eurolla, Oikotie lyhensi matkaa kilo­metrillä.

KKOO viittaa aiempaan ohjeeseen: ”Aikanaan adessiivia eli -lla/-llä-päätteistä sija­muotoa ei pidetty mitan ilmauksissa suotavana osittain siksi, että sen katsottiin olevan ruotsin vaikutusta.”

Ilolla ~ iloisesti – tavan adessiivi

Vanhoissa ohjeissa on pidetty yleensä virheellisenä adessiivin eli -lla-sijan käyttämistä tekemisen tavan ilmaisemiseen. Tiukimmassa linjassa sellainen on hyväksytty vain, jos substantiivilla on adjektiivimäärite, esimerkiksi vähällä vaivalla. Kielikellon 4/2003 artikkeli Rakkaudella – tavan adessiivista kuvaa vanhaa kantaa seuraavasti:

Kartettaviksi esitetään useissa ohjeissa seuraavat ilmaukset: aikomuksella, antaumuksella, asiantuntemuksella, (sillä) erotuksella, hellyydellä, ilolla, jännityksellä, kaipauksella, karvaudella, kiitoksella, kunnioituksella, lämmöllä, (hyvällä, huonolla) menestyksellä, mielenkiinnolla, (sillä) seurauksella, surulla, tarkoituksella, todennäköisyydellä, tyydytyksellä, uteliaisuudella, varauksella, varmuudella.

Usein on esitetty erilaisia lieventäviä kantoja. Artikkeli mainitsee kielitoimiston silloisen johtajan Matti Sadeniemen kirjoittaneen vuonna 1963:

Eräissä tapauksissa käännöslainana saatu adessiivi-ilmaus on niin vakiintunut, että se on jo arvostelulta turvassa: jonkun avulla, johdolla, luvalla, suostumuksella, sillä ehdolla, tehdä jotakin hyvällä omallatunnolla.

Artikkeli kuvaa suomen kielen lautakunnan vuonna 2003 tekemän päätöksen, jossa yleisesti hyväksytään tavan adessiivi:

Tapaa voidaan ilmaista myös adessiivilla:
hyvällä syyllä, vähällä vaivalla, ilolla.

Tähän ei liity ehtoja, ainoastaan maininta, että ”tavan ilmaisemiseen on olemassa monia muitakin ilmaisukeinoja”. Tosin KKOO esittää (s. 141) asian ikään kuin ehtoja kuitenkin olisi: ”Selviä käyttörajoja ei voi kuitenkaan esittää. Kyseessä on siis häilyvä­rajainen normi – –.”

Kahvi kermalla – ”varustelun adessiivi”

Kielenhuolto on aiemmin suhtautunut torjuvasti sellaisiin ilmaisuihin kuin ”kahvi kermalla” tor­ju­mi­nen. Niissä adessiivia (-lla-sijaa) käytetään ilmaisemaan johonkin sisältyvää asiaa samaan tapaan kuin ruotsissa käytetään med-prepositiota, englannissa with-sanaa jne.

Kielenhuollon nykyinen kanta sellaiseen ”kahvila-adessiiviin” eli ”myymäläadessiiviin” on epämääräinen. KKO käsittelee asiaa suppeasti (s. 142) ja kantaa ottamatta. Uusimmiksi ohjeiksi lienee tulkittava Kielikellon 1/2016 artikkeli Laskiaispulla hillolla – maistuuko?, joka käyttää ilmiöstä nimitystä ”varustelun adessiivi”.

Vanhoja ohjeita ei ole kumottu, mutta niitä ei toistetakaan. Nykyiset ohjeet puhuvat mahdollisista moni­tulkin­tai­suuk­sis­ta ja mainitsevat joitakin yksikäsitteisiksi tai ainakin selvemmiksi sanottuja vaihtoehtoja. Ilmaisutyypistä ”kahvi kermalla” sanotaan, että se on ”tyyliltään mielipiteitä jakava”.

Kauaa ~ kauan

KKOO hyväksyy (s. 137) muodon kauaa käytön kieltolauseissa, esimerkiksi se ei kauaa kestä. Vielä KSK:n v:n 2014 versiossa oli sanan kauaa kohdalla yksiselitteinen normi: ”pitää olla: kauan”. V:n 2016 versiossa siinä on viittaus sanaan kauan, jonka kuvauksessa on huomautus ”(kielteisissä yhteyksissä myös: kauaa)” ja esimerkki Tämä ei kestä kauan t. kauaa.

Aiempi normi oli toisaalta tiukempi kuin sitä edeltänyt. NSK:ssa kauaa on omana hakusananaan, ja vältettävyys esitetään vain paremmin-ohjeella:

kauaa adv. kielt. yhteyksissä; par. kauan. | Ei hän k. täällä viivy. Harvoin tuollainen k. voi jatkua.

Kauan-sanaa vastaavan komparatiivisen adverbin kauemmin rinnalla on aina sallittu partitiivimuotoinen kauempaa, esimerkiksi En kestä tätä enää kauemmin ~ kauempaa.

Kelpo-sanan taivutus – kelvon huoneen ~ kelpo huoneen

Adjektiivi kelpo on vanhastaan ollut taipumaton, esimerkiksi Se on nyt kelpo kunnossa. Tällä kannalla on vielä PSK.

Kielikellon 3/2009 artikkelin Saitko kelvon selkäsaunan? mukaan kelpo-sanaa käytetään taipuvana adjektiivina ainakin lehtikielessä. Siinä kerrotaan:

Kielitoimiston sanakirja (2006) – – pitää kelpo-sanan taipumista mahdollisena: sanakirjassa on tyylisävyltään arkisehko esimerkki vaikutti ihan kelvolta kaverilta.
– –
Kuitenkin myös Kielitoimiston sanakirjassa taipumismahdollisuus on esitetty vain sulkeissa, siis harvinaisena, ja sana-artikkelin muut esimerkit edustavat taipu­mat­to­muut­ta.

KSK:n vuoden 2014 versiossa kelpo-sanan taivuttaminen on jo hyväksytty ilman rajoi­tuk­sia. Siitä kyllä sanotaan ”(tav. taipum.)”, mutta taivutuksesta on esimerkki, jota ei ole merkitty arkiseksi: Ihan kelvolta vaikuttava lopputulos. Tällainen käyttö edustaa aiemmasta poikkeavaa kielen­käyttöä myös sikäli, että kelpo esiintyy adverbiaalina, jolloin sitä on käytännössä pakko taivuttaa.

Kiikarit ~ kiikari

Kiikari on vielä PSK:ssa normaalina sanan, josta käytetään yksikkömuotoa, kun puhutaan yhdestä kiikarista. KSK:aan on otettu merkintä myös mon., joka tarkoittaa, että sanaa käytetään myös niin, että monikkomuoto tarkoittaa yhtä laitetta: Katsoa kiikarilla t. kiikareilla.

Muutosta on kuvattu Kielikellon 2/2011 artikkelissa Katsotaanko kiikarilla vai kiikareilla?

Kokea hyvänä ~ hyväksi

KKOO hyväksyy (s. 114) kokea-verbin määritteeseen sekä translatiivin (esimerkiksi koki hoidon hyväksi) että essiivin (esimerkiksi koki hoidon hyvänä). Aiemmin pidettiin vain translatiivia yleiskielen mukaisena.

Nähdä hyvänä ~ hyväksi

KKOO hyväksyy (s. 114) nähdä-verbin määritteeseen sekä translatiivin (esimerkiksi nähdä hyväksi) että essiivin (esimerkiksi nähdä hyvänä). KKOO ei viittaa aiempaan normiin, mutta se mainitsee (s. 98) nähdä-verbin niiden verbien joukossa, joiden ”yleiskielen suositusta on väljennetty”, mikä tarkoit­ta­nee, että mainituista vaihtoehdoista aiemmin vain nähdä hyväksi oli yleiskielen mukainen.

Monikko vai yksikkö eräissä viittauksissa: painakaa mieliinne ~ mieleenne

KKOO kuvaa (s. 174):

Kun kyseessä on olentoihin tms. kiinteästi kuuluva osa, jota kullakin on vain yksi – esim. sydän, pää, selkä, turkki, häntä, mieli – käytetään tavallisesti yksikkömuotoa myös puhuttaessa useammasta olennosta: Karhujen turkki suojaa kuumuudelta; He muistelivat mennyttä elämäänsä.

KKOO kuitenkin lisää, että ”monikonkin käytölle on joskus tarvetta, ja usein yksikkö ja monikko ovat vaihtoehtoisia”, ja esittää tästä useita esimerkkejä, kuten kisat jäivät suomalaisten mieliin. Tarkempaa ohjetta se ei anna, mutta viittaa kuitenkin siihen, että joitakin sääntöjä olisi: ”täysin selvää sääntöä yksikön ja monikon käytöstä ei ole mahdollista esittää”.

KKOO lopettaa esityksensä aiheesta näin:

Aiemmin kielenhuoltokirjallisuudessa yksikön käyttöä on pidetty ”tavallisempana”, joskin myös yksikön ja monikon vaihtelusta on mainittu (mm. Osmo Ikola: Nyky­suomen käsikirja, Terho Itkonen: Kieliopas). Opetuksessa yksikön käyttö on kui­ten­kin esitetty melko tiukkana ohjeena.

Normien voidaan siis sanoa muuttuneen siihen suuntaan, että puheena olevissa tapauk­sis­sa monikko sallitaan aiempaa paljon useammin ja ilman erityisiä rajoja. Esimerkiksi E. A. Saarimaan Kielenopas esittää lukuisia esimerkkejä kuten heidät erotettiin viroistaan, joissa ”suomalaisen korva kaipaisi yksikköä”. (Se esittää vain pari esimerkkiä hyväksyttävästä monikon käytöstä.)

Monikko vai yksikkö predikaatissa: pahin este olivat ~ oli ennakkoluulot

Sellaisissa lauseissa kuin Uudistuksen pahin este olivat ~ oli ennakkoluulot on horjuntaa predikaatin monikollisuuden ja yksiköllisyyden välillä. Lauseessa on kaksi substantiivia, toinen yksikössä ja toinen monikossa, ja on jonkin verran tulkinnanvaraista, kumpi on subjekti ja kumpi predikatiivi. Selvää normia ei ole ollut, mutta Kielikellon 2/1992 artikkeli Eräs kongruenssi­ongelma kuvaa: ”puheena olevasta asiasta on eri kielioppaissa ja oppikirjoissa kahtalaista suositusta (toisissa pidetään oikeana vain monikkomuotoista predikaattia, toisissa hyväksytään sekä yksikkö että monikko)”.

Artikkeli kertoo myös suomen kielen lautakunnan kannanotosta:

Ongelmaa käsiteltiin 25.11.91, ja lautakunta päätti tuolloin, että predikaatin muotoina ovat mahdollisia sekä monikko että yksik­kö. Luontainen kielivaisto hyväksyy myös yksikkömuotoisen predikaatin, koska predikaatti [tar­koi­te­taan: predikatiivi] on otta­nut lauseessa subjektin tavanomaisen, lauseen­alkui­sen paikan.

Tämä voidaan tulkita niin, että monikko (olivat) olisi vanhojen yleisten sääntöjen mukai­nen. Artikkeli sanookin: ”Kieliopillisesti täysin moitteeton lause on siis Uudistuksen pahin este olivat ennakkoluulot.” Tässä mielessä normia on siis muutettu. Tosin Terho Itkosen kirjoitus ”Varmin tunnistus­keino on sormen­jäljet” – Lisää predikatiivilauseiden alalta Kieli­kellossa 4/1992 esittää, että lautakunta olisi jo vuonna 1975 tehnyt saman­laisen sallivan kannan­oton.

Objektin sija eräissä rakenteissa: kertoi jäässä olevan railo ~ railon

KKOO kuvaa (s. 236) tietynlaiset rakenteet ”esittely- tai omistuslausetta vastaaviksi rakenteiksi”. Sellaisia ovat olevan- tai olleen-tyyppisiin verbin­muotoihin perustuvat rakenteet (vanha nimitys: lauseenvastikkeet), jotka ”vastaavat merkitykseltään esittelylausetta (esimerkiksi Pihalla on vieras) tai omistuslausetta (Sinulla on auto).”

KKOO toteaa, että vanhojen sääntöjen mukaan tällaisen rakenteen yksiköllinen objekti on ensisijaisesti genetiivissä, jos lauseen predikaatti on aktiivinen (esimerkiksi hän kertoo eikä kerrotaan) ”ikään kuin se [objekti] saisi sijamuotonsa suoraan lauseen pääverbiltä (samalla tavalla kuin jos se olisi pääverbin objekti). Esimerkkejä: Hän kertoi pihalla olevan vieraan (vrt. Hän kertoi sen), Hän mainitsi sinulla olevan auton (vrt. Hän mainitsi asian).

KKOO muuttaa normia niin, että myös nominatiivi sallitaan:

Jos – – esittely- tai omistuslausetta vastaavassa että-lauseessa olisi yksikön nominatiivi (Hän arveli, että kyseessä on astma), voi sitä vastaa­vassa tekevän-rakenteessa olla joko sama muoto (astma) tai genetiivi (astman):
– – Lääkäri arveli kyseessä olevan astma. (~ astma) | Uskoin hänellä olevan kuningas. [kortti] (~ kuninkaan) | – –

KKOO:n mukaan jo 1980-luvun oppaissa sanottiin, että genetiiviä vaativa sääntö ei ole ehdoton ja että nominatiivi yleistyy. KKOO lisää: ”Nykykäytäntö on kallistunut entistä vahvemmin nomina­tii­vin puolelle.”

Objektin sija I infinitiivin yhteydessä: näytti tavan sulkea kuoren ~ kuori

Objektin sijamuodon valinnasta on useita vanhoja sääntöjä, mutta KKOO sanoo (s. 127): ”Omanlaistaan objektin muotovaihtelua esiintyy raken­teel­taan mutkikkaissa lauseissa, joissa objekti ei suoraan liity lauseen pääverbiin [= predikaattiin], esim. Opettaja näytti näppärän tavan sulkea piirakan kuori ~ kuoren.” Esimerkissä objekti kuori ~ kuori määrittää infinitiiviä sulkea eikä lauseen predikaattia näytti.

Edellä kuvatussa tilanteessa kysymys on siitä, onko infinitiiviin liittyvä yksiköllinen objekti perusmuodossa eli nominatiivissa vai n-päätteisessä genetiivissä. Genetiiviä on tässä yhteydessä tapana kutsua päätteelliseksi muodoksi ja nominatiivia päätteettömäksi.

Aiemmin säännöt olivat pääosin päätteellisen muodon (esimerkki­tapauk­ses­sa kuoren) kannalla. Päätteetön (kuori) on vanhan säännön mukaan oikein seuraavissa tapauksissa:

Mikään näistä poikkeuksista ei koske edellä esitettyä KKOO:n esimerkkiä, joten vanhojen sääntöjen mukaan siihen kuuluu päätteellinen objekti, kuoren.

Käytännössä päätteetön muoto on muo­dos­tu­nut yleisemmäksi kuin vanha normi sallii. Sääntöjä onkin asteittain väljennetty, muun muassa Kielikellon 3/1986 artikkelissa Infinitiivin objektin muodosta niin, että monissa tilanteissa sallitaan molemmat vaihto­ehdot:

Lisäksi objekti voi olla päätteettömässä muodossa myös sel­lai­sis­sa tapauksissa, joissa infinitiivi objekteineen on etäällä ja lauseen rakenteen kannalta irrallaan lauseen predikaatista. Mitä etäämmällä ja mitä irrallisempi lauseen predikaatista infinitiivi on, sitä luontevampi on päätteetön muoto. Käytäntö kuitenkin horjuu, eikä täsmällisiä sääntöjä voida antaa.

KKOO viittaa (s. 134) edellä lainattuun artikkeliin, mutta KKOO:n tulkinta on väljempi. Sen esimerkkilauseessa Hän alkoi taas toivoa saavansa tilaisuuden lähettää kirjeen ~ kirje eivät infinitiivi ja sen objekti ole etäällä ja irrallaan predikaatista, mutta päätteetön objekti siis kuitenkin sallitaan. Lisäksi KKOO sanoo (s. 133), että sekä päätteetöntä että päät­teel­lis­tä muotoa ”käytetään sekä lyhyissä että pitemmissä ilmauksissa”.

KKOO:n mukaan päätteetöntä muotoa käytetään, kun infinitiivi ja sen objekti ”on mah­dol­lis­ta nähdä pääverbistä irrallisena rakenteena”. Esimerkkilauseessa lähettää kirje voi­tai­siin tulkita sellaiseksi.

Vaikka KKOO enimmäkseen sallii päätteettömänkin objektin tapauksissa, joissa ennen vaadittiin päätteellistä, se ottaa myös vanhoille ohjeille täysin vastakkaisen kannan yhden rakenteen osalta. Tätä rakennetta ei määritellä täsmällisesti, mutta se kuvataan (s. 132) sellaiseksi, jossa infinitiivi ”kiinnittyy” substantiiviin, joka on ”abstrakti”. Esimerkkeinä esitetään esitys, halu, kunnia, kyky, lupa, mahdollisuus, oikeus, pyrkimys, päätös, syy, toimi­valta, toive, valtuudet, yritys. Tällöin ”perustapauksessa” infinitiivi rakenne on ”itsenäinen siten, että lauseen pääverbi ei vaikuta sen objektin muoton”, vaan objekti on päätteetön. Täten sanotaan esimerkiksi toive lopettaa suhde ja toive saada pysyvä työpaikka siitä lauseyhteydestä riippumatta.

Asiasta KKOO:ssa esitetyt esimerkit ovat sellaisia, että niihin tulee päätteetön objekti vanhojenkin sääntöjen mukaan: Petetyllä osapuolella on oikeus lopettaa suhde ja Hänen toiveensa saada pysyvä työpaikka ei toteutunut. (Niissä infinitiivi rakenne riippuu lauseen subjektista, joka on ensimmäisessä oikeus ja toisessa hänen toiveensa.) Annetusta yleisestä ohjeesta kuitenkin seuraa, että esimerkiksi lauseessa Tämä antaa petetylle osapuolelle oikeuden lopettaa suhde vain päätteetön objekti on oikein, kun taas vanhat säännöt vaativat päätteellistä (suhteen).

Opiskella yliopistolla ~ yliopistossa

Aiemmin suositeltiin sisäpaikallissijan inessiivin (-ssa, -ssä) käyttöä, kun puhe on toiminnasta oppilaitoksessa tms. sen perus­tehtävistä puhuttaessa, esi­mer­kik­si opiskella yliopistossa, työskennellä tutkimuslaitoksessa. KKOO esittää (s. 90): ”Monista laitoksista käytetään myös ulkopaikallissijoja (ei kuitenkaan peruskoulusta, ammattikoulusta tai lukiosta). Käytäntö on yleistymässä. Se on yleiskielen mukainen.” Ulkopaikallissija tarkoittaa tässä ensisijaisesti adessiivia (-lla, -llä).

Rakastan tehdä ~ rakastan tekemistä t. teen mielelläni

KKOO hyväksyy (s. 106) infinitiivin käytön sellaisissa ilmauk­sissa kuin rakastan maalata kukkia. Aiemmin on kehotettu välttämään sitä ja kirjoittamaan rakastan kukkien maa­laa­mis­ta. KKOO esittää, että ”joissakin aiemmissa oppaissa ilmaustyyppiä rakastaa tehdä on pidetty vieras­voittoi­se­na ja siksi kartettavana”.

Lisäksi suomen kielessä on vanhastaan käytetty sanaa rakastaa etupäässä vain ihmisen rakastamisesta ja siitäkin säästeliäästi. Tästä ei liene varsinaista normia ollut, mutta yleen­sä on käytetty muita ilmauksia silloin, kun englannissa käytetään sanaa love jostakin teke­mi­seen, esineisiin, asioihin tms. kohdistuvasta.

Esimerkiksi Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas antaa seuraavan ohjeen (3. painoksessa v. 2007 s. 313):

rakastaa: vieraanvoittoista käyttöä mm. »rakastan käydä [par. käyn mielelläni] teatterissa»

Kielenhuollon nykykanta jää hiukan epäselväksi, koska KSK:n v:n 2017 versiossa on sanan rakastaa kuvauksessa seuraava kohta: ”Rakasti olla yksin us. paremmin: rakasti yksinoloa, oli mielellään yksin”. Siinä on vastaavasti sanan vihata kuvauksessa seuraava kohta: ”Vihaan nousta aikaisin us. paremmin: aikaisin nousemista”.

Reaktio ruoka-aineesta ~ ruoka-aineeseen

KKOO kuvaa (s. 104), että sana reaktio tai reagoida esiintyy tavallisimmin illatiivin kanssa, esimerkiksi reaktio ärsykkeisiin. KKOO:n mukaan ”reaktion aiheuttajan voi esittää myös -sta/-stä-päätteisellä eli elatiivi­sijaisella muodolla”, esimerkiksi reaktio ruoka-aineesta. KKOO ei mainitse tätä muutettujen normien joukossa (s. 98), mutta kyseessä on kuitenkin poikkeaminen kielen vanhasta käytännöstä.

KKOO:n mukaan allatiivin käyttö, esimerkiksi reagoida mausteille, ei ole yleiskielen mukaista. Sen sijaan sanan vastareaktio yhteydessä se hyväksyy allatiivin, esimerkiksi vastareaktio taantumiselle.

Saarten nimien taivutus: Maltalla ~ Maltassa

Aiemmin suositeltiin, että ulkomaisista saarten nimistä käytetään sisä­paikallis­sijoja, esimerkiksi Mallorca :Mallorcassa : Mallorcasta : Mallorcaan. Vuonna 1978 suomen kielen lautakunta salli myös ulko­paikallis­sijojen käytön, esimerkiksi Mallorca :Mallorcalla : Mallorcalta : Mallorcalle, paitsi jos saaren nimi on myös valtion nimi.

Vuonna 2000 lautakunta väljensi normia edelleen poistamalla edellä mainitun ehdon. Tämä merkitsee, että esimerkiksi saarivaltio Maltan nimestäkin voidaan käyttää myös ulko­paikallis­sijoja Maltalla : Maltalta : Maltalle.

Aihetta kuvaa Kielikellon 2/2001 artikkeli Maiden ja saarten nimien taivuttaminen

Sääntöä on edelleen väljennetty koskemaan myös saariin rinnastettavia lomapaikkojen nimiä. KKOO sanoo (s. 97):

Ulkopaikallissijainen taivutus on yleistynyt lisäksi muutamiin paikan­nimiin, jotka ovat usein ranta­loma­kohteina, esimerkiksi nimiin Goa, Gibraltar ja Jalta. – – Tällaisten paikkojen nimiä taivutetaan yleis­suosituksen mukaan sisä­paikallis­sijoissa, mutta erityisesti matkailusta puhuttaessa myös ulko­paikallis­sijat käyvät – –.

Syy irtisanomisille ~ irtisanomisiin

Sanaan syy liittyvä, sen jäljessä oleva määrite on vanhastaan illatiivissa, esimerkiksi syy irtisanomisiin. (Jos määrite on syy-sanan edellä, se on genetiivissä: irtisanomisten syy.) KKOO kuitenkin hyväksyy (s. 102) myös allatiivin (-lle-sija) käytön syy-sanan yhteydessä, esimerkiksi syy irti­sano­mi­sil­le, ”erityisesti kun syy-sanaan liittyvä ilmaus on verbistä muodostettu teke­mis­tä tai tapahtumista tarkoittava substantiivi (ns. teonnimi)”.

KKOO kuitenkin lisää, että rakennetta pidetään ”yleiskielessä hyväk­syt­tä­vä­nä, mutta rajatapauksena” ja että ”kaikkien kielenkäyttäjien mielestä tämä muoto ei kuitenkaan sovi neutraaliin asiatyyliin”.

Tiedottaa asiakkaita ~ asiakkaille

KKOO hyväksyy (s. 115) puolinaisesti objektin käytön tiedottaa-verbin yhteydessä, esimerkiksi tiedottaa asiakkaita. Aiemmin on käytetty adessiivia: tiedottaa asiakkaille.

KKOO:n mukaan tiedottaa asiakkaita -tyyppinen rakenne ”on peri­aatteessa yksi­selit­tei­nen, mutta ei ole kaikkien kielenkäyttäjien mielestä neutraali. Sitä voi pitää yleis­kielen rajatapauksena”.

Tittelin taipuminen: historian professori ~ professorin NN:n

Suomen kielen lautakunta muutti vuonna 2005 kantaa titteleiden taivu­tuk­seen. Aiemman suosituksen mukaan titteliä taivutetaan, jos sillä on gene­tii­vis­sä oleva määrite, esimerkiksi historian professorin Matti Meikäläisen. Uusi suositus sallii myös taivuttamattomuuden: historian professori Matti Meikä­läisen.

Asiaa on kuvattu KKOO:ssa (s. 182–183). Kielikellon 3/2005 artikkeli Nimike­määrit­tei­den (tittelien) taipuminen sisältää laajemman kuvauksen. Sen mukaan vanhat ohjeet olivat seuraavat:

Vuonna 1979 lautakunta määritteli tittelin käsitteen uudestaan niin, että tilapäistä, tilanteen mukaan vaihtelevaa asemaa osoittavat henkilönnimen määritteet kuten asianomistaja, hakija, kuulusteltava, syytetty, vakuutettu ja velkoja voitiin katsoa muiksi määritteiksi kuin titteleiksi ja joko taivuttaa tai jättää taivuttamatta: hakijalle Vir­ta­sel­le ~ hakija Virtaselle.

Vuoden 2005 päätös muutti normia lisää niin, että asemaa kuvaavat sanatkin jätetään taivuttamatta:

Nimikemääritteet, ts. tittelit, arvot, ammattinimikkeet, asemaa kuvaa­vat sanat tms., jotka tarkoittavat jotain roolia, ovat yksinäisinä (= määrit­teet­tö­mi­nä) esiintyessään yleensä taipumattomia. Esimerkkejä: lehtori Pirkko Mäkisen, asian­omis­ta­ja Mat­ti­lal­le, hyökkääjä Juha Lindiä, olympiakaupunki Ateenaan, puheenjohtajavaltio Suomea.

Lisäksi lautakunnan mukaan määritteellisten ”nimikemääritteiden” taivuttamattomuus on yleistynyt. Ilmeisesti tarkoitetaan, että ne saa aina jättää taivuttamatta:

Koska rajanveto taipuvien ja taipumattomien määritteiden välillä on tullut käy­tän­nös­sä yhä hankalammaksi, lautakunta katsoi, että rajan­vedosta voidaan luopua. Näin yksinkertaistetaan nimiin liittyvien attribuuttien, nimikemääritteiden, käyttöä. On kuitenkin aina mahdollista taivuttaa määritettä myös entisten ohjeiden mukaan.

Kuitenkin KKOO:n mukaan seuraavissa tapauksissa titteli taipuu:

Tittelien taivuttamisen normien historiaa käsittelee Kielikellon 1/2011 artikkeli Nimikkeen taipuminen erisnimen edellä.

Tyytyväinen asiaan ~ asiasta

KKOO hyväksyy (s. 112) tyytyväinen-sanan määritteeseen sekä elatiivin (esimerkiksi asiasta) että illatiivin (esimerkiksi asiaan). Se lisää, että ”aiemmin ilmaustyyppiä tyytyväinen asiaan ei ole pidetty yleiskielen mukaisena”.

Lisäksi KKOO kuvaa, että ”varsin tavallinen” on että-lause, joka liittyy suoraan tyytyväinen-sanaan, esimerkiksi oli tyytyväinen, että asia leviää (vrt. oli tyytyväinen siihen, että asia leviää). KKOO mainitsee myös, että ”joskus” käytetään vastaavasti koska-lausetta, esimerkiksi olen tyytyväinen, koska olen toisena, ja sellaista postpositio­ilmausta kuin tyytyväinen voiton takia. KKOO ei sano, ovatko nämäkin yleiskielen mukaisia.

Vaikutus toiminnalle ~ toimintaan

Verbiin vaikuttaa ja sen johdokseen vaikutus liittyvä määrite on vanhastaan illatiivissa, esimerkiksi vaikuttaa toimintaan, vaikutus elimistöön. KKOO kuitenkin hyväksyy (s. 104) ehdollisesti myös allatiivin (-lle-sija) käytön vaikutus-sanan yhteydessä, esimerkiksi vaikutus toiminnalle. Se kuitenkin toteaa, että ”rakenne on yleiskielessä rajatapaus” ja että usein muu ilmaisu­tapa on asiatyylissä parempi. KKOO:n mukaan ”aiemmin on pidetty yleiskielen mukaisena vain vaikutus-sanan peruskäyttöä” (siis rakennetta vaikutus johonkin).

KKOO:n mukaan ihmisistä (”yksilöistä”) puhuttaessa ”rakenne vaikutus + jollekulle on harvinainen, eikä se ole myöskään yleiskielen mukainen”. Esimerkiksi vaikutus lapsile ei ole oikein; on kirjoitettava vaikutus lapsiin.

Vuodelle ~ vuodeksi 2016

Sellaisissa ilmauksissa kuin talousarvio vuodeksi 2016 sallitaan nykyisin translatiivin (-ksi-sijan) ohella myös allatiivi (-lle-sija). Samoin sallitaan suunnitelma vuosiksi 2015–2017 ~ vuosille 2015–2017 ja onnea vuodeksi 2016 ~ vuodelle 2016. KKOO lisää (s. 364):

Koska -lle-päätteiset ilmaukset tarkoittavat myös toivotuksen kohdetta (vrt. onnea sinulle), on eräissä aiemmissa kielenhuolto-oppaissa suosi­tel­tu käytettäväksi -ksi-päätteisiä ilmauksia niiden sijaan – –.

Sananmuodostus

Britannianenglanti ← brittienglanti

Britanniassa (etenkin Englannissa) puhuttua englannin kieltä on vanhastaan kutsuttu nimellä brittienglanti erotukseksi muun muassa amerikan­englan­nis­ta. Vuonna 1991 kielilautakunta päätti, että olisi käytettävä sanaa britannian­englanti.

Eläköityä ~ jäädä eläkkeelle

PSK:ssa on eläköityä-verbin kohdalla ”pitää olla: jäädä eläkkeelle”. Sanaa pidettiin väärin johdettuna.

KSK:ssa eläköityä on normaalina sanana. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja muutosta kuvataan näin:

Myös eläköityä-verbin suositus on muuttunut edellisen sanakirjaversion jälkeen. Sana on elänyt kielenkäytössä jo yli 20 vuotta, ja sille on selvästi ollut tarvetta joissakin yhteyksissä, kun eläkkeelle jäämisistä nykyisin kirjoitetaan yhä enemmän. Sanaahan käytetään lähinnä silloin, kun puhutaan asiasta ilmiönä (eläköitymisen vaikutukset, väestön eläköityminen). Kaikissa yhteyksissä sille ei ole tarvetta; kukaan tuskin sanookaan vakavissaan normaalissa puhetilanteessa ”Oletko jo eläköitynyt?” tai ”Eläköidyn ensi vuonna.”

Entisöidä ~ entistää

Sanaa entisöidä pidettiin aiemmin väärin johdettuna. Tilalle suositeltiin sanaa entistää tai ennallistaa. Nykyisin entisöidä on hyväksytty vaihtoehto.

Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja selostaa muutosta näin:

Samassa yhteydessä [kuin uutisoida-verbi hyväksyttiin] suomen kielen lautakunta poisti entisöidä-sanasta annetun suosituksen ja hyväksyi sen entistää-muodon rinnalle.

-isti-loppuiset soittajannimet: viulisti ~ violisti

Suomen kielen lautakunta hyväksyi sanan viulisti sanan violisti vaihtoehdoksi. Päätöstä on selostettu Kielikellon 2/1981 artikkelissa Musiikista kirjoittavan ongelmia kohdassa Vierassanojen suomalaistamisesta. (Sen mukaan nämä sanat tarkoittavat ”ammatti­maista viulun­soittajaa”, mutta sana­kirjoissa ammatti­mai­suut­ta ei mainita.) Nykyisin PSK sanoo sanasta violisti: ”tavallisemmin: viulisti”.

Artikkeli lisää:

Ylipäätään -isti-johdoksiin kielenhuolto suhtautuu edelleen melko varovasti: selvästi suomen­kielisistä soittimen­nimistä muodostettuja -isti-johdoksia ei suositella asia­tyyliin.

Tarkoitus on ehkä sanoa, että -isti-johdoksia ei pitäisi muodostaa suomen kielessä, mutta muista kielistä lainatut nimitykset saavat olla -isti-loppuisia. Esimerkiksi sellisti käy, koska se perustuu ruotsin sanaan cellist. Sen sijaan esimerkiksi sana huilisti voidaan ymmärtää vain suomessa sanasta huilu johdetuksi.

Linjasta on kuitenkin poikettu muutamassa tapauksessa:

Maadoittaa ~ maattaa

Sanaa maadoittaa pidettiin aiemmin väärin johdettuna. Tilalle suositeltiin sanaa maattaa, mutta sitä on käytetty hyvin vähän. Nykyisin maadoittaa on hyväksytty vaihtoehto. Päätöstä on kuvattu Kielikellon 1/1988 artikkelissa Pois pannasta.

Samassa artikkelissa mainitaan, että myös kattaus ja aterimet on hyväksytty. Niitä oli pidetty virheellisinä, ja tilalle oli suositeltu sanoja kattamus ja ruokailuvälineet. Nämä suositukset olivat kuitenkin paljon vähemmän tunnettuja.

Pohjanmaalainen ja vastaavat johdokset

Sanaa pohjanmaalainen on useaan otteeseen pidetty torjuttavana. Kielikellon 10 (v. 1978) kirjoitus lappilainen perustelee ensin sanan lappilainen käyttöä Lapin asukasta tar­koit­ta­va­na ja jatkaa sitten:

Sen sijaan ei ole aihetta käyttää nimitystä ”pohjanmaalainen”. Yleensä pohjalaisiksi katsotaan kaikki Pohjanmaalla asuvat, samoin kuin kaikki Helsingissä asuvat ovat syntyperästään riippumatta helsinkiläisiä. Pohjalainen ei tarkoita kulttuuriltaan ja kieleltään maakunnan muusta väestöstä poikkeavaa ihmisryhmää kuten lappalainen on tarkoittanut.

Tosin NSK:n mukaan sanan pohjalainen merkitys on ’Pohjanmaalta kotoisin oleva, Pohjan­maa­han liittyvä’. Selityksen alku tuntuisi viittaavan siihen, että kyse on enemmänkin synty­perästä kuin asuin­paikasta.

Kuitenkin Kielikellon 3/1986 kirjoituksessa Pohjalainen, ei ”pohjanmaalainen” (jonka herätteenä on ollut lehdistössä käytetty sana keskipohjanmaalainen) sanotaan: ”Poh­ja­lai­nen tarkoittaa paitsi Pohjanmaalla syntynyttä myös kaikkia Pohjanmaalla nykyisin asuvia heidän syntymäpaikastaan riippumatta.”

PSK ottaa tiukan kannan: ”pohjanmaalainen pitää olla: pohjalainen.” Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paraislaisista bordeaux’laisiin – Asukkaannimitykset suomen kielessä otetaan kantaa tavallaan lievemmin: pohjanmaalainen todetaan tarpeettomaksi ja poh­ja­lai­nen nasevaksi.

KSK:ssa oli aluksi samanlainen kanta kuin PSK:ssa, mutta vuoden 2012 versiossa linja muuttui: sana pohjanmaalainen on normaalina sanana, merkityksenä ’Pohjanmaalta oleva, Pohjanmaalla toimiva tms.’. Tähän tosin liittyy huomautus ”vars. henkilöistä tavallisemmin: pohjalainen”, mutta sekään ei ole normi­kannan­otto. Kielikellon 3/2014 artikkeli Baltia­lai­nen ja pohjanmaalainen selitetään, että muotojen balttilainen ja pohjalainen ”rinnalla ovat tilanteittain käypiä myös muodot baltialainen ja pohjanmaalainen”. Sulkeissa mainitaan, että tämä on ”väljennys” Kielikellossa aiemmin esitettyihin ohjeisiin. (Sanaa baltialainen ei kuitenkaan ole otettu KSK:aan.) Esityksestä voi päätellä, että sanoilla pohjalainen ja pohjan­maa­lai­nen on merkitysero:

Muodon valintaan vaikuttaa se, mitä merkityksen piirrettä halutaan korostaa: ’Baltiassa, Pohjanmaalla oleva, siellä vaikuttava’ vai ’sukujuuriltaan, kulttuuriltaan tai muuten näille alueille ominainen’.

Kielenhuolto ei tiettävästi ole ottanut kantaa taustalla olevaan yleiseen ilmiöön: paikan­nimien säännöllisten johdosten käyttämiseen vanhojen kansan-, heimon- tms. nimien sijasta. Ilmiö on kuitenkin aika vanha. Jo autonomian aikana käytettiin joissakin yhteyk­sis­sä sanaa suomenmaalainen eri merkityksessä kuin sanaa suomalainen, jonka koettiin viittaavan kansaan; taustalla oli epäilemättä venäjän sanojen finljandski ja finski ero.

Kielikellossa 4/2003 julkaistiin Näkökulma-osastossa eli käytännössä lukijan kirjoituksena Venäläinen, venäjänmaalainen, venäjäläinen, jossa esitettiin, että kansallisuutta tarkoittavan sanan venäläinen ohella tarvitaan sana, joka viittaa yleisesti Venäjän federaation kansalaisiin. Se ehdottaa sanaa venäjäläinen ja mainitsee vain sulkeissa luontevamman sanan venäjänmaalainen. Toimitus ei ottanut tähän kantaa.

Uutisoida

Verbiä uutisoida pidettiin virheellisenä vielä suomen kielen lautakunnan suosituksessa, joka julkaistiin Kielikellossa 4/1986 otsikon ”uutisoida” alla. Vuonna 2004 se kuitenkin hyväksyttiin. Kannanotto on kuvattu Kotuksen sivulla lautakunnan toiminnasta vuosina 2000–2009. Asian taustaa valottavat Kielikellon 3/2004 artikkeli Olli kielenhuoltajana ja kieli-ikkuna Uutisointi sallittu.

Kielikellon 2/2005 artikkelissa Kielikäsityksestä kielenhuollon uusiin periaatteisiin lautakunnan puheen­johtaja kirjoittaa, että ”uutisoida ja eläköityä ovat hyviä yleiskielen verbejä”.

Yhdysadjektiivit kuten ”muistorikas”

Kielikellon 3/1994 artikkelin Yhdysadjektiivit mukaan suomen kielen lauta­kunnan kannan­otto niin sanottuihin yhdys­adjek­tii­vei­hin on, että ”että radikaaleihin muutoksiin ei ole aihetta”. Tämä tarkoittaa torjuvaa suhtautumista, johon kuitenkin voidaan tehdä yksit­täi­siä muutoksia. Artikkeli kuvaa kannan­oton vaikutusta PSK:aan:

Vieraiden kielten esikuvien mukaan muodostettujen adjektiivien kuten järvirikas, tyylipuhdas, ravinneköyhä tilalle sanakirja siis tarjoaa paremmin-viittauksen avulla suomalaisempia vaihtoehtoja samaan tapaan kuin Nykysuomen sanakirja ja enim­mät kielioppaat. Yksittäisiä sanoja on lautakunnan päätöksen mukaan voitu kui­ten­kin esittää hyväksyttävinä, varsinkin jos niitä on vaikea korvata täsmällisesti muilla ilmauksilla.

Artikkelissa, samoin kuin tässä tarkastelussa, käsitellään sellaisia yhdyssana-adjektiiveja, joiden alkuosa on substantiivi. Esimerkiksi epäpuhdas ja rutiköyhä ovat eri tyyppiä.

Artikkeli mainitsee, että PSK esittää hyväksyttävinä seuraavat yhdysadjektiivit: lähtö­valmis (jo NSK:ssa ilman kommenttia), riskialtis (jo Uudissanasto 80:ssä), suhdanneherkkä (NSK:ssa: ”par. suhdanteiden vaihteluille, suhdanteille herkkä”). Sen sijaan seuraaville on PSK:ssa paremmin-kannanotot: huoltovapaa, muotopuhdas, ravinneköyhä, tunneherkkä, mutta viimeksi mainittu on KSK:ssa jo ilman kannan­ottoa.

Kielenhuollossa on erityisesti pidetty -rikas-loppuisia adjektiiveja vältettävinä. Edellä mainittu artikkeli mainitsee, että PSK:n hakusanassa rikas on tätä koskevia ohjeita, esi­mer­kik­si ”idearikas [paremmin: kekseliäs]”. KSK:n vuoden 2012 versiossa vältettävyys­merkin­tä on kuitenkin poistettu joistakin tämän tyypin sanoista:

Myös sellaisista rikas-loppuisista adjektiiveista kuin muistorikas ja tietorikas on poistettu ”paremmin”-suositus, koska niiden tilalle ehdotetut sanat eivät ole oikein istuneet kaikkiin yhteyksiin: runsastietoinen tai laajatietoinen voi sopia joskus mutta ei aina tietorikkaan sijaan. Ilmauksissa ”muistorikkaat lapsuuden kesät” ja ”muisto­rikas Viipuri” ei voisi korvata adjektiivia sanalla monimuistoinen tai runsas­muis­toi­nen – ei ainakaan tunnesävyn muuttumatta. Vastineista muistoisa ehkä kävisi, mutta senkin käyttö on ollut vähäistä.

Vielä KSK:n vuoden 2016 versioon jäi kuitenkin, ilmeisesti vahingossa, rikas-sanan selitykseen seuraava huomautus: ”Muistorikas paremmin: moni-, runsasmuistoinen, muistoisa.” Huomautus poistettiin vuoden 2017 versiosta.

Normien voi odottaa edelleen muuttuvan niin, että uusia -rikas-loppuisia yhdyssanoja hyväksytään yksittäin tai pieninä ryhminä. Muutoksia ei yleensä erikseen dokumentoida, vaan ne huomaa vain sanakirjan muutoksista.

KSK:n vuoden 2017 versiossa vältettäviä ovat seuraavat: happirikas, järvirikas, kalarikas, lapsirikas, lumirikas, malmirikas, metallirikas, metsärikas, muotorikas, ravinnerikas, ravintorikas, saaririkas, sisältörikas, toivorikas, vaiherikas, valkuaisrikas, virikerikas, vitamiinirikas, vivahderikas, väkirikas.

Hyväksyttävinä se taas esittää seuraavat: ideaikas, muistorikas, raharikas, seikkailurikas, tapahtumarikas, tietorikas.

Samaan tapaan on muutettu -köyhä-loppuisia yhdyssanoja koskevia normeja. PSK:ssa sanoihin tapahtumaköyhä ja tunneköyhä liittyy paremmin-huomautus, mutta KSK:n vuoden 2017 versiossa huomautuksia ei enää ole. Vältettäviksi on sen sijaan edelleen merkitty happiköyhä, lajiköyhä, pääomaköyhä, ravinneköyhä, ravintoköyhä, valkuaisköyhä, virikeköyhä ja vitamiiniköyhä.

Kielenhuolto on suhtautunut -puhdas-loppuisiin yhdyssanoihin pidättyväisesti, eikä normimuutoksia ole ilmeisesti tehty. Tämän tyypin sanoja on KSK:n v:n 2017 versiossa vain muutama: sanoihin muotopuhdas ja rotupuhdas liittyy paremmin-merkintä ja sanaan tyylipuhdas arkisuusmerkintä, kun taas saunapuhdas (joka esiintyy vasta PSK:ssa) on ilman merkintää.

Sen sijaan -vapaa-loppuisia yhdysadjektiiveja on hyväksytty muutama: julkaisuvapaa (hyväksytty jo PSK:ssa), tullivapaa (vältettävä vielä PSK:ssa), verovapaa (vältettävä vielä PSK:ssa) ja virkavapaa (hyväksytty jo PSK:ssa). Sen sijaan vältettäviä ovat vielä KSK:n v:n 2017 versiossa huoltovapaa, puuvapaa, reseptivapaa, ruostevapaa, trustivapaa ja älyvapaa (arkiseksi merkittynä).

Linja on varsin salliva -herkkä-loppuisten yhdys­adjektiivien osalta: KSK:ssa ovat ilman huomautuksia aistiherkkä, kiriherkkä, lämpöherkkä, räjähdysherkkä, suhdanneherkkä, tunneherkkä, valoherkkä ja valonherkkä. Vain hermoherkkä esitetään vältettävänä. Jo PSK on suunnilleen samalla linjalla, mutta siinä myös räjähdysherkkä ja tunneherkkä ovat vältettäviä.

KSK:ssa on edellä mainitun riskialtis-sanan lisäksi vain yksi -altis-loppuinen sana, palvelualtis, ja sekin on jo Uudissanasto 80:ssä ilman huomautusta.

Suomen kielessä on vanhastaan -ystävällinen-loppuisia sanoja. Niitä ei liene missään vaiheessa pidetty sinänsä vältettävinä, vaan kielen­huolto on puuttunut niiden käyttöön uusissa merkityksissä. Sana lapsiystävällinen (joka on Uudissanasto 80:ssä ilman kom­ment­tia) esitetään PSK:ssa ja KSK:ssa pääosin ilman huomautuksia; vain käyttö­esi­mer­kis­sä lapsiystävällinen maaseutuympäristö siihen liittyy huomautus ”parem­min: lapsille sopiva, lasten kannalta hyvä”, kun taas lapsi­ystä­väl­li­nen perhe­politiikka on ilman kommenttia. Vastaavasti ihmisystävällinen on jo PSK:ssa, mutta vain merkityksessä ’ihmisiin ystä­väl­li­ses­ti suhtautuva’, tarkoittamassa ilmeisesti vain ihmisen (tai ehkä koiran tms.) asennetta ja käytöstä. PSK:ssa ja KSK:ssa on sen kohdalla kuitenkin seuraava esimerkki ja siihen liittyvä huomautus: ”Ihmisystävällinen [paremmin: ihmiselle sopiva, viihtyisä] ympäristö.

Tämän kanssa on yhdenmukaista, että KSK:ssä on sanat kulttuuriystävällinen ja kulut­taja­ystä­väl­li­nen ilman huomautuksia, kuvattuina niin, että ne tarkoittavat ihmisen tai ihmisten muodostaman laitoksen tms. ystävällisyyttä. Sen sijaan luonto­ystävällinen, vesistö­ystävällinen ja ympäristö­ystävällinen esitetään vältettävinä, ilmeisemmin siksi, että niiden merkitys on toisentyyppinen. (Oletettavasti esimerkiksi luonto­ystävällinen hyväk­syt­täi­siin, jos sillä tarkoitettaisiin ihmisen ystävällistä suhtautumista luontoon eikä luontoa säästävää tuotetta tms.)

