Onko suomen kirjoitusjärjestelmä ihanteellinen?

Sisällys

Usein sanotaan, että suomea luetaan niinkuin kirjoitetaan. Tässä esityk­ses­sä kuitenkin osoitetaan, että suomen kirjoitusjärjestelmässä on lukuisia poikkeuksia siitä säännöstä, että kutakin äännettä merkitään omalla kirjaimellaan. Kieliopeissa ja -oppaissa yleisesti esitetyt tapaukset kuten loppukahdennus ja äng-äänne ovat vain pieni osa poikkeuksista.

Tutkielmassa myös hahmotellaan, miten kirjoitusjärjestelmää olisi muutettava, jotta kirjoituksen ja puheen suhde olisi mahdollisimman säännöllinen. Ehdotettu järjestelmä soveltuisi mm. ääntämisohjeiden esittämiseen.

Tutkielman tarkoitus on kuitenkin kuvaileva, ja tavoitteena on mm. valottaa kielten oppimisen eräiden vaikeuksien taustaa. Muutoshahmotelma on enemmänkin havainnollistava ajatuskoe kuin vakavaksi tarkoitettu ehdotus. Jotkin kuvatuista muutoksista ovat kuitenkin mahdollisia ja toivottavia, esimerkiksi kirjoitusasun vakiinnuttaminen ääntämisen mukaiseksi tapauksessa ruuan ~ ruoan.

Luetaanko suomea niinkuin kirjoitetaan?

Kansanomaisen käsityksen mukaan suomea kirjoitetaan niinkuin puhutaan ja luetaan niinkuin kirjoitetaan. Tämän käsityksen taustalla on ajatus, että jokaisella kir­jai­mel­la on oikea äännearvonsa ja jokaisella äänteellä oma kirjaimensa ja että lisäksi suomessa kirjaimilla on juuri se oikea merkitys.

Oikeampaa on sanoa vain, että suomen kielessä kirjoituksen ja puheen suhde on säännöllinen. Usein tämä muotoillaan sanomalla, että kutakin äännettä vastaa tasan yksi kirjain. Jos vertaamme tätä muiden kielten kirjoitusjärjestelmiin, huomaamme, että periaatteeseen sisältyy varsin paljon:

Väite "kullakin äänteellä on oma kirjaimensa" yksinkertaistaa asioita kuitenkin liiaksi. Ensinnäkin se on periaatteessa virheellinen, koska mikään kirjoitusjärjestelmä ei voi käyttää kullekin äänteelle omaa kirjaintaan; tämän kielentutkijat tietävät hyvin, ja esitän kohta lyhyesti perustelut sille. Toiseksi säännönmukaisuus ei oikein muotoiltunakaan ole suomen kielessä suinkaan poikkeukseton, kuten kirjoitukseni loppuosa selostaa.

On toki totta, että suomen kirjoitus vastaa lausumista selvästi säännönmukaisemmin kuin esimerkiksi ruotsin, puhumattakaan englannista. On kuitenkin syytä tuoda selkeästi esiin myös poikkeukset muun muassa siksi, että suomea opettelevan on vaikeaa huomata poikkeuksia yleisen säännöllisyyden keskeltä. Esimerkiksi englantia opetteleva huomaa nopeasti, että täytyy varautua mitä erilaisimpiin säännöttömyyksiin. Suomea äidinkielenään puhuva taas voi jopa ruveta uskomaan säännöllisyyteen niissäkin asioissa, joissa selvästi lausutaan toisin kuin kirjoitetaan; säännöllisyyden oppi voi siis sumentaa mielemme niin, ettemme usko silmiämme ja korviamme.

Äänteiden muuntelusta

Puhutun kielen tutkimus ja pelkkä tarkkaavainen kuunteleminenkin paljastaa, että äänteissä on hyvin paljon sellaista vaihtelua, jota kirjoitus ei kuvasta. Jokaisella meistä on oma puhe- ja ääntämistapamme, ja eri tilanteissa puhumme eri tavoin. Esimerkiksi r-, l- ja s-äänteissä on paljon yksilöllistä vaihtelua - samoin kuin mielen ja ruumiin tilastakin johtuvaa vaihtelua, joka ei välttämättä haittaa ymmärtämistä mitenkään. Ymmärtämisvaikeuksia syntyy vasta, jos lapsi tai puhevikainen ääntää r:n ja l:n niin samantapaisina, että ne sekottuvat toisiinsa. Sen sijaan ei ymmärtämistä häiritse, jos joku ääntää s:n sihahtaen, suhauttaen tai vaikkapa soinnillisena.

Sanan kokonaisrakenne vaikuttaa siihen, miten sen osat ääntyvät. Erityisesti tämä koskee vokaalien pituutta. Sanoissa saada ja saamattomuudessaan on kummassakin ensimmäisessä tavussa pitkä a-äänne, mutta pituus on suhteellista: pitkässä sanassa pitkät vokaalit ovat lyhyempiä kuin lyhyissä. Voi jopa olla, että sanan saamattomuudessaan pitkät a-äänteet ovat kellolla mitatulta kestoltaan lyhyempiä kuin sanan saada lyhyt a-äänne. Vokaalin pituus ajallisen keston mielessä on jatkuvalla asteikolla mitattava suure kuten aika yleensäkin, ja kielenpuhujien kyky tunnistaa vokaali "lyhyeksi" tai "pitkäksi" perustuu monimutkaisiin tiedostamattomiin tapahtumiin ihmisen mielessä. Lisäksi kieliopillisesti erilaisia vokaalien pituuksia on eri kielissä eri määrät, esimerkiksi suomessa kaksi, nykykreikassa yksi, virossa kolme.

äänteisiin vaikuttaa myös se, millaisten muiden äänteiden yhteydessä ne esiintyvät. Sanassa kala on erilainen k-äänne kuin sanassa kerä, ja sanassa kerä on erilainen e-äänne kuin sanassa kera. Ensimmäisessä tapauksessa k:n jälkeisen vokaalin laatu vaikuttaa k-äänteeseen, ja toisessa tapauksessa e-vokaalin laatuun vaikuttaa koko sanan etu- tai takavokaalisuus. Suomen kielen kirjoituksessa ei toki ole tarpeen esittää näitä eroja, mutta erot ovat silti todellisia. äidinkielen opetuksessa niihin ei juurikaan kiinnitetä huomiota eikä yleensä tarvinnekaan, mutta suomea vieraana kielenä opetettaessa tilanne on toinen, varsinkin siinä vaiheessa, kun pyritään luonnolliselta kuulostavaan ääntämykseen. Sama koskee pyrkimyksiä saada tietokoneet "puhumaan" eli muuntamaan kirjoitettua suomea äänimuotoon. - Käytän ilmaisua vieras kieli yksinkertaisesti merkityksessä 'muu kuin äidinkieli'. Suomea tässä mielessä vieraana kielenä opettelevista valtaosa on tietysti suomenruotsalaisia.

Puheessa on siis lukematon määrä erilaisia äänteitä. Filosofien pohdittavaksi jääköön, onko niitä jopa ääretön määrä ja onko jokainen äänne, jonka tuotamme, jossakin mielessä ainutlaatuinen. Käytännön tilanne on joka tapauksessa se, että mikään ajateltavissa oleva kirjoitusjärjestelmä ei voi esittää kaikkia äänteiden eroja. Kielitieteessä käytetty ns. foneettinen kirjoituskin kuvaa puhetta vain likimääräisesti.

Foneemit ja grafeemit

Epätarkan ilmaisun "kutakin äännettä vastaa tasan yksi kirjain" asemesta kielitieteessä käytetään yleensä ilmaisua "kutakin foneemia vastaa tasan yksi merkki". Foneemi tarkoittaa äännettä sellaisena käsitteenä, että ei kiinnitetä huomiota edellä mainittuihin äänteiden eroihin, jotka riippuvat äänteen lähellä olevista muista äänteistä tai yksilöllisestä tms. vaihtelusta. Foneemi voidaan siis käsittää joko joukoksi samantapaisia äänteitä tai äänteen hahmoksi tai ideaksi, joka saa eri tilanteissa erilaisia toteutumia. Niitä erilaisia äänteitä, jotka edustavat samaa foneemia, kutsutaan sen allofoneiksi. Esimerkiksi sanojen kerä ja kera e-vokaalit ovat kyllä erilaisia mutta edustavat samaa foneemia, jota kielitieteessä merkitään yleensä symbolilla /e/. Toisaalta vaikka m- ja n-äänteet ovat melko lähellä toisiaan ja joissakin tilanteissa ikään kuin sulautuvat toisiinsa, ne edustavat kahta eri foneemia, koska on sanoja, vieläpä monia sanoja, joissa m:n ja n:n ero on kahta sanaa toisistaan erottava ilmiö, esimerkiksi sanapareissa naali ja maali taikka kana ja kama . Olennaista siis on, että foneemin vaihtaminen toiseen voi muuttaa sanan merkityksen kun taas foneemin muunnelman, allofonin, vaihtaminen toiseen ei niin tee.

Foneemin täsmällinen määrittely on kuitenkin hankalaa. Tätä kuvastaa se, että foneemille esitetään tietosanakirjoissa sentapaisia melko ylimalkaisia määritelmiä kuin 'kielen pienin merkityksiä erottava äänneyksikkö'.

Kielessä on myös foneemeihin rinnastuvia ilmiöitä, sanojen piirteitä, jotka ikään kuin tulevat foneemijonon "päälle" ja saattavat muuttaa sen merkitystä. Suomen kielessä tällainen piirre on esimerkiksi sivupaino, sillä piilevä ilman sivupainoa on toki eri sana kuin siten lausuttuna, että le-tavulla on sivupaino, jolloin kyseessä on yhdyssana. Monissa muissa kielissä painon merkitystä muuttava luonne on paljon keskeisempi ja koskee pääpainoa. Painon lisäksi myös tavunrajan sijainti voi olla seikka, joka erottaa sanoja toisistaan. Esimerkiksi yhdyssana veronalainen ääntyy eri tavalla kuin nimestä Verona johdettu sana veronalainen, joskin tavunrajan ja samalla yhdysosien rajan sijainti lienee tässä tapauksessa vähemmän selvästi havaittava ero kuin sivupainon sijainti. Muiden kielten foneemeihin rinnastuvista piirteistä mainittakoon vielä sävelkulku (musikaalinen aksentti), jolla on hyvin tärkeä merkitys mm. kiinassa. Mainitunlaiset piirteet on syytä ottaa huomioon kirjoitusjärjestelmän tarkastelussa, vaikka ne ovatkin erilaisia ja eri tavalla kirjoituksessa esitettäviä asioita kuin varsinaiset foneemit.

On johdonmukaista tehdä kirjoitetun kielen tarkastelussa samantapainen ero kuin äänteiden ja foneemien ero. Kirjainmerkkien välillä voi olla mitä erilaisimpia eroja, mutta eroilla ei useinkaan ole vaikutusta sanojen merkitykseen. Niinpä onkin syytä puhua grafeemista, joka tarkoittaa joukkoa samantapaisia kirjaimia, joiden vaihtelulla ei ole periaatteellista vaikutusta sanojen merkitykseen. Onhan merkityksen kannalta samantekevää, minkätyylisiä kirjapainotekstin kirjasimia, käsinkirjoitetun tekstin kirjaimia tms. käytämme, kunhan lukija ymmärtää, mitä "kirjaimen hahmoa" (grafeemia) tarkoitamme.

Foneemiperiaate

Foneemiperiaate voidaan muotoilla seuraavasti: kutakin puhutun kielen foneemia vastaa aina sama kirjoitetun kielen grafeemi ja kääntäen. Toisin sanoen kutakin foneemia merkitään aina samalla grafeemilla, jota ei käytetä muihin tarkoituksiin. Tämä merkitsee, että puhuttu kieli voidaan yksiselitteisesti muuntaa kirjoitetuksi kieleksi ja kääntäen, vaikka yksinkertainen, mekaaninen muunnos ei tuotakaan aina luonnolliselta kuulostavaa puhetta.

Foneemiperiaatteen hyödyllisyys lienee ilmeinen. Se helpottaa suuresti lukemisen ja kirjoittamisen oppimista ja myös itse lukemista ja kirjoittamista. On järkevää, että kirjoittaja tai lukija voi keskittyä itse asiaan ja sen esittämiseen sen sijaan, että rasittaisi muistiaan moninaisilla erikoissäännöillä ja tuhlaisi aikaansa tarkistaakseen kirjoitus- ja äänneasuja sanakirjoista. Uusien sanojen oppiminen jatkuu läpi ihmisen elämän, ja se on olennaisesti helpompaa, jos ei tarvitse oppia erikseen kirjoitusasua ja erikseen äänneasua vaan toisen voi johtaa toisesta eikä johtamista edes tarvitse tehdä tietoisesti. Nykymaailmassa lainasanat usein leviävät ensi sijassa kirjoitettuina; asiantuntijat ehkä lausuvat ja kirjoittavat ne alkukielen mukaan mutta suuri yleisö "lukee niinkuin kirjoitetaan". Kirjavuudesta syntyy monenlaista hämminkiä, jopa väärinkäsityksiä.

Vaikka foneemiperiaate ei enempiä perusteluja vaadikaan, huomattakoon, että se helpottaa myös kielentutkimusta. Esimerkiksi kielen äänteiden ja äänneyhdistelmien yleisyyttä on helpompi tutkia, kun voidaan käsitellä laajoja tekstiaineistoja yksinkertaisella tavalla, luottaen kirjoitetun ja puhutun kielen väliseen vastaavuuteen. Nykyisinhän mm. kirjoitetun suomen kirjainten esiintymistiheydet eivät kovinkaan hyvin vastaa äänteiden esiintymistiheyttä. Myös kielen kuvaamisessa voidaan joutua hakoteille, jos kirjoitus ei noudata foneemiperiaatetta. Esimerkiksi kuvatessaan, mitkä äänteet voivat esiintyä sanan lopussa, suuri osa suomen kieliopeista väittää, että mm. p- tai v-äänne ei voi olla sananloppuinen. Jos ihmiset kuuntelisivat puhetta, vaikkapa omaansa, he eivät erehtyisi kirjoittamaan moista.

Tarvitaankin erityisen painavia syitä, jotta foneemiperiaatteesta olisi järkevää poiketa. Käytännössä poikkeamat siitä ovatkin syntyneet yleensä historiallisen kehityksen kautta, eivät harkittuina ratkaisuina. Ennen muuta poikkeamien syynä on se, että kirjoitettu kieli muuttuu hitaammin kuin puhuttu, t.s. ääntämyksen muuttuessa ei muuteta kirjoitusasua.

Foneemiperiaatetta vastaan

Kuten useimmat järkevästi perustellut periaatteet, foneemiperiaate on helppo hyväksyä periaatteessa. Käytännössä sen toteuttamista pienissäkin asioissa saatetaan vastustaa perusteilla, jotka ainakin pienen erittelyn jälkeen palautuvat johonkin seuraavista: mä en tykkää, musta tuntuu, ei me ennenkään ja me ollaan sivistyneitä. Ennen näiden käsittelemistä tarkastelen lyhyesti yhtä perustetta, joka yksittäistapauksissa voi olla järkevä syy poiketa foneemiperiaatteesta.

Homonyymeillä tarkoitetaan sanoja, joilla on sama asu mutta eri merkitys, kuten suomen puuta tarkoittava kuusi ja lukusana kuusi. Tämä määritelmä on tarkoituksellisen väljä, sillä sana "asu" on tietysti epämääräinen. Homonymiasta puhuttaessa saatetaankin tarkoittaa erilaisia asioita:

Homonymiatapaukset voidaan luokitella myös toisessa ulottuvuudessa: sanat voivat olla homonyymeja siten, että niiden kaikki taivutusmuodot ovat samat, tai ne voivat erota joissakin taivutusmuodoissa (esim. kuusi:kuusen mutta kuusi:kuuden) taikka sitten sanat ovat yleensä aivan erilaiset mutta yhden sanan yksi taivutusmuoto sattuu olemaan sama kuin toisen sanan jokin taivutusmuoto (esim. metsä:metsästä ja metsästää:metsästä). Tällä erottelulla on mm. se merkitys, että satunnaisen homonymian mahdollisuus jää kirjoittajalta tai puhujalta varsin usein huomaamatta. Klassillinen esimerkki on tietysti lause Saako täällä aina kiljua?

Aiheemme kannalta jako täydelliseen, kirjoituksen ja puheen homonymiaan on olennainen. Foneemiperiaatteen mukaan kirjoitettaessa tietysti vain täydellinen homonymia on mahdollinen. Käytännössä kirjoituksen tai puheen homonymia on varsin tavallista. Puheen homonymiaa käytetään usein perusteluna sille, että kirjoitus poikkeaa foneemiperiaatteesta.

Puheen homonyymien erottaminen kirjoituksessa toisistaan silloinkin, kun ääntämyksessä ei ole eroa, voi tuntua varsin tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Englannin lukeminen varmaankin vaikeutuisi, jos sanat seas, sees ja seize kirjoitettaisiin samalla tavalla. Toisaalta tällaiset sanat ovat joka tapauksessa hankalia puhutun kielen ymmärtämisessä. Kuulijaa kyllä saattavat auttaa äänenpainot ja -sävyt ja eleet, mutta toisaalta lukija voi epäselvissä tilanteissa lukea tekstin uudestaan ja myös palata tekstissä taaksepäin tai kurkistaa eteenpäin päätelläkseen sanan merkityksen asiayhteydestä. Lisäksi jos puheen homonyymeista tehtäisiin täydellisiä homonyymeja, niin kirjoittajat paremmin oivaltaisivat, että tekstin sanat ovat luettuina monitulkintaisia. Tämä voi ohjata muuttamaan sananvalintoja tai lauserakenteita niin, että teksti on helpompi ymmärtää oikein sekä luettuna että kirjoitettuna.

Suomen kielen kirjoitusjärjestelmään kuuluu vain harvoja tapauksia, joissa on tarkoituksellisesti valittu erilainen kirjoitusasu puheen homonyymeille. Niitä ovat esimerkiksi sijan ja sian sekä haltija ja haltia. Tapauksia käsitellään tarkemmin jäljempänä. Tässä riittänee todeta, että täydellisiä homonyymeja on kielessä niin paljon, että kirjoitusasun erilaistaminen muutamassa tapauksessa merkitsee varsin vähän. Sen sijaan on runsaasti puheen homonymiaa, joka johtuu siitä, että kirjoitusasussa on säilytetty b, g tai suhu-s:n merkki mutta puheessa käytetään p:tä, k:ta tai s:ää. Esimerkiksi sana bussi ääntyy käytännössä pussi. Tähänkin aiheeseen palataan jäljempänä.

Yleisimmin foneemiperiaatetta ei vastusteta suoraan vaan epäsuorasti: puolustamalla sen vastaisia kirjoitusasuja. Tämä johtunee lähinnä siitä, että ei ajatella kirjoitusjärjestelmää ja foneemiperiaatetta kokonaisuutena vaan yksittäisiä kirjoittamisen kysymyksiä, jopa yksittäisiä sanoja.

Kielentutkija saattaa kuorruttaa vastustuksensa sivistyssanoilla ja tieteellisillä käsitteillä. Hän voi esimerkiksi nostaa esiin ns. etymologisen periaatteen ikään kuin se olisi jotakin, joka pitää ottaa puntaroinnissa huomioon painokkuudeltaan samaa luokkaa olevana kuin foneemiperiaate. Etymologinen periaate, jonka mukaan sana tai sananmuoto pitäisi kirjoittaa alkuperänsä tai sukulaissanojensa mukaan, esimerkiksi attribuutti-sana kaksois-t:llä r:n edellä taikka ruoka-sanan genetiivi ruoan, merkitsee sitä, että kirjoitetusta kielestä yritetään tehdä museo. Sellainen vaatimus, että lainasanojen kirjoitusasussa tulee säilyttää alkuperäisen asun vieraita kirjaimia (pizza, taxi, cesium) "vierasperäisyyden merkkeinä", on myös museointivaatimus; lisäksi se on epälooginen, koska sitä käytettäessä vain pieni osa uudehkoista lainasanoista leimautuu vierasperäisiksi. Etymologinen periaate merkitsee siis yritystä sisällyttää joidenkin sanojen kirjoitusasuun sellaista informaatiota, joka on sanojen viestintäkäytön kannalta aivan epäolennaista ja jonka oikea paikka on olla kiinnostuneiden luettavissa tietosanakirjoissa. Hiukan vielä ilkeämmin sanottuna etymologinen periaate on oppineisuudella keikarointia: minäpä tiedän, mistä tämä sana tulee, ja siksi osaan kirjoittaa sen toisin kuin se sanotaan. Tämän kautta se liittyy toiseen keskeiseen syyhyn vastustaa foneemiperiaatetta: hienosteluun.

Hienostelu verhotaan yleensä "perinteisyyden", "sivistyneisyyden" ja nykyisin ennen muuta "kansainvälisyyden" kaapuun. Asia saatetaan esittää siihen sävyyn, että suomenkielistä tekstiä lukeva vieraskielinen tunnistaisi sanan attribuutti mutta ei sanaa atribuutti tai atripuutti ja että sellaisella sanojen tunnistamisella olisi suurikin merkitys. Useammin perustellaan, että "kansainväliset" kirjoitusasut (jotka tietysti ovat joidenkin kansallisten kielten kirjoitusasuja, jotka ovat levinneet muihin kieliin) helpottaisivat suomalaisten vieraiden kielten ja termien oppimista. Argumentti ei kuvasta kovin suurta suhteellisuudentajua. Hyvin usein "kansainvälinen" kirjoitusasu on pelkkää kuvitelmaa; vähintäänkin kukin kieli mukauttaa sanojen loput omaan rakenteeseensa, ja monessa kielessä kansainväliset sanat kirjoitetaan kielen oman kirjoitusjärjestelmän mukaan. Pitäisikö meidän muuten muuttaa Platonin ja Aristoteleen nimet kielessämme muotoon Plato ja Aristotle, koska ne lienevät tieteellisessä kirjallisuudessa yleisimmät ja siten kansainvälisimmät?

Loppujen lopuksi sellaisten kirjoitusasujen kuin attribuutti todelliseksi perusteluksi taitaa jäädä niin sanottu sivistyneisyys tai käänteisesti sanottuna asun atribuutti rahvaanomaisuus. Tätä asennetta ei voine järkisyin muuttaa, mutta ehkäpä sen tiedostaminen joskus johtaa toisenlaiseen suhtautumiseen. Kaikki ihmiset haluavat ainakin ajoittain esiintyä hienompina kuin muut, mutta harvalla on kanttia kovin tietoiseen itsensä ja asemansa korostamiseen.

Järjellistä on toki vastustaa muutoksia vakiintuneeseen käytäntöön sillä perusteella, että muutokset vaativat työtä ja vaivaa sekä aiheuttavat siirtymäajan ongelmia. Se on järjellistä, jos ollaan valmiita asiallisesti punnitsemaan muutosten väistämättömiä haittoja niiden hyötyihin. Vastustaisiko Suomen kansa suurestikin sitä, että sanat kirjoitetaan niinkuin sanotaan? Minkä arvoinen on "vakiintunut käytäntö", jota pitää jatkuvasti pönkittää opettamalla joka ikäluokalle "oikeinkirjoitussääntöjä", jotka foneemiperiaatteen näkökulmasta ovat väärinkirjoitussääntöjä?

Suomen kielen kirjoituksen suhteellisen hyvän säännöllisyyden sanotaan usein johtuvan siitä, että kirjakielemme on muodostunut suhteellisen hiljattain. Yleisestihän kirjoitus muuttuu epäsäännöllisemmäksi siksi, että puhutun kielen muuttuessa kirjoitusasua ei muuteta. On kuitenkin huomattava, että alun perin suomen kirjoitus oli varsin kaukana foneemiperiaatteen mukaisesta ja että nykyinen tilanne on monien määrätietoisten uudistuspyrkimysten tulos.

Kieli kuitenkin muuttuu jatkuvasti vaikkakin osittain hitaasti. Puhekieli yleensä muuttuu selvästi nopeammin kuin kirjoitettu kieli. Tästä ja foneemiperiaatteesta seuraa, että oikeinkirjoituksen sääntöjä on jatkuvasti tarkistettava ääntämyksen muuttumisen mukaan. Jätän lukijan pohdittavaksi, miksi tämä ilmeinen päätelmä on niin harvoin tiedostettu saati mainittu, puhumattakaan siitä, että kielenhuoltajat sitä määrätietoisesti noudattaisivat. Mainitsen kuitenkin yhden mahdollisen syyn: maaginen kunnioitus kirjoitettua sanaa kohtaan.

Ehdotuksia muuttaa jonkin kielen kirjoitusjärjestelmää foneemiperiaatteen mukaisesti vastustetaan yleensä ankarasti. Vastustuksen syitä käsiteltiin jo edellä. Asiallisesti jossain määrin aiheellisia perusteita on lähinnä kaksi: kielen jatkuvuus ja ääntämyksen murre-erot.

Oikeinkirjoituksen muuttaminen toki rikkoo kielen jatkuvuutta. Usein mainitaan, että nykyenglantia osaava voi melko vaivattomasti lukea Shakespearea, vaikka puhuttu englanti on muuttunut suurestikin. Ehkäpä suomalaisillekin olisi parempi, että Agricolan oikeinkirjoitus olisi säilytetty, mieluiten vielä kirjasintyylikin, jolloin voisimme lukea hänen tekstiensä näköispainoksia vaivatta. Tietenkin kirjoitetun kielen pysyminen samana tekee jotkin asiat helpommiksi. Toisaalta puhutun kielen muuttuessa kuilu kirjoituksen ja ääntämisen välillä kasvaa kasvamistaan, mikä merkitsee, että oikeinkirjoituksen oppimisen työläys lisääntyy koko ajan. Kielen jatkuvuus voi myös olla kovin näennäistä: sanat näyttävät tutuilta, mutta äänneasun lisäksi on merkityskin voinut muuttua melkoisesti. Sanat siis ehkä ymmärretään helposti, mutta väärin.

Englannin kielen historia havainnollistaa, mitä seuraa, jos ei noudateta periaatetta oikeinkirjoituksen muuttamisesta ääntämyksen muuttumisen mukaan. Kun muutoksia ei tehdä vähitellen, muutostarpeet kasautuvat niin, että lopulta tarvittaisiin niin suuri reformi, että juuri kukaan ei pidä sitä mahdollisena. Niinpä kun opitaan englantia, äidinkielenä tai vieraana kielenä, joudutaan käytännössä opettelemaan kustakin sanasta erikseen kirjoitusasu ja äänneasu. Tähän kuluvan ihmisten ajan ja tarmon määrä on melkoinen, ja silti englantia kirjoitetaan miten sattuu.

Englannin kyseessä ollen murre-erot tai yleisemmin kielimuotojen erot muodostavat todellisen esteen kielen oikeinkirjoituksen uudistamiselle foneemiperiaatteen mukaiseksi. Jos jotkut kielenpuhuvat ääntävät wh-yhdistelmän samalla tavoin kuin w-kirjaimen ja jotkut samalla tavoin, niin pitäisikö soinniton ja soinnillinen w-äänne käsittää kahdeksi eri foneemiksi ja merkitä niitä kahdella eri kirjaimella? Niille, jotka ääntävät ne samalla tavoin, sellainen kirjoitustapa olisi epäluonnollinen. Vielä hankalampia tilanteita aiheuttavat etenkin vokaalien ja vokaaliyhdistelmien erilaiset ääntämistavat.

Jos vakiintunut foneemiperiaatteen vastainen kirjoitustapa halutaan säilyttää siitä syystä, että kirjoitettua kieltä ymmärtävät kaikki, niin voidaan joutua sellaiseen äärimmäisyyteen, että kirjoitus on olemukseltaan kuvakirjoitusta. Näinhän on kiinan kielessä: kirjoitusmerkki on symboli, jolla ei ole mitään säännönmukaista yhteyttä äänneasuun vaan ääntämys voi eri kielimuodoissa olla aivan erilainen. Jos kirjoitus muutettaisiin edes suurin piirteen foneemiperiaatteen mukaiseksi kirjainkirjoitukseksi, kiinan eri murteiden tai ehkä oikeammin sanottuna eri kiinalaisten kielten käyttäjät eivät ymmärtäisi toistensa kieltä edes kirjoitettuna. Englannin kieli on varsin pitkällä samalla tiellä, joskin englantia opiskelevan kannattaa sentään vielä yrittää opetella joitakin yleisiä sääntöjä kirjoitus- ja äänneasun vastaavuudesta.