Yhdysverbit kuten ”koeajaa”

Kielenhuolto suhtautui aiemmin varsin torjuvasti verbien muodostamiseen yhdys­sanoina. E. A. Saarimaan Kielenopas pitää vältettävinä esi­mer­kik­si verbejä etsintäkuuluttaa, koeajaa, lämpöeristää, ristikuulustella ja tulliselvittää. Se pitää hyväksyttävinä joitakin vanhoja yhdysverbejä kuten ristiinnaulita ja ylenkatsoa, mutta ei juuri muita. Se kuitenkin tulkitsee: ”Yhdistämällä muodostettuja eivät ole sellaiset verbit kuin apulannoittaa, salaojittaa, valo­kuvata, sillä ne on saatu johtamalla substantiiveista (apulanta, salaoja, valokuva).” Lisäksi se mainitsee, että varsinkin tekniikan alalla on tullut käyttöön sellaisia yhdys­verbe­jä kuin kuivatislata ja pintakäsitellä, ja toteaa: ”Vaikka tämä verbityyppi on kie­les­sä vieras tulokas, sitä ei kokonaan voida välttää, vaan sen on katsottava kuuluvan var­sin­kin tekniikan kieleen.”

Nykyinen kielenhuollon asenne on sallivampi, mutta edelleen varauksellinen. Sitä on kuvattu Kielikellon 3/1994 artikkelissa Yhdysverbit, joka selostaa suomen kielen lauta­kunnan “sissyväperi­aate­päätöstä. Siinä jaetaan yhdys­verbit hyväk­syt­tä­vyy­del­tään kolmeen tai oikeastaan neljään ryhmään:

  1. Hyväksyttävät: ”sellaiset erikoisalojen termit ja vakiintuneet yleiskielen sanat, joita on vaikea korvata lyhyesti muulla ilmauksella”, kuten koeajaa, kylmävalssata, peruskorjata, tyyppi­katsastaa. Myös finiittimuotoja kuten koeajoimme pidetään hyväksyttävinä.
  2. Osittain hyväksyttävät: ”verbit, joista vain esimerkiksi partisiippi on vakiintuneessa käytössä”, esimerkiksi esitäytetty, kuviopainettu. Sanakirjoihin otetaan tällainen muoto eikä infinitiiviä kuten esitäyttää, kuviopainaa. Kantaa lienee tulkittava niin, että hyväksyttäviä ovat vain partisiipit, eivät infinitiivit eivätkä finiittimuodot (kuten esitäytä, kuviopainamme).
  3. Ei-hyväksyttävät, jotka tulisi korvata muilla ilmauksilla, kuten poissulkea, sisään­kirjoittaa, syvä­jäädyttää. Niiden partisiipitkaan, kuten poissuljettu, eivät ole hyväk­syt­tä­viä.
  4. ”Tilapäisiä, usein leikillisesti käytettyjä yhdys­verbejä (esim. avioerota, ampuma­hiihtää, ulosheittää) ei ole otettu [PSK:aan] mukaan lainkaan.” Ne lienee tulkittava normin­vastaisiksi; erona edelliseen ryhmään on vain se, että ei pidetä aiheellisena mainita niitä sana­kirjoissa edes hylättävinä.

Normien muutos on suhteellisen pieni siinä mielessä, että yhdys­verbejä hyväksytään yleis­kieleen tapauksittain. Toisaalta tapausten määrä lisääntyy: kannan­otossa hyväk­syt­tä­vi­nä yhdys­verbeinä mainitut esi­mer­kit ovat kaikki sellaisia, että ne eivät lainkaan esiinny NSK:ssa, vaikka siinä on substantiivit koeajo, kylmävalssaus ja tyyppi­katsastus.

Lautakunnan kannanotosta ei voida suoraan päätellä uusien yhdys­verbien hyväk­syt­tä­vyyt­tä. Oletettavasti 1. kohdan maininta erikois­alojen termeistä ei tarkoita vain vakiin­tu­nei­ta termejä, vaan myös uusia termejä voidaan muodostaa. Tiukka tulkinta olisi, että uudet termit kuuluvat vain erikoisalojen kieleen, mutta käytännössähän termejä tihkuu myös yleiskieleen.

Osittain varsin sallivan kannan esittää Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas hakemistossa sanan ”koe” selityksessä:

koe-alkuisia yhdysverbejä (koeajaa, -kuormittaa, -kuunnella) on varsinkin tekniikan kielessä. Tyyppi on yleis­kielessäkin hyväksyttävä, kunhan muistetaan rinnakkaiset ilmaisu­keinot (auto oli koeajossa, autolla ajettiin kokeeksi) ja varotaan tyypin turhaa laajentamista (ei esim. »koemaistaa» vaan maistaa kokeeksi).

Sana ”tyyppi” viitannee kuitenkin vain koe-alkuisiin verbeihin eikä yhdysverbeihin yleensä.

Liitepartikkelit -kin, -kaan, -ko

Erittäinkin

KKOO toteaa (s. 329), että sana erittäinkin on esitetty NSK:ssa neutraalina, mutta KSK:ssa se on saanut tyylimerkinnän vanhahtava.

Etteikö ~ ettei

Sanaa etteikö on pidetty virheellisenä, ja se on suositeltu korvaamaan tilanteen mukaan sanalla ettei tai virkkeen uudelleenmuotoilulla. Vielä PSK on tällä linjalla. Vuonna 1992 suomen kielen lautakunta hyväksyi etteikö-sanan käytön ”kielteistä päälausetta seu­raa­vas­sa sivu­lauseessa”, esimerkiksi Ei ole vielä sanottu, etteikö tule hyväkin vuosi.

Päätöstä on selostettu Kielikellon 1/1993 artikkelissa Etteikö. Se mai­nit­see, että lauta­kunnan keskustelussa ”painotettiin sitä, että etteikö-rakenteet on myös aina mah­dol­lis­ta korvata joillakin toisilla sanonnoilla”. Se myös kuvaa lautakunnan kannanoton seuraavalla tavalla varaukselliseksi:

Etteikö-konjunktio on esimerkki kysymysmuodon toissijaisesta käytöstä, jossa merkitys syntyy pragmaattisen tulkinnan kautta. Siksi etteikö-konjunktiota ei pidä käyttää erityistä tarkkuutta vaativissa tyylilajeissa, esimerkiksi oikeudenkäytön kielessä.
KSK:n selostuksen (että-sanan kuvauksessa) mukaan sanaa etteikö käytetään ”muodoltaan kielteisissä virkkeissä korostamassa myönteistä tulkintaa”.

Josko

KKOO esittää (s. 302), että sanaa josko on aiemmin pidetty kartettavana. KKOO ottaa toisenlaisen kannan. Se toteaa, että ”epäsuoran eli alisteisen kysymyslauseen alussa on tavallisesti kysyvä sana, kuten kuka, mikä tai -ko/-kö-liitteen sisältävä sana, esim. onko, tulevatko, mutta se jatkaa:

Varsinkin pohdiskelevassa tyylissä, jossa voi kuulua kirjoittajan oma ääni, käytetään myös sanaa josko. Se tuo usein mukanaan toteutuvan mahdollisuuden merkityksen. Ilmaukseen sisältyy tällöin myös tunne­pitoista ja rentoakin sävyä. Josko ei siksi ole neutraalin asiatyylin piirre.
Puun myyjillä on mielessään loppuvuoden hintapiikki, ja siksi nyt odotellaan, josko hinta taas kääntyisi nousuun. (sanoma­lehden pääkirjoitus) – Vrt. epäsuora kysymyslause: – – odotellaan, kääntyisikö hinta taas nousuun.
Josko-sanaa käytetään myös silloin, kun kirjoittaja tai puhuja esittää oman toiveen tai ehdotuksen. Vastaavassa tehtävässä esiintyvät jospa ja jos vaikka. Sävy on rento.
Ensi kaudella on edessä uudet haasteet. Josko pääsisi vihdoin sellaiseen 13.60:n vakio­suoritukseen, toivoi Niemi. – –

KSK:ssa (ainakin vuosien 2014 ja 2016 versioissa) on sanan jos kuvauksessa kannanotto, jossa josko esiintyy yhdessä esimerkissä:

ark. alisteisissa kysymyslauseissa; yleiskielessä paremmin: -ko, -kö. Kysyn isältä, jos saan lähteä. Enpä tiedä, jos uskallan. Epäili, josko pystyisi siihen.

Kannanotot ovat siis ristiriitaiset tai ainakin erisisältöiset. KSK pitää arkisena alisteisen kysymys­lauseen aloittamista jos-sanalla, kun taas KKOO pitää sitä mahdollisena joissakin tyyli­lajeissa ” ainakin jos siihen liittyy liite­partikkeli -ko.

Juurikaan ja juurikin

Vielä Kielikellon 2/2011 kirjoituksessa Juurikin niin sanotaan, että juurikaan ei kuulu yleiskieleen. KKOO kuitenkin esittää (s. 328), että ”nykykäsityksen mukaan juurikaan on neutraali kivettymä” ja että -kaan-liite vahvistaa kieltoa. Täten KKOO:n mukaan ei juurikaan ei tarkoita aivan samaa kuin ei juuri. KSK:ssa on sanan juuri kuvauksessa esimerkki En juurikaan tunne häntä.

Kielikellon 1/2013 artikkelin Kokoaan suuremmat -kin ja -kaan mukaan liite -kaan sanassa juurikaan vahvistaa kieltoa. Toisaalta sekin esittää: ”Nykykäsityksen mukaan juurikaan onkin neutraali kivettymä, jota ei niin­kään mielletä osien juuri ja -kaan liitokseksi vaan kiteytyneeksi kokonaisuudeksi.”

Muotoa juurikin ei vielä ole samalla tavoin hyväksytty. KKOO esittää, että -kin-liit­teel­li­siin sanoihin kuten juurikin, aivankin, sangenkin, melkokin, siiskin ”sisältyy kuitenkin tunne­pitoi­suut­ta ja leikillisyyttä”, mutta ”osa tällaisista ilmauksista neutraalistunee tyyliltään käytössä ajan myötä”.

Myöskin

Sanaa myöskin on kielenhuoltokirjallisuudessa pidetty toisteisena. KKOO kuvaa (s. 372): ”Toisteisuutensa takia myöskin-sanaa on aiemmissa oppaissa keho­tettu välttä­mään kaikissa tapauk­sissa. ”

Esi­mer­kik­si E. A. Saarimaan Kielenopas sanoo: ”Myös ja -kin ovat syno­nyymi­sia ilmauk­sia, joten myöskin on pleonasmi; riittää pelkästään myös.” Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (3. painos) sanoo myöskin-sanasta: ”etup. puhekielessä, kirjakielessä sen sijasta myös”. NSK sanoo siitä: ”-kin tarpeeton; = myös”.

Kielikellon 1/2013 artikkeli Kokoaan suuremmat -kin ja -kaan ottaa toisen­laisen kannan:

Myös sanassa myöskin on toiston makua, senhän voi katsoa sisältävän periaatteessa kahdesti saman merkityksen: myös ’lisäksi’ + -kin ’lisäksi’. Kokonaisuutta on pidetty turhana, jollainen se tällä tavoin ajateltuna sisällön kannalta yleensä onkin.

Vastuu lapsen kasvattamisesta on perheellä, mutta myöskin koulu on kasvattaja (= myös).

Toisaalta myöskin-sanaa voi kokonaisuudessaan pitää kivettymänä, jota ei tulkita osiensa summana. Liite -kin olisi sanassa siis vastaavassa perusmerkitystä vahvistavassa tehtävässä kuin sanoissa varmaankin tai kylläkin. Joskus myöskin tuntuisi lauserakenteen näkökulmasta sopivan ilmaukseen jopa paremmin kuin pelkkä myös:

Yksikään republikaani ei äänestänyt lain puolesta. Sama laki hyväksyttiin viime vuonna äänin 60–39, myöskin pelkillä demokraattiäänillä – –.

Voisi siis sanoa, että sanaa myöskin siis pidettiin aiemmin tyylillisesti huonona, ehkä jopa virheellisenä, mutta nyt se hyväksytään ainakin joissakin yhteyksissä.

KSK:n vuoden 2014 versio sanoo vanhan linjan mukaisesti: ”myöskin paremmin: myös.” Vuoden 2014 versio sanoo: ”myöskin tavallisemmin: myös.” esittämättä yhtään käyttö­esi­merkkiä.

Vaiko

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieli­opas (3. painos vuonna 2007) pitää liitettä -ko tarpeettomana sanassa vai:

»VAIKO»: par. vai

Kysymyspartikkelin lisäämistä lienee pidetty aiheettomana ja vältettävänä, koska vai jo itsessään merkitsee kysymistä kahdesta vaihtoehdosta. NSK on samoilla linjoilla, sillä haku­sanan -ko kuvauksessa (kohdassa II 3 d) se merkitsee †-merkillä sanan vai hylät­tä­väk­si. Tähän liittyy seuraava esimerkki: ”On tarkastettava, onko ase panostettu vaiko ei ’vai eikö’.” KSK esittää samanlaisen kannanoton, joskin lievempänä, sanan vai kuvauksen yhdessä esimerkissä:

Tuletko heti vaiko [paremmin: vai] vasta myöhemmin?

Kuitenkin vaiko-sana esiintyy Kielikellossa jo vuonna 1984, ja vuodesta 1999 alkaen se on esiintynyt melko usein. Normista on siis ilmeisesti käytännössä luovuttu.

Sanojen merkitykset ja tyylilaji

Arkipäivä

Sanan arkipäivä merkitys on vielä PSK:n mukaan ’muu päivä kuin pyhä- t. juhlapäivä; muu kuin juhla-aika’. KSK:ssa tämän merkityksen rinnalle ja käytännössä pitkälti tilalle on tullut toinen merkitys: ”muu kuin pyhä- t. juhlapäivä; nyk. tav. muu viikonpäivä kuin lauantai t. sunnuntai”.

Tämä vaikuttaa tietenkin myös sanojen arki, arkisin yms. merkityksiin.

Lisäksi NSK, toisin kuin PSK, esittää sanalle arkipäivä myös merkityksen ’jokapäiväinen elämä, arkielämä, jokapäiväisyys, tavallisuus”, esimerkkeinä Televisio-ohjelmassa kuvataan sairaalan arki­päivää. Pelaaja­siirrot ovat jalka­palloilun arki­päivää. Aiemmin tällaisissa yhteyksissä olisi pitänyt käyttää sanaa arki.

Kielikellon 3/2002 artikkeli Arki, pyhä ja lauantai kuvaa muutokseen liittyviä ongelmia. Siinä todetaan, että ruotsin kielessä sana vardag on muuttunut tarkoittamaan viikon viittä työpäivää. Vastaavaa ei kuitenkaan esitetä suomesta, vaan kaksi eri merkitystä ovat kielessä rin­nak­kain.

Arkisesta kirjakieleen: sinkku, polttarit...

Sanat, joita on pidetty arkisina (ja siten kirjakieleen kuulumattomina), saattavat muuttua osaksi kielen normaalia sanavarastoa, asiatyyliinkin sopiviksi. Sama koskee leikillisiä sanoja. Normin muutoksesta voidaan puhua silloin, kun sana on aiemmin sanakirjoissa tai kielenkäytön oppaissa merkitty arkiseksi, leikilliseksi tms. ja tällainen merkintä sitten poistetaan. Sellaiset sanakirja­muutokset eivät välttämättä vastaa kielen­käyttäjien käsi­tyk­siä sanojen sopivuudesta asia­tyyliin, mutta ne voidaan tulkita normin­muutoksiksi.

Arkisuus- tai puhekielisyysmerkinnän (tai joissakin tapauksissa leikillisyys­merkinnän) ovat menettäneet muun muassa seuraavat sanat:

Hiukan toisen­lainen muutos tyyli­lajiin sopivuudessa on, että KSK:n vuoden 2012 versiossa sanoihin mittelö, ryydittää ja sivakoida ei enää liity mainintaa vanhahtavuudesta tai lei­kil­li­syy­des­tä. (Sanaa mittelö käytetään jo ainakin Kielikellon 2/1992 artikkelissa Sanoma­lehti ja äidin­kieli.)

Sana putiikki on NSK:n mukaan kaikissa merkityksissään arkinen, ja ensimmäinen merkitys on ’myymälä, puoti’. Sen sijaan PSK:n mukaan ensimmäinen merkitys on ’vars. muotialan pieni erikoisliike’ (ilman tyyli­laji­merkintää). (Todellisuudessa ei kuitenkaan liene tapahtunut sellaista boutique-sanan merkityksen ja sävyn siirtymistä putiikki-sanalle.)

Jotkin NSK:ssa kansankielisiksi merkityt sanat kuten luojanluoma, panta ja palviliha ovat PSK:ssa ilman sellaista merkintää, eli ne tulkitaan yleiskieleen kuuluviksi. Niistä tosin ainakin luojanluoma on varmaan edelleenkin tulkittava tyyliltään erikoiseksi ja varsinaiseen asiatyyliin sopimattomaksi.

Edellä olevat esimerkkiluettelot perustuvat paljolti seuraaviin artikkeleihin, joissa on myös jonkin verran muutosten selityksiä: Kielikellon 3/1994 artikkeli Sävyt ja vivahteet – Sanojen tyylilajin osoittaminen sanakirjassa, Kielikellon 4/2004 artikkeli Kielitoimiston sanakirja, Kielikellon 4/2006 artikkeli Arkikielestä yleiskieleen ja Kielikellon 1/2012 artikkeli Mitä uutta Kielitoimiston sanakirjassa?

Harvinaisempaa on kirjakieleen sopivana pidetyn sanan muuttuminen arkikieliseksi. Sellaiseksi tapaukseksi voidaan tulkita kihveli, johon liittyy NSK:ssa merkintä ”vars. murt. ja puhek.”. PSK:ssa sen käyttö on rajattu merkityksen mukaan: merkityksessä ’rikkalapio’ se on arkinen, merkityksessä ’metallipesäinen (hiekan)luontilapio’ taas kansankielinen. KSK on muuten samalla linjalla, mutta sen mukaan sana on jälkimmäisessä merkityksessä murteellinen.

Joissakin tapauksissa sanojen tyylilaji­merkinnät muuttuvat edestakaisin: edesauttaa on NSK:n merkitty varsinkin vanhastavassa tyylissä käytettäväksi ja PSK:ssa van­hen­tu­neek­si, mutta KSK:ssa se on ilman tyylilajimerkintää. Hiukan vastaavasti edesvastuu on NSK:ssa merkitty varsinkin lakikielessä käytettäväksi ja PSK:ssa vanhentuneeksi, mutta KSK:ssa ei ole tyyli­laji­merkintää.

Edellyttää

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää edellyttää-verbistä seuraavan:

Tätä verbiä olisi käytettävä vain silloin, kun todella on kysymys jostakin edel­ly­tyk­ses­tä, ehdosta. Sen sijaan, että ”edellytetään vastuullisten henkilöiden rankaisemista”, olisi parempi vaatia sitä.

Tämä vastaa NSK:n kuvausta verbistä edellyttää. PSK:ssa on mukana myös vaatimisen merkitys, joskin sellaisena, että se ei ole kovin kaukana edellytyksestä:

2. vaatia ehdokseen, toteutuakseen tms.; us. paremmin toisin. Huolellisuutta edel­lyt­tä­vä tehtävä. Kirja, jonka ymmärtäminen ei edellytä esitietoja. Tilanteen edel­lyt­tä­mäl­lä tavalla. Ratkaisu edellytti [paremmin: ratkaisu vaati, ratkaisuun tarvittiin, kysyt­tiin] rohkeutta.

KSK:ssa kuvaus on muuten samanlainen, mutta huomautus ”us. paremmin toisin” ja siihen liittyvä viimeinen esimerkki on jätetty pois. Tätä voitaneen pitää normin­muutoksena.

Tämä muutos on omiaan hämärtämään edellyttää-sanan käyttöä niin, että sitä käytetään aivan toisen­laisessa vaatimisen merkityksessä. Esimerkki: ”Vammat ovat edellyttäneet jopa amputaatioita.” Kysehän ei ole siitä, että vammat olisivat vaatineet toteutuakseen ampu­taa­tioi­ta, vaan vammat ovat vaatineet niitä välttämättömäksi tekemisen mielessä. Tällainen kielen­käyttö on yleisyydestään huolimatta edelleen normien vastaista, ainakin siinä mie­les­sä, että suomen kielen sana­kirjat eivät kuvaa sitä.

Kielikellon 3/1997 artikkeli Edellyttää – huono sana vai vaikea rakenne? kuvailee edellyttää-sanan monia erilaisia käyttötapoja ja arvioi niitä. Osa niistä esimerkeistä, joita luon­neh­di­taan vain kaksi­tulkintaisiksi eikä suoranaisesti virheellisiksi, on sellaisia, joissa on aika selvästi kyse vaatimuksen esittämisestä ilman, että asetetaan edellytystä tai ehtoa.

Ennakoida

Sanan ennakoida merkitys on NSK:n mukaan jokseenkin täsmällinen:

edeltää t. ennustaa toiminnallaan, olemassaolollaan j[o]tak[in], joka (lopullisesti) toteutuu t. tapahtuu vasta myöhemmin.

Esimerkkeinä ovat muun muassa Uutta tyyliä ennakoiva rakennus ja Levottomuus ennakoi kapinaa. Tosin KSK mainitsee myös harvinaisen merkityksen ’aavistaa’ ja siitä esimerkin Lukija saattaa helposti ennakoida romaanin sisällön; tällaista merkitystä eivät myöhemmät sanakirjat mainitse.

PSK:aan on otettu lisäksi (ja ensimmäiseksi) merkitys ’ottaa ennakolta huomioon’, esimerkiksi Laskelmissa on ennakoitu myös tuleva tarve. Lisäksi viitataan merkitykseen ’ennustaa’, mutta suhtaudutaan siihen torjuvasti.

Kielikellon 2/1995 artikkeli Huomioida, ennakoida ja vaieta kielilautakunnan puntarissa ei varsinaisesti kerro lautakunnan kantaa asiaan, vaan vain seuraavan näkemyksen: ”Tarkkuus ja vivahteiden ilmaisemisen rikkaus edellyttävät myös ennakoimisen, ennustamisen ja enteilyn erottamista, vaikka sanat ovatkin osittain synonyymejä.”

KSK:aan on otettu merkitys ’ennustaa’ ilman kannanottoa, esimerkkinä Inflaation ennakoitiin kiihtyvän.

Avanne

PSK kuvaa sanan avanne seuraavasti:

lääk. jstak ruumiin ontelosta toiseen t. ihon pintaan johtava luonnoton tiehyt, fisteli. Mahalaukun a.

NSK:n kuvaus on pitempi, mutta olennaisesti samanlainen. Sen sijaan KSK:n kuvaus on olennaisesti erilainen, vaikka pinnallisesti eroa on vain kahden sanan verran:

lääk. jstak ruumiin ontelosta toiseen t. ihon pintaan johtava keinotekoinen tiehyt. Mahalaukun a.

Sana luonnoton on korvattu sanalla keinotekoinen, ja synonyymi fisteli on poistettu. Tämä muuttaa merkityksen toiseksi: ei tarkoiteta sairauden tai vamman aiheuttamaa ongelmaa, vaan kirurgisesti tehtyä ratkaisua, joka on osa jonkin ongelman hoitamista ja josta käy­te­tään sivistys­sanaa stooma (jolla tosin on muitakin merkityksiä).

Avaus

NSK:ssa sanalla avaus on vain melko konkreettisia merkityksiä. Uudissanasto 80:ssä sille on esitetty uusi merkitys, tosin vain esimerkillä: ”avaus vasemmalle pyrkimys yhteistyöhön (ääri)vasem­mis­ton kanssa”. Olennaisesti sama esimerkki on myös PSK:ssa ja KSK:ssa. Jää siis epäselväksi, miten laaja kuvaannollinen käyttö on hyväksytty yleis­kieleen. Nykyisinhän avaus tarkoittaa politiikasta yms. puhuttaessa lähinnä aloitetta tai ehdotusta. Vrt. sanaan ulostulo.

Edesmennyt

NSK:n ja PSK:n mukaan edesmennyt on ylätyylinen sana, mutta KSK:ssa ei ole mitään tyylilajimerkintää. PSK:ssa molemmat esimerkit voidaan ymmärtää ylätyylisiksi, mutta KSK:ssa niiden edelle on lisätty ”Eräs nyt jo edesmennyt ystäväni”. Tämän voi tulkita heijastavan sitä, että edesmennyt on – ja on ehkä jo pitkään ollut – asia- ja jopa arki­tyylissäkin käytettävä ilmaus, jolla vältetään sanan kuollut käyttö.

Edesottamus

NSK mainitsee sanasta edesottamus, että sitä käytetään ”.us. leik. t. halv. sävyssä”, PSK aloittaa koko kuvauksen maininnoilla ” vanh., leik., halv.”, mutta KSK ei esitä mitään tyyli- tms. mainintoja, vaan kuvaa vain: ”teko, hanke, yritys, ryhtymys”. PSK:n mukaan edesottamus ei siis kuulu asiatyyliseen yleiskieleen, mutta KSK ei esitä mitään tällaiseen viittaavaakaan.

Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sävyt ja vivahteet – Sanojen tyylilajin osoittaminen sanakirjassa on laajahkosti esitetty selityksiä sille, miksi PSK:ssa ja yleensä sanakirjoissa esitetään epämääräisiä kuvauksia sanojen tyyli­lajeista. Erityisesti se esittää:

Olennaista onkin tietää vain se, että sanaan edesottamus liittyy aina jotakin erityistä sävyä, joka on tulkittavissa yhteyden mukaan. Koskaan se ei ole aivan neutraali, jokaiseen yhteyteen sopiva synonyymi selitteen sanoille ’teko, hanke, yritys, ryh­ty­mys’.

Käytännössä edesottamus yleensä ymmärrettäneen aina sävyltään kielteiseksi, ehkä vain leikillisen moittivaksi, mutta silti kielteiseksi. PSK:n ja KSK:n esimerkki ”Hallituksen viimeaikaiset edesottamukset” edustaa varmaankin tyypillistä käyttöä ja on sävyltään selvästi arvosteleva.

Flaami

NSK ja PSK esittävät sanan flaami erityisenä kielennimenä. PSK:ssa sanan kuvaus on seuraava:

1. F:t Pohjois-Belgian ja Ranskan Flanderin germaaninen väestö. 2. em. väestön kieli.

Usein kuitenkin kyseisen väestön kieli tulkitaan hollannin kielen muodoksi tai jopa yksin­kertaisesti hollanniksi. Kielikellon 3/2000 artikkeli Samaa sukua, eri maata: flaami vai hollanti esitetään, että ”Flanderin asukkaiden viralliseksi ja kirjakieleksi on vahvistettu hollannin kirjakieli”. Artikkeli lisää:

Kielen nimi flaami ja sen erikieliset vastineet ovat nykytilanteessa jääneet tar­koit­ta­maan flaamilaisten puhekieltä ja Flanderin alueen murretta, jota kieli­tieteel­li­ses­sä mielessä pidetään yhtenä etelähollannin murteena. Sekin poikkeaa vain vähän Hollannin puolella puhuttavasta.

Tämän mukaisesti KSK esittää flaami-sanan toisen merkityksen seuraavasti:

2. em. väestön puhumasta hollannista käytetty nimitys.

Garnityyri

NSSK:n mukaan sanan garnityyri merkitykset ovat ’(reuna)koristeet, korusarja; kirjake­sarja’. Nämä merkitykset lienevät kuitenkin hävinneet. KSK:n mukaan ainoa merkitys on ’ruuan kanssa tarjottavat lisäkkeet’. Tämä merkitys on mainittu jo Kielikellon 4/1997 ruokasanastossa.

Huomioida ~ ottaa huomioon

Sana huomioida luotiin alun perin merkitykseen ’tehdä huomioita’. Siinä merkityksessä sitä ei juuri ole käytetty, vaan merkityksessä ’ottaa huomioon’ tai merkityksessä ’huomata, panna merkille’. Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1995 hyväksyä vallitsevan käy­tän­nön. Kielikellon 2/1995 artikkeli Huomioida, ennakoida ja vaieta kielilautakunnan pun­ta­ris­sa esittää ratkaisun seuraavasti:

Lautakunta päättikin väljentää suositusta siten, että huomioimisella sopii tarkoittaa myös ’huomioon ottamista’. Jos haluaa ilmaista itseään yksiselitteisesti ja tarkasti (mikä yleensä johtaa hyvään tyyliin), on usein parempi puhua huomioon ottamisesta.

Vaikka kannanotto viittaa ilmauksen ottaa huomioon selvemmyyteen, KSK kuitenkin kuvaa verbille huomioida merkitykset ᾿ottaa huomioon; huomata᾿ ja ᾿tehdä huomioita, havain­to­ja, tarkkailla, havainnoida᾿ ilman mainintoja tyylistä tai suositeltavuudesta.

Esimerkiksi eräässä Kielikellon 3/2015 artikkelissa esiintyy seuraava virke: ”Kielen­huollos­sa ei rakennetta ole tästä näkökulmasta huomioitu kovinkaan varhain.” Tässä tapauksessa ei ole lainkaan selvää, tarkoitetaanko, että rakennetta ei ole otettu huomioon vai että siitä ei ole tehty huomioita.

Häiriköidä

Verbi häiriköidä on merkitty arkiseksi PSK:ssa, mutta ei enää KSK:ssa.

Kantasana häirikkö on ilman tyylilajimerkintää jo PSK:ssa. Sen merkityksen laven­tu­mi­seen ei liene otettu kantaa. Kielikellon 2/1989 artikkeli Talo, joka ei röyhtäile vain toteaa, että lähtömerkitys oli ’(päihtynyt) ympäristölleen häiriöksi oleva henkilö’, mutta KSK esittää saman kuvauksen ilman sulkeissa olevaa huomautusta. Merkityksessä on siis muuttunut lähinnä se, ettei sana välttämättä enää viittaa juuri alkoholin aiheuttamaan häiriö­käyttäytymiseen.

Ikoni

Sana ikoni tarkoittaa NSK:n mukaan vain tietynlaista ortodoksisen kirkon piirissä käytet­tä­vää pyhäinkuvaa. Se on kuitenkin tullut myös useaan muuhun käyttöön, ja PSK:ssa lue­tel­laan muitakin merkityksiä: ”2. atk kuvasymboli. 3. yl. kuva, kuvasymboli. 4. kritii­kit­tö­män ihailun kohde, idoli”. KSK:ssa on mukaan tullut vielä ”jnk aika­kauden, aatteen tms. tärkeä symboli”.

Kielikellon 3/1996 artikkelista Pyhäinkuvia ja muita ikoneja ilmenee, että muutoksia on pidetty kielenhuollon kannalta ongelmallisina:

Kielentutkija voi viileästi todeta, että sanat ja merkitykset kulkevat omia teitään. Kielenhuoltaja voi silti olla huolestunut nykymuotoisten ikonien ymmär­ret­tä­vyy­des­tä. Vanhastaan tunnettu ’pyhäinkuvan’ merkitys, useimpien mielessä ainoa merkitys, saattaa häiritä Suomessa sanan ymmärtämistä uudessa yhteydessä.

Yleisissä sanakirjoissa ei mainita sanan ikoni erityistä termi­merkitystä, jonka kuvaus Tieteen termipankissa on seuraava: ”kielellinen merkki, joka on jossain suhteessa samankaltainen esimerkiksi tarkoitteensa tai kuvaamansa ilmiön kanssa”. Kielellisyys ja merkin käsite on tässä tulkittava laajasti. Olennaisesti ikoni on semiotiikassa merkki, joka näyttää (tai kuulostaa tms.) samalta kuin sen tarkoittama asia, esimerkiksi pieni tulostimen kuva, joka tarkoittaa tulostinta tai tulostustoimintoa.

Juna-asema

Kieli­kellon 2/2013 artikkeli Juna-asema kuvaa, että sana juna-asema jakaa mieli­piteitä ja että ”joidenkuiden mielestä se on asiatekstissä tyyliltään poikkeava, ehkä jopa lapsen­kielinen”. Se kuitenkin toteaa: ”Koska sana on jo uutistyyppisissä lehtiteksteissäkin käytössä, on se ilmeisesti kehittymässä neutraaliksi asiasuomen sanaksi.” Tätä sanaa ei ollut sana­kirjoissa, mutta KSK:n vuoden 2017 versiossa se on ilman tyyli­laji- tms. merkintää sanan rauta­tie­asema synonyymina.

Kaamos

NSK kuvaa sanan kaamosaika kansanomaiseksi ja sanoo sen merkityksen olevan ”sydän­talven auringoton aikaa pohjoisessa”. Sellainen esiintyy vain napapiirin pohjoispuolella, jossa aurinko ei lainkaan nouse keskellä talvea, aikana, joka riippuu siitä, miten poh­joi­ses­sa ollaan.

Sana esiintyy nykyisin yleensä lyhentyneenä sanaksi kaamos. Lisäksi sen merkitys on laajentunut niin, että se tarkoittaa myös (ja useimmiten) synkkää syys- ja talviaikaa. Tämä laajentuminen on kuvattu KSK:ssa ilman kommenttia: ”Laajemmin yl. synkästä syksy- ja talviajasta.”.

KSK:ssa on myös sana kaamosmasennus, jonka se esittää olevan lääketieteen kieltä ja joka esiintyy myös kirjassa Lääketieteen termit. KSK:n kuvauksen mukaan kaamos esiintyy tässä selvästi laajentuneessa merkityksessä: ”pimeään vuodenaikaan toistuvasti ilmenevä masennustila, talvimasennus”.

Kaksinaismoraali

NSK sisältää pitkähkön kuvauksen sanasta kaksinaismoraali:

vars. sellainen moraalinen katsantokanta, joka vaatii naiselta suku­puolista kos­ke­mat­to­muutta ennen avio­liittoa ja ehdotonta aviollista uskolli­suutta, mutta sallii miehelle oikeuden vapaisiin suhteisiin sekä ennen avio­liittoa että sen aikana.

Merkitys näyttää siis olevan varsin rajattu, mutta lyhenteen vars. (= varsinkin) käyttö on tulkittava niin, että sana tarkoittaa myös laajemmin kahden erilaisen moraalisen sään­nös­tön soveltamista erilaisiin ihmisryhmiin. Täten se vastaisi melko tarkkaan sitä, mitä double standard tarkoittaa englannissa.

PSK:ssa ja KSK:ssa on kuitenkin aivan erilainen kuvaus:

yksilön t. yhteisön moraalivaatimusten ja omien tekojen ristiriitaisuudesta; us. = tekopyhyys, ulkokultaisuus.

Kantasuomalainen

Aiemmin kantasuomalainen oli vain kielentutkimuksen termi, joka viittaa (oletettuun) itämeren­suomalaiseen kanta­kansaan ja sen puhumaan kieleen, kanta­suomeen. Tämä on sanan ainoa merkitys vielä KSK:n vuoden 2006 versiossa.

Kielikellon 2/2007 artikkelissa Kantasuomalaiset ja uussuomalaiset sanotaan: ”Selvästi yleistymässä ovat kuitenkin kantasuomalainen-sanan ihan muunlaiset merkitykset. Sanaa käytetään maahanmuuttaja-sanan vastakohtana – –”. Lisäksi sen mukaan sanalla olisi myös merkitys ’Manner-Suomen asukas suhteessa ahvenanmaalaisiin’, mutta tällainen käyttö lienee nyttemmin hävinnyt.

KSK:ssa (vuosien 2014 ja 2016 versioissa) kuvataan sekä vanha merkitys että merkitys ’Suomen kantaväestöstä (maahanmuuttajien vastakohtana)’.

Edellä mainittu artikkeli käsittelee uuden merkityksen mahdollisia ongelmia:

En ole ainakaan havainnut, että kantasuomalainen-sanan uudet merkitykset olisivat johtaneet väärinymmärryksiin. Periaatteessa mahdollisia virhetulkintoja voisi kyllä syntyä esimerkiksi yleistajuisissa tieteellisissä artikkeleissa, jos niissä puhuttaisiin esimerkiksi kantasuomalaisesta (eli esihistoriallisesta) nimistöstä tai kanta­suoma­lais­ten (’itämerensuomalaisen kantakansan’) asuinpaikoista.

Kattaa

Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää:

Kattaa tarkoittaa (katolla) peittämistä, liike-elämässä katteena olemista tai katteeksi asettamista ja kotitaloudessa pöydän kattamista. Se on kuitenkin eksynyt kauas tämän käyttö­alueen ulko­puolelle, esim. ”hakemisto kattaa koko maan” (par. käsit­tää), ”kirja kattaa suuren määrän ongelmia” (par. kirjassa käsitellään lukuisia ongel­mia).

Tämä vastaa NSK:n kuvausta verbistä kattaa. PSK:ssa ja KSK:ssa uusi merkitys on kui­ten­kin mukana väljästi kuvattuna, ja vain yhteen esimerkkiin liittyy paremmin-huomau­tus:

Laajemmin Rautatieverkko kattaa koko maan. Tuotanto kattoi vain osan kysynnästä. Sopimus ei kattanut [paremmin: koskenut] kaikkia palkansaajia.

Kaveri

Sana kaveri on merkitty arkikieliseksi NSK:ssa ja PSK:ssa. KSK:ssa tämä koskee vain sanan käyttöä merkityksessä ’heppu, kundi, tyyppi, jätkä’ eli mies­puoliseen henkilöön viittaavana sanana, joka ei liity ystävyys- tms. suhteeseen, esimerkiksi Kumma kaveri tuo bussikuski. Sen sijaan merkityksessä ’toveri, ystävä, kumppani’ sana kaveri on KSK:n mukaan yleis­kielinen. Siinä on siitä seuraavat käyttö­esi­merkit:

Koulu-, opiskelukaveri. He ovat (keskenään) hyvät kaverit, hyviä kavereita. Lapset lähtivät ulos kavereidensa kanssa.

Yhdenmukaisesti tämän kanssa sana kaverus on NSK:n ja PSK:n mukaan arkinen, KSK:n mukaan ei.

Sana kaveruus on NSK:n arkiseksi merkittynä. Uudemmissa sanakirjoissa sitä ei ole, mutta KSK:n linjan mukaista olisi pitää sitäkin yleiskielisenä.

Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja kuvataan tilannetta näin:

Koululaisten aineissa sana [kaveri] on tavallisin ystävän tai tuttavan nimitys ja tyyliltään täysin asiallinen, vaikka se yleisten normien mukaan kuuluukin arki­kieleen. Tarjolla olevat vaihtoehdot tuntuvat ilmeisesti liian latautuneilta: toveri liittyy kommunismiin ja tiettyihin historiallisiin yhteyksiin, ja sanaa ystävä pidetään juhlavana ja ylätyylisenä ja se säästetään vain todella tärkeiden ihmissuhteiden ilmaisimeksi.

Kaviaari

NSK:n mukaan kaviaari tarkoittaa sampikalojen suolattua, mustajyväistä mätiä. PSK lisää, että sanaa käyteään myös muiden kalojen mädistä. KSK väljentää merkitystä vielä enemmän:

1. sampikalojen suolattu mäti; myös muiden kalojen mädistä.
2. yhdyssanojen jälkiosana: eräänlaisista kasvis- tm. tahnoista. Munakoiso-, kurkkukaviaari. Sillikaviaari.

Ensimmäistä muutosta kuvailee Kielikellon 2/1994 artikkeli Saisiko olla kaviaaria vai käykö määhnä?

Toisen muutoksen voidaan ehkä tulkita vain selventävän sitä, mikä on NSK:ssa ilmaistu näin: ”Yhd. [= yhdyssanoja] kurkku-, silli-, turska-, valek[aviaari].”

Keto

Sana keto on sanakirjojen mukaan muuttunut jonkin verran sekä merkitykseltään että tyylilajiltaan. NSK kuvaa sen ilman tyylilajimerkintöjä:

kamartunut, nurmettunut tanner t. kenttä, karje. | Kirjava, kuiva k. Kulottunut k. Hevonen on kedolla syömässä. Pellavat levitetään kedolle [t. k:oon]. Jättää pelto kedoksi, k:on. – – Kuv. Iskeä jku k:oon ’maahan’. – –

PSK:ssa ja KSK:ssa kuvaus on toisenlainen:

us. ylät. kuiva niitty. Kulottunut keto. Kesäinen kukkaketo. Lampaita kedolla. Hän on kuin kukkanen kedolla. Ark. Iskeä jku ketoon maahan.

Nykykielessä keto esiintynee vain joissakin sanonnoissa ja nimissä, kuten kasvien nimistössä (esim. keto-orvokki). Muutoksella on täten merkitystä lähinnä vanhojen tekstien tulkinnan kannalta: keto oli aikoinaan normaalityylin sana ja tarkoitti kamartunutta eli pinnaltaan kovettuttua, nurmea kasvavaa maata.

Erikoista on, että iskeä ketoon on sanakirjojen mukaan muuttunut kuvaannollisesta arkiseksi.

Konsultoida

Verbi konsultoida on vanhastaan tarkoittanut lausunnon, kannanoton tai neuvon pyytä­mis­tä varsinkin ammatillisissa yhteyksissä (lääkäri konsultoi ihotautien erikois­lääkä­riä) sekä harvemmin neuvottelemista.

Vuonna 2000 suomen kielen lautakunta totesi, että verbille on ”lisäksi yleistynyt myös ’konsulttina toimimisen’, ’neuvomisen’ ja ’opastamisen’ merkitys”, ja tämän mukaisesti se kuvataan sanakirjoissa.

Kielikellon 2/2000 kirjoitus Konsultti konsultoi toteaa merkityksen laajentumisen ongelmallisuuden:

Kun siis lääkäri sanoo, että ”professori Virtanen oli konsultoinut asiantuntijoita”, hän tarkoittaa Virtasen kysyneen muiden mielipidettä. Muiden sen sijaan voi olla vaikea ratkaista asiayhteyttä tuntematta, onko professori itse kysynyt jotain vai onko häneltä kenties kysytty neuvoa.

Kirjoituksen mukaan suomen kielen lautakunta käsitteli konsultoida-verbiä ensimmäisen kerran vuonna 1987, jolloin se ei hyväksynyt uutta merkitystä.

Kuumua

NS kuvaa sanan kuumua ilman tyylilaji-, murteellisuus- tms. merkintää, merkityksenä ’kuumeta, kuumentua, kuumita’ PSK liitti siihen epämääräisehkön leiman ”kans.” (kansankielinen), ja KSK sanoo sen olevan murteellinen.

On ehkä hiukan erikoista, että sanaa kuumua siis aiemmin pidettiin yleiskieleen kuuluvana, vaikka yleiskielessä on useita samaa merkitseviä sanoja ja vaikka sanan kuumua murrelevikki on suppeahko.

Käskyttää

Sana käskyttää on PSK:n mukaan sotilaskielen ilmaus, jonka merkitys on ’antaa johonkin tarvittavat käskyt’, esimerkkinä ”Hyökkäyssuunnitelman käskyttäminen joukoille”. Käytännössä sanan käyttö on levinnyt niin, että se on sanan käskeä mahtipontisempi vastine, jolla ehkä korostetaan sitä, että käskijällä on valta käskeä. Muutos on hyväksytty KSK:ssa, sillä siinä on seuraava lisäys:

Laajemmin Käskyttää alaisiaan. Käskyttää koira hyppäämään esteen yli.

Uutta, muuttunutta käyttöä edustaa jo Kielikellon 4/1998 artikkelissa Kuka muuttaa virkakieltä ja miten? käytetty ilmaus ”uusi virkaviestimisen tapa voittaa entisen käskyttämisen”. Kuitenkin vielä Kielikellon 1/2015 artikkelissa Käskeä ja käskyttää sanotaan, että käskyttää on KSK:n mukaan sotilaskielen sana, joten ilmeisesti muutos on tehty sen jälkeen.

Vielä Lasse Koskelan kirjoitus Käsky ja käskytys v. 2012 suhtautuu ironisen kriittisesti käskyttää-verbin merkityksen muuttumiseen.

Liudentua ja liudentaa

Kielikellon 1/1996 artikkeli Uudenlaista ”liudentumista” toteaa, että ”verbiä liudentua on vakiintuneesti käytetty fonetiikan terminä” (samassa merkityksessä kuin verbiä pala­ta­li­soi­tua), mutta että sitä on ”alkanut oudosti näkyä yhteyksissä, joissa ei suinkaan ole puhe ääntämisestä”. Uudessa käytössä sana artikkelin mukaan ”tuntuu tarkoittavan heiken­ty­mis­tä, laimentumista, miedontumista tai – – jopa liukenemista, häipymistä”. Artikkeli mainitsee, että joskus sanaa liudentaa käytetään vastaavalla tavalla.

Artikkelissa arvellaan, että kyse ei ole fonetiikan termin uudenlaisesta käytöstä, vaan ”pikemminkin on kysymys uudesta liudentua-sanasta, joka on risteytynyt eli konta­mi­noi­tu­nut eräistä merkitykseltään samantapaisista ilmauksista”. Loppuarviossa artikkeli esittää: ”Sanakirjoihin asti kontaminaatio harvoin pääsee. Myöskään tässä puheena olleita liudentua, liudentaa -tapauksia ei Suomen kielen perussanakirjaan ole kelpuutettu, vaikka muutamia poimintoja on toimittajien käsissä ollut. Epämääräiseltä hapuilulta tuollainen sananvalinta kuulostaakin.”

KSK:ssa uusi merkitys mainitaan ensimmäisenä liudentua-sanan kuvauksessa: ”hälventyä, hämärtyä; lieventyä, tasoittua; vesittyä”. Vastaavasti liudentaa-sanan selityksessä on ensimmäisenä ”hälventää, häivyttää, hämärtää; lieventää, tasoittaa; vesittää”.

Uusi merkitys lienee käytännössä jo niin tavallinen, että näitä sanoja ei enää kannattane käyttää vanhoissa merkityksissä. On selvempää sanoa palatalisoitua ja palatalisoida. Muu­toin on vaara, että lukija tulkitsee sanat liudentua ja liudentaa niiden nykyisin sal­li­tus­sa ja tavallisessa merkityksessä. Näin ollen norminmuutoksessa on asiallisesti kyse sanojen merkityksen muuttamisesta aivan toiseksi eikä laajentamisesta.

Myöhentää ja varhentaa

Sana myöhentää on NSK:ssa vain merkityksessä ’päivätä myöhäisemmäksi, postdateerata’. Tällä tarkoitetaan todellista myöhemmäksi päiväämistä, siis yhdenlaista väärentämistä, vaikkakaan ei välttämättä väärennystä rikoslain mielessä. Sana lienee sepitetty kor­vaa­maan sivistyssanaa postdateerata.

Uudissanasto 80:ssä on sanalle kuvattu lisämerkitys ’siirtää myöhemmäksi’, esi­merk­ki­nä palkankorotusten myöhentäminen. PSK:ssa (ja KSK:ssa) tämä on jo 1. mer­ki­tyk­se­nä. Vaikka vanha merkitys on 2. merkityksenä ’päivätä todellista myöhemmäksi’, vaikuttaa ilmeiseltä, että sanaa ei voi enää käyttää vanhassa merkityksessä, eli merkitys on muuttunut, ei laajentunut.

Passiivijohdos myöhentyä esiintyy vasta PSK:sta alkaen ja vain merkityksessä ’siirtyä myöhemmäksi.’ Syy lienee ilmeinen: todellista myöhemmäksi päiväämistä tarkoittavasta verbistä ei juuri voi kuvitella tarvittavan passiivijohdosta.

Aivan vastaavasti on sanan varhentaa merkitys muodollisesti ottaen laajentunut, asiallisesti ottaen muuttunut. Vanha merkitys on ’päivätä aikaisemmaksi, antedateerata’, uusi taas ’siirtää aikaisemmaksi, aientaa, varhaistaa, aikaistaa’. Uudessa merkityksessä se esiintyy myös laki- ja hallintokielessä ilmauksessa varhennettu vanhuuseläke.

Vaikka myöhentää ja muut tässä käsitellyt sanat ovat olleet uudessa käytössä jo pitkään, ne saattavat yhä aiheuttaa hämmennystä. Erikoista on, että uudet merkitykset ovat yksi­selit­tei­sem­min ja ymmärrettävämmin ilmaistavissa sanoilla myöhäistää ja varhaistaa sekä myöhäistyä ja varhaistua, mutta niitä ei mainita sanakirjoissa, vaikka ne ovat jossain määrin käytössä.

Neekeri

Sana neekeri kuvataan NSK:ssa ilman mainintaa tyylilajista tai hal­ven­ta­vuu­des­ta. Kielikellossa 3/1994 julkaistussa artikkelissa Sävyt ja vivahteet – Sanojen tyylilajin osoittaminen sanakirjassa kuvattiin tilannetta näin:

Pari vuotta sitten käytiin julkista keskustelua neekeri-sanasta. Sanalla ei vanhastaan ole ollut suomen kielessä halventavaa merkitystä, ja osa ihmisistä pitää sitä edelleen neutraalina ilmauksena. Toisten mielestä taas neekeriin on tullut sama negatiivinen sävy kuin englannin negro-sanaan, ja he pitävät ainoana asiallisena nimityksenä mustaa. Tämäntyyppisten sanojen ongelma on niiden nopea kiertokulku: nega­tii­vi­nen sana korvataan neutraalilla, mutta vähitellen samat negatiiviset mielleyhtymät liitetään myös tähän neutraalina pidettyyn sanaan, ja taas ollaan saman ongelman edessä. Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut ryhmiä, jotka vaativat korvaamaan mustan afroamerikkalaisella.

Perussanakirjassa on neekeri-artikkelissa tehty kaikki seikat huomioon ottava ratkaisu. Hakusanan jäljessä ilmoitetaan tyylimääritteenä ”joidenkin mielestä halventava”. Tällaisten sanojen käytössä on otettava huomioon eri osapuolet. Vaikka itse pitäisi sanaa neutraalina, on syytä ajatella vastaanottajan näkökulmaa, ettei loukkaisi tahtomattaan. Toisaalta ei pidä leimata tämän kaltaisia ilmauksia aina ja kaikkien käyttäminä pahantahtoisiksi.

Vielä CD-perus­sana­kirjassa (1997) oli luonnehdinta ”joidenkin mielestä halv.”, mutta vuonna 2000 suomen kielen lautakunta päätti muuttaa luonnehdinnan muotoon ”us. halv.”. Nykyisessä KSK:ssa luonnehdinta on ”vanh. t. halv.” (= vanhentunut tai halventava).

Sanan selitys KSK:ssa on ”negridiseen rotuun kuuluva hyvin tummaihoinen ihminen, mustaihoinen, musta”. Tämä on ongelmallinen, koska monet pitävät (ihmis)rodun käsitettäkin rasistisena. Asia­tyyliin sopivaksi nimitykseksi on ilmeisimmin ajateltu musta, ja tämän sanan yhtenä selityksenä on KSK:ssa ”vars. Afrikan mustaihoiseen alku­peräis­väestöön ja sen jälkeläisiin kuuluvista ihmisistä”.

Sanan neekeri historiaa kuvailee Kielikellon 3/1994 artikkeli

Netti

Sanaa netti on pidetty arkikielisenä, ja Kielikellon 2/2007 artikkelin Internet suomen kielen lautakunnassa mukaan lautakunta päätti vielä vuonna 2007, että sana on arkinen:

Keskusteltiin myös netti-sanan asemasta ja käytöstä. Todettiin, että se on lyhyt ja kätevä ja istuu hyvin suomen kieleen. Käytännössä se onkin jo suorastaan syr­jäyt­tä­mäs­sä viralliset muodot. Pohdittiin, voisiko siitä jo poistaa arkisuuden tyyli­leiman (esim. Kieli­toimiston sana­kirjassa). Päätettiin kuitenkin jäädä seuraamaan sanan kehitystä.

KSK:ssa (ainakin vuoden 2014 versiosta alkaen) sana netti on kuitenkin jo ilman tyyli­laji­merkintää. Se on merkitty sanan internet synonyymiksi.

Optio

PSK:n mukaa sanan optio merkitys on ’valintaoikeuden käyttö’, josta ei ole yhtään esi­merk­kiä, ja talousalalla osakkeiden tms. myynti- tai osto-oikeus, josta on useita esi­merk­ke­jä. Kielikellon 2/1994 kirjoituksessa optio ja optionaalinen torjutaan merkityksen laa­jen­tu­mi­nen, jota jo tuolloin oli tapahtunut:

Englannin sanan option merkitys on ’valinta, (valinnan) mahdollisuus, valinnanvara’. Suomen sanalla optio ei ole näitä merkityksiä – –. Suomen optio-sanan merkitys on siis suppeampi kuin englannin option-sanan, eli kun englantilainen kirjoittaa option, sitä ei voi huoletta ”suomentaa” sanalla optio. Esimerkiksi ATK-ohjelmissa ei siis ole ”optioita” vaan vaihtoehtoja, lisämahdollisuuksia, -toimintoja, valinnaisia omi­nai­suuk­sia, toimintoja tms. Ohjelman toiminnot voivat vastaavasti olla valinnaisia, eivät ”optionaalisia”.

KSK:ssa merkitystä on laajennettu ensinnäkin niin, että selityksenä on ”valintaoikeus; sen käyttö”, ja talous­alan termi on selitetty tämän erikois­tapauksena. Toiseksi on otettu merkitys ”valinnainen lisä­varuste t. -ominaisuus”, eli edellä kuvatusta torjuvasta linjasta on luovuttu. Sanaa optionaalinen ei KSK:ssakaan kuitenkaan ole.

Osio

Sanaa osio ei ole NSK:ssa. Uudissanasto 80:n ja PSK:n mukaan sen merkitys on suppea: ”moniosaisen kokeen, opetus­ohjelman tms. osa­tehtävä”. KSK:ssa taas merkitys on hyvin laaja, ”j[o]nk[in] kokonaisuuden osa”, joskin molemmat käyttö­esi­merkit ovat vanhan määritelmän mukaisia: ”Koulutusohjelman osiot. Kokeen osiot osatehtävät.”

Hallinnon kielessä, etenkin EU:n teksteissä, osio esiintyy usein englannin sanan part vastineena. Tietotekniikassa sanaa osio saatetaan käyttää sanan partitio (englannin partition) vastineena; ATK-sanakirjassa sen määritelmä on ”kokonaisuuden jako-osa, kun jakamisen tarkoituksena on kokonaisuuden hallittavuuden parantaminen”. Tämä tuntuu tavoittavan sanan nykyisen merkityksen paremmin kuin KSK:n kuvaus. Osio ei tarkoita mitä tahansa osaa, vaan jonkin suunnitellun jaotuksen mukaista osaa. Esimerkiksi verkko­sivuston osaksi voidaan sanoa mitä tahansa sen sivujen tai jopa sivun osien joukkoa, kun taas osioksi on tapana kutsua sivuston aihe­piireittäisen tai toiminnallisen jaon osaa.

Osmani vai ottomaani?

Sanat osmani ja ottomaani perustuvat Turkin valtakunnan perustajat Osman I:n nimen eri asuihin. Niistä osmani pohjautuu nykyturkin mukaiseen asuun, kun taas ottomaani pohjautuu toiseen asuun Othman, jonka th on muuttunut tt:ksi sanan kulkiessa italian kautta.

Sanoja osmani ja ottomaani vastaavat sanat tarkoittivat aluksi Osman I:n seuraajia Turkin hallitsijoina eli sulttaaneina, sitten myös heidän valtakuntansa asukkaita. Sanaa osmani on käytetty myös sulttaanien ajan turkin kielestä. Sanalle ottomaani on kehittynyt uusia merkityksiä esineiden todellisen tai oletetun turkkilaisen alkuperän takia.

Suomen kielen sanakirjoissa on otettu varsin vaihtelevasti kantaa asuihin osmani ja ottomaani:

Asut osmani ja ottomaani olivat siis rinnakkaisia ilman, että kumpaakaan olisi asetettu etusijalle, mutta sitten osmani pudotettiin pois PSK:sta. KSK:aan se taas otettiin, vieläpä tavalla, jonka voi tulkita asettavan sen etusijalle. Tätä ei ole julkisuudessa selitetty, mutta Kielikellossa 1/2001 on Näkökulma-osastossa Jaakko Anhavan kirjoitus Omalta pohjalta ponnistaen ilmaus ”Turkin vanhan osmanien valtakunnan (ei siis ’ottomaanien’)”. Tämä siis sisältää näkemyksen, jonka mukaan vain osmani on oikein, ottomaani vääärin.

Parittaa

NSK selittää sanaa parittaa seuraavasti: ”saattaa koiras ja naaras t. mies ja nainen sukupuoliyhteyteen; joskus: astuttaa | P. koiras ja naaras keskenään, naaras koiraan kanssa, koiraalla”. Sana siis kuvaa ennen muuta ihmisen toimintaa, jossa ohjataan eläinten lisääntymistä. Sen sijaan PSK ja KSK sanovat: ”harv. toimia parittajana”.

Käytännössä sana esiintyy myös arkikielessä merkityksessä ’muodostaa pareja’, esimerkiksi puhuttaessa sukkien ripustamisesta kuivumaan pareittain. Lisäksi sanaa käytetään ilmeisesti englannin fraasin ”pair with” yhdistämistä esimerkiksi mainoskielessä näin: ”Ne [farkut] voi parittaa niin lyhyeen nahkarotsiin, pitkään villakangastakkiin, parkaan kuin toppatakkiinkin.”

Pattitilanne

NSK:n mukaan patti tarkoittaa (eräiden aivan eri merkitysten ohella) šakki­pelin määrätyn­laista tasa­peli­tilannetta, johon peli päättyy. Kielikellon 1/1990 lukija­kirjoituksessa ”On syntynyt pattitilanne” korostetaan: ”Syntynyt pattitilanne siis lopettaa pelin yhtä ehdottomasti kuin matti.” Kirjoitus kuvaa myös uudempaa kuvaannollista käyttöä, jossa pattitilanne ei suinkaan lopeta peliä, vaan tarkoitta jumittunutta, lukkiutunutta tilannetta, jonka oletetaan tai ainakin toivotaan vielä ratkeavan.

PSK ja KSK kuvaavat sanan patti samalla tavalla, šakkiterminä, mutta niissä on myös sana pattitilanne, joka peri­aatteessa tarkoittaa pattia, mutta siihen liittyy väljentävä kuvaus: Kuv. Neuvotteluissa ajauduttiin pattitilanteeseen umpikujaan. Tässä tarkoitetaan ratkaisematonta tilannetta, mahdollisesti sellaista, joka myöhemmin ratkeaa, eli aivan eri asiaa kuin vanha merkitys.

Poutapilvi

NSK:n mukaan poutapilvi on sanan sadepilvi vastakohta. PSK:ssa sanalla ei ole mitään selitystä, vain esimerkki Valkoinen poutapilvi.

KSK:ssa merkitys on toinen:

poutapilvi kumpupilvestä. Valkoinen poutapilvi.

Sanakirjan esitystavan mukaisesti tämä tarkoittaa, että poutapilvi olisi yleinen, mutta ”epävirallinen” nimitys, jota ”virallisessa” kielessä vastaa kumpupilvi. Se tarkoittaa tietynlaista pilvimuotoa:

kumpupilvi ilmat. tumma, ylhäältä pyöristynyt tasakantainen pilvi, cumulus(pilvi).

Merkityksenmuutos on periaatteessa radikaali, käytännössä pienempi. Sanaa poutapilvi käytettäneen yleensä pilvestä, josta ei sada ja joka näyttää siltä, ettei se sada myö­hem­min­kään. Sen voi siis sanoa viittaavan väljästi pilvimuotoihin pikemminkin kuin liittyvän siihen, sataako pilvestä juuri nyt. Sen samastaminen ilmatieteessä käytetyn pilvi­luoki­tuk­sen tietyn luokan kanssa poikkeaa kuitenkin vanhasta käytöstä. Satamattomia pilvityyppejä on toki muitakin kuin kumpupilvet.

Puuskassa

NSK:n mukaan kädet puuskassa tarkoittaa vain ’kädet lanteilla’. PSK:n ja KSK:n mukaan se tarkoittaa myös ’kädet ristissä rinnalla’.

Pärjätä

Sana pärjätä on merkitty arkikieliseksi NSK:ssa ja PSK:ssa, mutta ei KSK:ssa. Kielikellon 3/2008 artikkelissa Viherpesu, pelittää ja fajita – uudistunut Kieli­toimiston sana­kirja muutos todetaan, mutta sitä ei perustella:

Arkisuutta ilmaiseva ark.-lyhenne on poistettu uusimmassa sanakirjaversiossa muun muassa sanoista kyltti, konkari, narikka, pärjätä, jumpata ja liftata.

Kielenhuolto on ilmeisesti jo aiemmin hyväksynyt sanan pärjätä asiatyyliin. Se nimittäin esiintyy muun muassa Kielikellon 4/2002 artikkelissa Jos kautta-sanaa ei olisi? Jo Kieli­kellon 2/1992 artikkelissa Miksi ei saisi pärjätä? Ylioppilasaineiden arkityyliin ja asia­tyyliin rajankäyntiä esitetään sanan pärjätä kuuluvan niihin, jotka ”pyrkivät myös asial­li­siin yhteyksiin”, ja kysytään: ”Miksi pärjätä tai kaveri olisivat sen arkisempia kuin menes­tyä tai ystävä?” (Nykyisin kaveri hyväksytään asia­tyylissäkin.)

Resurssi

Kielikellossa 1/1990 on lukijakysymys ja vastaus siihen: Resurssi. Vastauksessa sanotaan: ”Kielikellon toimituksenkin mielestä on ihmistä halventavaa käyttää hänestä sanaa resurssi. On valitettavaa, että esimerkiksi hallinnossa puhutaan henkilö­resursseista.” PSK:ssa ja KSK:ssa on kuitenkin sanan resurssi kuvauksessa käyttö­esi­merk­ki­nä henkilö­resurssit ilman kommenttia.

Retkue

NSK kuvaa sanan retkue ilman tyylilajihuomautuksia, merkityksen selityksenä ”seurue, joka tekee yhdessä retken”. Kaikki esimerkit vaikuttavat asia­tyylisiltä. Sen sijaan PSK:ssa ja KSK:ssa sanaan liittyy huomautus ”us. leik.” (= usein leikillinen), selitys on ’retkeläisseurue’ ja ainoa esimerkki on sävyltään leikillinen: ”Hilpeä turistiretkue”.

Reuma

Sana reuma on NSK:ssa sanan reumatismi synonyymina. Vaikka jälkimmäinen on päähakusanana, sen selityksessäkin mainitaan reuma rinnakkaismuotona. PSK:ssa ja NSK:ssa ei tällaista mainintaa ole, ja niissä reuma-sanan selitys antaa ymmärtää, että sitä ei ehkä pitäisi käyttää itsenäisenä sanana:

lääk. vars. tiettyjä reumasairauksia tarkoittavien yhdyssanojen jälkiosana. Nivel-, kuume-, lastenreuma.

Toisaalta Kielikellon 4/2000 artikkeli Mitä Kata ja Tane tänään? Lyhennesanojen suosiosta ja ymmärrettävyydestä kuvaa, selostettuaan E. A. Saarimaan Kielenoppaan (1947) kiel­teis­tä suhtautumista lyhennesanoihin kuten akku, desi tai tubi (joista muut kuin akku luo­ki­tel­laan KSK:ssa edelleen arkikielisiksi):

Nyt tiedämme, että esimerkiksi nämä sanat ovat saaneet vuosikymmenten mittaan asiallisemman tyyliarvon kuin niillä on aluksi ollut ja että uusia samantyyppisiä sanoja on syntynyt: reuma muun muassa toimii hyvin reumasairauksien nimenä entisen reumatismin sijasta.

Romani ← mustalainen

NSK:n mukaan romaani on (tietynlaista kirjaa tarkoittavan merkityksen ohella) ”musta­lais­ten itsestään käyttämä nimitys”. PSK:ssa sävy on jo toinen, vaikka päähakusanana onkin edellen mustalainen. Sen mukaan romaani on ”1. mustalainen. 2. mustalaisten kieli, romaa­nin kieli.”

Kielikellon 1/1993 artikkeli Romani eli mustalainen toteaa, että kirjoitus­asu romaani oli ”tietoisesti vakiinnutettu” ja että sen ohella oli esiintynyt myös asu romani. Se jatkaa:

Romaani-sanan oikeinkirjoitus on viime vuosina alkanut uudelleen vaihdella. Eräät mustalaisväestöön kuuluvat ja heidän asioitaan ajavissa yhteisöissä toimivat valta­väestön edustajat ovat ruvenneet johdonmukaisesti käyttämään kirjoitusasua romani. Myös eräissä virallisissa yhteyksissä on muutama vuosi sitten alettu käyttää lyhytvokaalista kirjoitustapaa. Tämän kannan otti muun muassa valtioneuvosto, kun se 30.11.1989 asetti (1956 perustetun) mustalaisasiain neuvottelukunnan tilalle romaniasiain neuvottelukunnan.

Artikkelin kirjoittaja esittää:

Suomen kieleen omaksuttujen vierassanojen kirjoitusasun ratkaiseva yleinen – vaikka ei poikkeukseton – periaate on etymologinen: pyritään noudattamaan lähtökielen kestoa. Siksi olisi aiheellista luopua kirjoitusasusta romaani, joka siis perustuu siihen, että välittömäksi lainanantajakieleksi oletettiin ruotsi.

Perustelu on outo, koska sana on (mm. SSA:n mukaan) tullut nimenomaan ruotsista. Artikkeli jatkaa selostamalla, että tämä näkemys hyväksyttiin:

Edellä esiteltyjen näkökohtien perusteella [suomen kielen] lautakunta päätti suosittaa kirjoitusasuksi ensijaisesti muotoa romani mutta pitää toistaiseksi hyväksyttävänä myös pitkävokaalista muotoa romaani. – –

Oikeinkirjoitussuositusta antaessaan suomen kielen lautakunta muistutti vielä, että myös sana mustalainen on edelleen käypä nimitys.

KSK ei kuitenkaan lainkaan mainitse sanaa romaani tässä merkityksessä. Nimityksenä on romani, jonka selitys on melko kiertelevä: ”Romanit (ilmeisesti Intian alueelta) eri puolille vaeltaneita etnisiä vähemmistöryhmiä, joiden kieli kuuluu indoeurooppalaisten kielten intialaiseen ryhmään”. Sana mustalainen on vain viittauksena sanaan romani, ja siihen liittyy merkintä us. halv. (= usein halventava).

Käytännössä voitaneen sanoa, että sana mustalainen on normeissa hylätty, samoin sen synonyymiksi ensin tarjottu romaani.

Vastaavasti on sanasta mustalaiskieli siirrytty ensin ilmaukseen romaanin kieli tai romaani ja sitten ilmaukseen romanin kieli, romanikieli tai romani (jotka kaikki kolme mainitaan KSK:ssa). Kielikellon 2/1994 kirjoitus romanin kieli, romanikieli sanoo, että romani­asiain neuvottelu­kunta käyttää nimitystä romanikieli. Sitä käytetään myös muun muassa kieli­laissa.

Rouhea

NSK:n mukaan sanalla rouhea on vain konkreettinen merkitys:

rouhea21 a. karkea(rakeinen); murea | - - herkullinen kotivoileipä, alla r. ruis, päällä - - keltainen kesävoi SILL.

PSK:ssa kuvaus on lähes sama:

rouhea15 a. karkea(rakeinen), rouheinen; murea. R. hapankorppu.

KSK:ssa PSK:n kuvaus on säilytetty, mutta sen lisäksi on toinen merkitys:

2. kuv. hiomaton, hienostumaton, rosoinen, särmikäs, karkea. Rouhea kitarasoolo. Rouhea asenne. Rooliin sopiva rouhea miesnäyttelijä.

KSK:n vuoden 2008 painoksessa sanalla oli vielä vain konkreettinen merkitys.

Sanalle esitetään siis myös erilaisia kuvaannollisia merkityksiä. Kehitys on sikäli luonnollista, että samaan tapaan sana karkea on jo kauan sitten saanut kuvaannollista käyttöä. Toisaalta sanan rouhea käyttö on muodostunut hyvin monenlaiseksi niin, että useinkaan ei ole enää kyse minkäänlaisesta kuvaannollisesta karkearakeisuudesta. Esimerkiksi eräässä Vauva.fi-sivuston keskustelussa sen on sanottu tarkoittavan mm. ’romakka, roima’, ’reteä, iso, komea, valtava’, ’hyvä, kiinnostava, uusi’, ’siisti, upea’. Tämä on toisenlaista kuin KSK:n kuvaus, mutta kyseinen kuvaus on toisaalta tehnyt kuvaannollisen käytön sinänsä hyväksytyksi.

Seisokki

NSK:n mukaan seisokki on ”työn t. toiminnan seisaus, pysähdys”, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa merkitys on paljon suppeampi: ”teollisuuslaitoksen pitäminen pysäytyksissä määräajan menekki- tm. vaikeuksien vuoksi”.

Selkokieli

Kielikellon 3/1990 artikkeli Selkokieli selostaa sanan syntyä seuraavasti:

Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskunta kysyi syksyllä 1978 kielitoimistolta sopivaa vastinetta ruotsin ilmaukselle lättläst litteratur (LL-litteratur). Suomen kielen lautakunta suositti kokouksessaan 25.9.1978 vastineeksi sanaa selko­kirjal­li­suus. Sana tuli ilmeisesti suureen tarpeeseen ja synnytti ympärilleen muita sanoja, mm. selkokielen. Moni tuntuu luulevan, että selkokieli tarkoittaa samaa kuin selkeä yleiskieli. Samasta asiasta ei kuitenkaan ole kysymys.

Sana selkokieli siis kehitettiin tarkoittamaan erityistä kielimuotoa, tarkemmin sanoen sellaista, joka on yksin­kertaistetumpaa ja helppo­lukuisempaa kuin tavallinen yleis­kieli. Selko­kieli on tarkoitettu muun muassa eri vammais­ryhmille, lukihäiriöisille ja suomen kieltä opetteleville.

Käytännössä sana selkokieli tuli nopeasti aivan muun­laiseen käyttöön: sillä tarkoitetaan ymmärrettävää yleis­kieltä, vasta­kohtana esi­mer­kik­si vaikea­tajuiselle kielelle, jota usein käytetään hallinnossa, politiikassa ja tieteessä.

Jo PSK:ssa on kuvattu ilman kommentteja tämä merkityksen hämärtyminen: sanan selkokieli ensimmäisenä merkityksenä esitetään edellä sanottua vastaava, toisena ”= selväkieli”. Selväkieli on tarkoittaa PSK:n mukaan toisaalta tavallista kieltä salakielen, koodin tms. vastakohtana (esimerkiksi kääntää salakirjoitus selväkielelle), toisaalta näin selitettynä: ”ymmärrettävästä kielenkäytöstä, selkokieli (2). S:llä sanottuna ministeri tarkoitti, että – –”.

Siideri

NSK:n mukaan siideri on ”omenista t. päärynöistä valmistettu viini, omenaviini”, NSSK:n mukaan yksinkertaisemmin ”omenaviini”. PSK osuu kai lähimmäs sanan vanhaa mer­ki­tys­tä: ”(poreileva) omena- tai päärynäviini”. Käytännössä sanan merkitystä venytettiin mark­ki­noin­nis­sa niin, että se tarkoittaa hiili­happo­pitoista mietoa alko­holi­juomaa, jossa on jon­kin­lai­nen hedelmien tai marjojen maku. Tämä on aika lailla hyväksytty KSK:ssa: ”hedelmä­pohjai­nen mieto (poreileva) alkoholijuoma”. Vuoden 2007 ruoka-aiheisessa Kieli­kellossa (verkko­sivulla Ruoka-alan vierassanoja K–Z) on sama kuvaus.

Sireeni kasvin nimenä

Kielitoimiston toukokuun 2014 uutiskirjeessä sanotaan:

Alkukesästä kukkivat muun muassa huumaavasti tuoksuvat syreenit. Tästä öljy­kasvei­hin kuuluvasta pensaasta tai puusta voi käyttää kirjoitusasua syreeni tai sireeni – molemmat ovat oikein.

Tämä on sikäli outoa, että vaikka NSK ja PSK esittävät sanan sireeni merkityksessä ’syreeni’ aivan neutraalisti, KSK liittää sen tällaiseen käyttöön merkinnän ”ark.” (= arkinen).

KSK:n kanta on ymmärrettävä, koska kasvitieteessä ja muutenkin asiatyylissä kasvin (kasvityypin) nimenä on nimenomaan syreeni. Muoto sireeni on tavallinen arkikielessä ja esiintyy myös runokielessä.

Sortaa

Verbin sortaa kuvauksessa NSK:ssa ensimmäisenä on sen vanha (ja oletettavasti alku­peräi­nen merkitys) merkitys ’kaataa maahan, hajottaa maan tasalle’ ja siihen melko suoraan perustuvia merkityksiä: ’kaataa (saalis), tappaa’, ’kukistaa, nujertaa’, ’masentaa, lannistaa, murtaa’ ja ’painaa pois oikeasta suunnasta” (tuulen tms. vaikutuksesta puhuttaessa). Tosin näihin merkityksiin (merkitys­ryhmä I) liittyy huomautus ”osittain vanhahtavaa käyttöä”.

Näistä merkityksistä vain viimeksi mainittu on mukana KSK:n kuvauksessa sortaa-sanasta. Sitä ja toista erikois­merki­tys­tä ”sorauttaa (ärrää)” lukuun ottamatta sanalla on KSK:n mukaan vain merkitys ’hallita, kohdella, käsitellä jkta t. jtak ankarasti, kova­kourai­ses­ti, väki­valtai­ses­ti, epäoikeudenmukaisesti, puolueellisesti; pitää ikeen alla, alistaa, tyrannisoida, kiusata, piinata’. Jo PSK oli samalla linjalla.

Sanaa sortaa käytetään nykykielessä yhä merkityksessä ’kaataa’, mutta sanakirjojen kuvauksia lienee tulkittava niin, että sellainen käyttö on nykyisin murteellista, yleiskieleen kuulumatonta.

Teknologia ~ tekniikka

KSK kuvaa sanaa teknologia niin, että sillä on kolme merkitystä: 1) oppi (luonnon) raaka-aineiden jalostuskeinoista; 2) tekniikan teoreettinen puoli, tekniset tieteet; 3) tekniikka. Viimeksi mainitun merkityksen se esittää vain epäsuorasti ja sellaisena, että teknologia-sanan sijasta olisi parempi käyttää tekniikka-sanaa:

Tieteen ja teknologian [= paremmin: tekniikan] saavutukset. Ase-, avaruusteknologia paremmin: ase-, avaruustekniikka. Korkea teknologia paremmin: huipputekniikka.

Kuitenkin teknologia-sanan käyttö tekniikkaa tarkoittamassa on käytännössä hyväksytty: Kielikellokin käyttää sitä niin. Esimerkiksi Kielikellon 3/2013 artikkelissa Suomen kieltä huoltamassa – Ruotsissa esiintyy sana kieliteknologia ja Kielikellon 3/2013 artikkelissa Esineitä tulostamaan on ilmaukset avaruusteknologian tarpeisiin, uusi teknologia.

Tiekartta

Sanan tiekartta merkitys on vielä PSK:n mukaan vain ’tiestöä esittävä kartta’. Englannin sanan roadmap vaikutuksesta sitä on ruvettu käyttämään myös merkityksessä ’suunni­tel­ma’. Tähän suhtaudutaan hiukan kriittisesti Kielikellon 3/2014 artikkelissa Kieli­käsi­tyk­set hyvän virkakielen esteenä: ”Vähemmän selvää voi olla se, että esimerkiksi tiekartta viittaa nykyään usein tekstiin (= suunnitelma)”.

Kuitenkin KSK:aan on otettu tiekartta-sanalle toinen merkitys ilman kommentteja: ”kuv. pitkän aikavälin laajoista (vaiheittain toteutettavista) suunnitelmista. Uusi tiekartta tasa-arvon kehittämiseksi.

Tipahtaa

Kielikellon 1/2006 artikkeli ”Tippuuko” taso?, joka varsinaisesti käsittelee tippua-verbiä, luonnehtii tipahtaa-verbiä puhe­kieliseksi:

Tippumisella on siis toistuvan, jatkuvan tapahtumisen merkitys, kun taas het­kel­li­ses­tä, kerrallisesta putoamisesta käytetään tipahtaa-sanaa, joka sekin on tosin puhe­kieli­sem­pi kuin pudota.

Sanakirjoissa (NSK, PSK, KSK) ei kuitenkaan ole tipahtaa-verbin kohdalla mitään tyyli­laji­merkin­tää.

Tippua-verbin osalta normit eivät ole muuttuneet. Sana tarkoittaa nesteen putoilemista tippoina tai muun kuin nesteen putoilemista, mutta KSK:nkin mukaan ”ker­ral­li­ses­ta putoa­mi­ses­ta paremmin toisin”, eli esimerkiksi ilmauksen omena tippui sijasta olisi parempi sanoa omena putosi tai omena tipahti.

Toppa

Sana toppa on NSK:n mukaan arkikielen sana, jolla on kaksi merkitystä:

1. keko. | T. sokeria. — Yhd. sokerit. 2.sylinterin muotoinen sikuri- tms. paketti tai pakkaus.

PSK:ssa kumpaakaan merkitystä ei ole (vaikka ne todellisuudessa elävät yhä ainakin historiallisissa viittauksissa). Sen sijaan on aivan muu merkitys, sekin arkiseksi ilmoitettu:

toppatakki, -pusero

Ulostulo

NSK:ssa ja vielä PSK:ssa sanalla ulostulo on vain konkreettinen ulos tulemisen merkitys. KSK:ssa on kuvattu myös kuvaannollinen käyttö: ”(yllättävä) julkisuuteen tulo jssak asiassa, us. oman kannanoton esittäminen asiasta, josta ei ole yhteisesti sovittu.” Tähän ei liity tyylilajimerkintää, joten ilmaus on katsottava kirjakieleen hyväksytyksi. Vrt. sanaan avaus.

Uudet merkitykset: formaatti, missio…

Tässä esityksessä kuvataan joitakin uusia merkityksiä omissa kohdissaan, kuten Tiekartta. Monien muidenkin sanojen merkityksiä on muutettu eri tavoin. Kielen­huollon kannan­otoissa on yleensä vain hyväksytty uusi merkitys joko ilman kommentteja tai lyhyesti kommentoiden.

Uudet merkitykset voidaan jakaa kahteen perustyyppiin, vaikka niiden raja onkin joskus epämääräinen:

Etenkin jälkimmäisen tyypin muutokset voisivat vaatia kielen­huollon normi­kannan­ottoja. Kannan­otot on enimmäkseen tehty vain ottamalla uusi merkitys sana­kirjaan. Joitakin ratkaisuja on kuitenkin kuvattu Kieli­kellon 4/2004 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja (kohdassa Muuttuvat sanat).

Esimerkiksi sanalla arkkitehtuuri on vanhastaan kaksi merkitystä: ’rakennustaide, -taito’ ja ’rakennuksen tms. arkkitehtoninen muoto’, ja jälkimmäinen merkitys voi jo NSK:n mukaan olla kuvaannollinen, esimerkiksi teoksen arkkitehtuuri, jolla tarkoitetaan kirjallisen tai muun teoksen rakennetta. Kolmanneksi merkitykseksi on tullut ’(tieto­teknisen) järjestelmän rakenne’, joka voidaan ymmärtää erikoistapaukseksi edellä mainitusta kuvaannollisesta käytöstä. Sellainen merkitys on kuitenkin PSK:ssa merkitty vältettäväksi: ”paremmin: kaavio; rakenne”. KSK:ssa se kuitenkin on kolmantena merkityksenä ilman kommentteja.

Vaasi

Maljakkoa tarkoittavaan sanaan vaasi NSK liittää maininnan ”vars. puhek.”, mutta PSK ja KSK luonnehtivat sitä maininnalla ”ark. ja taidehist.”. Muodollisesti tässä ei ole ristiriitaa, koska puhekielisyys ja arkisuus tarkoittavat suunnilleen samaa ja koska ”vars.” (= var­sin­kin) sisältää sen ajatuksen, että myös muuta kuin puhekielistä käyttöä on.

Lisäksi jo esimerkiksi 1900-luvun alussa ilmestynyt Tietosanakirja sisälsi pitkähkön artikkelin vaasista. Sen sisällöstä ja uudempien tietosanakirjojen kuvauksista voidaan päätellä, että taidehistoriassa vaasi tarkoittaa ainakin ensisijaisesti antiikin kreikkalaista maljakkoa. Sen selitetään johtuvan latinan sanasta vas, mutta todellisuudessa laina on epäilemättä tullut ruotsin kautta. Tämä selittänee sanan tyylilajin kahtiajakoisuuden: yleensä vaasi on kyökkisuomea, mutta taidehistoriassa sille on oma käyttönsä.

Vaieta ~ olla vaiti

Sana vaieta tarkoittaa käytännössä sekä ’lakata olemasta äänessä’ että ’olla vaiti’, mutta jälkimmäistä merkitystä pidettiin pitkään virheellisenä. Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1995 hyväksyä vallitsevan käytännön. Kielikellon 2/1995 artikkeli Huomioida, ennakoida ja vaieta kielilautakunnan puntarissa esittää, että ”käytännössä verbin merkityksen kahtalaisuus ei liene aiheuttanut tulkintavaikeuksia”.

Virkerakenteet

Päälauseiden rinnastus ilman sidesanaa

KOP esittää, KOKO:n esityksen sanatarkasti toistaen, kohdassa Pilkku seuraavan:

Joskus kiinteästi yhteen kuuluvien, samasta aiheesta kertovien päälauseiden välissä voi olla pilkku myös ilman konjunktioita tai muita kytkeviä sanoja:
Kesäkuussa ystävykset matkustelivat Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.

Esimerkkivirke on hyväksyttävä vanhojenkin normien mukaan, mutta esitetty yleinen sääntö on niitä väljempi. Vielä paljon väljempi sääntö on Kielikellon 2/2006 artikkelissa Pilkku, jossa on myös esimerkki varsin väljästä tulkinnasta:

Pelkkä pilkku voi osoittaa lauseiden rajaa:

He matkustivat kesäkuussa Yhdysvalloissa, heinäkuussa he olivat viikon Kanadan puolella.

Hakemukset osoitetaan johtajalle, asia käsitellään seuraavassa kokouksessa.

Vanhempi ohje Kielikellon 3/1995 artikkelissa Pilkku on tiukempi ja sävyltään aivan toinen:

Kahta päälausetta ei pitäisi liittää yhteen pelkän pilkun avulla, vaan useimmiten lauseiden väliin tarvitaan rinnastuskonjunktio tai pilkkua vahvempi välimerkki eli piste, puolipiste tai kaksoispiste. Pilkun avulla rinnastaminen on mahdollista vain sellaisissa tapauksissa, joissa rinnastettavat päälauseet ovat lyhyitä ja kuuluvat läheisesti yhteen tai ne ovat rakenteeltaan jollain lailla symmetriset.

Talvella heitä vaivasi kylmä, kesällä kiusana olivat hyttyset. (Sanapari talvella—kesällä.)

Toisinaan työ tuntuu vievän mukanaan, toisinaan taas tekisi mieli iskeä hanskat naulaan.

Hyvin samantapaisen ohjeen esittää Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas pilkkusäännöissään. Se kuitenkin mainitsee side­sanat­to­man rin­nas­tuk­sen mahdolliseksi myös silloin, kun lauseissa on ”jokin muu kytkevä ilmaus kuin konjunktio (esim. -pa, -kin, -kaan, nimittäin, näet, pikemminkin tms.)”.

Epäsymmetriset lauseyhdistelmät kuten ”hevonen laukkasi ja hylättiin”

Kielenhuollon käsikirja esittää reunusotsikkoa Älä rinnasta aktiivia ja passiivia käyttäen (kohdassa 19.3; lainaus vuoden 2003 painoksesta):

Passiivi- ja aktiivimuotoista lausetta ei voi rinnastaa seuraavaan tapaan:
EI: Kohua herättänyt rivitalo hankittiin halvalla ja sijaitsi hyvällä alueella.
Alun passiivilauseessa rivitalo on lauseasemaltaan objekti, rinnasteisessa lauseessa subjekti. Saman­muotoi­suus saavutetaan lisäämällä jälkimmäiseen lauseeseen subjekti tai luopumalla kokonaan passiivista.

Kohua herättänyt rivitalo hankittiin halvalla, ja se sijaitsi hyvällä alueella.

Kohua herättänyt rivitalo oli halpa ja sijaitsi hyvällä alueella.

Jälkimmäinen korjausehdotus rikkoo kirjan itsensä juuri aiemmin esittämää ohjetta ”Älä rinnasta olla-verbiä ja muita verbejä”.

Kuitenkin Kielikellon 3/2006 artikkelissa Suomen kielen lautakunnan kootut toimet 2000–2006 kerrotaan lautakunnan toiminnasta vuonna 2001 seuraava:

Otettiin kantaa rinnastustyypin ”auto toimi ja ostettiin” hyväksyttävyyteen. (Hyväksyttävä joskaan ei suositeltava.)

KKOO on vielä sallivammalla linjalla. Otsikon Hevonen sortui laukkaan ja hylättiin alla (s. 334–335) se käsittelee rakenteen hahmotettavuutta lukijan kannalta, esittämättä rakennetta sinänsä vääräksi tai edes ei-suositeltavaksi. Keskeinen ohje on seuraava (sitä ennen on esitetty muun muassa esimerkki Naismatkustaja loukkaantui ja vietiin sai­raa­laan):

Lyhyissä lauseissa kokonaisuus on ongelmitta tulkittavissa. Rakenne­tyyppi on myös tyyliltään neutraali, kunhan koko­nai­suu­des­ta ei tule liian pitkä. Olennaista on siis miettiä lukijan kannalta, onko ilmaus vaivatta selvä ”aukollisena” vai kannattaisiko toisessa lauseessa käyttää ilmi­pantua pronominia. Pronomini tekee koko­nai­suu­des­ta rakenteellisesti tasa­painoi­sen:
Naismatkustaja loukkaantui, ja hänet vietiin sairaalaan.

Virkkeen aloittaminen ja-sanalla tai muulla konjunktiolla

KKOO kertoo (s. 322), että ”vanhastaan kielioppaissa ja äidin­kielen oppi­kirjois­sa on kehotettu välttämään virkkeen­alkuisia konjunktioita” kuten ja, eli, tai, vai, mutta, vaikka, jos, joten ja että. Huomautuksessa tarkoittaneen sanojen vaikka ja jos osalta sellaista käyttöä, jossa virke sisältää vain täl­lai­sel­la sanalla alkavan lauseen; sen sijaan esimerkiksi tavallista josniin -virkettä ei toki ole pidetty virheellisenä.

KKOO kuvaa (s. 321) hyväksyvään sävyyn virkkeen aloittamista konjunktiolla, joskin todeten, että se ”tehostava, jopa tarkoituksellisesti pysäyttävä tyylikeino” ja että ”se sopii teksteihin, joissa kirjoittajan persoonallinen tyyli voi näkyä”.

Virkkeen aloittaminen numeroilmauksella

Aiemmin on yleisesti opetettu, virkettä ei pitäisi aloittaa numerolla. Ohjeen sävy ja ehdot­to­muus ovat vaihdelleet. Esimerkiksi E. A. Saarimaan Kielenopas esittää asian näin:

On tapana välttää virkkeen aloittamista numeroilla: 1827 kohtasi maatamme suuri onnettomuus (par. V. 1827 — —). 3. päivänä kesä­kuuta oltiin perunan­panossa (par. Kesäkuun 3. päivänä — —).

KOP:n sivu Luvut ja numerot: tyyliseikkoja esittää lyhyenä ohjeena: ”Virkkeen voi tar­vit­taes­sa aloittaa numeroilmauksella.” Pitempi ohje sanoo saman epämääräisemmin, mutta selventää asiaa esimerkeillä ja toisaalta esittää yhden rajoituksen (tai varoituksen):

Virkkeen voi aloittaa numerolla, jos se on asioiden esittämisjärjestyksen kannalta luontevaa:
1 500 metrin alkukilpailua jouduttiin siirtämään.
2010-luvulle tultaessa uudet teknologia-alat alkavat yhdentyä.
Jos numerolla alkavan virkkeen edellä on toinen numero, kokonaisuus ei hahmotu selkeästi:
Vastauksia saapui yli 100. 50 niistä oli puutteellisia.
Selvemmin: Vastauksia saapui yli 100. Niistä puutteellisia oli 50.

Kielikellon 2/2006 ohje Virkkeen aloittaminen numeroilmauksella esittää olennaisesti saman, mutta rajoitus on hiukan laajempi: ”Numerolla alkava virke ei kuitenkaan ole selkeä, jos sen edellä on luettelon numero tai numeroon päättyvä virke”. Samansisältöinen rajoitus tai varoitus oli aiemmissa ohjeissa Virkkeen aloittaminen numeroilmauksella (Kieli­kello 3/1998) ja Virkkeen aloittaminen numeroilmauksella (Kielikello 3/1993). Viimeksi mainitussa ohjeessa yleinen periaate esitettiin näin: ”Asiatekstissä virke voidaan aloittaa numerolla, jos teksti vaatii”.

Merkit

@-merkin nimi

Kielikellon 4/1996 artikkelissa Outoja merkkejä sanotaan, että @-merkin yleiskielinen nimitys on taksamerkki, mutta että se ei juuri ole käytössä. Tätä sanaa ei kuitenkaan ole missään suomen kielen sanakirjassa. Se lienee esiintynyt lähinnä ATK-sanakirjassa ja joissakin erikois­sanastoissa. Artikkelin mukaan merkin nimenä voitaisiin aivan hyvin ryhtyä käyttämään sanaa miuku. Tätä nimeä vielä perusteltiin Kielikellon 1/1997 kirjoituksessa Erään merkin nimestä. Kielikellon 3/1998 kirjoituksessa Ät-merkki @ kuitenkin sanotaan: ”Ehdotusta ei ollut tarkoitettu selväksi suositukseksi, vaan lähinnä keskusteltavaksi.” Kirjoitus esittää myös:

Merkin nimi on nyt standardisoitu. Suomessa tietotekniikan standardisoinnista vastaa Suomen Standardisoimisliiton valtuuttamana TIEKE eli Tietotekniikan kehittämiskeskus ry, joka on laatinut julkaisun ”Eurooppalaisen merkistön merkkien nimet”. – – @-merkin nimeksi siinä vahvistetaan ät-merkki. – Tämän jälkeenkin käytössä silti varmaan säilyvät myös tämän ”rakkaan lapsen” monet arkinimet, niin miuku, mauku, kissanhähtä kuin naukukin, ja hyvä yleiskielinen nimitys voisi olla myös rengas-a. Taksamerkkiä voi edelleen käyttää hinnan ilmaisimena.

Nimeen ät-merkki päädyttiin määrittelytyössä, joka tehtiin pääosin vuosina 1997–1998, mutta määrittely Eurooppalaisen merkistön merkkien suomenkieliset nimet julkaistiin vasta vuonna 2004. Tiedot päätöksistä kuitenkin levisivät aiemmin, ja nimi ät-merkki otettiin standardiin Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) jo vuonna 1998 ja ATK-sanakirjaan vuonna 1999.

Ajatusviiva ja välit: 20 g – 5 kg ← 20 g–5 kg

Standardin Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) vuoden 2006 painokseen otettiin sääntö, jonka mukaan ajatusviivan ympärille tulee välilyönnit, jos ”jompikumpi ilmauksista sisältää enemmän kuin yhden sanan”, esimerkiksi 15. toukokuuta – 12. kesä­kuuta ja 20 g – 5 kg. Aiemmissa ohjeissa tällaista sääntöä ei ollut, joten niiden mukaan olisi kirjoitettu 15. toukokuuta–12. kesäkuuta ja 20 g–5 kg.

Standardin mukaan ajatusviivan ympärillä käytetään välilyöntejä myös silloin, kun ilmaistaan vaihtelu­väli etu­merkillisiä lukuja ja ajatusviivaa käyttäen, esimerkiksi −10 – −5 (eikä −10–−5).

Kuitenkin Kielikellon 3/2014 artikkelissa Ajatusviiva ja välit esitetään: ”Sanavälejä voi käyttää selvyyden vuoksi, jos jompikumpi tai molemmat ajatusviivan ympärillä olevat osat ovat sanaliittoja (Suomi – Kap Verde, Costa Rica – El Salvador).” Samanlainen ”voi käyttää” -ohje on Kielikellon 2/2006 ohjeissa ajatusviivan käytöstä.

Ajatusviivan pituus: – vai —

Ajatusviivan pituus on vaihdellut, eikä sitä aiemmin säädelty normeilla. Vaihtelu ei johdu vain fonteista, vaan merkistökoodeihin on määritelty erikseen lyhyempi ajatusviiva eli n-viiva (en dash) ja pitempi ajatusviiva eli m-viiva (em dash). Kielikellon 3/1998 kohta Ajatusviiva – ja — asetti sallivan normin:

Nämä eripituiset ajatusviivat ovat lähtöisin painotekniikan tarpeista. Kielenhuolto ei ole pitänyt tarpeellisena erottaa niitä eri käyttö­tarkoi­tuk­siin, joten kaikissa ajatus­viivan tehtävissä voi käyttää kumman pituista ajatusviivaa tahansa. Pääasia on, että ajatusviiva eroaa selvästi yhdysmerkistä (-).

Todellisuudessa kyse ei ole ollut paino­tekniikan tarpeista, vaan kahdesta erilaisesta perinteestä. Suomen­kieli­ses­sä kirjallisuudessa käytettiin aiemmin yleisesti pitkää ajatus­viivaa.

Kielikellon 2/2006 kohdassa Ajatusviiva – kaikki ajatusviivat ovat lyhyitä, ja siinä sanotaan:

Standardissa SFS 4175 Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen suositetaan kahdesta eripituisesta ajatusviivasta lyhyempää (–).

Samanlainen viittaus on KOKO:ssa ja Kielitoimiston ohjepankin kohdassa Ajatusviiva. Voidaankin sanoa, että kahden erilaisen ajatusviivan sallimisesta on asiallisesti ottaen luovuttu.

Ajatusviivan lukutapa: 4–6 = neljä viiva kuusi ~ neljästä kuuteen

Aiemmin on pidetty sopimattomana tai ainakin tyylittömänä lukea ajatusviiva sanana viiva. Kuitenkin Kielikello-lehden merkkiaiheinen teemanumero 2/2006 esittää ajatusviivan kuvauksessa seuraavan:

Pitkien lukusanojen yhteydessä on usein kätevintä ja selvintä jättää lukusanat taivuttamatta ja lukea myös ajatusviiva sanaksi viiva.