Jättäkäämme kuitenkin englannin ja kiinan ongelmat. Suomen kielessä murre-erot eivät ole foneemiperiaatteen noudattamisen este. Murteet eivät ole kansallis- tai paikalliskielen asemassa, ja käytännössä jokainen suomenpuhuja osaa myös suomen yleiskieltä. Meille ei myöskään ole syntynyt sellaista tilannetta, että sanat kirjoitettaisiin yleiskielen mukaisesti mutta luettaisiin murteen mukaan. Murteita kirjoitetaan niinkuin puhutaan ja tekstejä luetaan niinkuin ne on kirjoitettu. Pieniä poikkeuksia toki on. Esimerkiksi d-kirjain saatetaan lukea oman murteen ääntämyksen mukaan.

Lause - äänteiden jono?

Vaikka aiheellisesti hymyilemmekin ajatukselle, että oma kieli on se oikea kieli ja sen oikeinkirjoitus ainoaa oikein kirjoitusta, emme ehkä huomaa kansanomaisen käsityksen toista harhaista piirrettä, koska ajattelemme itsekin sen mukaan. Tarkoitan harhaluuloa, joka saattaa olla oppineen ajattelussa vahvempikin kuin oppimattoman: kirjoitetun kielen hahmon synnyttämää käsitystä, jonka mukaan puhutut lauseet ovat olennaisesti sanojen jonoja ja sanat puolestaan äänteiden jonoja, kuten kirjoitus on kirjoitettujen sanojen jonoja ja sanat merkkien jonoja.

Todellisuudessahan kirjoitetun kielen sananväliä ei yleensä vastaa tauko puheessa, ei ainakaan mainittava. Suomenkielisestä puheesta sanat erottuvat toisistaan lähinnä sillä perusteella, että sana alkaa aina pääpainollisella tavulla. Puheessa sanojen äänneasut yleensä vaikuttavat toisiinsa ja jopa sulautuvat yhteen yli sananrajojen. Suomea voitaisiin ja olisi ääntämisen kannalta luonnollisempaakin kirjoittaa ilman sananrajoja, kuten kreikkaa ja latinaa kirjoitettiin antiikin aikana, kunhan tavunrajat tarvittaessa merkittäisiin ja pääpaino osoitettaisiin esimerkiksi painollisen vokaalin päällä olevalla merkillä. Käytännössä sellaiseen ei kannata mennä, mutta on tärkeää huomata, että kirjoituksen sanojen välejä eivät vastaa tauot puheessa. Taukoja on lauseiden välissä, joskus myös pitkän lauseen osien välillä.

Lisäksi kirjoituksessa esiintyy ilmiöitä, joilla ei ole mitenkään suoraa vastinetta puheessa, kuten välimerkkejä ja isojen kirjainten käyttöä. Pistettä, kysymysmerkkiä ja huutomerkkiä vastaa yleensä tauko, mutta ei mitenkään välttämättä pilkkua. Toisaalta olisi kielenopetuksessa ja -huollossa tärkeää korostaa sitä, että häiritsevimpiä ovat sellaiset pilkkuvirheet, joissa pilkku tulee kohtaan, jossa ei ole taukoa, tai jää pois pitkän virkkeen keskeltä paikasta, jossa on tauko. Melko tavallisia ovat esimerkiksi pilkun käyttö sellaisissa rakenteissa kuin sekä Suomi, että Ruotsi ja toisaalta pilkun jättäminen pois pitkien ja-sanalla erotettujen päälauseiden välistä. Sellaiset virheet johtunevat siitä, että on opittu pilkuttamaan mekaanisesti, ehkäpä niin alkeellisesti, että jotkin sanat (kuten että) käskevät panemaan pilkun ja muut (kuten ja) eivät.

Mahdollisesti olisi aiheellista muuttaa pilkutussääntöjä selkeästi taukopilkutuksen suuntaan. Esimerkiksi pitkähkön lauseenvastikkeen erottaminen pilkulla voisi olla perustellumpaa kuin pilkun käyttö lyhyen sivulauseen edessä. Taukojen selkeä osoittaminen kirjoituksessa helpottaisi suuresti pitkien virkkeiden lukemista.

Toisaalta puheessa esiintyy tärkeitä painotus-, tauotus- ja jaksotusilmiöitä, joita ei välttämättä mitenkään tuoda esiin kirjoituksessa, vaikka niillä saattaa olla jopa sanoja erottava merkitys. Edellä viitattiin jo sentapaisiin sanoihin kuin piilevä, joissa kirjoitus ei, toisin kuin puhe, mitenkään tuo esiin eroa yhdyssanan ja aivan muuta tarkoittavan yhdistämättömän sanan välillä. Sellaisissa yhdyssanoissa kuin autonostaja taas on kyse siitä, että ainakin huolitellusta puheesta erottuu, missä yhdysosien raja on, mutta kirjoitus ei sitä osoita. Myönnettäköön, että yhdysosien rajalla on varsin harvoin foneeminluonteinen merkitys kielessä todella olevien sanojen toisistaan erottajana. Mutta eikö olennaista ole, että auto-nostaja voisi rakenteeltaan olla suomea? Onhan suomelle ominaista yhdyssanojen joustava muodostaminen, jopa siinä määrin, että ehkä vain kirjoitusasu saa meidät pitämään sitä leksikaalisena ilmiönä (sanojen muodostamisena) eikä lauseopillisena eli syntaktisena rakenteena.

Pitkät vokaalit

Koska äidinkielemme oikeinkirjoituksessa pääsääntönä on foneemiperiaate ja koska poikkeuksia siitä ei useinkaan mainita eikä tiedosteta, meillä on taipumus ajatella, että puhutussa sanassa on äänteitä yhtä monta kuin kirjoitetussa sanassa on kirjaimia. Vanhastaan on kuitenkin suomen kieliopeissa esitetty, joskin usein epäselvästi, että kaksi samanlaista vokaalimerkkiä peräkkäin tarkoittaa yhtä äännettä, joka vain on kestoltaan pitkä. Kirjoitetussa sanassa kaali on viisi kirjainta, mutta vastaavassa puhutussa sanassa on neljä äännettä.

Nyttemmin on kuitenkin esitetty, että aa olisikin paremmin kuvattavissa kahtena äänteenä (foneemina); ilmeisesti silloin ajatellaan, että ne vain puheessa käytännössä sulautuvat yhdeksi pitkäksi vokaaliksi. Tällaisen kuvauksen syyksi minun on vaikeaa kuvitella muuta kuin se, että äänneopin tutkijakin on eksynyt pitämään lähtökohtana kirjoitusasua aa ja pyrkinyt selittämään sen "oikeaksi". Tämä on yksi lisäesimerkki edellä mainitusta taipumuksestamme hahmottaa puhuttua kieltä kirjoitetun kielen ja nimenomaan nykyisen kirjoitusjärjestelmän pohjalta. Kansan keskuudessa sellainen hahmotus lienee aika tavallista, ja harva tulee tarkanneeksi, millaisena aa todella ääntyy; niinpä saatetaan kysyttäessä vastata, että kaksi a:tahan siinä on, sillä niinhän se kirjoitetaan.

Voi toki kysyä, mitä väliä sillä on, hahmotetaanko asia oikein, kun kuitenkin vaistomaisesti puhutaan ja kirjoitetaan oikein. Mutta vieraiden kielten opettelussa voi tulla ongelmia, jos ei ymmärretä vokaalien pituuden luonnetta, esimerkiksi sitä, että pitkä vokaali ei suinkaan yleensä ole kestoltaan kaksi lyhyttä vokaalia ja että eri kielissä vokaaleilla on erilaisia pituuksia. Jos esimerkiksi englannin ääntämisohjeet esitetään suomen oikeinkirjoituksen mukaisesti, jää luultavasti ymmärtämättä, että englantilaisen mielestä sanojen feel ja fill äänneasujen olennainen ero ei ole i-vokaalien erilainen pituus vaan erilainen laatu. ääntämisohjeet fiil ja fil johtavat siis suomalaista harhaan, sillä hän tavoittelee selvää eroa vokaalien pituuksiin kuten suomessa eikä suljetun ja avoimen i-äänteen eroa, jota pituusero saattelee.

Realistista olisi todeta, että suomen kieleen aikoinaan vakiinnutettiin pitkän vokaalin merkitseminen kahdella vokaalimerkillä melko mielivaltaisena ratkaisuna. Sitä tuskin on aihetta muuttaa. Silti on lupa todeta, että esimerkiksi jokin vokaaliin liitettävä lisämerkki, kuten aksentti unkarin kielessä, olisi ollut parempi ratkaisu. Tätähän osoittaa sekin, että esimerkiksi sanojen ääntämisohjeissa hakuteoksissa yleensä esitetään vokaalien pituudet mainitunlaisilla lisämerkeillä, tavallisimmin viivalla kirjaimen päällä taikka kaksoispisteellä kirjaimen perässä. Lisäksi puhutussa suomessa voi hyvin olla kaksi samanlaista vokaalia peräkkäin, ja siksi suomen oikeinkirjoituksessa tarvitaan erillisiä sääntöjä ja hipsukoita sen osoittamiseksi, milloin kaksi samanlaista peräkkäistä vokaalimerkkiä esittävät pitkää vokaalia ja milloin kahta erillistä joskin samanlaista vokaalia. Kirjoitammehan esimerkiksi ruo'on ja tasa-arvo. Sivumennen sanoen hipsukoita ei edes käytetä johdonmukaisesti, vaan pitää vain tietää, että kirjainpari oo ännetään sanassa koordinaatio pitkänä o:na mutta sanassa kooperaatio kahtena eri tavuun kuuluvana lyhyenä o:na. Sanakirjatkaan eivät suinkaan aina kerro tällaisia ääntämysasioita, ehkä siksi, että tekijät ovat ole tajunneet, että sanoja ei äännetä kirjoituksen mukaan. (Tulisi toki suositella kirjoitusasua ko-operaatio, etenkin kun lisäsyynä on se, että se ääntyy painotukseltaan yhdyssanana.)

Tavunrajan osoittaminen vokaalien välillä

Heittomerkin käyttöä sellaisissa sanoissa kuin ruo'on voi perustella sillä, että se osoittaa tavunrajan. Mutta eihän tavunrajaa yleensä muutenkaan erikseen osoiteta ainakaan yhdistämättömissä sanoissa. Sana ruo'on ei voisi sekottua mihinkään muuhun sanaan, vaikka tavunraja jätettäisiin merkitsemättä. Sen sijaan tavunrajaa ei useinkaan osoiteta sellaisissa sanoissa kuin hauista, joissa tavunrajan sijainnilla on erotteleva vaikutus eli foneemin luonne: kyseessähän voi olla joko hauki- tai haku-sanan muoto. Toki se voi olla myös hauis-sanan muoto, mutta silloin ääntämys ei kai eroa hauki-sanan muodosta. Vuonna 1993 esitetyt kielitoimiston ohjeet eivät edes sallineet heittomerkin käyttöä tavunrajan osoittamiseen muutoin kuin samanlaisten vokaalien välissä, mutta vuonna 1998 sentään palattiin aiempaan käytäntöön, joka sallii sen selvyyden vuoksi joskus muutenkin; ks. kuvausta puolilainausmerkin ja heittomerkin käytön sääntöjen historiasta.

Selkein menettely olisi, että tavunraja osoitetaan aina heittomerkillä, jos sanassa on peräkkäin kolme vokaalimerkkiä, olipa niiden joukossa keskenään samanlaisia tai ei. Kirjoittaisimme siis hau'ista tai ha'uista ja toisaalta ka'oottinen.

Koska heittomerkkien runsaus on monien mielestä rumaa ja koska se tietysti pidentää kirjoitusasua, niin ehdotan vaihtoehtoista, vähemmän johdonmukaista mutta ehkä käytännöllisempää ratkaisua: Jos sanassa on peräkkäin kolme vokaalimerkkiä, niin heittomerkkiä käytetään tavunrajan osoittamiseen, ellei tilanne ole jokin seuraavista:

Täten siis käytettäisiin heittomerkkiä esimerkiksi sanoissa ko'oissa ja ruo'on kuten nykyistenkin sääntöjen mukaan mutta järjestelmällisesti myös sellaisissa sanoissa kuin ha'uissa, ra'oissa ja li'oissa.

Jos peräkkäin on neljä vokaalimerkkiä (esim. liioissa, ruo'oissa ), niin tilanne lienee aina se, että kaksi ensimmäistä kuuluvat keskenään samaan tavuun (ja ääntyvät pitkänä vokaalina tai diftongina), samoin kaksi jälkimmäistä. Tavunrajaa ei siis tarvitsisi merkitä ollenkaan.

Huomattakoon, että monet nykyisin heittomerkilliset muodot tulisi foneemiperiaatteen mukaan korvata sellaisilla, joissa tavunrajasta ei ole epäselvyyttä, koska sanassa olisi ääntämyksen mukainen konsonanttimerkki, esimerkiksi reijissä.

Onko sanassa "keon" diftongi?

On usein vaikeaa sanoa, milloin kaksi peräkkäistä vokaalia muodostavat diftongin ja milloin ne kuuluvat eri tavuihin. Kieliopit ja kielenoppaat tuntuvat esittävän asian kierrellen kaarrellen. Ehkä syynä on se, että ei todellakaan tiedetä, äännetäänkö sellaiset sanat kuin keon yksi- vai kaksitavuisina, ja lisäksi ääntämys voi vaihdella. Joku ehkä ääntää sanan hien yksitavuisena, joku kaksitavuisena, mahdollisesti ajatellen sitä, että vokaalienvälisen k:n kato astevaihtelussa (hiki:hien) ei saisi muuttaa tavumäärää. Luulisin, että asia on ongelmallinen etenkin niille, jotka haluvat puhua luontevaa suomea, vaikka suomi ei ole heidän äidinkielensä.

Voidaan myös kysyä, miten havaittava ero diftongin ja kahden erillisen vokaalin välillä on. Diftongihan voidaan kuvata äänteenä tai äänneyhdistelmänä, jossa aletaan ääntää jotakin vokaalia ja ääntämys sitten muuttuu toiseksi vokaaliksi, liukuen, ilman selviä vaiheita tai rajoja. Toisaalta kaikessa ääntämisessä tapahtuu sellaista siirtymistä. Jos puhetta tuotetaan ääntämällä toisistaan riippumattomia äänteitä peräkkäin, tulos on varsin luonnoton, tietokonemainen. Diftongin ja kahden erillisen vokaalin ero tuleekin selvästi esille oikeastaan vain silloin, kun vokaalien kuuluminen samaan tavuun tai eri tavuihin vaikuttaa sanan kokonaisrakenteeseen havaittavalla tavalla. Niinpä se, äännetäänkö sana pelastautua diftongillisena vai ei, ilmenee lähinnä sivupainon sijainnista: jos a ja sitä seuraava u kuuluisivat eri tavuihin, sanan kolmas tavu olisi lyhyt (ta), jolloin yleisen sivupainosäännön mukaan sivupaino tulisi sitä seuraavalle tavulle (u).

Tavunrajalla ei yleensä liene foneeminluonteista merkitystä edellä mainituissa sanoissa, joskin voisi kuvitella, että esim. lainasanan tao genetiivi taon ääntyy eri tavalla (yksitavuisena) kuin takoa-verbin muoto taon. Pitäisikö siis jälkimmäinen sana kirjoittaa ta'on?

Täysin johdonmukaisessa foneemiperiaatteen mukaisessa kirjoituksessa osoitettaisiin jollakin yhtenäisellä tavalla, milloin peräkkäiset vokaalit muodostavat diftongin ja milloin eivät. Nykyisinhän säännöt ovat varsin mutkikkaat, joskaan suomea äidinkielenään oppineet eivät yleensä sellaisia sääntöjä tarvitse vaan osaavat asian "vaistomaisesti". Suomea muutoin oppiville asia voi olla varsin ongelmallinen. Siihen ei ehkä siksi ole kiinnitetty paljoakaan huomiota, että väärä ääntämys tuskin koskaan häiritsee ymmärtämistä. Lisäksi kuten edellä mainittiin ääntämys vaihtelee etenkin silloin, kun kaksi vokaalia on peräkkäin astevaihtelun (k:n kadon) takia.

Johdonmukaista olisi esimerkiksi se, että kahden vokaalin välissä on aina heittomerkki, jos ne eivät kuulu samaan tavuun (esim. usko'a), tai se, että kahden vokaalin kuuluminen samaan tavuun aina osoitettaisiin jollakin kirjoituksessa näkyvällä tavalla. Kumpikin vaikuttaisi hyvin moniin sanoihin eikä varmaankaan olisi useimpien suomenpuhujien mielestä mitenkään tarpeellista.

Kannattaakin pyrkiä siihen, että kirjoitusta olennaisesti muuttamatta kuvataan diftongina ääntymisen säännöt mahdollisimman tarkasti. Esimerkiksi mahdollisten diftongien luettelo tietysti sisältää sen informaation, että muut vokaaliparit eivät koskaan muodosta diftongeja. Mutta on epäselvää, milloin sanan ensimmäisessä tavussa on diftongi ja milloin yksinäisvokaali, jota seuraa eri tavuun kuuluva vokaali. Muissa kuin ensimmäisessä tavussa ei kielioppien mukaan esiinny muita vokaaleja kuin i- ja u-loppuisia, mutta tämä sääntö ei kerro, ovatko kaikki i- ja u-loppuiset vokaaliyhdistelmät diftongeja. Tavallisin ääntämys lienee sellainen, että sanassa rakkaus ei ole diftongia mutta sen taivutusmuodossa rakkauden on. Tällaiset ilmiöt ovat oikeastaan sanojen taivutuskaavoihinkin vaikuttavia asioita. Vierasperäisissä sanoissa on melko paljon sellaisia tapauksia kuin ateismi: i-kirjain ei muodosta diftongia edeltävän vokaalin kanssa. Toisaalta toisessa ja myöhemmissä tavuissa on muutamia säännön kieltämiä diftongeja, ainakin sanassa lampuoti ja -niekka-loppuisissa sanoissa. Lisäksi yhdyssanan jälkiosassa tietysti voi olla mitä hyvänsä diftongeja, joita kielessä ylipäänsä on. Tässä on yksi syy, jonka takia yhdyssanat tulisi kirjoituksessa selvästi osoittaa yhdyssanoiksi: lukija ei aina tiedä tai huomaa, että kyseessä on yhdyssana, ja lukee siksi diftongin kahdeksi erilliseksi vokaaliksi.

Ääntymättömät konsonantit

Monien kielten kirjoituksessa esiintyy konsonantteja, joita ei lausuta. Yleensä tällaiset tapaukset johtuvat siitä, että sanassa on aiemmin ollut konsonantti. Ääntäminen on muuttunut, mutta kirjoitusasu säilynyt.

Suomessa sellaiset "mykät" konsonantit ovat harvinaisia, ja tapaukset ovat jossain määrin kiistanalaisia. Vakiintunut kirjoitusasu nimittäin ohjaa ihmisiä ajattelemaan, että sanassa ääntyy konsonantti. Lisäksi ääntämyksessä esiintyy vaihtelua, ja konsonantti saattaa ääntyä eriasteisesti heikentyneenä.

Seuraavissa tapauksissa saattaa esiintyä mykkä konsonantti:

Vastakkainen ilmiö on melko harvinainen, mutta suomessa se esiintyy monien sanojen lopussa: siellä ääntyy konsonantti, jota ei nykysääntöjen mukaan merkitä kirjoituksessa. Ilmiön ymmärtämistä häiritsee, että siitä on käytetty kummallisia ja harhaanjohtavia nimityksiä kuten "loppuhenkonen"; asiallisempiin nimityksiin kuuluu "loppukahdennus", mutta sekään ei kuvaa kirjoitus- ja ääneasun ristiriitaa.

Loppukahdennus

Loppukahdennukseksi kutsuttu ilmiö voidaan kuvata siten, että useat kirjoituksessa vokaaliloppuiset sanat (esim. vene ja tule) ääntyvät siten, että loppuun tulee seuraavan sanan alkukonsonantti. Esimerkiksi lause Tule pian ääntyy Tulep pian. Loppukahdennusta ei tapahdu, jos sanojen välissä on selvä tauko. Jos seuraava sana alkaa vokaalilla, niin ääntämys vaihtelee: joko mitään loppukahdennusta ei tapahdu tai sitten jälkimmäisen sana alussa ääntyy eräänlainen sulkeumaäänne, joka kahdentuu eli ääntyy myös edellisen sanan lopussa. Lisäksi loppukahdennusta ei tapahdu kaikissa murteissa ja ääntämys on muutenkin horjuvaa; esimerkiksi h:n edellä loppukahdennusta ei useinkaan ole tai se on heikko. Loppukahdennus esiintyy sanoissa, jotka ovat aiemmin olleet konsonanttiloppuisia, ja loppukahdennus on tavallaan loppukonsonantin, tavallisimmin k:n tai h:n, jäänne.

Edellä esitetty kuvaus on samantapainen kuin yleensä kieliopeissa esitetyt. Aiheemme kannalta olennaista on, että siinä ei selkeästi kuvata puhuttua kieltä itsenäisenä ilmiönä ja että siinä otetaan itsestäänselvyydeksi joidenkin sanojen kirjoitetun ja lausutun asun säännötön suhde, siis poikkeaminen foneemiperiaatteesta.

Loppukahdennuksesta käytetään myös nimityksiä jäännöslopuke ja alkukahdennus. Ensin mainittu on harhaanjohtava, sillä se korostaa väärällä tavalla kielihistoriallista taustaa ja saattaa luoda sen kuvan, että kyseessä olisi jokin erityinen äänne. Sen sijaan alkukahdennus voisi olla parempikin nimitys kuin loppukahdennus, koska kahdentuva äännehän on nimenomaan seuraavan sanan alkukonsonantti. Myös nimitystä loppuhenkonen on käytetty, ja se tuntuu jääneen monen mieleen koulusta, vaikka opetuksessa sillä lienee usein tarkoitettu edellä mainittua sulkeumaäännettä, joka on loppukahdennukseen joissakin murteissa liittyvä erityisilmiö.

Pitäisikö loppukahdennus merkitä kirjoituksessa? Foneemiperiaatteen mukaan kyllä, koska sillä voi olla sanoja erottava vaikutus. Esimerkiksi kirjoitettu sana heittää voi esittää joko verbin infinitiiviä (esim. haluaisin heittää), jolloin siihen tulee loppukahdennus, tai preesensmuotoa (esim. hän heittää), jolloin loppukahdennusta ei tule. Tilanteita, joissa voi syntyä todellinen kaksitulkintaisuus, ei esiinny usein, mutta ne ovat mahdollisia. Lisäksi kirjoitetun kielen lauseita olisi usein nopeampi hahmottaa, jos ei joutuisi lauseyhteydestä päättelemään, onko esimerkiksi heittää infinitiivi- vai preeseensmuoto. Omaa tekstiäni lukiessani huomasin kerran virkkeen Jos kysymyksessä lukee valmiiksi vt220, vastaa kysymykseen pelkällä returnilla. Totesin, että oikeastaan vasta koko virkkeen luettuaan voi hahmottaa, että vastaa on imperatiivimuoto; olisihan vastaa kysymykseen voinut aloittaa lauseen, joka jatkuu esim. puolestasi joku muu. Tekstiä ääneen luettaessa on ikävää, jos on jo ehtinyt lukea sanan väärin eli ilman loppukahdennusta.

Loppukahdennuksen ääntäminen on horjuvaa paljolti siksi, että yleiskielen normien mukainen ääntämys ei saa mitään tukea kirjoitusasusta. Etenkin jos loppukahdennus ei kuulu puhujan murteeseen, voi olla varsin hankalaa muistaa, mihin sanoihin ja sananmuotoihin kuuluu loppukahdennus yleiskielessä. Tilannetta voisi verrata siihen, että meillä olisi nykyisenkaltaiset hankalat normit, joiden mukaan joissakin verbeissä on äännetyssä muodossa loppu -ottaa ja joissakin -oittaa mutta niiden kirjoitettu muoto olisi aina -oittaa. Jos vielä arkinen puhekieli olisi yleisen i:ttömyyden kannalla (kuten todellisuudessakin on), kuinka moni jaksaisi huolitellussakaan puheessa muistaa, milloin i on lausuttava ja milloin ei? Suomea vieraana kielenä oppineille tilanne on tietysti vielä hankalampi.

Voisi ajatella, että loppukahdennus merkittäisiin jollakin sanan loppuun tai viimeisen vokaalin päälle lisättävällä erikoismerkillä, esimerkiksi heittomerkillä, kuten aikoinaan ehdotettiin. Ajatus voi tuntua yksinkertaiselta, ja tekstiasu tule' pian ehkä miellyttäisi monen silmää enemmän kuin rahvaanomaisempi tulep pian. Ajatuksessa on kuitenkin monta huonoa puolta, huonoimpana se, että kirjoitusasu ei edelleenkään vastaisi ääntämystä. Lisäksi loppukahdennuksen merkitseminen omalla merkillään ruokkisi väärää käsitystä siitä, että kyseessä on jokin erityinen äänne.

Kirjoitetun kielen ääneen lukemisen kannalta on hankalaa, jos rivin viimeistä sanaa luettaessa silmä joutuu vilkaisemaan seuraavan riviin, jotta sana osattaisiin ääntää oikein. Jos rivin viimeinen sana on tule tai yhtä hyvin edellä mainitun ajatellun merkintätavan mukainen tule', niin se voidaan lukea oikein vain vilkaisemalla seuraavan rivin alkua. Sama tietysti koskee sellaisia sanoja, joiden ääntämisasuun assimilaatio voi vaikuttaa, esimerkiksi kaikkia n-loppuisia sanoja.

Loppukahdennuksen luonnollinen merkintätapa olisikin kirjoittaa niinkuin sanotaan, siis merkitä reilusti näkyviin sanan äänneasu: tulep pian, olev vaiti, konettekniikka, hoidat terveyttäsi. Viimeksi mainittu esimerkki osoittaa, että tällöin voi joskus syntyä monitulkintaisuutta, lähinnä siksi, että verbin käskymuoto on samanlainen kuin preesensmuoto. Mutta tämä merkitsee vain sitä, että puhutun kielen monitulkintaisuus näkyy kirjoituksessakin; tämä olisi hyvä asia, koska se auttaisi paremmin välttämään tilanteita, joissa lause luettuna on merkitykseltään epäselvä.

Kieliopeissa voitaisiin luopua koko loppukahdennuksen käsitteestä ja kuvata puhutun kielen todellisuuden mukaisesti, että esimerkiksi tulla-verbin imperatiivin yksikön toisella persoonalla on erilaisia muotoja kuten tule, tulek, tulet jne. Tällaisten vaihteluiden kuvaaminen ei ole olennaisesti mutkikkaampaa kuin loppukahdennuksen kuvaaminen, koska kyse on samasta ilmiöstä.

Voidaan kysyä, onko loppukahdennuksen tuottama äänne jotenkin erilainen, lyhyempi ja heikompi, kuin vastaava normaaliäänne eli onko esimerkiksi lauseiden tule tänne ja tulet tänne ääntämyksessä eroa. Jos on, niin kysymystä loppukahdennuksen merkitsemisestä pitäisi harkita uudelleen.

Loppukahdennusta, erityisesti sen merkitsemisen historiaa, on ansiokkaasti käsitelty Kari Blomsterin pro gradu -työssä Loppukahdennuksen merkitseminen varhaisnykysuomessa. (Valitettavasti sen alkuperäinen verkkoversio on hävinnyt, ja arkistoituneen verson käyttö on hankalaa.)