Toisaalta KOKO esittää (kohdassa Ajatusviiva) kannanoton, jonka mukaan lukutapa on arkityylinen:

Merkintätavan 2–4 metriä voi lukea seuraavasti: kahdesta neljään metriä, kaksi neljä metriä, arkisessa tyylissä ”kaksi viiva neljä metriä”.

Sellainen ilmaus kuin neljästä kuuteen on kaikkien normien mukaan sinänsä moitteeton. Se ei kuitenkaan sovi kaikenlaisiin lauseyhteyksiin. Esimerkiksi Nopeus nousi neljästä kuuteen metriin sekunnissa on sanoin kirjoitettuna tai ääneen lausuttuna kaksiselitteinen: se voi tarkoittaa Nopeus nousi 4:stä 6 metriin sekunnissa tai Nopeus nousi 4–6 metriin sekunnissa.

Asteen merkki lämpötilaa ilmoitettaessa

Kielikellon 2/2006 kuvaus asteen merkistä (°) kuvaa myös merkin käyttöä ”lämpöasteen” osoittamiseen, esimerkiksi ”10° lämmintä”. Kansainvälisen ja kansallisen standardin Suureet ja yksiköt. Osa 1: Yleistä (SFS-EN ISO 80000-1:2013) mukaan aste on kuitenkin vain kulman yksikkö. Lämpötilan yksikkö on kelvin. Sen ohella voidaan käyttää celsius­astetta (°C), joka on peri­aatteessa johdetun suureen celsius­lämpö­tilan yksikkö.

Tarkkaan ottaen olisi siis sanottava ”celsius­lämpö­tila on 10 °C”, mutta olennaisinta on, että standardin mukaan pelkkä asteen merkki ei sovi minkään lämpötilan yksiköksi.

Ellipsimerkki ”…” vaihteluvälin merkinnässä

Ellipsimerkkiä ”…” tai sen sijasta käytettävää kolmea pistettä ”...” käytetään tieteessä ja tekniikassa vaihteluväliä ilmaistaessa, esimerkiksi ”lämpötila −5 °C…+3 °C.

Kielen­huollon kanta on ollut ja on, että ”sen sijaan yleiskielessä rajakohta osoitetaan ajatusviivalla” (Kielikello 2/2006, artikkeli Kolme pistettä ...).

Kuitenkin standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) sanoo (kohdassa 4.1.2): ”Jos raja­kohta­merkin­nöis­sä esiintyy etu­mer­kil­li­nen luku, voidaan yleiskielessäkin käyttää kolmea pistettä”. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi −10…−5 on helpompi hah­mot­taa kuin −10 – −5.

Heittomerkki vieraan sanan yhteydessä: bordeaux’lainen

Vanhastaan on ohjeena, että vieraan sanan (vieraan nimen tai sitaatti­lainan) tai­vu­tus­päät­teen edellä käytetään heittomerkkiä, jos sanan perusmuoto loppuu kirjoituksessa konso­nant­tiin, mut­ta ään­tä­myk­ses­sä vokaaliin, esimerkiksi Bordeaux : Bordeaux’ssa [bordoo : bordoossa]. Epäselvää on ollut, koskeeko sääntö myös tapauksia, jossa ei ole kyse tai­vu­tuk­ses­ta, vaan johdoksesta, liitepartikkelista tai omistusliitteestä. Koska säännön muotoilut ovat puhuneet vain taivutuksesta, niin vanhan säännön mukaan olisi kirjoitettava esi­mer­kik­si bordeauxlainen, Bordeauxkin ja (minun) Bordeauxni.

Kielikellon 4/1994 artikkelin Paraislaisista bordeaux’laisiin. Asukkaannimitykset suomen kielessä mukaan heitto­merkkiä käytetään -lainen-johtimen edellä. Kielikellon 2/2006 heittomerkkiohjeissa sanotaan, että heitto­merk­kiä käytetään, jos kirjoitus­asu päättyy konsonanttiin, mutta ääntöasu vokaaliin ja ”sanaan lisätään taivutuspääte, liite tai johdos [tarkoittaa: johdin]”. Tämä merkitsee esimerkiksi seuraavanlaisia kirjoitusasuja: bordeaux’lainen, foucault’lainen, foucault’mainen, Bordeaux’ni, Foucault’kin.

Tosin ohjeessa ei ole -mainen-loppuisia esimerkkejä, ja ne voitaisiin tulkita yhdys­sana­mai­sik­si ja kirjoittaa siksi ilman heittomerkkiä.

Uusi ohje merkitsee sitä, että muun muassa joidenkin vakiintuneiden lisänimien kirjoitusasua olisi muutettava. Esimerkiksi Bernhard Clairvauxlaisen lisänimi olisi kirjoitettava Clairvaux’lainen.

Kielikellossa 2/2006 on myös se uusi kannanotto, että vieraan sanan taivutusmuodoissa, johdoksissa yms. käytettävä heitto­merkki säilytetään, jos sana jaetaan eri riveille sen kohdalta. Sääntö on siis toinen kuin sel­lai­sis­sa tapauksissa kuin ”vaa’an”, eikä sitä ole Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa. Säännön mukaan esimerkiksi sana show’hun jaettaisiin seuraavasti:

show’-
hun

Heittomerkki vokaaliyhdistelmää selventämässä: ha’uissa

Aiempien ohjeiden mukaan oli mahdollista, ehkä jopa suositeltavaa, käyttää heittomerkkiä tavunrajan osoittamiseen kolmen eri vokaalin yhdistelmissä. Uusimmat ohjeet eivät mai­nit­se tällaista.

Esimerkiksi sana hauissa voi olla joko sanan haku tai sanan hauki muoto. Tämä vai­kut­taa myös ääntämykseen, koska tavunraja sijaitsee eri paikoissa. Kielikellon 3/1998 heitto­merkki­ohje esittääkin:

Selvyyden vuok­si voi joskus olla tarpeen merkitä kahden eri vokaalinkin väliin osuva tavuraja.
ha’uissa (< haku)
hauissa (< hauki)

Uu­dem­pi Kielikellon 2/2006 heitto­merkki­ohje ei sisällä sellaista mainintaa, ei myöskään standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175), Kieli­toimiston oikein­kirjoitus­opas eikä Kieli­toimiston ohje­pankin heitto­merkki­ohje. Kuitenkin Osm Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää (3. painoksessa s. 195) selventävän heittomerkin jopa suositeltavana:

Selvyyden vuoksi on syytä käyttää heittomerkkiä lisäksi sellaisissa harvi­nai­seh­kois­sa muodoissa kuin haku : ha’uista (vrt. hauki : hauista) ja ruko : ru’oilla (vrt. ruoka : ruoilla).

Nykyisin ei sanan haku muoto hauista ~ ha’uista ole mitenkään harvinainen, koska puhutaan paljon Internet-ha’uista, tieto­kanta­ha’uista yms.

Kertolaskun ja jakolaskun merkit

Kielikellon 3/1998 kirjoitus Kertomerkki, jakomerkki ja yhtäsuuruusmerkki ·, x, :, = esit­tää:

Matemaattisissa merkinnöissä käytetään kertomerkkinä rivinkeskistä pistettä; myös pientä x-kirjainta käytetään. Jakomerkkinä käytetään kaksoispistettä tai vinoviivaa. Kerto-, jako- ja yhtäsuuruusmerkin molemmin puolin on tyhjä väli.
5 + 2 = 10
10 : 2 = 5
5 x 2 = 10
5 · 2 = 10

Esityksessä siis käytetään sanaa kertomerkki tarkoittamaan yleisesti kerto­laskun symbolia.

Kielikellon 2/2006 vastaava ohje Kertomerkki, jakomerkki ja yhtäsuuruusmerkki ×, ·, :, /, = esittää oikean kertomerkin (×) ensimmäisenä vaihtoehtona:

Kertolaskun merkkinä käytetään kertomerkkiä tai rivinkeskistä pistettä; myös pientä x-kirjainta käytetään. Jakomerkkinä käytetään kaksoispistettä (numeroiden välissä) tai vinoviivaa. Kerto-, jako- ja yhtäsuuruusmerkin molemmin puolin on tyhjä väli.

5 × 2 = 10 (5 x 2 = 10)
5 · 2 = 10
10 : 2 = 5
paino / pituuden neliö = painoindeksi

Kertomerkkiä käytetään myös ilmaisemaan ulottuvuuksia. Välilyönti voidaan jättää pois, jos sen molemmin puolin on pelkkiä lukuja.

Keittiö on varsin tilava, 4 m × 5 m. Puhelimen näytön resoluutio on 320 × 240 pikseliä.

Esimerkki ”paino / pituuden neliö = painoindeksi” on matemaattisia merkintöjä koskevan standardin ( vastainen. Standardin mukaan suureita sisältävässä yhtälössä on käytettävä suureiden tunnuksia, ei nimiä.

Standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) on samoilla linjoilla, paitsi että se erikseen sanoo, että kertomerkin (×) käyttö on suositeltavampaa kuin x-kirjaimen käyttö. Lisäksi se sallii välilyöntien pois jättämisen kertomerkin ympäriltä, kun ”jos ker­rot­ta­vat ovat pelkkiä lukuja tai algebrallisia tunnuksia.”

Kansallinen ja kansainvälinen standardi Luonnontieteissä ja tekniikassa käytettävät matemaattiset merkit ja tunnukset (SFS-ISO 80000-2; vahvistettu kansalliseksi stan­dar­dik­si vuonna 2015) on eri linjoilla:

SFS:n julkaisema SI-opas (6. painos v. 2013) opettaa ja noudattaa kuitenkin edellä mainitun SFS-standardin (ja mitta­yksikkö­standardin SFS-ISO 80000-2) vastaista käytäntöä. Oppaan mukaan mittayksiköiden tunnusten tulo merkitään (jos kertolasku on tarpeen osoittaa) kertopisteellä ilman välilyöntejä, esimerkiksi cd⋅sr (standardin mukaan: cd ⋅ sr). Siinä on muitakin standardista poikkeavia ohjeita välilyöntien pois jättämisestä. Lisäksi se rajoittaa kertomerkin (×) käytön erikoistapauksiin-

Lainausmerkkien sisäkkäisyys

Vanhan normin mukaan lainausmerkkinä käytetään kaarevaa lainaus­merkkiä (”) tai kulmalainausmerkkiä (»), esimerkiksi ”hallituskriisi” tai »hallituskriisi». Niitä kutsutaan kokolainausmerkeiksi. Valinta niiden välillä on käytännössä tyylikysymys ja yleensä kussakin julkaisussa yhtenäinen.

Lainausmerkkien sisällä olevassa tekstissä lainausmerkkinä käytetään puoli­lainaus­merkkiä eli yksin­kertaista lainaus­merkkiä, joka on merkkinä sama kuin heitto­merkki (’). Esimerkki:

”Jopa oli ’hallituskriisi’ tämäkin!”

Kielikellon 3/2015 artikkelissa Suoran lainauksen osoittaminen kuitenkin esitetään, että lainausmerkkien välisessä tekstissä voi käyttää lainausmerkkeinä toisenlaisia koko­lainaus­merkkejä:

”Jopa oli »hallituskriisi» tämäkin!”
»Jopa oli ”hallituskriisi” tämäkin!»

Tällaista menettelyä tuskin harjoitetaan missään.

Miinusmerkki ja ajatusviiva

Kielikellon merkkiaiheisessa teemanumerossa 3/1998 kohdassa Plus- ja miinusmerkki +, – sanotaan:

Miinusmerkkinä käytetään ajatusviivaa.

Seuraavassa merkkiaiheisessa teemanumerossa 2/2006 vastaava kohta kuitenkin sanoo:

Miinusmerkkinä käytetään tavallisesti ajatusviivaa, mutta tarkoitusta varten on olemassa myös erillinen merkki.

Kielikellon verkkoversioissa on molemmissa kohdissa miinus­merkin (−) tilalla ajatus­viiva (–). Näiden merkkien ero riippuu fontista ja voi olla pieni, mutta erityisesti numeron edessä (mikä on miinusmerkin tavallisin käyttö­yhteys) ero saattaa olla selvä: −4 (miinusmerkki), –4 (ajatusviiva).

KOKO sanoo kohdassa Plusmerkki ja miinusmerkki sekä plus-miinusmerkki:

Miinusmerkille on olemassa oma merkki, mutta se korvataan usein ajatusviivalla.

Pilkku mutta- tai vaan-sanan edessä

Nykyisissä säännöissä sanoja mutta ja vaan käsitellään pilkutuksen kannalta samoin kuin rinnastus­konjunktioita ja, tai, eli yms. Tähän kuitenkin liittyy vanhemman käytännön salliminen, jonka KOKO ilmaisee seuraavasti:

Aikanaan konjunktioiden mutta ja vaan edellä on suositeltu käytettäväksi aina pilkkua. Tämä menettely­tapa on edelleen mahdollinen.

On epäselvää, milloin normi on muuttunut. Kielikellon 3/1995 artikkeli Pilkku esittää jo nykyiset säännöt.

Pilkku paitsi–myös-rakenteessa

Vanhoissa pilkkusäännöissä ei ole mitään kohtaa, jonka perusteella paitsi–myös-rakenteessa voisi käyttää pilkkua. KOP:n kohdassa Pilkku ja paitsi–myös sallitaan pilkku, vaikka siinä sanotaankin, että yleensä pilkkua ei tarvita. Edelleenkin kirjoitetaan siis esimerkiksi ”Hän on paitsi nopea myös ketterä.” Ohjeessa kuitenkin sallitaan pilkku melko väljästi:

Joskus pilkku voi selventää paitsimyös-ilmauksen painotussuhteita ja kokonais­rakennetta; välttämätön se ei ole:
Uudessa kodissa taiteilijalla on paitsi asunto ja taulujen näyttelytilat myös ateljee. ~
Uudessa kodissa taiteilijalla on paitsi asunto ja taulujen näyttelytilat, myös ateljee.

kesken

Tarkkeet ja vieraat kirjaimet

Vieraat nimet on kirjoitettava tarkoin alkukielen mukaan, ”tarkalla sitaatti­kirjoituksella”, mukaan lukien sellaiset kirjaimet kuin ç, č ja õ. Tämän periaatteen esitti vuonna 1945 jul­kais­tu M. Airilan toimittama, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) julkaisema kir­ja­nen Vierasperäiset sanat. Ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. Sen oli tar­kis­ta­nut SKS:n kieli­valio­kunta, joka oli aikansa arvostetuin kielenhuollon auktoriteetti.

Periaatetta ei sen jälkeen esitetty ainakaan selvänä ohjeena ennen kuin standardin Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) vuoden 2006 painoksessa ja merkki­aihei­ses­sa Kielikellossa 2/2006. Standardin mukaan vieraissa nimissä säilytetään kaikki niihin kuuluvat tarkkeet eli diakriittiset merkit; tarkkeita ovat esimerkiksi kirjaimissa é, č, ź, ė, ē ja ė olevat e:hen liittyvät lisämerkit. Kielikellon ohje lisää tähän ohjeen vieraiden kirjainten säi­lyt­tä­mi­ses­tä; vieraita kirjaimia ovat esimerkiksi ų, š ja ı (pisteetön i).

Käytäntö on ollut kirjava: laadukkaimmissa julkaisuissa tarkkeet ja vieraat kirjaimet on yleensä säilytetty. Käytäntö on paljolti riippunut nimen ja kielen tuttuudesta. Martti Kahlan puheen­vuoro Näkökulma eurooppalaisten kielten oikeinkirjoitukseen Kielikellossa 3/2008 kuvailee tilannetta varsin realistisesti.

Voidaan jopa sanoa, että säännöstä välillä luovuttiin, koska sitä ei esitetty ohjeissa ja koska sitä laajasti rikottiin jopa kielen­huoltoa koskevassa kirjallisuudessa. Esimerkiksi norjalaisissa ja tanskalaisissa nimissä käytettiin – ja saatetaan yhä käyttää – yleisesti ų:n tilalla ö:tä (Tröndelag, p.o. Trųndelag). ”Nykysuomen sanakirja 5:n” osana julkaistu teos Ulkomaiden paikannimiä esittää jopa seuraavan hämmästyttävän peri­aatteen ja noudattaa sitä: ”Norjan ja Tanskan paikannimissä ų on korvattu ö:llä, jota norja­lais­ten koulu­kartas­tos­sa­kin jo käytetään” (esimerkiksi Helsingųr kirjoitetaan Helsingör). Horjunta on vanhaa perua. Esimerkiksi vuosina 1909–1922 julkaistu Tietosanakirja käytti asua Helsingųr, vuosina 1922–1925 julkaistu Pieni Tietosanakirja asua Helsingör.

Saksalaisissa nimissä on erittäin yleisesti käytetty ß:n tilalla ss:ää, esimerkiksi Wilhelm­strasse, p.o. Wilhelm­straße, jopa saksan oppikirjoissa ja sanakirjoissa.

Nykyisestä normista huolimatta Suomen tietotoimiston STT:n Tyylikirja antaa kohdassa Ulkomaiset nimet seuraavan ohjeen: ”ÄLÄ KÄYTÄ AKSENTTEJA ULKOMAISISSA NIMISSÄ. POIKKEUKSENA OVAT SUO­MA­LAI­SET JA RUOTSALAISET NIMET.” Ohjetta on ehkä tulkittava niin, että vieraita kirjaimiakaan ei käytetä, koska siinä mainitaan esimerkkinä puolueennimi höyre, vaikka norjankielinen asu on hųyre.

Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paraislaisista bordeaux’laisiin. Asukkaannimitykset suomen kielessä sanotaan: ”Ulkomaan paikannimiin saattaa sisältyä diakriittisia merkkejä. Asukkaannimijohdoksissa ne voidaan säilyttää tai olla säilyttämättä: reykjavķkilainen ~ reykjavikilainen (< Reykjavķk), bogotįlainen ~ bogotalainen (< Bogotį), asunciónilainen ~ asuncionilainen (< Asunción).” Tätä ohjetta ei liene myöhemmin sen enempää vahvistettu kuin kumottukaan. Olisi kuitenkin epä­johdon­mukaista jättää tarkkeet pois johdoksista, jos ne itse nimissä ehdottomasti säilytetään.

Vinoviiva /

Merkkiaiheisen Kielikellon 3/1993 ohjeissa vinoviivan käytöstä sanotaan:

Vinoviivaa ei pitäisi käyttää vaihtoehtoisuuden merkkinä muuten kuin lomakkeissa tai niihin verrattavissa.

Kielikellon 1/2001 artikkeli Vinoviivamuotia kuvailee laajahkosti vino­viivan muun­laista käyttö vaihto­ehtoisuuden esittämiseen. Se ei suoranaisesti ota kantaa normeihin.

Kielikellon 2/2006 artikkeli Vinoviiva / on sallivampi: se käyttää sanaa ”ensisijaisesti”. Kuitenkin kaikki esimerkit voidaan ymmärtää lomakkeissa käytettäviksi ilmauksiksi:

Vinoviivaa käytetään ensisijaisesti lomakkeen tyyppisissä yhteyksissä vaihto­ehdon osoittamiseen.
naimisissa/naimaton/leski/eronnut
opetusministeriö / maa- ja metsätalousministeriö
kokemus-/palveluvuosilisä

Myös standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175:2006) on tässä asiassa väljä: ”Vinoviivaa käytetään muun muassa lomakkeissa osoittamassa vaihtoehtoa.”

KOP:n vinoviivaohje on käytännössä väljä: sen Ohje lyhyesti sanoo: ”Vinoviivaa käy­te­tään vaihtoehdon osoittamiseen.” Tarkempi ohje kyllä käyttää ilmausta ”käytetään lomak­keis­sa ja vastaavan­tyyppisissä yhteyksissä”, mutta yksi esimerkeistä on sellainen, jota tuskin voi tulkita lomakkeen tapaisessa yhteydessä käytettäväksi: ”Haluan vuokrata keskustan tuntumasta kaksion / pienehkön kolmion.”

Siirtokirjoitus

Japanin sanojen siirtokirjoitus – geisha ~ geiša

Muodollisesti voimassa on kielilautakunnan vuonna 1957 antama suositus, jonka mukaan käytetään siirtokirjoitusta, joka poikkeaa kansainvälisestä Hepburnin jär­jes­tel­mästä eli hebonshikista seuraavasti: ch:n tilalla on tš, j:n tilalla dž, sh:n tilalla š, w:n tilalla v ja y:n tilalla j tai i.

Käytännössä kyseistä suositusta tuskin missään enää noudatetaan ainakaan järjes­tel­mäl­li­sesti. Se kuitenkin mainitaan muun muassa Uuden kielioppaan 1. painoksessa, joka julkaistiin vuonna 2000. Tosin se toteaa, että suositusta ”voidaan edelleen noudattaa” ja että ”tuntuu mahdolliselta käyt­tää rin­nak­kais­jär­jes­tel­mä­nä hebonshikiakin”. Vuoden 2007 painoksesta kuvaus japaninkielisten sanojen kirjoittamisesta on poistettu, mut­ta hake­mis­tos­sa on mm. vanhat suosituksen mukaiset asut Hirošima, Honšu ja Jokohama.

Kielikellon 1/2007 artikkeli Uusien vierassanojen kirjoitusongelmia viittaa sekin hebonshikin noudattamisen suuntaan: ”Esimerkiksi Japanin paikannimissä ovat eläneet rinnan hattu-s ja sh: saaren nimi Kiušu ja Kyushu; nykykäytäntö on kuitenkin sh:n kan­nalla.”

Toisaalta japanista lainattuja sanoja voidaan käsitellä joko sitaatti­lainoina, jotka kirjoitetaan siirtokirjoitettuina, tai varsinaisina lainasanoina, jotka kirjoitetaan suomen järjestelmän mukaan. Tämä selittää sellaiset vaihtelut kuin geisha ~ geiša ja teriyaki ~ terijaki. Kielitoimiston sanakirjassa geisha ja teriyaki ovat varsinaisina hakusanoina; geiša ja terijaki mainitaan rinnakkais­muotoina. Edellä mainittu Kielikellon artikkeli näyttäisi esittävän, että hebonshikia voidaan käyttää ajattelematta, onko kyseessä sitaattilaina vai varsinainen lainasana: ”Kansainvälisistä syistä japanilaislainoihin voisi siis suosittaa englannin oikeinkirjoitukseen pohjautuvaa kirjoitustapaa, ns. Hepburnin translitteraatiota (hebonshiki), jonka mukaisesti sh olisi suositeltava hattu-s:n ohessa tai sijasta. Samoin voi kirjoittaa y:n j:n sijasta esimerkiksi sanoissa teriyaki (terijaki, ’eräs marinointikastike ja sitä sisältävä ruokalaji’) – –.”

Myös joissakin erisnimissä on vastaavaa vaihtelua, esimerkiksi Yokohama ~ Jokohama.

KOP:n sivu Japaninkieliset nimet sisältää yksi­selitteisen ohjeen eikä edes mainitse mui­ta vaihto­ehtoja: ”Japanilaiset nimet kirjoitetaan Hepburn-järjestelmän mukaisesti, esi­mer­kik­si Michiko Shoda, Hayao Miyazaki, Shinzō Abe.” Tosin tarkemmassa kuvauksessa tähän liittyy sana ”tavallisesti”.

Kuten viimeisestä esimerkistä ilmenee, ohjeen mukaan pitkä o merkitään o-kirjaimella, jonka päällä on pituusmerkki eli vaakaviiva (ō). Se on yksi monista pitkän o:n merkintä­tavoista Hepburnin järjestelmän eri muunnelmissa, ja se on ollut melko harvinainen; useammin käytetään tavallista o-kirjainta. Ohjekaan ei yksi­selitteisesti vaadi pituus­merkkiä, vaan se vain kuvaa: ”Pitkä vokaali merkitään yleensä vokaalin ylisellä pituus­merkillä. Pitkää e:tä merkitään sen sijaan tavallisesti kirjain­yhdistelmällä ei.”

Ohje mainitsee seuraavat sovinnaisnimet, tavalla, joka voidaan tulkita jopa niin, että vain ne ovat käytössä: Iwo Jima, Japani, Jokohama, Kioto, Riukiusaaret, Tokio.

Kielikellon 4/2015 artikkelissa Japanilaisten nimien kirjoittaminen ja ääntäminen viitataan edellä mainittuun KOP:n ohjeeseen. Artikkelissa sanotaan: ”Suomen kielessä, kuten useimmissa muissakin eurooppalaisissa kielissä, nimet latinaistetaan Hepburnin järjestelmällä.” Se on täysin sama kuin KOP:n ohjeen virke ilman tavallisesti-sanaa.

Kiinan sanojen siirtokirjoitus – Beijing ~ Peking

Jo vuonna 1979 suomen kielen lautakunta päätti suositella pinyin-siirto­kirjoitus­järjes­tel­män käyttöä kiinan­kielisille nimille (ja sitaatti­lainoille). Aiempi, erilainen suositus oli vuodelta 1957. Vuoden 1979 suositusta on kuvattu Kielikellon 2/1979 artikkelissa Kiinan erisnimien latinaistaminen.

Peruslinja ei ole muuttunut, mutta muutoksia on ollut tärkeissä erityiskysymyksissä. Vuoden 1979 suositus sanoo: ”kuitenkin historiallisissa nimissä ja tutuimmissa paikan­nimissä voidaan käyttää kieli­lauta­kunnan v. 1957 antaman suosituksen mukaisia nimi­asuja”. Samanlainen ajatus on uudemmassa esityksessä, Kielikellon 3/2006 artikkelissa Kiina-ilmiö: Peking vai Beijing? Juan vai yuan?, mutta yksityiskohtaisissa kannanotoissa on eroja.

Molemmat esitykset ovat sikäli epämääräisillä linjoilla, että ne eivät sano, mistä nimistä pitää käyttää vanhoja sovinnaisia asuja, vaan enimmäkseen vain, että niitä voi käyttää. Vain maannimi Kiina mainitaan aina käytettävänä.

Vuoden 1979 suosituksessa sanotaan, että sovinnaisnimiksi jäävät

Tosin tämäkin on tulkinnanvaraista, sillä kuvaus siis toisaalla sanoo, että sovinnaisnimiä ”voidaan käyttää”. Vuoden 2006 artikkeli sanoo vielä epämääräisemmin:

Vanhoja jo vakiintuneita sovinnaisnimiä on hyvä kuitenkin edelleen käyttää. Maan nimi on suomeksi Kiina (pinyinillä Zhongguo). Vanhoja tuttuja sovinnaisnimiä Peking, Hongkong, Jangtse ja Kanton voi käyttää pinyinin mukaisen muodon rinnalla
– –
Historialliset henkilön- ja paikannimet voi silti säilyttää tutuimmissa asuissaan etenkin historiallisissa teksteissä, esim. Tšiang Kai-šek (pinyinillä Jiang Jieshi).

Kuitenkin se luettelee joukon nimiä, joilla on ”sovinnaisniminä suomen kielessä säilyvät kirjoitusasut”. Luettelo poikkeaa edellä mainitusta siten, että

Koska kyse on sovinnaisnimistä, joita on rajallinen ja pienehkö määrä, luettelot lienee tulkittava tyhjentäviksi eikä vain esimerkeiksi.

Epäselväksi kuitenkin jää, miksi luettelossa mainitaan ”pinyinin mukaiset suositeltavat nimiasut” ja niistä joidenkin kohdalla on *-merkki, jonka ilmoitetaan tarkoittavan, että ”tekstissä on hyvä mainita myös vanha nimiasu rinnalla”. Tämän voi tulkita niin, että esimerkiksi sekä Peking että Beijing käyvät, mutta jälkimmäisen yhteydessä on hyvä mainita myös asu Peking. Tulkintaa tukee Kielikellon 2/2008 artikkeli Pekingin olympia­lai­set, joka sanoo: ”Kiinan pääkaupungin nimi voidaan kirjoittaa molemmilla tavoilla, perusmuoto on siis joko Peking tai Beijing.” Kotuksen maannimi­luettelossa on ”Peking (Beijing)”, kun taas EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdassa Valtioiden, alueiden ja rahayksiköiden luettelo on ”Beijing (Peking)” (ja rahayksikkö on ”juan renminbi”).

Myös Kiinan rahayksikön nimestä sanotaan, että sekä pinyinin mukainen asu yuan että sovinnaismuoto juan ovat mahdollisia. Kotoistus-hankkeen suositusten mukainen asu on yuan.

Kreikan sanojen siirtokirjoitus – Chania ← Hania

Kreikkalaisten nimien ja kreikasta otettujen sitaattilainojen kirjoitusasussa on ollut paljon kirjavuutta, ja kirjavuus on vain lisääntynyt. Kielitoimisto suosittaa kreikkalaisen stan­dar­din soveltamista suomen kielessä nyky-Kreikan paikannimiin. Epäselvää on, onko tar­koi­tus, että samaa sovellettaisiin muihinkin nykyaikaisiin nimiin ja sitaattilainoihin, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien käytäntö on tämän mukainen. Kirjavuutta lisää, että kreikka­lai­nen standardi sallii akuutin aksentin käytön paino­merkkinä, esimerkiksi Haniį, mutta ei vaadi sitä, ja Suomen lehdistössäkin on kahtalaista käytäntöä (ja myös paino­merkin käyttöä vain joissakin nimissä).

Kirjoitusasu poikkeaa monella tavalla vanhoista käytännöistä ja myös SFS:n vah­vis­ta­mas­ta suomalaisesta standardista. Lisäsekaannuksia on aiheuttanut, että standardiin (SFS 5807) tehtiin isohkoja muutoksia vuonna 2008.

Esimerkiksi Kreetan pääkaupungin nimi on aiemmin esiintynyt yleensä asussa Herakleion tai Heraklion, joka perustuu antiikin kreikan asuun. Kotuksen suosittaman kreikkalaisen standardin mukaan se kirjoitetaan Irįkleio tai Irakleio, kun taas SFS-standardin mukaan kirjoitetaan Irįklio, aiemman version mukaan Iraklio (tai Iraklion, sen mukaan, mikä kreikkalainen kirjoitusasu ajatellaan lähtökohdaksi). Matkailuesitteissä, Wikipediassa ym. käytetään yleisesti asua Iraklion.

Kielitoimiston suositusta sekä sen ja SFS-standardin eroja kuvaa Kotuksen sivusto Kreikan paikannimet. Ks. myös dokumenttia Nykykreikan ääntämys sekä kreikan translitterointi ja transkriptio.

Ukrainan, valkovenäjän ja bulgarian siirtokirjoitus

Kansallinen standardi Kyrillisten kirjainten translitterointi. Slaa­vi­lai­set kielet (SFS 4900) koskee kaikkia niitä slaavilaisia kieliä, joita kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin, myös ukrainaa, valko­venäjää ja bulgariaa. Käytäntö on pitkälti ollut standardin mukainen. Standardin keskeinen sisältö on kuvattu verkkosivulla Venäjän ja muiden slaavilaisten kielten trans­litterointi.

Moniin nimiin on aiheuttanut muutoksia se, että Neuvosto­liiton hajottua alettiin Suomessa ja muual­la­kin käyttää Ukrainan, Valko-Venäjän ym. paikannimien asuja, jotka perustuvat ukrainan-, valkovenäjän- yms. kielisiin nimiin eivätkä venäjänkielisiin asuihin. Ks. kohtaa Paikannimien ”omakielisyys”. Tällöin myös siirto­kirjoitus­tavassa voi tapahtua muutoksia.

Toisentyyppinen muutos on, että Kielikellon 4/2012 artikkelin Yuliia, Julija, Yulia – Ukrainan, Valko-Venäjän ja Bulgarian omakielisten nimien latinaistaminen kuvaa suosit­ta­vaan sävyyn vuonna 2012 pidetyn YK:n paikan­nimi­konfe­rens­sin kannan­ottoja. Ne poik­kea­vat olennaisesti suomalaisesta standardista ja käytännöstä. Artikkeli lienee tulkittava normi­kannan­otoksi, jonka mukaan suomen kielessä tulisi noudattaa mainittua suositusta. Se esittää erikseen, että venäjän osalta ”voi vielä puoltaa” standardin ja vanhan käytännön noudattamista, mutta kysyy ”eikö olisi aika totutella myös YK:n suosittamaan venäjän latinaistukseen ja hyväksyä se rinnalle muissakin yhteyksissä kuin vieras­kielisessä tiedon­välityksessä”.

Toisaalta Kielikellon 1/2014 kirjoitus Ukrainan nimiä suomen kielessä sanoo, että suomalaisen standardin mukaista menettelyä ”voi yleiskielisessä viestinnässä käyttää edelleen”. Artikkelissa esitetyt esimerkit on kirjoitettu suomalaisen standardin mukaisesti.

YK:n konferenssin suositus poikkeaa suomalaisesta standardista seuraavasti (sulkeissa esitetään tässä esimerkki­sanat suoma­lai­sen standardin mukaisessa muodossa):

ukraina
valkovenäjä
bulgaria

Epäselvää on, missä määrin olisi tarkoitus muuttaa hyvin vakiintuneitakin asuja, esimerkiksi pitäisikö Jalta korvata asulla Yalta.

Kotoistus-hankkeen kannanotossa Kyrillisten aakkosten latinaistamisesta (10.9.2013) sanotaan:

– – YK:n suosittamat valkovenäjän, ukrainan, bulgarian ja venäjän latinaistykset soveltuvat käytettäviksi viranomaisten dokumenteissa ja vaihdettavissa tiedoissa, joissa tarvitaan kansain­välisesti keskenään samaa, hyvin suppealla aakkostolla esitettävissä olevaa latinalaisin kirjaimin esitettyä asua. Sen sijaan niitä ei tulisi käyttää tavallisessa tekstissä, kuten uutisissa tai kirjallisuudessa. Näissä yhteyksissä soveltuvat käytettäviksi aiemmat standardit (SFS 4900 ja ISO 9) – –.

Venäjän sanojen siirtokirjoitus – Marija ~ Maria

Venäläisten nimien ja venäjänkielisten sanojen siirtokirjoituksen (translitteroinnin, latinaistuksen) normit ovat Suomessa vakiintuneet pääosin jo noin sata vuotta sitten. Yksityiskohdissa on kuitenkin ollut vaihtelua ja normien muutoksia:

On esiintynyt viitteitä siitä, että suomessa käytetty venäjän siirto­kirjoitus haluttaisiin korvata toisella, kansain­välisemmällä. Edellisessä kohdassa mainittiin viittaus ”YK:n suosittamaan” järjestelmään. Se tarkoittanee YK:n paikan­nimi­asian­tuntijoiden ryhmän (UNGEGN) suositusta UN Romanization of Russian for Geographical Names (1987). Se perustuu Neuvostoliiton standardointi­järjestön (GOST) silloiseen standardiin, joka taas perustui kansain­välisen standardin ISO 9 silloiseen versioon. Se poikkeaa suomalaisesta järjestelmästä melko vähän; esimerkiksi tš-yhdistelmän sijasta käytetään č-kirjainta. Sen sijaan se poikkeaa huomattavasti sekä Venäjän passeissa käytetyistä järjestelmistä että englannin­kielisess viestinnässä yleisesti käytetyistä järjestelmistä. Tätä järjestelmää käytetään Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paikannimien muutoksista Venäjällä ja sen naapurustossa ”kansainväliseen käyttöön suositettuna järjestelmänä”.

Venäjän eri siirtokirjoitusjärjestelmiä, mukaan lukien suomalaisen käytännön vaihtelu ja standardi ISO 9, kuvaa verkkosivu Venäjän ja muiden slaavilaisten kielten translitterointi.

Erisnimet

Viro vai Eesti?

Kielenhuolto on jo varhain suosittanut etelänaapurimme ensisijaiseksi nimeksi sanaa Viro, mutta suhtautuminen sen synonyymiin Eesti on vaihdellut. Sama koskee kielennimiä viro ja eesti ja tietysti myös johdoksia virolainen ja eestiläinen.

Kielikellon 1/1989 artikkelissa Viro vai Eesti sanotaan, että ”Viro-nimeä suositetaan käytettäväksi ensisijaisena suomenkielisessä puheessa ja tekstissä” ja että perustana on nimen ”vanha ja vakiintunut asema nimenomaan omassa kielessämme”. Siinä on kuitenkin seuraava outo kappale:

Omat ongelmansa aiheuttaa suomentaminen. Teksti voi sisältää monisanaisia nimiä, joiden erisnimisyyden säilyminen tuntuu edellyttävän Eesti-nimen käyttöä suomessakin, esim. Eestin akateeminen mieskuoro, Eestin kevyen teollisuuden ministeriö. Joskus muulloinkin saattaa virolaisen näkökulman takia Eestin käyttö tuntua korrektilta suomessa. Sellaiset tilanteet ovat kuitenkin harvinaisia.

Ajatus on yhtä epälooginen kuin se, että ”erisnimisyyden säilymiseksi” pitäisi puhua esimerkiksi Sverigen akatemiasta tai Deutschlandin ulkoministeristä. On kuitenkin vaikea arvioida, mitä ajatuksen takana on ollut. Sitkeään kiistaan Viron nimestä on liittynyt myös poliittisia ja asenteellisia sävyjä, eri tahoilla erilaisia: nimeä Viro pidettiin neuvosto­aikana usein poliittisesti vääränä, ja sen on toisaalta sanottu heijastavan suomalaisten isoveli­asennetta.

KSK ei luonteensa takia käsittele maannimiä, mutta kielennimet viro ja eesti ovat siinä synonyymisina ilman kannanottoa; päähakusanana on viro. Samalla linjalla olivat jo NSK ja PSK.

Toisaalta KOP:n ohje Viro vai Eesti? sanoo: ”Suomen eteläisen naapurimaan nimi on suomeksi virallisissa yhteyksissä Viro tai Viron tasavalta. Maassa puhutaan viron kieltä.”

Georgia ← Gruusia

Kielikellon 4/1992 artikkelissa Naapureiden nykynimiä sanotaan:

Meillä vakiintuneena pidetty nimi Gruusia haluttiin valtion virallisen tunnustamisen yhteydessä vaihtaa kansainväliseen nimeen Georgia. On syytä vakiinnuttaa se nyt myös suomalaiseen käyttöön.

Muutos on toteutunut. Se aiheuttaa enää kahdenlaisia sekaannuksia: joskus valtio saattaa sekoittaa Yhdysvaltain Georgian osavaltioon, ja ne, jotka ovat oppineet tuntemaan valtion vain uudella nimellä, voivat hämmentyä lukiessaan vanhemmasta kirjallisuudesta Gruu­siasta.

Muutos aiheutti kuitenkin myös vastarintaa, muun muassa Kalevi Höltän kirjoituksen Kielitoimisto on hukannut roolinsa, jota on kommentoitu Kielikellon 1/1998 artikkelissa Kielitoimiston roolista. Se toteaa: ”Asiaa pohdittiin ja siitä keskusteltiin paljonkin, kun valtio itsenäistyi vuonna 1992. Nimen valinta oli samalla poliittinen ratkaisu.” Melko selvästi sanotaan, että nimestä Gruusia haluttiin luopua siksi, että se oli tullut suomeen venäjän kielestä.

Muutos koskee myös kielen nimeä. Kielikellon 3/1989 artikkelissa Kielten nimet mainitaan gruusia yhtenä vakiinnutettavista nimistä, mutta siitä on käytännössä siirrytty nimeen georgia, joka on myös Kotoistushankkeessa päätetyssä kielten nimistössä.

Iberian niemimaa ~ Pyreneiden niemimaa

Kielikellon 2/2008 artikkelin Pyreneiden vai Iberian niemimaa? mukaan Pyreneiden niemimaa on ”vanha ja vakiintunut nimi”§1 mutta alueesta on ”viime aikoina” käytetty myös nimeä ”Iberian niemimaa”. Artikkelin mukaan ”nimistä kumpikaan ei ole toista parempi eikä huonompi”.

Monarkkien nimet: Charles vai Kaarle?

Verkkosivu Charles vai Kaarle?, joka kuvaa suomen kielen lautakunnan vuonna 2002 antamaa suositusta, selostaa sen taustaa ja sisältöä seuraavasti:

Vanha tapa on ollut, että eurooppalaisten hallitsijoiden nimet on suomalaistettu. Vuonna 1991 lautakunta päätti suosittaa, että vain pohjoismaiden monarkkien nimet suomalaistetaan, mutta etäisempien hallitsijoiden nimet pidetään lähtö­kieli­si­nä, paitsi jos hallitsijalla on historiasta tuttuja kaimoja, joiden nimet on vanhastaan suomalaistettu. Tehtyyn päätökseen sisältyy varaus, että jokainen tapaus on erik­seen harkittava.

– – Kielilautakunta katsoi [vuonna 2002], ettei ole syytä pitää Pohjoismaita erikoisasemassa, ja päätti suosittaa käytettäväksi tulevien eurooppalaisten hallitsijoiden nimiä sellaisinaan historiallisten nimimuotojen sijasta. Suositus ei koske historiallisten nimien muuttamista takautuvasti.

Kielikellon 3/1991 artikkelissa Mikä nimeksi Englannin kuninkaalle? kuitenkin esitetään erikseen harkitseminen vain Jaakko Anhavan ehdotuksena, kun taas kielilautakunnan kannanotto oli yksinkertainen:

Jos kysymyksessä on perinnäinen suomalainen nimi ja varsinkin jos maassa on ennestään sarja suomalaistettuja nimiä, suomalaistaminen on edelleen paikallaan. Jos kysymyksessä on suomessa ennen käyttämätön nimi, on luontevaa säilyttää nimi lähtökielisessä asussaan, esimerkiksi Juan Carlos.

Vuoden 1991 päätös merkitsi sitä, että jos ”Englannin prinssi” (oikeasti: Walesin prinssi) Charles joskus nousee Britannian valta­istuimelle, hänestä tulisi Kaarle III. Vuoden 2002 päätöksen mukaisesti taas hänestä tulisi Charles III, mutta historian Kaarle I:stä ja Kaarle II:sta käytettäisiin edelleen suomalaistettuja nimiä.

Vuoden 2002 päätöksen mukaisesti käytetään Espanjan nykyisestä kuninkaasta nimeä Felipe VI, vaikka hänen aiemmista kaimoistaan käytetään nimiä Filip I, Filip II jne.

Myanmar ← Burma

Kielikellon 1/1998 artikkeli Burma ja Myanmar käsittelee hyväksyvään sävyyn kyseisen valtion kannanottoa, jonka mukaan vanhan nimen Burma tai Birma sijasta pitäisi käyttää nimeä Myanmar ja esittää sille ääntämyksen [mjanmar]. Se lisää: ”Samalla kun Myanmar ilmoitti muutoksen nimensä kirjoitustapaan, se esitti myös pääkaupunkinsa nimen uuden kirjoitusasun Yangon, joka ilmeisesti ääntyy [jangun]. Ennen nimi on kirjoitettu eurooppa­lai­sis­sa kielissä Rangoon.” Epäselväksi jää, mitä nimeä pitäisi käyttää: ”Suomalaisille nimi on vielä uusi. Aika ja tulevat tapahtumat näyttävät, vakiintuuko Myanmar eurooppalaiseen käyttöön ja jääkö se pysyväksi.”

Kuitenkin Kielikellon 4/2007 artikkelissa Muuttuneita ulkomaiden paikannimiä väitetään (ilman lähde­viitettä): ”Suomi on sitoutunut YK:n paikannimi­asiantuntija­elimen (UNGEGN) suosituksiin, joiden mukaan käytetään virallisissa yhteyksissä ja julkisessa asia­tyylisessä viestinnässä kunkin valtion vallassa olevan hallituksen hyväksymää nimeä.” (Tiettävästi edes virallisimmissa yhteyksissä ei noudateta Norsun­luu­rannikon kantaa, jonka mukaan maan nimi kaikilla kielillä on Cōte d’Ivoire.)

Kielikellon 2/2011 artikkelissa Muutoksia maiden nimissä: Fidži ja Myanmar käytetään kuin itsestään selvästi ilmausta ”Myanmarin, entisen Burman” ja puhutaan maan ”pitkästä nimestä” (oik. maan siitä nimestä, jota käytetään protokolla­syistä silloin, kun valtiosta puhutaan kansain­välisen oikeuden subjektina), jonka sanotaan olevan Myanmarin liiton tasavalta.

Kotuksen sivusto Maat, pääkaupungit ja kansalaisuudet käyttää nimeä Myanmar, mutta lisää: ”Käytössä myös nimi Burma.”

EU:n tekstinlaadinnan ohjeiden kohdassa Valtioiden, alueiden ja rahayksiköiden luettelo kuitenkin sanotaan:

Yhdistyneet kansakunnat käyttää nimiä ”Myanmar” (lyhyt muoto) ja ”Myanmarin liiton tasavalta” (koko nimi), mutta EU:n teksteissä on suositeltavaa käyttää muotoa ”Myanmar/Burma”.

Paikannimet: Kanariansaaret ← Kanarian saaret

Suomen kielen lautakunta päätti jo vuonna 1980 muuttaa paikannimiä koskevia sääntöjä. Muutokset koskivat osittain määriteosan sijamuotoa, kuten aihetta koskevan Kielikellon 1/1984 artikkelin nimi kertoo: Genevenjärvi vai Genevejärvi. Osa muutoksista taas koskee yhteen tai erikseen kirjoittamista; esimerkiksi aiemmin vakiintunut ja suositeltu Tyyni meri kirjoitetaan uusien sääntöjen mukaan yhteen: Tyynimeri.

Säännöt sisältävät kuusi osittain varsin tulkinnanvaraista kohtaa, jotka lyhennettyinä ovat seuraavat:

  1. Jos ulkomaiseen nimeen ei kuulu paikanlajia ilmaisevaa perus­osaa, sitä ei suomes­sa­kaan lisätä ilman erityistä syytä. Esimerkki: Thames. Jos perusosa on vält­tä­mä­tön, se liitetään määriteosaan kuten kotimaisissa nimissä, siis ilman yhdys­merk­kiä, esimerkiksi Thamesjoki.
  2. ”Kaikkia sellaisiakaan ulkomaisia nimiä, oihin kuuluu paikan lajia ilmaiseva perus­osa, ei ole tarpeen pyrkiä suomentamaan, vaan niitä voidaan käyttää sitaatti­lainoi­na”, esimerkiksi Sierra Nevada (vuoristoa tarkoittavaa sanaa Sierra ei siis suomen­ne­ta).
  3. ”Jos ulkomaisella nimellä on suomalaistettu asu, sen oikeinkirjoituksessa (osien yhteen ja erilleen kirjoittamisessa) noudatetaan, mikäli mahdollista, samoja sääntöjä kuin omien nimien kirjoittamisessa”, esimerkiksi Luulajanjoki.
  4. ”Vakiintuneet, ts. yleisesti tunnetut nimiasut säilytetään ennallaan.” Esimerkkeinä mainitaan Gardajärvi ja Sandwichsaaret; 6. kohdan yleissäännön mukaiset asut olisivat Gardanjärvi ja Sandwichinsaaret.
  5. ”Samaan nimisikermään kuuluvissa samamääritteisissä nimissä pyritään käyt­tä­mään samaa määritteen sijaa: Sulumeri, Sulusaaret (ei Sulunmeri, Sulusaaret)”.
  6. ”Ulkomaisen paikannimen yksiosainen määriteosa on nominatiivissa, ellei jokin seikka erityisesti vaadi genetiiviä. Genetiivissä määriteosa on, jos se on 1) helppo­tunnisteinen henkilönnimi tai 2) helppo­tunnisteinen lähiseudun paikannimi. – Kaksi­osainen määriteosa on yleensä genetiivissä.” Esimerkkejä: Albanojärvi (yleissäännön mukaan), Cookinsaaret (alkuosana henkilönnimi), Joonianmeri (alkuosana paikan­nimi), Saint Lawrencen joki (alkuosa kaksiosainen).

Vaikka muutoksesta on kulunut jo 35 vuotta, muutetun normin vastaisia asuja esiintyy edelleen yleisesti. Esimerkiksi Karjalan kannas on melko tavallinen, vaikka suositus on siis pitkään ollut Karjalankannas. Tähän vaikuttanee se, että tällainen nimi yleisesti lausutaan kahtena sanana (kaksi pääpainoa), eikä tätä liene ollut tarkoitus muuttaa.

Paikannimien ”omakielisyys”: Liepāja ← Libau

Kielenhuolto on useissa yhteyksissä esittänyt paikan­nimien muuttamista ”omakielisiksi” tai ”omankielisiksi”. Asia on esitetty muun muassa Kielikellon 4/2006 artikkelissa Tuttujen paikkojen vieraita nimiä, vaikka sen varsinainen tarkoitus on varoittaa käyt­tä­mäs­tä englannin mukaisia paikan­nimiä kuten Bavaria (suomeksi Baijeri). Artikkeli esittää:

Yleisperiaatteena on, että kunkin maan virallisen enemmistö­kielen mukainen nimi­asu on suositeltavin muissakin kielissä. Erikseen ovat ns. sovinnaisnimet, siis sem­moi­set vanhastaan suomen kieleen vakiintuneet nimet kuin vaikkapa Saksa tai Lontoo.

Periaatetta kuitenkin rikkoo Kielikellon 4/2014 artikkelin Syyrian kaupunki on Kobanź suositus käyttää kurdin­kielistä nimeä Kobanź eikä Syyrian virallisen kielen arabian mukaista muotoa (Ayn al-Arab tai oikeammin ʿAyn al-ʿArab).

Kielikellossa 1/2004 on periaatteessa tarkempi kuvaus artikkelissa Pahdatista Bagdadiin. Ulkomaiset nimet suomen kielessä. Sen mukaan ulko­maisten paikan­nimien nykyiset kirjoitus­suositukset ovat seuraavat:

YK:n paikannimikonferenssit ovat suosittaneet paitsi kansallisten paikannimien saamista kansainväliseen käyttöön myös kansallisten sovinnaisnimien määrän harkittua karsimista eli palaamista alkuperäisten nimien käyttöön. Tämä on hel­poin­ta nimi­asuissa, jotka eroavat toisistaan vain vähän. Suomen kielessä sellaisia muu­tok­sia ovat esim. Upsala > Uppsala; Vermlanti > Värmlanti ~ Värmland ja Skoone > Skåne.

Asua Uppsala on käytetty Kielikellon 4/1994 artikkelissa Miljoonat ulkomaiset paikannimet ja suositeltu Kieli­kellon 2/1998 artikkelissa Ruotsin maakuntien ja läänien nimet, joskin sen mukaan ”vanha sovinnaisasu Upsala on myös mahdollinen”.

Artikkeli kertoo myös, että vuonna 1997 suomen kielen lauta­kunta suositteli ensisijaiseksi asua Värmlanti (: Värmlannin) ja totesi, että ”sen rinnalla voi käyttää sitaattiasuista nimeä Värmland” ja että ”aikaisemmin suositettua muotoa Vermlanti voi käyttää edelleen tradi­tio­naa­li­sis­sa yhteyksissä”. Kielikellon 1/1995 artikkelin Ruotsin maakuntien nimet mukaan ”suomessa lanti-loppuisiksi vakiintuneita ovat Gotlanti, Norlanti, Vermlanti, Uplanti ja Öölanti”. Kielitoimiston ohjepankin sivulla Nimien taivutus: prinssi Nicolaksen (kirjoitettu aikaisintaan v. 2015) on kuitenki nasu Värmlanti.

Juuri tämän tarkemmin periaatteita ei liene kuvattu missään. Tosin Kielikellon 4/1994 artikkelia Miljoonat ulkomaiset paikannimet voidaan tulkita niin, että pitkän aikavälin tavoite on, että paikkaan viitataan kaikissa kielissä sillä nimellä, joka paikalla on omassa maassaan virallisena nimenä. Se kuitenkin toteaa, että ”vanhaa traditiota ei ole mahdollista pyyhkäistä hetkessä pois eri maiden nimikäytännöstä, esimerkiksi suomesta Veikseliä tai Hampuria”. Liekö siis tarkoitus ajan oloon korvata nekin ja siirtyä puhumaan suomen kielessä Wisłasta ja Hamburgista?

Avoimeksi jää, millä perus­teil­la ratkaistaan, mitkä vakiintuneet nimet pitäisi korvata ”omakielisillä”. Päätelmiä voidaan tehdä huomautuksista, joita on esitetty eri tapausten yhteydessä, kuten kohdassa Vltava ← Moldau kuvatussa tapauksessa. Lienee tulkittava, että kolmannen kielen (siis muun kuin maan enemmistö­kielen tai suomen kielen) mukai­nen nimiasu olisi korvattava maan oman kielen mukaisella, mutta suomen kieleen mukau­tu­nut asu on säilytettävä tai voidaan säilyttää.

Kuitenkin maininnat Ruotsin paikannimien muuttamisesta ruotsin mukaiseen asuun hämärtävät kuvaa. Selityksenä on ehkä KOP:n sivulla Eksonyymit eli kansalliset sovinnais­nimet oleva huomautus: ”Helpointa on vähentää sellaisia eksonyymejä, joiden kirjoitus­asu on lähellä lähtökielen kirjoitusasua. Paikannimiä, joissa on palattu lähtö­kieli­seen kirjoitus­asuun, ovat mm. TeksasTexas, UpsalaUppsala, SkooneSkåne ja JyykeäYykeä.” Todellisuudessa Teksas ole koskaan ollut virallinen eikä tavallinen (vrt. kohtaan X-kirjain ja ks eräissä sanoissa). Asua Skoone on jossain määrin käytetty, mutta virallista asemaa silläkään ei liene ollut.

Kielikellon artikkeli mainitsee erityisesti saksankieliset nimiasut ”alueilla, jotka jossain vaiheessa ovat kuuluneet Saksaan tai Itävalta-Unkariin”. Niistä monet on jo melko vakiin­tu­nees­ti korvattu muunkielisillä, esimerkiksi Danzig puolan mukaisella asulla Gdańsk tai (paljon yleisemmin) sen muutetulla kirjoitusasulla Gdansk ja Libau latvian­kielisellä asulla Liepāja. Tosin vanhoja asuja käytetään yleisesti historiallisissa yhteyksissä, vaikka tätä ei kielen­huollon ohjeissa yleensä mainita.

Uudemman ongelman muodostavat nimet, jotka tulivat suomen kieleen Neuvosto­liiton aikana tai jo aiemmin venäjän­kielisessä asussa. Monet niistä viittaavat paikkoihin, jotka sijaitsevat nyt maassa, jonka enemmistö­kieli on jokin muu. Esimerkiksi nykyisin Ukrai­naan kuuluvan kaupungin nimi Lvov on jo melko yleisesti korvautunut ukrainan mu­kai­sel­la asulla Lviv, ja Kazakstanin entisen pääkaupungin nimi Alma-Ata on vaihdettu kazakin kieleen perustuvaksi nimeksi Almaty.

Epäselvää on, miten laajasti periaatetta on tarkoitus noudattaa. Pitäisikö esimerkiksi nimi Odessa vaihtaa ukrainan mukaiseen muotoon Odesa, Donbass muotoon Donbas jne.? KOP:n ohje Kirjaimet š ja ž nimissä: Sotši, Fidži sanoo:

Jotkin sovinnaisnimistä on omaksuttu suoraan venäjän kautta ja latinaistettu kyrillisistä kirjaimista suomalaisen SFS:n venäjän latinaistamiskaavan mukaan, vaikka nimen lähtökieli ei ole venäjä:
Azerbaidžan
Tadžikistan
Taškent
Tšernobyl

Kuitenkin ukrainan siirtokirjoitusta koskevassa kohdassa käsitelty Kielikellon 4/2012 artikkeli mainitsee, että Tšernobylin ukrainan­kielisen nimen asu on artikkelissa kuvatun latinaistuksen mukaan Chornobyl.

Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja jälkeen on poliittisista syistä muutettu monia paikannimiä, tyypillisesti palauttamalla nimi, joka oli käytössä ennen edellistä, sosialismin kaudella tehtyä uudelleen­nimeämistä. Esimerkiksi Gorkin kaupungista tuli taas Nižni Novgorod. Ilmeisesti on pidetty itsestään selvänä, että myös suomen kielessä siirrytään käyttämään uusia nimiä (poikkeuksena Leningrad, jonka tilalle on otettu vanha sovinnais­nimi Pietari, ei venäjänkielistä nimeä Sankt Peterburg). Nimenmuutoksia on vain lueteltu jossain määrin Kielikellon 4/1994 artikkelissa Paikannimien muutoksista Venäjällä ja sen naapurustossa. Sen verran on kuitenkin otettu kantaa, että Kielikellon 2/1994 artikkelissa Säilyykö synnyinmaa? sanotaan, että muutoksia ei tehdä taannehtivasti: ”Pitääkö aikoi­naan Leningradissa syntyneen tai opiskelleen ilmoittaa synnyin- tai opiskelu­paikakseen Pietari? Ei, eihän entis­aikain pietarilais­kirjailijoitakaan ruvettu kutsumaan leningradilais­kirjai­li­joik­si – –.

Seuraavista maailman paikkojen suomen kielessä käytettävien nimien muutoksista on erikseen kirjoitettu Kielikellossa:

Raamatulliset nimet: Abel ← Aabel

Vuoden 1992 raamatunsuomennoksessa muutettiin monien nimien asua, usein niin, että pitkä vokaali (kirjoituksessa kaksi samaa vokaalia peräkkäin) korvattiin lyhyellä. Tätä voi pitää norminmuutoksena, koska kyseessä on virallinen raamatun­käännös ja koska sen tekemisessä oli vahva kielen­huollon edustus, kuten Kielikellon 2/2014 artikkelissa Raamatun kieltä eri suuntiin kuvataan.

Muutettuja nimien asuja ovat Abel ← Aabel, Abraham ← Aabraham, Babylon/Babylonia ← Baabel, BarakjaBarakias, Belsebul ← Beelsebul, Betlehem ← Beetlehem, Dan ← Daan, Elia ← Elias, Esau ← Eesau, Gad ← Gaad, Gog ← Goog, Henok ← Hanok, Harmageddon ← Harmagedon, Heprealaiskirje ← Hebrealaiskirje, Jafet ← Jaafet, Jafo ← Jaafo (nyk. Jaffa), Joel ← Jooel, Kenan ← Keenan, Korinttilaiskirje ← Korinttolaiskirje, Kuninkaiden kirja ← Kuningasten kirja, Laban ← Laaban, Laulujen laulu ← Korkea veisu, Lea ← Leea, Magog ← Maagog, Magdalan Maria ← Maria Magdaleena, Metuselah ← Metusalah, Nahum ← Naahum, Natan ← Naatan, SakarjaSakarias, Set ← Seet, Stefanos ← Stefanus, Titus ← Tiitus. Lisäksi on muutettu monia vähemmän tunnettuja nimiä etenkin vokaaleja lyhentämällä, esimerkiksi Gomer ← Goomer.

Aiemmassa, 1930-luvulla tehdyssä suomennoksessa käytettiin Vanhassa testamentissa asuja Joona, Elia ja Jesaja, mutta Uudessa testamentissa asuja Joonas, Elias ja Esaias. Vuoden 1992 suomennos yhtenäistettiin ensin mainitulle kannalle, joka lienee aiemminkin ollut vallitseva näiden nimien käytössä.

Muutettuja taivutuksia ovat Andreas : Andreaksen ← Andreaan, Efesos : Efesoksen ← Efeson, Juudas : Juudaksen ← Juudaan, Pergamon : Pergamonin ← Pergamon, Sardes : Sardeksen ← Sardeen, Silas : Silaksen ← Silaan, Tarsis : Tarsisiin ← Tarsiiseen ja Tarsos : Tarsokseen ← Tarsoon (vanhemman käännöksen voisi tulkita myös perustuvan perus­muodon asuun Tarso, koska nimi ei esiinny käännöksissä perusmuodossa).

Muutettu käytäntö on myös sanan Saatana kirjoittaminen isolla alkukirjaimella ja sanan perkele korvaaminen sanalla Paholainen. KSK:ssa tällaiset sanat ovat edelleen vanhan käy­tän­nön mukaan pieni­kirjaimisia: paholainen, perkele, saatana.

Myös Raamatun kirjojen nimien lyhenteitä ja Raamatun kohtiin viittaamisen merkintöjä muutettiin, esimerkiksi Ap. t. ← Ap.t. ja 1. Moos. 1:27 ← 1Moos.1:27. Näitä merkintöjä kuva­taan Kieli­kellon 4/2000 artikkelissa Raamatunkohtiin viittaaminen.

Vltava ← Moldau

Prahan läpi virtaavan joen vakiintunut nimi suomen kielessä oli Moldau. Kielikellon 3/2002 artikkelin Vltava vai Moldau? mukaan kuitenkin ”suomen­kielisessä tekstissä käytetään nimeä Vltava”. Muutoksen perusteluksi esitetään seuraava: ”Yleisohje on, että paikannimistä käytetään kunkin alueen omankielisiä muotoja.” Yleis­ohjetta käsitellään kohdassa Paikannimien ”omakielisyys”.

Toisaalta artikkeli loppuu seuraavaan kappaleeseen:

On olemassa myös suomen kieleen mukautuneita, vanhastaan vakiintuneita ns. sovinnaisnimiä, joista käytetään suomen­kielisessä tekstissä aina suoma­laistu­nut­ta muotoa. Näitä nimiä ovat esimerkiksi Tonava ja Veiksel.

Artikkeli siis näyttäisi tulkitsevan yleisohjetta niin, että vakiintunutkin nimi on korvattava ”alueen oman­kielisellä muodolla”, jos nimi on alkujaan otettu suomen kieleen alueen ulkopuolisesta kielestä, kuten Moldau (ruotsin kautta) saksasta. Sen sijaan sovinnais­nimi ilmeisesti on suojassa, jos se on mukautunut suomen kieleen eikä esiinny samassa asussa muussa kielessä, kuten Veiksel, vaikka sekin johtuu saksasta (Weichsel).

Muita muutoksia

Aakkostus

Aakkostuksesta on useita erilaisia, osittain ristiriitaisia normeja ja käytäntöjä:

Standardin SFS 4600 noudattamista suo­si­tel­laan mm. KOP:ssa ja Kielitoimiston nimi­oppaassa. Jäl­kim­mäi­ses­sä itsessään ei kuitenkaan noudateta sitä.

Kirjain w lajitellaan vanhan käytännön mukaisesti kuten v, joten järjestys on esi­mer­kik­si Valta, Waltari, Virta. SFS 4600 on tällä linjalla, mutta se sallii w:n käsittelyn omana kir­jai­me­naan moni­kieli­ses­sä aineistossa, jolloin järjestys on esimerkiksi Valta, Virta, Waltari. SFS-EN 13170:n mukaan w on oma kirjaimensa.

-aarinen vai -äärinen sivistyssanoissa

Sivistyssanoissa on esiintynyt vaihtelevasti sananloppu -aarinen tai -äärinen. Normien muutokset ovat tapahtuneet melko kauan sitten ja hiukan epämääräisesti. Kielenkäyttö ei ole vakiintunut. Yksi esimerkki:

Yleissuuntaus on ollut, että aiemmin -äärinen esitettiin normaalina tai tavallisempana, ehkä jopa ainoana vaihtoehtona, mutta nykyisin -aarinen esitetään tavallisempana.

Kielenhuolto ei ole ottanut asiaan selvää normikantaa, vaan ikään kuin pyrkien vain kuvaamaan käytäntöä. Kuvaukset eivät aina kuitenkaan osu aivan oikeaan eivätkä ole aivan johdonmukaisiakaan. Seuraavassa on kaksi kuvausta, jotka on esitetty Kielikellon 1 artikkelissa Vierasperäisten sanojen asu ja NSSK:ssa; kummankin kirjoittaja on Matti Sadeniemi.

Kielikello 1 (v. 1968) NSSK (v. 1973)
Parissa adjektiiviryhmässä esiintyy rinnan kahta vokaaliltaan erilaista loppua. Toinen vaihtelupari ovat loput -aarinen ja -äärinen; molemmat poh­jau­tu­vat perältään latinan arius-loppuun, mutta jälkimmäinen on kulkenut ranskan kautta. Suurimmassa osassa näitä adjektiiveja on -aarinen vallitsevana, esim. aksillaarinen, atomaarinen, bifilaarinen. Loppu -äärinen on harvinaisempi, ja näiden sanojen rinnalla esiintyy takavokaalinen, a:llinen asu, esim. pri­mää­ri­nen primaarinen, sekundäärinen sekundaarinen, humanitäärinen humanitaarinen, autoritäärinen autoritaarinen. Molemmat asut hyväksytään. Jois­ta­kin sanoista on lyhyempi ääri-loppu normaali: fami­liää­ri, populääri, vulgääri. Myös harvinaisempaa aari-asua pidetään mahdollisena.

Tämä kaksinaisuus johtuu lainan­antaja­kielistä: a pohjautuu latinaan (primarius, exemplaris,, saks. examplarisch, ruots. exemplarisk), ä ranskaan (primaire, saks. ja ruots. primär). Suurimmassa osassa näitä adjektiiveja on loppu -aarinen vallitseva, esim. aksillaarinen, ato­maa­ri­nen, bifilaarinen. Jossakin on -äärinen hyvin tavallinen, esim. primäärinen, sekundäärinen. Lyhyempiäkin asuja esiintyy: familiaari ~ familiääri, populaari ~ populääri, vulgaari ~ vulgääri

Absoluuttinen komparatiivi: vanhempi herra

Kielenhuolto suhtautui aiemmin varsin torjuvasti niin sanottuun absoluuttiseen kompa­ra­tii­viin, jossa ei ilmaista vertailukohtaa ja joka yleensä ilmaisee ominaisuuden suureh­koa määrää. Vielä Kielikellon 1/2002 artikkelissa Komparaation keinot – voiko ruusukin olla ruusumpi? asia ilmaistaan vahvasti:

Komparaatiomuotoja käytettäessä pitäisi ilmetä, mihin kyseenä olevaa ominaisuutta verrataan. – ‐

Sellaiset ruotsinvoittoiset ilmaukset kuin ”suurempi summa rahaa” ovat nykyään aika harvinaisia, kun kyseessä on suurehko tai melko suuri tai yksinkertaisesti suuri summa rahaa. Joissain hieman epävirallisissa yhteyksissä yksinäinen komparatiivi kuitenkin elää sitkeästi. Varsinkin ystävänhakupalstoilla tapaa edelleen ”vanhempia” ja ”varttuneempia herroja”.

KOP:n sivu Adjektiivien vertailumuotoja: suurempi summa, vanhempi herra kuitenkin sanoo vakiintuneiksi joitakin sellaisia absoluuttisia komparatiiveja, jotka edellä lainatun mukaan ovat harvinaisia:

Eräät komparatiivimuotoiset ilmaukset ovat kivettyneet ilmaisemaan ominaisuuden kohtalaisen suurta määrää. Tällaisia ovat mm. seuraavat:
vanhempi herra ’vanhahko’
suurempi summa rahaa ’suurehko’

Absoluuttista komparatiivia ei siis sallita yleisesti, mutta joissakin tapauksissa kyllä. Ohje viittaa siihen, että niitä on muitakin kuin siinä mainitut. KOP:n ohje olennaisesti toistaa KKOO:ssa (s. 347) esitetyn ohjeen.

Ajan yksiköiden lyhenteet ja tunnukset: onko tunti h vai t?

Kielenhuollon vanha kanta on, että ajan yksiköistä sekunti, minuutti ym. olisi käytettävä niiden suomenkielisten nimien lyhenteitä. Kuitenkin ne alettiin jo 1900-luvun alku­puolella kirjoittaa ilman pistettä, toisin kuin lyhenteet yleensä. Tämän takia ”s” ja ”min” voidaan tulkita yhtä hyvin suomen­kielisiksi lyhenteiksi kuin standardoiduiksi tunnuksiksi. Sen sijaan tunnin lyhenne on ”t”, mutta tunnus on ”h”, ja vuorokauden lyhenne on ”p” tai ”vrk”, mutta tunnus on ”d”.

Vielä Kielikellon 3/1998 artikkelissa Ajan ilmaiseminen sanotaan:

Ajan yksiköistä käytetään yleiskielisessä tekstissä suomenkielisiä lyhenteitä.
– –
Kansainvälisen SI-mittayksikköjärjestelmän mukaisia tunnuksia ovat h (tunti), d (vuorokausi) ja a (vuosi). Niiden käyttöä ei suositella tavallisessa yleis­kielisessä tekstissä.

Todellisuudessa tunti, vuorokausi ja vuosi eivät ole SI-yksiköitä. Minuutti, tunti ja vuorokausi ovat sallittuja lisäyksiköitä, jotka on määritelty ajan yksikön sekunnun perusteella. Vuosi ei edes ole yksi­käsitteinen ajan yksikkö. SI-järjestelmän sääntöjen mukaan yksiköiden tunnuksia kuten h ja d ei koskaan kursivoida.

Kuitenkin Kielikellon 4/2009 artikkelissa Tunti, tonni ja päivä on toinen linja, joka sallii h:n käytön tunnin tunnuksena:

Yleiskielisten lyhenteiden ja ajan SI-yksiköiden tunnusten välisessä työnjaossa Kieli­toimisto suosittaa edelleen noudatettavaksi seuraavaa yleisperiaatetta:

Julkisessa viestinnässä tulisi käyttää ajan mittayksikköjen tunnusten (a, d) ase­mes­ta yksikön nimeä kokonaan kirjoitettuna (vuosi, vuorokausi) tai, jos lyhen­tä­mi­nen on tarpeen, näihin sanoihin pohjautuvia lyhenteitä v, vrk. Myös ajan ilmaus tunti olisi pyrittävä yleiskielessä kirjoittamaan lyhentämättömänä. Jos tämä ei ole mah­dol­lis­ta, on tapauksittain harkittava, vaatiiko asiayhteys käyttämään yleis­kielis­tä lyhen­net­tä (t) vai mittajärjestelmän mukaista tunnusta (h).

Vrt. taustakuvaukseen kohdassa Mittayksiköiden merkitseminen.

Ajanilmaukset eaa. ~ eKr. ja jaa. ~ jKr.

Suomen kielessä on vanhastaan käytetty ilmauksia eKr. ja jKr. (aiemmin kirjoitusasuissa e. Kr. ja j. Kr.), jotka viittaavat aikaan ennen kristillisen ajanlaskun alkua ja aikaan sen jälkeen. Kielenhuolto suhtautui tähän ensin varauksellisen tuntuisesti. Kielikellon 4/1998 artikkeli Ajanlaskun alku: eaa. ja jaa. on kokonaisuudessaan seuraava:

Joidenkuiden mielestä ilmaukset ennen Kristusta (eKr.) ja jälkeen Kristuksen (jKr.) viittaavat liiaksi yhteen uskontoon, ja siksi ne on haluttu korvata ilmauksilla ennen ajanlaskun alkua ja jälkeen ajanlaskun alun. Lyhenteet ovat eaa. ja jaa.

Nykyisin KOP:n sivu Ajanilmaukset: eaa. vai eKr.? esittää:

Koska – – merkinnät [eKr. ja jKr.] viittaavat vain yhteen uskontoon, on niiden sijaan tai rinnalla alettu käyttää neutraalimpia ilmauksia:
eaa. = ennen ajanlaskun alkua jaa. = jälkeen ajanlaskun alun
Kumpikin lyhennetyyppi sopii yleiskieliseen käyttöön.

Kielenhuollon muutkaan ohjeet eivät aseta kumpiakaan merkintöjä etusijalle. Päinvastoin Kielikellon 1/2010 artikkeli Ennen ja jälkeen ajanlaskun alun erikseen sanoo: ”Sinänsä kumpaakaan lyhenteistä ei suositeta toista parempana, vaan molempia voi käyttää.” Kielikello-lehden artikkeleissa käytetään merkintää eKr., kun taas merkintää jKr. tai jaa. ei ilmeisesti lainkaan käytetä lehdessö, paitsi lyhenteiden selityksissä.

Tosin Kielikellon 3/2006 artikkelin Kielenhuollon muuttunut maisema voisi tulkita suosittavan lyhenteitä eaa. ja jaa., koska se leimaa lyhenteet eKr. ja jKr. yhteen uskontoon sitoutumiseksi:

Muutama vuosikymmen sitten kaikki käyttivät ajanlaskussa lyhenteitä eKr. ja jKr. Nykyisin kunnioitetaan erilaisia maailmankatsomuksia. Kaikki eivät halua sitoutua samaan uskontoon tai ylipäätään mihinkään uskontoon. Niinpä käytössä ovat myös lyhenteet eaa. ja jaa. (’ennen ja jälkeen ajanlaskun alun’).

CLDR-tietokannassa, jonka tiedot suomen osalta perustuvat Kotoistus-hankkeen kannanottoihin, ensisijaiset merkinnät ovat eKr. ja jKr.

Asemasta ~ asemesta

NSK:ssa on seuraava hakusana:

asemas|sa, -ta postp. par. asemessa

Tällä tarkoitetaan, että sanan asema taivutusmuotoja asemassa ja asemasta ei pitäisi käyttää postpositioina merkityksessä ’sijassa, tilalla’, vaan olisi parempi käyttää sanoja asemessa ja asemesta. Tätä kannanottoa ei liene missään erityisesti perusteltu.

PSK:ssa ja KSK:ssa asemesta ja asemasta esitetään samanarvoisina, tosin niin, että KSK:ssa asemesta on päähakusanana. Sanoista asemessa ja asemassa (tässä tarkoitetussa merkityksessä) ne eivät sano mitään, ja ne lienevätkin jo kauan sitten hävinneet kielestä.

Kouluopetuksessa on aikoinaan opetettu käyttämään sanaa asemesta, ja se on edel­leen yleisessä käytössä esimerkiksi Kielikello-lehdessä. Monet kielen­käyttäjät ovat vieroksuneet sitä, eikä sitä juuri esiintyne puhutussa kielessä, jossa tosin ei myöskään käytettäne sanaa asemasta postpositiona, vaan sen tilalla on sana sijasta.

Desimaaliosan ryhmittely: 3,14159 vai 3,141 59?

Jos luvussa on desimaalipilkun jälkeen yli kolme numeroa, normit ovat vaihdelleet ja ovat nyt keskenään ristiriidassa:

Eräs ~ yksi

KKOO kuvaa (s. 271), että sanaa eräs käytetään viittaamassa sellaiseen, jonka ilmauksen esittäjä tietää, mutta jota hän ei ilmaise, esimerkiksi eräs suomalainen räp-muusikko. KKOO kuitenkin jatkaa:

Toiseksi eräs ilmaisee yhtä ryhmästä (’yksi’):
Työelämässä eräs tärkeimmistä asioista on pitää huolta omasta jaksamisesta.
Monikollisena eräs-sanalla voi olla myös merkitys ’muutama’:
Eräitä kysymyksiä arvonlisäverotuksen laskutussäännöksistä (otsikko)
Lisätietoa: Eräs-sanan käyttöä merkityksessä ’yksi joukosta’ ei aina ole pidetty yleis­kielen mukaisena. Tilalle suositettiin aikanaan sanaa yksi, esim. Kroonisten selkä­vaivo­jen erääksi (→ yhdeksi) syyksi mainitaan huono ergonomia työssä. Suomen kielen lauta­kunta muutti suositusta vuonna 1989 ja hyväksyi tällaisen eräs-sanan käytön yksi-sanan rinnalle.

Lautakunnan päätöstä on selostettu Kielikellon 3/1989 artikkelissa Eräs muutos ja uudelleen Kielikellon 3/1994 artikkelissa Sanoja, merkityksiä, ohjeita – Eräs näkökulma Perussanakirjaan.

Että-sana epäsuoran kysymyslauseen edessä

KKOO kuvailee (s. 309) eri tilanteita, joissa että-sana esiintyy epäsuoran kysymyslauseen edellä, esimerkiksi Hän kysyi, että saako täältä kahvia. KKOO kuvailee eri käyttötapojen merkityksiä ja tyylilajeja ja toteaa sitten: ”Aiempi ohje oli ehdoton: että-sanaa ei käytetä epäsuoran kysymyslauseen alussa.”

PSK kuvaa tällaista käyttöä että-sanan kuvauksessa ilmauksella ”vars. ark.” (= varsinkin arkikielessä) ja antaa osalle esimerkeistä paremmin-vaihtoehdon. KSK:ssa vain yhteen esimerkkiin liittyy paremmin-vaihtoehto:

Mieleen tuli ajatus, että mitähän tässä on takana. Mistä luulette, että tämä johtuu [= mistä luulette tämän johtuvan]? Tiedusteli, että onko [paremmin: tiedusteli, onko] ketään paikalla.

Etuajo-oikeus ← ensinajo-oikeus

NSK suosittaa sanan etuajo-oikeus tilalle sanaa ensinajo-oikeus, joka ei kuitenkaan tullut käyttöön. PSK:hon otettiin etuajo-oikeus, eikä sanaa ensinajo-oikeus edes mainita.

Muutos on sikäli kiinnostava, että siinä luovuttiin kokonaan sanasta, jota oli vuosi­kymmen­ten ajan turhaan tarjottu käytössä olevan sanan tilalle.

Etummainen ~ etumainen

Suomen kielen lautakunta hyväksyi vuonna muodon etummainen aiemmin yksinomaisena pidetyn etumaisen rinnalle. Päätöstä on selostettu Kielikellon 4/1999 artikkelissa Etum­mai­nen. KSK:ssa on kuitenkin päähakusanan etumainen.

Etuliitteet rahayksiköiden yhteydessä: kiloeuro, MEUR ym.

Aiemmin pidettiin sopimattomana liittää SI-mittayksikköjärjestelmän yksiköiden etu­liit­tei­tä kuten kilo-, mega- ja giga- rahayksiköiden nimiin, tunnuksiin tai lyhenteisiin. Esi­mer­kik­si jo Kielikellossa 10 (v. 1978) oli Sanasuosituksia-osassa kuvaus, jonka mukaan ilmauk­sen miljoona markkaa tavallisen lyhenteen milj. mk ohella voidaan käyttää ”vielä typis­te­tym­pää lyhennettä” Mmk, mutta selostus jatkuu:

Esimerkiksi 8 Mmk luetaan kuitenkin aina ”kahdeksan miljoonaa markkaa” (ei ”kahdeksan megamarkkaa”).

Tämä on luonnollista ymmärtää niin, että M-kirjain oli tässä yhteydessä tulkittava sanan miljoona lyhenteeksi eikä SI-etuliitteen tunnukseksi. Kuitenkin Kielikellon 2/1999 artikkelissa Miljoona ja tuhat euroa sanotaan:

Miljoonasta markasta on käytössä myös lyhyempi lyhenne Mmk, johon iso M (= mega eli miljoonakertainen) on lainattu SI-järjestelmän etuliitteistöstä, vaikka markan ly­hen­ne ei SI-järjestelmään kuulukaan. Jos samaa muodostustapaa sovelletaan euron lyhenteisiin, saadaan tulokseksi lyhenteet M€ ja Me (sekä MEUR). Ne eivät kui­ten­kaan ole uutuutensa ja lyhyytensä vuoksi yhtä selviä kuin pitemmät muodot eli milj. € jne. Juoksevassa tekstissä näitä lyhenteitä ei siksi kannata käyttää. Tau­lu­kois­sa ja kuvioissakin tilan löytäminen useimmiten onnistuu järjestelyn avulla.

Ilmauksiin M€ ja MEUR suhtaudutaan siis varsin kriittisesti, mutta ei ehdottoman tor­ju­vas­ti. (Kielitoimiston lyhenneluettelo sanoo kyllä lyhenteestä MEUR yksioikoisesti: ”perimmin: milj. euroa”.) Sen sijaan vastaavat tuhannen euron merkinnät k€ ja kEUR eivät artikkelin mukaan ole suositeltavia, olennaiseksi siksi, että etuliitteen k merkitystä ei pidetä yleisesti tunnettuna.

Kielikellon 3/1998 artikkelissa Rahayksiköt ja valuutat esitetään periaatteellisemmalta pohjalta jyrkempi kanta:

Rahayksiköt eivät kuulu kansainvälisen SI-mittayksikköjärjestelmän piiriin (Système International d’Unités), eikä rahayksiköihin voi sen vuoksi liittää SI-järjestelmän etuliitteitä kilo, mega jne. Siispä puhutaan tuhansista markoista ja miljoonista eurois­ta, ei ”kilomarkoista” tai ”megaeuroista” (ei myöskään ”KFIM”, ”MEUR”).

Saman ajatuksen esittää tiiviimmin standardi Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen, SFS 4175:2006.

Tilanne on kuitenkin muuttunut, koska vuonna 2013 vahvistettu standardi SFS-ISO 80000-1 (Suureet ja yksiköt. Osa 1: Yleistä) nimenomaisesti sallii SI-järjestelmän etu­liit­tei­den käytön rahayksiköiden yhteydessä:

HUOM. 2 SI-etuliitteitä käytetään myös ISOn valuuttatunnusten kanssa. Esimerkkejä:
1 kEUR = 1 000 EUR (euro)
1 kGBP = 1 000 GBP (Englannin punta)
1 MUSD = 1 000 000 USD (Yhdysvaltain dollari)
1 GSEK = 1 000 000 000 SEK (Ruotsin kruunu).

Tämä on sikäli erikoinen kannanotto, että rahayksiköt eivät lainkaan kuulu mitta­yksikkö­standar­dei­hin. Taustalla on ehkä se, että standardi ottaa kantaa muuhunkin etuliitteiden käyttöön muualla kuin SI-yksiköiden yhteydessä, ja tässä taustalla on pyrkimys täs­mäl­li­syy­teen: tietotekniikassa esimerkiksi kilo- tarkoittaa vaihtelevasti joko 1000-ker­tais­ta tai 1024-kertaista, ja standardin mukaan vain 1000-kertaisuus on oikea merkitys.

SFS:n julkaisema SI-opas (6. painos, 2013) menee pitemmälle ja esittää, että etuliitteitä voi käyttää myös euron merkin edessä:

Etuliitteitä voidaan käyttää muidenkin yksiköiden – –, myös esimerkiksi raha­yksi­köi­den ja valuuttakoodien kanssa (esimerkki 13). Tällöin on, erityisesti kansain­väli­sis­sä yhteyksissä, vältettävä kansallisia merkintä­tapoja, kuten £, $, kr ja fr (frangi), koska on käytössä monia eri puntia, dollareita, kruunuja ja frangeja.
– –
Esimerkki 13. 15 M€ = 15 000 000 € – –

Gerbiili ← gerbilli

Ville Elorannan kirjassa ”125 myyttiä suomen kielestä” (2014) on s. 54 seuraava kappale:

Joskus kieliyhteisö ei silti niele kaikkia suosituksia. Esimerkiksi muotoa gerbilli suositettiin pitkään hyppymyyrien tieteellisen nimen Gerbillinae perusteella. Onko joku joskus nähnyt gerbilliä käytettävän? Lopulta Kielitoimiston sanakirjaan ilmestyi vaivihkaa gerbiili, mutta gerbilli mainitaan yhä sen synonyymina.

Kyse ei kuitenkaan ole ollut pitkäaikaisesta suosituksesta. Kumpaakaan sanaa ei ole KSK:n edeltäjissä. Asiaa ei ole lainkaan käsitelty Kielikello-lehdessä, eikä siitä ole Kotuksen si­vuil­la­kaan mitään, paitsi se, että KSK:ssa on (vuoden 2016 versiossa) vain sana gerbiili.

Ilmeisesti muoto gerbilli on tullut KSK:aan sen jossain versiossa, ja sen rinnalle on myöhemmin otettu gerbiili, ja se siis on nyt ainoana muotona. Koska KSK:sta on verkossa aina vain uusin versio, asian historia olisi hankala selvittää.

Lemmikki-lehdessä vuonna 2000 julkaistun pakinan Jyrsitään sanoja mukaan kieli­toimis­tos­ta olisi annettu seuraava vastaus: ”Nimi gerbilli tulee latinankielisestä suvun/lajin nimestä Gerbillae. Seurojen ei kuitenkaan tarvitse nimeään muuttaa gerbiiliseurasta gerbilli­seuraksi. Sana gerbiili elää ja ehkä päätyy vielä sanakirjaankin.”

Myös tämän sanan merkitys on epäselvä. KSK:ssa on jokseenkin epämääräinen kuvaus: ”afr. ja aas. jyrsijöitä, joista eräitä pidetään lemmikki- ja koe-eläiminä”. Laajimmassa mer­ki­tyk­ses­sä sanalla voitaisiin tarkoittaa kaikkia Gerbillinae-alaheimon lajeja, ja ns. nisäkäs­nimi­toimi­kunnan listassa tämän alaheimon suomenkielinen nimi onkin gerbiilit. Vanha ja edelleen laajassa käytössä oleva nimi on kuitenkin hyppymyyrät. Sana gerbiili tuli käyttöön lemmikkieläinten kaupassa tarkoittamaan yhtä lemmikkinä pidettävää lajia, mongolian­hyppy­myyrää (Meriones unguiculatus). Tämä merkitys sillä on yhä paitsi lemmikki­kaupois­sa myös muun muassa Suomen Gerbiiliyhdistyksen toiminnassa (ks. esim. sen verkko­sivua Gerbiilit).

Henkilöys, henkilöllisyys, henkilötodistus

Sana henkilöys esiintyy kyllä jo NSK:ssa, mutta vain viittauksena sanaan henkilöllisyys. PSK:ssa on jo toisin päin. Lisäksi merkitys on supistunut: NSK:n mukaan henkilöllisyys merkitsee myös persoonallisuutta, persoonaa.

Myös henkilötodistus esiintyy jo NSK:ssa, mutta vain viittauksena sanaan henkilöllisyys­todistus. PSK:ssa tämäkin on toisin päin.

Viranomaisten kielenkäytössä käytetään nykyisin sanoja henkilötodistus ja henkilöys. Niitä suositellaan Kielikellon 4/1993 artikkelissa Henkilö vai henki, henkilöllisyys vai henkilöys? Pitemmät synonyymit ovat sitkeästi säilyneet arkikielessä.

Ikinä- tai koskaan-sana superlatiivin yhteydessä: paras ikinä, paras koskaan

Kielikellon 1/2008 artikkelissa Ei ikinä! suhtaudutaan varsin kielteisesti paras ikinä -tyyppisiin ilmauksiin: ”Englannin rakenteita ei tarvitse eikä pidä noudattaa, sillä suomessa riittää omaakin ilmausarsenaalia.” Artikkeli ei kuitenkaan mainitse suomen vanhaa ilmaisukeinoa, jolla esitetään samanlainen painotus kuin englannin best ever -rakenteella: kaikkien aikojen paras.

Kuitenkin KKOO esittää (s. 366) ilmauksen tyyliltään arkiseksi, luonnehtimatta sitä virheeksi. Samalla linjalla on KSK (hakusana ikinä).

Ilmauksiin paras koskaan ja paras milloinkaan lienee suhtauduttava samalla tavoin, vaikka edellä mainittu artikkeli ei käsittele niitä eikä KSK lainkaan esitä uuden käyttötavan mukaisia esimerkkejä.

Ilman että

Kielikellon 1/2016 artikkeli Päivitetty Kielitoimiston sanakirja kuvaa, että rakennetta ilman että on aiemmin pidetty huonona. Näin onkin muun muassa E. A. Saarimaan Kielenoppaassa. Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas esittää hakemistossa ilman-sanan kuvauksessa lievemmin, että ”ilman että [on] yleensä korvattavissa luontevammalla ilmauksella”.

KSK:ssa on otetty salliva linja: ilman-sanan kuvauksessa on ilman mitään moitetta tai tyylimerkintää seuraavat esimerkit:

Kaatui ilman että kuitenkaan loukkaantui kaatui kuitenkaan loukkaantumatta. Tule ilman että kukaan huomaa niin ettei kukaan huomaa t. kenenkään huomaamatta. Tuho lähestyy, ilman että mahdamme [= meidän mahtamatta t. emmekä mahda] sille mitään.

Inuitti, inuiitti, inuit ja eskimo

Suomen kielessä on käytetty sanaa eskimo Grönlannissa, Pohjois-Amerikan arktisilla alueilla ja Koillis-Siperiassa elävistä kansoista, ja niiden kieliä on kutsuttu eskimokieliksi. Kuten Kielikellon kirjoituksessa 2/2000 Eskimo vai inuitti? kuvataan, eskimo-sanaa on väitetty halventavaksi ja sen tilalle on tarjottu sanaa inuitti (tai sen jotain muunnelmaa). Eskimot itsekin ovat kuitenkin eri mieltä nimitysten sopivuudesta, ja lisäksi inuitti kielen nimityksenä viittaa vain toiseen eskimo­kielten kahdesta ryhmästä.

Kielenhuolto ei liene koskaan tukenut ajatusta eskimo-sanan vältettävyydestä, mutta tilalle tarjotun nimityksen muodossa ja merkityksessä on tapahtunut muutoksia:

Kielikellon 2/2000 artikkelissa Inuit, inuitti ja inuiitti kuvataan nimityksen käsittelyä suomen kielen lauta­kunnassa vuonna 1995.

Ja/tai ~ tai

Ilmaus ja/tai on levinnyt joistakin ammattikielen muodoista laajemmallekin, ja kielen­huolto on suhtautunut siihen ensin varauksellisesti, nykyisin ilmeisesti varauksettoman sallivasti.

Merkkiaiheisen Kielikellon 3/1993 ohjeissa vinoviivan käytöstä sanotaan:

Vinoviivaa ei pitäisi käyttää vaihtoehtoisuuden merkkinä muuten kuin lomakkeissa tai niihin verrattavissa. Tavallisessa juoksevassa tekstissä ei pitäisi käyttää sellaisia ilmauksia kuin ja/tai (olisi kaiketi luettava: ”ja tai tai”). ”A ja/tai B” voidaan korvata ilmauksella ”A tai B tai molemmat”.

Tässäkin siis jo on se ajatus, että pelkkä tai ei ehkä riittäisi. Toisella linjalla on Kielen­huollon käsikirjan vuoden 2003 painos, joka esittää vinoviivan kuvauksessa seuraavan:

Esimerkiksi tavallisessa virkkeessä voi aivan mainiosti uutis-/viihdeaineiston sijasta käyttää ilmausta uutis- ja viihdeaineisto. Myös ilmauksen ja/tai sijasta käy yleensä tai, sillä tai ei sulje kumpaankaan vaihtoehtoa pois.
Jos viranhaltijalla on ikä-/palvelusvuosilisiä – –.
Jos viranhaltijalla on ikä- tai palvelusvuosilisiä – –.

Tosin se lisää: ”Selvyyden vuoksi joskus kuitenkin käyttää lisäystä tai molemmat.

Toisessa merkkiaiheisessa Kielikellossa 3/1998 on pitkähkö vinoviivan kuvaus, joka ottaa kantaa ilmaukseen ja/tai väljemmin, jopa antaen ymmärtää, että se olisi erityisen täsmällinen ja joskus jopa välttämätön (huomaa sana useimmiten):

Erityiseen tarkkuuteen pyrkivistä teksteistä on lähtöisin konjunktio ja/tai – –. Täl­lai­nen merkintätapa sopii erikoisalan teksteihin, mutta ei esimerkiksi sanomalehtiin tai muuhun tavalliseen asiaproosaan. Konjunktio ja/tai on tavallisessa tekstissä kan­keah­ko, ja sen lukeminen on vaikeaa, joten useimmiten rakenne A ja/tai B kannattaa korvata ilmauksella A tai B tai molemmat. Usein ei edes tarvita näin suurta tark­kuut­ta, vaan jompikumpi konjunktioista riittää yksinäänkin.

Jalkauttaa

Sana jalkauttaa tarkoittaa alkujaan ratsumiesten komentamista ratsailta, etenkin taistelemaan jalkaväen tavoin. Tosin jo NSK:ssa on selityksessä myös huomautus ”myös vastaa­vas­ti polku­pyörä­joukois­ta”. PSK:ssa sana on edelleen merkitty sotilaskieleen kuuluvaksi, mutta sodan­käynnin muuttuminen heijastuu selityksessä: ”komentaa miehet laskeutumaan ajoneuvosta (taistelu­järjestykseen); muuttaa yksikkö jalkaväkiyksiköksi. J[alkau]tettu ratsuväki.

Nykyisin jalkauttaminen on kuitenkin otettu tarkoittamaan toteuttamista: yrityksen (tms.) tavoitteiden, suunnitelmien tai strategioiden toteuttamista käytännön toiminnassa. Se saattaa tarkoittaa myös jotain käsitteellisempää. Sanaan liitetään yleensä illatiivissa oleva määrite, jolla ilmaistaan esimerkiksi, keille tai mille toteuttamistyö halutaan osoittaa tai minne jotain tietoa, asenteita tms. halutaan siirtää. KSK:ssa tämäntapaiset aivan uudet merkitykset esitetään niin, että PSK:n mukaisen kuvauksen jälkeen on toinen osa:

2. kuv. soveltaa käytäntöön, panna toimeen, konkretisoida. Jalkauttaa strategia työyhteisöön. Tutkimus­tiedon jalkauttaminen yrityksiin.

Kielikellon 1/2005 artikkelista Jalkautuva huoltokirja ilmenee, että tuolloin uusmerkitystä ei vielä ollut KSK:ssa. Artikkeli kuvaa uusmerkityksen ongelmalliseksi:

Uusille ja muodikkaille sanoille on usein ominaista merkityksen jonkinasteinen epämääräisyys. Muotisanaa käytetään herkästi varsin väljästi harkitsematta ajatusta loppuun asti. Syntyy merkitykseltään hämärähköjä virke­koko­nai­suuk­sia, joita ei voi aina selventää vain muutamaa sanaa vaihtamalla. Näin on laita myös jalkauttamisen.

Johtopäätös ja sen vetäminen

Sana johtopäätös on kuvattu NSK:ssa ilman muita ohjeellisia huomautuksia kuin se, että ilmaus vetää johtopäätös on hylättävä ja sen sijasta olisi sanottava tehdä johtopäätös. PSK kuitenkin ottaa kannan, jonka mukaan sanan johtopäätös sijasta olisi parempi käyttää sanaa päätelmä; KSK:sta tällainen kannanotto poistettiin.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas toteaa, että sanalle johtopäätös on nasevampi synonyymi päätelmä. Lisäksi Kielikellon 4/1992 artikkeli ”Svetisismit” esittää ilmaukselle vetää johtopäätös paitsi vaihtoehdon tehdä johtopäätös myös vaihtoehdon päätellä. Saman esittää PSK.