Äng-äänne

Yleisimmin mainittu suomen kielen poikkeama foneemiperiaatteesta on, että äng-äänteellä ei ole omaa merkkiä. Kieliopeissa yleensä mainitaan lyhyesti, että äng-äänne esitetään k:n edellä n-kirjaimella ja kaksoiskonsonanttina merkkiparilla ng. Tilanne on paljon mutkikkaampi, jos uudehkot lainasanat otetaan huomioon - ja miksipä ei otettaisi? Mutta tarkastellaan aluksi tilannetta siltä osin, kuin se vastaa yksinkertaistettua kuvausta.

Joskus esiintyy epäselvyyttä siitä, onko äng-äänne foneemi. Epäselvyys johtuu ehkä osittain juuri kirjoitustavasta. Jos äng-äänne esiintyisi vain k:n edellä, sitä olisi syytä pitää /n/-foneemin allofonina eikä omana foneeminaan. Mutta kaksoiskonsonanttina äng-äänne on selvästi foneemi, minkä osoittaa esimerkiksi sellainen vastakohtapari kuin rannat:rangat tai kannas:kangas. Kirjoitusasu on kuitenkin saanut monet suomea vieraana kielenä oppineet tai jopa äidinkielenään puhuvat kuvittelemaan, että kirjainparin ng ääntämyksessä esiintyy g-äänne. Silloinhan äng-äänne todellakin olisi /n/:n allofoni siten, että /n/ säännöllisesti toteutuu äng-äänteenä k- ja g-äänteen edellä.

Jotkut jopa yrittävät ääntää kirjainparin ng siten, että siinä ääntyy g-äänne (äng-äänteen jälkeen), tai ainakin luulevat niin tekevänsä. Suomea vieraana kielenä oppiva saattaa pitää itsestään selvänä, että ng ääntyy mainitulla tavalla, jos niin on asian laita hänen äidinkielessään. Tuloksena on ymmärrettävä mutta selvästi epäsuomalaiselta kuulostava ääntämys.

Käänteisesti voi hyvinkin käydä niin, että suomalainen luulee ng:n yleisesti ääntyvän kaksois-äng-äänteenä. Mutta useimmissa muissa latinalaista aakkostoa käyttävissä kielissä ng ääntyy g:llisenä, paitsi sanan lopussa. Se voi jopa ääntyä ilman äng-äännettä, siis n-äänteenä, jota seuraa g-äänne. Vaikka suomalainen tietäisikin tilanteen, niin voi vaatia tietoista ponnistusta muistaa ääntää ng vieraissa kielissä eri tavoin kuin suomessa.

Näin ollen ei ng:n käyttöä kaksois-äng-äänteen merkkinä suinkaan voi perustella sillä, että se vastaisi muiden kielten käytäntöä.

Kun uudehkot lainasanat otetaan huomioon, äng-äänteen merkitsemiseen liittyy itse asiassa melko monimutkaisia sääntöjä, ja lisäksi säännöttömyyttä:

Täten tämän yhden äänteen osalta poiketaan foneemiperiaatteesta monellakin tavoin. Tässä ei kuitenkaan vielä ole kaikki.

Sananloppuinen ng ääntyy yksinkertaisena äng-äänteenä myös silloin, kun kyseessä on yhdyssanan alkuosa. Jos jälkiosa on vokaali (esim. leasingauto), niin mikään kirjoitusasussa ei ilmaise, että ng ei äänny kaksoiskonsonanttina vaikka on vokaalien välissä.

Sananalkuisessa gn-parissa ääntyy g-kirjain g-äänteenä (esim. gneissi, gnuu). Tämä koskee myös tilanteita, joissa sana on yhdyssanan jälkiosana. Koska useimmiten sanansisäinen gn ääntyy ängällisenä, pitää tällöin lukijan tuntea sanan jakautuminen yhdysosiin voidakseen sen lukea sen oikein. Toki sellaiset sanat kuin paragneissi ja juovagnuu ovat melko harvinaisia. Lisäksi tämä ongelma samoin kuin edellä esitetty ng:n esiintyminen yhdyssanan alkuosan lopussa voitaisiin ratkaista sillä, että yhdysosat erotettaisiin yhdysmerkillä, kuten jäljempänä yleisemmin esitänkin.

Muissa kuin sananalkuisissa asemissa gn:n ääntämys vaihtelee. Selvästi yleisintä on, että g ääntyy ängänä. Sellainen ääntämys lienee yksinomainen esimerkiksi sanoissa magneetti ja signaali. Tätä heijastavat sellaiset melko usein esiintyvät kirjoitusasut kuin singnaali ja harvinaisempi singaali. Toisaalta sanakirjojen esittämissä äänneasuissa ei ole mitään selvää säännöllisyyttä. Usein niissä esitetään taikka annetaan ymmärtää, että sanoissa on g-äänne, vaikka ängällinen on vallitseva (esim. sanassa agnostikko). Latinasta otettujen sitaattilainojen gn-yhdistelmän ääntämisohjeet ovat sanakirjoissa usein epämääräiset, mutta niin lienevät myös latinantutkijoiden käsitykset gn:n ääntämyksestä klassillisessa latinassa.

Aivan kummallinen on muuten esimerkiksi Nykysuomen sivistyssanakirjassa esitetty ohje sanan kongressi tavuttamisesta: voidaan jakaa joko kong-ressi tai kon-gressi. Jälkimmäinen vaihtoehto perustuu siihen, että sana on alkuperältään yhdyssana. Kun kuitenkin sanan kirjainpari ng ääntyy äng-äänteenä, vaikka sanakirja ei asiasta mitään mainitsekaan, niin kyseinen tavutustapa merkitsisi tavuttamista yhtä äännettä tarkoittavan kirjainparin sisältä. Sellaista ei kai pidetä järkevänä minkään kielen kirjoitussäännöissä.

Sitaattilainoissa gn saattaa tietysti ääntyä muillakin tavoilla kuin edellä kuvatuilla. Sellainen sana kuin design on niin yleinen, että se olisi luonnollista reilusti mukauttaa suomeen: disain tai disaini.

Joskus kuulee sellaista ääntämystä, että g ääntyy ängänä m:n edellä esimerkiksi sanassa magma. Asiaan ei sinänsä tarvitse kiinnittää huomiota, mutta jos sellainen ääntämys yleistyy, olisi eduksi, jos ängällä olisi oma kirjaimensa - varsinkin, jos gm äännettäisiin eri tilanteissa eri tavoin, kuten gn nykyisin.

Jos ängälle haluttaisiin oma kirjain, niin mikä se olisi? Kielitieteessä merkitään ängää yleisesti kreikkalaisella eeta-kirjaimella (η), lähinnä kai siksi, että se muistuttaa muodoltaan n-kirjainta. Onkin luontevaa, että ängän merkki muistuttaa n-kirjainta, koska äänteetkin muistuttavat toisiaan. Menettely on kuitenkin huono sikäli, että eeta ei tietenkään kreikassa äänny ängänä eikä edes konsonanttina ollenkaan, vaan klassillisessa kreikassa pitkänä e:nä ja nykykreikassa lyhyenä i:nä. Lisäksi eeta ei kuulu muihin kirjasinvalikoimiin kuin niin laajoihin, että niissä on myös kaikki muutkin kreikan kirjaimet.

Yksi ratkaisu olisi käyttää ängän merkkinä tildellä varustettua n-kirjainta ñ, joka usein kuuluu kirjasimistoihin siksi, että sitä käytetään espanjassa. Lisäksi se kuuluu tietokonealalla yleiseen, länsi- ja pohjoiseurooppalaisia kieliä varten suunniteltuun ISO-Latin-1-merkistöön, joka on määritelty standardissa ISO 8859-1.

Merkki ñ tarkoittaisi toki eri äännettä kuin espanjassa, jossa se tarkoittaa liudentunutta n-äännettä, siis sellaista, joka esiintyy viimeisenä savon sanassa mänj. Tämä tuskin on mikään ongelma, varsinkaan kun espanjasta suomeen lainautuneiden sanojen kirjoitusasussa espanjan tildellistä n:ää vanhastaan vastaa kirjainpari nj.

Koska ñ saadaan liittämällä n-kirjaimeen tarkemerkki, voisi ongelmaksi muodostua, että varsinkin yhdistelmästä ñk jäisi usein tarkemerkki pois. Käsin kirjoitettaessahan se vaatisi yhden kädenliikkeen lisää, ja koneella kirjoitettaessa todennäköisesti jonkin ylimääräisen näppäilyn. Kyse olisi kuitenkin luultavasti vain siirtymäkauden (totuttelukauden) ilmiöstä.

Koska ñ ei ole käytettävissä kaikissa tilanteissa, voitaisiin äng-äänteen esittämiseen soveltaa samanlaista periaatetta kuin suhu-s:n. Toisin sanoen ensisijaisena, suositeltuna vaihtoehtona olisi foneemiperiaatteen mukainen omalla kirjaimella merkitseminen, mutta teknisistä syistä sallittaisiin myös vanhempi merkintätapa (n, ng tai g).

Loogisin ratkaisu olisi käyttää samaa kirjainta kuin lapin (saamen) kielissä eli äng-kirjainta. Pieni eng (ŋ) muistuttaa eetaa, iso eng (Ŋ) taas N-kirjainta, jossa on "koukku" tai "jalka".

Olenpa vai olempa?

Varsin tavallinen kielellinen ilmiö on assimilaatio eli äänteiden osittainen tai täydellinen samanlaistuminen. Esimerkiksi sellaisessa äänteellisessä yksinkertaistumisessa kuin traktori > rattori tapahtuu k:n assimiloituminen seuraavan t:n kaltaiseksi. Useinkaan tätä ilmiötä ei huomata, koska se on sulautunut osaksi kielen järjestelmää ja koska se näkyy myös kirjoituksessa. Esimerkiksi sellainen taivutussuhde kuin piirtää:piirrän selittyy sillä, että aiemmin t-äänne oli astevaihtelussa siten, että heikossa asteessa sitä vastasi d:n tapainen äänne, siis suunnilleen piirtää:piirdän, mutta myöhemmin kyseinen äänne assimiloitui samanlaiseksi kuin edeltävä r-äänne.

Jos puheessa tapahtuvaa assimilaatiota ei kuitenkaan osoiteta kirjoituksessa, ilmiö on näkyvämpi. Sellainen "oikeinkirjoitusperiaate", että n-äänteen assimiloitumista m:ksi ei osoiteta -pa-liitteen edellä, siis esim. sanassa olenpa, merkitsee foneemiperiaatteen kannalta mielivaltaista sääntöä, joka rasittaa kirjoittajan muistia. (Kyseessä on ns. osittainen assimilaatio: n ei muutu p:n kaltaiseksi kokonaan vaan vain ääntämispaikan suhteen, siis huulilla äännettäväksi eli labiaaliseksi, jolloin tuloksena on m.)

Nykyisessä kirjoitusjärjestelmässämme on yleisenä sääntönä, että assimilaatiota ei osoiteta silloin, kun sanan viimeinen äänne assimiloituu kokonaan tai osittain seuraavan äänteen kaltaiseksi. Tämä koskee paitsi sellaista tilannetta, jossa sanat ovat erillisiä (esim. olen poissa), myös liitepartikkeleita kuten -pa (esim. olenpa) sekä yhdyssanoja (esim. kalanpala). Varsinkin liitepartikkelien yhteydessä tehdään usein "oikeinkirjoitusvirheitä", sillä on hankalaa ymmärtää, miksi on kirjoitettava onpa mutta ompi. Yhä yleisemmin tuntuu esiintyvän myös ylikorrekteja kirjoitusasuja varsinkin komparatiivin päätteessä: kun on opittu, ettei saa kirjoittaa ääntämyksenmukaisesti ompa vaan onpa, niin sitten ajatellaan, että ollaanpa oikein fiinejä ja kirjoitetaan parenpi.

Miksi assimilaatiota ei osoiteta kirjoituksessa? Perusteluksi esitetään yleensä, että sama sana kirjoitetaan samalla tavoin äänneympäristöstä riippumatta. Perustelu on kuitenkin outo, sillä miksi niin pitäisi olla, jos sana kuitenkin ääntyy selvästi eri tavoin? Perusteen perusteita en ole kuullut tai lukenut yhtään, mutta yhden olen itse keksinyt: Tekstinkäsittelyssä halutaan melko usein vaihtaa sanojen järjestystä. Tämä on tietysti paljon helpompaa, jos sanojen asu ei tällöin muutu. Myös sanan kaikkien esiintymien hakeminen tekstinkäsittelyjärjestelmän välineillä olisi helpompaa, mutta asian merkitystä vähentää huomattavasti se, että ongelmaksi jää silti, että sana voi esiintyä hyvin monissa taivutusmuodoissa. Jos tällaiset seikat asetetaan foneemiperiaatteen edelle, olisi tietysti jätettävä loppukahdennuskin merkitsemättä.

Kieltämättä kirjoitetun kielen kielioppi on yksinkertaisempi, jos sanotaan esimerkiksi, että yksikön genetiivin pääte on aina n, sen sijaan, että sanottaisiin puhutun kielen todellisuuden mukaisesti, että se voi olla myös muun muassa m tai äng-äänne. Vielä yksinkertaisemmaksi kirjoitetun kielen kielioppi tietysti saataisiin, jos kunkin sanan kaikki taivutusmuodot kirjoitettaisiin samalla tavoin ääntämyksestä riippumatta. Silloinhan tavoite "sama sana kirjoitetaan samalla tavoin" vasta toteutuisikin. Yksinkertaisuudella tietysti olisi hintansa, muun muassa se, että ääntämyksen ja kirjoituksen suhde olisi mutkikkaampi, sillä todenmukaisessa kieliopissa joudutaan kuitenkin kuvaamaan puhutun kielen ilmiöt tavalla tai toisella.

Assimilaation osoittamista kirjoituksessa puoltaisi seuraava käytännöllinen seikka: jos tekstiä riveille jaettaessa rivin loppuun tulee sana tai sanan osa, jonka viimeinen kirjain äännettäessä assimiloituu, niin ääneen luettaessa lukija joutuu kurkistamaan seuraavan sanan alkuun voidakseen ääntää luontevasti. Jos rivin viimeinen sana on vaikkapa pojan, niin vasta seuraavan rivin alku kertoo, miten se tulee lukea. Tämä tietysti hidastaa lukemista ja tekee sen töksähteleväksi.

Assimilaatiossa esiintyy kyllä vaihtelua. Kirjoitusasua pojanpa tuskin voi luontevasti lukea muuten kuin pojampa, mutta yhdyssanan pojanpoika voi lukea niin, että siinä ääntyy n, samoin salaliiton pojan pallo. Mutta yleensä n assimiloituu p:n edellä m:ksi, ellei välissä ole selvää taukoa. Jos kirjoitettaisiin foneemiperiaatteen mukaisesti, niin kirjoitusasu pojan pallo olisi mahdollinen, jos haluttaisiin viestiä, että ensimmäinen sana todella ääntyy pojan, esimerkiksi siksi, että se on painokas tai sitä seuraa tauko.

Jos assimilaatiotapaukset kirjoitettaisiin foneemiperiaatteen mukaisesti, joutuisimme siis muuttamaan kielioppeja seuraavasti: Sellaiset päätteet, joissa nykyisen kirjoitustavan mukaan on viimeisenä n, ovat itse asiassa äänneympäristön mukaan vaihtelevia päätteitä. Esimerkiksi poika-sanan yksikön genetiivillä on useita muotoja:

Kieliopeissa kannattaisi luultavasti kuvata asiat siten, että nykyisin n-loppuisina kuvattavien päätteiden viimeisenä merkkinä olisi jokin erikoismerkki, vaikkapa iso N, joka tarkoittaisi, että kyseiseen kohtaan tulee jokin konsonantti edellä hahmotellun kuvauksen tapaan. Tällainen pitkähkö kuvaus kannattaa toki esittää vain kerran eikä erikseen useiden eri päätteiden yhteydessä.

Nykyistä kirjoitusasua voi puolustella sillä, että esimerkiksi äänneasu pojan on siinä mielessä poika-sanan yksikön genetiivin normaalimuoto, että kyseinen muoto yksinään esiintyessään on juuri pojan. Sanan esiintyminen yksinään on kuitenkin erikoinen tapaus eikä sanan tavanomaista käyttöä. Sanan esiintyminen tauon tai vokaalialkuisen sanan edellä puolestaan on kyllä melko yleistä mutta vain yksi monista mahdollisista esiintymisyhteyksistä. Vahvempi peruste sen sijaan on se edellä mainittu seikka, että kielen kuvausta yksinkertaistaa muotojen esittäminen esim. muunnelmina teemasta pojaN, missä N on erityinen symboli, joka eri tilanteissa edustuu eri konsonantteina. Ehkäpä moni pitää sellaista N:ää foneemina. Sellainen tulkinta on kuitenkin väärä.

Foneemiperiaatteen mukaisesti tulisi kuvata myös sellaiset arkisen puhekielen ääntämykset kuin mennyp pois sen sijaan että kirjoitettaisiin menny' pois, kuten nykyisin joskus tehdään. On luultavaa, että -nut- tai -nyt-päätteiset partisiipit on syytä suhteellisen pian hyväksyä yleiskieleen sellaisina, että loppu-t assimiloituu seuraavan konsonantin kaltaiseksi. Itse asiassa kyse on loppukahdennukseen rinnastuvasta ilmiöstä, vaikka nykyiset kirjoitustavat asian hämärtävätkin. Kun kirjoitusasu on vene mutta mennyt (taikka puhetta erityisesti kuvailevassa kirjoituksessa menny' tai menny), jäänee useimmilta huomaamatta, että sanoissa esiintyy hyvin samanlainen ilmiö. Ainoa periaatteellinen erohan on se, että tauon tai vokaalin edellä vene ääntyy vokaaliloppuisena mutta mennyt voi ääntyä joko vokaaliloppuisena taikka huolitellussa puheessa myös t voi ääntyä.

Assimilaation käsite on monessa suhteessa enemmänkin kielihistoriallinen kuin nykykieltä kuvaileva. Kieliopeissa ehkä kannattaakin välttää assimilaatiosta puhumista ja kuvata ilmiö yksinkertaisesti esim. päätteen asun erilaisuutena, joka riippuu seuraavan sanan alkuäänteestä. Nykyisen "oikeinkirjoituksen" vallitessa sellainen kuvaus tosin ei ole kovin luonteva, koska jouduttaisiin sanomaan, että poika-sanan yksikön genetiivi kirjoitetaan pojan mutta äännetään pojan, pojam, pojañ (pojang), pojal, pojar tai pojav.

Kirjaimet m ja n kirjainten f ja v edellä

Assimilaatiotapauksena voidaan pitää myös sitä, että f-äänteen edellä sekä m että n ääntyvät erityisellä tavalla: äänteenä, jota foneettisessa kirjoituksessa usein merkitään µ-kirjaimella. Sitä voisi kuvata lähinnä sellaisena normaalin m:n tapaisena äänteenä, jota äännettäessä huulet lopuksi siirtyvät seuraavan f:n ääntämisen edellyttämään asentoon. Sama ilmiö voi tapahtua myös v:n edellä, mutta se on harvinaisempaa.

Normaalipuheessa esimerkiksi sanan informaatio toinen äänne on selvästi m:ää muistuttava. Sitä äännettäessä kieli on laiskana, kun taas tavallisen n-äänteen tuottamisessa kielellä on keskeinen tehtävä. On tietysti mahdollista ääntää f:n edellä n-äänne, aivan kuten on mahdollista tavoitella huvittavaa vaikutelmaa ääntämällä n-äänne sanassa kunpa.

Olennaista on, että foneemien /m/ ja /n/ ero häviää f-äänteen edellä: molempia edustaa µ. Asia on ongelmallinen: tulisiko µ:tä pitää /m/:n ja /n/:n yhteisenä allofonina vaiko yksinkertaisemmin /m/:n allofonina? Jälkimmäisessä tapauksessa ilmiö rinnastuisi siihen, että n assimiloituu m:ksi p:n edellä.

Kysymys µ:n asemasta on olennainen sen kysymyksen kannalta, miten tämä äänne tulisi esittää foneemiperiaatteen mukaisessa kirjoituksessa. Jos kyseessä on /m/:n allofoni, se tietysti tulisi esittää m-kirjaimella. Jos taas kyseessä on /m/:n ja /n/:n yhteinen allofoni, niin periaate ei anna suoraa vastausta, koska se rakentuu yksinkertaisen, tällaisissa tapauksissa todellisuutta vastaamattoman foneemikäsitteen varaan. Ilmeisesti kuitenkin foneemiperiaatteen kanssa ajatuksellisesti yhteensopivaa olisi, että jos kaksi foneemia määrätilanteissa ikään kuin sulautuvat yhteen, niin kirjoitusjärjestelmässä näin syntyvän äänteen merkkinä on kiinteästi jommankumman perusfoneemin merkki.

Nykyisinhän kirjoitusasu on eri sanoissa erilainen, tietysti sen mukaan, miten sana kirjoitetaan lainanantajakielessä; kyseessähän ovat uudehkot lainasanat. Tämä merkitsee, että äänneasusta ei voida päätellä kirjoitusasua, vaan se on tiedettävä tapaus tapaukselta. Joskus asua ei voi päätellä edes muista kielistä: englannissa kirjoitetaan symphony mutta ruotsissa sinfoni.

Joka tapauksessa foneemiperiaatteen hengen mukainen u-äänteen kirjoitusasu vaatisi joidenkin sanojen kirjoitusasun muuttamista. Olisi kirjoitettava joko anfora , enfaattinen, kanferi, lynfa taikka imformaatio, komferenssi, simfonia. Ensin mainittu ratkaisu merkitsisi sikäli pienempää muutosta, että sanojen esiintymistiheydet huomioon ottaen nykyisin nf-sanoja on selvästi enemmän kuin mf-sanoja. Suurin muutos on kuitenkin kirjoitusasun periaatteellinen yhdistäminen, ja koska u on selvästi lähempänä m-äännettä, mahdollisesti jopa vain /m/-foneemin allofoni, tulisi kirjoitusasu yhtenäistää korvaamalla nf-merkkipari mf-merkkiparilla. Tämä tietysti koskee myös sellaisia tapauksia, joissa n ja f kuuluvat eri sanoihin, kunhan ne ääntyvät ilman selvää taukoa, siis esimerkiksi naudamfile ja ostim frakin. Sivumennen sanoen file lienee vallitseva ääntämys nykyisestä kirjoitusasusta filee huolimatta, ja sana myös taipuu file:filettä eikä kiltisti Nykysuomen sanakirjan mukaan filee:fileetä.

Jos näin menetellään, tulisi tietysti kirjoituksessa esittää µ-äänne m-kirjaimella myös, jos se esiintyy v:n edellä. Eri asia on, miten usein esiintyy ääntämyksiä tulem vielä tai imvalidi ja voiko niitä pitää yleiskieleen kuuluvina.

Kauas, kauvemmas vai ihan kauvvimmas?

Edellä kuvatut kolme ilmiötä, siis loppukahdennuksen merkitsemättä jättäminen, äng-äänteen merkintätavat sekä äänneyhdistelmän mp merkitseminen kirjainparilla np joissakin tapauksissa, ovat ne suomen kielen poikkeamat foneemiperiaatteesta, jotka kieliopeissa yleensä esitetään. Lisäksi tarkastelin mp-yhdistelmän lisäksi toista assimilaatiotapausta, joka on aivan yhtä todellinen mutta paljon harvemmin kieliopeissa kuvattu.

Todellisuudessa poikkeamia on varsin monia muitakin. Niistä tarkastelen aluksi paria, joihin kieliopit vihjaavat kuvaamalla ne edellä mainittujen poikkeusten jälkeen "oikeinkirjoitussääntöinä". ääntämystä ja sen suhdetta kirjoitussääntöihin ei yleensä selosteta eli sääntöjä ei esitetä rehellisinä poikkeamina foneemiperiaatteesta. Kieliopissa saatetaan sanoa, että sija -sana kirjoitetaan j:llisenä erotukseksi sika-sanan muodoista. Tästä lienee pääteltävä, että kyseisessä sanassa j-kirjain ei äänny. Miten monia muita vastaavia tapauksia on olemassa?

Sellaisissa sanoissa kuin kauas, aion ja lukija esiintyy puheessa jonkinlainen siirtymä-äänne u:n tai i:n ja seuraavan vokaalin välissä. Siirtymä-äänteen laatu ja pituus vaihtelevat suurestikin, mutta se on selvästi luonteeltaan v-äänne u:n ja j-äänne i:n jäljessä. Siirtymä-äänne voi olla varsin huomaamaton, ehkä olematonkin, jolloin kirjoitusasu kauan vastaa ääntämystä, mutta tavallisemmin ääntämys on kauvan tai jopa kauvvan.

Siirtymä-äänteen vaihtelu riippuu monista syistä kuten puheen hitaudesta, kirjoitusasun vaikutuksesta ja puhujan personaallisesta ääntämistavasta. Lisäksi se on eri sanoissa erilaista. Selvä siirtymä-äänne on hyvin tavallinen sellaisissa sanoissa kuin aion mutta varsin harvinainen sellaisissa sanoissa kuin lukija - siis juuri päinvastoin kuin kirjoitusasu väittää.

Ääntämyksessä on siis eroja, jotka lienee luokiteltava niin sanotuksi vapaaksi vaihteluksi. Toisaalta on kirjoitusasun eroja, joita ei vastaa ääntämyksen ero. Sananmuotojen lukijoiden ja lukioiden ääntämys kyllä vaihtelee mutta useimmiten kai niin, että siirtymä-äänne i:n ja o:n välillä on samalla tavoin vapaassa vaihtelussa.

Jos ääntämyksessä ei ole eroa, pitääkö kirjoituksessa olla? Tätä aihepiiriä käsiteltiin edellä yleisenä kysymyksenä, ja tuloksena oli, että on parempi kirjoittaa samalla tavoin ääntyvät sanat samalla tavoin. Jos nimittäin kirjoitusasussa on eroa, niin kirjoittaja todennäköisesti ei ota huomioon, että sana lukioiden on luettuna kaksiselitteinen. Kirjoitetussa esitelmässä ei ole mitenkään outoa, että ruvetaan puhumaan lukioista, mutta luettua esitelmää kuunteleva hyvin mahdollisesti ymmärtää asian ensin niin, että kyse on lukijoista.

Nykyisessä oikeinkirjoituksessa siirtymä-äänteen merkintä vaihtelee. Yleisesti ottaen sitä ei merkitä astevaihtelutapauksissa. Käytännössä kyse on k:n astevaihtelusta: sika:sian, aikoa:aion, leuka:leuan. Tosin sellaisissa tapauksissa kuin suku:suvun voisi myös ajatella olevan siirtymä-äänne kahden u:n välillä. Siirtymä-äänne merkitään aina-ja-loppuisiin tekijännimiin: lukija, poikkeuksena haltia, joka on haluttu kirjoituksessa erottaa sanasta haltija. Täten siirtymä-äänteen merkintä riippuu sanan muoto-opillisesta rakenteesta eikä ääntämyksestä.

Kirjoitusasu ei tietenkään johdu muoto-opista silloin, kun siirtymä-äänne kuuluu johtamattoman sanan perusmuotoon. Näissä tapauksissa

Tärkeää olisi yhtenäinen järjestelmä, joka poistaa turhan muistamisen vaivan eli jossa siirtymä-äänteen merkitseminen riippuu siitä, miten selkeästi ja yleisesti sanassa esiintyy siirtymä-äänne. Tämä puolestaan riippuu sanan äännerakenteesta, ei alkuperästä. Se, millainen kirjoitusasu kussakin äännerakenteeltaan erilaisessa tapauksessa otettaisiin käyttöön, on vähemmän tärkeää. Seuraava olisi yksi mahdollinen ratkaisu:

Lauri Hakulinen toteaa sivumennen, tarkastellessaan eräitä äänteiden muutoksia (SKRK, 23. § H): "menijä (oik. meniä, kuten vanh. kirjakielessä kirjoitettiin; i:n jälkeinen j on pelkästään ortografista laatua)". (SKRK = Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys, 4. painos, Otava, 1979.)

Yksittäisiä sanoja

Muutama tavallinen sana on syytä mainita erikseen: sydämen, ruoan, mitali, joiden ääntämys on sydämmen, ruuan, mitalli.

Sana mitali tosin saattaa ääntyä myös kirjoituksen mukaisesti, ja se on muutoinkin erilainen tapaus. ääntämykseen on vaikuttanut sana metalli, ja tätä vaikutusta ei kielenhuolto ole halunnut hyväksyä. Ehkäpä ratkaisu on oikea, koska kielen selkeydelle olisi eduksi pitää kyseiset sanat erossa toisistaan. Tästä syystä pitäisi kiinnittää huomiota nimenomaan sanan äänneasuun eikä niinkään moittia niitä, jotka erehtyvät kirjoittamaan kuten useimmat sanovat:mitalli . Toisaalta ei ehkä ole kovin todellisuudentajuista kuvitella, että voitaisiin saada urheiluselostajat sanomaan mitali.

Kirjoitusasuja sydämen ja ruoan perustellaan yleensä kirjoitusasun säännöllisyydellä. Käytännössä tällöin tarkoitetaan sitä, että sanojen sydän ja ruoka taivutuskaavat saadaan sopimaan yleisiin malleihin. Kirjoituksessa. On surkuhupaisaa, että suomalaiset suostuvat moisiin järjettömiin sääntöihin. Auktoriteettiusko on tosin alkanut rapistua, kun ruuan on jo saanut jonkinlaisen puolivirallisen rinnakkaismuodon aseman.

Kieltämättä se, että kirjoituksessakin taivutettaisiin sydän:sydämmen, merkitsisi kirjoitetun kielen taivutuksen epäsäännöllisyyttä. Mutta todellisuudessa kielen oppiminen ja käyttö helpottuisi. Suomea opettelevan tarvitsisi kyllä oppia erikoissääntöjä joidenkin sanojen poikkeuksellisesta taivutuksesta (esim. sydän:sydämmen) mutta toisaalta ei tarvitsisi oppia erikoissääntöjä kirjoitusasuista, jotka poikkeavat foneemiperiaatteesta. Voisi ajatella, että edut ja haitat kumoaisivat toisensa, mutta lienee paljon helpompi oppia taivutuksen epäsäännöllisyyksiä kuin kirjoituksen. Suomea sujuvasti ja jatkuvasti puhuva "automaattisesti" puheessaan taivuttaa sydän:sydämmen mutta kirjoitusasu sydämen helposti unohtuu tai se pitää tarkistaa kielenoppaasta. äidinkieleltään suomalainen oppii puhutun kielen omituisuudet luonnostaan, mutta kirjoitusasujen poikkeuksia pitää erikseen päntätä päähän koulussa.

Piilevät pii-levät

Suomen kielessä perussääntö sanojen painotuksesta on hyvin yksinkertainen: pääpaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla. Saattaa tuntua turhalta korostaa tätä suomea äidinkielenään puhuvalle. Korostaminen voi kuitenkin olla tarpeen ainakin kolmesta syystä:

Aivan poikkeukseton ei pääpainosääntö ole. Vieraissa nimissä ja sitaattilainoissa voi pääpaino olla alkukielen mukainen. Ne eivät kuitenkaan ole varsinaisia poikkeuksia suomen kielen painotukseen. Varsinaisia poikkeuksia ovat seuraavat:

Suomen kielen sivupainoa on ilmeisesti tutkittu liian vähän. Siksi seuraavassa esitettävät näkemykset ovat paljolti henkilökohtaisia arvioita ja voivat vaatia tarkistusta tutkimuksen edistyessä. - Vaikka sivupainoa on eriasteista, merkitsen seuraavassa yksinkertaisuuden vuoksi sivupainolliset vokaalit graavilla, esim. à, silloin kun sivupainon merkitseminen on tarpeen.

Suomen kielen kuvauksissa sivupainosta esitetään yleensä enintään seuraavat säännöt:

Edellä oleva vastaa E. N. Setälän esittämää ja kieliopeissa usein esitettyä näkemystä. Ks. sivuston Suomen fonetiikkaa sivua Sanapaino. Ison suomen kieliopin § 13 esittää kuitenkin toisenlaisen kannan: sivupaino siirtyy seuraavalle pitkälle tavulle (siis myös hypäten neljännenkin tavun ohi, jos se on lyhyt). Kumpikaan näistä kuvauksista tuskin pitää paikkaansa yleisesti. Myös sanan rakenne vaikuttaa asiaan.

Säännöt voitaisiin esittää hiukan selkeämminkin. Jälkimmäinen sääntö koskee vain yhdistämättömiä sanoja. Toisaalta se pätee yhdyssanan osien sisällä. Esimerkiksi sanassa kirjoituskone ei ole sivupainoa kolmannella tavulla, kuten olisi, jos sana olisi yhdistämätön. Se, onko kyseessä yhdyssana, on siis ensisijainen kysymys sivupainon määräytymisen kannalta.

Joissakin esityksissä kerrotaan lisäksi, että

Yhdistämättömien sanojen sivupainossa on ilmeisesti ainakin seuraavat poikkeukset:

Viimeksi mainituista tapauksista ne, joissa on kyseessä vieraan kielen johdinaines, voitaisiin tulkita myös toisella tavalla, ja ehkä tämä tulkinta olisi oikeampi: vierasperäisessä sanassa on yleensä sivupaino sillä tavulla, jolla on pääpaino lainanantajakielessä. Tämä ei kuitenkaan koske tapauksia, joissa sivupaino tulisi toiselle tai viimeiselle tavulle. Sivupainollista tavua edeltävä sanan osa painottuu ikään kuin se olisi yhdyssanan alkuosa taikka jää kokonaan vaille sivupainoa. Lainanantajakielen pääpainon "matkiminen" sivupainolla tuntuu hyvin luonnolliselta ajatukselta.

Edellä esitettyjen tapausten lisäksi on vielä huomattava, että yhdistämättömien sanojen tapaan painotetaan joitakin sellaisia sanoja, jotka ovat alkuperältään ja ehkä yleisessä kielentajussakin yhdyssanoja, esim. maailma (mailma), sellainen. Erityisesti sanassa maailma on virallinen kirjoitusasu pikemminkin alkuperää kuin ääntämystä kuvaava, sillä useimmiten sana ääntynee kaksitavuisena mail-ma. Toisentyyppinen yhdyssanaluonteen keinotekoinen säilyttäminen kirjoitusasussa on sana tällainen, joka useimmiten on ääntämyksessä mukautunut vokaalisointuun: tällänen (tai paperista luettaessa tälläinen).

Uudehkojen lainasanojen tulkitseminen yhdyssanoiksi ja painottaminen yhdyssanoina on erittäin vaihtelevaa. Usein tilanne on se, että oppinut puhuja tuntee sanan alkuperän ja siksi luulee kohtelevansa sitä yhdyssanana, mutta painotus on paljastava: tuskinpa sellainenkaan suomenpuhuja, joka tavuttaa pro-gnoosi, ääntää sanan siten, että toisella tavulla eli "jälkimmäisellä yhdysosalla" on sivupaino.

Onko yhdyssanan jälkiosan sivupaino erilainen kuin yhdistämättömän sanan sivupaino? Eräissä kielen kuvauksissa annetaan ymmärtää, että yhdyssanoissa on vahvempi sivupaino. Jos näin on, niin silloinhan esimerkiksi yksiö-sanan monikon elatiivi ja yhdyssanan yksiöinen 'yhden yön vanha' yksikön partitiivi ovat äännettyinä erilaiset mutta kirjoitettuina sama: yksiöistä

Joka tapauksessa sillä, että sana on yhdyssana, voi olla sanojen merkityksiä erottava vaikutus. Toissijaista on, ajatellaanko tällöin, että yhdysosien välissä on jonkinlainen foneeminluonteinen raja, vai ajatellaanko, että yhdyssanan jälkiosan sivupaino on foneemiin verrattava ilmiö.

Teoriassa ehkä ihanteellisinta olisi, jos sivupaino aina osoitettaisiin jollakin järjestelmällisellä tavalla, koska sivupainolla voi olla foneeminluonteinen merkitys. Käytännössä sellaiseen ratkaisuun liittyisi monenlaisia ongelmia:

Käytännöllisintä ehkä siis olisi, jos kaikki yhdyssanat kirjoitettaisiin siten, että yhdysosien raja ilmaistaan esim. yhdysviivalla. Tällöin tarkoitan "aitoja" yhdyssanoja, jättäen ulkopuolelle sellaiset sanat kuin tällainen (tälläinen), joissa yhdysosat ovat eri tavoin sulautuneet toisiinsa ja joita ei äännetä yhdyssanoina. Foneemiperiaatteen kannalta asia ei ole ongelmaton. Jos yhdysosien raja aina ilmaistaisiin, niin kirjoitusasusta voisi päätellä äänneasun painotuksen. Jos yhdyssanan jälkiosan sivupaino on erilainen kuin yhdistämättömän sanan sivupaino, niin sama pätee kääntäenkin. Mutta jos niin ei ole, niin äänneasusta ei voisi päätellä, pitääkö kirjoittaa yksiöistä vai yksi-öistä.

Yhdysviivan järjestelmällinen käyttö johtaisi kyllä nykyistä paljon useammin siihen, että sana näyttää jakautuvan osiin tavalla, joka poikkeaa todellisesta muoto-opillisesta jaosta. Esimerkiksi kirjoitusasu koti-mainen voisi johdattaa ajattelemaan, että sana jakautuu osiin koti ja mainen, joista jälkimmäinen puolestaan koostuu kantasanasta maa ja johtimesta -inen. Rakenne siis olisi koti + (maa + -inen). Oikeampaahan on sanoa, että kyseessä on sanan kotimaa johdos eli rakenne on (koti + maa) + -inen. Haitta lienee kuitenkin vain teoreettinen, ja asu koti-mainen joka tapauksessa vastaa ääntämystä (painotusta), sillä ääntämyshän ei noudattele muoto-opillisten osien rajoja.

Mitkä sanat ovat yhdyssanoja?

Mitkä sanat sitten ovat yhdyssanoja? Tämä kysymys esitetään useimmiten oikeinkirjoitusongelmana: pitääkö kirjoittaa sen jälkeen vai senjälkeen? Edellä esitetty tarkastelu luo valoa sellaisiin pulmiin. Kysehän ei ole vain kirjoitusasusta vaan myös siitä, ääntyykö ilmaisu sanaliittona vai yhdyssanana eli onko jälkiosalla pää- vai sivupaino. Asiaa ei siis pitäisi tarkastella kielen sääntelyn kysymyksenä, joka voidaan ratkaista sentapaisten periaatteiden pohjalta kuin "suomessa on muutenkin paljon pitkiä sanoja". Jos periaatteena olisi, että ilmaisut kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti, niin kirjoittamisen vaiva ei ehkä vähenisi, sillä ääntämystä pitäisi ajatella tietoisesti. Sellainen vaivannäkö olisi kuitenkin ilmaisun selkeydelle eduksi, toisin kuin erillisten oikeinkirjoitussääntöjen muistaminen, etsiminen ja noudattaminen. Kun ajattelee, millaista teksti on ääneen luettuna, tulee kirjoittaneeksi helppotajuisemmin.

Myös sellaisten ilmaisujen kuin "A-piste" ja "hevonen-sana" yhdyssanaluonne voidaan kyseenalaistaa. Jälkimmäisen osalta asiaa korostaa se, että siinä ei käytetä normaaliin tapaan muodostettua yhdyssanamuotoa hevos-. Ja yleisesti tämäntapaiset ilmaisut esiintyvät rinnan sellaisten sanaliittojen kuin "piste A" ja "sana hevonen" kanssa.

Aiheemme kannalta ongelmallisempaa on sellaisten sanojen yhdyssanaluonne, jotka ilman muuta kirjoitetaan yhteen ja jotka ovat alkuperältään yhdyssanoja mutta jotka voidaan käsittää nykykielen kannalta myös yhdistämättömiksi sanoiksi. Ongelmia aiheuttavat edellä mainittujen erikoistapausten (maailma, sellainen ym.) lisäksi lähinnä uudehkot lainasanat.

Uudehkojen sanojen yhdyssanaluonne on usein epäselvä. Sellainen sana, joka on alkuperältään kiistatta yhdyssana, ei suinkaan aina jäsenny suomenpuhujan kielitajussa yhdyssanaksi. Yhdyssanoiksi jäsentyvät yleisimmin sellaiset sanat, joiden jälkiosa esiintyy hyvin monissa sanoissa. Tällaisia jälkiosia ovat muun muassa -logia, -kratia, -skooppi, -metri ja -mania. Joskus sellainen osa voi esiintyä itsenäisenä sananakin, esim. mania tai metri, joskaan merkitys ei välttämättä ole sama kuin yhdyssanoissa. Yhdyssanoiksi jäsentyvät myös yleensä esimerkiksi bio- ja eko-alkuiset sanat, vaikka alkuosa ei esiinny itsenäisenä sanana. Yhdyssanaksi jäsentymisen paljastaa melko usein sivupaino: sana oskilloskooppi on kiistatta yhdyssana, koska jos se olisi yhdistämätön, sivupaino olisi kolmannella tavalla. Tässä tapauksessa yhdyssanaluonnetta kuvastaa sekin, että tekniikan arkikielessä voidaan käyttää sanaa skooppi.

Jäsentyminen ei riipu vain sanan aineksista vaan myös sen historiasta ja yleisyydestä. Tapauksia on hyvin monenlaisia. Kirjon toisessa päässä sellaiset sanat kuin ekokatastrofi, joka on luonteeltaan hyvin lähellä täysin kiistattomia yhdyssanoja. Vaikka sen alkuosa ei esiinny itsenäisenä sanana, se on muotivillityksenä levinnyt sanojen etuliite. Toisessa päässä taas ovat sellaiset sanat kuin vitamiini, jota tuskin kukaan kemistikään painottaa sen alkuperän mukaan yhdyssanana vit-amiini. ääripäiden väliin mahtuu paljon sanoja. Melko tyypillistä on, että erikoisalojen sanat hahmotetaan, tavutetaan ja äännetään yhdyssanoina mutta yleiskieleen levittyään ne käyttäytyvät yhdistämättöminä sanoina. Sanan ikä vaikuttaa myös asiaan: mitä vanhempi sana, sen todennäköisemmin se käsitetään yhdistämättömäksi. Mitään selvää logiikkaa asiassa ei ole. Esimerkiksi anaerobinen käsitetään yhdyssanaksi (an-aerobinen) mutta anemia on yhdistämätön sana niidenkin kielenkäytössä, jotka tuntevat sen alkuperän; kreikan kielteinen etuliite an- siis joskus tulkitaan yhdyssanan osaksi, joskus ei. Jopa muutoin aika normatiivisilla linjoilla oleva Nykysuomen sivistyssanakirja (3. painos, 1977) sanoo aika selvästi, että virta vie kohti suomen mukaista tavutusta eikä sitä ole syytä hirveästi vastustaa:

Monissa tapauksissa tavujako horjuu. Näin on asianlaita varsinkin silloin, kun sana alkuaan on jonkin alan erikoislaina, mutta esim. yleisyytensä tai ajankohtaisuutensa johdosta on muuttunut tai muuttumassa yleislainaksi. Kemistille kolesteroli on eräs steroli, ja hän tavuttaa sanan kole-steroli, maallikolle se on epämääräinen elimistölle vaarallinen aine, ja hän jakaa sanan koles-teroli. Ja vaikka kemisti jakaisi tetr-amiini, hänkään tuskin enää tavuttaa vit-amiini.
Yhdysosien raja vierasperäisissä sanoissa ei välttämättä ole samassa kohdassa kuin alkukielessä, vaan jälkiosan konsonanttiyhdistelmästä saattaa konsonantti siirtyä alkuosaan suomenpuhujan kielitajussa. Vanha esimerkki tästä ilmiöstä on sana saarnastuoli, joka nykyisin jäsentyy saarnas-tuoli eikä alkuperän mukaan saarna-stuoli. Vaikeampaa on sanoa, jäsentyykö demokratia yhdysosiin demo-kratia vai demok-ratia. Edellä mainittu oskilloskooppi lienee selvä tapaus, mutta periskooppi on jo hankalampi, ja yleiskielen horoskooppi jäsentynee selvästi horos-kooppi. Tähän vaikuttaa osaltaan se, että loppuosalla -skooppi ei siinä ole selvästi erottuvaa merkitystä 'katsomisväline'.

Kielitieteilijät ovat päätelleet, että suomalais-ugrilaisissa kielissä kaikki nominien ja verbien sanavartalot olivat alun perin kaksitavuisia. Nykyisinkin kaksitavuisuus on yhdistämättömien ja johtamattomien sanojen perusrakenne. Tosin kielessämme on paljon omaperäisiäkin kolmitavuisia sanoja, jotka koetaan johtamattomiksi, koska niiden alkuperä on hämärtynyt. Hyvin harva tulee ajatelleeksi, että sanassa porkkana on alun perin kaksitavuiseen perussanaan liitetty yksitavuinen johdin. Mutta kolmitavuiset ja varsinkin pitemmät sanat pyrkivät joko lyhenemään kaksitavuisiksi, esim. rehtori > reksi, laboratorio > labra, professori > proffa, diskoteekki > disko, taikka jäsentymään johdoksiksi tai yhdyssanoiksi, esim. papu-kaija. Lyhenemistaipumuksen voi toki ymmärtää yleiseksi ilmiöksi, jolla ei ole yhteyttä kaksitavuisuuden ihanteeseen, varsinkin kun lyheneminen tuottaa usein esim. ruotsin mallin mukaisesti -is-loppuisia sanoja, esim. käyttöjärjestelmä > käyttis, jotka suomessa ovat useimmissa taivutusmuodoissa kolmitavuisia, esim. käyttiksen.

Vaikuttaa siltä, että nelitavuisten ja pitempien sanojen sivupainon paikka riippuu siitä, onko kyseessä johtamaton sana, jossa nelitavuisuus kuuluu sanan perusmuotoon. Sellaiset sanat ovat tietysti uudehkoja lainasanoja. Ne ovat hyvin usein alkuperältään yhdyssanoja, mutta tällä seikalla ei välttämättä ole olennaista merkitystä, koska kielenpuhujien suuri enemmistö ei ehkä tiedä koko asiaa. Tarkastellaan muutamia esimerkkejä:

kalastàja:kalastajìlla:kalastajìna

ribosòmi:ribosòmilla:ribosòmeina

latitùdi:latitùdilla:latitùdeina

Tuntuisi olevan niin, että jos johtamaton sana on perusmuodossa nelitavuinen, se käyttäytyy painotukseltaan kuten kahdesta kaksitavuisesta osasta koostuva yhdyssana myös taivutusmuodoissa. Yhdyssanamaisuus näkyy siinäkin, että sana saattaa saada etu- tai takavokaaliset päätteet yhdyssanan tavoin, esim. karamelli:karamellejä.

Tästä ilmeisesti seuraa, että sivupainon sijainnilla voisi periaatteessa olla foneeminluonteinen merkitys yhdistämättömissäkin sanoissa. Käytännössä tämä mahdollisuus tuskin toteutuu,

Yhdys-merkki kaikkiin yhdys-sanoihin?

Jos tulkitaan, että yhdyssanan jälkiosan sivupaino on vahvempi tai muuten erilainen kuin yhdistämättömässä sanassa esiintyvä sivupaino, niin ääntämystä vastaavassa kirjoituksessa tulisi aina osoittaa yhdyssanan rakenne. Äänneopillisesti luonnollisinta olisi ehkä käyttää jotakin lisämerkkiä jälkiosan sivupainollisen vokaalin merkin yhteydessä. Käytännössä aivan yhtä hyvä ratkaisu olisi erottaa yhdysosat jollakin merkillä kuten yhdysviivalla.

Yhdysmerkin käyttö kaikissa yhdyssanoissa helpottaisi myös sanojen jäsentämistä luettaessa. Luulenpa, että yhdyssanojen erikseen kirjoittaminen johtuu osittain siitä, että yhdyssanat koetaan vaikeiksi hahmottaa, koska silmä ei näe yhdysosien rajaa. Eihän sitä myöskään korva kuule, mutta korva saa aika hyvän vihjeen sivupainosta.

Aikaisemmin suomen kirjoituksessa käytettiin yhdysmerkkiä nykyistä yleisemmin. Ehkäpä tässä asiassa taantumus merkitsisi parannusta. Tiedossani ei ole, miksi ylipäänsä yhdysmerkin käyttöä vähennettiin.

Yhdysmerkin järjestelmällinen käyttö poistaisi sen tunnetun ja monia häiritsevän ongelman, että tietokoneella tehty tekstinkäsittely ja ladonta tuottaa sellaisia kukkasia kuin kansa-nedustaja tai kansane-dustaja taikka mikrop-rosessori. Ne, jotka vaativat tietokoneohjelmien kehittämistä niin, että ne jakaisivat yhdyssanat eri riveille virheettömästi, eivät luultavasti ymmärrä asian mutkikkuutta. Lisäksi se, että tietokoneita on erittäin hankalaa ohjelmoida jakamaan yhdyssanat oikein, johtuu olennaisesti samasta syystä kuin se, että meidän ihmisten on usein hankalaa hahmottaa yhdyssanat oikein. Vaikka sellainen sana kuin maanomistusolot tietysti hahmottuukin lukijalle lähes aina oikein, niin etenkin jos sana ei ole lukijalle tuttu, hahmottamiseen kuluu aikaa ja ajatustyötä sen verran, että sujuva lukeminen häiriytyy.

Yhdysmerkin laajemmalla käytöllä on kuitenkin muukin este kuin se, että sitä vastustettaisiin, koska se olisi "turha muutos" ja pidentäisi sanoja. Tarkoitan moniosaisten yhdyssanojen jäsentymistä. Jo nykyiset yhdysmerkin käytön säännöt johtavat usein siihen, että yhdyssanan rakenne rikkoutuu, koska yhdysmerkki ei erotakaan sanan pääosia. Esimerkiksi sana tasa-arvovaltuutettu hahmottuu ensi silmäyksellä siten, että siinä on kaksi osaa, tasa ja arvovaltuutettu. Tämä on tietysti vastoin sanan tosiasiallista rakennetta. Puhuttuna sana hahmottuu paremmin, ainakin oikein lausuttuna: selvin sivupaino on tavulla val. Hahmotusongelmien takia vanhemmassa kirjallisuudessa meneteltiin joskus E. N. Setälän ohjeen mukaisesti siten, että kuvatunlaisissa tapauksissa jätettiin yhdysmerkki pois; kirjoitettiin siis raja-arvo mutta rajaarvolause.

Yhdyssanat, joiden osina on yhdyssanoja

Yhdyssanaa, jonka osista ainakin toinen on yhdyssana, voidaan kutsua monitasoiseksi yhdyssanaksi. Niiden kirjoittamiseen ja hahmottamiseen liittyy muitakin ongelmia kuin rakenteen särkyminen sellaisissa tapauksissa kuin tasa-arvovaltuutettu. Ongelmien merkitystä lisää se, että monitasoiset yhdyssanat yleistyvät, mihin on useita syitä:

Monitasoiset yhdyssanat johtuvat hyvin usein kielen pöhöttyneisyydestä ja substantiivitaudista. On unohdettu kyky kirjoittaa yksinkertaisia lauseita, joissa on subjekti, predikaatti ja objekti ja ehkä muutama määrite. Jos ei enää osata kirjoittaa teroitan luistimia niin tuloksena on helposti luisteluvälineidenteroitustoiminta.

Monitasoiset yhdyssanat ovat kuitenkin osa suomen kieltä. Usein ne ovat niin lyhyitä, ettei monitasoisuus haittaa, esimerkiksi työaikalaki. Vaikka pitkät moniosaiset yhdyssanat kannattaa pyrkiä korvaamaan sanaliitoilla, on myös tarvetta terminluonteisille nimityksille.

Edellä mainittiin, että monitasoisen yhdyssanan osien painotus riippuu sanan rakenteesta. Olisi luonnollista, että rakenne osoitettaisiin myös kirjoituksessa, varsinkin kun se voisi huomattavasti helpottaa sanojen jäsentämistä luettaessa. Yksi mahdollinen tapa olisi, että ylimmän tason rakenneosat erotettaisiin toisistaan yhtäläisyysmerkillä, esimerkiksi työ-aika=laki.

Luultavasti ei ole sellaisia sanoja, joiden merkitys riippuisi siitä, millä tavoin monitasoinen yhdyssana jäsennetään. Joskus esitetty esimerkki ylityönjohtaja tarkoittaa käytännössä yli=työn-johtaja, ei yli-työn=johtaja. Tosin jälkimmäinen olisi sikäli luonteva lukutapa, että mehän luemme vasemmalta oikealle, ja kun on luettu ylityön, tunnistamme tutun sanan. Vasta koko sanan luettuamme huomaamme, että se pitääkin jäsentää toisin.

Käytännössä kielessä tuskin mahtuu elämään rinnakkain sellaisia sanoja, jotka erottaa toisistaan vain sivupainojen erilaisuus, jota edes ei nykyisin osoiteta kirjoituksessa. Mutta olennaista on, että jokainen monitasoinen yhdyssana voi jäsentyä vähintään kahdella eri tavalla. Yhdyssanoja muodostetaan suomen kielessä niin joustavasti, usein aivan tilapäiseen käyttöön, että monitulkintaisuus on todellinen ongelma.

Yhdyssana voi tietysti olla niin monitasoinen, että kahden erilaisen yhdysmerkin käyttökään ei riitä osoittamaan sen koko rakennetta ja painotusta. Onneksi sellaiset sanat ovat melko harvinaisia. Käytännössä riittäisi seuraava sääntö: Yhdyssanan osat erotetaan toisistaan yhdysmerkillä, joka on normaalisti tavuviivan kaltainen mutta yhtäläisyysmerkin kaltainen, jos ainakin toinen osista on yhdyssana. Tämän mukainen kirjoitusasu tieto-kone=politiikka=komitea olisi yksiselitteinen, samoin harmaa=norjan=hirvi-koira, mutta jäsentäminen vaatii päättelyä: jos yhtäläisyysmerkin jommallakummalla puolella on yhdistämätön sana, niin merkki erottaa yhdyssanan ylimmän tason rakenneosia.

Rinnasteiset yhdyssanat

Ongelmaksi jäisi vielä rinnasteisten yhdyssanojen kirjoittaminen. Yksi mahdollisuus olisi käyttää yhtäläisyysmerkkiä: suomalais=ruotsalainen. Tällöin yhtäläisyysmerkki sanassa, jonka osat eivät ole yhdyssanoja eli jossa ei ole tavuviivan kaltaista yhdysmerkkiä, merkitsisi, että sana luetaan siten, että molemmilla osilla on pääpaino. Ratkaisu olisi kuitenkin monella tapaa huono, muun muassa siksi, että rinnasteisen yhdyssanan osa voi olla yhdyssana. Toinen vaihtoehto olisi ottaa käyttöön vielä yksi muista eroava yhdysmerkki, esimerkiksi + tai &, mutta se olisi foneemiperiaatteen kannalta perusteltua vain, jos rinnasteisten yhdyssanojen ääntämyksessa olisi jokin ominaispiirre, joka erottaa ne niin tavallisista yhdyssanoista kuin sanaliitoistakin. Kolmas vaihtoehto tuntunee oudoimmalta mutta olisi itse asiassa kaikkein luonnollisin: rinnasteinen yhdyssana tulisi kirjoittaa erikseen, koska suomen kielessä pääpainollisuus niin olennaisesti liittyy sanan ensimmäiseen tavuun.

Tämä tietysti merkitsisi, että ilmaisua suomalais ruotsalainen ei käsitettäisikään yhdyssanaksi vaan sanaliitoksi. Sama koskisi esimerkiksi ilmaisuja sini musta valkea ja Itävalta Unkari. (Sen sijaan esimerkiksi mustavalkoinen taitaa loogisesta rinnasteisuudestaan huolimatta olla vakiintunut ääntymään yhtenä sanana.) Kieliopit kaipaisivat pientä uusimista, mutta sehän voisi olla ihan mielenkiintoista. Nykyisinkin puhutaan joskus ns. kompositiivista eli sanan sellaisesta muodosta, jota käytetään sanan esiintyessä yhdyssanan alkuosana, esim. hevonen:hevos-, seitsemän:seitsen-. Kenties kompositiiville olisi syytä antaa sijamuodon asema, jos todettaisiin, että se voi esiintyä myös itsenäisenä sanana. Kompositiiviin olisi muutenkin syytä kiinnittää enemmän huomiota kielenopetuksessa. Harvoin korostetaan esimerkiksi sitä, että sanan elämä normaali kompositiivi on elin (esim. elinaika, elinkorko, elintaso) ja että sen kompositiivi on nominatiivin kaltainen vain oppitekoisessa sanassa elämäkerta.