Kuten svetisismejä koskevassa kohdassa selostetaan, KSK:n vuoden 2016 versiosta poistettiin ”paremmin toisin” -suositus ilmauksesta ”vetää johtopäätös”. Toistaiseksi ei vielä ole otettu kantaa anglismiin ”hypätä johtopäätökseen”.

Johtuen- yms. muotojen käyttö postpositioina

KKOO esittää (s. 148):

[Syyn tai perustelun ilmaisemiseen] käytetään verbin tehdyn-​tyyppi­sen muodon pohjalta kiteytyneitä postpositioita, kuten johtuen, perustuen ja pohjautuen. Tällaiset ilmaukset ovat sinänsä yleiskielen mukaisia, mutta ne saattavat turhaan lisätä tekstin abstraktisuutta ja vaikuttaa sen hahmotettavuuteen (ks. tarkemmin s. 230–):
Elintarvikealan lakoista johtuen ruokalistaan saattaa tulla muutoksia. – Vähemmän abstraktisti: Elintarvikealan lakkojen vuoksi – takia – –. Mihin lakiin perustuen Kela voi näin menetellä? Vaihtoehtoisesti: Minkä lain perusteella – mukaan – –?

Aiemmin sellaista käyttöä on pidetty virheellisenä. KKOO sanoo (s. 231): ”Aiemmissa oppaissa riippuen-sanan kivettynyttä käyttöä on kehotettu välttämään.”. ja ”Aiemmissa oppaissa johtuen-sanaa on kehotettu kokonaan välttämään.” Vielä Kielikellon 3/2010 artikkelissa Asiaa koskien, toimen­piteitä edellyttäen esitetään:

Toisen infinitiivin instruktiivin käyttöön liittyy muutamia tavallisia kompastus­kiviä: – –
3) Infinitiivillä on eri tekijä kuin predikaatilla.
”Päivityksen asennuksen jälkeen ohjelma saattaa lakata toimimasta johtuen muutoksista palomuurin asetuksissa.”
”Johtokunta päättänee hyväksyä hankesuunnitelman koskien hiomakoneen korvaamista pyöräsorvilla.”
Autosta riippuen vaijeria on helppo säätää.”
Ohjelma ei johdu muutoksista, eikä johtokunta koske mitään. Vaijerin säätäjäkään ei toivottavasti riipu autosta.

KKOO käsittelee myös (s. 149) sanojen koskien ja liittyen käyttöä post­posi­tioi­na melko kriittisesti, mutta esittämättä sitä suoraan sääntöjen vastaisena. KKOO:n mukaan ne ”voivat epämääräistää tekstiä”, ja ”merkitykseltään täysin yksiselitteinenkin kokonaisuus on usein paperinmakuinen”. Se esittää seu­raa­vat esimerkit tyyliltään huonoina, mutta ei siis suorastaan vir­heel­li­si­nä: Muutos varhaiskasvatus- ja esiopetus­suunnitelman lukuun yhdeksän koskien oppilashuoltoa (tässähän ei edes ole predikaattia, jota koskien voisi määrittää) ja VM teki tietopyynnön – – koskien selvitystä – – (vanhojen sääntöjen mukaan väärin, koska VM ei koskenut selvitystä).

Joku vai jokin?

Pronominien joku ja jokin työnjakoa on viime vuosikymmeninä opetettu yleensä seuraavasti:

Ohjeissa on kuitenkin ollut vaihtelua, ja KKOO:n mukaan (s. 266) opetuksessa oli omak­sut­tu tiukempi linja kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kieli­valio­kunnan työ­jaos­ton (suomen kielen lautakunnan edeltäjän) vuonna 1946 antamassa suosituksessa.

Suomen kielen lautakunta hyväksyi vuonna 2012 uuden ohjeen, joka sallii enemmän vaihtelua ja joka KKOO:n mukaan ”on pitkälti sama kuin vuoden 1946 kielivaliokunnan suositus”. Suositusta on kuvattu Kielikellon 2/2012 artikkelissa Joku ja jokin ja KKOO:ssa s. 266–270. Suositus poikkeaa edellä kuvatusta aiemmasta normistosta seuraavasti:

Näin ollen sallitaan pääosin yleis­puhe­kielen mukainen käytäntö. Siinä joku ja jokin ovat sulautuneet yhdeksi pronominiksi. Sen muutamat muodot perustuvat joku-sanaan, nimittäin nominatiivi (joku, jotkut) ja yksikön genetiivi (jonkun), muut muodot jonkin-sanaan.

Normi vaatii kuitenkin edelleen

Lisäksi vanhaa sääntöä suositellaan tilanteisiin, joissa yksikäsitteisyys vaatii vanhaa erottelua:

Pronominin valintaan vaikuttaa ilmauksen yksiselitteisyys: jos tekstiyhteydestä ei käy selvästi ilmi, viittaako pronomini joku tai jokin ihmiseen vai muuhun kuin ihmiseen, on paras soveltaa pääsääntöä (joku = ihminen, jokin = muu kuin ihminen). Esimerkiksi
Äänestä jotain kilpailijoista voittajaksi [esim. koiraa]. | Äänestä jotakuta kilpailijoista voittajaksi [esim. laulajaa]. | Äänestä jotakuta ~ jotain näistä Idols-kilpailijoista voittajaksi. | Hän ei halunnut ampua mitään elävää olentoa paitsi puolustaakseen jotakuta muuta [kyse ihmisestä, vrt. jotain muuta].

Joukkoon viittaava pronomini: onko nuoriso se vai he?

Aiemmin kielenhuolto oli sillä kannalla, että pronomini noudattaa korrelaattinsa lukua (yksikköä tai monikkoa) eli sen sanan kieliopillista lukua, johon se viittaa. Vaikka kansa tai nuoriso viittaa moniin ihmisiin, se on kieliopillisesti yksikkö, ja siksi olisi käytettävä yksiköllistä pronominia se eikä monikkoa he.

Kielikellon 1/1993 artikkeli Onko kansa he? Eräs pronominiongelma kuvaa sekä aiempia normeja että suomen kielen lautakunnan vuonna 1992 tekemää päätöstä, joka väljensi sääntöä:

Relatiivipronominin tulee noudattaa korrelaattinsa lukua. Normaalisti muukin pronomini noudattaa korrelaattinsa lukua eikä kollektiivisubstantiiviin viitata persoonapronominilla. Poikkeuksia ovat ne tapaukset, joissa korrelaatti tarkoittaa elollisten olentojen kollektiivia ja joissa ajatellaan enemmän ryhmän yksityisiä jäseniä kuin ryhmää kokonaisuutena. Hyväksyttävää on näin käyttää monikkoa seuraavasti: ”Aviopari saapui Kennedyn lentokentälle. Sieltä he lähtivät Hiltonin hienostohotelliin, jossa he nauttivat runsaan päivällisen.”

Aihetta on käsitelty myös Kielikellon 3/2013 artikkelissa Henkilökunta ja he. Sen mukaan vaihtelu ei ole täysin vapaata:

Joskus kuitenkin vain jompikumpi, yksikkö tai monikko, tuntuu käyvän.
Pariskunnalla oli erimielisyyksiä, mutta he ylläpitivät rakkauttaan päivittäin.  | Lautakunnan ja sen jaostojen tehtävänä on vastata toimialansa toiminnan, talouden ja organisaation kehittämisestä – –

Tähän voi kuitenkin huomauttaa, että lautakunta ei lainkaan ole kollektiivin nimi, vaan toimi­elimen nimi, kuten eduskunta, ministeriö ja kaupungin­hallitus. Jo tämä selittää, että siihen voi viitata vain yksiköllisellä pronominilla, varsinkin kun tässä puhutaan lauta­kunnan jaostoista, jotka eivät tietenkään ole sen jäsenten jaostoja.

Lautakunnan kannanotto puhuu elollisten olentojen kollektiivista. Uudempi Kielikellon artikkeli esittääkin esimerkin myös yhteydestä, jossa sanaan susilauma viitataan monikol­li­sel­la prono­mi­nil­la ne. Artikkeli myös lisää: ”Muihin kuin ihmiseen tai eläimeen viit­taa­viin kollektiivi­sanoihin ei yleensä voi viitata monikollisella pronominilla”. Tämä herättää kysy­myk­sen, voiko siis joissakin tilanteissa. Artikkelissa erikseen torjutaan he-sanan käyttö ”silloin, kun substantiivi ei ole varsinainen kollektiivisana, vaan esimerkiksi maan, yri­tyk­sen tai muun yhteenliittymän nimi”, esimerkiksi ilmauksessa ”Tämän on ilmeisesti myös Stockmann havainnut, koska heidän sivuilleen – –”.

Epäselväksi jää myös se, onko he-sanan käyttö hyväksyttyä edes kaikissa lauta­kunnan kannan­otoissa mainituissa tapauksissa. KSK:ssa (vuoden 2016 versiossa) on nimittäin seuraava, jo PSK:ssa ollut esimerkki he-sanan kuvauksessa (haka­sulkeet ja niiden välissä oleva huomautus kuuluvat KSK:n tekstiin):

Yleisön mielenkiinto laimenisi pian, jos he eivät [paremmin: jos se ei] näkisi suosikkiaan.

Lautakunnan kannanotto merkitsee oikeastaan palaamista vanhaan normiin. Ryhmäsanaan viittava he on nimittäin ollut tavallinen kirjoitetussa kielessä, myös raamatunsuomennosten kielessä. Tämä ilmenee siitäkin, että NSK kuvaa tällaisen käytön pikemminkin vanhentuneeksi tai vanhastavaan tyylii kuuluvaksi kuin virheeksi; se esittää hän-sanan kuvauksen kohdan I alussa:

Vanh. mon. koll. s:iin liittyen. | - - minun kansani on hullu; he eivät tunne minua VT. Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme; ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut VT.

Journalismi-sanan ääntämys

Sanan journalismi ääntämisohjeena (tai ääntämistietona) on

Erikoisinta on, että KSK ei siis esitä vaihtoehtoa [surnalismi], jossa vieraan ääntämyksen suhuäänne on täysin suomalaistunut, mutta kylläkin vaihtoehdon [žurnalismi], joka on lähempänä alkukieltä kuin NSK:n ainoana ääntämyksenä mainitsema. Käytännössä ž-äännettä tuskin koskaan esiintyy suomea äidinkielenään puhuvan puheessa, paitsi ehkä vieraissa nimissä.

Ohjeet koskevat myös sukulaissanoja kuten journalisti, vaikka NSK:n ja PSK:n esitystavan takia ohjeet esitetään niissä vain yhtä sanaa koskevina.

Myös journalismi-sanan (ja sen sukulaissanojen) merkitys on muuttunut. NSK:n mukaan merkitys on ’sanomalehtikirjoittelu, sanomalehtityö’, NSSK:ssa ”sanoma” on sulkeissa; PSK:n mukaan merkitys on ’toimitustyö joukkoviestimessä, vars. lehtityö, -kirjoittelu’, KSK:n mukaan ’toimitustyö joukkoviestimissä; sen tulokset’. Näissä laajentumisissa ei ole kyse vain maailman muuttumisesta, vaan jo NSK:n tekoaikana oli aikakauslehtiä ja radio.

”Kaksoispassiivi” ollaan oltu ~ on oltu

Niin sanottua kaksoispassiivia kuten ollaan oltu on pidetty virheellisenä; on neuvottu kirjoittamaan on oltu. KKOO:n kuvaus kaksoispassiivista (s. 191–194) esittää, että sen mukaan kaksoispassiivia esiintyy kirjoitetussa kielessä etenkin kielteisissä muodoissa kuten ei oltu päätetty ja ei oltaisi päätetty. KKOO sanoo, että ”kaksoispassiivi ei ole yleis­kielen suosituksen mukainen muoto”, mutta lieventää vanhaa ohjetta, varauksellisesti ja tulkinnanvaraisesti:

Vanha suositus kaksoispassiivin (ollaan tehty, ei olla tehty, ei oltu tehty jne.) vält­tä­mi­ses­tä yleiskielessä siis pätee edelleen. Kuitenkin kiel­tei­sis­sä menneen ajan liitto­muodoissa kaksoispassiiviin voi joskus suhtautua maltillisemmin. Suositukseen voi siis lisätä aiemminkin eräissä oppais­sa esitetyn lievennyksen: käytetään ”mie­luum­min” yksin­kertaista passiivia kuin kaksoispassiivia, mutta kaksois­passiiviakaan ei tulisi pitää aivan sopimattomana silloin, kun se on ilmauksen selvyyden kannalta eduksi.

Selvyysedulla viitataan Osmo Ikolan Nykysuomen oppaassa (2001) esitettyyn ajatukseen, jonka mukaan kaksoispassiivi on sopivaa ”joissa lauseen passiivi­muotoisuus ei [muutoin] heti kävisi ilmi”, mainiten esimerkin Ei oltu pitkään aikaan siitä asiasta kuultu mitään. Vanhan säännön mukaan olisi kirjoitettava Ei ollut pitkään aikaan siitä asiasta kuultu mitään.

Auli Hakulisen vuonna 2002 kielilautakunnan seminaarissa pitämä esitelmä Ovatko puhuttu ja kirjoitettu kieli erkaantuneet toisistaan? kuvaa kaksois­passiivin käytön kirjoitetussa kielessä esimerkkinä muutoksista, ”joiden vastustaminen osoittautuu ajan mittaan mahdottomaksi”, ja kuvaa asian seuraavasti:

ei oltu koskaan katsottu eli ns. kaksoispassiivi tai passiivi­kongruenssi, jossa passiivin tunnus esiintyy kahteen kertaan verbin liitto­muodossa. Vuonna 1997 kieli­lauta­kunta sanoi ilmiöstä seuraavaa: ”varsinkin passiivin kielteisen pluskvam­perfek­tin muodot tuntuvat melko luontevilta yleis­kielessäkin”. Ilmaus esiintyy melko taajaan erilaisissa lehti­teksteissä, ja taipumus sen käyttämiseen on helppo ymmär­tää muiden kongruenssi­tapausten perusteella.

”Kaksoispassiivissa” ei todellisuudessa ole kyse kaksinkertaisuudesta, ja passiivisuuskin on vain partisiipissa, jonka muodosta ei ole kiistaa. Sellainen ilmaus kuin ollaan oltu ~ on oltu on luonteeltaan 4. persoonan perfektimuoto, joka kuuluu samaan sarjaan kuin olen ollut, olet ollut, on ollut jne. Kysymys on siitä, käytetäänkö tällöin apuverbista olla 3. vai 4. persoonan muotoa.

Kansalaissota vai sisällissota?

NSK:n, PSK:n ja KSK:n mukaan kansalaissota ja sisällissota tarkoittavat samaa: ’saman valtion kansalaisten välinen sota’.

Erikoista on, että ne esittävät ainoana käyttö­esi­merkkinä ilmauksen Yhdysvaltain sisällissota, joka oli Yhdysvaltojen ja siitä eronneiden valtioiden muodostaman konfederaation välinen sota. Sanakirjoissa sisällissota on pää­haku­sanana. Käytännössä sanaa kansalais­sota on käytetty enimmäkseen vain Suomessa vuonna 1918 käydystä sodasta ja kahdesta Rooman valta­kunnassa antiikin aikana käydystä sodasta.

Kuitenkin Kielikellon 1/2008 artikkelissa Kansalaissota vai sisällissota? tehdään ero sanojen merkitysten välillä:

Toisen maailmansodan jälkeen yhteiseksi, neutraaliksi termiksi [Suomessa vuonna 1918 käydylle sodalle] vakiinnutettiin kansalaissota. Tarkkaan ottaen ei kuitenkaan ollut kyse vain Suomen kansalaisten välisestä sodasta, vaan mukana oli ulko­puoli­sia­kin. Tätä pidetään kansainvälisesti sisällissodan tunnusmerkkinä, ja historian­tutki­muk­ses­sa onkin laajalti päädytty käyttämään sanaa sisällissota vuoden 1918 tapah­tu­mis­ta.

Tätä kannanottoa kritisoidaan Jaakko Anhavan kirjoituksessa Sisäisten sotien nimitykset Kielikellossa 2/2008.

Epäselväksi jää, onko sanoilla kielenhuollon mukaan merkitysero – ja mihin perustuu se ajatus, että olisi jokin kansainvälinen kanta näiden suomen sanojen merkityksiin.

Kanssa-sana ilmauksissa kuten ”riitelimme Pekan kanssa”

Kun predikaatti on monikossa, voidaan kanssa-sana ainakin muodollisesti tulkita kahdella tai jopa neljällä tavalla. Esimerkiksi lause riitelimme Pekan kanssa voidaan tulkita seu­raa­vil­la tavoilla:

  1. riitelijät ovat toisella puolella me, toisella Pekka
  2. riitelijät ovat toisella puolella minä, toisella Pekka
  3. riitelijät ovat yhdellä puolella me ja Pekka; toista osapuolta ei mainita
  4. riitelijät ovat yhdellä puolella minä ja Pekka; toista osapuolta ei mainita.

Jos predikaattina on riidellä-verbin sijasta esimerkiksi matkustaa-verbi, vain 1. ja 2. tulkinta tulevat kyseeseen. Normien kannalta olennaista on, ovat ne molemmat mahdollisia.

NSK:ssa on kanssa-sanan kuvauksessa seuraava huomautus: ”Huom. erityisesti seu­raa­van­lai­nen monikollisen pers.-pron:n käyttö, vars. kans. ja puhek. | Kyllä te Irjan k. [= sinä ja Irja] siitä sovitte KARHUM. Mutta he päättivät sepän k. [= hän ja seppä], ettei – – LEINO.” Tässä 2. tulkinnan mukainen merkitys esitetään jopa ainoana, vaikka ehkä tar­koi­te­taan­kin vain sen mahdol­li­suut­ta. Ilmauksen siis sanotaan olevan varsinkin kansan­omainen ja puhe­kielinen. Tämän voinee tulkita niin, että se on mahdollinen myös kirja­kielessä.

PSK:ssa ja KSK:ssa on kanssa-sanan kuvauksessa seuraava esimerkki: ”Riitelimme Pekan kanssa me ja Pekka t. ark. Pekka ja minä riitelimme.” Tämä merkitsee, että kirja­kielessä vain 1. tulkinta olisi mahdollinen, arkikielessä myös 2. tulkinta.

KKOO:n voi sanoa olevan jossakin kahden edellä kuvatun linjan välimaastossa. Lisäksi se käsittelee kaksi­tulkintai­suu­den välttämistä:

Rakenteen minä ja Kiira keskustelimme merkityksessä käytetään erityisesti puhees­sa ja juttelu­tyylisessä keskustelussa myös ilmaus­tyyppiä me keskustelimme (kes­kus­tel­tiin) Kiiran kanssa:
Keskustelimme Kiira Korven kanssa pukujen roolista osana taito­luistelijan ohjelmaa. (kuvateksti, kuvassa toimittaja ja Korpi) – me = toimittaja ja Korpi | Koulutukseni aikana tapasimme työhön­valmentajani kanssa sovituin aika­välein. – me = minä ja työhön­valmentajani
Ilmaustyyppi on periaatteessa kaksitulkintainen: ’me ja Kiira keskustelimme’ tai ’minä ja Kiira keskustelimme’.

Kera

Suhtautuminen kera-sanaan on vaihdellut muun muassa sanakirjoissa. Yksimielisyys rajoittuu oikeastaan siihen, että kera vastaa kanssa-sanaa, mutta on harvinaisempi.

NSK kuvaa kera-sanaa pitkähkösti. Kuvauksen 1. merkitys on ’seurassa, parissa, ohella, mukana, myötä’, ja tässä merkityksessä se on etupäässä ylätyylinen, kun se liittyy elollista olentoa tarkoittavaan sanaan (esimerkiksi äiti oli tytärtensä kera), mutta muutoin ”taval­li­sem­pi­kin kuin kanssa” (esimerkiksi kaksi kahvia leivän kera). Kuvauksen 2. merkitys on, että kera sanaa käytetään resiprookkisissa (eli vasta­vuoroisissa) ja niitä lähenevissä ilmauksissa, esimerkiksi jutella jonkun kera. Epäsuomalaiseksi käytöksi on luonnehdittu 3. merkitys­ryhmä, esimerkiksi Liisa odotteli kahvin ja voileipien kera. Täysin ylätyyliseksi on merkitty vain adverbi­käyttö, esimerkiksi Ken kera käy?

PSK sen sijaan kuvaa kera-sanan pääosin vältettäväksi. Kuvaus alkaa: ”vars[inkin] liioitellun huolitellussa kielen­käytössä; tav. paremmin: kanssa, seurassa, parissa, ohella, mukana, myötä tms.” Kaikkiin esimerkkeihin on liitetty paremmin-vaihtoehto, paitsi yhteen Kalevalasta otettuun ja seuraavaan: lehtipihvi maustevoin kera (vaikka esimerkkiin nakit perunasoseen kera liittyy huomautus, että paremmin olisi nakit ja perunasose). Esi­mer­kik­si vapauden­risti tammen­lehvien kera olisi paremmin vapauden­risti tammen­lehvin (sikäli oudosti, että sellaista instruktiivin käyttöä attribuuttina on aiemmin pidetty vir­heel­li­se­nä, eikä Ison suomen kieliopin kuvaus instruktiivista tunne sellaista).

KSK:n kuvaus on paljon suppeampi, eikä se ota mitään normatiivista kantaa, vaan esittää PSK:n paremmin-merkinnöissä olevat vaihtoehdot vain selityksinä:

kera tavallisemmin: kanssa, seurassa, parissa, ohella, mukana, myötä tms.
1. Vietti iltaa ystävien kera ystävien kanssa, seurassa, ystävineen. Palkka ikälisien kera ikälisineen. – – kanssa armahan emonsa, / kera valtavanhempansa KALEVALA.
2. ruokalistoissa, ilmaistaessa ruoan lisäkettä t. kastiketta. Lehtipihvi maustevoin kera. Nakit perunasoseen kera nakit ja perunasose.

Ruoka-alalla kera-sana on jonkin verran käytössä. Se esiintyy esimerkiksi Kielikellon 3/2011 artikkelissa Pop-up: ”Baarin ja designliikkeen yhdistäneessä pop-up-konseptissa saattoi kesällä tilata oluen kera vaikkapa paidan tai päinvastoin.”

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (3. painos 2007) sanoo kera-sanasta: ”kirjallis­sävyinen, hiukan sievistelevä prepositio, jota nykyisessä asiatyylissä mieluimmin vältetään”. Se esittää useita esimerkkejä ja kaikille niille paremmin-vaihto­ehdot. Sen mukaan vapauden­risti tammen­lehvien kera olisi paremmin vapauden­risti (tai ynnä) ja tammen­lehvät.

Klassismi ~ klassisismi

Sanalle klassisismi on hyväksytty ja otettu KSK:aan rinnakkaismuoto klassismi. (Muutos on mainittu Kielikellon 4/2004 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja.)

Korkeintaan, työn alla ym. svetisismit

Kielikellon 4/2015 artikkelin Sanakirjoja nykysuomesta mukaan KSK:n vuoden 2016 versiossa poistetaan ”monista aikanaan svetisismeinä eli ruotsalais­peräisinä ilmauksina pidetyistä sanoista” suositus niiden välttämisestä:

”Paremmin toisin” -suositus on poistettu muun muassa ilmauksista korkeintaan, työn alla, vetää johtopäätös ja yhteenveto. Ne ovat olleet pitkään yleisiä kaiken­laisis­sa teksteissä, eikä ole helppo perustella, miksi niitä ei voisi käyttää. Kaikille on ole­mas­sa kyllä hyviä synonyymejä (enintään, tekeillä, tehdä johtopäätös, tiivistelmä), mutta ei voi sanoa, että nämä olisivat aina ”parempia”.

Vrt. kohtaan Johtopäätös ja sen vetäminen.

Muutos on kuitenkin tehty oudosti, sillä KSK:n vuoden 2016 versiossa on seuraava:

korkeintaan vain luvuin ilmaistavasta määrästä: enintään. Korkeintaan 50 euroa. Viivyn korkeintaan tunnin. Korkeintaan [= enintään, parhaassa tapauksessa vain] tyydyttävä. Siitä voi korkeintaan [= enintään] sanoa, että  .

PSK:ssa oli kahdessa viimeisessä esimerkissä hakasulkeissa paremmin-merkinnät; nyt hakasulkeissa on vain selittävät ilmaukset. Hämäräksi jää, mitä ilmaus ”vain luvuin ilmaistavasta määrästä”. Ilmeisesti se on vahingossa jäänyt poistamatta. Aiempi kanta oli, että korkeintaan sopii vain luvun yhteyteen; tosin se oli esitetty epäjohdonmukaisesti, sillä korkeintaan tunnin ei sisällä lukua. Nykyiseksi kannaksi voitaneen tulkita, että sellaista rajoitusta ei ole.

Kielikellon 1/2016 artikkeli Päivitetty Kielitoimiston sanakirja mainitsee muutoksen koskevan myös ilmausta välittömässä läheisyydessä. Muutos on tehty sanan välitön kuvaukseen: KSK:ssa selitetään nyt ilmausta talon välittömässä läheisyydessä sanoilla ”aivan lähellä taloa”, mutta aiemmin tämä esitettiin parempana ilmauksena. Artikkeli mainitsee myös seuraavat esimerkit (sulkeissa vaihtoehto, jota ennen suositeltiin parempana):

Myös sanaan mittakaava suhtaudutaan nyt niin sallivasti, että siihen ei liity mitään viittausta parempiin ilmaisutapoihin. Toisaalta sanakirjan esimerkkejä muutettiin, joten ei ole aivan selvää, onko aiemmin vältettävänä ilmauksena esitetty tuottaa jotakin suuressa mittakaavassa nyt sopiva.

Sanan suuruusluokka kuvauksesta on siitäkin poistettu kaikki kannanotot. Toisaalta sanalle ei esitetä muuta määritelmää kuin vertaa-viittaus sanan luokka yhteen merkitysryhmään, jonka kuvauksessa toisaalta on maininta ”us[ein] paremmin toisin”.

Omanlaisensa kannanmuutos on ehkä sekin, että sanan kirjoittaa kuvauksessa mainittu ilmaus kirjoittaa ylös on nyt esitetty arkikieliseksi, kun taas aiemmin siihen liittyi paremmin-suositus (kirjoittaa muistiin). On epäselvää, mikä näiden kannanottojen ero oikeastaan on.

Koska ~ milloin

On epäselvää, mikä on vanhojen normien kanta sanan koska käyttöön aikaa ilmaisevana, merkityksessä ”milloin”. KKOO esittää (s. 303): ”Joissakin kielenkäytön oppaissa on esitetty, että koska olisi yleis­kielessä alisteista lausetta aloittaessaan vain perustelua ilmaiseva konjunktio, ei kysyvä sana.” Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas ottaa kantaa laajemmin (hakemiston kohdassa Koska): sen mukaan koska on adverbi, mer­ki­tyk­sel­tään sama kuin milloin, ”varsinkin länsi­suomal. kielen­käytössä, ei kovin usein kirja­kieles­sä”, esimerkiksi Koska tulet meillä käymään? Se lisää:

Varsinkin sivulauseissa adverbi milloin suotavampi; koska-sanan 1. merkitys [= syytä ilmaiseva konjunktio] väijyy näet taustalla ja johtaa helposti kaksiselitteisiin lau­sei­siin (»en huomannut, koska alkoi hämärtää»; »tulen, koska haluat»).

Myös uusien normien kanta on osittain epäselvä. KKOO esittää, että koska-sanalla on myös ajankohtaa kysyvä merkitys ’milloin’, joskin sivulauseen alussa se ”aiheuttaa toisinaan hämmennystä”. Voitaneen sanoa, että aikaa ilmaiseva koska on nyt hyväksytty yleiskieleen. Tosin kaksi­tulkintaisuuden vaarasta varoitetaan, mutta tämä koskee vain sivu­lauseita: ”yksiselitteistä tulkintaa vaativissa yhteyksissä kannattaa valita milloin ajan­kohtaa ja koska perustelua ilmaisemaan”.

Kuin mitä ~ kuin, kuin mikä ~ kuin, kuin minkä

Kielikellon 4 (1971) artikkeli joka – mikä esittää alaotsikon kuin mikä alla seuraavat ohjeet:

Kuin-lauseessa ei pidä käyttää partitiivimuotoa mitä seuraavasti: Melusta kehittyy tulevaisuudessa kiusallisempi ongelma kuin mitä se nykyään on. Pronomini on parempi jättää tykkänään pois: kuin se nykyään on. Nominatiivin ja akkusatiivin voi nekin usein jättää pois: Sait paremman tuloksen kuin minä [= kuin minkä minä sain]. Pai­kal­lis­sijat sen sijaan ovat yleensä välttämättömiä kuin-lauseessakin, esim. Hyvin­vointi­yhteis­kunta on aiheuttanut jäsenilleen aivan toisen­laisia ongelmia, kuin mihin aikaisemmat sukupolvet ovat tottuneet.

(Ohjeessa mainittu akkusatiivi tarkoittaa genetiivimuotoa (minkä) silloin, kun sitä käytetään objektin sijana.)

KKOO sen sijaan sallii (s. 349–350) mainitut rakenteet, siis kuin mitä, kuin mikä ja kuin minkä. Se esittää, että näissä yhteyksissä mikä-sanan kyseiset muodot ”eivät ole useinkaan lauseen rakenteen kannalta välttämättömiä, joten ne voi tavallisesti jättää pois”. Tämä sisältää seuraavat ajatukset:

KKOO ei kuitenkaan määrittele, milloin mikä-sanan muodot ovat välttämättömiä tässä käsiteltävissä ilmauksissa. Se puhuu väljästä, häilyvärajaisesta normista. Se kuitenkin esittää aiheesta esimerkkejä:

Aika sanoja mikä, mitä tai minkä ei voi jättää pois ilman, että kuin-jakson rakenne kärsii. Esimerkiksi seuraavissa pronominit ovat omassa lauseessaan välttä­mät­tö­miä (objekti + syöt, objekti + julistamme, subjekti + koitui):

Olet muutakin kuin mitä syöt. – Vrt. ilman mitä-samaa lause on vajaa: ”Olet muutakin kuin syöt.”

Käykö tässä niin, että hän uskoo eri tarinaan kuin mitä me julistamme. – Vrt. ilman mitä-samaa lause on vajaa: ” – – hän uskoo eri tarinaan kuin me julistamme.”

He kokivat kauheamman kohtalon kuin mikä koitui minulle. – Vrt. ilman mikä-samaa lause on vajaa: ”He kokivat kauheamman kohtalon kuin koitui minulle.”

Kuntavaalit ~ kunnallisvaalit

Kunnanvaltuustojen valitsemista on vanhastaan kutsuttu kunnallisvaaleiksi. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Kunnallisvaalit ja kuntavaalit todetaan, että kuntavaalit-sana on yleistynyt: ”Käyttö yleistyi oikeastaan sen jälkeen, kun kunnallislaki muuttui kuntalaiksi 1995. Itse laissa kyllä puhutaan edelleen kunnallisvaaleista.

KSK:aan otettiin kuntavaalit rinnakkaismuotona; päähakusanana pidettiin kunnal­lis­vaa­lit. Käytännössä kuntavaalit muodostunut yleisemmäksi. Vuodesta 2015 alkaen on lain­säädän­nös­sä, muun muassa vaalilaissa, käytetty nimitystä kuntavaalit. KSK:n vuoden 2016 versiossa se on pää­haku­sana­na, ja sanan kunnallisvaalit selityksenä on nyt: ”kunta­vaalien aik. nimitys”.

Käytänteet ← käytännöt

Sanalla käytäntö on vanhastaan ollut useita merkityksiä, yhtenä niistä (NSK:n mukaan) ’(vakiintunut) käyttö- t. menettely­tapa’. NSK:aan otettiin toimitus­työn loppu­vaiheessa eli Täydennyksiä-liitteeseen sana käytänne tähän merkitykseen. Vaikka sitä käytettiin sitten jonkin verran, siitä ei juurikaan kerrottu sana­kirjan ulkopuolella.

Vasta Kielikellon 2/1992 artikkelissa Käytäntö koostuu käytänteistä se nostettiin esille Artikkelissa otetaan se kanta, että sanaa käytäntö ei pitäisi lainkaan käyttää monikossa eikä ylipäänsä tarkoittamaan menettely­tapaa, vaan vain yksikössä merkityksessä ’käytössä olevien menettely­tapojen kokonaisuus’. PSK:ssa sanat selitettiin tämän mukaisesti.

Käytänne on vähitellen yleistynyt, mutta esimerkiksi hyvät käytännöt on edelleen ta­val­li­sem­pi kuin hyvät käytänteet.

-llinen-johdokset: terveydelliset syyt ~ terveyssyyt

Aiemmin suositeltiin välttämään -llinen-johdosten käyttöä silloin, kun asia voidaan nase­vam­min sanoa käyttämällä vastaavaa substan­tii­via yhdys­sanan alku­osana. Esimerkiksi tuotanto­vaikeudet on sujuvampi kuin tuotannolliset vaikeudet. Tästä linjasta on luovuttu KSK:n vuoden 2012 versiossa. Sitä kuvaava Kielikellon 1/2012 artikkeli Mitä uutta Kieli­toimis­ton sanakirjassa? selostaa:

Sanakirjan uudesta versiosta on poistettu muutamia sellaisia kielenkäyttöön liittyviä suosituksia, joita kieliyhteisö ei ole juuri noudattanut eikä ottanut omakseen. – – Myös sellaisista adjektiiveista kuin tuotannollinen ja terveydellinen on esitetty aiem­min suosituksia: tuotannolliset vaikeudet ovat olleet paremmin tuotanto­vaikeuk­sia ja terveydelliset syyt paremmin terveyssyitä. Yhdyssanat ovatkin usein suju­vam­pia, mutta eivät varsinaisesti ”parempia”. Nyt ne esitetään synonyymeina.

Muutosta enteili Kielikellon 3/2009 artikkeli Alueellisesta tarinalliseen – monikäyttöinen llinen-johdin, joka kuvaa -llinen-johdosten luovuutta ja luontevuutta, joskin toisaalta toteaa niiden usein olevan käännös­kielen helppoja ratkaisuja ja joskus merkitykseltään tulkinnan­varaisia.

-llinen-loppuisten sivistyssanojen lyheneminen: traaginen ← traagillinen

NSSK kuvailee esipuheessaan:

On runsas joukko adjektiiveja, joiden loppuna on ruotsissa -isk, saksassa -isch, liittyneenä suoraan johonkin kansain­väliseen kanta­vartaloon, esim. ruots. fysisk, saks. physisch. – – [1900-luvun] alkukymmeninä oli varsin vakiintunut käytäntö, että ruotsin kaksi­tavuisten tällaisten adjektiivien vastineissa oli johtimena -illinen, pitemmissä -inen, esim. fyysillinenromanttinen. – –

– – Vuonna 1946 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kieli­valio­kunta – – oli sitä mieltä, että lyhyempi asu, joka on hiljakseen vallannut alaa pitemmältä, on pantava etusijaan varsinkin silloin, kun on kysymys uusista sanoista, jotka eivät ole vakiin­tu­neet -illinen-asuisina (esim. pykninen oli kutakuinkin yksinomainen). Asiaa käsi­tel­tiin vielä 1956 ja 1960, samassa hengessä.

Tämä selittää sen, että esimerkiksi traagillinen on NSK:ssa päähakusanana, traaginen vain viittauksena siihen, mutta jo NSSK:ssa on näistä muodoista vain traaginen, samoin uudem­mis­sa sanakirjoissa.

Normien ja käytännön muutos on siis tapahtunut jo vuosikymmeniä sitten, mutta tähän on muutamia hiukan erikoisia poikkeuksia. Esimerkiksi klassillinen on NSK:ssa ainoana muotona, NSSK:ssa on samassa hakusanassa klassinen, klassillinen (joka voidaan tulkita suositeltavuus- tai yleisyys­järjestykseksi etenkin, kun se poikkeaa aakkosjärjestyksestä), ja PSK:ssa ja KSK:ssa on edelleen molemmat asut ilman muuta kannanottoa kuin se, että klassinen todetaan tavallisemmaksi.

NSK:ssa on päähakusanana teknillinen, ja tekninen on vain viittauksena siihen. NSSK:ssa on tekninen, teknillinen, mutta PSK:ssa ja KSK:ssa teknillinen on merkitty vanhentuneeksi, joskin sen mainitaan esiintyvän ”teknisten oppilaitosten yms. nimissä”. On esitetty käsi­tyk­siä, että tekninen ja teknillinen on merkitysero, mutta yleisten sanakirjojen mukaan eroa ei ole.

Lopputulema ~ lopputulos

Lopputulema on sanan lopputulos synonyymi, joka on otettu KSK:aan ilman tyyli­laji­merkintää, vaikka sitä ilmeisesti usein kummeksutaan, ehkä muoti­sanana. Aiemmissa sanakirjoissa tätä sanaa ei ole.

Lukusanojen yhdyssanamuodot: kolmevuotias ~ kolmivuotias

Kielikellon 1 (v. 1968) Tähdenvälejä-osastossa on kuvaus ja ohje lukusanojen yhdys­sana­muodoista (tämä osuus puuttuu kyseisen osaston verkossa olevasta versiosta):

Lukusanoista kolme, neljä, seitsemän, kymmenen käytetään yhdyssanoissa asuja kolmi-, neli-, seitsen-, kymmen-, mutta myös normaalin perus­muodon sisältäviä asuja näkee (kolme­vuotias – seitsemän­kiloinen). Yhdyssana-asua suositellaan

1) milloin alkuosa on yhdistämätön, esim. kolmihaara, kymmenpäinen,

2) milloin alkuosa palautuu tyyppiä nominatiivi + partitiivi olevaan luku­sanaan (kolmetoista, neljäkymmentä, seitsemänsataa), esim. kolmi­toista­jäseninen, neli­kymmen­vuotias, seitsen­sata­päinen, kymmen­tuhat­vuotinen.

Ilman yhdyssana-asuja suositellaan kirjoitettavaksi ja luettavaksi

1) lukusanat, joiden alkuosa sisältää eri luku­yksiköitä (ykkösiä, kymmeniä jne.), esim. kaksi­kymmentä­seitsemän­vuotias,

2) vuosisataa tarkoittavat sanat, esim. kolme­sataa­luku, tuhat­seitsemän­sataa­luku.

Kielikellon 7 (v. 1974) artikkeli Lukusana yhdyssanan määriteosana kuvaa asian hiukan toisin. Se kertoo kielilautakunnan jo vuonna 1954 esittämästä suosituksesta, joka puhuu eri vaihtoehtojen yleisyyksistä. Se esittää varsinaisen suosituksen vain sanoista, joiden alkuosa palautuu tyyppiä nominatiivi + partitiivi olevaan luku­sanaan: ”Pitempiasuiset sanat tyyppiä neljäkymmenvuotias tai seitsemänsataavuotinen eivät ole suositeltavia.” Toisaalta se lisää: ”Murtoluvuissa kuitenkin aina: kolmekahdeksasosatahti”.

Kielikellon 2/1989 artikkeli Kolmivuotias ja nelimetrinen on olennaisesti saman­sisäl­töi­nen kuin Kielikellon 1 esitys. Sekin suosittelee yhdyssana-asua (yhdys­sana­muotoa) sellaisiin tapauksiin kuin kolmi­vuotias ja kolmi­toista­vuotias.

Käytännössä perusmuotoalkuisuus on yleistynyt, eikä aiempaa suositusta liene enää esitetty kielenhuollon julkaisuissa. KSK:ssa on useita sanoja, joissa yhdyssanan alku on aiemman suosituksen vastaisessa muodossa, ja ne esitetään vain vaihtoehtoina ilman kannanottoa, esimerkiksi kolme­kuukau­ti­nen = kolmi­kuukau­ti­nen. Useissa tapauksissa sellainen muoto (esimerkiksi kolmevuotias) on jopa päähakusanana ja vanhan suosituksen mukainen (esimerkiksi kolmivuotias) vain viittauksena siihen.

Makedonian rahayksikkö: denaari vai dinaari?

Makedonian rahayksikön nimenä on standardissa Valuuttojen tunnukset (SFS-ISO 4217:2004) dinaari. Se esitettiin nimeksi myös Kotoistus-hankkeen kannanotoissa, joihin valuuttojen suomenkieliset nimet CLDR-tietokannassa ja monissa tietojärjestelmissä perustuvat. Kuitenkin Kotoistus-hankkeen nykyinen kannanotto Valuuttojen nimiä suomeksi ja CLDR versiosta 22 alkaen käyttää nimeä denaari.

Syynä lienee kielitoimiston kannanotto, jota selostetaan Kielikellon 2/2011 artikkelissa Dinaari vai denaari? Perusteluna siinä on, että rahayksikön nimen haluttiin eroavan Jugoslavian rahayksikön nimestä dinaari.

Asu denaari esiintyy myös EU:n tekstin­laadinnan ohjeiden kohdassa Valuuttakoodit.

Mari ← tšeremissi ja vastaavat kansojen ja kielten nimet

Venäjällä elävien suomensukuisten kansojen ja niiden kielten nimiä, jotka olivat jo vakiintuneet suomeen, on muutettu ”omakielisiksi” eli kyseisen kansan itsestään käyttämäksi tai sitä muistuttavaksi sanaksi, esimerkiksi tšeremissi → mari.

NSK:ssa tšeremissi on varsinaisena hakusanana, ja mari on vain viittauksena siihen: ”tšeremissien omakielinen nimitys”. PSK:ssa suhde on jo toisin päin, ja KSK esittää, että tšeremissi on ”marin aiempi nimitys”. Välimuotoista kantaa edustaa vielä Kielikellon 3/1989 artikkeli Kielten nimet:

Muista etäsukukielistä [kuin unkarista] suositetaan käytettäväksi kielen puhujien omakieliseen nimitykseen pohjautuvaa nimeä. Kuitenkaan eri alkuperää olevia, jossakin määrin tuttuja kielten nimiä ei ole pidettävä virheellisinä. – –

Etäsukukielistä käytettävät suositettavat nimiasut hyväksyttävine syno­nyy­mei­neen ovat seuraavat:

saame – lappi
mordva ja sen murteet erzä eli erzämordva (mahdollinen myös ersä) ja mokša eli mokšamordva
mari – tšeremissi
udmurtti – votjakki
komi – syrjääni
hanti – ostjakki
mansi – voguli
nenetsi – jurakki(samojedi)
enetsi – jeniseinsamojedi
nganasani – taugi(samojedi)
selkuppi – ostjakkisamojedi.

Luettelon hyväksyttävistä synonyymeista seuraavat ovat KSK:n mukaan ”aiempia nimiä”, siis vanhentuneita: tšeremissi, votjakki, syrjääni, ostjakki, voguli; nimeä jurakki ei edes mainita, vaikka vastaava suositettava nimi nenetsi on hakusanana.

Markkina ~ markkinat

Sanaa markkinat on aiemmin käytetty vain monikollisena, paitsi yhdyssanoissa. Sitä ruvettiin käyttämään myös yksikössä, merkityksessä ’markkina-alue’, esimerkiksi Suomen markkina. Tämä on nykyisin hyväksyttyä. Kielikellon 4/2004 artikkelissa Kielitoimiston sanakirja asiaa selitetään näin:

Joskus jokin ”väärä” muoto vakiintuu omaan tehtäväänsä, ja se alkaa elää omaa elämäänsä. Näin on käynyt esimerkiksi monen vierastamalle yksikkö­muotoiselle markkina-sanalle. Sen merkitys talouselämän terminä on eriytynyt monikollisesta markkinat-muodosta, eivätkä sanat ole synonyymejä kuin osittain. Yksiköllinen markkina tarkoittaa lähinnä ’markkina-aluetta’.

Epäselväksi jää, onko esimerkiksi ilmauksilla ”Saksan markkinat” ja ”Saksan markkina” jokin merkitys­ero.

Mittayksiköiden merkitseminen

Mittayksiköiden merkitsemistä koskevia normeja ei ole muutettu pitkään aikaan. Koska asiassa on kuitenkin normi­risti­riitoja ja siten muutos­paineita, esitetään seuraavassa lyhyt katsaus historiaan ja nyky­tilanteeseen.

Erimielisyyttä tai normiristiriitoja ei ole sen suhteen, että mitta­yksikkö voidaan ja on usein aiheellistakin ilmaista kirjaimin kirjoitetulla sanalla, esimerkiksi gramma. Eroa syntyy silloin, kun yksikkö esitetään lyhyemmällä ilmauksella.

Mittayksiköiden suomenkielisistä nimistä ei juuri ole ollut erimielisyyttä normien tasolla. Kuitenkin valovirran yksikön luumenin (tunnus lm) nimi tuli vuonna 1992 mitta­yksikkö­asetukseen asussa lumen, mutta sen tilalle tuli kielenhuollon ja SFS:n kannan mukainen, vakiintuneena pidetty luumen. Ks. Kieli­kellon 1/2012 kirjoitusta Valovirran yksikkö on luumen. Lisäksi kielenhuollon ohjeissa esiintyy usein sana aste lämpötilan yksikkönä, vaikka standardien mukainen nimitys on celsiusaste.

Kielenhuolto on suosittanut mittayksiköiden suomenkielisiin nimiin perustuvia lyhenteitä. Sen sijaan kansainvälinen mitta­yksikkö­järjestelmä eli SI-järjestelmä on kansain­välisten, kielestä riippumattomien tunnusten kannalla. Lyhenteissä on alkujaan käytetty loppupistettä (esimerkiksi gr. = gramma), mutta tästä on asteittain luovuttu. Tunnuksissa ei ole koskaan käytetty pistettä (esimerkiksi g = gramma).

Mittayksiköiden nimien etuliite sentti- ilmaistaan kansain­välisessä järjestelmässä tunnuksella c, esimerkiksi cm = senttimetri. Suomessa kielen­huolto kuitenkin muutaman vuosikymmenen ajan suositti sen sijaan lyhennettä s, esimerkiksi sm = senttimetri. Tästä kannasta luovuttiin virallisesti vuonna 1949, joskin sen mukaan opetettiin kansa­koulussa vielä 1950-luvulla. Kyseistä kiistaa kuvataan kirjan Kielenhuollon juurilla kohdassa 5.6.

Mainitun kirjan kohdassa 5.7 kuvataan pisteiden jättämistä pois lyhenteistä. Jo vuonna 1937 kielenhuolto hyväksyi metrijärjestelmän mittojen lyhenteiden (oikeastaan tun­nus­ten) pisteettömyyden. Se kuitenkin vastusti rahayksiköiden tunnusten mk (markka) ja p (penni) pisteettömyyttä, mutta joutui alistumaan valtioneuvoston asiasta tekemään pää­tök­seen vuonna 1938. Vuonna 1945 se hyväksyi muidenkin rahayksiköiden lyhenteiden pisteettömyyden, esimerkiksi kr = kruunu. Vuonna 1949 kielenhuolto valtio­vallan pai­nos­tuk­sen alla hyväksyi pisteettömiksi kaikkien mittayksiköiden lyhenteet, kuten aikamitat kk = kuukausi ja kappalemitat kuten kpl = kappale. Pisteellisiksi jäivät epätäsmällisinä pidet­ty­jen mittayksiköiden lyhenteet kuten tl. = teelusikallinen, ltk. = laatikko ja pak. = paketti. Niistä piste poistettiin vuonna 1976.