Rinnasteisiksi yhdyssanoiksi on tähän asti käsitetty myös muun muassa kaksiosaiset sukunimet. Niitä otettiin aluksi käyttöön nimiä suomennettaessa, esim. Ahlqvist-Oksanen, mutta nykyisin ne ovat yleisiä siksi, että monet naiset eivät osaa naimisiin mennessään päättää, pitävätkö tyttönimensä vai ottavatko miehensä sukunimen. Kaksiosaiset sukunimet kirjoitetaan nykyisin yhdysviivallisina, mutta ääntämyksessä molempien osien alkutavulla on pääpaino. Erikseen kirjoittamista on kai haluttu välttää siksi, että tuntuisi oudolta, että sukunimi koostuu useasta sanasta. Aina ei olisi edes selvää, mikä sana on etunimeä ja mikä sukunimeä. Ehkäpä takana on myös sellainen tunneseikka, että yhdysviivan voidaan kokea jotenkin yhdistävän nimet kuten avioliitto yhdistää ihmiset. Kielelliseltä kannalta asian pitäisi kuitenkin olla selvä: jos sanassa on pääpaino, se tulisi kirjoittaa itsenäiseksi sanaksi.

Aivan turhaan mutta kielenhuoltajien tuella on kieleemme tuotu sen kokonaisrakenteeseen sopimaton ilmaisumuoto Helsinki-Vantaan lentoasema. Sen luontevin tulkinta olisi, että Helsinki-Vantaa tarkoittaa jotakin tarkemmin määrittelemätöntä paikkaa tai aluetta, jossa sijaitsee lentokenttä. Tarkoitus on ollut sanoa, että kyseessä on Helsingin lentoasema, joka sijaitsee Vantaalla. Koska sana Vantaan on ilmaisussa pääpainollinen, niin Helsinki-Vantaan pitäisi kirjoittaa kahdeksi eri sanaksi. Sitä ei varmaankaan haluta tehdä, koska ilmaisun omituisuus korostuisi. Kielellisesti oikea, vaikkakaan ei ehkä paras mahdollinen, nimitys olisi Helsingin Vantaan lentoasema. Peräkkäisillä genetiiveillä olisi toki eri merkitykset, mutta sellaista sattuu muutenkin, eikä se oikeuta korvaamaan ensimmäistä genetiiviä kielenvastaisella nominatiivilla. Nykyisin ilmeisesti aika usein puhutaan todella Helsinki-Vantaasta, mikä on valitettava mutta ymmärrettävä seuraus virallisesta asusta. Jos ilmaisua pitää lyhentää, niin arkikäyttöön sopisi aivan hyvin Helsingin lentoasema tai vanha kunnon Seutula.

Selvästi rinnasteisten yhdyssanojen lisäksi on kielessä monia yhdyssanoja, joiden rinnasteisuus on tulkinnanvarainen. Esimerkiksi nimeä Euraasia tuskin voi pitää rinnasteisena muutoin kuin alkuperältään. Myös sanan indoeurooppalainen rinnasteisuus on hämärtynyt. Toisaalta sopii kysyä, eikö sinivalkoinen ole selvästi rinnasteinen. ääntyvätkö molempien osien alkutavut pääpainollisina vai onko painotusrakenne samanlainen kuin sanoissa sinivihreä ja sinipunainen? Entä painottuuko sanan punakeltainen eri tavoin sen mukaan, tarkoittaako se 'oranssi', jolloin sana lienee tulkittava normaaliksi yhdyssanaksi (lähinnä 'punertavan keltainen'), vai 'punaista ja keltaista (erikseen) sisältävä', jolloin se on rinnasteinen? Pitäisikö kielenhuollon ehkä pyrkiä aktiivisesti erottamaan tällaiset tapaukset toisistaan niin puheessa kuin kirjoituksessa? Onhan todellisen väärinymmärtämisen vaara varsin lähellä muun muassa kaksiosaisissa värien nimityksissä.

Entä miten olisi tulkittava sellaiset ilmaisut kuin Suomi-Ruotsi-maaottelu? Rakennehan on selvästi sellainen, että pääsana on maaottelu ja sitä määrittää rinnasteinen ilmaus. Painotus on kuitenkin sellainen, että puoltaisi edellä esitettyjen periaatteiden mukaan kirjoitusasua Suomi Ruotsi maa-ottelu.

Asiallisesti rinnasteisia ovat myös osat puna ja viher yhdyssanassa punavihersokeus. On vaikea sanoa, mikä sanan painotus on ja miten se tulisi kuvata. Jos alkuosa tulkitaan normaaliksi yhdyssanaksi, ei ongelmia ole: puna-viher=sokeus. Mutta jos se tulkitaan rinnasteiseksi, se tulisi oikeastaan purkaa sanaliitoksi: puna viher -sokeus, mikä ei vaikuta oikein luontevalta, etenkään kun viher on kompositiivi eli vain yhdyssanojen alkuosissa esiintyvä muoto.

Sanaliiton upottaminen yhdyssanan osaksi tuottaa muutenkin hankaluuksia. Suosituksena on sellainen kirjoitusasu kuin pro gradu -työ, mutta suositusta noudatetaan melko harvoin eikä se oikein tunnu luontevalta. On kai ilmeistä, että sanat pro ja gradu ovat molemmat pääpainollisia, ja taitaapa olla myös työ. Jos työ olisi yhdyssanamaisesti sivupainollinen, niin ilmaisu kuulostaisi siltä kuin se olisi kirjoitettu pro gradutyö. Näin saattaa joskus ollakin, ja se ehkä selittäisi sellaisten asujen kuin Antti Chydeniuksentie sitkeyden vastoin kielenhuollon suositusta.

Miksi sitten suositellaan asua pro gradu -työ mutta Antti Chydeniuksen tie? Ensin mainittu on periaatteessa yhdyssana, jälkimmäinen sanaliitto. Painotusrakenne lienee kuitenkin sama. Suositusten taustalla lienee kielenhuoltajien ymmärrettävä halu välttää sanaliittoja, joissa substantiivia määrittää nominatiivissa oleva substantiivi. Ne tuovat herkästi mieleen sellaiset ilmaisut kuin tarjous jauhe liha. Mutta kai tapauksilla on eroa? Suomen kielessä ei vanhastaan ollut yhdyssanoja, joissa määriteosa on sanaliitto. Ehkei niitä olisi ollut syytä kieleemme ottaakaan. Kyseessä on kuitenkin ilmaisutyyppi, joka ei sovi vanhoihin malleihin, joten se olisi voitu ja voitaisiin vieläkin vakiinnuttaa ääntämyksen mukaisesti sanaliittomuotoiseksi: pro gradu työ. Eihän siitä heti näe ilmaisun loogista rakennetta, mutta ei yhdysviivakaan sitä yksikäsitteisesti osoita, ja taas kerran: ei sitä korva kuule. Aivan eri juttu on, että olisi asiallista hyväksyä viralliseen kielenkäyttöönkin sana gradu ilman lisukkeita.

Sanan alussa olevasta yhdysviivasta voitaisiin siis luopua. Entä sananloppuinen yhdysviiva, esimerkiksi ilmaisussa maa- ja metsätalous? Senkin päätarkoitus lienee auttaa hahmottamaan ilmaisun looginen rakenne. On kuitenkin mahdollista, että maa- ääntyy eri tavalla kuin maa, koska puhuja ääntää sanan ikään kuin sanan maatalous alkuosana, jolloin voi olla eroa esim. sävelkulussa ja pitkän vokaalin pituudessa. Nykyinen kirjoitustapa olisi tällöin hyvä säilyttää, mutta kielen ääntämyksen kuvaukseen olisi liitettävä asianmukainen selostus.

Onko Mustameri yhdyssana?

Rinnasteisten yhdyssanojen molempien osien alkutavujen pääpainollisuus lienee kiistaton. Se on myös loogista, koska jos osat ovat merkitykseltään rinnasteisia ja samanarvoisia, on luonnollista, että osilla on yhtäläinen paino.

On myös ilmaisuja, joissa on selvästi määrite ja pääsana ja jotka silti saattavat ääntyä siten, että molemmilla osilla on pääpaino. Tällaisten ilmaisujen kirjoitusasu on vaihdellut ja vaihtelee. Aina on kirjoitettu yhdyssanaksi Etelä-Suomi, joskin ison alkukirjaimen käyttö on ollut horjuvaa, kun taas sellaisista ilmaisuista kuin Mustameri ovat kielenhuoltajat vasta suhteellisen hiljattain päättäneet, että ne ovat yhdyssanoja. Vaikka tätä suositusta noudatettaisiinkin, taitaa ilmaisu silti useimmiten ääntyä sanaliittona: Musta meri. Toisaalta Varsinais-Suomi ääntynee selvästi yhdyssanana. Vaihtelu on kieltämättä hiukan rasittavaa, mutta eikö kielenhuollon yhteenkirjoittamiskanta ole kaikessa johdonmukaisuudessaankin sekä epäkäytännöllinen että puhutun kielen todellisuudelle väkivaltaa tekevä?

Miksi pitäisi kirjoittaa Mustameri? Mieleen tulee pari hyvältä kuulostavaa perustetta:

Mutta kirjoitusasu Mustameri on silti väärä ja luonnoton, jos se kuitenkin äännetään kahtena eri sanana, joiden kummankin alkutavu on pääpainollinen. Onhan sentään suomen kielen rakenteessa hyvin keskeistä, että pääpaino on sanan alkutavulla ja vain sillä. Tämä koskee myös sellaisia ilmaisuja kuin Keski-Suomi. Sen, että kyseessä on sanaliitto, havaitsee vertaamalla ääntämystä esimerkiksi sanaan keskiarvo; jos sanan Keski-Suomi ääntää samalla tavoin painottaen, tuloksena on ääntämys, joka ei kuulosta normaalilta. Kielen oikukkuuteen kuuluu, että johdos keskisuomalainen on selvä yhdyssana.

Palatkaamme vielä ilmaisuun harmaanorjanhirvikoira. Edellä ehdotetulla tavalla kirjoitettuna se olisi kyllä sujuvasti luettavissa: harmaa=norjan=hirvi-koira. Eri asia on, luettaisiinko se todella yhdyssanana, siis siten, että vain ensimmäisellä tavulla on pääpaino. Eiköhän lukutapa sentään vastaa vanhaa kirjoitusasua harmaa Norjan hirvikoira, kirjoitettiinpa ilmaisu miten hassusti tahansa. Yhteenkirjoittamissuositusinnossa tämäkin seikka on unohdettu. Innon takana lienee ollut lähinnä se, että yhdyssana on helpompi mieltää terminluonteiseksi nimitykseksi kuin sanaliitto. Saattaisihan harmaa Norjan hirvikoira tarkoittaa yleensä vain hirvikoiraa, jolla on jotakin tekemistä Norjan kanssa ja joka sattuu olemaan väriltään harmaa. Väärinymmärryksen vaara on kuitenkin lähinnä teoreettinen - ja puhutussa kielessä se on joka tapauksessa olemassa.

Kielen oikukkuuteen kuuluu sekin, että saksanpaimenkoira on selvä yhdyssana. Lisäksi se saattaa painottua epäloogisesti: saksan-paimen=koira. Kielenhuollossa on pitkään ollut ihanteena vakiinnuttaa sanojen asut tyypeittäin. On vaikea sanoa, missä määrin tavoite on oikea tai mahdollinen. Puhutun kielen todellisuus on kuitenkin usein vakiintunut epäjärjestelmälliselle kannalle. Esimerkiksi rakenteeltaan aivan samanlaisista ilmaisuista osa äännetään yhdyssanoina (saksanpaimenkoira), osa sanaliittoina (Norjan hirvikoira). Ilmaisun yleisyys ja muuttuminen "läpinäkymättömäksi", siis pelkäksi nimitykseksi, jonka sisäistä rakennetta ei enää ajatella, tietenkin suosivat yhdyssanaksi käsittämistä.

Pyrkimys osoittaa ilmaisut terminluonteisiksi yhteen kirjoittamalla on sikäli ymmärrettävä, että kielessä on vanhastaan sellaisia tapauksia kuin talonpoika ja talon poika. Mutta niissä yhteen ja erikseen kirjoittamisen eroa vastaa todellinen ero ääntämyksessä. Kielessämme ei ole mitään yleispätevää tapaa osoittaa, milloin sanoista muodostettu ilmaisu on terminluonteinen nimi ja milloin taas sen merkitys johtuu suoraan osien merkityksistä. Esimerkiksi mikään sanojen petokala ja luukala kirjoitus- tai äänneasussa ei paljasta, että ensimmäinen on "läpinäkyvä" yhdyssana, jonka merkitys johtuu suoraan yhdysosien merkityksestä, kun taas toinen on terminluonteinen, täsmällisesti määritelty nimitys.

Tässä yhteydessä on vielä syytä lyhyesti puuttua siihen, että nimeämistyössä joskus otetaan periaatteeksi välttää sellaisia harhaanjohtaviksi koettuja yhdyssanoja kuin tervapääsky. Tervapääskythän eivät ole pääskyjä siinä mielessä, että ne kuuluisivat samaan eläintieteelliseen ryhmään kuin pääskyt. Kyse on kuitenkin kielessä hyvin tavallisesta ilmiöstä, analogian käytöstä: liittämällä sanaan määriteosa muodostetaan nimitys, joka tarkoittaa alkuperäisen sanan tarkoitetta jossakin mielessä muistuttavaa oliota. Esimerkiksi annettaessa suomenkieliset nimet maailman kaikille lintulajeille tehtiin siis periaatteellinen virhe, kun vakiintuneitakin nimiä korvattiin toisilla muka harhaanjohtavuuden takia. Onneksi siinä ei sentään oltu johdonmukaisia: tervapääskyn nimeä ei muutettu, vaikka alppitervapääskystä tehtiinkin alppikiitäjä, ja meriharakka sai pitää nimensä, vaikkei olekaan harakka. On toivottavaa, että tehtyä erehdystä ei toisteta esimerkiksi muuttamalla sellaisia "harhaanjohtavia" nimityksiä kuin merileijona tai salonkileijona.

Cesium, zoologi, xylofoni?

Vanhassa kirjasuomessa käytettiin yleisesti x- ja z-kirjaimia. Niistä x merkitsi yhdistelmää ks. Sen sijaan z merkitsi erilaisia äänteitä ja äänneyhdistelmiä mutta koetaan nykyisin ts:n merkiksi. Vaikka x:stä ja z:sta periaatteessa luovuttiin jo vuosisatoja sitten, ne elävät kumman sitkeästi sanojen alussa. Varsinkin z on tavallinen: vallitsevien normien mukaisia ovat zodiakki, zoologi ja zoomata. Erillinen ilmiö, jota tarkastellaan myöhemmin, on tuiki tavallisten sanojen kirjoittaminen sitaattilainojen tapaan: fax, pizzataxi.

Kummallista kyllä z elää nimenomaan sananalkuisena: kirjoitetaan zoologia mutta mesotsooinen.

Myös c-kirjainta käytetään joskus sanan alussa, esim. cerium, cesium. Pääosin c on korvattu ääntämyksenmukaisella kirjaimella eli yleensä s:llä tai k:lla. Sen säilyttäminen muutamissa sanoissa on sitä kummallisempaa.

Jos x:stä, z:sta ja c:stä johdonmukaisesti luovuttaisiin (paitsi selvissä sitaattilainoissa), muutos olisi käytännössä melko pieni mutta periaatteellisesti tärkeä. Eihän ole mitään järjellistä syytä roikuttaa muutamissa harvoissa sanoissa ilman mitään selkeä logiikkaa jäänteitä Agricolan ajalta.

Aapisten tekijöille voisi tulla vaikeuksia keksiä esimerkkejä sanoista, joissa esiintyy x, z tai c. Hyvä niin, sillä lukemaan opeteltaessa olisi syytä kokonaan unohtaa moiset kirjaimet. Suomen kielen kannalta ne ovat samassa asemassa kuin lukemattomat muut kirjaimet, joita muissa kielissä käytetään: niitä voi esiintyä sitaattilainoissa. Niiden oppimisen aika on myöhemmin, ehkäpä vasta vieraita kieliä opiskeltaessa, ja totuudenmukainen opetus myös korostaisi sitä, että x, z ja c (ja q) ääntyvät eri kielissä ja eri sanoissa hyvin eri tavoilla. Etenkin olisi jo aika päästä siitä kummallisesta käsityksestä, että z:n normaaliääntämys on ts muissakin kielissä kuin saksassa.

Vieraat erisnimet

Periaatteellisena normina kielessämme on, että vieraat erisnimet kirjoitetaan ja äännetään alkukielen mukaan. Tosin käytännössä ääntämys usein poikkeaa alkukielisestä esim. siten, että suomelle vieraat äänteet korvautuvat tutummilla, esim. sanassa Barcelona äännetään c-kirjain s-äänteenä eikä espanjan yleiskielen mukaan ja o äännetään täyspitkänä mutta vain sivupainollisena. Horjuvuutta aiheuttaa se, että edellä mainittu ääntämyksen mukauttaminen suomen kieleen voi olla eriasteista, osittain sen mukaan, miten hyvin puhuja tuntee kyseistä vierasta kieltä. Toisaalta melko yleisesti vieraat nimet äännetään "niinkuin kirjoitetaan" eli lukien kirjoitusasu suomen kielen ääntämissääntöjen mukaisesti, esim. Cannes luetaan kannes eikä kan ja sioux luetaan siouks eikä suu.

Erisnimien kirjoittaminen ja ääntäminen alkukielen mukaan voi tietysti merkitä tietysti poikkeamista foneemiperiaatteesta, jos alkukieltä ei kirjoiteta foneemiperiaatteen mukaan tai foneemien merkit ovat erilaisia kuin suomessa. Yksi perustelu tälle on, että usein erisnimiä käytetään vain kirjoituksessa eikä sen enempää kirjoittaja kuin lukijakaan tiedä, miten ne luetaan, eikä heidän tarvitsekaan tietää. Toinen perustelu, joka ei ole ihan yhtä asiallinen, on kunnioitus nimiä ja varsinkin henkilönnimiä kohtaan: ajatellaan, että ihminen ikään kuin omistaa oman nimensä.

Voitaisiinko vieraat nimet kirjoittaa täysin suomen kielen sääntöjen mukaisesti? Ajatus tuntunee oudolta, mutta mitään periaatteessa mahdotonta siinä ei ole. Esimerkiksi venäjän kielessä vieraat nimet kirjoitetaan lähes aina kyrillisin kirjaimin ääntämyksen mukaisesti eikä suinkaan siten, että kirjain kirjaimelta korvattaisiin latinalaiset kirjaimet kyrillisillä. Sellaisten kielten välillä, joiden kirjoittamiseen käytetään perusteiltaan samaa aakkostoa, mainittu menettely ei ehkä kuitenkaan ole järkevä. Nimethän varsin usein esiintyvät etupäässä kirjoitetussa muodossa, kuten edellä mainittiin. Lisäksi menetellään varsin usein niin, että jos kyseessä on oudohko kieli, nimi luetaan oman kielen sääntöjen mukaan muutenkin kuin arkipuheessa. Esimerkiksi Lech Wałęsan sukunimi tuli lausuttuna tutuksi muodossa Valesa tai Valeesa, ja sekaannusta aiheutti, kun jotkut uutistenlukijat alkoivat lausua sen "oikein" eli siten kuin se Puolassa lausutaan. Jos pidämme kieltä ja nimiä ja niiden lukemista välineinä emmekä päämäärinä, olisi kai parasta sopia, että nimet "luetaan niinkuin kirjoitetaan", ellei kyseessä ole Suomessa melko yleisesti tunnettu ja puhuttunakin melko tuttu kieli kuten ruotsi, englanti tai saksa. Silloin puolaa osaamatonkin ymmärtäisi, että uutistenlukija kertoo samasta Walesasta kuin aamun sanomalehti.

Jos vierasperäinen paikannimi tai vastaava on Suomessa yleisesti käytetty ja sille on vakiintunut tai vakiintumassa yhtenäinen ääntämys, niin vastaavan kirjoitusasun yleinen käyttö edistäisi kielen yhtenäisyyttä ja ymmärrettävyyttä. Näin siitä riippumatta, missä määrin mainittu ääntämys vastaa alkukielen ääntämystä. Kun kielessämme on vanhastaan sellaisia nimiä kuin Tukholma, Hampuri ja Lontoo, sopii kysyä, miksei vastaavaa mukauttamista voisi harkiten soveltaa myös muihin paikannimiin ja vastaaviin. Ovathan sellaiset kaupungit kuin Viin, Firentse ja Mantsester sekä Nyy Jook, Los Andselesja Maijami varsin tunnettuja, ja niiden nimet ovat puheessa tuttuja ja aika vakiintuneita vaikkakaan eivät välttämättä ihan samoja kuin niiden asukkaiden käyttämät. Ja esimerkiksi maannimi Kazahstan on vaikea ääntää, ja lähes aina se ääntyykin suunnilleen Kasakstan tai Kasastan.

Huomattakoon, että useissa muissa kielissä vieraiden maiden paikannimet esiintyvät paljon yleisemmin asussa, joka sekä kirjoitusasultaan että ääntämykseltään poikkeaa alkuperäisestä. Kun esimerkiksi Geneven nimi on eri kielessä usein varsin erilainen, miksi suomen kielessäkin ei voisi olla sille omaa nimeä? Jos kerran saksalaiset käyttävät nimeä Genf ja italialaiset nimeä Ginevra, niin miksi suomessa ei voitaisi kirjoittaa ja lausua reilusti Keneve? Nykyinen kirjoitusasu Geneve ei ole tarkoin kaupungin pääkielen ranskan mukainen mutta saa monet tavoittelemaan ranskanmukaista ääntämystä, jota taas enemmistö suomalaisista ei ehkä lainkaan ymmärrä.

Esimerkiksi olympiakisojen paikkojen nimet ovat erittäin yleisessä käytössä kisojen alla ja aikana ja melko yleisessä niiden jälkeen, joten niiden äänne- ja kirjoitusasut olisi järkevää tarpeen mukaan suomalaistaa. Olisi ollut syytä hyvissä ajoin vakiinnuttaa esim. asut Soul (eikä Söul, jota aikoinaan käytettiin), Barseloona (tai Parseloona).

Kreikkalaiset paikannimet kirjoitetaan suomessa yleisesti siten, että kreikankielinen kirjoitusasu translitteroidaan eli kukin kreikkalainen kirjain korvataan vastaavalla latinalaisella. Translitterointi on sikäli epätäydellistä, että esimerkiksi sekä omikron että oomega korvataan o-kirjaimella. Lähinnä vain kartoissa liitetään vokaaleihin pituus- ja painomerkkejä. Translitteraatio ei siis kuvasta klassillisen kreikan ääntämystä. Nykykreikan ääntämystä se vastaa vielä huonommin, koska kreikassa on tapahtunut paljon äänteellisiä muutoksia. Esimerkiksi eeta, joka klassillisessa kreikassa ääntyi pitkänä e:nä ja joka translitteroidaan e:llä, ääntyy nykykreikassa i:nä. Suomalainen luultavasti yleensä lukee translitteroidut nimet "niinkuin ne kirjoitetaan", jolloin suomalaisen ääntymystä ei ehkä ymmärrä muu kuin toinen suomalainen. Parempi olisi kirjoittaa kreikkalaiset paikannimet sen mukaan, miten ne ääntyvät nykykreikassa, siis esimerkiksi Herakleion > Iraklio(n), Hagios > Ajos. Tällöin tietä kysyvä suomalainen saisi todennäköisemmin avun Kreikassa, vaikka hän ei osaisikaan painottaa sanaa oikein. Vakiintuneet nimet kuten Ateena ja Pireus tietysti kannattaa säilyttää kielessämme.

Montreuxissa, Montreux'ssa vai Montreux'ssä?

Taivutuspäätteiden merkitsemisestä kirjoitettuihin vieraisiin nimiin (ja yleensä sitaattilainoihin) on eri aikoina annettu monimutkaisia ja keskenään ristiriitaisiakin suosituksia. Käytäntö on myös hyvin kirjava. Ongelmia tuottavat erityisesti ne nimet, joiden loppuosassa ääntämisen ja kirjoitusasun suhde on aivan erilainen kuin suomen kirjoitusjärjestelmässä, esimerkiksi siksi, että kirjoitusasun lopussa on mykkä konsonantti.

Vuonna 1962 Matti Sadeniemi esitti selkeän ohjeen: "taivutuksen lähtökohtana on sanan ääntöasu, ei kirjoitusasu". Sittemmin on kuitenkin otettu sellainen kanta, jonka mukaan usein esimerkiksi kirjoitetaan takavokaaliset päätteet vaikka äännetään etuvokaaliset. Syynä on kai ollut estetiikka: Maryllä tai campingissä ehkä näyttää omituisemmalta kuin Marylla tai campingissa.

Suositukset ovat periaatteessa yhdenmukaiset sen suhteen, että kirjoituksessa käytetään heittomerkkiä, jos kirjoitusasu päättyy konsonanttiin mutta äänneasu vokaaliin, esim. Montreux'ssä. Käytäntö ei ole ollenkaan yhtä johdonmukainen. Lisäksi käsitykset siitä, milloin kyseinen ehto toteutuu, ovat vaihtelevia. Esimerkiksi Versailles tulkittiin ennen vokaaliloppuiseksi (ääntämys: Versai) mutta nykyisin ilmeisesti konsonanttiloppuiseksi (ääntämys: Versaj), mikä tietysti merkitsisi sekä vakiintuneen ääntämistavan että melko vakiintuneen kirjoitusasun muuttamista: Versain > Versajin ja Versailles'n > Versaillesin. Muutoksen perusteet vaikuttavat teoretisoivilta.

Itse periaatetta heittomerkin käytöstä voidaan arvostella siltä kannalta, että siinä heittomerkillä ei ole mitään äänteellistä vastinetta ja että jos tavoitteena on selkeästi erottaa sanan perusmuoto päätteestä, niin vastaava tarve olisi monissa muissakin sanatyypeissä. Heittomerkkiä parempi merkki voisi olla kaksoispiste, jota käytetään myös liitettäessä päätteitä lyhenteisiin yms., esim. m:iin, SDP:n. Tällöin kaksoispisteellä olisi selkeä tehtävä sanojen kirjoitusasussa: se erottaa toisistaan sellaisen osan, joka äänny normaalisti foneemiperiaatteen ja suomen kielen sääntöjen mukaan, sellaisesta osasta, joka ääntyy sillä tavoin.

Hankalin kysymys on illatiivin päätteen, vokaalin pidentymän ja n:n, merkitseminen silloin, kun sanan kirjoitusasu ei pääty kirjaimeen, joka suomen kielen järjestelmän mukaan tarkoittaa kyseistä vokaalia. Koska Sydney ääntyy Sidni, niin pitäisikö kirjoittaa Sydneyhyn, Sydneyhin, Sydneyyn, Sydneyin vai Sydneyiin? Kaikkia vaihtoehtoja voidaan jossakin määrin perustella. Selvin vaihtoehto olisi tietysti omaksua suomen kieleen kirjoitusasu Sidni, mutta yleispätevä sellainen ratkaisu ei ole, koska kaikkien nimien kirjoitusasua ei liene järkevää suomalaistaa.

Tässä kysymyksessä havainnollistuu se edellä mainittu seikka, että pitkän vokaalin merkitseminen kahdella kirjaimella ei ole paras mahdollinen menettely. Kirjoitusasu Sydneyiin, jossa siis kirjoitetaan pidentynyt vokaali kokonaan, on sikäli epälooginen, että myös ey on i-äänteen merkki. Toisaalta se on yhdenmukainen sellaisen kirjoitusasun kuin s:iin (sekuntiin) kanssa ja lienee siksi suositeltavin.

Yksi vaihtoehto olisi, että vieraisiin nimiin merkitään taivutuspäätteet aina yksinomaan kirjoitusasun mukaan. Nimi ikään kuin taivutettaisiin kuvitellen, että se ääntyy suomen kielen järjestelmän mukaan, ja kirjoitettaisiin esim. Montreuxissa, Sydneyhyn. Hyvänä puolena olisi, että äänneasua tuntematon ymmärtäisi, mistä taivutusmuodosta on kyse, mikä olisi käytännössä varsin tärkeää. Ratkaisu olisi kuitenkin kirjoitusjärjestelmän periaatteille vieras ja johtaisi luultavasti epävakaaseen tilanteeseen: jotkut osaisivat käyttää kahdenlaista taivutusta, kirjoitettua ja puhuttua, mutta monet eivät osaisi tai eivät viitsisi. Tämä oletettavasti johtaisi siihen, että nimien lukeminen kirjoitusasun mukaan yleistyisi. Jos sitä pidetään hyvänä asiana, niin siihen kannattaisi mennä suoraan eikä epävakaan ja sekavan tilan kautta.

Attribuutti vai atribuutti?

Sanakirjat ja kielenoppaat ovat täysin yksimielisiä siitä, että oikea kirjoitusasu on attribuutti eikä atribuutti. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että yhä yleisemmin ollaan siirtymässä ääntämyksenmukaiseen kirjoitusasuun. Asu agressiivinen lienee jo selvästi yleisempi kuin aggressiivinen.

Sanat, joiden kirjoitusasussa esiintyy kaksoiskonsonantti konsonantin edellä, olisi syytä ruveta virallisestikin kirjoittamaan ääntämisen mukaisesti. Nykyisten normien noudattaminen edellyttää sanan alkuperän tuntemista tai kunkin sanan kirjoitusasun opettelemista erikseen, mikä on kohtuutonta. Edes kohtalaisen hyvä vieraiden kielten taito ei aina riitä, sillä adressi kirjoitetaan yhdellä d:llä vaikka englannin sanassa address on kaksi d:tä.

Suomessa tt ääntyy normaalisti kaksoiskonsonanttina, toisin kuin useissa muissa kielissä. Ero t:n ja tt:n välillä on kielessämme tärkeä foneemiero. Olettaisi siis, että juuri suomen kielessä kirjoitettaisiin atribuutti. Suomi ei suinkaan olisi ainoa kieli, jossa kansainvälisten sanojen kirjoitusasua tällä tavoin yksinkertaistettaisiin.

Eron tekeminen t:n ja tt:n välillä voi olla varsin vaikeaa suomen kieltä opettelevalle ulkomaalaiselle. Toisaalta vieraita kieliä oppivan suomalaisen voi olla vaikeaa oppia, että monissa kielissä tt ääntyykin yksinäis-t:nä. Näitä vaikeuksia ei pitäisi lisätä ääntämyksenvastaisilla kirjoitusasuilla kuten attribuutti. Turhia vaikeuksia ei myöskään pitäisi luoda vaatimalla sellaista absurdia tavutusta kuin at-tribuutti, jollaista tällaisten sanojen osalta normit saattavat edellyttää.

Sopisiko pudjettiin panaani?

"Sivistyneessäkin" ääntämyksessä p:n ja b:n ero on pieni tai olematon. Kun valtiovarainministerikin tv-haastattelussa puhuu pudjetista, onko perusteltua vaatia koululaista ääntämään sanan alussa b-äänne?

On kyseenalaista, miten hyvin puhutussa suomen kielessä tehdään ero p:n ja b:n tai k:n ja g:n tai s:n ja sh:n välillä. On vain harvoja sanoja, joissa ero on distinktiivinen eli ainoa asia, joka erottaa kaksi sanaa toisistaan (esim. sakki ja shakki). Tällainen tilanne on luonteeltaan epävakaa: kielessä tuskin voi pitkään säilyä tilanne, jossa kahden äänteen välinen ero on ääntämyksessä pieni ja arkipuheessa usein olematon ja jossa eron säilyttämistä puoltaa vain pieni joukko tapauksia, joissa kyseisten äänteiden ero on distinktiivinen (esim. paari ja baari).

Täten esimerkiksi p:tä ja b:tä ei ole todenmukaista kuvata selkeästi eri foneemeiksi vaan foneemin /p/ allofoneiksi siten, että foneemi voi edustua soinnittomana tai lievästi soinnillisena, joskus harvoin myös täysin soinnillisena, ja että soinnillisuus on todennäköisempää, jos kirjoituksessa on b. Vaihtelu riippuu monista seikoista; yleisimmin ääntämyksessä on soinnillinen äänne, jos kirjoitusasussa on b jonkin soinnillisen konsonantin yhteydessä (esim. jambi, bromi) tai vokaalien välissä (esim. trubaduuri). Sen sijaan täyssoinnillinen b tuskin esiintyy esimerkiksi s:n jäljessä (asbesti, lesbo).

Foneemin käsite on kuitenkin näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tulkinnanvarainen. Vaikka suomalainen useimmiten ääntää sanan bussi samalla tavoin kuin sanan pussi, hän saattaa kuitenkin joskus harvoin lausua sen bussi selvästi soinnillisella b:llä, jos haluaa nimenomaan erottaa sen sanasta pussi. Pitäisikö tilanne siis kuvata niin, että on kaksi foneemia /b/ ja /p/, jotka kuitenkin miltei aina edustuvat samalla tavoin?

Äänteet b ja g tuskin tulevat kotiutumaan suomeen, vaikka vieraiden kielten taito yleistyykin. (Ks. kuitenkin Vesa Jarvan kirjoitusta "Grapehedelmä vai kreippi? b, d ja g suomen kielessä", jossa on tarkasteltu soinnillisen ääntämyksen sosiolingvistiikkaa.) Ongelmana ei niinkään ole se, että ei osattaisi tuottaa kyseisiä äänteitä, vaan se, että suomalainen ei luonnostaan tee selkeää eroa niiden ja p:n ja k:n välille. Voivathan p ja k ääntyä enemmän tai vähemmän soinnillisinakin, ja niitä voisikin ehkä luonnehtia soinnillisuuden suhteen neutraaleiksi foneemeiksi. Jotta b kotiutuisi kunnolla, pitäisi p:n ääntämyksen muuttua selvästi soinnittomaksi, ehkäpä aspiroiduksikin. Tämä olisi varsin suuri muutos, joka ei ole todennäköinen eikä tarpeellinen.

Lehdistössäkin on melko paljon keskustelu b:n ja g:n ääntämisestä, jossain määrin kirjoittamisestakin. Keskustelua on provosoinut etenkin Olli Nuutisen mainio kirjanen Hetkisen pituus ja muita kirjoituksia kielestä (Tietolipas 128, SKS, 1994). Sen artikkelissa Vinskaa, venskaa, tanskaa ja ranskaa hän toteaa, Kari Suomen väitöskirjaan viitaten:

Kuten Suomi toteaa, jokseenkin kaikki yksikieliset suomalaiset ääntävät klusiilit normaalissa puheessaan enemmän tai vähemmän neutraaleina. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, millä tavalla leipomukseen pannaan sata krammaa markariinia, kovalla vai pehmeällä g:llä; soinnittomuusaste on irrelevantti.

Itse asiassa jo SKRK totesi ykskantaan (9. §:ssä): "suomesta kokonaan puuttuvat soinnilliset klusiilit g ja b". Tosin tämä on asiayhteydessä, jossa kuvataan myös vieraiden nimien ja uusien lainasanojen vaikutusta ja annetaan ymmärtää sen johtaneen soinnillisten ja soinnittomien klusiilien jonkinasteiseen erottamiseen - jopa sanotaan, että sellainen kehitys on "tarkoituksenmukaisuuden kannalta hyödyllinen"!

Kirjoitusasusta Nuutinen toteaa ensin, että "g, b ja d ovat tulleet kirjoitettuun kieleen, eikä voida kuvitella, että niitä alettaisiin lainasanoissa korvata vanhaan tapaan k:lla, p:llä ja t:llä". Mutta paria sivua myöhemmin hän jo kirjoittaa:

On mahdollista kuvitella, että aikanaan, kun geen ja been hienous haalistuu, ortografiaa muutetaan - -. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa hyväksytään globaalin ja urbaanin rinnalle kirjoitusasut klopaali ja urpaani.

Käytännössä ensimmäisenä olisi syytä harkita suhu-s:n korvaamista tavallisella s:llä paitsi translitteroiduissa tai transkriboiduissa nimissä. Tähän suuntaanhan on mentykin, mutta on jääty puolitiehen - jolloin edellä kuvattu epävakaa tilanne kärjistyy. Puheessahan ero on pieni tai olematon. Vain muutamissa tapauksissa sanat "törmäisivät yhteen" (esim. sakki ja shakki), eikä muutama homonymiatapaus kielessä jo olevien lisäksi horjuttaisi kielen selkeyttä mitenkään vakavasti. Hattu-s (š) ja hattu-z (ž) eivät ole vakiinnuttaneet asemaansa suomen kielen kirjaimina, eikä niitä otettu ISO-Latin-1-merkistöön, luultavasti siksi, että suomalaiset eivät ymmärtäneet kyseisen standardointityön merkitystä.

Selvintä olisi panna hattu hyllylle eli saman tien luopua sekä suhu-s:stä äänteenä että hattu-s:stä sen merkkinä. Esimerkiksi venäläisten nimien translitteraatiossa voitaisiin käyttää suhu-s:n merkkinä sh:ta kuten englantilaisetkin tekevät. Ei kai suomen kieli sentään tarvitse ikiomaa sääntöään sille, miten translitteraatiossa esitetään sellainen venäjän kirjain, joka edustaa suomeen kuulumatonta äännettä. Toki hattu-s:n käyttö kuuluu erääseen kansainväliseen standardiin (ISO 9) venäjän translitteraatiosta latinalaiseen kirjaimistoon, mutta tätä standardia käytetään lähinnä vain tieteessä, jos siinäkään.

Yleinen b:n korvaaminen p:llä ja g:n korvaaminen k:lla kirjoituksessa luultavasti kohtaisi vastustusta. Asiaperusteena vastustukselle voitaisiin esittää, että syntyisi haitallista homonymiaa. Se kuitenkin merkitsisi lähinnä vain sitä, että puheen homonymiasta tulisi täydellistä homonymiaa. Sellaista muutosta voisi pitää pikemminkin suotavana kuin haitallisena. Kun kirjoitetaan egoistinen ja ekologinen, on helppo unohtaa, että puheessa etuliitteet ego- ja eko- hyvin todennäköisesti kuulostavat samoilta.

Ainakin olisi syytä korvata b ja g kirjaimilla p ja k hyvin tavallisissa ja arkisissa sanoissa, joissa kuitenkin ääntyy selvä p tai k lähes yksinomaisesti ja joihin se myös yhä yleisemmin kirjoitetaan. Kirjoitusasuja kreippi, markariini, mikreeni, paari, pakteeri, panaani, piolokia ei siis tulisi pitää virheellisinä vaan ehkä jopa suositeltavina.

Onnettomat kompromissit - pitäisikö ne jo purkaa?

Suomen kielen historioissa ja kielioppaissa kuvaillaan yleisesti vuosisadan alun taistelua lainasanojen asusta: pitääkö kirjoittaa senaatti vai senati, invaliidi vai invalidi. Taistelu päättyi kompromissiin, joka esitetään yleensä mainiona ratkaisuna, joka toi kieleemme kaivattua yhtenäisyyttä ja vakiintuneisuutta. Todellisuudessahan kyse oli erittäin keinotekoisesta ja sekavasta ratkaisusta, jossa ei välitetty foneemiperiaatteesta. Kompromissi on osa nykyistä virallista oikeinkirjoitusta, ja sen takia sitä opetetaan kouluissa. Ainakin minulle opetus jäi koulussa epäselväksi, koska asian ydintä ei sanottu: ratkaiseva kysymys on, mikä vastaa ruotsin pääpainollista pitkää vokaalia suomen kielessä. Kompromissin tekijöille asetelma oli itsestään selvä, mutta ilman sen sanomista koko säännöstö jää kummalliseksi. Säännöstöhän käsittelee sitä, milloin pitää kirjoittaa ääntämyksenmukaisesti pitkä vokaali (kaksi vokaalinmerkkiä) ja milloin ääntämyksen, ainakin vanhemman ääntämyksen, vastaisesti lyhyt vokaali. Kirjoituksessani Sivistyssanojen asu on tiivistelmä vokaalinpituuden säännöistä.

Taistelu ja ratkaisu varmaankin koettiin nimen omaan oikeinkirjoitusta koskevina, ja sellaisina niitä kirjallisuudessa yleensä kuvataankin. Vasta puoli vuosisataa myöhemmin herättiin ihmettelemään, että ääntämys on eri kannalla kuin kirjoitus. Nykysuomen sivistyssanakirjan alussa olevassa kirjoituksessa Vierasperäisten sanojen asu selostetaan kielilautakunnan vuonna 1957 ottamaa kantaa näin: Lautakunta katsoi, että viiden vuosikymmenen aikana suositeltu ja arvokirjallisuudessa noudatettu ortografia oli sittenkin kiinteämpi tosiasia kuin enemmän tai vähemmän labiili ääntämys, ja päätti suositella ääntämyksen mukauttamista oikeinkirjoitukseen. Tyhmempi voisi luulla, että aihetta olisi ollut tasan päinvastaiseen kannanottoon: jos ääntämys ei ollut puolessa vuosisadassa muuttunut, niin kielenhuollon pitäisi jo luovuttaa, siis hyväksyä ääntämyksenmukainen kirjoitusasu. Sikäli kuin ääntämys on ollut labiilia, se on horjunut juuri siksi, että kielenhuolto on pyrkinyt vakiinnuttamaan ääntämyksenvastaisen kirjoitusasun ja jotkut ovat joskus yrittäneet muuttaa jopa ääntämystään "viralliseksi".

"Suuren kompromissin" vakiintuneisuus on kyseenalaista monestakin syystä. Sen mukaista oikeinkirjoitusta on taottu päähän kouluissa, mutta peruskoulu ja äidinkielen opetuksen painotusten muutokset tekevät kyseenalaiseksi, missä määrin jumputusta voidaan jatkaa. Kielenhuollon suositukset ovat muuttuneet aika olennaisiltakin osin (esim. ennen lila, nyt liila, ennen reetori, sitten reettori, ja nykyisin kai taas reetori). Aivan viime vuosinakin on tehty muutoksia kuten kummallinen faarao > farao. Perustelut ovat olleet sentapaisia, että muinaisegyptissä sanan ensimmäinen vokaali oli lyhyt. Ihanko varmasti? Lieneekö joku herättänyt muumion henkiin kertomaan asiasta? Miksi sanaa ei saman tien muutettu muilta osin muinaisegyptiläiseen äänneasuun ja kirjoiteta hieroglyfeillä?

Ennen muuta haluan kuitenkin sanoa "suuren kompromissin" tuomaa vakiintumista ihasteleville: älä unta nää. Tutkikaapa vaihteeksi vaikkapa ruokalistoja, mainoksia, yhdistysten lehtiä taikka kirjoituksia tietokoneverkkojen keskustelupalstoilla. Suositusten mukaiset kirjoitusasut ovat poikkeus, elleivät kaikki seuraavat ehdot täyty samanaikaisesti:

"Arvokirjallisuuden" kirjoitusasut jäävät kapeaksi sivu-uomaksi kielen suuressa virrassa.

Uudehkojen lainasanojen ja vieraiden sanojen kirjoitusasun horjuvuus johtuu suureksi osaksi siitä, että ihmiset ovat vain jotenkuten oppineet monimutkaisia sääntöjä mutta hyvin sisäistäneet niiden piiloviestin: älä vain kirjoita niinkuin sanotaan, sillä sellainen on sivistymätöntä. Kun sitten yritetään kehittää hieno kirjoitusasu, tulos voi olla varsin hupaisa. Havaintojeni mukaan ruokalistojen kirjoittajat eivät vahingossakaan kirjoita sanaa borssi tavallisimman ääntämyksen mukaan, kuten kielitoimisto nykyisin suosittelee, eivätkä myöskään suhu-s:llisen ääntämyksen mukaan hattu-s:ää tai sh:ta käyttäen. Vahingossakaan ei myöskään kirjoiteta alkuperäistä venäjänkielistä sanaa minkään Suomessa hyväksytyn translitteraation mukaan. Ja tuiki tavallisiahan ovat ylihienot (hyperkorrektit) kirjoitusasut, joissa käytetään hienoja kirjaimia kuten b, g, d ja c sellaisissa paikoissa, joihin ne eivät kuulu.

Onnettoman "suuren kompromissin" purkaminen ei vaadi minkään komitean asettamista laatimaan uutta säännöstöä. Riittää, että kirjoitetaan niinkuin sanotaan. ääntämys ei vaihtele niin paljon kuin luulotellaan, ja ääntämys vakiintuu kunhan se saa selkeän tuen kirjoitusasusta. Mitään erityistä säännöllisyyttä ei tarvita, vaan uudet lainasanat mukautuvat vanhojen malleihin tai sitten jostakin syystä eivät. Vanhoihin taas vakiintuisi osaan lyhyt, osaan pitkä vokaali, esimerkiksi arabi, ballaadi, sentrifuugi, biografi. Monissa tapauksissa kirjoitusasun konsonantti kahdentuisi, esim. beetta, samppoo, kamppanja . (Jos sellainen hieno sana kuin samppanja virallisesti kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti kahdella p:llä, niin miksi ei arkisempi kamppanja?) Monet syyt ovat vaikuttaneet siihen, miten sanat äännetään; oma vaikutuksensa on toki ollut suuren kompromissin mukaisilla kirjoitusasuillakin. On vaikea sanoa, vakiintuisiko asu Bulgaria (tai Pulkaria) vai asu Bulgaaria (tai Pulkaaria). Joskus tuntuu siltä, että sellaisissa sanoissa on puolipitkä vokaali.

Erityismaininnan ansaitsevat muutamat lyhyet sanat, joissa kirjoitetaan lyhyt vokaali vaikka ääntämyksessä on pitkä ja vaikka suuren kompromissin sääntöjenkin mukaista olisi kirjoittaa pitkä. Nämä sanat olisi syytä korjata kaikista suurista reformeista riippumatta, esim. kobra > koobra, boa > booa, pyton > pyyt(t)on, kea > keea. Kirjoitusasu boa johtaa kummallisiin tuloksiin, jos tarvitaan esimerkiksi monikon genetiiviä: ilmeisesti nykysääntöjen mukaan olisi kirjoitettava boien. Vielä mainitsen erityisen lyhyen sanan: go, joka tarkoittaa erästä lautapeliä ja joka varsin usein äännetään gou, ikään kuin sana olisi englantia. Selvintä olisi kirjoittaa ja lausua goo, koska tällöin sana sopii suomen äännerakenteeseen.

Pitkän vokaalin merkitseminen on erityisen horjuvaa etunimissä, ja horjuvuudesta on melkoista käytännön haittaa. Jos joku sanoo nimekseen Piia, ei voi tietää, pitäisikö se kirjoittaa ääntämyksen mukaisesti vai Pia. Tämä on olennaista, koska ainakin virallisissa asiakirjoissa pitäisi toki kirjoittaa ihmisten nimet tarkalleen oikein eli sillä tavoin, kuin ne on viety kirjoihin nimeä annettaessa. Ääntämyksenvastaiset kirjoitusasut ovat yleistyneet, koska supisuomalaisillekin lapsille annetaan hienolta kuulostavia ja näyttäviä selvästi vierasperäisiä nimiä, ja vierasperäisyyden viehätystä korostaa vieras kirjoitusasu. Tämä tietysti koskee muitakin asioita kuin pitkien vokaalien merkitsemistä yhdellä kirjaimella, esimerkiksi c-kirjaimen käyttöä. Sääliksi käy ihmisiä, joiden nimi lausutaan esimerkiksi Karoliina: he joutuvat monen monta kertaa eläessään kertomaan, kirjoitetaanko se Karoliina, Karolina, Carolina vai ehkä jollain muulla tavalla. Viranomaisilla olisi valta puuttua asiaaan, koska laissa kielletään antamasta kielenvastaista nimeä, ja mikäpä olisi kielenvastaista jos ei se, että suomenkielisen lapsen nimen kirjoitusasu ei ole suomen kielen kirjoitusjärjestelmän mukainen?

Konsonanttien kahdennus: samppoo

Edellä jo sivumennen viitattiin siihen, että monissa tapauksissa kirjoitetaan yksi konsonantti mutta äännetään kaksoiskonsonantti: kirjoitetaan sampoo (tai shampoo) mutta äännetään samppoo.

Taustalla on se ilmiö, että ruotsissa k, p, t ja s ääntyvät painollisen tavun jälkeen yleensä kahdentuneina, vaikka kirjoituksessa on vain yksi konsonanttimerkki. Tarkemmin sanoen näin on lähinnä suomenruotsissa, jossa ilmeisesti suomen vaikutuksesta johtuvaa hiukan velttoa ääntämystä näissä tapauksissa kohennetaan kahdennuksella. Siis kun soinnittoman k:n ja soinnillisen g:n ero ei ehkä ole yhtä selkeä kuin riikinruotsissa, niin tietyissä tapauksissa sitä korostetaan ääntämällä k kaksoiskonsonanttina. Tällaista ääntämystä voidaan tietysti vastustaa suomen kielelle vieraana. On hiukan epäselvää, miksi se olisi erinomaisen paljon vieraampaa kuin lainasanat itsessään ovat, varsinkin jos ilmiö on syntynyt suomenruotsissa suomen vaikutuksesta. "Ruotsinvoittoisen" ääntämyksen vastustaminen on toki melko tuloksetonta touhua, joten puhdaskieliset tekivät ovelammin: vaativat kirjoitettavaksi yksinäiskonsonantin, vaikka tiesivätkin, miten se äännetään. Heitä ei ilmeisesti häirinnyt se, että kyseinen kirjoitusasu on ruotsin mukainen.

"Suuri kompromissi" sisältää sen, että mainituissa tapauksissa kirjoitetaan k, p, t tai s paitsi sanan loppuvokaalin edellä kahdennettuina. Poikkeussääntö, josta tosin on poikkeuksia, otettiin kai mukaan lähinnä siksi, että kyseisessä asemassa ääntämyksenmukaiset kk, pp ja tt ovat astevaihtelussa, monarkki:monarkin.

Lähes sata vuotta määrätietoista kielenohjailua ei ole muuttanut äänneasua miksikään sellaisissa sanoissa kuin kampanja. Sen sijaan kielenohjailu on saattanut vaikuttaa harvinaisempiin ja uudempiin sanoihin, joskin voi hyvin olla niin, että niissä kirjoitetaan ja äännetään yksinäiskonsonantti, koska ne on omaksuttu suomeen ensi sijassa kirjallisina lainoina tai koska äänneasu matkii enemmän englantia kuin ruotsia.

Jostakin syystä kirjoitetaan beta tai beeta vaikka ääntämys on beetta tai peetta. Suuren kompromissin säännöt nimittäin kyllä vaatisivat kaksois-t:tä tällaisiin sanoihin. Ehkäpä tämäntapaiset, useimmiten kaksitavuiset sanat on ensin käsitetty sitaattilainoiksi. Jos kuitenkin kirjoitetaan ääntämyksenmukaisesti kaksi e:tä, niin on vaikea ymmärtää, miksi kirjoitetaan vain yksi t.

Tuloksena on melkoinen kirjavuus, varsinkin kun monet sanat ovat virallisestikin vakiintuneet kaksoiskonsonantillisiksi. Selkein ratkaisu olisi kaikkien sanojen kirjoittaminen (tavallisimman) ääntämyksen mukaan siitä riippumatta, mistä syistä ääntämys on muodostunut sellaiseksi kuin on.

Osittain toisentyyppisestä ilmiöstä on kyse loppukonsonantin kahdentumisessa taivutuksessa sellaisissa sanoissa kuin pop : poppia. Tästä aiheesta kielenoppaat ja kielenhuolto ovat yleensä häveliäästi vaienneet, mutta parin vuosikymmenen takainen kielitoimiston suositus (Kielikello 1 v. 1968) sanoo olennaisesti sen, että kirjoitetaan popia vaikka lausutaankin poppia. Nykyisin tosin Suomen kielen perussanakirja on sentään sillä kannalla, että tämän sanan taivutusmuodot kirjoitetaan yleensä ääntämyksen mukaisesti, mutta vanha suositus taitaa silti olla vielä monen mielessä; ja edelleenkin suositus on taivuttaa Internet : Internetiin.

Tämä selkeä foneemiperiaatteesta poikkeaminen, johon ei edes liity teoreettistakaan yritystä muuttaa ääntämystä yksikonsonanttiseksi, on erityisen luonnoton ratkaisu siksi, että konsonanttien kahdentuminen määrätapauksissa on osa lainasanojen mukautumista suomen taivutusjärjestelmään. Sellaiset sanat kuin pop taipuvat käytännössä mallin koppi : kopin : koppiin mukaan sillä poikkeuksella, että yksikön nominatiivista puuttuu lopusta -pi. Tällainen ilmiö esiintyy niissä lainasanoissa, joiden perusmuoto loppuu k:hon, p:hen tai t:hen. Harvemmin se esiintyy myös s-loppuisissa sanoissa, esim. Marsiin voi ääntyä Marssiin, mutta tällöin kyse ei ole astevaihteluun mukautumisesta vaan edellä mainitusta suomenruotsin vaikutuksesta. Usein k-, p- ja t-loppuiset lainasanat aikanaan mukautuvat yksikön nominatiivinkin osalta kielen yleiseen järjestelmään, esim. piknik > piknikki.

Kahdennuksen merkitsemättä jättämistä on perusteltu sillä, että siten säilytetään lainasanan kirjoitusasu muuttumattomana eri taivutusmuodoissa. Perustelu on absurdi, koska suomen kieleen kuuluu hyvin tavallisena sellainen ilmiö, että sanan vartalo voi olla erilainen eri taivutusmuodoissa. Kyllähän sanojen lainautuessa nimenomaan sananloppu mukautuu vastaanottavan kielen järjestelmään - emme lausu emmekä kirjoita grill ja relativ vaan grilli ja relatiivinen.

Penisilliini vai penisiliini?

Edellä kuvatulle konsonanttien kahdentumiselle vastakkainen ilmiö on se, että monissa sanoissa kirjoitetaan kaksoiskonsonantti mutta äännetään yksöiskonsonantti: penisilliini (penisiliini), renessanssi (renesanssi), assistentti (asistentti).

Ilmiötä kuvattaessa esitetään yleensä, että se on ruotsin kielen vaikutusta; ruotsissahan kirjoituksen kaksoiskonsonantti tietyissä asemissa ääntyy yksöiskonsonanttina. Todenmukaisempaa olisi sanoa, että sanat ovat lainautuneet ruotsista suomeen toisaalta puhutussa, toisaalta kirjoitetussa muodossa, joiden suhde on lainanantajakielen mukainen. Tältä kannalta on omituista, että kirjoitusasun korjaamista suomen kielen kirjoitusjärjestelmän mukaiseksi on vastustettu "ruotsinvoittoisuutena".

Nykysuomen sivistyssanakirjan alussa olevassa kirjoituksessa "Vierasperäisten sanojen asu" sanotaan, että ilmiö on "rajoittunut vain yleislainoihin ja niitä läheneviin sanoihin". Tämä toki pitää jossain määrin paikkansa ja kuvastaa sitä, että mitä yleisempi jokin sana on, sitä hankalampaa on säilyttää sen kirjoitusasu kielen normaalista järjestelmästä poikkeavana. Mutta kirjoitamme silti diletantti emmekä dilettantti, vaikka moni ei pidäkään sanaa yleislainana, toisin kuin esimerkiksi sanaa penisilliini.

Niiden, jotka haluavat sellaisia kirjoitusasuja kuin penisilliini ja niiden mukaista ääntämystä, olisi syytä huomata esimerkiksi se, että kirjoitusasun penisilliini mukainen ääntämys edellyttäisi myös sivupainoa sil-tavulle eikä lii-tavulle. Vallitsevan ääntämyksen mukauttaminen nykyisen kirjoitusasun mukaiseksi vaatisi siis melko huomattavan muutoksen ääntämistottumuksiin.