Aiempi kirjavuus, jossa käytettiin joistakin yksiköistä useita erilaisia lyhenteitä, on käytännössä lähes hävinnyt suomen kielestä ja myös sen normeista. Esimerkiksi sekunnin tunnus on yhtenäisesti s, eikä aiempaa lyhennettä sek. tai sek enää juuri käytetä.

Kielenhuolto on kuitenkin pitänyt kiinni eräiden mittayksiköiden suomen­kielisiin nimiin perustuvista lyhenteistä siitä riippumatta, että mittayksiköitä ja niiden tunnuksia koskevat standardit on hyväksytty myös Suomen kansallisiksi standardeiksi ja niistä on säädetty lailla. Kuten kohdassa Ajan yksiköiden lyhenteet ja tunnukset: onko tunti h vai t? kuvataan, kielenhuollon kannan voi kuitenkin tulkita lieventyneen.

Sen sijaan kielenhuolto pitää edelleen kiinni siitä, että tonnista (1 000 kg) tulee käyttää lyhennettä tn eikä tunnusta t. Esimerkiksi painorajoituksia ilmoittavissa liikennemerkeissä käytetään kuitenkin t:tä

Kuten lainauksesta ilmenee, kielenhuollon kirjoituksissa ei noudateta sitä kansain­välisen mitta­yksikkö­järjestelmän peri­aatetta, että yksiköiden tunnukset kirjoitetaan aina kursivoimattomina, mm. erotukseksi suureiden tunnuksista, jotka kursivoidaan aina (esimerkiksi m on yksikön metri tunnus, m on suureen massa tunnus).

Normieron muodostaa myös se, että kielenhuollon ohjeissa esitetään asteen merkki (°) symbolina, jota yksinään käytetään lämpötilan yhteydessä, esimerkiksi ”10° lämmintä”, joskin todetaan myös mahdollisuus ilmaista käytetty asteikko, esimerkiksi 10 °C. Stan­dar­dien mukaan asteen merkki yksinään on vain kulman mittayksikkö, kun taas lämpötilan yksiköiden tunnukset ovat °C (celsiusaste) ja K (kelvin).

Litran on kielenhuollon kannan mukaan l, kun taas standardit sallivat sekä l:n että L:n. Jälkimmäisen käyttö on yleistynyt etenkin siksi, että se on monissa tilanteissa selvempi; esimerkiksi 1 L on helpompi hahmottaa kuin 1 l.

Määrätty-tyyppisten muotojen käyttö

Sellaiset muodot kuin määrätty ja sidottu kuvattiin kieliopeissa ja kielen­huollossa aiemmin yksinkertaisesti menneen ajan passiivin partisiippeina, joiden tekijä on ajateltava persoo­nal­li­sek­si. Niinpä määrätty tarkoittaa sellaista, minkä joku on määrännyt tai jotkut ovat määränneet. Tätä kuvailee esimerkiksi Kielikellon 4/1989 artikkeli Passiivin käyttöä seuraavasti:

”Muuttolinnut seuraavat yleensä määrättyjä teitä.” ”Määrätyistä syistä hän ei ole ehtinytkään lähteä.” Tähän tapaan näkee joskus kirjoi­tet­ta­van. Sanalla määrätty on näissä lauseissa aivan erikoinen merkitys, joka periaatteessa jyrkästi poikkeaa tavallisten passiivin 2. partisiippien sellaisten kuin annettu, maksettu, lähetetty merkityksestä. Annettu lupaus merkitsee lupausta, jonka joku tai jotkut ovat an­ta­neet, mutta kuka olisi määrännyt muuttolinnuille tiet? Myöskään myö­häs­ty­mi­nen määrätyistä syistä ei edellytä, että joku olisi määrännyt, mistä syystä myö­häs­ty­mi­nen tapahtuu. Tällainen määrätty-sanan käyttäminen on ruotsin kielen vaikutusta, ja sitä olisi täysi syy välttää, sillä se rikkoo sitä järjestelmää, jonka mukaan passiivia kielessämme käytetään.

KKOO kuvaa (s. 200) jotkin partisiipit, kuten määrätty, ”kivettyneiksi” niin, että taustalle ei tulkita ihmistekijää. Vaikka KKOO ei asiaa mainitsekaan, niiden osalta on luovuttu myös siitä, että kyse olisi todellisesta, menneisyydessä tapah­tu­nees­ta muutoksesta.

KKOO kuvailee yleisesti:

Monilla tehty-tyyppisillä sanoilla on sekä varsinaista passiivikäyttöä että siitä irronnutta kuvailevaksi adjektiiviksi kivettynyttä käyttöä. Kivettymät saattavat joidenkuiden kielenkäyttäjien mielestä olla häiritseviä, koska passiivitulkinta (taustalla tekijänä ihminen) voi herkästi nousta pintaan. Neutraaliksi tarkoitetussa asiatyylissä näitä sanoja kannattaakin kivettyneessä merkityksessään käyttää säästeliäästi. Me ovat kuitenkin yleiskielen mukaisia.

KKOO mainitsee joukon ”kivettyneitä” partisiippeja, jotka on esitetty alla olevassa taulukossa. Taulukossa on myös tietoja niiden esiintymisestä KSK:ssa (v:ien 2014 ja 2016 versioissa) joko hakusanoina tai esimerkeissä vastaavan verbin kohdalla. Taulukossa on myös joitakin sanoja, joita KKOO ei mainitse, mutta joita on muualla kuvattu samalla tavalla; nämä sanat ovat 1. sarakkeessa sulkeissa.

Sana Esiintyminen KSK:ssa
(alipalkattu) On v:sta 2012. Aiemmin suositeltiin sanaa alipalkkainen.
etuoikeutettu On.
itseoikeutettu On.
määrätty On, mutta hyväksyttävää käyttöä on vain matematiikassa merkityksessä ’definiittinen’. Esimerkiksi sellainen kuin määrätyissä tapauksissa esitetään kartettavana.
oikeutettu On.
perusteltu Ei, mutta perustella-verbin kuvauksen esimerkeissä on perusteltu-muodon ”kivettynyttä” käyttöä.
rajattu Ei.
rajoitettu On, mutta ”paremmin toisin, kun kyse ei ole tahallisesta rajoittamisesta”.
sidottu Ei. Sitoa-verbin kuvauksessa on useassa esimerkissä sidottu ”kivettyneessä” käytössä, huomautuksena ”paremmin: sitoutunut”, ”pitää olla: sitoutunut” tms.
(suljettu) Ei, mutta verbin sulkea kohdalla kuvataan osittain hyväksyttyä (esim. suljettu laitos), osittain epäsuotavaa (esim. suljettu talous) käyttöä.
tietty On, mutta ”muusta kuin selvästi tiedossa olevasta us. paremmin toisin”. Ks. Tietty.
uskallettu Ei. Uskaltaa-verbin kuvauksessa on esimerkki ”Uskallettu [paremmin: uskalias, uhkarohkea, rohkea] väite, asu.
varusteltu Ei.
(varustettu) Ei. Varustaa-verbin kuvauksessa on useita varustettu-muodon esiintymiä, joista jotkin voisi ehkä tulkita ”kivettyneeksi” käytöksi. Sellainen on ennen muuta seuraava, mutta se on merkitty leikilliseksi: Terävällä älyllä varustettu naisihminen.

Kielikellon 4/2014 artikkeli Rajattuja ongelmia puhutuilla sivuilla esittää olennaisesti samoja näkemyksiä kuin KKOO, paljolti samoin sanoin.

Vrt. kohtaan Pidetty-tyyppisten muotojen käyttö.

Nisäkäslajien nimet

Niin sanottu nisäkäsnimistötoimikunta julkisti vuonna 2006 ehdotuksensa maailman nisäk­käi­den suomenkielisiksi nimiksi. Esimerkiksi maamyyrä nimettäisiin sen mukaan kontiaiseksi ja maaoravat tiku­takuiksi. Vaikka ehdotuksen nimiin on usein viitattu uusina ja jopa virallisina niminä ja niitä melko paljon käytetään, ehdotuksella ei ole virallista asemaa, ja suomen kielen lauta­kunnan kannan­otto siihen on melko tyr­mää­vä.

Kuitenkin osa uudisnimistä on otettu KSK:aan. Esimerkiksi kontiainen on varsinaisena hakusanana, ja sana maamyyrä määritellään siihen viittaamalla, ja tähän liittyy maininta ”(ei eläintieteen terminä)”. (Kontiainen ei esiinny PSK:ssa eikä NSK:ssa; murteissa se esiintyy, mutta muissa merkityksissä.) Tällaiseen ehdotuksen hyväksymiseen viittaa jo Kielikellon 1/2012 kirjoitus Kielivoimistelua: Alakarpista ylämummoon: ”Kontiainen on eläin, jota ennen kutsuttiin maamyyräksi. Uusi nimi otettiin käyttöön, koska kyseinen nisäkäs ei ole myyrä.”

KSK:ssa on ensisijaisena uudissana isokauris, ja vanhan nimityksen saksanhirvi sano­taan olevan vanhentunut. Muita samanlaisia tapauksia ovat täpläkauriskuusipeura ja valkohäntäkaurisvalkohäntäpeura.

Toisaalta KSK:ssa on edelleen esimerkiksi maaorava ja myskihirvi, eikä ehdotuksia tikutaku ja myskikauris edes mainita. KSK:ssa on myös merileijona, vaikka nisäkäs­nimi­toimi­kunnan mukaan kaikkien merileijona­lajien nimet muutettaisiin hylje-loppuisiksi. Toisaalta taas sanan merikarhu merkitystä KSK selittää toimi­kunnan linjan mukaisesti sanoilla ”vanh. eräistä korva­hylkeistä”, ja korvahylje esiintyy normaalina haku­sanana. Kuitenkin toimi­kunnan ehdotuksen mukaan korvahylje-nimitys korvataan haaremihylje-nimityksellä.

Nimet pesukarhu ja supi KSK esittää rinnakkaisina, jälkimmäisen päähakusanana. Toimikunnan mukaan pesukarhu on vanhentunut. KSK (ja jo PSK, mutta ei NSK) esittää myös, että nimitystä supi käytetään (epävirallisesti) tarhaturkiseläimenä pidetystä supikoirasta ja sen turkiksesta.

Nimi muurahaiskarhu on KSK:ssa päähakusanana, jurumi vain viittauksena siihen. Jälkimmäinen on kuitenkin toimi­kunnan ehdotuksen mukainen nimi.

KSK:aan on siis otettu varsin vaihtelevasti ja ilman ilmeistä logiikkaa joitakin nisäkäs­nimi­toimi­kunnan ehdotuksia, jotka poikkeavat aiemmasta vakiintuneesta käytännöstä.

Numeroiden ryhmittely: 12 345, ei 12.345

Sääntönä on pitkään ollut, että yli kolminumeroinen kokonaisluku jaetaan kolmen numeron ryhmiin lopusta alkaen ja että ryhmien erottimena on välilyönti, esimerkiksi 1 234, 12 345, 1 234 567. Myöhemmin on tarkennettu, että välilyönti voi ja sen on hyväkin olla sitova (yhdistävä) rivin­vaihdon estämiseksi.

Vrt. desimaaliosan ryhmittelyyn.

Kuitenkin standardissa Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) oli vuoteen 2006 asti maininta, että väli­lyönnin sijasta voi käyttää pistettä eräissä yhteyksissä. Kieli­kellon 3/1998 kuvauksessa Numeroiden ryhmittely asia ilmaistiin näin: ”Liikekielessä – lähinnä sekeissä ja vekseleissä – numeroryhmät voidaan erottaa myös pisteellä, jos on vaara, että tyhjään väliin voitaisiin lisätä myöhemmin numero.”

Standardissa, mutta ei Kielikellossa julkaistuissa ohjeissa, on seuraava poikkeus ryhmittelysääntöön:

Erityisestä syystä nelinumeroinen luku voidaan jättää ryhmittelemättä.
Näytön erotustarkkuus on 1280×1024.

Matemaattisia merkintöjä koskevan standardin SFS-ISO 80000-2 mukaan tulisi kertomerkin kummallakin puolella olla välilyönti: 1280 × 1024.

Omata

Verbi omata kuvataan NSK:ssa laajahkosti ilman muuta mainintaa moitittavuudesta kuin että sitä ei pitäisi käyttää varsinaisen omistamisen merkityksessä. Tyylilajimerkintänä on ”vars. kirjall.”, joka peri­aatteessa tarkoittaa ’varsinkin kirjallisuudessa’, mutta todel­li­suu­des­sa sana esiintyy ennen muuta asia­proosassa, ei juuri kauno­kirjallisuudessa.

Omata-verbiä on kuitenkin paheksuttu eri yhteyksissä. Esimerkiksi Kielikellossa 3/2010 julkaistu Vetoomus omata-sanan hyväksymistä vastaan väittää, että ”omata-sanan käyttäminen on suhteellisen uusi ilmiö, ja sen hyväksyminen kieleemme on liian aikaista”

Kielenhuolto on omaksunut välittävän linjan. PSK sanoo: ”tav. paremmin toisin”, ja sen esimerkkeihin liittyy paremmin-vaihtoehto, paitsi ensimmäiseen esimerkkiin Hän on toinen ammattilais­kokemusta omaava ajaja, joka on ilmoittautunut kilpailuihin. KSK:ssa ei ole muutosta tähän.

Omata-verbiä on käsitelty muun muassa Kielikellon 4/1998 artikkelissa Omaako lääke sivuvaikutuksia? ja Kielikellon 1/1999 artikkelissa Omaatko hyvän kielitaidon ja paljon työkokemusta? Jälkimmäinen on käytännössä sallivammalla linjalla kuin PSK ja KSK, joita on saatettu tulkita niin, että vain partisiippi omaava olisi hyväksyttävä. Artikkeli esittää, että muoto omaat voi olla hyväksyttävä, jopa ”erityisen perusteltu”, muun muassa lauserakenteiden symmetrian takia.

Paikallispuhelu ← lähipuhelu

NSK:ssa sekä lähipuhelu että paikallispuhelu, jälkimmäinen ilman määritelmää. PSK:ssa on molemmat, mutta siinä on: ”paikallispuhelu paremmin: lähipuhelu.” KSK:ssa taas on: ”lähipuhelu paremmin: paikallispuhelu.”

Panna, asettaa, laittaa, pistää

Panna-verbiä on yleisesti ruvettu välttämään. Sen tilalla käytetään yleensä verbiä laittaa tai pistää tai joskus asettaa. Vaikka Kielikellon 2/1992 kirjoitus Panna ei ole pannassa puolustaa panna-verbiä, kielen­huolto on osittain hyväksynyt muutoksen.

NSK:n mukaan laittaa-verbi tarkoittaa (eräitä erikoistapauksia lukuun ottamatta) ’tehdä (jtak uutta), valmistaa’, esimerkiksi laittaa ruokaa. Merkityksessä ’panna, asettaa’, esimerkiksi laittaa ovi kiinni, sana on NSK:n mukaan murteellinen. Sen sijaan PSK kuvaa sellaisen merkityksen yleiskieleen kuuluvana: ”4. panna, asettaa. Laittaa kirja hyllyyn. Laittaisitko teeveden kiehumaan? Laittoi oven kiinni. Laittaa ilmoitus lehteen. Laittaa suunsa suppuun.

NSK liittää pistää-verbiin merkityksessä ’panna, asettaa, sijoittaa’ merkinnän ”vars. ark.” (= varsinkin arki­kielessä). Sen sijaan PSK ja KSK esittävät sellaisen käytön kokonaan arkisena: ”5. ark. panna, asettaa, laittaa. Pistää hattu päähän. Pistää kahvipannu tulelle. Pistitkö oven lukkoon? Pisti koneen käyntiin. Pistää pöytä koreaksi. Pistää jku tekemään jtak. Pistää [= kirjoittaa] nimensä paperiin. Pistää toimeksi, töpinäksi. Pisti rahoiksi [= onnistui ansait­se­maan] keksinnöllään. Pistää pystyyn [= järjestää] juhlat.”

Pieni erikoisuus on, että NSK:n mukaan ilmaus laittaa lapsia maailmaan on normaalia kieltä, kun taas PSK:n mukaan se on siinä kuvatuista laittaa-verbin käyttöyhteyksistä ainoa, joka on arkinen.

Parsakaali ← brokkoli

KSK:n vuoden 2008 laitokseen muutettiin hakusanan brokkoli selitys ”= parsa­kaali” muotoon ”paremmin: parsa­kaali”. Käytännössä sana brokkoli on jäänyt pois käytöstä.

Passiivin tekijä: ohjelma suljetaan

Aiemmin niin sanottujen passiivimuotojen kuten suljetaan katsottiin merkitsevän sitä, että tekijänä on ihminen (tai muu persoonallinen olento). Tämä ilmaistiin muun muassa toimi­tuk­sen lisäämässä johdannossa Kielikellon 3/1984 kirjoitukseen Passiivin käytöstä:

Jos tekijänä on kone, ohjelma tms., ei passiivia voida käyttää. – – Passiivin vir­heel­li­seen käyttöön kielenhuolto suhtautuu jyrkän torjuvasti. Muotojen tyhjennetään ja tyhjentyy merkitysero on olennainen. Passiiviin liittyy henkilötekijä, siitä ei tingitä englannin kielen ylivallan edessä.

KKOO kuitenkin kuvaa (s. 190) toisenlaista käyttöä, sanomatta sitä sääntöjen vastaiseksi:

Passiivia näkee käytettävän myös silloin, kun toiminnan suorittajaksi on tulkit­ta­vis­sa laite, siis oikeastaan passiivin peruskäytön vastaisesti eloton vaikuttaja. Taval­li­sin­ta tämä on sellaisissa tilanteissa, joissa laite kertoo, mitä parhaillaan on tapah­tu­mas­sa:
Tarkistetaan yhteyttä. | Profiilia luodaan. | Ohjelmaa ladataan. | Palvelimeen ei saada yhteyttä.

KKOO lisää, että joskus tällaiset muodot ovat korvattavissa passiivisilla verbeillä kuten latautua, mutta sanoo, että sellaiset lauseet kuin Ladataan ja Ohjelma päivitetään ”eivät kuitenkaan käytännössä ole monitulkintaisia”.

KKOO kuitenkin sanoo, että tulee välttää monitulkintaisuutta silloin, kun ”passiivi­muodon taustalle voi tulkita sekä ihmisen että laitteen”.

KKOO esittää siis passiivin henkilötekijäisyyden vaatimuksen olennaisesti lievemmin kuin aiempi kielenhuolto.

KKOO käsittelee myös passiivin käyttöä silloin, kun ”toiminnan suorittajaksi esitetään elin, elimistö tms.”, esimerkiksi luita hajotetaan ja rakennetaan. Se on KKOO:n mukaan ”ristiriidassa suomen passiivin ihmistekijäisen tulkinnan kanssa”.

Pidetty-tyyppisten muotojen käyttö

Sellaisiin ilmauksiin kuin pidetty opettaja merkityksessä ”opettaja, josta pidetään” saattaa liittyä samoja ongelmia kuin partisiippeihin yleensä, ks. Määrätty-tyyppisten muotojen käyttö. Yleensä kuitenkin partisiippiluonne on melko selvä. Ongelmana on enemmänkin se, voiko passiivin partisiippia lainkaan käyttää intransitiivisesta verbistä eli verbistä, joka ei voi saada objektia. Esimerkiksi pitää on sinänsä transitiivinen, mutta ilmauksessa pidän opettajasta sitä käytetään ei-transitiivisesti: kohdetta ei ilmaista objektilla, vaan elatiivissa (-sta-sija) olevalla sanalla.

Kielilautakunta otti asiaan kantaa vuonna 1973. Kantaa on selostettu Kielikellon 7 (1974) artikkelissa Viitattu kohta seuraavasti:

Kielenhuolto on vieronut sellaista passiivin partisiippien käyttöä kuin esimerkissä viitattu tapaus: se ei näet liity transitiiviseen käyttöön kuten mainittu tapaus (mainita tapaus, mutta viitata tapaukseen).

– –

Keväällä 1973 kielilautakunta katsoi, että muutamat partisiipit näin käytettyinä olivat tulleet siksi yleisiksi, että ne oli hyväksyttävä, vallankin kun niiden kiertäminen usein veisi kömpelömpiin ilmauksiin. Hyväksyttävinä pidettiin seuraavia: huhuttu, kerrottu, keskusteltu, puhuttu (yhteydessä paljon puhuttu), viitattu (hieman epäröiden); luotettu, uskottu. Ne tarkoittavat jotakin puheena, keskustelun alaisena olevaa tai ollutta tai sitten määrätapaista suhtautumista. Pidetty-sanan tällaista käyttöä (pidetty opettaja) ei suositella, koska vastaava transitiivinen käyttö (pidetty puku) häiritsee.

Kannanotton lienee tarkoitus koskea myös vastaavia niin sanottuja agenttipartisiippeja kuten kertomamme. Artikkeli nimittäin mainitsee, että NSK on huomautuksetta ottanut mukaan esimerkin kertomallamme tavalla ’tavalla, josta kerroimme’. KKOO kuvaa (s. 241) intransi­tii­vis­ten verbien agentti­parti­siip­pe­ja kuten kokousväen keskustelema asia, kirjoittajan viittaama päätös ja pelaajien luottama joukkue kriittisesti, joskaan ei sano niitä virheellisiksi. KKOO sanoo, että sellainen ilmaisutyyppi on ”joskus tulkinnaltaan epäselvä” ja että ”selvyyden vuoksi vaihtoehtoisia ilmaisuja kannattaa suosia”.

KKOO kuitenkin esittää ilman huomautuksia esimerkit pidetty opettaja ja hyvin pidetty pelaaja. Se käyttää esimerkeissä myös partisiippeja kiistelty ja vaiettu sekä asuttu ja vierailtu. Niistä asuttu mainitaan jo NSK:ssa sanan asua kohdalla.

Potentiaalin partisiipit: esiintynevä

Sellaisia muotoja kuin esiintynevä, joissa potentiaalin vartaloon on liitetty partisiipin tunnus, ei ole kuvattu kieli­opeissa. Kuitenkin Kieli­kellon 4/2002 kirjoituksessa ”Harvoin esiintynevä verbi­muoto”, mahdollinen vai mahdoton? pitää muotoa hyvältä kuulostavana ja esittää hiukan epä­mää­räi­sen hyväksynnän:

– – mitä tulee tällaisten partisiippimuotojen hyväksyttävyyteen, Kielitoimiston kanta on ainakin tällä haavaa varovaisen suvaitsevainen. Kenenkään korvaa ne eivät tunnu rikkovan. Muodostus­tapa, jossa moduksen tunnuksen perään tulee nominaalisen taivutuksen tunnus, on kuitenkin peri­aatteessa ”väärä”, eikä se muissa tapauksissa tuota onnistuneita muotoja.

Pronominin poisjättö: mies ja vaimonsa ~ mies ja hänen vaimonsa

Sellaisia rakenteita kuin mies ja vaimonsa on aiemmin pidetty virheellisinä; niihin on vaadittu 3. persoonan pronomini: mies ja hänen vaimonsa. Tosin jo Kielikellon 2 (1978) artikkelissa Pekka ja vaimonsa tulevat todettiin, että pronominin pois jättäminen on tavallista eikä yleensä aiheuta väärinkäsityksiä. Se kuitenkin esittää: ”Nykyisen yleiskielen säännöt kuitenkin vaativat pronominin mukanaoloa, vaikka se selvyyden kannalta ei olisikaan välttämätön.”

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1999 seuraavasti (selostettuna Kielikellon 4/1999 artikkelissa Suomen kielen lautakunnan suositus):

Lautakunta oli sitä mieltä, että normaaliin asiatyyliin kuuluu persoonapronomini (mies ja hänen vaimonsa), mutta joissain tekstilajeissa – esimerkiksi tavoiteltaessa kevyttä, rentoa, viihdyttävää sävyä – mies ja vaimonsa -raken­teel­la tuntuu olevan oma tehtävänsä, eikä sitä sen vuoksi voi täysin tuomita.

Puhelinnumerot: 09 123 4567 ← (09) 123 4567

Standardia Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) muutettiin vuonna 2008 niin, että lanka­puhelin­verkon numeron suunta­numeroa ei kirjoiteta sulkeisiin. Aiempi suositus oli, ja kansain­välinen suositus (ITU-T E.123) edelleen on, että se kirjoitetaan sulkeisiin osoitukseksi siitä, että suunta­numeroa ei tarvitse valita soi­tet­taes­sa sa­man numerointi­alueen sisäisiä puheluja.

Esimerkiksi Helsingin telealueen numero 123 4567 kirjoitettiin aiemmin (09) 123 4567, nyt 09 123 4567.

Muutoksen perusteluja on kuvattu Kielikellon 2/2009 artikkelissa Muutos suuntanumeron merkitsemiseen.

Puuttuvien eturaajojen vaikutus – eräs partisiippien käyttötapa

KKOO kuvailee (s. 240), että joskus käytetään ”partisiippi­määritteitä, joiden tarkoittamaa asiaa ei todellisuudessa ole olemassa (esimerkiksi sanojen kielletty, puuttuva, kadonnut, vähenevä yhteydessä). Se toteaa, että ”ilmaus voi joskus synnyttää koomisenkin vai­ku­tel­man”, esimerkiksi Lukemista häiritsi puuttunut kirjain otsikossa. Lisäksi voi aiheutua moni­tulkin­tai­suut­ta. KKOO ei kuitenkaan esitä, että ilmaustyyppi sinänsä olisi virheellinen.

Aiemmin suhtautuminen oli selvästi kielteinen. Esimerkiksi E. A. Saari­maan Kielen­opas esittää jyrkästi (6. painoksessa s. 252):

Vieraiden kielten vaikutusta lienee seuraavan­lainen parti­sii­pin käyttö: Puuttuvat eturaajat helpottavat suuren saaliin nielemistä. Olemattomat eturaajat eivät voi mitään vaikuttaa. Ruotsin kielessä voi esiintyä sanonta: Pois vedetty hammas maksaa 10 kruunua. On sanottava: eturaajojen puuttu­minen, hampaan vetä­minen.

Samanlaisilla linjoilla on Kielikellon 3/1988 artikkeli Voiko puuttunut laskeutumislupa olla syyllinen? Attribuutin ja pääsanan ongelmia.

Samantapainen epäloogisuus on sellainen ilmaus kuin vähäinen liikunta tai vähenevä liikunta, kun tarkoitetaan liikunnan vähäisyyttä tai vähenemistä. KKOO ei pidä sel­lais­ta­kaan ilmausta virheenä, joskin mahdollisesti joissakin tilanteissa monitulkintaisena tai koomisena. Kielikellon 1/2005 artikkeli Johtaako vähäinen liikunta lihomiseen? ei ota ehdotonta kantaa, mutta se viittaa Saarimaan kirjan esittämään kantaan. Toisaalta se pitää joitakin peri­aatteessa epäloogisia ilmauksia aivan hyväksyttävinä:

Ilmiö on myös kielellisesti jatkumonluonteinen. On tapauksia, jotka tarkasti analysoiden voi katsoa epäjohdonmukaisiksi mutta jotka tuskin ketään häiritsevät. Tällaisia periaatteessa epäjohdonmukaisia mutta useimpien mielestä varmaankin täysin käypiä ovat sellaiset kuin ”leuto talvi haittaa puunkorjuuta”, ”leuto talvi säästää rahaa” , ”kallis öljy haittaa lentoliikennettä”. Näissäkin oikeastaan olennainen on sanottu määritteissä: talvi ei sinänsä haittaa puunkorjuuta eikä säästä rahaa, eikä öljykään haittaa lentoliikennettä vaan on suorastaan sen edellytys.

Vieläpä lauseesta ”huono sää haittasi lomanviettoa” voisi erityisen tarkka kielen analysoija huomauttaa, että häiritsevänä tekijänä oikeastaan on sään huonous; ilmauksen korjaus ei kuitenkaan ole tarpeen, koska tällaisessa tapauksessa pelkkä pääsana riittäisi ilmaisemaan ajatuksen. Ilmauksen ”sää haittasi lomanviettoa” tulkinta on ilman muuta se, että sää oli huono.

Päivämäärien merkitseminen

Päivämäärien merkitsemisessä oli aiemmin monia tapoja, mutta nykyisin suositukset ja käytäntö ovat asettuneet linjalle, joka on kuvattu standardissa Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) seuraavasti:

Päivämäärien esittämiseen suositellaan seuraavia esitystapoja, joista ensimmäinen sopii huoliteltuun asiatyyliin, toinen päiväyksiin ja muutenkin pyrittäessä lyhyyteen ja kolmas, ISO 8601:n mukainen, vain tiedon­siirtoon ja moni­kielisiin aineistoihin:
3. tammikuuta 2006
3.1.2006
2006-01-03
– –
Vuosiluku on selvintä kirjoittaa kokonaisena.

Sellaisessa merkinnässä kuin 3.1.2006 ei nykyisin yleensä käytetä välilyöntejä. Lähinnä vain Helsingin Sanomat kirjoittaa 3. 1. 2006. Kielikellossa käytettiin aluksi välilyönnillistä merkintää, mutta myöhemmin välit jätettiin pois (vuodesta 1979 alkaen). Standardissa SFS 4175 sanotaan yksiselitteisesti: ”Numeroin ilmaistu päivä­määrä kirjoitetaan koodi­luon­tei­suu­ten­sa takia ilman väli­lyön­te­jä.” Kielikellon 2/2006 kirjoitus Ajanilmaukset sanoo saman lyhyemmin tämän merkintä­tavan kuvauksessa ”Päivän tai kuukauden jälkeen ei tule välilyöntiä.”

Erilaisia kantoja on kuitenkin esitetty siitä, voidaanko vuosi­luku merkitä kahdella nume­rol­la. Kielikellon 3/1998 artikkelissa Päiväys esiintyy esimerkki 15.7.99, mutta siinä on myös seuraava maininta: ”2000-luvulle siirryttäessä on ensimmäisellä kymmenluvulla selvyyden vuoksi hyvä ilmaista vuosi­luku neli­numeroisena.” Vielä Kielikellon 2/2006 artikkelissa Ajanilmaukset puhutaan kaksi­numeroisista vuosi­luvuista hyväksyvästi: ”Selvyyden vuoksi vuosiluku kannattaa merkitä nelinumeroisena aina, kun väärän tul­kin­nan mahdollisuus on olemassa. Ei siis ole väärin kirjoittaa 22.2.07. Usein kuitenkin koko nelinumeroisen vuosiluvun merkitseminen on selvin tapa merkitä vuosi­luku.”

Kuitenkin Kielikellon 2/1997 artikkelin Vuosituhannen vaihtuminen ja päivämäärän merkitseminen mukaan suomen kielen lauta­kunta otti vuonna 1997 kantaa seuraavasti: ”koska kaksi­numeroinen vuosi­luku saattaa aiheuttaa epäselvyyttä päiväyksen tulkinnassa etenkin vuoden 2000 jälkeen, on neli­numeroinen vuosi­luku suositeltavampi”.

Päätteen liittäminen mittayksikön tunnukseen

Suomen Standardisoimislautakunta ja sen seuraaja Suomen Standardisoimisliitto SFS olivat pitkään sillä kannalla, että kansainvälisen mitta­yksikkö­järjestelmän tunnukseen ei kirjoituksessa liitetä taivutuspäätettä. Tämä ilmaistiin v. 1939 näin jyrkästi: ”Merkit kir­joi­te­taan ilman minkäänlaisia lisäyksiä (piste, taivutuspääte y.m.), esim.: 40 mm etäisyys – – 50 kW moottori, 1 kg painoisen veden tilavuus, 4 °C lämpötilassa”. Tästä syntyi kiista, jota on kuvattu kirjan Kielenhuollon juurilla kohdassa 5.6.

Myöhemmin SFS lievensi kantaansa niin, että sen julkaiseman SI-oppaan 5. painoksessa v. 2002 sanottiin:

Yksikön tunnukseen ei merkitä taivutuspäätettä, ellei esityksen selvyys sitä vaadi. Esimerkiksi “kahden metrin pituinen” kirjoitetaan “2 m pituinen”, mutta voidaan haluttaessa kirjoittaa myös 2 m pituinen. Sen sijaan lauseessa "paransin ennätystäni neljäänkymmeneen sekuntiin" on kirjoitettava 40 s:iin eikä voi kirjoittaa "40 s".

SI-oppaan 6. painoksessa v. 2013 linja kuitenkin muutettiin kielenhuollon kannan mukaiseksi:

Suureiden arvojen sijamuodot ilmaistaan suomen kielen rakenteen mukaisesti sijapäätteillä, jotka liitetään yksikön tunnukseen.

Esimerkkejä: ”kaksi metriä” = 2 m, ”kahden metrin” = 2 m:n, ”kahta metriä” = 2 m:ä. Jakelu­verkon jännite laski 230 V:sta 215 V:iin. Formula­kisoissa autojen kiihtyvyydet voivat nousta 20 m/s²:iin. Pyrin pitämään ajo­nopeuden 80 km/h:ssä.

SFS:n linjan voisi sanoa muuttuneen jo vuonna 2006, kun standardiin SFS 4175 otettiin kielenhuollon linjan mukainen ohje. Kuitenkin ainakin muodollisesti tästä seurasi SFS:n kannanottojen keskinäinen ristiriitaisuus.

Edellä mainituista SI-oppaan esimerkki-ilmauksista kaksi viimeistä on kuitenkin kirjoitettu tavalla, joka poikkeaa kielenhuollon ohjeista. Niiden mukaisia olisivat ilmaukset 20 m:iin/s² ja 80 km:ssä/t (jotka ovat SI-järjestelmän periaatteiden vastaisia, koska niiden mukaan esimerkiksi m/s² on jakamaton kokonaisuus).

Rypäs : ryppään ~ ryväs : rypään

Sanaa rypäs : ryppään on aiemmin pidetty sanan ryväs : rypään murremuotona. Näin asian selittää muun muassa Kielikellon 1990 artikkeli Tulivatko aamulehdet yhtenä ryppäänä?. Kirjoitus päättyy seuraavasti:

Olisi varminta pysyä sillä linjalla, että kirjakieleen kuuluu ryväs : rypään. Sillä voimme myöntää, että myös rypäs : ryppään on oikeaa suomea, toistaiseksi kuitenkin lähinnä murretta.

NSK ei edes mainitse muotoa rypäs. PSK:ssa se on, mutta murteelliseksi merkittynä. KSK:ssa se on rinnakkais­muotona ilman murteellisuus- tai muuta merkintää.

Saamelainen ← lappalainen

Sanaan lappalainen ei liity sanakirjoissa mitään tyylimerkintää, mutta KSK sanoo siitä: ”nyk. tavallisemmin: saamelainen”. Käytännössä sanaa lappalainen nykyisin yleisesti vältetään, vaikka tästä ei mitään suoraa ohjetta olekaan. Kielikellon 2/1999 artikkeli Saamelaiskielistä ja niiden huollosta kuvailee:

Suomessa saamelaisten kansanomainen nimitys on lappalainen, jolla ei ole vanhoja vastineita missään saamen kielessä. Saamelaisella taholla termi on usein käsitetty halventavaksi ja näin osin suomessakin (esim. muinaisrunojen hokema ”laiha poika lappalainen” tai pohjalainen sanomus ”jo loppui lappaminen ja lappalaisten tappa­mi­nen”). Niinpä Suomessa on 50-luvun alusta lähtien siirrytty hiljalleen käyttämään termiä saamelainen, osin Ruotsista saadun mallin mukaan.

Artikkelissa siis esitetään ajatus lappalainen-sanan halventavuudesta, vaikka asiaan ei oteta selvää kantaa. Vielä Kielikellon 3/1989 artikkelissa Kielten nimet esitettiin:

Erityisesti on huomattava, ettei suomen kielessä kielen nimeä lappi voi pitää miten­kään halventavana. Se on täysin moitteeton nimi, jolla on suomessa pitkä perinne samoin kuin lapin vastineilla muissakin kielissä. Kun saamelaiset Suomessa, Ruot­sis­sa ja Norjassa haluavat käytettävän saame-nimeä ja se on jo vakiintunut keskeisten virallisten elinten nimiin, on perusteltua asettaa saame etusijalle.

Artikkelissa siis torjutaan ajatus halventavuudesta, mutta päädytään kuitenkin suo­sit­ta­maan nimeä saame siksi, että saamelaiset itse käyttävät sitä.

Tässä voi siis sanoa normin muuttuneen, sillä aiemmin lappalainen oli normaali nimitys, kun taas saame­lainen saatettiin todeta tarpeettomaksi vieras­peräiseksi sanaksi. Veikko Ruoppila esitti 10.11.1960 radiopakinassa Lappalainen vai saamelainen? (julkaistu SKS:n Tietolipas-sarjan 25. osassa Kielivartio s. 92–94):

Suomen kansankielelle sana [saamelainen] on vieras, ja kirjakielessämmekin saame­lai­nen on nuori tulokas. – – Viime vuonna [1959] valmistuneessa Nykysuomen sana­kirjan V osassa on sanat saamekansa, saamelainen ja saamelaisrotu, kolme sanaa ja neljä riviä tekstiä. Lapin- ja lappalais-alkuisia yhdyssanoja Nykysuomen sanakirjassa on lähes 80, tekstiä vastaavasti 120 riviä. Tämä osoittaa havainnollisesti, miten kes­kei­nen sija nimityksillä lappi ja lappalainen kielessämme edelleenkin on.

– – Mitä mieltä olisi nyt luopua kieleen vakiintuneesta lappalaisten nimityksestä ja ruveta muuttamaan kymmeniä yhdyssanoja saamen- tai saamelais-alkuisiksi? On aiheetonta kuvittelua, että saamelainen olisi tyylillisesti parempi sana kuin lap­pa­lai­nen. Arvostava tai väheksyvä sävy ei tässä tapauksessa riipu nimestä, vaan sen käyttäjästä.

Vastaava muutos koskee kielten nimityksiä: aiemmin sanottiin yleisesti lapin kieli (tai joskus lapin kielet), nykyisin yleensä saame tai saamen kielet tai saamen kieli.

Vrt. kohtaan Mari ← tšeremissi ja vastaavat kansojen ja kielten nimet

Sairausloma ← sairasloma

NSK:n mukaan sairasloma on ’sairauden vuoksi saatu loma’; sana sairausloma on siinä ilman mitään selitystä. PSK:ssa ja KSK:ssa päähakusanana on sairausloma, ja hakusanan sairasloma selitys on: ”paremmin: sairausloma”.

Sairausloma-sanan suosittelun perusteluja on esitetty Kielikellon 2/2007 artikkelissa Sairauslomalla.

Lainsäädännössä on käytetty sekä termiä sairasloma että termiä sairausloma. Jäl­kim­mäi­nen on ollut yleisempi, eikä sairasloma-sanaa ole käytetty vuoden 2001 jälkeen annetuissa säädöksissä.

Muissakin sanoissa on on esiintynyt vaihtelevasti alkuosa sairas- tai sairaus-. NSK:ssa on sairaskertomus ja sairauskertomus, jälkimmäinen päähakusanana. PSK ja KSK ottavat nor­ma­tii­vi­sen kannan, jonka mukaan sairaus-alkuinen sana on parempi. Sen sijaan ta­pauk­sis­sa sairaustapaus ~ sairastapaus ja sairausvakuutus ~ sairasvakuutus jo NSK esittää sairaus-alkuisen sanan parempana.

Samaan aikaan kuin ~ kun

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 2012, että aiemman suosituksen mukaisen il­mauk­sen samaan aikaan kun sijasta voidaan kirjoittaa myös samaan aikaan kuin. Pää­tös­tä on kuvailtu Kielikellon 2/2012 artikkelissa Sitä mukaa kun vai sitä mukaa kuin?

Artikkeli kuitenkin toteaa, että ”lausetta lyhyemmissä jaksoissa” voi käyttää vain kuin-sanaa, esim. Hän tuli samaan aikaan kuin minäkin”. Tässä tarkoitetaan tilannetta, jossa ilmausta ei seuraa lause. Tältä osin kyseessä ei ole normin muutos, koska vanhat säännöt käsittelevät tapauksia, joissa samaan aikaan kun on sivulauseen edellä (tai aloittaa sivu­lauseen).

Artikkeli kuvaa asian niin, että kun-sanaa käytettäessä etusijalla on aika­suhde, kuin-sanaa käytettäessä taas vertailu. Tämä voitaisiin tulkita niin, että muutos ei poista kirjakieleen tehtyä eroa kun- ja kuin-sanan välillä tässä ilmauksessa, vaan tekee erosta sävy- tai vivahde-eron.

Samaistaa ~ samastaa

Kielikellon 3/1994 artikkeli Sanoja, merkityksiä, ohjeita – Eräs näkökulma Perussanakirjaan esittää, että kielioppaat ovat suosittaneet enimmäkseen i:ttömiä muotoja samastaa ja samastua. Se kuitenkin toteaa, että NSK tuntee myös i:lliset muodot samaistaa ja samaistua, ”mutta ei mainitse niitä i:ttömien, selitteellä varustettujen hakusanojen yhteydessä rinnakkais­muotona ja ohjaa näin käyttöä i:ttömien suuntaan. Artikkelin mukaan suomen kielen lauta­kunta päätti, että ”molemmat, sekä i:ttömät että i:lliset muodot ovat yhtä oikein”. PSK:ssa i:ttömät muodot ovat edelleen pää­haku­sanoina, mutta niiden sana­artikkeleissa i:lliset muodot mainitaan rinnakkais­asuina. Muutos on selostettu lyhyesti myös Kielikellon 2/1995 kirjoituksessa samastaa, samastua ja samaistaa, samaistua.

On tulkinnanvaraista, tapahtuiko tässä mitään normin muutosta. Esimerkiksi E. A. Saarimaan Kielenopas esittää sanat samastaa ja samaistaa vaihto­ehtoina, esittämättä mitään kannan­ottoa.

Samalla kuin ~ kun

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 2012, että aiemman suosituksen mukaisen ilmauksen samalla kun sijasta voidaan kirjoittaa myös samalla kuin. Tätä koskevat samat asiat kuin tapausta Samaan aikaan kuin ~ kun.

Sen aikaa kuin ~ kun

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 2012, että aiemman suosituksen mukaisen ilmauksen sen aikaa kun sijasta voidaan kirjoittaa myös sen aikaa kuin. Tätä koskevat samat asiat kuin tapausta Samaan aikaan kuin ~ kun.

Sentin lyhenne: c ~ snt

Euroon siirtymisen aikoihin kielenhuolto esitti, että sentin lyhenne on snt. Tämä sanotaan muun muassa Kielikellon 3/2001 artikkelissa Euro ja sentti suomeksi. Kuitenkin jo 12.11.2001 suomen kielen lautakunta hyväksyi sen rinnalle myös lyhenteen c. Päätöstä on kuvattu Kotuksen sivulla Sentin lyhentäminen.

Seurauksena- ja tuloksena-sanan käyttö postpositioina

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1994 muuttaa sanojen seurauksena ja tuloksena käytön sääntöjä. Aiemmin ne kuvattiin essiivimuodoiksi, jotka viittaavat lauseen subjektiin tai objektiin. Niinpä esimerkiksi lausetta hän kuoli vilustumisen seurauksena pidettiin virheellisenä, koska hän ei suinkaan ollut vilustumisen seuraus.

Lautakunta otti kantaa seuraavasti:

Lautakunta katsoi, että seurauksena- ja tuloksena-essiivejä voi usein käyttää luon­te­vas­ti myös koko lauseen määritteinä. On kuitenkin huomattava, että kaikki seurauksena- ja tuloksena-essiivit eivät ole hyväksyttäviä. Sanonnan onnistuneisuus on arvioitava tapaus kerrallaan. Nykykielen kannalta on perusteltua asettaa etu­sijal­le lauserakenteen ja sanonnan selkeys ennen oikean lause­opil­li­sen määrite­suhteen vaatimusta.

Päätöstä on selostettu Kielikellon 2/1994 artikkelissa Seurauksena ja tuloksena – määritesuhteen ongelma.

KKOO kuvaa (s. 148) seurauksena-sanan syytä tai perustelua ilmaisevana postpositiona ja esittää siitä seuraavan esimerkin: Kansalaissodan seu­rauk­se­na jäi orvoksi noin 15 000 lasta.

Sikäli kun ~ kuin

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 2012, että aiemman suosituksen mukaisen ilmauksen sikäli kuin sijasta voidaan kirjoittaa myös sikäli kun. Tätä koskevat samat asiat kuin tapausta Samaan aikaan kuin ~ kun.

Silmänalunen ~ silmänalus

NSK ja PSK tuntevat sanan silmänalus. Sanan merkitystä ei selitetä; annetaan vain esimerkki Turvonneet silmänalukset. Sanaa silmänalunen ei edes mainita. KSK:aan on kuitenkin otettu silmänalunen vieläpä päähakusanaksi: silmänalus on vain viittaus siihen.

Kielikellon 3/2012 artikkelissa Nivukset ja silmänalukset sanotaan:

Silmänalus ja silmänalunen ovat molemmat olemassa olevia sanoja. Ne taipuvat silmänalus, -aluksen, -alusta, -alukset ja silmänalunen, -alusen, -alusta, -aluset. – – Käytännössä kaikkia taivutusmuotoja voi käyttää rinnakkain ja sekaisinkin.

Muutos on ilmeisesti tapahtunut melko hiljattain, koska ainakin joissakin KSK:n versioissa on ollut vain silmänalus.

Artikkeli käsittelee myös vaihtelua nivukset ~ nivuset, mutta tämä vaihtelu on todettu jo NSK:ssa ilman suositusta; se vain ilmoittaa, että nivuset on tavallisempi. PSK:ssakin se on päähakusanana, tosin yksikkömuodossa nivunen.

Sitä mukaa kun ~ kuin

Suomen kielen lautakunta päätti vuonna 2012, että aiemman suosituksen mukaisen ilmauksen sitä mukaa kuin sijasta voidaan kirjoittaa myös sitä mukaa kun. Tätä koskevat samat asiat kuin tapausta Samaan aikaan kuin ~ kun.

Spesifi ~ spesifinen

Vielä PSK:ssa on spesifi-sanan kohdalla yksinkertainen ohje: ”pitää olla: spesifinen”. KSK:ssa spesifi-sana on kuitenkin vain viittauksena spesifinen-sanaan eli hyväksytty vaihtoehto.