Entä renesanssi - renessanssi? Ranskan sanassa renaissance on kyllä kaksois-s, mutta ei ääntämyksessä. Kun kirjoitamme ai:n asemesta ääntämyksenmukaisen e:n, olisi loogista kirjoittaa vastaavasti ensimmäisen kaksois-s:n asemesta vain yksi s. Jos taas pitää noudattaa ruotsin kirjoitusasua, niin miksi ei kirjoiteta renässanssi? Suomen kirjoitusjärjestelmän kannalta e:n merkitseminen ä:llä ei olisi sen suurempi poikkeus kuin kaksois-s:n merkitseminen yhdellä s:llä.

Hyperkorrektit kaksoiskonsonantit: piirrustus

Muutamissa yleiskielen sanoissa esiintyy varsin yleisesti kaksoiskonsonantillista kirjoitusasua, joka on sekä ääntämyksen että normien vastaista: piirrustus, kuullostaa ja arvelluttava.

Osasyynä on mahdollisesti sellaisten ääntämyksenvastaisten kirjoitusasujen kuin attribuutti ja penisilliini vaikutus: kun ei oikein olla varmoja siitä, pitääkö kirjoittaa yksi vai kaksi konsonanttia, kirjoitetaan kaksi, koska sellainen ääntämyksestä poikkeava asu on normina monissa sivistyssanoissa ja siksi varmaankin sivistynyt. Joskus tuntuu jopa siltä, että jotkut ajattelevat näin: jos olet epävarma kirjoitusasusta, niin ääntämyksenmukainen asu on väärä.

Tämä ei tietenkään selitä, miksi juuri edellä mainittujen sanojen kirjoitusasu niin usein on hyperkorrekti eli miksi niiden kirjoitusasusta esiintyy epäselvyyttä. Tämä ei enää kuulu aiheeseemme, mutta käsittelen kysymystä lyhyesti. Syyksi voisi ajatella etymologisia virhepäätelmiä: sanojen ajatellaan olevan johdoksia verbeistä piirtää:piirrän, kuulla ja arvella. Kahden viimeksi mainitun osaltahan ajatus on sinänsä oikea, mutta verbikantaiset johdoksethan perustuvat verbin vartaloon eivätkä infinitiiviin. Etymologinen virhepäätelmä kuitenkin lienee lähinnä niiden erehdys, jotka nimenomaan puolustavat kaksoiskonsonantillisia asuja oikeina. Enemmistö näiden asujen käyttäjistä käyttänee niitä kuitenkin joko siksi, että on oppinut ne muilta, tai sanojen piirros, kuulla ja arvella vaikutuksesta.

Joka tapauksessa sellaisten asujen kuin kuullostaa yleisyys osoittaa, että monet kielenkäyttäjät ovat taipuvaisia pyrkimään "oikeinkirjoitukseen" sen sijaan että kirjoittaisivat niinkuin sanovat. Ja tähän taas suurin syy lienee se, että kielemme "oikeinkirjoituksessa" on niin paljon poikkeuksia foneemiperiaatteesta, nimenomaan sellaisia poikkeamia, joiden noudattamisen sanotaan kuuluvan sivistykseen.

Konsonanttiyhdistelmien yksinkertaistuminen

Omaperäisessä sanastossamme on tunnetusti vain vähän vaikeasti äännettäviä konsonanttiyhdistelmiä. Vanhoissa lainasanoissa sananalkuisista konsonanttiyhdistelmistä ovat hävinneet muut konsonantit paitsi viimeinen (esim. ranta, vrt. nykyruotsin strand), sanansisäiset yhdistelmät ovat eri tavoin muuttuneet helpommin äännettäviksi (esim. kt > ht, dd > t) ja sananloppuisten konsonanttiyhdistelmien perään on tullut loppuvokaali (esim. film > filmi). Viimeksi mainittu ilmiö on yhä vallitseva uusia sanoja lainattaessakin. Sen sijaan muita yksinkertaistumisia ei enää tapahdu. Ne, joille rakenne on liian tavanomainen sana, käyttävät sanaa struktuuri, mutta jos sana olisi lainautunut aiemmin, se olisi muodossa ruhtuuri, joka varmaankin vaikuttaisi vielä rahvaanomaiselta kuin rakenne.

Mutta onko edellä kuvattu todellisuutta myös puheessa? Eivätkö muutokset traktori > raktori, kriikuna > riikuna ja strategia > ratekia ole normaaleja monien ihmisten puheessa, jopa niin, että kyse ei ole muutoksista vaan kirjoituksen ja ääntämyksen epäsäännöllisestä suhteesta? Tietenkin nykyiset kielen normit vaativat konsonanttirykelmien ääntämistä ja normeja paljolti noudatetaankin, sekä julkisessa kielenkäytössä että usein arkipuheessakin.

Suomen kieltä puhuvat jakautuvat melko selvästi kahteen ryhmään, joista toisen on melko luonnollista ja helppoa kirjoittaa ja sanoa pronssi ja toinen taas mieluummin supistaisi sen muotoon ronssi ainakin puheessa. Miten asiaan pitäisi suhtautua? Vaikka tilanne jälkimmäisen ryhmän kannalta voi olla myös kirjoituksen ja ääntämyksen suhdetta koskeva säännöttömyys, koko ongelma on tietysti poliittinen. Kielenhuolto ei voi välttyä ottamasta kantaa politiikkaan, koska kieltä käyttävät ihmiset, jotka elävät yhteiskunnissa, joissa esiintyy luokkaeroja ja ristiriitoja. Nykyinen kantakin on tietysti poliittinen ja merkitsee tietynlaisten sananmuotojen ja - myöntäkäämme toki! - niitä käyttävien ihmisten leimaamista sivistymättömiksi. (Asia ei juurikaan ole puoluepoliittinen, koska puolue-elämä suosii ns. sivistynyttä kielenkäyttöä puolueen luokkapohjasta ja ohjelmasta riippumatta.)

Sananalkuisista konsonanttiyhdistelmistä ei ehkä voida kokonaan luopua. Esimerkiksi eri tieteenalojen erikoissanastossa ne tuskin aiheuttavat suuria ongelmia ja saattavat tuntua sanojen käyttäjistä luonnollisemmilta kuin suomalaistetut muodot. Mutta mitä laajempaan ja arkisempaan kielenkäyttöön sana leviää, sitä enemmän olisi syytä ottaa periaatteeksi, että normiksi vakiinnutetaan niin puheessa kuin kirjoituksessakin se asu, jonka sana saa suomalaisen kansanmiehen suussa. Esimerkiksi psy(y)k-alkuiset sanat ovat niin tavallisia, että alku-p joutaisi hyvin pois. (Eurokuntoisuudestamme huolehtivat huomatkoot, että esimerkiksi englantilaiset jättävät sen p:n ääntämättä ja espanjalaiset kirjoittavatkin sicología.)

Sanansisäiset konsonanttiyhdistelmät eivät juurikaan enää yksinkertaistu. Harvoista poikkeuksista mainittakoon, että kirjoitusasu porsliini kummitteli varsin pitkään, vaikka jo Nykysuomen sanakirja suositteli ääntämyksenmukaista asua posliini. Onneksi suomen kielessä ei ole sellaista tilannetta kuin monessa muussa kielessä, että usein kirjoituksessa on monimutkainen konsonanttiyhdistelmä mutta puheessa yksinkertaisempi. Onneksi kukaan ei ole keksinyt, että jos kerran kirjoitetaan "säännöllisyyden" vuoksi ruoka:ruoan niin pitäisi kirjoittaa myös lapsi:lapsta ja veitsi:veitstä.

Sitaattilainojen ääntämyksen "helpottumat": Baker on Beikker

Vanhastaan lainasanat on jaettu eri ryhmiin sen mukaan, missä määrin ne ovat mukautuneet suomen äänne- ja taivutusjärjestelmään. Tällöin erotetaan omaksi ryhmäkseen ns. sitaattilainat, jotka periaatteessa kirjoitetaan ja lausutaan lainanantajakielen mukaisesti ja siis sen oikein­kirjoi­tus­ta noudattaen. Sitaattilainoja ovat esimerkiksi pro gradu, laissez faire ja leasing. Sitaattilaina voi olla yksittäinen sana tai muutaman sanan muodostama kiinteä sanaliitto. Yksittäiset sanat muuttuvat helpoimmin varsinaisiksi lainasanoiksi, jotka mukautuvat kielemme kirjoitusjärjestelmään. Lisäksi sitaattilainoina on syytä tarkastella myös vieraskielisiä erisnimiä. Tietysti myös suoranaiset lainaukset eli sitaatit, esimerkiksi ns. lentävät lauseet kuten Sapienti sat ovat sitaattilainoja. Ne ovat sitaattilainojen ongelmattomin ryhmä, koska niiden osalta normiksi tuskin sopii muu kuin mahdollisimman tarkka alkukielen kirjoitus- ja äänneasun noudattaminen. Jos ei osaa latinaa, on parempi olla kirjoittamatta ja puhumatta latinaa.

Edellä mainittu periaate sitaattilainojen ääntämyksestä on kuitenkin vain periaate. Nykysuomen sivistyssanakirjassa selostukseen, että ääntämys on alkukielen mukainen, liitetään epämääräinen ja häpeilevän tuntuinen huomautus "(tosin käytännössä eriasteisin helpottumin)". ääntämys tietysti riippuu siitä, miten hyvin puhuja osaa kyseistä vierasta kieltä. Mutta melkoisen yleispätevinä voitaneen pitää seuraavia "helpottumia":

  1. Alkukielen ääntämyksen ns. redusoitunut vokaali korvautuu kirjoitusasun mukaisella. Esi­mer­kik­si sanassa schäfer ääntyy e-kirjain e-äänteenä eikä saksan mukaisena heikkona ja epä­mää­räi­se­nä vokaalina, joka suomalaisen korvissa kuulostaa lähinnä ö:ltä.
  2. Paino on yleensä suomen kielen mukaisesti ensimmäisellä tavulla, mutta alkuperäistä äänneasua matkitaan usein korostamalla toisin keinoin alkukielen pääpainollista pitkää tai puolipitkää vokaalia: sen jälkeinen k-, p- tai t-äänne (ja usein myös s) yleensä kahdentuu. Esimerkiksi laudatur ääntyy laudaattur, ja alkukielen puolipitkä vokaali ääntyy täyspitkänä, esim. Calais ääntyy Kalee.
  3. Vokaalienvälinen s ääntyy tavallisena s:nä vaikka se ääntyisi alkukielessä soinnillisena. Esimerkiksi. Basel ääntyy Baasel, ei Baazel.
  4. Useimmat suomelle kokonaan vieraat äänteet korvautuvat niitä lähinnä vastaavilla suomen kielen äänteillä. Esimerkiksi suppean ja avoimen o:n ero häviää, avoin e korvautuu joko ä:llä tai tavallisella e:llä, ranskalainen r korvautuu suomalaisella, englannin w ääntyy v:nä jne.
  5. Alkukielessä ääntymätön sananloppuinen vokaalikirjain, tavallisimmin e, saa suomen kielen mukaisen äännearvon. Esimerkiksi Grenoble ääntyy vokaaliloppuisena.
  6. Konsonanttikirjaimet, jotka eivät äänny alkukielessä, saavat suomen kielen mukaisen äänne­arvon varsinkin sanan lopussa ja silloin, kun ne saattavat joissakin tilanteissa ns. sidonnan (liaison) takia ääntyä alkukielessäkin. Esimerkiksi Baker ääntyy Beikker, vaikka loppu-r ei useinkaan äänny englannissa, ja Orléans ääntyy s-loppuisena. Tätä ilmiötä selittänee osittain se, että sanoja suomessa taivutettaessa niihin liittyy vokaalilla alkava pääte.
  7. Nenävokaali (nasaalivokaali) korvautuu vastaavalla tavallisella vokaalilla eri tavoin, usein samalla pidentyen tai siten, että kirjoitusasussa vokaalimerkin jäljessä oleva n- tai m-kirjain ääntyy, vaikka se ei äänny alkukielessä. Esimerkiksi chanson ääntynee tavallisimmin shaanson tai shasoon. Vanhoissa ääntämisohjeissa esitettyä nenävokaalin korvautumistä vokaalilla, jota seuraa äng-äänne, siis esim. shangsong, tuskin enää tapahtuu, vaikka ilmiö olisi tavallaan hyvin luonteva: äng-äännettä edeltävä vokaali ääntyy suomen kielessä luonnostaan varsin nenäsointisena allofonina.
  8. Soinnillinen suhu-s korvautuu soinnittomalla suhu-s:llä (tai tavallisella s:llä).
  9. Konsonanttiäänteet korvautuvat tutummilla seuraavasti: z > s, suhu-s > s, b > p, g > k ja joskus d > t.

Esitin helpottumat arvioni mukaisessa yleisyysjärjestyksessä. Jos siis sanan ääntämyksessä esiintyy jokin listalla mainittu helpottuma, niin siinä hyvin todennäköisesti esiintyvät myös sitä ennen mainitut, jos ne ovat kyseiseen sanaan sovellettavissa.

Helpottumien lisäksi voi sanan äänneasua loitontaa alkuperäisestä kirjoitusasun vaikutus. Joskus se vaikuttaa eri suuntaan kuin alkuperäinen; esimerkiksi sananloppuinen g-kirjain ääntyy g:nä vaikka alkukielinen ääntämys olisi k tai ainakin lähellä sitä.

Lisäksi esiintyy säännöttömiä "helpottumia": jokainen suomalainen kai tietää, että sana vichy lausutaan vissy (mutta toisaalta kaupunginnimi Vichy suunnilleen ranskan mukaisesti Vishii, paino jälkitavulla).

Nämä "helpottumat" ovat tavallisia myös vieraita kieliä hyvin osaavien suomalaisten puheessa, vaikka niitä ei aina mainita ääntämisohjeissa. Näiden "helpottumien" puuttuminen, siis sitaattilainojen ääntäminen todella alkukielen mukaan (esim. puhuminen vishiivedestä) koetaan lähes aina omituiseksi hienosteluksi. Poikkeuksen muodostavat joissakin piireissä englannista peräisin olevat sitaattilainat, joiden ääntämyksen pitää olla alkuperäiseltä kuulostava. Esimerkiksi underground-piireissä kuulunee asiaan ääntää underground kuten brittiläisenglannissa, mikä on tietysti vähän hassua, koska asian amerikkalaisen alkuperän takia odottaisi, että ääntämys on amerikkalainen (r ääntyy myös konsonantin edellä). Ilmiöllä on kuitenkin ahtaat rajat: kaikki pitäisivät omituisena, jos joku suomea puhuessaan ääntäisi nimen Baker englantilaisittain.

Se edellä mainittu ilmiö, että alkukielessä mykät konsonantit ääntyvät, ei kai ole niinkään helpottuma kuin kirjoitusasun vaikutusta. Samantapainen ilmiö on kaksoiskonsonanttien ääntyminen suomen kielen mukaisina vaikka ne alkukielessä ääntyisivät yksöiskonsonantteina (esim. Bettelheim, Coppola ja yleensä kirjoitetun englannin tai saksan kaksoiskonsonantit). Vaikka ilmiö ei helpota ääntämistä, pikemminkin vaikeuttaa, se on niin yleinen, että kuuluisi varsin korkealle "helpottumien" luetteloon.

Yleisemminkin sanat saattavat ääntyä kirjoitusasunsa mukaan eikä siten kuin alkukielessä. Ilmiö on tietysti sitä tavallisempi, mitä vähemmän tunnettu alkukieli on Suomessa. Se on kuitenkin varsin yleinen myös esimerkiksi englannin sanojen mukauttamisessa suomeen. Esimerkiksi raviharrastajat sanovat derby tai derpy eivätkä brittiläisenglantia mukaillen daabi tai amerikanenglantia mukaillen döörbi.

Mukautumat kuuluvat kielen luonteeseen, mutta on tärkeää huomata, että ne vaikeuttavat vieraiden kielten oppimista. Ne totuttavat ääntämään vieraita sanoja usein vahvastikin "suometettuina", ja suomalaisen voi olla vaikeaa ääntää niitä läheskään alkukielen mukaisesti silloinkaan, kun hän puhuu kyseistä kieltä. Jos joku haluaa oppia puhumaan englantia niin, että puhetta ymmärtävät muutkin kuin suomalaiset, on opittava huolellinen englanninmukainen painotus, vokaalien laadut, soinnillisten konsonanttien kuten g:n ääntäminen selkeästi soinnillisina jne.

Kirjalliset ja suulliset lainat

Sanat voivat lainautua joko puhutussa tai kirjoitetussa muodossa. Suullinen lainautuminen on tietysti paljon vanhempi ilmiö. Nykyaikana kirjallisten lainojen osuus on kuitenkin varsin suuri. Suuri osa suomen lainasanoista, erityisesti valtaosa ruotsista tai ruotsin kautta lainautuneista sanoista, on tullut kieleemme sekä suullisessa että kirjallisessa muodossa. Niiden ensimmäiset käyttäjät tunsivat sanat molemmissa muodoissaan. Siksi on luonnollista, että he kirjoittivat ne alkukielen mukaisesti eikä ääntämyksen ja suomen oikeinkirjoituksen mukaan. Kun lainat levisivät yleiseen käyttöön, syntyi tietysti ongelmia, koska monet oppivat ne joko vain suullisessa tai joskus vain kirjallisessa muodossa. Lähes kaikki, mitä kielemme historian aikana on keskusteltu lainasanojen kirjoitusasusta, on pyörinyt tämän ongelmakentän ympärillä. Aika olisi kypsä kunnolliselle, todella johdonmukaiselle ratkaisulle, jota edellä on hahmoteltu. Mutta maailman muuttuminen on tuonut uusiakin ongelmia.

Olisi hyväksyttävä se seikka, että monet lainat ovat perusluonteeltaan kirjallisia ja siksi "luetaan niinkuin kirjoitetaan" eikä alkukielen mukaan. Tämä merkitsee, että vaikka vanhojen, lähinnä ruotsalaisperäisten lainojen kirjoitusasuun sopiikin periaate "kirjoita niinkuin sanot", se ei välttämättä sovellu uusiin lainautumistapoihin. Jos laina on luonteeltaan kirjallinen, eivät ehkä edes sen ensimmäiset käyttelijät tunne alkukielen ääntämystä. Hyvin usein voi olla käytännöllisin ratkaisu se, että lähtökohdaksi otetaan kirjoitusasu ja sana äännetään sen mukaan, antaen kirjaimille suomen kirjoitusjärjestelmän mukaiset äännearvot.

Hyvin usein ääntämys ei ole alkukielen mukainen eikä "sellainen kuin kirjoitetaan" vaan siltä väliltä. Tämä saattaa johtua siitä, että sanan käyttäjä tuntee alkukielistä ääntämystä jossain määrin mutta osittain mukauttaa sen suomen kieleen siten, kuin edellä kuvattiin. Kielenkäyttäjän ongelmana on usein se, että ääntämys ei ilmene mistään kirjallisesta lähteestä, sillä tietosanakirjatkin antavat yleensä vain alkukielisen ääntämyksen. Esimerkiksi koiraharrastajien sana agility ääntyy ägiliti. ääntämystä ei useinkaan voi edes arvata veikkaamalla, minkäasteinen kompromissi on syntynyt alkukielisen äänneasun ja kirjoitusasun mukaisen lukemisen välille. Eihän englannin sana agility ala millään ä-äänteellä, vaan täysin redusoituneella vokaalilla.

ääntämys poikkeaa alkukielen mukaisesta sitä todennäköisemmin, mitä huonommin äänneasu voidaan päätellä alkukielen kirjoitusjärjestelmän (kirjoituksen ja ääntämyksen) yleisistä säännöistä. Niinpä esimerkiksi atk-alalla tavallinen lainasana swap ääntyy tuskin koskaan englantilaisittain, siis lähinnä swop , koska suomalainen olettaa a-kirjaimen ääntyvän ä:n tapaisena kuten yleensä tällaisissa äänneyhteyksissä. Tämä tietysti kielii siitä, että sana on opittu tuntemaan vain kirjoitettuna. Luontevinta olisi ääntää ja kirjoittaa joko svap tai svop. Tällöin poistuisi sekin ongelma, että liitettäessä sanaan suomalaisia taivutuselementtejä joudutaan hassuihin tilanteisiin, jos a äännetään ä:nä: pitää joko kirjoittaa swappaus mutta ääntää sväppäys tai sitten kirjoittaa loogisesti mutta hassuntuntuisesti swappäys.

Tietoliikenneverkkojen merkityksen nopea kasvu on tuomassa yleiseen tietoisuuteen ja käyttöön sellaisia sanoja kuin mail ja news. Suomeen mukautettuja kirjoitus- ja äänneasuja kuten meili ja nyys(s)it pidetään vielä yleisesti asiatyyliin sopimattomina. Yritetäänpä näitä näppäriä sanoja korvata keinotekoisilla ja harhaanjohtavilla sepitteillä kuten sähköposti ja sähköuutiset.

Kirjallisen lainautumisen perusteella pitäisi hyväksyä modemi ja moduli, jotka vain kielenhuollon kuvitteellisessa maailmassa ovat lainautuneet ruotsin kielestä suullisessa muodossa. Toisaalta sana jukurtti on tullut suomeen puhutusta ruotsista ja g-äänne on korvautunut k-äänteellä, eikä ääntämys muutu miksikään, yritettiinpä sanan kirjoitusasuksi suositella mitä hyvänsä ääntämyksenvastaista asua: yoghurt, yogurtti, jogurtti, jokurtti tai jugurtti. Tuntuu joskus jopa siltä, että kielenhuoltajien tarkoituksena on, että olkoon asu mikä hyvänsä kunhan ei rahvaanomaisesti ääntämystä vastaava.

Onko pizza enää sitaattilaina?

Sitaattilainan käsite ei tietenkään ole selvärajainen. Koko käsite liittyy enemmänkin sanojen kirjoitusasuun kuin niiden asemaan kielessä. Mutta selvää kai on, että sitaattilainoina ei pitäisi kohdella kieleemme ja arkielämäämme täysin kotiutuneita sanoja. Niinpä on aivan oikein, että kielitoimisto on suositellut sellaisia kotoistuksia kuin kiwi > kiivi ja borshtsh > borssi.

Kirjoitusasun pizza käytön tärkein syy on epäilemättä hienostelun tarve: halutaan antaa eksoottinen, ulkomaalainen vaikutelma. Selvimmin tämä ilmenee sellaisissa sanoissa kuin boutique: kirjoitusasu butik hävittäisi koko sanan idean, mikä on sangen paljastavaa.

Syökäämme reilusti pitsaa ja lasanjea. Pitseriat kilpailkoot tuotteidensa laadulla, ei nimillä. En muuten ole nähnyt Suomessa yhtäkään pitserian ruokalistaa, joka olisi virheetön siinä mielessä, että yrityksessä kirjoittaa pitsojen nimet italiaksi olisi onnistuttu täysin.

Mitä yleisemmin vierasperäistä, alun perin sitaattilainana tullutta sanaa käytetään, sitä useammin se esiintyy monissa eri taivutusmuodoissa ja johdoksissakin. Tästä voi tulla melkoisia ongelmia, jos sana erityisesti loppuosaltaan kirjoitetaan suomen normaalista kirjoitusjärjestelmästä poikkeavasti. Vai mikähän on oluttyyppiä tarkoittavan sanan ale monikon genetiivi? Luonnollistahan olisi, että sana kirjoitettaisiin ääntämyksen mukaisesti eil, jolloin monikon genetiivi on luonnollisesti eilien, jonka kirjoitusasun olen jo kerran nähnyt. Tämän sanan suomenmukaista kirjoitusasua puoltaisi vielä erityisesti se, että asu ale sekaantuu alennusmyyntiä tarkoittavaan arkikielen sanaan, ja esim. ilmaisu ale-olut on nyt häiritsevästi kaksitulkintainen.

Loppuheiton merkitsemisestä

Tapana ja nykyisenä suosituksena on, että vokaalin loppuheitto merkitään heittomerkillä, esimerkiksi miss' (missä). Tarkoituksena lienee auttaa lukijaa hahmottamaan, mistä sanasta on kyse. Puheessa tällaista apua ei ole, ja kuitenkin loppuheittoiset sanat yleensä ymmärretään oikein. Mitäpä muutakaan sana mis voisi olla kuin sanan missä lyhentymä? (Vitsejä väkisin vääntävät voivat tietysti muka sekottaa englannin Miss-sanaan.) Todellinen syy heittomerkin käyttöön ei lienekään selkeys vaan jonkinlainen huono omatunto siitä, että sanasta on jätetty kirjain pois.

Foneemiperiaatteen mukaan pitäisi sanan missä loppuheittoinen muoto kirjoittaa mis tai, jos seuraa ilman taukoa vokaalialkuinen sana, miss. Heittomerkin käyttö on tarpeetonta, koska sillä ei ole äänteellistä vastinetta, puhumattakaan siitä, että se edustaisi foneemia.

Sellaisissa yhdyssanoissa kuin parast'aikaa ja yht'äkkiä ei heittomerkkiä nykyisin enää yleensä käytetä. Loppuheiton merkitseminen on tarpeetonta, mutta yhdysosien rajan merkitseminen ei, jos ääntämys on sellainen, että yhdysosien raja on tavunraja. Tämä merkitsisi kirjoitusasuja parast-aikaa ja yht-äkkiä. Tietysti jos yhdysosat ovat sulautuneet toisiinsa niin, että tavunraja on siirtynyt eli tavurakenne on esimerkiksi yh-täk-kiä, ja lisäksi jälkiosan ensi tavulta on hävinnyt sivupaino, niin kirjoitusasu yhtäkkiä olisi suositeltava.

Symboleja tekstissä: sata markkaa, 100 mk vai 100 FIM?

Kaunokirjallinen teksti koostuu lähes yksinomaan sanoista, sananväleistä ja välimerkeistä. Muunlaisissa teksteissä, etenkin tieteellisissä ja teknisissä, käytetään sanojen asemesta myös monenlaisia symboleita. Tietysti sanatkin ovat symboleja, mutta seuraavassa tarkoitan symbolilla tekstissä olevaa merkintää, jota ei lueta samojen sääntöjen mukaan kuin tavallisia sanoja.

Symboli voi olla kirjainjono, jota ei lueta ollenkaan foneemiperiaatteen mukaan vaan kirjainlyhenteenä kirjaimittain eli sanomalla kirjainten nimet peräkkäin (VTKK luetaan veeteekookoo). Symboli voi olla myös lyhenne, joka lukijan pitää osata "avata" jonkin koodiston mukaan (mm luetaan millimetri(ä), mm. luetaan muun muassa, MM luetaan mailmanmestaruus). Symbolit saattavat myös sisältää aivan muita merkkejä kuin kirjaimia, esim. © luetaan kopirait tai tekijänoikeus, ja a+b luetaan aa plus bee.

Kirjainlyhenne voidaan periaatteessa lukea kolmella tavalla:

Taivutuspäätteen merkitseminen riippuu ainakin periaatteessa lukutavasta, koska se puolestaan vaikuttaa siihen, mikä on taivutuspäätteen asu:

Käytännössä sekamelska on melkoinen. Viimeksi mainittua tapaa olisi syytä suosia silloin, kun sanana lukeminen on luontevaa, koska tällöin lyhenneperäiset nimet kirjoitetaan ja taivutetaan normaalien erisnimien tapaan. Ainakin tälle luku- ja kirjoitusasulle olisi syytä antaa hyväksyntä täysin mahdollisena ja korrektina kielenkäyttönä. Foneemiperiaatteen mukaisesti tulisi kirjoitusasussa näkyä myös sananloppuisen konsonantin kahdentuminen taivutusmuodoissa, esim. Syppiin, Syppiä.

Lyhenteiden avaaminen luettaessa ja sen mukainen päätteen merkitseminen olisi syytä kokonaan unohtaa. Jos todella halutaan, että tekstiä luettaessa sanotaan Suomen Yhdyspankissa, niin pitää myös kirjoittaa niin eikä SYP:ssa. Tällöin jäisi vain kaksi lukutapaa ja taivutuspäätteen merkitsemisen tapaa, ja useimmiten olisi lukijalle selvää, kumpaa käytetään.