Sukupuolineutraalisuus

Suomen kielen lautakunnan kannanotto sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämiseksi vuodelta 2007 esittää, että ”kielellinen epätasa-arvo ilmenee” joissakin suomen kielen ilmiöissä, kuten seuraavissa:

– työntekijän sukupuoleen viittaavat ammattinimikkeet (aulaemäntä, asiamies, järjestysmies)
– sukupuolen epäsymmetrinen merkitseminen henkilöviittauksissa (lääkäri naislääkäri)
– yleispätevä (geneerinen) maskuliinisuus sanastossa ja sanonnoissa (esim. virkaveli, uskottu mies, kotimies, jokamiehenoikeus, lähteä yhtenä miehenä)

Lautakunta ilmoittaa, että se ”haluaa edistää sukupuolesta riippumatonta kielenkäyttöä”. Tämä voitaisiin tulkita niin, että edellä mainitut ilmaukset olisi korvattava toisilla. Kuitenkin lautakunta käsittelee lähinnä periaatteita uusien nimikkeiden määrittelyssä, joskin se lisää, että ”myös jo vakiintuneita nimikkeitä on hyvä tarkastella kriittisesti ja muuttaa tarvittaessa sukupuoleen viittaamattomiksi”. Se ottaa myös kantaa kielen fraaseihin: ”Sellaisiin kieleen vakiintuneisiin sanontoihin kuten lähteä yhtenä miehenä, muina miehinä ei lautakunnan mielestä tarvitse puuttua. Ne elävät kieliyhteisössä aikansa ja muuntuvat tai häviävät itsestään.”

Toisaalta lautakunta ottaa kantaa joidenkin aiemmin yleiskielisinä ja asiatyylisinä pidettyjen sanojen tyylilajiin: ”Arkikielessä voidaan edelleen käyttää sellaisia sanoja kuin putkimies ja sähkömies, vaikka virallisia nimikkeitä ovat sukupuolineutraalit LVI-asentaja ja sähköasentaja.” Lisäksi kannanoton mukaan jotkin sukupuoleen viittaavat ammatti­nimik­keet ”onkin jo pyritty karsimaan, ja jotkin niistä ovat yhteiskunnan ja suku­puoli­roolien muuttuessa korvautuneet neutraaleilla vaihtoehdoilla (saamamies velkoja, luottamusmies luottamushenkilö, edusmies edustaja, lehtimies toimittaja, tasa-arvoasiamiestasa-arvovaltuutettu)”.

Kannanotossa mainituista korvattavista tai korvautuneista nimikkeistä ovat KSK:ssa mukana – ilman merkintää oikeellisuudesta tai tyylilajista – seuraavat (sulkeissa asteriski *, jos sanakirjassa on myös vaihtoehto, joka on kannanoton mukaan neutraali): asiamies, edusmies (*), jokamiehenoikeus, järjestysmies, kotimies, lehtimies (*), luottamusmies (*), naislääkäri, saamamies (*), uskottu mies. Nämä sanat on kuvattu niin, että merkitys ei rajoitu miehiin; esimerkiksi asiamies on ”henkilö jonka toinen on valtuuttanut toimimaan puolestaan, edustaja, valtuutettu”. Sanaa tasa-arvoasiamies ei sanakirjoissa ole, eikä se ole koskaan ollut virallinen nimitys; viran nimike on perustamisesta (1987) alkaen ollut tasa-arvo­valtuutettu. Sana virkaveli on KSK:ssa ja PSK:ssa niin, että määritelmänä on ”mies­puoli­nen virkatoveri, kollega”. NSK:ssa sana miespuolinen on sulkeissa, eli se tulkitsee sanan vähemmän suku­puoli­sidonnaiseksi.

Syntesoida ~ syntetisoida

Kielikellossa 2/1995 on kirjoitus syntetisoida ja syntesoida, jonka teksti on seuraava:

Suomen kielen perussanakirjan toimitus oli tiedustellut, olisiko syytä hyväksyä verbinmuoto syntesoida tähän asti lähes yksinomaisen syntetisoida-muodon rinnalle. Lautakunta suositti ensisijaisesti muotoa syntetisoida mutta piti sen rinnalla mahdollisena muotoa syntesoida.

Tämän mukaisesti syntesoida otettiin PSK:aan (ja KSK:aan). Sanan käyttö on jäänyt vähäiseksi.

Taaimmainen ~ takimmainen (taimmainen)

Suomen kielen lautakunta hyväksyi muotojen takimmainen ja taimmainen rinnalle muodon taaimmainen.

Samalla hyväksyttiin seuraavat pitkän a:n sisältävät muodot: taaemma, taaempana, taaempaa, taaemmaksi; taaimpana, taaimpaa, taaimmaksi, taaimmas. Aiemmin sallittiin vain taemma, taempana jne.

Päätöstä on kuvattu lyhyesti Kielikellon 4/1999 artikkelissa Taaimmainen.

Tavurakenne: rak.kaus ~ rak.ka.us

Vanhojen kielioppien mukaan ensi tavua kauempana esiintyy yhdistämättömässä sanassa vain i-loppuisia diftongeja (poikkeuksena vanha lainasana lampuoti). Vuonna 1980 suomen kielen lauta­kunta otti kannan, jonka mukaan myös u- ja y-loppuiset diftongit ovat mah­dol­li­sia ”erityisesti avotavussa mutta monien kielitunteen mukaan umpitavussakin”. Kieli­tunne tarkoittaa tässä käytännössä murre­taustaa. Kuten päätöstä kuvaava Kielikellon 2/1980 kirjoitus Vokaaliyhtymä vai diftongi? kuvaa, sellaisissa sanoissa kuin rakkaus, turvautua ja heittäytyä on länsimurteissa on tällaisissa tapauksissa yleensä tavunraja yhdistelmissä au, äy tms., savolaismurteissa ja savolaisvaikutteisissa pohjalaismurteissa diftongi.

Lautakunta otti kantaa virsikirjanuudistuskomitean pyynnöstä, ja kannan­oton pää­merki­tys onkin siinä, että mitallisessa runoudessa ja sanojen sovittamisessa sävelmään voidaan noudattaa kumpaa tahansa murrekantaa. Asiatekstin kirjoittamisessa kannan­otolla ei ole merkitystä, koska – kuten kannanotossa todetaan – sanan jakaminen eri riveille vokaalien välistä ei ole suotavaa silloinkaan, ne eivät muodosta diftongia.

Puhutun yleiskielen kannalta kyseessä oli sikäli muutos, että aiemman kannan mukaan oli esimerkiksi sana rakkaus lausuttava kolmitavuisena, rak.ka.us, mutta nyt myös kaksi­tavuinen rak.kaus on sallittu. Tavuraja voi vaikuttaa ääntämykseen laajemminkin, sillä esimerkiksi sanassa rakkauden ei ole sivupainoa, jos au lausutaan diftongina, mutta tavulla u on sivupaino, jos yhdistelmän au vokaalit lausutaan eri tavuihin kuuluvina.

Tavurakenteen merkitsemisessä käytetään usein tavurajan merkkinä yhdysmerkkiä (-). Tämä saattaa kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska se voi tuoda mieleen sanan jakamisen eri riveille. Siksi pisteen (.) käyttö on parempi menetelmä.

Kumpikin lukutapa on siis kannanoton perusteella mahdollinen yleiskielessä. Kuitenkin KOP:n kohta Tavutus ensitavua pidemmällä: rak-kaut-ta vai rak-ka-ut-ta? voidaan tulkita kuvaukseksi siitä, mikä on normaali ääntämys: rak.kaut.ta, mutta rak.kau.den:

Käytännössä tavuraja on usein diftongiin loppuvan tavun jäljessä (no-peu-den) tai konsonanttiin loppuvan tavun tapauksessa edeltävien vokaalien välissä (rak-ka-ut-ta).

Lautakunnan kannanotto ei ilmeisesti ole kovin hyvin levinnyt kielen­käyttäjien tietoi­suu­teen. Edelleen esiintyy epäselvyyttä ja kinastelua, jossa jommankumman murre­kannan mukainen tavu­rakenne esitetään ainoana oikeana.

Muutoksen taustaa kuvailee laajahkosti Kielikellon 1/2003 artikkeli Tavun rajat.

Tavutus: konf-likti ~ kon-flikti

Sivistyssanojen tavutusta koskevat säännöt ovat sikäli yksinkertaistuneet, että suomen kielen mukainen tavutus on aina sallittu, esimerkiksi konf-likti. Tosin tämä on tulkinnan­varaista. Tavutusta koskevassa KOKO:n esityksessä on yleisen lausuman ”Vierassanojen tavutuksessa voi noudattaa joko vierassanan yhdysosien mukaista tavujakoa tai suomen kielen mukaista tavutusta” jälkeen seuraava huomautus: ”Huom. Nykysuomen sivistys­sana­kirjaan – – on tavutus­ongelmia aiheuttaviin hakusanoihin merkitty, voiko sanan jakaa tavuihin vain yhdellä tavalla vai sekä alkukielen että suomen mukaan.” Tämän voisi tulkita niin, että koska NSSK:ssa on esimerkiksi kon|flikti, ei saa tavuttaa konf-likti, vaan kon-flikti (tai konflik-ti). Toinen tulkinta on, että viittaus tarkoittaa vain, että NSSK:ssa on tietoja siitä, missä sanoissa ja missä kohdissa on mahdollista taivuttaa alkukielen mukaan.

Epäselvyys ei ole uutta. Kielikellon 1/2003 artikkelissa Tavun rajat kerrotaan:

– – kielilautakunta päätti jo 1968, että vierassanat voidaan tavuttaa samoin kuin kotoiset sanat: a-bort-ti, ark-tinen, dokt-riini, emb-ryo.

Lautakunta teki päätöksensä Kielitoimistossa tuolloin tekeillä ollutta Nyky­suomen sivistyssanakirjaa varten (1. p. 1973). Tavutusongelmia aiheuttavien haku­sanojen tavutus on kirjassa merkitty yhdellä pystyviivalla silloin, kun sanan voi määräkohdasta jakaa tavuihin vain yhdellä tavalla (an|aerobinen, hiero|glyfi, eks|pansio) ja kahdella lyhyellä pystyviivalla silloin, kun sana voidaan jakaa sekä alkukielen että suomen mukaan: konˌstˌruoida, absˌtˌrakti, demoˌkˌratia, konˌgˌressi, mikroˌsˌkooppi, perˌsˌpektiivi.

Yllä olevaan lainaukseen on korjattu todella lyhyiksi ne pystyviivat, jotka mainitaan lyhyiksi. Kielikellon verkkoversiossa viivat ovat yhtä pitkiä.

Edellä mainitussa artikkelissa on myös huomautus ng-yhdistelmän käsittelystä tavutuksessa. Aiemmissa kielen­huollon ohjeissa sitä ei liene mainittu. Yhdistelmän jakamista ei varsinaisesti kielletä, mutta sitä pidetään häiritsevänä:

Esimerkiksi sanassa aurin-ko, aurin-gon esiintyvän äng-äänteen tavunraja on n:n ja k:n tai g:n välissä, mutta jälkimmäisen jakaminen eri riveille ”aurin- gon” on myös häiritsevää (yhdistelmällä ng kun kuvataan yhtä äännettä).

Vieraiden nimien ja sitaattilainojen tavutuksessa on yleis­ohjeena, että ne voidaan tavuttaa suomen kielen sääntöjen mukaan. Aiemmin muun muassa M. Airilan kirjanen Vieras­peräi­set sanat (1945) oli alku­perä­kielen mukaisen tavutuksen kannalla. Yleis­ohjeeseen on kuitenkin poikkeus: yhden äänteen merkkinä toimivaa kirjainyhdestelmää (kuten sh ja th englannissa) ei tulisi jakaa, joten esimerkiksi jako Was-hington ei käy; sen sijaan Wa-shington on peri­aatteessa sallittu. Lisäksi yhdys­sana voidaan jakaa yhdys­osiinsa.

Näihin poikkeuksiin sisältyy paljon tulkinnan­varaisuutta. Oppaissa esitetyistä esi­mer­keis­tä voidaan päätellä, että kaksois­konsonanttia ei pidetä yhden äänteen merkkinä, vaikka se alku­peräis­kielessä ääntyisi yhtenä konsonanttina, joten voidaan jakaa esi­mer­kik­si Wel-lington.

Alku­peräis­kielen ääntämyksen mukaista olisi myös se, että venäjän­kielisissä nimissä käsitellään yhdistelmiä ts, tš ja štš yhden äänteen merkkeinä. Kuitenkin Kielikellon 4/2006 kirjoituksessa Vielä venäläisistä nimistä sanotaan: ”Jos pidetään affrikaatan määritelmänä sitä, että se on konsonanttiyhtymä, jonka muodostavat klusiili ja samaan tavuun kuuluva homorgaaninen frikatiivi, esimerkiksi ts, tš, voidaan suomen kielen kannalta hyvinkin sanoa, että esimerkiksi affrikaatassa tš on kaksi eri äännettä.” (Tämä on vastauksesta lukijan palautteeseen, jota ei julkaistu.) Tämän mukaisesti voitaisiin perustella esimerkiksi tavutusta Gorbat-šov venäjän ääntämystä vastaavan tavutuksen Gorba-tšov sijasta. Kui­ten­kin KOKO esittää esimerkkinä siitä, että yhden äänteen merkkiä ei jaeta, tavutuksen Man-chester, jossa siis englannissa ch-yhdistelmällä merkitty affrikaatta käsitetää yhdeksi äänteeksi.

Tehdessä-tyyppiset lauseenvastikkeet

Tehdessä-tyyppiseen verbinmuotoon perustuvasta lauseenvastikkeesta (esimerkiksi tullessani eilen kotiin) on kielenhuollossa aiemmin esitetty kaksi perusohjetta:

Muutamat tämäntyyppiset lauseenvastikkeet ovat kuitenkin muodostuneet sanonnoiksi, joiden merkitys on muuntunut. Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas mainitsee (3. painoksessa s. 83) tästä esimerkkeinä ”kiteymät” tarpeen vaatiessa, sateen sattuessa ja esimiehen estyessä. Se kuitenkin jatkaa:

Yleensä ei temporaalista lauseenvastiketta kuitenkaan pitäisi käyttää jos-lauseen sijasta. Korjattavia ovat esim. seuraavat virkkeet: »Toteu­tues­saan voimala­suunni­tel­ma voi pahasti tärvellä ranta­maiseman» (on ilmeisesti tarkoitettu: Jos voimala­suunni­tel­ma toteutuu, se voi pahasti tärvellä ranta­maiseman). »Hävitessään keskusta­puolue joutuu turvautumaan yhteistyöhön muiden ryhmien kanssa» (tarkoitettu: Jos keskusta­puolue häviää, se joutuu – –).

KKOO:n mukaan (s. 217) kuvaa tehdessä-rakenteen voidaan ”joskus” tulkita ilmaisevan ehtoa. Se ei rajaa sellaista käyttöä muutamiin kiteytymiin. Esi­merk­ke­jä ovat vahingon sattuessa, maksun viivästyessä, junan myöhäs­tyes­sä ja otsikkoteksti Voittaessaan presi­dentin­vaalit Prohorov hajottaa parlamentin. Viimeksi mainitun KKOO tosin esittää esimerkkinä kaksitulkintaisuudesta ja antaa ohjeen ”Jos haluaa, että ehdon merkitys on täysin yksiselitteinen, kannattaa käyttää jos- tai mikäli-lausetta”.

KKOO kuvaa myös tehdessä-rakenteen käyttöä ja-lauseen tehtävässä, esimerkiksi Kokous on maanantaina asialistan ollessa seuraava. Sellaistakin kielenhuolto on aiemmin pitänyt virheellisenä. KKOO kuvailee ongelmia, joita käyttö voi aiheuttaa (mm. ”koko­nai­suus voi ontua”, ”monitulkintaisuutta voi syntyä”), mutta ei esitä rakennetta sinänsä virheellisenä. Esimerkiksi virk­kees­tä Alonso ajoi – – toiseksi nopeimman ajan – – Kimi Räikkösen ollessa seitsemäs se esittää, että ”selvemmin” asian voisi sanoa ja-lausetta käyttäen.

Tehdäkseen-tyyppinen rakenne ja-lauseen vastineena

Tehdäkseen-tyyppiseen verbinmuotoon perustuvasta lauseenvastikkeesta, esimerkiksi voittaakseni kilpailun, on kielenhuollossa aiemmin esitetty kaksi perusohjetta:

Tehdäkseen-tyyppistä muotoa käytetään kuitenkin myös muussa mer­ki­tyk­ses­sä, vaikka tätä ei kaikissa ohjeissa ole huomattu kuvata. Sellaisia sanoja kuin nähdäkseni (ja nähdäkseen yms.) käytetään erikoismerkityksessä ’sikäli kuin näen, käsitykseni mukaan’, sen lisäksi, että niitä niitä voidaan käyttää finaalisissa lauseenvastikkeissa, esimerkiksi Kiipesin ylemmäs nähdäkseni paremmin.

Fraaseja, joissa tehdäkseen-tyyppinen verbi vastaa lähinnä sikäli kuin -lausetta, ovat muun muassa luullakseni, esimerkin mainitakseni, muistaakseni, nähdäkseni, ollakseni rehellinen, totta puhuakseni, niin sanoakseni, tietääkseni, uskoakseni ja ymmärtääkseni.

Muusta fraasikäytöstä KKOO mainitsee (s. 221) ilmaukset tulee jos on tullakseen ja ei ota syttyäkseen. Nekin ovat olleet hyväksyttyä kieltä, vaikka niitä ei ole kaikissa ohjeissa mainittu.

Uutta on sen sijaan se, että KKOO hyväksyy (s. 221–222) sellaisen käytön, jossa tehdäkseen-rakenne vastaa lähinnä ja- tai mutta-lausetta, kuten pakka­nen väistyi palatakseen pahempana. Tosin KKOO sanoo, että sellaisessa käy­tös­sä ”tarkoitus on taka-alalla” ja ”tarkoituksen sijaan korostuvat tilan­tei­den aika­suhde ja odotuksenvastaisen muutoksen merkitys”. Todel­li­suu­des­sa tällaiset rakenteet tuskin koskaan ilmaisevat tarkoitusta. Tämä ilmenee siitäkin, että KKOO kuvaa merkitystä näin:

Kyse on siis tilanteen enemmän tai vähemmän odottamattomasta uudelleen alka­mi­ses­ta, päättymisestä tai jatkumisesta. Lauseessa on tekijää tms. tarkoittavana subjek­t­ina eloton asia tai esine.

Kyseessä on siis normin muutos. Esimerkiksi Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja esittää (3. laitoksessa s. 169):

Finaalinen lauseenvastike on paikallaan vain sellaisissa tapauksissa, joissa se on korvattavissa jotta-lauseella. Seuraavanlainen käyttö, joka näyttää olevan yleistymässä, ei ole suositeltavaa: ”Korkeakoulujen uusi hallintomalli on tullut jäädäkseen” (par. esim. – – näyttää jäävän pysyväksi). ”Heitin aseen nurkkaan ottaakseni sen kohta takaisin” (par. – – mutta otin sen kohta takaisin).

KKOO kuvaa (s. 222) myös sellaista laajentunutta käyttöä, jossa tekijänä on ihminen. KKOO:n mukaan tästä voi johtua kaksitulkintaisuutta, jopa koomisia tulkintoja, kuten tapauksessa He menivät naimisiin vuonna 1956 erotakseen vuonna 1975.

Kielikellon 3/2015 artikkeli Meni naimisiin erotakseen – yksi- ja kaksitulkintaisia tehdäkseen-rakenteita kuvaa myös kielenhuollon aiempia kantoja. Muutos voitaneen tiivistää seuraavasti: edellä kuvattua laajennettua käyttöä pidettiin aiemmin vältettävänä, ja tätä perusteltiin muun muassa monitulkintaisuuden mahdollisuudella, kun taas nykyi­nen linja pitää sitä sinänsä hyväksyttävänä, mutta kehottaa varomaan moni­tulkin­tai­suutta.

Taholta ja toimesta

Niin sanottuihin passiivimuotoihin liitetään usein tekijän (agentin) ilmaiseva rakenne taholta tai toimesta, esimerkiksi viran­omaisten taholta on annettu uusia määräyksiä. Kielen­huolto on suhtautunut tähän torjuvasti ja kehottanut käyttämään niin sanottua aktiivi­lausetta, esimerkiksi viran­omaiset ovat antaneet uusia määräyksiä. Nykyisin ohjeissa kuitenkin sallitaan taholta- ja toimesta-rakenteet silloin, kun on kyse ”epäsuorasta te­ki­jäs­tä”. Kielikellon 1/2001 kirjoitus Keisarin toimesta vastaa lukija­kysymykseen, jossa mai­ni­taan seuraava:

Kouluaikoinani suomen kielen opettajani ja myöhemminkin eri kursseilla kouluttajat ovat opettaneet minulle, että sanoja toimesta ja taholta ei varsinaisesti tarvitse tai edes saa käyttää.

Vastauksen olennaisin sisältö on seuraava:

– – nykyisin ei opeteta aivan yhtä tiukasti: toimeksiantoa tai teettäjää ilmaistaessa toimesta- ja taholta-rakenteita ei aina pidetä virheinä.

Lisäksi vastauksen jatko laajentaa sallittavuutta ja jopa kehottaa käyttämään taholta-rakennetta:

Vaikka aktiivilause yleensä on tyylillisesti parempi – –, se saattaa joskus olla har­haan­joh­ta­va­kin: ”hallituksen taholta on ilmoitettu” voi tarkoittaa eri asiaa kuin ”hallitus on ilmoittanut”. Jälkimmäisessä lauseessa ilmoitus on virallinen, kun taas taholta-sanan avulla vihjaillaan jonkun hallituksesta ilmoittaneen.

Todellisuudessa toimesta- ja taholta-rakenteiden valtaosa on tarkoitettu vain ilmaisemaan tekijä. Koska tekstistä on kuitenkin usein hyvin vaikea varmasti päätellä, tarkoitetaanko jonkinlaista ”epäsuoruutta” tai ”epävirallisuutta”, ei kyseisiä rakenteita voi kielen­tarkis­tuk­ses­sa ilman muuta korjata.

Tautien nimet: glaukooma ← silmänpainetauti

Vanha, suomen sanoista muodostettu taudin (tai oireyhtymän) nimi on useassa tapauk­ses­sa korvattu kansainvälisemmällä, yleensä kreikkaan tai latinaan perustuvalla nimellä. Kielen­huollon kannan­otot myötäilevät tätä kehitystä, mutta eriasteisesti:

Vastaavasti ovat useat tauteja sairastavien nimitykset muuttuneet: jakomielitautinen → skitsofreenikko, kaatumatautinen → epileptikko, sokeritautinen → diabeetikko. Taustalla on ilmeisesti osittain se, että tautinen-loppuiset sanat on koettu kielteisiksi.

Tiara ~ tiaara

Paavin kruunua ja eräänlaista diadeemia tarkoittava sana tiaara on saanut KSK:n vuoden 2012 versiossa vaihto­ehtoisen asun tiara, joka on esitetty pää­haku­sanana.

Kielikellon 1/2012 artikkelissa Mitä uutta Kielitoimiston sanakirjassa? tämä mainitaan kirjoitus­asun muutoksena.

Tietty

KKOO esittää (s. 200) sanan tietty esimerkkinä partisiipista, jota käytetään ”kivettyneessä merkityksessä”; ks. kohtaa Määrätty-tyyppisten muotojen käyttö. Siihen liittyy kuitenkin erikoiskysymyksiä. KKOO esittää siitä seuraavan:

Esimerkiksi sanaa tietty (’tiedetty’) käytetään kivet­ty­nees­ti mer­ki­tyk­ses­sä ’jokin, joku, jonkinlainen’ tai ’jollakin tavalla määritelty’: tietyssä mielessä, tietyt ihmiset.

Tietty on kyllä kielihistoriallisesti tietää-verbin konsonanttivartaloinen partisiippi (vokaali­vartaloinen muoto on tiedetty), mutta se on kauan sitten muuttunut adjektiiviksi, jollaisena jo NSK:kin sen kuvaa.

Vielä NSK:ssa ja myöhemminkin on sanaa tietty pidetty yleensä sopivana vain tar­koi­tet­taes­sa selvää, varmaa, tunnettua tms., ei epämääräistävässä merkityksessä.

KSK (vuosien 2014 ja 2016 versiot) kuvaa sanan tietty nykymerkityksen näin:

(ennalta) tiedetty, tiedossa oleva, määrä-; muusta kuin selvästi tiedossa olevasta us. paremmin toisin. Tietty henkilö. Tietyin ehdoin myönnettävä laina. Tavata jku tiettyyn aikaan tietyssä paikassa. Tiettyä [paremmin: jonkinlaista] joustavuutta kaivattaisiin. Tuntea tiettyä [paremmin: jonkinlaista, eräänlaista] suojelunhalua.

Tämä näyttäisi merkitsevän, että epämääräinen merkitys ’jokin, joku, jonkinlainen’ ei olisi hyväksyttävä. Loogista olisikin, että samaa sanaa ei käytetä tarkoittamaan sekä tiedossa olevaa että jotakin epämääräistä. (Esimerkiksi tietty joustavuus voisi tarkoittaa myös tiedossa olevaa, tunnettua joustavuuden ajatusta, jonka noudattamista vaaditaan.) KSK:n määrite ”us.” (= usein) ja KKOO:n kuvaus kuitenkin jättävät avoimeksi, mikä normin sisältö on.

Toinen toisiaan ~ toisiaan t. toinen toistaan

KKOO kuvaa (s. 276–277) ilmaukset toisiaan ja toinen toistaan samaa tar­koit­ta­vi­na, joskin sen mukaan jälkimmäisessä ”vastavuoroisuuden vivahde (’puolin ja toisin’) korostuu”.

Suomen kielen lautakunta hyväksyi vuonna 2012 näiden ilmausten rinnalle niiden sekamuodon toinen toisiaan. Tosin KKOO toteaa, esitettyään esimerkkejä sen käytöstä, että niissä ”myös pelkkä monikollinen toinen-sana riittäisi ilmaisemaan tarkoitetun vasta­vuoroi­suuden”.

Sama tietysti koskee samaa ilmausta muissa sijamuodoissa, esimerkiksi toinen toi­sil­leen ~ toisilleen ~ toinen toiselleen.

Päätöstä on kuvattu Kielikellon 2/2012 artikkelissa Luottavatko he toisiinsa, toinen toiseensa vai toinen tosiinsa? seuraavasti:

Kolmas käytössä oleva rakennetyyppi on edellisten yhdistelmä: se sisältää yksikkö- ja monikkomuotoisen toinen-sanan; tässä vastavuoroisuuden merkitys korostuu entisestään. Tätä rakennetta ei ole pidetty suositeltavana, koska samassa raken­tees­sa on yksikkö ja monikko, jotka muodostavat luvultaan epäharmonisen sanaparin. Rakenne toinen toisiaan, toinen toisiltaan on kuitenkin käytössä tavallisempi kuin kaksi yksikkömuotoista toinen-sanaa sisältävä ilmaustyyppi toinen toistaan, toinen toiseltaan.
Rasmus ja HIM matkivat toinen toisiaan. | Pankit perivät entistä korkeampia korkoja lainatessaan rahaa toinen toisiltaan. | Puolisoiden pitäisi muistaa, että he ovat toinen toistensa parhaita ystäviä.
Edellisissä esimerkeissä pelkkä monikollinen toinen-sana riittäisi ilmaisemaan tarkoitetun vastavuoroisuuden: matkivat toisiaan, perivät toisiltaan jne.Ilmaus­tyy­pis­sä toinen toisiaan molemminpuolisuus kuitenkin tuntuu korostuvan. Lisäksi voi myös ajatella, että tämärakenne ei hahmotu osiensa summaksi vaan elää omaa elämäänsä; sen merkitys on sama kuin olisi yksin esiintyvän monikollisen toinen-sanan. Ilmaus ei aiheuta väärinymmärryksiä, ja niinpä toinen toisiaan, toinen toisilleen .ilmaustyyppiä voidaan myös pitää hyväksyttävänä.

Artikkeli siis sisältää ristiriitaista tietoa ilmauksen toinen toisiaan merkityksestä: toisaalta esitetään, että se tarkoittaa samaa kuin toisiaan, toisaalta kuvataan, että se korostaa vasta­vuoroi­suut­ta enemmän kuin kumpikaan vaihtoehdoista toisiaan ja toinen toistaan.

Tuli tehtyä ~ tehdyksi

Vanha normi oli, että sanotaan tuli tehdyksi, saatiin tehdyksi. KKOO:n mukaan (s. 203) vuonna 1973 suomen kielen lautakunta kuitenkin hyväksyi rinnalle vaihtoehdon tuli tehtyä, saatiin tehtyä. Päätös on kuvattu Kielikellossa 7 (1974), ja siinä varsinainen kannan­otto on seuraava: ”Kieli­lauta­kunta katsoi syksyllä 1973, että ei ole syytä enää koettaa yleis­kielessä vastustaa sai ja tuli tehtyä -raken­netta.”

KKOO:n mukaan ”ilmaukset tulee tehtyä ja tulee tehdyksi ovat pitkälti saman­merki­tyk­si­siä ja yleis­kielessä saman­arvoisia”. Avoimeksi siis jää, mikä merkitys- tai sävyero niillä on.

Muutoksesta ei ilmeisesti kerrottu kovin laajasti. Kielikellon 2/1984 artikkelissa Kirjakieli ei ”ala rappeutumaan” sanotaan:

Aivan viime aikoina on näkynyt merkkejä siitä, että myös lauseopin kysymyksissä on alettu joustaa. Vielä muutama vuosi sitten oli väärin kirjoittaa ”Työ tuli tehtyä”, piti olla ”Työ tuli tehdyksi”. Nykyään kum­pi­kin lause on mahdollinen. Syynä tehtyä-tyypin hyväksymiseen oli, että sitä oli vaikea karsia kielestä, koska se on käytössä laajalti länsi­murteis­sa.

Vielä Kielikellon 4/2009 artikkelissa Riehuja saatiin kaadettua maahan vastataan lukija­kysymykseen ”eikö oikea muoto olisi saatiin kaadetuksi?”

Tyhjiö, ei tyhjö

Kielikellon 4/1986 artikkeli tyhjiö – tyhjö on seuraava:

Suomen kielen lautakunta keskusteli sanojen tyhjiö ja tyhjö käytöstä ’vakuumin’ suomenkielisenä vastineena. Nykysuomen sanakirja pitää muotoa tyhjö varsinkin tekniikan kieleen kuuluvana rinnakkaismuotona. Lautakunta suositti käyttöön sanaa tyhjiö, jolla on runsaasti johto-opillisia rinnakkaistapauksia. Lautakunta ei pitänyt tyhjön käyttöä rinnalla aiheellisena.

PSK:ssa ja KSK:ssa on otettu lyhytsanaisesti normatiivinen kanta: sanan tyhjö selityksenä on vain ”paremmin: tyhjiö”.

Vaikka norminmuutos on siis tehty jo melko kauan sitten, tyhjö elää yhä joissakin yhteyksissä. Kahden eri sanan käyttöä on perusteltu sillä, että fysiikan tyhjiön käsite on toinen kuin se, mitä arkikielessä sanotaan tyhjiöksi (huomattava alipaine). Lisäksi esimerkiksi Tieteen termipankki kuvaa sanat tyhjiö ja tyhjö synonyymeina.

Ulkomaalainen-sana adjektiivina

Vielä PSK:n mukaan sanaa ulkomaalainen tulee käyttää vain substantiivina:

ulkomaalai|nen 1. subst. vieraan maan kansalainen, vierasmaalainen. Maassamme vierailevat u:set. 2. adj. paremmin: ulkomainen.

Vanhan normin mukaan oli siis sanottava ulkomaiset omenat, ei ulkomaalaiset omenat. Vuonna 2001 suomen kielen lautakunta muutti normia. Tätä on selostettu Kotuksen sivulla Ulkomainen ja ulkomaalainen seuraavasti:

Ohjetta väljennettiin, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että sanan ulkomaalainen adjektiivista käyttöä substantiivin määritteenä etenkään ihmisistä puhuttaessa ei enää pidetä virheenä. Voidaan siis esimerkiksi puhua paitsi ulkomaisista myös ulkomaalaisista vieraista.

Kielikellon 3/2001 artikkelissa Ulkomaalainen ja ulkomainen on laajempi selostus, jossa hyväksyttävää käyttöä kuvataan näin:

Seuraavassa CD-Perussanakirjan versiossa voidaankin nyt kuvata ulkomaalaisen sanaluokka siten, että todetaan sen esiintyvän paitsi substantiivina myös adjek­tii­vi­na. Käyttöyhteydet (sanan liittyminen elävää olentoa ja varsinkin ihmistä tar­koit­ta­viin substantiiveihin) osoitetaan esi­merkki­lauseiden avulla.

CD-perussanakirjasta ei julkaistu uutta versiota, mutta KSK:ssa muutos on toteutettu kuvaamalla adjektiivikäyttöä seuraavasti:

2. adj. ulkomainen. Ulkomaalaiset opiskelijat. Ulkomaalainen ystäväni.

Sanakirjan mukaan siis ulkomaalainen on adjektiivina sanan ulkomainen synonyymi, joten ulkomaalaiset omenat olisi aivan hyväksyttävä. Lautakunnan suosituksessa ei ehkä ole tarkoitettu tätä.

Viimeisin

Sanaa viimeisin on pidetty virheellisenä epäloogisuutensa takia: viimeinen tarkoittaa itsessään äärimmäistä, joten vertailumuotojen muodostamisella siitä ei merkitystä. Tämänsuuntainen ajatus on esitetty muun muassa Kielikellon 2/1995 artikkelissa Viime, viimeinen ja ”viimeisin”. Sen mukaan tulee tehdä ero niin, että ”viimeinen viittaa johonkin ehdottomaan, lopulliseen ja viime johonkin toistaiseksi, tähän mennessä viimeksi esiin­ty­nee­seen”. Tämän mukaisesti pitäisi ilmauksen viimeisten kymmenen vuoden aikana sijas­ta kirjoittaa kymmenen viime vuoden aikana.

Kuitenkin KSK:ssa esitetään hakusanan viimeinen tiedoissa vertailumuodot viimeisempi ja viimeisin. Jälkimmäisestä on myös esimerkkejä kuvauksen yhdessä osassa:

4. toistaiseksi viimeksi tapahtuneesta, ilmestyneestä tms.: uusi, tuore, viime, uusin, tuorein. Viimeisten tietojen, uutisten mukaan. Viimeisten viiden vuoden [= viiden viime vuoden t. viimeksi kuluneiden viiden vuoden] aikana. Viimeisin muotivillitys. Vii­mei­sim­mät tiedot neuvottelujen kulusta.

Viimeisin-muodon osalta taustan muodostaa suomen kielen lautakunnan kannanotto, jotä on selostettu Kielikellon 4/1999 artikkelissa Viimeisin. Sen mukaan ”sanalle viimeisin on kehittynyt merkitys ’toistaiseksi viimeinen’” ja sille on ”kiistaton tarve”.

Vierassanojen suomalaistaminen: karri ← curry

Vierasperäistä sanaa käytetään usein aluksi sitaatti­lainana eli vieraan kielen mukaisessa kirjoitus­asussa ja äänne­asussa. Tosin äänne­asu käytännössä lähes aina mukautuu ainakin jossain määrin suomen kieleen sopivammaksi. Jos sana leviää yleiseen käyttöön, sen asu usein muuntuu.

Kielenhuolto on usein pyrkinyt edistämään suomeen mukauttamista pikemminkin kuin vain seuraamaan tilannetta ja kirjaamaan mukautuneen asun, kun se on yleistynyt. Jois­sa­kin tapauksissa mukautettu asu esitetään suositettuna, joissakin vain mahdollisena. Usein vieras ja suoma­lais­tet­tu asu jäävät molemmat kieleen, ja asiasta syntyy joskus kiistojakin. Kielen­huollon ehdottama tai suosittama asu ei ehkä tule käyttöön juuri lainkaan, ja joskus ehdotus vedetään takaisin, kuten tapauksessa ringetti.

Esimerkiksi mausteseoksen nimi curry esiintyy NSK:ssa vain tässä vieraassa kirjoitus­asussa, ja ääntämisohjeena on [kurry t. kari]. PSK:ssa curry-sanan ääntämisohje on [karri], ja sana on vain viittauksena päähakusanaan karri. Käytännössä karri on jäänyt harvi­nai­suu­dek­si. (KSK:ssa sanan merkitys on laajentunut: mauste­seoksen lisäksi se tarkoittaa, englannin esikuvan mukaan, ruokatyyppiä.)

Suomalaistamistapauksia on lueteltu muun muassa Kielikellon 3/1994 artikkelissa Perussanakirja kielineuvonnan apuvälineenä, Tässä esityksessä käsitellään erikseen joitakin tapauksia kuten Abatsi ← abachi.

Yksi parhaita ajatuksia ~ Parhaita ajatuksia

KKOO kuvaa (s. 271) seuraavat ilmaukset vaihtoehtoisiksi:
Tämä on yksi tärkeimmistä päätöksistämme.
Tämä on tärkeimpiä päätöksiämme.
Tämä on yksi tärkeimpiä päätöksiämme.

Se toteaa, että viimeksi mainitussa ”yksi on rakenteen näkökulmasta tarpeeton ja voi siksi tuntua arkiselta”. KKOO ei ilmeisesti kuitenkaan pidä ilmausta virheellisenä, koska se kuvaa aiempaa normia seuraavasti:

Aiemmissa ohjeissa on kehotettu välttämään rakennetta yksi parhaita keinoja ja käyttämään sen sijasta rakennetta yksi parhaista keinoista tai ilmaustyyppiä parhaita keinoja.

Yleisluontoinen ~ yleisluonteinen

NSK ja PSK eivät lainkaan tunne sanaa yleisluontoinen. Sen sijaan KSK esittää sen sanan yleisluonteinen synonyymina.

Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas esittää:

yleisluonteinen (miel. kuin »-luontoinen»)

Normeja, joita ei ole muutettu

Seuraavissa asioissa normit eivät ole muuttuneet tai muutokset koskevat painotuksia tai tulkintoja. Niistä kyllä saattaa esiintyä vahvastikin sellaisia käsityksiä, että normeja olisi muutettu. Joissakin tapauksissa taas normin muuttamista olisi voinut odottaa sillä pe­rus­teel­la, että yleinen kielenkäyttö on selvästi muuttunut.

Lyhenteiden ja merkintöjen selityksiä

Muotoa A ~ B oleva merkintä otsikossa tarkoittaa normin väljennystä: uusien normien mukaan A sallitaan vaihtoehtona tilanteissa, joissa aiempien normien mukaan vain B oli sallittu. Tekstissä ~-merkki osoittaa vain vaih­telua.

Muotoa A ← B oleva merkintä otsikossa tar­koit­taa normin vaihtamista toiseksi: uusien normien mukaan A on oikea ilmaus tilanteissa, joissa aiem­pien normien mukaan B oli oikein. Tällöin uusi normi siis ei salli B:tä.

Mitä tarkoitetaan suomen kielen normeilla

Keskeiset normilähteet

Suomen kielen normit ovat sääntöjä, jotka koskevat ensi sijassa asiatyylistä yleiskieltä. Nämä normit voidaan luokitella virallisuutensa mukaan seu­raa­vas­ti, virallisimmista alkaen:

Sanaa voidaan pitää norminmukaisena, jos sana kuvataan viralliseksi katsottavassa sana­kirjassa ilman merkintää arkisuudesta tms. Tämän perusteella voidaan uusien sanojen ottamista sana­kirjaan ja sanojen kuvausten muutoksiakin pitää normin­muutoksina. Tässä esityksessä on kuitenkin tältä osin rajoituttu sellaisiin tapauksiin, joissa sanan merkitystä on muutettu jossain mielessä ongelmallisella tavalla, ja niitäkin on mukana lähinnä esimerkin­omaisesti. Ongelmana voi olla esimerkiksi se, että syntyy sekaannuksia, kun sana voidaan tulkita joko vanhan tai uuden merkityksen mukaan. Merki­tyksen­muutok­sia kuvailee yleisesti, joskin lähinnä vain esimerkein, muun muassa Kielikellon 3/1994 artikkeli Karvomista kaukalossa – Merkityksen­muutoksia Nykysuomen sanakirjasta Suomen kielen perussanakirjaan

Sanakirjojen asema

Nykyisin tuorein virallinen sanakirja on KSK:n verkkoversio. Se ei kuitenkaan kaikilta osin ole uusimpien normien mukainen, koska päivityksiä tehdään suhteellisen harvoin. KSK on julkaistu säh­köi­se­nä vuosina 2004, 2008, 2012 ja 2014 sekä 29.2.2016 ja 28.2.2017. Se on julkaistu myös painettuna, sähköiseen versioon perus­tu­va­na vuosina 2006 ja 2012. Ensimmäinen vapaasti luettava verkkoversio oli vuonna 2014 julkaistu.

KSK:n edeltäjä on PSK, joka julkaistiin 1990–1994. Käytännössä niiden erot ovat samaa luokkaa kuin KSK:n versioiden erot. Voidaankin sanoa, että kyse on samasta kirjasta, jonka nimi vaihdettiin.

PSK perustuu NSK:aan, mutta sisältöä on karsittu paljon: sana­määrä on noin puolet pienempi, ja etenkin pitkiä sana-artikkeleita on supistettu voimakkaasti. Toisaalta mukaan on otettu uutta sanastoa, ja tietoja sanoista on päivitetty.

NSK oli omana aikanaan varsin arvovaltainen. Siihen joudutaan edelleen turvautumaan sellaisten sanojen kirjoitusasun, taivutuksen, merkityksen ja käytön osalta, joita ei enää ole uudemmissa sanakirjoissa.

NSK julkaistiin 1951–1961. Kaikki myöhemmät painokset ovat sisällöltään ja taitoltaankin muuttamattomia. Muoto muuttui sikäli, että ensimmäinen painos koostui 6 niteestä, uudemmat 3 niteestä.

NSSK julkaistiin vuonna 1973, täydennetty painos vuonna 1977. Siihen viitataan edelleenkin vieras­peräisten sanojen normina, vaikka edellä mainitut yleis­sana­kirjat tai erikseen tehdyt päätökset ovat monelta osin muuttaneet sen ohjeita.

NSSK:n myöhemmistä painoksista on käytetty myös nimitystä ”NSK:n 4. osa”. Lisäksi on julkaistu muita teoksia ikään kuin NSK:n jatko-osina:

NSK:n ”jatko-osista” vain ”NSK 4” ja ”NSK 5” voidaan katsoa normatiivisiksi ja nekin vain ehdollisesti ja osittain.

Standardit, lainsäädäntö ja viranomaisten päätökset

On olemassa erityisiä normeja, myös kansallisia standardeja, joissa on myös suomen kielen käyttöön vaikuttavia ohjeita erityis­kysymyksistä. Tällaisia ovat muun muassa standardit Numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (SFS 4175) sekä trans­lit­te­roin­nin ja transkription standardit. Näiden suhde edellä mainittuihin yleisiin normeihin ei aina ole ongelmaton; Kotuksen ja Suomen Standardi­soimis­liiton (SFS) kannan­ottojen välillä on ristiriitojakin.

Myös lainsäädäntöön ja viranomaisten päätöksiin viitataan usein kieltä koskevina nor­mei­na. Voidaan esimerkiksi perustella jotain kirjoitus­tapaa sillä, että sitä käytetään laissa. Lait ovat kyllä normeja, mutta eivät (juuri koskaan) kieltä koskevia normeja. Laeissa olevat termien määritelmätkin ovat lain sisäisiä: niissä sanotaan, että tässä laissa se ja se sana tarkoittaa sitä ja sitä. Lakitekstien pitäisi noudattaa kielen normeja enemmänkin kuin asettaa niitä. Käytännössä lainsäädännön kielen­käyttöä on kuitenkin usein tarpeen pitää ohjeena, etenkin viran­omaisten teksteissä.

Nykyisin huomattava osa lainsäädännöstä on EU:n säädöksiä, jotka julkaistaan EU:n virallisilla kielillä, siis myös suomeksi. EU:n toimielinten yhteiset tekstinlaadinnan ohjeet (julkaisukäsikirja) on tarkoitettu EU:n hallinnon sisäiseen käyt­töön, mutta ne tietysti vaikuttavat direk­tii­vien yms. kielenkäytön kautta muuhunkin kie­len­käyt­töön varsinkin hallinnossa. Lisäksi ohjeista voi ottaa mallia monissa tilanteissa, kos­ka ne ovat osittain varsin yksityis­kohtaisia ja ottavat kantaa asioihin, joista ei ole virallista suo­ma­lais­ta suositusta. Toisaalta niissä on jopa ohjeita, jotka ovat kansallisten standardien vastaisia.

Sanakirjojen tyylilaji- yms. merkinnöistä

Sanaa ei voi pitää normin­mukaiseen kieleen kuuluvana vain sillä perusteella, että se on jossakin suomen kielen sana­kirjassa. Sanakirjoissa on mukana myös murresanoja, slangi­sanoja, jopa alatyylin sanoja ym.

KSK:n käyttöohjeissa sanotaan: ”Sana tai ilmaus voi olla jonkin erikoisalan kieltä (tekn., lääk., mus. jne.), tai se voi poiketa tyyliltään nor­maa­lis­ta yleis­kielestä ja olla esimerkiksi asia­tyyliä epä­muodol­li­sem­paa arki­kieltä (ark.), ylätyyliä (ylät.) tai lastenkieltä (last.). Sanan sävy voi olla esimerkiksi halventava (halv.), ironinen (iron.) tai leikillinen (leik.). Sana voi olla myös vanhentunut (vanh.) tai harvinainen (harv.).” On tulkinnan­varaista, mitkä näistä merkinnöistä tekevät sanoista normin­vastaisia.

Tässä koosteessa tulkintana on, että normit määrittelevät ensi­sijaisesti asia­tyylisen kirja­kielen. Siihen kuuluvat esimerkiksi erikois­alojen sanat, mutta ulko­puolelle jäävät arkikielen ja lasten­kielen sanat sekä halventavat, leikilliset ja vanhentuneet sanat.

Ongelmallinen normien tulkinnan kannalta on seuraava PSK:n ja KSK:n ohjeissa kuvattu käytäntö:

Ilmauksen ”epävirallisuutta” ilmaistaan myös käyttämällä määritelmässä elatiivimuotoa:
kotiapteekki kodin lääke- ja lääkintätarvikevalikoimasta.
kaularauhanen kaulan imusolmukkeista.

Molemmat esimerkkisanat ovat NSK:ssa normaaleina yleis­kielen sanoina, ilman merkintää tyyli­lajista tai viittausta ”epä­viral­li­suu­teen”. Näin ollen voisi tulkita, että normi on niiden osalta muuttunut. Oikeampi tulkinta lienee kuitenkin se, että PSK:ssa ja KSK:ssa halutaan vain osoittaa, että nämä sanat eivät ole virallisiksi tai ammatillisiksi katsottavissa teks­teis­sä käytettyjä termejä. Ne ovat normin­mukaista yleis­kieltä, mutta eivät välttämättä jonkin erikois­alan omien normien mukaisia.

Esimerkiksi vispikerma on merkitty NSK:ssa puhekieliseksi, kun taas PSK:ssa ja KSK:ssa se on osoitettu ”epäviralliseksi”. Varmasti moitteeton nimitys on täten edelleenkin vain kuohukerma, mutta toisaalta sanaa vispikerma ei voine pitää virheellisenä yleis­kielessä.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Kielenhuollon historiaa käsittelee Kotuksen julkaisu Kielenhuollon juurilla (julkaistu painettuna vuonna 2014, verkossa vuonna 2015).