On selvää, että symbolien käyttö vaikeuttaa tekstin ääneen lukemista, koska lukijan täytyy tietää, minkä koodin mukaan symboli luetaan. Pahimmillaan täytyy arvata. Symbolien käytön perusteluina ovat usein kansainvälisyys ja ilmaisun lyhyys. Joskus ne ovat asiallisia perusteluita, joskus pelkkää silmänlumetta. Kaikkeen on kaksi syytä: hyvä syy ja todellinen syy. Todellinen syy voi olla esimerkiksi se, että teksti näyttää hienommalta tai että symbolien käyttely luo vaikutelman asiantuntemuksesta ja kuulumisesta sisäpiiriin, joka tuntee symbolit.

Lyhenteitä ja muita symboleita pitäisi käyttää vain silloin, kun ne ovat todella tarpeen. Esimerkiksi luvut pitäisi kirjoittaa ensisijaisesti sanoina, elleivät ne ole suuria. Aihetta koskevat suositukset ovat hyviä, mutta niitä ei useinkaan noudateta, vaan pienetkin luvut kirjoitetaan numeroin. Tavanomaisiakin lyhenteitä kannattaa välttää. Esimerkiksi lyhenteet ko. ja em. ovat laiskan kirjoittajan tunnusmerkkejä, sillä niiden korvaaminen sujuvilla sanoilla vaatii sekä asian että lukijan ajattelemista. Tieteellisessä ja teknisessä tekstissä viljellään lyhenteitä ylenpalttisesti, usein ilman, että niitä lainkaan selitetään lukijalle. Tyhmäkin käy tietoliikenneasiantuntijasta, kun osaa kirjoittaa lyhenteet OSI, TCP/IP ja RFC, vaikka ei ollenkaan tietäisi, mitä ne tarkoittavat.

Lyhenteissä käytetään nykyisin yleisesti isoja ja pieniä kirjaimia sekaisin, usein lukijan huomiota erikoisuudella tavoitellen, esim. TeX, FrameMaker, eXceed. Lisäksi saatetaan käyttää yhdysviivaa ja muita välimerkkejä nimen sisällä, esim. I-DEAS. Kirjoittajat eivät useinkaan tiedä, mikä on "oikea" eli esimerkiksi tietokoneohjelman valmistajan käyttämä kirjoitusasu, ja niinpä esiintyy suurta kirjavuutta. Aihepiiri vaatisi oman tarkastelunsa, mutta tässä totean vain, että selkein ratkaisu olisi seuraava: erisnimet kirjoitetaan isolla alkukirjaimella mutta muutoin pienillä kirjaimilla, paitsi sellaiset, jotka on tarkoitettu luettaviksi kirjaimittain (esim. IMSL). Hankaluuksia aiheuttaa, että joskus nimi on tarkoitettu luettavaksi osittain sanana, osittain kirjaimittain; silloin olisi selkeintä erottaa osat toisistaan yhdysviivalla, esim. X-windows.

Pienen erityismaininnan ansaitsee lyhenne esim.. Koska se hyvin yleisesti luetaan "sellaisenaan" eikä avattuna sanaksi esimerkiksi, olisi luonnollista kirjoittaa se sanan ilman pistettä, siis esim. Toinen vaihtoehto olisi hyväksyä asiakieleenkin lyhentymäsana esmes, joka ei tarvitse lyhentämistä kirjoituksessa.

Kirjaimen niminä käytetään kirjoituksessa yleisimmin kirjainta itseään eikä sen äänneasua, siis esim. c eikä see. Molempia käytäntöjä voidaan perustella. Mielestäni jälkimmäinen on kauniimpi varsinkin taivutusmuodoissa, siis seetä eikä c:tä.

Yleisemmin taivutuspäätteiden liittäminen sellaisiin kirjoitetun kielen ilmaisuihin, joita ei lueta normaalien sanojen tapaan, tuottaa usein hankaluuksia sekä kirjoittajalle että lukijalle. Sääntöhän on, että ilmaisuun liitetään kaksoispiste ja sen jälkeen taivutuspääte, kuitenkin niin, että jos päätteeseen kuuluu vokaalin pidentymä, kirjoitetaan kaksi vokaalimerkkiä, vaikka niistä oikeastaan ensimmäinen kuuluu sanan vartaloon (esim. x:ää, IBM:ään). Monet kirjoittajat eivät tunne näitä sääntöjä tai eivät ainakaan osaa tai muista soveltaa niitä kaikissa tilanteissa. Lisäksi lukija joutuu usein tekemään aika mutkikkaan muunnoksen mielessään voidakseen tuottaa oikean puhutun ilmaisun tai edes hahmottamaan, mistä taivutusmuodosta on kyse. Ja selvää lienee, että pysähtyminen jonkin sanan kohdalle lukemisessa häiritsee sujuvaa lukemista ja ymmärtämistä. Näistäkin syistä olisi syytä vähentää lyhenteiden käyttöä. Kokonaan sitä ei voi välttää, mutta hyvin usein lyhenne on korvattavissa sujuvammilla ilmaisuilla. Esimerkiksi lyhenne KOP:n voitaisiin korvata nimellä Kopin taikka sanalla pankin, jos kyse on asiayhteydestä, jossa puhutaan vain yhdestä pankista, joka on jo aiemmin mainittu.

Erityisen ongelman muodostavat mittayksiköiden lyhenteet. Niistähän suuri osa, varsinkin SI-mittajärjestelmään kuuluvat, on standardoitu kansainvälisesti, mikä on varsin arvokas asia. Standardoituja lyhenteitä kuten km ja MJ käytetään ja on syytäkin käyttää yleensä myös suomenkielisessä tekstissä, tietysti ottaen huomioon, että taulukoiden yms. tiiviiden esitysten ulkopuolella on useimmiten parasta käyttää koko nimeä, joka luetaan foneemiperiaatteen mukaan, esim. kilometri ja megajoule. Mutta muutamat yksiköt ovat sellaisia, että kielenhuoltajat ovat suosittaneet suomen kieleen muita lyhenteitä kuin kansainvälisiä, esim. tunnin lyhenteeksi t eikä h ja senttimetrin lyhenteeksi sm eikä cm. Kyseiset yksiköt ovat sellaisia, että ne joko eivät kuulu SI-järjestelmään tai ovat siinä vain lisäyksiköitä. Esimerkiksi etuliite sentti- ei, vastoin yleistä luuloa, ole SI-järjestelmän suosittelema. Parasta olisi siis korvata sellaiset ilmaisut kuin 80 cm sellaisilla kuin 800 mm, jolloin ristiriitaa kansainvälisen ja suomalaisen lyhenteen välillä ei ole. Tunnit ovat ongelmallisempia, koska ihmiskunta tuskin on vielä valmis siirtymään desimaalijärjestelmään aikojen ilmaisemisessa. Suositeltavaa olisi käyttää suomen kielessäkin lyhennettä h, koska kyseessä kuitenkin on standardoitu mittayksikkö ja standardi määrittelee myös tunnuksen (lyhenteen). Tämä tietysti koskee vain niitä tilanteita, joissa ei todellakaan ole tarkoituksenmukaista kirjoittaa sanaa tunti.

Mittayksiköiden nimien kirjoitusasu suomen kielessä on eri asia. Nehän ovat sanoja, jotka mukautuvat kieleen, jossa niitä käytetään. Käytämme yksikköä hertsi, vaikka lyhenne on Hz, ja tuskinpa Heinrich Hertz kääntyy haudassaan siitä syystä, enempää kuin siitäkään, että englanninkielinen nimi hertz äännetään varsin eri tavalla kuin hän lausui sukunimensä. Samalla tavoin henkilönnimiin perustuvia mutta "suometettuja" ovat mm. voltti ja faradi. Foneemiperiaatteen mukaisesti tulisi kirjoittaa myös sellaiset yksiköiden nimet kuin paskal, kulombi, nuutton, vatti, siimens, veeber, amppeeri ja oomi.

Isot ja pienet kirjaimet sekä välimerkit

Foneemiperiaatteen kannalta isojen ja pienten kirjainten välillä ei yleensä ole eroa. Joku voisi tehdä tästä sen radikaalin päätelmän, että eroa ei tarvita. Luotiinhan eurooppalaisen sivistyksen perusta ilman sitä, sillä klassillisessa kreikassa ja latinassa käytettiin vain isoja kirjaimia.

Iso K ja pieni k edustavat samaa grafeemia ja tarkoittavat samaa foneemia, sillä Kukko ja kukko ääntyvät aivan samalla tavoin. Vai ääntyvätkö? Jos Kukko on erisnimi, esimerkiksi paikkakunnan nimi tai sukunimi, niin äännetäänkö se eri tavalla kuin yleisnimi kukko? Onko yleisnimien ja erisnimien ääntämyksen välillä joitakin vaikeasti määriteltävissä olevia painotuksen tai äänensävyn eroja? Asiaa ei tietääkseni ole tutkittu. Arvelisin kuitenkin, että eroja voi olla, varsinkin jos erisnimenä käytetään sanaa, joka esiintyy myös ja yleisemmin yleisnimenä. Ehkäpä itse pidän sellaisissa tilanteissa suhteellisen selvän tauon nimen edellä, ikään kuin varoituksena kuulijalle siitä, että seuraa jotakin epätavallista, siis tässä tapauksessa tavallinen sana epätavallisessa merkityksessä.

Toisaalta vaikka yleis- ja erisnimien välillä olisikin ääntämysero, se on liian epämääräinen auttaakseen kirjoittajaa. Vaikka ero olisi periaatteessa kuultavissa, niin ääntämysero varmaankin olisi horjuva silloin, kun kirjoitusasukin. Yksi ison ja pienen alkukirjaimen normienmukaisen käytön vaikeuksista onkin siinä, että kyseessä on yksinomaan kirjoitettua kieltä koskeva sopimus, jolla ei ole suhdetta puhekieleen. Toinen, suurempi vaikeus on erisnimen käsitteen epämääräisyys. Miksi maannimi Suomi on erisnimi mutta kielennimi suomi on yleisnimi? Ei niin toki olekaan, vaan tällaisissa tapauksessa ison tai pienen alkukirjaimen käyttö perustuu mielivaltaiseen "sopimukseen". Osittain ehkä protestina mielivaltaisuudelle, osittain varmaankin muiden kielten vaikutuksesta esimerkiksi kielten nimien kirjoittaminen isolla alkukirjaimella onkin yleistynyt.

Ongelmia aiheuttaa myös se, että isolla kirjaimella on viisi erillistä käyttöä, jotka eivät liity toisiinsa mitenkään tai liittyvät vain lievästi:

Nämä käytöt saattavat sekaantua toisiinsa ja häiritä toisiaan. Virkkeen aloittavasta sanasta ei näe, onko se erisnimi. Isokirjaimiset lyhenteet väkisinkin korostuvat, vaikka ei olisi tarkoitus. Yhä useammin kirjoitetaan jumala, koska ei haluta osoittaa kunnioitusta kristinuskon Jumalalle eikä myöskään haluta myöntää, että sama sana voi esiintyä sekä yleis- että erisnimenä.

Eri käyttötavat saattavat jossain määrin heijastaa ääntämystä, mutta varsin eri tavoin:

Korostukset

Edellä kuvattuun isojen ja pienten kirjainten sekamelskaan ei tässä esityksessä puututa kuin yhdeltä osin: sitä voidaan hiukan vähentää luopumalla isokirjaimisuuden käytöstä korostamiseen.

Korostamiseen käytetään hyvin monenlaisia keinoja. Vanhin lienee alleviivaus, joka on luontevin tapa käsinkirjoitetussa tekstissä. Myös ISOKIRJAIMISUUS on vanhaa perua, mutta sitä kai alun perin käytettiin enemmänkin kunnioituksen osoittamiseen. Konekirjoituksen myötä yleistyi h a r v e n t a m i n e n, joka nykyisin aiheuttaa varsin vanhahtavan vaikutelman. Kirjoituskoneiden korvautuessa mikrotietokoneilla on korostamiseen ryhdytty käyttämään muusta tekstistä poikkeavia kirjasinlajeja kuten lihavointia tai kursivointia.

Moninaisuus on häviämässä osittain itsestään, eikä se välttämättä häiritse. Kirjoituksen ja puheen vastaavuuden kannalta suurin ongelma lienee, että erityisesti kursivointi voi tarkoittaa joko korostusta tai jotakin aivan muuta. Usein kursivointi tarkoittaa siteeraamista; etenkin sitaattilainat ja eliölajien tieteelliset nimet kirjoitetaan kursiivilla. Asia on erityisen olennainen siksi, että sanojen painottaminen niiden tärkeyden perusteella on puheen kokonaisvaikutelmaan ratkaisevasti vaikuttava seikka. Suosittelen, että kursivointia ei käytettäisi sanojen painottamiseen. Lihavointi ja alleviivaus lienevät sellaisia keinoja, jotka jokainen ymmärtänee painotusta tarkoittaviksi.

Tietokoneet ovat tuoneet mukanaan paitsi helpon mahdollisuuden erilaisiin korostuskeinoihin myös monissa yhteyksissä rajoituksia korostamisen mahdollisuuksiin. Varsin tavallista on ainakin toistaiseksi, että ns. sähköpostissa ei voida käyttää kuin yhtä kirjasinlajia, eikä edes alleviivaus ole käytettävissä. Monet käyttävät painottamiseen isokirjaimisuutta, mutta useimmat pitävät sitä HUUTAMISENA, ja käytännöksi onkin vakiintumassa sellainen korostuskeino, että korostettavan ilmaisun ympärille laitetaan _alaviivamerkit_.

Puhekieli ja kirjakieli

Puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on aina ollut ja tulee aina olemaan eroja. Kielen eri muodoilla on muutenkin eroa jo siksi, että niillä on erilaisia käyttötarkoituksia.

Toisaalta on ilmeisiä syitä, joiden takia kirjoitetun kielen ei pidä antaa jäädä tai ajautua liian kauas puhutusta. Erityisesti on syytä tietoisesti vastustaa sellaista varsin tavallista ja syvällekin juurtunutta asennetta, että kirjakieleen ei voi hyväksyä joitakin muotoja, sanoja tai ilmaisutapoja, koska ne "vaikuttavat sivistymättömiltä". On ehkä olemassa järkeviä perusteluja, joiden takia kirjakielessä (yleiskielessä) ei voitaisi sanoa ja kirjoittaa suami , kirjottaa, pudjetti ja mä rupeen lukeen. Mutta "sivistymättömyys" ei ole järkevä peruste - ja huomattakoon, että se usein on se todellinen peruste jonkun nirppanokan sepittämien tieteellisiltä kuulostavien perustelujen taustalla.

On järkevää, että kirjakielessä tai yleiskielessä ei suvaita puhekielen muotisanontoja, jonkin alueen erityisiä puhekielisyyksiä tai muuta vakiintumatonta ainesta. Mutta usein tilanne on se, että puhekieli on laajasti ja pysyvästi jollakin kannalla ja vanhat murteet samalla mutta kirjakielessä yritetään sitkeästi pitää kiinni "sivistyneestä kielenkäytöstä".

Yksinkertaiseksi perussäännöksi tulisi ottaa, että jos puhekieli yleisesti ja vakiintuneesti on jollakin kannalla, ilmaisu tulee hyväksyä myös kirjakieleen ainakin aiemman ilmaisun rinnalle - ellei sitä suoraan oteta aiemman tilalle.

Kirjottaa vai kirjoittaa?

Aikoinaan oli paljonkin kiistaa siitä, pitäisikö kirjoittaa-tyyppisten verbien olla -ottaa- vai -oittaa-loppuisia. Yleisesti kai ollaan sitä mieltä, että tehty sovitteluratkaisu oli huono, edellyttäähän sen noudattaminen sanojen johdon muistamista tai päättelemistä, jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja usein myös sanan asun tarkistamista sanakirjasta.

Kielenoppaissa selostettua sovitteluratkaisua ei kirjoituksessakaan noudateta kovin hyvin, puheessa vielä vähemmän. Usein tilanne on se, että vaivaudutaan kyllä kirjoittamaan verbit i:llisinä mutta ne silti luetaan i:ttöminä, jopa niin siten, että voidaan sanoa kielenkäytön olevan säännöllistä - kunhan otetaan huomioon, että kyseisissä tilanteissa i on vain kirjoituksessa oleva merkki, joka ei vaikuta ääntämiseen.

Sovitteluratkaisu olisi järkevintä purkaa siten, että kyseiset sanat kirjoitetaan ja lausutaan järjestelmällisesti i:ttöminä. (Tämä ei koske sellaisia sanoja kuin vaurioittaa ja hedelmöittää, joissa kantasana on pitempi kuin kaksitavuinen ja jotka puhekielessäkin ovat aina olleet i:llisiä.)

Varmaankin monien pitää aluksi totutella sellaisiin kirjoitusasuihin kuin kirjotuskone, viivotin ja vallottaa - vaikka he ehkä itsekin olisivat sitä mieltä, että luontevassa vapaassa puheessa hyvin harva käyttää i:llisiä muotoja.

Ääntämisohjeet

Tietosanakirjoissa yleensä esitetään vierasperäisten sanojen ääntämisohjeet. Sellaisiin ohjeisiin olisi selvä tarve muissakin yhteyksissä. Onhan selvää, että esimerkiksi lukijalle outoa termiä esiteltäessä pitäisi kertoa sitä tarkoittava sana sekä kirjoitettuna että puhuttuna, jos ne ovat erilaiset eli tarkemmin sanoen jos ne eivät vastaa toisiaan foneemiperiaatteen mukaan siten kuin suomen kirjoitusjärjestelmässä.

ääntämisohjeet esitetään usein käyttäen jotakin foneettista kirjoitustapaa, joka esittää erilaiset äänteet tarkemmin kuin suomen kielen kirjoitus. Voidaan esimerkiksi käyttää erilaisia merkkejä avoimelle ja suljetulle e-äänteelle, vaikka ne eivät suomessa ole eri foneemeja. Lisäksi käytetään merkkejä, jotka tarkoittavat suomessa esiintymättömiä äänteitä taikka kuvaavat sanan tavujen painotusta. Vokaalin pituus osoitetaan usein vokaalimerkin perässä olevalla kaksoispisteellä (a:) eikä kahdella samanlaisella vokaalimerkillä (aa).

Foneettisen kirjoituksen käyttö onkin aiheellista silloin, kun halutaan kuvata suhteellisen tarkasti, miten jokin nimi tai sana ääntyy jossakin vieraassa kielessä. Esimerkiksi kaksikielisissä sanakirjoissa tarve sellaiseen on ilmeinen. Sen sijaan tietosanakirjan pitäisi kertoa lähinnä se, miten sanat äännetään suomen kielessä tai suomenkieliseen puheeseen lainattuina. On erittäin teoreettista antaa nimelle Sokrates ääntämisohje So:'krate:s, sillä vaikka joku suomenpuhuja saattaakin ääntää o:n ja e:n pitkänä, hän tuskin painottaa sanan keskimmäistä tavua. On karhunpalvelus antaa sellaisia ääntämisohjeita, joita ei käytetä eikä kannata käyttää missään yhteyksissä. Niistä on sekin haitta, että hakuteoksen lukija ei voi tietää, mitkä ohjeista ovat sellaisia, jotka todella vastaavat vallitsevaa ääntämystä. Alkukielisen ääntämyksen esittäminen suomalaisen rinnalla olkoon toki sallittua, kunhan lukijalle selkeästi välittyy viesti, ettei alkukielistä asua käytetä suomenkielisessä puheessa eikä juuri muutoinkaan. (Lienee tunnettua, että esimerkiksi englannissa antiikin ajan erisnimet saattavat olla sekä ääntämykseltään että kirjoitusasultaan melko kaukana alkuperäisistä.)

Muualla kuin kaksikielisissä sanakirjoissa ja vastaavissa olisikin syytä esittää ääntämykset käytäntöä vastaavina eli suomeen mukautuneina. Silloin on parasta käyttää suomen kirjoitusjärjestelmää tässä tutkielmassani esittämällä tavalla korjailtuna eikä mitään hienompaa foneettista järjestelmää. Harkitusti voidaan toki käyttää muutamaa lisämerkkiä, joilla esitetään vieraita äänteitä. On kuitenkin syytä muistaa, että suomenpuhujat käytännössä hyvin usein korvaavat vieraat äänteet niitä muistuttavilla suomen äänteillä. Harva meistä ääntää nimen Montreux ranskanmukaisesti suomea puhuessaan, ja useimmat meistä eivät kunnolla osaisikaan tuottaa ranskalaista ääntämystä, joten normaaliksi ääntämisohjeeksi (äänneasun kuvaukseksi) sopisi Montröö. Toissijaisesti voidaan toki esittää sopivalla foneettisella kirjoituksella alkukielinen ääntämys, jossa voidaan vaikka miten hienosyisesti kuvata vokaalien tarkat laadut ja pituudet, ärrän suomesta poikkeava ääntämys jne.

Tiivistelmä ehdotuksista

Olen ehdottanut, että suomen kielen kirjoitusjärjestelmää muutettaisiin niin, että foneemiperiaate toteutuisi poikkeuksetta. Ehdotus ei kuitenkaan koske vieraita nimiä ja sitaattilainoja, jotka kirjoitettaisiin edelleenkin asianomaisen kielen sääntöjen mukaan. Nykyistä paljon useammat sanat olisi kuitenkin syytä tulkita kieleemme hyvin pesiytyneiksi sanoiksi (esim. pitsa) eikä sitaattilainoiksi (pizza).

Ehdotus ei vaadi muita lisämerkkejä kuin oman kirjaimen ñ äng-foneemille. Muutoin ehdotus toteutetaan "kirjoittamalla niinkuin sanotaan", esim. menep pois, linnumpoika, reijät, asistentti, pudjetti, agressio tai akressio. Lisäksi lukemisen ja koneellisen tekstinkäsittelyn helpottamiseksi ja joissakin tapauksissa myös epäselvyyden poistamiseksi käytettäisiin nykyistä useammin ja järjestelmällisemmin yhdysviivaa tai heittomerkkiä yhdysosien rajan tai tavunrajan osoittamiseksi (esim. maan-osto, pii-levä, ha'uissa).

Olen tehnyt ehdotuksen vakavassa mielessä, mutta en pidä sen hyväksymistä kovin luultavana. Todennäköistä on, että osa sen mukaisista muutoksista tapahtuu vähitellen, samaan tapaan kuin nyt ovat tapahtumassa sellaiset muutokset kuin asfaltti > asvaltti,ruoan >ruuan ja attribuutti>atribuutti. Myös ääntämyksenmukainen kirjoitusasu tuntuu yleistyvän liitepartikkelien yhteydessä, esim. menempä, olekkaan, ja ehkä se siitä leviää yhdyssanoihin ja laajemmallekin.

Ääntämisohjeiden esittäminen

Vaikka kielemme oikeinkirjoitusta ei uudistettaisikaan esittämälläni tavalla, niin ehdottamani järjestelmä soveltuu kuitenkin ääntämisohjeiden esittämiseen silloin, kun on tarkoitus esittää jonkin vierasperäisen tai muuten erikoisen sanan ääntämys suomen kielessä.

Ääntämisen esittämistä olisi syytä harrastaa nykyistä laajemmin, muuallakin kuin hakuteoksissa. Edes hakuteoksissa ei ääntämisohjeita suinkaan aina ole tai ne saattavat olla jossakin erillisessä osassa, muualla kuin itse hakusanat. Onhan uuden sanan oppimisessa olennaista myös saada tietää, miten se lausutaan eli mikä kyseinen sana on puheessa. Sana ääntämisohje onkin sikäli harhaanjohtava, että se kuulostaa olevan "itse sanaan" irrallisena lisukkeena liittyvä oheistieto eikä itse sanan äänneasun näkyvä esitys. Lisäksi se tuo mieleen kielen ohjailun, oikeakielisyyden, kun kyseessä on tai ainakin pitäisi olla ennen muuta todellisen kielenkäytön kuvaaminen.

Ääntämistietojen puuttuminen on osa laajemmasta ongelmasta: kuvitellaan, että riittää kertoa sanasta vain perusmuoto ja sekin vain kirjoitettuna, ja sitten voidaan ruveta suoraan selostamaan ja havainnollistamaan sanan merkitystä. Sanan tuntemiseen tarvitaan, tietysti merkityksen tuntemisen lisäksi, kuitenkin paljon muutakin tietoa:

Tällaisen tiedon määrä yhtä sanaakin kohden on varsin suuri. On ymmärrettävää, että se pyritään esittämään tiiviisti, paljolti yleisiin sääntöihin viitaten ja vain poikkeukset erikseen esittäen. Mutta ei ole hyväksyttävää, että asia kokonaan unohdetaan. Käytännössä riittää useimmiten se, että esitetään

Osasyynä siihen, että ääntämisohjeita ei useinkaan esitetä, lienee se, että niiden ajatellaan vaativan kirjoitus- ja painoteknisiä erikoisuuksia kuten erityisiä foneettisia symboleja. Ehdottamani järjestelmä ei vaadi muita normaalin kirjoituskonenäppäimistön ulkopuolisia merkkejä kuin äng-äänteen symbolin ñ, ja sekin on hätätilassa korvattavissa ng:llä.

Esimerkiksi vieraiden kielen opetuksessa foneettinen kirjoitus on hyvin usein välttämätön apuneuvo, ja ääntämisohjeet tulisi antaa kyseiseen kieleen eikä oppijan äidinkieleen sopivalla tavalla. Sen sijaan vierasperäisten yleis- ja erisnimien esittämisessä foneettinen kirjoitus, jota tietosanakirjoissa usein käytetään, on lähinnä keikarointia, sillä se mitä todella tarvitaan on foneemikirjoitus. Eihän suomalaiselle lukijalle ole juuri koskaan tarpeen tietää, ääntyykö jossakin nimessä italian kielessä avoin vai suljettu e-äänne, koska ne ovat suomen kielessä allofoneja ja e-vokaalin laatu kuitenkin määräytyy äänneympäristön mukaan. Lisäksi suomalainen ei edes osaisi tehdä sellaista eroa, ellei ole kiinnittänyt siihen erityistä huomiota kieliopinnoissaan. Vielä on huomattava, että foneettisen kirjoituksen lukeminen vaatii kyseisen järjestelmän opettelua; varsin moni ei viitsi sitä tehdä vaan ääntää tutut kirjaimet suomen mukaan ja vieraat jonkin arvauksen mukaan.

Jos kuitenkin ajatellaan, että esimerkiksi ulkomailla matkailevalle on tarpeen osata lausua nimet tarkasti oikein, niin voidaan menetellä seuraavasti: Ensisijaisesti ääntämisohjeet esitetään kuvaamallani suomen kieleen sopivalla foneemikirjoituksella, mukauttaen vieraita äänteitä äännejärjestelmäämme, kuten käytännön puheessa kuitenkin tapahtuu. Tällöin ohjeet vaativat vain lyhyet selitykset - tai eivät tulevaisuudessa ehkä niitäkään. Harkinnan mukaan voidaan ohjeissa kuitenkin käyttää joitakin foneettisia symboleita sellaisille vieraille äänteille, joille ei ole luontevaa vastinetta suomessa ja joita suomalaiset myös käyttävät vieraita nimiä lausuessaan, ainakin huolitellussa puheessa. Esimerkiksi englannin th:lla merkityt äänteet ovat tällaisia. Toissijaisesti voidaan mainitun käytännöllisen ääntämisohjeen jälkeen esittää alkukielinen äänneasu sopivalla foneettisella kirjoituksella. Näinhän tehdään aika usein nytkin, joskaan ei järjestelmällisesti. Järjestelmällisyys olisi eduksi lukijalle, etenkin jos korostettaisiin sitä, että ensimmäinen ohje on yleiseen käyttöön tarkoitettu kuvaus sanan äänneasusta ja toinen erikoiskäyttöä varten esitettävä tieto, jonka hyödyntäminen vaatii kyseiseen foneettiseen kirjoitusjärjestelmään perehtymistä.